Suomalaisessa muinaisuskossa oli esivanhempien kunnioitus merkittävä osa maailmankuvaa — yksilötasolla jopa jumaliakin tärkeämpi. Esivanhempien palvonnasta[1] — vainajakultista — on tietoja Kiukaisten kulttuurin lopusta (n. 2000—1000 eaa.) aina uskonpuhdistusten synkeisiin aikoihin 1500-luvulla, ja vaikka rituaalien muoto muuttuikin moneen kertaan matkan varrella, niin voidaan sanoa, että vainajakultti oli muinaisuskon keskeisintä ja vanhinta kerrostumaa.
Ihmisen kuoltua hän matkasi Tuonelaan, minne hän jäi odottamaan mahdollista uudelleensyntymistä omaan sukuunsa ja omiensa pariin[2]. Vainajat haudattiin lähelle asutusta juhlavaatteissaan, joitakin henkilökohtaisia tavaroita mukanaan. Haudan päälle kasattiin hiideksi kutsuttu kiviröykkiö, jonka ympärillä kasvoi aidattu lehto. Lehto itsessään oli äärimmäisen pyhä paikka, josta kukaan ei saanut taittaa oksaakaan tai viedä mitään sieltä pois. Näin ajan kanssa lehdosta muodostui ikimetsikkö, jossa vanhuuttaan kuolleet puut saivat lahota omaan tahtiinsa. Erityisen tärkeitä yhteisölle olivat ne esivanhemmat, jotka olivat rakentaneet talon ja raivanneet pellon alueella ensimmäistä kertaa: heistä tuli pellon ja talon haltioita vartioimaan jälkeläistensä onnea ja menestystä, ja näin myös syntyi suvulle nautintaoikeus asuttamaansa ja viljelemäänsä maahan. Haudalla ihmiset kävivät uhraamassa, rukoilemassa ja näyttämässä hengille vastasyntyneen lapsen, jotta tämä saisi suvun hyväksynnän — jos pienokaista ei esitelty esivanhemmille, saattoivat nämä pahastua ja lapselle tai tämän vanhemmille koitti epäonni.
Kristinusko hävitti tässäkin tapauksessa vanhan perinteen ja kokonaisen peruspilarin ihmisten maailmankuvasta oppeineen ruumiin ylösnousemuksesta ja viimeisestä tuomiosta. Suomen perinneatlaksessa Matti Sarmela kertoo, kuinka kristillisenä aikana "keskitetyissä hautausmaissa vainajat menettivät persoonallisuutensa ja sukulaisuutensa, kuolleet olivat kalmanväkeä, kollektiivisen pelon vertauskuvia". Tämä — ja esivanhempiensa unohtaminen muillakin tavoin — on johtanut nähdäkseni siihen, että nykyihminen vaeltaa maailmaa vailla juuriaan, oman verenperimänsä unohtaneena ja vailla sukusiteitä, päämäärättömästi etsien lähes yksin tarkoitusta elämälleen. Kun vainajat eivät enää tule haudatuksi suvun omistamalle maa-alueelle, eivätkä ihmiset enää osaa kunnioittaa vainajien henkeä, tulee heistä ja kuolemasta itsessään uhkakuva koko elämälle, sillä mitäpä muuta turmeltunut ja urbanisoitunut nykyihminen pelkäisi niin paljon kuin oman henkensä menettämistä. Toisaalta näemme myös juurensa sokeasti unohtaneen ihmisen ahneuden kaikkialla ympärillämme, kun pääosa eurooppalaisista ihmisistä elää vain omalle itselleen tuhoten ympäristöä, kulttuuriaan ja pahimmillaan myös omaa itseään. Henkistä tyhjyyttä yritetään täyttää milloin new age -liikkeiden tai eksoottisten kulttuurien tarjoamin filosofioin, milloin taas elämällä kulutuskeskeistä ja riettaan itsekästä elämää. Kunnian ja jalouden kaltaiset hyveet, suku ja isänmaa (esi-isien maa [3]) eivät merkitse monellekaan nykypäivän ihmiselle juuri mitään verrattuna aiempien polvien maailmankuvaan. Harva itse asiassa tajuaa oman elämänsä merkityksen yhtenä lenkkinä pitkässä ketjussa, joka ulottuu aina ihmisen luomisesta aikojen loppuun asti. Tätä menoa uhkaa muutama heikko ja ruosteinen lenkki katkaista koko suurenmoisen ketjun ennen aikojaan. Elintasosairauksista kärsivä, nopeasti vaihtuvien aatesuuntauksien riepottelema ja elinympäristöään tuhoava olio ei ole se jalo ihminen, joka kykenisi kantamaan esivanhempiensa perinnön läpi oman aikansa ja ojentamaan sen aina seuraavalle sukupolvelle.
