Suomalainen mytologia ja runoperinne ovat tulvillaan vanhaa viisautta koskien ihmiseloa. Esivanhempiemme perintöön pohjautuvalla suomenuskolla on siis myös eettinen ulottuvuutensa. Muiden uskontojen tavoin myös suomenusko pyrkii antamaan vastauksia sellaisiin kysymyksiin kuin millaista on hyvä elämä tai millainen tapa toimia on järkevintä, arvokkainta ja kauneinta. Pyrinkin tässä kirjoituksessa esittelemään ajatuksiani siitä millaiset eettiset arvot ja ihanteet olivat mielestäni keskeisiä suomalaisessa esikristillisessä perinteessä. Lisäksi annan esimerkkejä siitä miten nämä arvot, tai niiden puute, näkyvät nyky-yhteiskunnassa. Kuten todettua, esivanhempiemme arvot ovat valitettavasti painuneet suurimmaksi osaksi unholaan nykyajan ihmisiltä, mutta toivottavasti ihmisten kasvava kiinnostus omiin juuriin ja perinteisiin tulee vielä nostamaan nämä terveelliset arvot kunniaan!
Yksi kansanrunoista vahvasti esiin paistava arvo on kohtuullisuus — viisas äärimmäisyyksien välttäminen ja tieto siitä mikä on sopivasti. On varsin kuvaavaa, että esimerkiksi raittius-sanan alkuperäinen merkitys oli kohtuullisuus alkoholin käytössä, ei täydellinen pidättyväisyys. Nykyajan näkökulmasta kohtuullisuus on kuitenkin auttamattoman vanhanaikainen hyve. Aikamme ihanteena näyttää päinvastoin olevan kohtuuttomuus, hillittömyys, ahneus ja kaiken vieminen äärimmilleen. Moderni yhteiskunta pohjautuu jo itsessään ajatukseen loputtomasta talouskasvusta, ikäänkuin loputon kasvu ja materian lisääntyminen olisi arvo sinänsä. Kohtuullisuuden puute on helppo havainnollistaa tarkastelemalla vaikkapa ihmisten suhdetta sellaiseen elämän perusasiaan kuten ruoka. Äärimmilleen viety terveysintoilu, syömishäiriöt ja toisaalta väestön ylipaino-ongelman räjähtäminen käsiin kuvastavat kaikki yhteiskunnassa vallitsevaa neuroottista ilmapiiriä, jossa äärimmäinen suhtautuminen asioihin on muuttunut normaaliksi.
Edelliset Väinämöisen sanat tuomitsevat varastamisen ainakin heikommassa taloudellisessa asemassa olevalta. Varastaminen on maailman eri kulttuureissa yleisisti tuomittu asia. Tämä on ymmärrettävää ottaen huomioon varastamisen kielteiset seuraukset ihmisyhteisöjen sisäiselle elämälle. Varastaminen luo ympärillään inhimillistä epäonnea; se tuhoaa ihmisten luottamuksen, rikkoo sosiaalisia suhteita, synnyttää vihaa ja laajamittaisena syöksee minkä tahansa yhteiskunnan tai ihmisjoukon nopeaan tuhoon. Köyhiltä varastaminen ruokkii myös yhteiskunnallisia jännitteitä, jotka voivat johtaa väkivaltaisuuksiin.
Mielestäni suvannon sulhon sanat voidaan käsittää myös laajemmin, siinä merkityksessä, että ne kieltävät yleisellä tasolla heikommassa asemassa olevien hyväksikäyttämisen. Rautakauden Suomessa varmasti hallittiin vahvimman oikeudella, mutta on hyvä muistaa, että edellisen kaltaiset kunniakäsitykset vaikuttivat vahvasti ihmisten toimintaan. Naapurimaiden saagoista ovat tuttuja tilanteet, joissa miehet järjestäen kieltäytyivät hyökkäämästä vähempilukuisen vihollisjoukon kimppuun, koska taistelu heikompaa osapuolta vastaan ei voisi tuoda heille kunniaa.
