»Muistele toattoja ta moamoja,
suurta sukukuntaa,
Helietä heimokuntoa,
iesmännehie esivanhempie!»

Vanha kalmisto Vienan Karjalassa kuvaa itsessään kokonaisen perinteisen maailmankuvan. Kehän muotoinen kalmisto on jaettu sukujen kesken pienempiin alueisiin. Hautausmaalla on oma kolkkansa niin Kossisilla, Holopaisilla ja Lehtosilla kuin muillakin kylän sukukunnilla. Lapset ja nuoret haudataan suvun alueen keskimaille, vanhemmat turvan ja suojan antajiksi sen laidalle. Jälkeläiset käyvät kalmistossa muistamassa edesmenneitä ja syömässä yhteisiä muistoaterioita. Suku on yhtä, niin elämässä kuin kuoleman jälkeenkin. Kalmisto on pyhää maata. Kaikki siellä kuuluu vainajille, eikä sieltä saa mitään luvatta viedä pois. Suvun kuolleita lähestytään kunnioittavasti ja kaikenlainen sopimaton käytös kalmistossa on ehdottomasti kielletty.

Yksilöllisyyttä jopa äärimmäisyyksiin asti korostavassa yhteiskunnassa ei ole helppo sisäistää, miten suuri suvun merkitys on perinteisissä yhteisöissä. Vanhassa sukuyhteisöjen maailmassa suku on ihmisen minäkuvan perusta. Siinä missä moderni länsimainen saattaa hahmottaa itsensä ensisijaisesti luonteenpiirteidensä tai saavutustensa kautta, sukukeskeisessä maailmassa minäkuva muodostuu vahvemmin perhesuhteiden ja yhteisöllisen aseman kautta: vanhemmuuden, isovanhemmuuden, sisaruuden, kotipaikan ja suvun esivanhempien. Myös vanhaa suomalaista rahvaankulttuuria voi pitää alkujaan sukukeskeisenä, joskin suvun merkitys on vähentynyt huomattavasti vuosisatojen saatossa.

Sukukeskeinen maailma näyttäytyy sukujen vastavavuoroisena verkostona, jossa perheet neuvottelevat keskenään, toimivat sovinnossa ja rauhanvalaa kunnioittaen tai tarttuvat toimeen loukkauksia kokiessaan. Kaikella elollisella on oma sukunsa ja suvuilla vanhimpansa, joiden puoleen asioita hoidettaessa käännytään. Tällaiset ajatukset ja toimintatavat toistuvat suomalaisessa kansanperinteessä. Kun metsästäjä vanhassa loitsussa maanittelee saalista, hän pyytää eläinsuvun kantavanhempaa, »emuuta», heltymään ja lähettämään hänelle riistaa. Toisissa metsästysloitsuissa puheen kohteena on koko metsää edustava Mehtolan emäntä. »Suvun syötit, heimon juotit, esivanhemman elätit», metsästäjä muistuttaa loitsussa Mehtolan emäntää, ja pyytää häntä avaamaan jälleen metsän riista-aitan nälkäiselle metsämiehelle. Itä-Suomessa erinäisillä luonnonvoimilla, kuten vedellä tai ilmalla, sanottiin olevan emo ja isä, jonka puoleen tarvittaessa käännyttiin. Hyvänä esimerkkinä vetoamisesta suvun vanhimpiin ovat myös parannusloitsut, joissa sairautta vaaditaan poistumaan ihmisen kehosta. Jos sairaus ei suostu poistumaan, parantaja uhkaa, että hän kertoo sairauden pahoista teoista sen emolle. Sairauden uskottiin kunnioittavan »emoaan» ja katuvan suvulleen tuomaa häpeää siinä määrin, että sairaus tämän uhkauksen jälkeen totteli ja jätti sairastuneen rauhaan.

