Vedessä uskottiin olevan veden väkeä, jota hallitsi tai ilmensi vedenhaltija. Kalastajan ja vedenhaltijan suhde oli ystävällinen. Kalastaja puhutteli vedenhaltijaa monenlaisilla kunnioittavilla ilmaisuilla kuten »Ve’en ahti armollinen, ve’en kultainen kuningas» tai »ve’en isäntä, ve’en emäntä».

Kalastaja lepytteli vedenhaltijaa ja toimitti hänelle uhreja ja sai palkinnoksi tästä hyvän kalaonnen.Vedenhaltijaa kiitettiin saaliista antamalla sille vastalahjaksi joko rahaa tai hopeaa tai useimmiten kalansaaliin ensimmäinen kala taikka ensimmäisen kalan pää. Myös kevään ensimmäisestä kalansaaliista annettiin aina lahja vedenhaltijalle. Vedenhaltija saattoi ilmestyä kalastajan iltanuotiolle ja hänen ulkomuodostaan pääteltiin tulevaa kalaonnea.

Kuvassa Vuojansalon saari Jämsän Koskenpäällä, jossa vietettiin Taivaannaulan uralilaisten kansojen kesäleiriä vuonna 2016. Näiltä samoilta rannoilta on tallennettu 1970-luvulla kertomus vedenhaltijoista. Fridiof Vuojansalo (s. 1891) kertoo:

”Senkim [vedenhaltijan] minä olen nähnyk meijän soaressa. Se ol semmone elävä. Kum minä mäni ongelle yhtenä pyhäoamuna. Ja se hyppäs semmosellel leviillen kivellen se vetenneito. Ja sill ol semmonen häntä nin kul lahnalla, latiskaine. Ja sill ol suuret tissit, se viskas niitä: »se nännää, se nännää», se viskas olallee niit. Ja se on tosiasia. Kun se huomas minut, sit se lojaht sinnev veteen. Minä pelekäsin sitä. Sittem meillen tul iltasella yks vieras sieltä päi veneellä ja sano, että »Mikähän siellä mulskutti, siellä teiäl lahessa, ja marnutti?». No se ol’ se näkkä.”

Samankaltaisia artikkeleita