Taas yksi ajatus, joka vaikuttaa täysin vanhanaikaiselta ajassamme, jossa kaikella on hintansa ja asioiden arvo määritellään pelkästään rahassa. Periaate on kuitenkin jo määritelmällisesti sellainen asia, jota ei vaihdeta sopivaan määrään mammonaa. Muinaissuomalainen pakana saattoi kerätä itselleen vaurautta, mutta, jos kyseessä oli kunniakas henkilö, hän teki tämän turvatakseen perheensä ja jälkeläistensä hyvinvoinnin ja perheensä hyvän nimen mahtisukuna, ei itsekkään ja lyhytnäköisen materia-ahneuden takia. Suvun hyvinvointi ja hyvä nimi oli tärkein periaate. Vauraus sen sijaan vain noiden asioiden sosiaalinen symboli, ei itsetarkoitus.
Hyvä käytös hieman epämääräinen käsite, joka voi tarkoittaa monia asioita. Tämä muinaissuomalainen "etiketti" ilmenee parhaiten uskomuksissa, jotka liittyvät paikanhaltijoihiin. Eri paikkoja hallitsivat erilaiset väet, joiden suojeluksessa alueen ja sen asukkaiden onnellisuus ja hyvinvointi oli. Huono käytös, kuten liiallinen humaltuminen, paikallisten eläinten huono kohtelu tai muu pahantahtoisuus, käänsi paikkojen väen ihmistä ja hänen toimintaansa vastaan. Hyvän käytöksen ydin oli siis kunnioittava ja muut huomioonottava käyttäytyminen. Hyvä käytös käänsi paikkojen väet ihmiselle suotuisiksi mahdollistaen kaiken elävän hyvinvoinnin. Esimerkiksi puuta kaadettaessa oli ensin koputettava kolme kertaa runkoon, jotta haltija tiesi siirtyä alimpaan oksaan, joka jätettiin haltijalle väliaikaiseksi asunnoksi.
Ääriesimerkkinä huonosta käytöksestä runoperinteessä mainitaan usein "murhamiehet ja muut ikuiset pahantekijät". Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä huomauttaa, että vanhoina aikoina murha ei ole välttämättä tarkoittanut samaa kuin nykyään. Nykyisinhän melkein mitä tahansa hengenriistoa saatetaan kuvailla arkikielessä murhaksi. Muinaissuomalaiset eivät kuitenkaan olleet pasifisteja eikä sodassa heimoaan puolustaneita taistelijoita pidetty murhaajina. Tappaminen ei siis ollut sama asia kuin murhaaminen. Murha lienee pikemmin tarkoittanut veritekoa, joka suoritettiin pelkurimaisesti salaa. Murhamies teki "syytä syyttömälle, vikaa viattomalle" ja yritti pakoilla vastuutaan tästä.
Murhasta puhuttaessa rajoja ei myöskään ollut vedetty ihmislajin ja muiden elollisten olentojen välille. Muinaissuomalaisilla oli useita pyhiä eläimiä kuten joutsen ja karhu. Näiden surmaaminen "väärällä tavalla", eli lajin emuulta lupaa pyytämättä ja uskonnollisia peijaisjuhlia viettämättä, voitiin rinnastaa murhaan. Esimerkiksi karhun surmaamisesta käytettiin kaataa-sanaa ihmisten puheissa, sillä kukaan ei halunnut sanoa ääneen tappaneensa tuota ihmislajin myyttistä esi-isää.
Kunnian käsite vanhoina aikoina valtavan tärkeä ihmisille. Kunnia ei syytä ymmmärtää pelkkänä sosiaalisena "mitä muut minusta ajattelevat" -käsitteenä, jonka merkitys korostuu sosiaalista statusta korostavissa yhteiskunnissa. Kunnialla on myös suuri merkitys ihmisen sisäinen maailman kannalta. Mielestäni kunnian voi nähdä eräänlaisena ihmistä innoittavana ihannekuvana omasta itsestään. Ihminen välttää varastamista, jos hänen ihanneminänsä on ihminen, joka ei koskaan varasta. Toisin sanoen, hänen kunniansa ei salli hänen varastaa. Ihmisen elämä on loputonta kamppailua kohti hänen itse määrittelemäänsä ihannekuvaa itsestään. Se on ihmiselämän tärkein taistelu ja aina hyvästä vaikka se tuokin toisinaan mukanaan epämukavia seurauksia ihmiselle.