Perinteisessä yhteisössä suku on yksilön turvaverkko ja hänen oikeuksiensa ja omaisuutensa puolustaja. Kun yksilö toimii, koko suku toimii hänen kauttaan. Kun yksilöä loukataan, koko suku kokee loukkauksen ja se tulee sovittaa. Ruotsin valtakunnan osana olleessa Suomessa suvun perinteinen asema näkyi oikeudenkäytössä vielä 1600-luvulla, josta eteenpäin sen yhä selvemmin korvasi keskitetty esivalta ja raamatulliseen moraaliin vetoava laki. Samoihin aikoihin kansan keskuudesta alkoi kadota kansanomainen vainajausko. Vainajauskoa esiintyy kulttuureissa ympäri maailman ja sen perustana on ajatus suvun elävien ja kuolleiden jäsenten välisestä yhteydestä. Kuolemaa ei nähdä moderniin tapaan kertakaikkisena loppuna ja elämän päätepisteenä, vaan siirtymävaiheena, jonka jälkeen ihmisen sielu jatkaa elämäänsä tuonpuoleisessa, suvun vainajalassa. Tämä vainajalan, »kylmän kylän», on katsottu sijaitsevan kalmistossa jossa vainajia on käyty muistamassa ja kunnioittamassa.

Vainajausko on ymmärrettävissä suvun tärkeyden kautta – sukuyhteisön yhtenäisyys yltää jopa elämän ja kuoleman rajan yli. Myös itämerensuomalaisten kansojen parissa on uskottu, että vainaja on välittömässä yhteydessä elävien kanssa ja ottaa sukulaisten uhrit vastaan ja kuulee heidän rukouksensa. Vainajien yhteydet vanhaan kotiin ja sukuun eivät katkenneet äkillisesti, ainoastaan heikkenivät sukupolvien kuluessa. Karjalaisissa itkuvirsissä tuonpuoleisen vainajia, »syntysiä», pyydettiin sekä ottamaan äskettäin kuolleet sielut hyvin vastaan että auttamaan suvun eläviä jäseniä. Vainajien on saatettu myös uskoa syntyvän sukuun uudestaan, jolloin sukuyhteisö on käsittänyt sen elävät, kuolleet ja vielä syntymättömät jäsenet. Vainajausko voidaan nähdä sukukeskeisen ajattelun ulottumisena olemassaolon henkiselle ja hengelliselle tasolle. Tällöin ei liene sattumaa, että yhteiskunnassa maallisen sukukeskeisyyden väheneminen ja luterilaisen puhdasoppisuuden ajama vainajauskon hävittäminen osuivat samalle aikakaudelle. Vainajauskosta on tosin säilynyt piirteitä kansanperinteessä, etenkin Karjalassa, jossa se on elänyt nykypäiviin saakka osana ortodoksista kulttuuria. Suomalaisessa kansanperinteessä korostuu usein ajatus kuolleista ja kuolemaan liittyvistä asioista pelottavina voimina, joilta tulee suojautua. Kuolemaan on varmasti aina liittynyt kauhua ja pelkoa, mutta voidaan arvella että kuolleiden vaarallisuuteen liittyvät uskomukset ja kielteiset asenteet ovat myöhemmässä kansanperinteessä korostuneet, siinä missä »hyviin vainajiin» liittyvät perinteet ovat heikentyneet luterilaisuuden vaikutuksesta. Siksi tässäkin kirjoituksessa vainajauskoon liittyvät näytteet ovat enimmäkseen Karjalasta.

Kuva: Darren Webb, Creative Commons BY-NC-SA 2.0.

Kuva: Darren Webb, Creative Commons BY-NC-SA 2.0.

