Taivaannaula julkaisee kevättalven aikana kansatieteilijä Ildikó Lehtisen artikkeleita suomalais-ugrilaisten kansojen puvuista. Kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa käsiteltiin inkeroisten ja vatjalaisten asuja. Toisessa osassa esiteltiin komien asuja. Nyt katseet käännetään marien pariin.

Marit tunnetaan lauluistaan, tansseistaan ja kansallispuvuistaan. Marit mielellään esiintyvät marilaispuvuissa ja haluavat ulkopuoliselle antaa mielikuvan kansasta, joka käyttää yhä tätä pukua identiteetin merkkinä. ”Kuka muu pitäisi marilaispukua, jos emme me?” Niin nuoret kuin vanhat ovat olleet tätä mieltä.

Mitä marilainen puku on? Koko marilaisella kielialueella käytetään juhlapukuna valkoista kirjontakoristeista mekkoa, jonka helma on murretun sävyistä tekosilkkiä. Mekkoa pidetään joko vyötettynä tai esiliinan kanssa. Muunnoksia on niin monta kuin tekijöitäkin. Laakapistoin ommellut kukat loistavat sateenkaaren väreissä. Pukumallia on suunniteltu marilaisen kansanpuvun pohjalta 1920-luvulla. Silloisten marilaisten kulttuurivaikuttajien tarkoituksena oli luoda marilainen kansallispuku, jossa yhdistyisi marilaisuudelle ominainen kirjontataito ja tuohon aikaan moderni tekniikka eli laakapistokirjonta ukrainalaisen mallin mukaan. Uudistamisen taustalla vaikutti poliittinen tilanne. Neuvostoliitossa naisten työpanosta tarvittiin maataloudessa ja teollisuudessa. Aikaa ei enää riittänyt kansanpukujen ompeluun. Uudesta puvusta on tullut suosittu koko marilaisella kielialueella ikään tai aviosäätyyn katsomatta. Se tunnetaan tasavallan pääkaupungin nimeltä joškar-olalaisena pukuna.

Marilainen nainen joškar-olalaisessa kansallispuvussa, johon kuuluu laakapistoin ommeltu mekko ja esiliina. Marin tasavalta, Morki, Untšo 2002. Kuva Ildikó Lehtinen.
Marilainen nainen joškar-olalaisessa kansallispuvussa, johon kuuluu laakapistoin ommeltu mekko ja esiliina. Marin tasavalta, Morki, Untšo 2002. Kuva Ildikó Lehtinen.

Marilainen puku on aina ollut ja on edelleenkin kirjontakoristeinen. Kirjonta on ollutkin naisen osaamisen mitta. Huolimattomasti kirjailtu mekko oli osoitus laiskuudesta. Kankaita kudottiin marikylissä aina 1950-luvulle asti. Hampun ja pellavan viljely lopetettiin vasta 1970-luvulla. Ennen sitä puolet naisten elämästä kului vaatteiden valmistamiseen ja kirjailemiseen. Talvella ommeltiin pimeässä tuvassa päreen valossa. Perinteisten pukujen kirjontatekniikka edellytti osaamista ja aikaa. Matemaattista taitoa tarvittiin lankojen laskemiseen kirjontakuvioita ommellessa etupistoin niin, että oikea ja nurja puoli tulivat samanlaisiksi. Marilaismieliset kaupunkilaisnaiset tilaavat ompelimolta etnopukuja, joiden leikkaus saattaa olla moderni, mutta joiden koristelu tehdään perinteiseen tapaan etu- ja varsipistoin punaisella ja mustalla langalla. Etnopuvut kelpaavat esiintymisasuiksi, mutta myös juhliin kaupunkioloissa. Marilaisten kiintymys perinteisiin pukuihinsa ja niiden kauneusarvoon kuvastuu myös siitä, että heti Neuvostoliiton romahduksen jälkeen vuodesta 1991 alettiin järjestää kyläjuhlia. Niissä naiset ovat pukeutuneet jo unohdettuihin kansanpukuihin ja ovat tehneet uusia vanhojen mallien mukaan. Vuodesta 1991 pidettiin hääpuku-kilpailuja ja vuodesta 2000 marilaispukujen juhlia. Marien aloitteesta on ruvettu Venäjällä pitää kansallispukukilpailuja vuodesta 2003 lähtien. Perinnepukujen sarjassa marit selviytyivät voittajina mm. 2003.