Kunniasta välittävä ihminen on asettanut ihanneminänsä ja siinä yhdistyvät hyveet tärkeämmiksi itseisarvoiksi kuin mikään niiden noudattamisesta koituva epämukavuus tai noudattamatta jättämisestä koituva mukavuus voi olla. Kunniasta välittävä ihminen valjastaa kokemuksensa ja kohtaamansa olosuhteet päämääränsä ajamiseen. Jokaisen negatiivisenkin tilanteen voi nähdä mahdollisuutena hyveeseen ja kunnian vahvistamiseen. Ilman pelottavia tilanteita ei voi olla koskaan rohkea. Ilman lahjonnan kohteeksi joutumista ei voi osoittaa lahjomattomuuttaan ja niin edelleen. Mitä suurempi vaikeus tai este sitä suurempaan kunniaan se tarjoaa mahdollisuuden.
Sitoutumalla periaatteidensa noudattamiseen tilanteesta ja seurauksista riippumatta ihminen vahvistaa ja kirkastaa kunniaansa. Hän alkaa ajan myötä muistuttamaan yhä enemmän itse määrittelemäänsä ihannekuvaa itsestään. Kunniasta ja periaatteista tulee erottamaton osa ihmisen persoonaa. Muinaissuomalaiset tunsivat kunniakkaita mahtimiehiä ja naisia, joista kerrottiin tarinoita vielä satoja vuosia heidän kuolemansa jälkeenkin.
Entisaikojen orjan osa ei ollut kadehdittava. Orja eli isäntänsä käskyjen alla ja hänen valtansa osana. Orjalla ei siis ollut omaa osaa eli omaa onnen varastoa, jonka päälle hän olisi voinut itse rakentaa oman kohtalonsa. Itsenäisyydessä voidaan nähdä olevan kaksi tasoa; yksilön itsellisyys ja laajemmassa mielessä kokonaisen kansakunnan itsemääräämisoikeus. Tämä itsenäisyyden ydin, ihmisen kansan mahdollisuus päättää omasta kohtalostaan, on se mikä erottaa vapaan ihmisen orjasta ja itsenäisen valtion vasallivaltiosta. Nykyaikana onkin hyvä pohtia jo pelkästään yksilöiden tasolla miten itsenäisiä ihmiset todella ovat. Ylikansallisen kulttuuriteollisuuden virtaukset määrittelevät sen miten suurin osa ihmisistä pukeutuu ja puhuu, mitä ostaa, ketä ihailee ja mistä haaveilee. Ylikansalliset suuryritykset taas pompottavat työvoimaa kuin keskiajan feodaaliherrat ikään. Tämän näyn edessä voi kysyä miten itsenäisiä oman kohtalonsa rakentajia nykyihmiset todella ovat?
Esivanhempien kunnioitus on todellista myrkkyä edellä mainitulle ylikansalliselle massakulttuurille. Itsenäisyyden tapaan myös tällä on kaksi tasoa. Muinaissuomalaiset muistivat esivanhempiaan konkreettisesti elämään vaikuttavina voimina, joita kunnioitettiin syvästi. Suvun eheä kehä muodostui sekä elävistä että kuolleista sukulaisista. Vainajien ei nähty olevan "poissa" jossain tavoittamattomissa toisissa maailmoissa vaan he elivät jälkeläistensä jokaisessa teossa ja ajatuksessa. Aatteen tasolla esivanhempien kunnioituksessä voi nähdä olevan kyse siitä velvollisuudesta, joka ihmisillä on omien perinteidensä ja kulttuurinsa säilyttämisessä sekä oikeudesta, joka oikeuttaa ihmisen kokemaan itsensä näiden perinteiden jatkajaksi ja kulttuurinsa edustajaksi.