Edesmenneiden merkitys

Vainajat ovat suvun moraalinvartijoita, perinteisten tapojen ja järjestäytyneen yhteiskunnan ylläpitäjiä. He ovat omalla esimerkillään osoittaneet suvulle tärkeät elämänarvot ja nousseet siten roolimallin asemaan. Lapset ovat kuulleet varttuessaan tarinoita ja lauluja edesmenneistä ja heidän teoistaan ja omaksuneet samalla oman yhteisönsä arvot. Tämä on näkynyt tavassa jolla lapsia ohjeistetaan ikeaan käytökseen vetoamalla edesmenneisiin sukulaisiin: jos pappasi olisi nyt näkemässä miten käyttäydyt. Esivanhemmat olivat tapojen aloittajia ja ensimmäisiä tekijöitä, jotka seurasivat että perinteitä jatkettiin ikiaikaiseen tapaan. Tässä mielessä vainajat edustivat yhteisölle jatkuvuutta ja merkityksellisyyttä. He toimivat myös välittäjinä elävien sukulaisten ja korkeampien voimien välillä. Monissa kulttuureissa ihmiset kokevat, että on luontevampaa rukoilla rakasta edesmennyttä omaista tai ihmiskasvoista katolista pyhimystä kuin kasvotonta korkeampaa jumalaa. Vainajien ja pyhimysten uskotaan välittävän ihmisten pyynnöt maailmankaikkeuden korkeammille voimille, jotka vuorostaan siunaavat ihmisiä vainajien kautta. Näin vainajat edustavat maailmankaikkeuden pyhyyttä, joka tuo jälkeläisten elämään onnea, rauhaa ja terveyttä. Esivanhempien on uskottu voivan edistää tai haitata mitä tahansa asiaa elämässä. Heillä oli vaikutuksensa niin terveyteen, kalastukseen, metsänkäyntiin, karjanhoitoon kuin maanviljelykseen. Vienankarjalaisen perimätiedon mukaan vainajien muistojuhlia vietetään »jotta ne eivät mitä pahoa loatis, jotta mänestyis hyvin karja ta kaikki elos ta imehnisen tervehys kaiki myöten kävis».

Esivanhempien vaikutusta jälkeläistensä elämään voi lähestyä kansanomaisen onni-sanan kautta. Nykyihmiselle onnekkuus tuo mieleen puhtaan sattuman, mutta vanhempi merkitys on monitulkintaisempi. Onni on ihmisen osa, jota lähestytään kuin todellista voimaa, ja jopa kuin elollista olentoa. Onni on elämänvoimaa. Kun talolla on onnea, pelloilla kasvaa suuria satoja, karja kukoistaa ja pysyy turvassa pedoilta. Tällaiseen taloon syntyy uusia sukupolvia helposti ja usein. Kun onni puuttuu, elämä kuihtuu ja sairastuu. Onnen vaikutuksen näkee kaikkialla. Onni on se tekijä, joka saattaa toimet onnistuneesti päätökseen. Onnekkuus ei silti tarkoita toimettomuutta ja passiivisuutta. Onni on voima, joka innostaa talonpojan toimeensa, taitavaan harkintaan ja kovaan työhön. Kansanperinteessä onni, menestys, rauha ja terveys ovat sanoja jotka esiintyvät usein yhdessä. Kaikki osoittavat samaa siunausta, jonka esivanhempien muistaminen ja kunnioittaminen sukuun tuo. Esivanhempien muistaminen on asettuu osaksi vuodenkiertoa ja elämänkulkua. Vainajia pyydettiin kasvattamaan viljaa sitä kylvettäessä ja he saivat ensimmäisen osan uutispuurosta kiitoksena sadon siunauksesta. Vainajat toivotetaan kunniavieraiksi muistojuhliin, joista suurinta, koko suvun muistojuhlaa vietetään syksyllä. Vainajat myös huomioidaan sairauksien ja kriisien hetkellä sekä aina kun suvun yhteinen onni ja jatkuvuus on taitekohdassa: lapsia nimettäessä, häissä, sukulaista hautaan saatettaessa.

