Kuolemaan liittyvät henget, haltijat ja vainajat yhdistyvät uskomuksissa »kalman väeksi». Siinä missä esivanhemmat olivat tuttuja ja kunnioitettuja kuolleita, kalman väki eli »kirkon väki» parveili kalmistossa epämääräisenä ja pelottavana haamujen joukkona. Kalman väen lähettyvillä tuli olla hiljaa eikä hautausmaalla sopinut nauraa eikä juosta. Loukatut tai häirityt vainajat saattoivat vihastua loukkaajalleen.

Seuraavaa tarinaa kirkon väestä on kertonut Satakunnassa Honkajoella linja-autonkuljettajana toiminut mies. Tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun lopulle.

Sotien jälkeen linja-autovuoroja vielä kulki, ainakin maaseudulla tiuhempaan kuin nykypäivänä. Viimeinen vuoro kulki tuli maalaiskylään puolenyön aikaan. Syksyinen, kurainen ja kuoppainen tie ohitti pimeitä kyliä ja vaisusti valaistuja kirkonkyliä.

Pimeän metsätaipaleen varrella linja-auton kuljettaja huomasi joukon tummiin pukeutuneita hahmoja tien laidassa. He viittilöivät autoa pysähtymään. Mitään pysäkkejä ei tien varrella siihen aikaan vielä ollut.

Auto pysähtyi ja väki nousi autoon mitään sanomatta. Yksi heistä maksoi silmiin katsomatta ja hiljaisuuden vallitessa.

Matka jatkui. Kukaan ei sanonut puolta sanaakaan. Kello lähestyi puoltayötä. Pimeys oli sakeaa kaikkialla. Viimeisen saavuttiin yöksi hiljenneeseen kirkonkylään. Tie kulki aivan kirkon ja hautausmaan edestä.

Jäämme tähän, sanoi mies nousten ylös hautausmaan kohdalla.

Seurue nousi ylös ja poistui autosta yhtä vaiti kuin oli tullutkin.

Mutta mitä ihmettä! Kuljettaja näki, kuinka he menivät kirkkomaan portista sysipimeälle hautausmaalle. Mikä oli tämä joukko ja mitä he tekivät keskiyöllä hautausmaalla?

Kertomus Raili Heikkilän kirjasta Hiilenväkeä ja muita selittämättömiä tositarinoita.