Kirkonmies Antti Lizelius kirjasi 1700-luvun lopulla vanhoja tapoja ja uskomuksia ylös Mynämäellä. Lizelius kertoo, että rahvaalla oli Mynämäellä, kuten muuallakin Suomessa, monenlaisia sivujumalia, kuten aurinko, kuu, tähdet ja muut taivaan merkit, mutta myös vettä, lähteitä ja kukkuloita palvottiin. Lisäksi joitain eläimiä, lintuja ja jopa käärmeitä pidettiin jumalina, samoin tiettyjä ihmisiä sekä elävänä että kuolleena.

Lizeliuksen mukaan Mynämäellä jumalia kutsuttiin ”haltiaxi”; metsien haltijoita olivat ”ajattarat”, vuorten ja kukkuloiden haltijoita taas kutsuttiin ”hiijdeksi”. Näitä jumalia palvottiin Lizeliuksen mukaan mässäilemällä, kilvoittelemalla, pakanallisilla runonlauluilla, syömisellä ja juomisella. Lizelius kertoo myös puille uhratun.

Nyt siis puhutaan varsinaissuomalaisesta Mynämäestä Suomen silloisen (ikuisen!) pääkaupungin Turun lähettyvillä. Jos näin paljon vanhoja tapoja ja uskomuksia säilyi lähes 1800-luvulle asti lähes Suomen ”sivistyksen” nollapisteessä, niin on kiinnostavaa ajatella, mitä tapahtui samaan aikaan kaukana korpimailla esivallan kontrollin ulottumattomissa. Lizeliuksen sanat tuovat mieleen sen mitä hänen aikalaisensa kirjoittivat jossain Volgan takamailla elävien suomensukuisten kansojen elämästä.

Elävät metsissä, rukoilevat kantoa, käyvät vihillä kuusen ympärillä ja kuuntelevat pirujen laulua.

Jk. Lizeliuksen selonteon kopioin tästä gradusta.