Tahtonsa esivanhemmat ilmaisevat unissa ja enteissä. Useissa kulttuureissa tavataan ajatus, että jotkin ihmiset ovat muita herkempiä aistimaan näitä asioita. Erityisen läheisiä esivanhempien kanssa ovat jo pitkään eläneet vanhukset, jotka ovat tehneet elämäntyönsä yhteisön eteen. Vanhukset ovat myös nuorempia suvun jäseniä lähempänä tuonpuoleisen rajaa. Vanhusten kunnioitus onkin hyvin yleinen piirre vainajauskoisissa kulttuureissa

Alkuperäinen kuvateksti: »Njokkoo antamassa», pikkutyttöjä ei suudella, vaan ne antavat njokkoo, hierovat nenää tätinsä kanssa. I.K. Inha, Museovirasto 1894. Creative Commons BY 4.0.

Alkuperäinen kuvateksti: »Njokkoo antamassa», pikkutyttöjä ei suudella, vaan ne antavat njokkoo, hierovat nenää tätinsä kanssa. I.K. Inha, Museovirasto 1894. Creative Commons BY 4.0.

»Auta minua, toattoseni Tuonelasta, moamoseni moaemästä»

Kaikki ihmiset kuolevat. Pelkkä kuoleminen ei kuitenkaan tee sielusta kunnioitettua esivanhempaa, jonka puoleen käännytään rukouksin ja avunpyynnöin. Vainajan asema tuonpuoleisessa oli seurausta hänen asemastaan elämässä. Ihminen, jota oli arvostettu vastuunkantajana, jolta oli haettu apua huoliin, toimi tässä roolissa myös kuoleman jälkeen. Tästä syystä vainajauskoisissa kulttuureissa lapsena tai nuorena kuolleita ei yleensä mielletä esivanhemmiksi. Lapsen tehtävä ei ole kannatella yhteisöä ja auttaa aikuisia heidän ongelmissaan. Poikkeuksena mainittakoon, että joissakin yhteisöissä nuorena sodassa kaatuneet miehet voitiin lukea esivanhempien joukkoon. Heidän katsottiin antaneen elämänsä yhteisön puolesta ja olevan siten valmiita tähän tehtävään. Kaikessa on siis kyse sukuyhteisön varjelemisesta, onnesta ja jatkuvuudesta.

Olennainen peruste esivanhemmalle on ihmisen hyvä moraalinen elämä ja omistautuminen yhteisölle. Tarkoittaa vastuunkantamista, muiden hyvää kohtelua ja suvussa vaalittujen moraalisten arvojen mukaan elämistä. Uskottiin myös olevan vainajia, jotka ovat toimineet niin moraalittomasti ettei heillä ollut sijaa suvun vainajalassa. Karjalassa on puhuttu »manalaisista», jotka ovat pahoin eläneiden ihmisten sieluja. Manalaiset kulkevat tarinoiden mukaan öisin tekemässä katkerina pahoja tekojaan. Yksin jääminen on pahin rangaistus mitä sukuyhteisössä voi kuvitella. Manalaiset joutuvat olemaan aina liikkeessä, eikä heillä ole kotia. Tällainen sijaton sielu on ikuinen henkipatto, jolla ei ole yhteisöä joka kannustaisi häntä moraaliseen toimintaan ja antaisi elämäniloa. Karkotetulla ei ole elämänvoimaa, ei iloa, ei onnea, ei kunniaa. Tämä kuvastaa ajatusta siitä, että sukulaisuus ja ihmisenä oleminen ovat pohjimmiltaan sama asia. Sukuyhteisön ulkopuolelle jääminen on inhimillisyyden menettämistä.

