Suomen luonnossa esiintyy kahta leppälajia: harmaaleppää ja tervaleppää, joista ensimmäinen on saanut nimensä kuorensa ja lehtiensä väristä ja jälkimmäinen tahmealta tuntuvista lehdistä. Kansanperinteessä leppää on pidetty verevänä metsänhaltijan puuna.

Tervalepän kuori on tummaa ja vanha kansa onkin kutsunut sitä myös mustalepäksi. Tervaleppä voi elää harmaaleppää vanhemmaksi ja suuremmaksi. Puulla voi olla ikää 150 vuotta ja korkeutta yli 30 metriä. Harmaaleppä jää iältään alle 100-vuotiaaksi ja parhaimmillaan vain parinkymmenen metrin pituiseksi. Harmaalepän valttina on sen tapa valloittaa nopeasti puuttomia alueita. Kummatkin leppälajit muuttavat kasvupaikkansa maan viljavammaksi.

Suhtautuminen leppään on vaihdellut lajin mukaan. Vain tervaleppää on käytetty tarvepuuksi. Se on ollut verrattain arvostettu ja helposti työstettävä materiaali huonekalujen ja ruoka-astioiden valmistuksessa. Tervaleppä ei lahoa kosteassa tai edes vedessä seistessään. Haurasta ja helposti lahoavaa harmaaleppää eli paskaleppää ei ole sen sijaan pidetty arvossa. Ihmiset ovat myös joutuneet taistelemaan puuta vastaan jatkuvasti sillä harmaaleppä kasvaa kesannolle jätetylle pellolle jo muutamassa vuodessa. Lepän urpuja ei kuitenkaan halveksittu vaan niitä käytettiin kasvivärjäykseen ja niiden runsaudesta ennustettiin viljasatoa.

Leppä-sanan alkuperä on ikivanha ja jäljitettävissä suomalais-ugrilaisiin kieliin. Esimerkiksi mordvalaisten kielessä se on lepe. Alkujaan sana on itämerensuomalaisissa kielissä tarkoittanut myös verta. Nimen alkuperä on helppo ymmärtää sillä haavoitettu leppä alkaa pian punoittaa verevänä. Tämä merkitys on sittemmin kielestämme kadonnut mutta jäänyt elämään joissakin sanoissa. Esimerkiksi leppäkertun nimi ei viittaa puuhun vaan sen verenpunaiseen ulkoasuun.

Punaisen, verta muistuttavan, kuorenalusensa takia lepällä on katsottu olevan yhteys tuonpuoleisen voimiin. Sekä Virosta että Suomesta on tietoja verilepistä, joita on joskus kunnioitettu pyhinä puina. Leppä yhdistetään suomalaisissa ja itäkarjalaisissa taioissa metsän väkeen. Kuulu runonlaulaja ja loitsujen taitaja Anni Lehtonen Vuokkiniemeltä kertoi lepän olevan »metsämiehen», metsänhaltijan, omaa puuta. Vienankarjalassa metsännenää (metsän vihoja) on parannettu tekemällä lepästä ihmiskuva, joka valeltiin sairastuneen verellä ja uhrattiin metsälle, ikään kuin sijaisena, jonka kimppuun metsän voimat voivat käydä.

Kuten edellä kuvattu esimerkki osoittaa, taikuudessa leppä on toiminut ikään kuin jonkinlaisena kiinnittäjänä, joka sitoo ja hallitsee kulloinkin tarvittavan väen itseensä. Koiria on esimerkiksi estetty karkaamasta kätkemällä niiden karvoja seinään tehtyyn reikään, joka suljettiin leppäpuisella tapilla. Samaista tapaa on sovellettu myös vaimon hiuksiin. Tulenpunainen leppä on ollut myös lemmen puu, jonka kuorta syöttämällä on pahaa-aavistamaton ihminen noiduttu rakastumaan taian tekijään.

Kirjoituksen pääasiallisena lähteenä on ollut Hendrik Relven teos Puiden juurilla.

Samankaltaisia artikkeleita