Niittymarilaisia kansanpukuja Volgan rantakylistä. Marin tasavalta. Kuva Ildikó Lehtinen 2009.
Niittymarilaisia kansanpukuja Volgan rantakylistä. Marin tasavalta. Kuva Ildikó Lehtinen 2009.
Marilaisia yleismarilaisilla festivaaleilla Tatarstanissa kesäkuussa 2015. Kuva Ildikó Lehtinen.
Marilaisia yleismarilaisilla festivaaleilla Tatarstanissa kesäkuussa 2015. Kuva Ildikó Lehtinen.
Marien puvut kertovat edelleen, mistä kävijä on kotoisin. Valkoisiin pukeutuneita niittymarilaisia Tatrstanin festivaaleilla 2015. Kuva Ildikó Lehtinen.
Marien puvut kertovat edelleen, mistä kävijä on kotoisin. Valkoisiin pukeutuneita niittymarilaisia Tatrstanin festivaaleilla 2015. Kuva Ildikó Lehtinen.
Mekon rintahalkion kirjontaa, jossa kuvioiden ääriviivat on ommeltu mustalla villalangalla etupistoin ja kuvioiden sisukset punaisella langalla varsipistoin. Marin tasavalta, Morki, Untšo 2009. Kuva Ildikó Lehtinen.
Mekon rintahalkion kirjontaa, jossa kuvioiden ääriviivat on ommeltu mustalla villalangalla etupistoin ja kuvioiden sisukset punaisella langalla varsipistoin. Marin tasavalta, Morki, Untšo 2009. Kuva Ildikó Lehtinen.
Perinteiseen tapaan kirjottuja pukuja nykykäyttöön Šlanin ompeluverstaasta. Marin tasavalta 2017. Kuva Ildikó Lehtinen.
Perinteiseen tapaan kirjottuja pukuja nykykäyttöön Šlanin ompeluverstaasta. Marin tasavalta 2017. Kuva Ildikó Lehtinen.

Pitsikoristeinen esiliina, raidalliseksi kudottu silkkivyö ja hillitysti kirjailtu valkoinen mekko on käytössä tasavallan lounaisosassa Kozmodemjanskin eli marilaisittain Tsikman kaupungin lähikylissä. Tasavallan toista virallista marikieltä, vuorimaria, puhuvat marit suosivat omaa pukuaan merkkinä elinvoimaisuudesta. Volgan kauppareitin varrella vuorimarit omaksuivat kansanpukuunsa innovaatioina koristenauhoja, pitsiä ja luopuivat raskaista rahakoruistaan 1800-luvun lopulle tultaessa. Yksinkertaistettua pukua on tehty palvelutalojen ompelimoissa ja se on yhä suosittu koulujen juhlapukuna.

Yksityiskohta vuorimarilaisesta pääliinasta.
Yksityiskohta vuorimarilaisesta pääliinasta.

Turkoosi, pinkki, aniliini, tummanpunainen, oranssi ja taivaansininen ovat Marin tasavallan rajojen ulkopuolella asuvien itämarien suosittuja värejä. Baškortostanissa Belajajoen varrella pukuja ommellaan kotioloissa mieluiten tekosilkistä. Toiset ompelevat mekkoja valmiiksi, ja toiset koristelevat niitä häivepistoin kukkakirjonnalla. Kiireinen morsian saattaa tilata pukuja käsityötaitajalta, jollaisia joka kylässä on useitakin.