Toinen vaatimus esivanhemmalle on hyvä kuolema. Ihminen saavuttaa hyvän kuoleman kun hän on elänyt varttuneeseen ikään, saavuttanut suvussa arvostetun aseman ja kuollut rauhallisella ja luonnollisella tavalla. Vainaja täytyy myös saada osakseen oikealla tavalla suoritetut hautajaiset, jotta hän pääsee haudan lepoon ja suvun vainajalaan. Vainajan asiat eivät saa jäädä kesken tai epäselviksi. Karjalassa uskottiin, että kuollut pyytää anteeksi kaikilta joita vastaan on rikkonut, kun häntä kannetaan kalmistoon. Samoin muut pyysivät vainajalta anteeksi. Uskottiin myös, että vainajalle tulisi esittää tietyt itkuvirret, muuten hautaaminen olisi kuin »nauriin kuoppaan heittäisi». Monien kulttuurien kansanuskossa tunnetaan ajatus ihmisen elämänlangasta tai kohtalosta, joka hänen tulee elää loppuun ennen ”luonnollista” kuolemaansa. Tästä syystä äkillinen kuolema tai esimerkiksi itsemurha lähettää vainajan tuonpuoleiseen liian varhain. Jos ihminen kuoli väkivaltaisella tavalla tai jonkun muun vääryyden seurauksena taikka rikoksentekijänä, sielu jäi tuonpuoleisen järjestyksen ulkopuolelle. Se ei päässyt suvun vainajien joukkoon vaan jäi maanpäälle kummittelemaan sijattomana sieluna. Kummittelua jatkui joidenkin uskomusten mukaan sielun luonnolliseen kuolinpäivään saakka.

Joissakin kulttuureissa ajatellaan, että esivanhemmalla tulee olla omia lapsia. Tämäkin käsitys heijastelee ihmisen asemaa elävien sukulaisten keskuudessa: hän on jo eläessään toiminut opastavan ja suojelevan vanhemman ja kenties isovanhemman asemassa. Hän on omalta osaltaan huolehtinut suvun jatkuvuudesta ja kasvanut vanhempien huolenpidon kohteesta itse jälkeläisistä huolehtivaksi vanhemmaksi. Tämä rooli jatkuu myös sielun siirtyessä vainajalaan.

Kuva: Alvin Trusty @ Flickr / Creative Commons BY-NC-SA 2.0

Sielu suvun osana

Suomalaiseen ja karjalaiseen rahvaankulttuuriin vaikuttaa kuuluneen ajatus, että ihmisellä on useita sieluja. Tutkijat ovat pitkään spekuloineet erilaisten sielukäsitysten määritelmiä ja nimiä. Vaikuttaa siltä, että käsitykset sieluista ovat voineet olla päällekkäisiä eikä tarkkoja määritelmiä ole koettu kansan keskuudessa tarpeelliseksi. On kuitenkin ilmeistä, että suvun keskeinen asema näkyy myös sielukäsityksissä.

Ihmisen persoonallisuuden muodosti itse-sielu (murteissa myös muodossa »ihte»). Itse on persoonallisuus, psyyke, se on ruumiin ulkopuolellakin itsenäinen, tietävä, tahtova ja tunteva olento. Persoonasielu teki vastasyntyneen ihmiseksi antamalla hänelle oman tajunnan ja persoonallisuuden. Itse sielu kuului suvulle ja sen katsottiin syntyvän uudestaan samaan sukuun. Kuolemassa se siirtyi suvun vainajien joukkoon ja säilytti elämänaikaisen ulkomuotonsa, jossa se saattoi ilmestyä omaisille. Kuollessaan ihmisyksilön persoona palautui oman sukunsa kokonaisuuden osaksi niin kuin metsästäjän pyytämän eläimen sielu palasi emuunsa luo. Suvun kokonaisuudesta ihmisen sielu myös syntyi uudelleen maailmaan uudeksi yksilöksi. Vainajalassa elävän esivanhemman voi katsoa olevan olemassa juuri itse-sieluna.