Oma maailmankuvani rakentuu hyvin pitkälle esivanhempieni varaan ja haluan suojella sitä henkistä, fyysistä ja materiaalista perintöä, joka uhkaa hukkua nykymaailman muodin, aatteiden, filosofioiden ja alakulttuurien myrskynsilmään. Tunnen, että minulla on velvollisuus ja kunnia suojella tarvittaessa perhettäni, sukuani ja kansaani oman henkenikin uhalla. Jos pettäisin jonkin näistä vaikkapa omaa pelkuruuttani, ei minulla olisi enää mitään minkä vuoksi elää — olisin katkaissut pakoon rynnätessäni oksan pyhästä lehdosta silloin, kun minun olisi pitänyt olla sitä suojelemassa ja turvaamassa. Omat esivanhempansa ja heidän velvoitteensa voi nykymaailman näivettämä ihminen tuntea taakkana, jonka alta haluaa paeta, mutta sille, jolla on kyky ja halu vaalia omia juuriaan, ovat ne äärimmäinen henkinen voimavara, mikä taas auttaa selviytymään elämän vaikeiden tilanteiden yli.
Kuinka sitten palvelen esivanhempiani ja osoitan heille kunnioitusta maailmassa, jossa ei ole enää sukujen hiisiä eikä pyhiä lehtoja? Vanhaa perinnettä voi jossakin määrin edelleen jatkaa myös yleisillä hautuumailla, vaikka ne eivät ole minkään veroisia sukutalon maahan tehtyjen hautojen rinnalla. Vainajien muistopäivänä (kekri) voit käydä sukulaisten haudoilla ja pyrkiä takaamaan elossa oleville vanhemmillesi tai isovanhemmillesi mahdollisimman hyvä kohtelu heidän viimeisinä elinvuosinaan. Paras mahdollinen ratkaisu olisi tietenkin se, että saisit asua omassa talossasi, omalla tontilla ja jättämään sen elämäsi ehtoolla lopulta lapsiesi hoiviin. Uskon, että myymällä omaa maataan ihminen myy itsestään myös jotain sellaista, mitä ei voi koskaan saada takaisin. Itse en ole koskaan saanut asua maalla, johon minulla olisi peritty oikeus ja tämä puute on seurannut minua koko tähänastisen elämäni. Luonnollisesti minulla onkin palava halu joku päivä rakentaa oma taloni omalle tontilleni ja luoda näin yhteys maahan, sekä pysyvä sija mahdollisille lapsilleni.
Nykyinen polttohautaus myös mahdollistaa sen, että kuoltuasi sinut haudataan oman talosi juurelle, johon voi jättää pienen koskemattoman alueen aivan muinaisten lehtojen tapaan. Näin perinne saisi satojen vuosien jälkeen jälleen arvoisensa jatkon. Tämä tietysti edellyttää sitä, että myös sinun lapsesi omaksuvat tämän tavan ja ymmärtävät tradition säilyttämiseen liittyvät periaatteet.