Kotikutoisesta ruudullisesta kankaasta ommeltu itämarilainen mekko. Tatarstan 2015. Kuva Ildikó Lehtinen.
Kotikutoisesta ruudullisesta kankaasta ommeltu itämarilainen mekko. Tatarstan 2015. Kuva Ildikó Lehtinen.
Itämarilaisia kansallispukuja ommellaan nyt silkistä. Tatarstan 2015. Kuva Ildikó Lehtinen.
Itämarilaisia kansallispukuja ommellaan nyt silkistä. Tatarstan 2015. Kuva Ildikó Lehtinen.
Uralin marien mekot ommellan kotikutoisesta ruutukankaasta. Pääntie ja rintahalkio koristeellaan värikkäällä etu- ja ristipistokirjonnalla sekä rahakolikoin. Kuva Ildikó Lehtinen 1997.
Uralin marien mekot ommellan kotikutoisesta ruutukankaasta. Pääntie ja rintahalkio koristeellaan värikkäällä etu- ja ristipistokirjonnalla sekä rahakolikoin. Kuva Ildikó Lehtinen 1997.

Kansallis- ja etnopukujen valmistus on aikaa vievää tai kallista. Yhden puvun ompelemiseen kuluu kuukauden päivät. Kirjonta on yhä suosittua ajanvietettä. Maaseudulla kansallispukuja käytetään ahkerasti uhrijuhlissa ja kesällä festivaaleilla. Niitä tarvitaan myös häissä. Marien pukuinto ei näytä laantumisen merkkejä. Nyt yksityisiä yrittäjiä on useita ja käsin ommeltuja mekkoja voi tilata verkon kautta. Valkoinen väri on yhä valttia. Se on puhtauden väri ja siksi luontouskontoa noudattavilla mareilla uhripuvun väri.

Kansanlauluissa morsian kimaltelee aamu-auringon lailla ja hänen korunsa häikäisevät kuin keskipäivän auringonsäteet. Marilaisten naisten juhlapukuun on aina kuulunut näyttäviä koruja. Hopealta kiiltävät ruplat ja kopeekat ovat olleet naisten mieleen, ja niistä on koottu säppäleitä, kaula- ja rintakoruja suojaksi yliluonnollisilta voimilta ja kauneuden takia. Lasihelmistä pujotetut helminauhat koristivat naisten kaulaa arkisin ja pyhäisin. Kaurikotiloita ripustettiin nuorten naisten juhlakoruihin lapsionnen toivossa. Nyt vanhoja rahakoruja korjataan lisäämällä niihin uusia rahoja, ja uusia koruja kootaan myös rahajäljennöksistä.

Morsiuspukuun pukeutunut nuori itämarilaisnainen Baškortostanista. Kuva Ildikó Lehtinen 2009.
Morsiuspukuun pukeutunut nuori itämarilaisnainen Baškortostanista. Kuva Ildikó Lehtinen 2009.
Uralin marien pukuun kuuluu helmin, rahoin, napein ja koristenauhoin koristeltu rintakoru. Kuva Ildikó Lehtinen 1997.
Uralin marien pukuun kuuluu helmin, rahoin, napein ja koristenauhoin koristeltu rintakoru. Kuva Ildikó Lehtinen 1997.

Ildikó Lehtinen

Aiheesta enemmän

Lehtinen, Ildikó. Marien mekot. Suomalais-Ugrilainen Seura: Helsinki 1999.
Marit, mordvalaiset ja udmurtit. Perinteisen kulttuurin tietosanakirja. Toimittanut Ildikó Lehtinen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura – Museovirasto: Helsinki 2005.
Valkoisen jumalan tyttäret. Marilainen nainen ja modernisaatio. Toimittanut Ildikó Lehtinen. Suomalais-Ugrilainen Seura: Helsinki 2009.

Samankaltaisia artikkeleita