Eräs ihmiseen liittyvä sielullinen olento on ihmisenhaltija eli haltijasielu, jota on myös nimitetty ihmisen luonnoksi. Luonto on ihmisen yliluonnollinen vartija ja suojelija, joka voi esiintyä hänen kaksoisolentonaan. Se saattoi näyttäytyä paikalla ennen kuin ihminen itse oli sinne ennättänyt. Luonto-sielu on joidenkin arveluiden mukaan suvulta saatu ihmisen suojelija. Luonto saattoi ilmestyä ihmisen tai eläimen hahmossa, mutta se voitiin käsittää myös ihmisen persoonattomana onnena tai osana. Tässä merkityksessä haltijasielun voi nähdä edustavan ihmisen mukana kulkevaa esivanhempien onnea. Ihmishahmoisena suojelijana haltijasielu muistuttaa kristillistä suojelusenkeliä. Vahvaluontoisella ihmisellä uskottiin olevan voimakas haltija, joka antoi hänelle onnea ja kykyä saattaa päämääränsä menestyksekkäästi loppuun asti. Merkittävien ihmisten, poikkeuksellisia henkisiä kykyjä selitettiin vahvalla haltijasielulla.

Vainajausko ja moraali

Vainajauskoisen sukuyhteisön moraali on sosiaalista moraalia. Kaiken lähtökohtana on yhteisön hyvinvointi. Moraalissa on enemmän kyse ihmisen velvollisuuksista lähimmäisiään kohtaan, kuin yksilön oikeuksista toimia niin kuin haluavat muista välittämättä. Moraalinen toiminta on luonteeltaan sellaista, joka edistää sukuyhteisön hyvinvointia, onnea ja menestystä. Moraaliton, epäsosiaalinen toiminta taas rikkoo ja tuhoaa yhteisöä ja asettaa yksilön muiden edelle. Arvostetut piirteet ovat sellaisia jotka huomioivat koko yhteisön, kuten anteliaisuus, kunnioitus muita kohtaan, vaatimattomuus, sanansa pitäminen.

Moraalista toimintaa on vainajien asettaman esimerkin ja arvojen mukaan eläminen. Moraalinen elämä takaa sen, että esivanhemmat ovat tyytyväisiä ja onni säteilee tuonpuoleisesta ihmisten elämään. Toisella tapaa ilmaistuna onni on riippuvainen sukulaisten keskinäisestä rakkaudesta. Kun rakkaus kukoistaa, se tuo mukanaan onnea ja hyvinvointia. Jos sitä ei ole, niin elämä sairastuu ja hiipuu. Tällä ei tarkoiteta pelkästään ihmisten kukoistusta ja tuhoutumista, vaan suvun koko elämää ja elinpiiriä. Esivanhempiensa siunaama suku saa vaurautta, terveyttä, elinvoimaa ja kasvun ja hedelmällisyyden lahjan pelloilleen ja karjalleen. Veljen kääntyminen veljen kimppuun taas rikkoo esivanhempia vastaan ja ajaa suvun köyhyyteen, kurjuuteen ja hiipuvaan elinvoimaan.

Karjalaisessa kulttuurissa esivanhempien muistaminen kulki käsi kädessä köyhien auttamisen kanssa. Vienassa sanottiin, että se joka ei vaateta ja ruoki köyhiä, kärsii nälkää ja vilua Tuonelassa. Yhteisön vähäosaisten muistaminen oli esivanhempien tahto ja heidän kaltoinkohtelunsa loukkasi tuonpuoleiseen lähtenyttä sukua. Karjalainen »muissinsuovatta» on vainajien juhla, jota vietetään syksyllä. Juhlaan kuuluu tärkeä uhriateria. Aterialle kutsuttiin sukulaiset sekä koko kylän köyhät. Köyhien oli annettava syödä ensin osansa juhlaruoista. Nämä tavat kuvastavat periaatetta, että ketään ei saanut unohtaa yhteisössä. Hyväosaiset kantoivat vastuunsa vähäosaisista, elävät kuolleista ja kuolleet elävistä.

Anssi Alhonen

Kirjoitus on julkaistu alkujaan Suur-Ikaalisten Sukututkijat ry:n Ikaliini-lehdessä.

Samankaltaisia artikkeleita