Nykyaikana ihmiset etsivät helpotusta hengellis-identiteettiseen janoonsa mitä erilaisimmista ja eksoottisimmista kulttuureista ja ideologioista. Toisaalta harvat haluavat sitoutua vahvasti mihinkään perinteeseen vaan he pyrkivät keräilemään elementtejä eri traditioista ja koostavat näistä irtonaisista ja usein väärinymmärretyistä käsitteistä itselleen maailmankatsomuksia. Tällaisessa tilanteessa on varsin radikaali ratkaisu kääntyä omille juurilleen ja sitoutua oman hengellisen ja kulttuurillisen perintönsä vaalimiseen pitkäjänteisesti ja vastuullisesti. Esivanhemmista ei voi tässä yhteydessä oikeastaan puhua sen enempää ilman siirtymättä puhumaan suvusta yleisemmällä tasolla.
Suku oli elintärkeä yksikkö muinaissuomalaisille sekä hengissäsäilymisen, että uskonnollisen maailman hahmottamisen kannalta. Sosiaalisessa mielessä suku oli ihmisten turvaverkko ja identiteetin lähde. Uskonnollisessa mielessä se oli taas ihanteiden, onnen ja jatkuvuuden ylläpitäjä. Kaikki suvun jäsenten saavutukset ja hyvät teot olivat kietoutuneet oman suvun kunniaksi, jota jokainen kunniakkaan suvun jäsen kantoi ylpeänä ja varjellen. Suvun jäsenyys antoi ihmiselle hänen inhimillisyytensä: ihminen halusi olla hyvä yhdysside suvun pitkässä ketjussa, turvaten esivanhempiensa perinnön ja muiston säilymisen sekä antaen hyvät lähtökohdat jälkeläistensä elämään. Hyvät teot vahvistivat välejä sekä suvun eläviin että Manalle menneisiin jäseniin ja ne myös toivat suvulle onnea, hyvinvointia ja lisää kunniaa. Suurimpia pahoja tekoja olivat ne, jotka tuhosivat ja myrkyttivät suvun sisältäpäin tai ajoivat ulkopuoliset vihamieliset voimat sen kimppuun. Näiden tekojen seuraukset olivat traagisia, kuten Kullervon tarinaa tarkastelemalla voidaan todeta.
Kullervon tarina saa alkunsa erään suvun päämiehen, Untamon, ahneudesta, joka aiheuttaa vihanpitoa Kalervon suvun kanssa. Pikkumainen kinastelu johtaa lopulta avoimeen sotaan ja Kalervon suvun tuhoamiseen. Näiden veristen vaiheiden keskelle syntyy Kalervon piikatytön synnyttämä Kullervo, jostaa kasvaa traaginen hahmo vailla sukua. Suvuttomuudestaan johtuen hän on myös vailla toivoa kunnon inhimillisyydestä ja kohtalosta. Kullervosta kasvaakin katkera ja silmittömän väkivaltainen hahmo. Hän löytää perheensä elossa, mutta oman vihansa sokaisemana Kullervo jatkaa katkeraa kostoretkeään Untamoa vastaan. Tämän päämäärän johdosta hänen perheensä päätyy surmatuksi. Tietämättömyyksissään Kullervo häpäisee myös siskonsa viettelemällä hänet. Sisko on pakotettu syöksymään kosken aaltoihin. Kullervon tarina on siis täynnä asioita, jotka järkyttävät suvun sisäistä pyhää tasapainoa: ahneus, vihanpito, loppumaton kostonhimo, oikean kasvatuksen puute, insesti ja itsemurha.
Viha viepi viljan maasta,Edelliset sanat voidaan ymmärtää paitsi vertauskuvallisesti myös kirjaimellisesti. Vihanpito ja kateus repivät rikki suvun jäsenten välit ja tuhoavat suvun onnen. Muinaissuomalaiset eivät tehneet eroa toismaailmallisen ja tämän maailman välillä, joten pahoilla teoilla suvun keskelle kylvetyt epäonnen siemenet toivat satonsa tässä elämässä. Ilman onnea ihmisten suunnitelmat ja aikeet eivät toteutuneet. Heidän hyvinvointinsa muuttui kurjuudeksi ja terveys sairaudeksi; sato-onni ja kalaonni kaikkosivat eikä metsän riista ei enää antautunut heidän aseidensa eteen.