Halu palvella juuriani on johtanut luonnollisesti siihen, että suomalaisen kulttuurin, kielen ja myöskin perimän säilyttäminen on mielestäni erittäin tärkeää yhä entisestään yhdenmukaistuvassa maailmassa. Tutustuminen kansankulttuuriin musiikin, folkloren, perinneruokien ja sananlaskujen muodossa on elintärkeää, jotta tuhansia vuosia pyörinyt enkulturaatioprosessi[4] ei pysähdy vain muutaman itsekkään ja ajattelemattoman sukupolven takia. Itselleni tästä tutustumisesta on tullut myös ensisijainen opiskeluhaarani ja tulevaisuudessa mahdollisesti myös pääasiallinen ammattini. En myöskään pidä ajatuksesta, että kaikki toisilleen vieraat kansat eri puolilta maailmaa sekoittuvat keskenään luoden "kansan" joka on kotoisin kaikkialta muttei kuitenkaan mistään. Ja vaikka pidän tärkeänä, että ihminen tuntee siteensä Äiti Maahan kasvattamalla ja metsästämällä omaa ruokaansa, niin ymmärrän hyvin, ettei tämä ole kaikille mahdollista — ei se ole toistaiseksi mahdollista itsellenikään. Tällöin kannatankin sitä, että ostaa kotimaassaan, omalla paikkakunnalla ja mahdollisuuksien mukaan vieläpä luonnonmukaisesti tuotettua ruokaa. Esivanhempien kunnioitus on arkipäivän mittakaavassa pieniä tekoja, mutta ne ovat merkittäviä kattaessaan kaikki ihmisen elämän osa-alueet.
On vielä pitkä matka siihen, että suomalaiset löytävät vuosisataisten harhailujen jälkeen jälleen juurensa maahansa ja kansaansa, mutta jos haluamme, että jälkeläisemme vielä tuhannen vuodenkin päästä tietävät keitä olevat ja mistä tulevat — tai ylipäätään ovat olemassa — ei meillä nähdäkseni ole kovin paljoa vaihtoehtojakaan. Kansa, jossa yksilöt palvelevat vain itseään maansa sijaan ei ole elinvoimainen, ja ilman esivanhempiaan, maataan ja jatkuvuutta myös tulevaisuudessa, ei ihminen ole muuta kuin avuton olento vailla sijaa jonne tuntea kuuluvansa — aivan kuin irtonainen lehti ilman oksaansa, josta on kasvanut.
1. Palvonta käsitettävä tässä yhteydessä syvänä kunnioituksena ja arvostuksena, ei sokeana ja pelonsekaisena nöyristelynä
2. Lähteenä Matti Sarmelan Suomen perinneatlas (SKS, 1994)
3. Anton Eskola: Suomen sodat ja rauhat (Ajatus Kirjat, 2003): Vieläkin enemmän läntisiä vaikutteita muualta tuli maahamme pronssikaudella, jonka tunnusmerkkejä pronssiakin paremmin ovat skandinaavisten uudisasukkaiden etelä- ja länsirannikoiden kiviröykkiöhaudat. Perheiden ja sukujen röykkiöt sijoitettiin lähekkäin ja näiden kalmistojen yhteyteen muodostui "hiisi", palvontapaikka; tästä nimitys "hiidenkiukaat". - - - Pronssikaudella Suomen asutus vakinaistui, asumukset muuttuivat suuremmiksi ja tukevammiksi. Hautaröykkiöiden latominen talon viereen toi maahan sukuomistukseen rinnastettavan oikeuden. Unto Salo onkin sattuvasti sanonut, että talonpoikaistalon yhteiskunnan peruselementtinä että käsityksen esi-isien maasta, isänmaasta voidaan katsoa syntyneen pronssikaudella.
4. Enkulturaatio tarkoittaa perinteen siirtymistä sukupolvelta toiselle