Sivistyneistön kirjallisissa kansankuvauksissa maaseuturahvas on usein esitetty ihailtavan rehellisenä, voimakkaana ja hyväntahtoisena, mutta myös auttamattoman hitaana ja kömpelönä. Mielikuva ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Asia oli pikemminkin päinvastoin: kätevyys, ketteryys, nopeus ja taito ovat olleet vanhan kansan syvästi arvostamia ominaisuuksia. Kömpelyys ja hitaus taas olivat kansan suosimia pilkan kohteita.

Työnjälki on ollut miehen ja naisen kunnia, joten jokainen on pyrkinyt mahdollisimman taidokkaaseen lopputulokseen. Onkin sanottu, että »käsi kaunihin tekeepi, silmä kaunihin näkeepi». Kätevyyden ihannetta tavoiteltiin myös työsuorituksessa. Esimerkiksi osaavan kirvesmiehen työskentelylle olivat ominaisia varmat iskut, tasaisen kokoisena irtoavat lastut ja lopputuloksena syntyvä kaunis työnjälki. Taitava työmies ei tehnyt harhaiskuja eikä yhtään ylimääräisiä liikkeitä.

Oikeaa tahtia ja tarkoituksenmukaista mutta kaunista suoritusta tavoiteltiin kaikissa töissä. Jopa pihatien lakaiseminen lumesta saattoi olla kauneutta ja taitoa ilmentävä suoritus. Lakaiseminen tehtiin niin, että jokainen luudan huiskaisu näkyi hangessa yhtä leveänä ja yhtä kauas sivulle ulottuvana piirtona.

Ei olekaan yllättävää, että omaa työnjälkeä pysähdyttiin mielellään katselemaan – samoin kuin kiinnostuneina arvioitiin naapurin aikaansaannoksia. Kuhilaat tehtiin pellolle huolella ja asetettiin suoriin riveihin, jotta niissä olisi »silmälle näkemistä». Taitojen soveltaminen ja kaunis työnjälki toivat tekijälle iloa sekä tuntemuksen siitä, että työ ei ollut raatamista vaan henkisesti tyydyttävää ja mielekästä luovaa työtä. Tällaista työtä tekijä saattoi itse pitää arvossa ja myös muut näkivät ja tunnistivat sen arvon.