Kullervon loppu on yhtä murheellinen kuin hänen elämänsäkin — kuolema oman miekan kautta. Itsemurha lienee ollut ainakin jollain alueilla Suomessa tabu. Itsemurhan tehneen ei katsottu pääsevän liittymään kunnialla Manalle olevien sukulaistensa joukkoon.
Vaanp' on kielsi Wäinämöinen,Henkensä riistäneestä tuli vaeltava sijaton sielu. Tämä käsitys kertoo suvun merkityksen tärkeydestä muinaisille ihmisille. Pahinta mitä ihmiset tiesivät oli sukunsa pettäminen ja tätä kautta tuleminen unohdetuksi ja halveksituksi. Sijaton sielu joutui kuolemansa jälkeen vaeltamaan kylmissään ilman läheisten tukea ja turvaa. Suvuttomalla ihmisellä ei ollut menneisyyttä eikä juuria, joista ammentaa voimansa ja käsityksensä paikastaan maailmassa ja historiassa. Suvuttomalla ei ollut sukulaisia tai suvun edustamia ikiaikaisia ihanteita, joiden puolesta taistella. Hänellä ei myöskään ollut jälkeläisten, joiden muistoissa ja ajatuksissa hän voisi elää. Hänellä ei siis ollut tulevaisuutta. Suvuttoman kurjan elo olikin vailla suurempaa tarkoitusta ja jatkuvuutta, pelkkää biologisen ruumiin hetkellistä olemassaoloa.
Nykaikana suvun merkitys on kuihtunut varjoksi entisestään samalla kun yhteiskunta on ottanut vastuun sosiaalisen suojaverkon tarjoamisesta. Suurin osa uskonnoista ja hengellisestä liikkeistä on yksilökeskeisiä. Ne tarjoavat yksilölle pelastusta tai mahdollisuutta hengelliseen valaistumiseen. Yhteisöllisyydestäkin puhutaan toisinaan uskonnoissa ja poliittisissa liikkeissä, mutta tällöin sillä yleensä tarkoitetaan abstraktin "ihmiskunnan" käsitteen ympärille rakentuvaa universaalia ihmisten veljeyttä. Ihmiskunnalla tarkoitetaan kaikkia biologisen homo sapiens sapiens -lajin eläviä yksilöitä. Henkilökohtaisesti koen tällaisen "maailmankansalaisuuden" liian epämääräiseksi ja juurettomaksi käsitteeksi, jotta voisin perustaa identiteettini ihmisenä sen varaan. Maailmankansalaisuus ja ihmiskunnan veljeys ei anna vastausta kysymykseen siitä kuka minä olen.
On mielestäni helpompaa kokea yhteisöllisyyttä ja muodostaa oma identiteettinsä oman sukunsa, yhteisönsä, kulttuurinsa ja asuinpaikkansa pohjalta. Tämä minäkuva syntyy kun ihmisellä on terveet ja vahvat siteet perheeseensä, sukuunsa ja kotialueeseensa. Mielestäni identiteetin, inhimillisyyden ja lojaliteettien tulee alkaa mahdollisimman pieneltä ja intiimillä tasolta, jota voidaan sitten laajentaa yhä suurempiin ja laajempiin kokonaisuuksiin. Perheet muodostavat sukuja, suvut paikkakuntia ja yhteisöjä, yhteisöt muodostavat taas kansakunnan ja kansakunnat maailman kulttuurien kirjon. Suku oli muinaissuomalaisten etiikan perusta ja tällä ajatuksella on varmasti myös käyttöä nykyaikana.
Viisauden ja tiedon merkityksen painottaminen näkyy selvästi suomalaisessa perinteessä. Jumalat matkaavat kerta toisensa jälkeen aliseen todellisuuteen noutamaan syntysanoja — tietoa asioiden alkuperästä ja perimmäisestä luonteesta. Viisautta tarvittiin myös ihanteiden ja hyveiden toteuttamisessa. Ilman viisautta kohtuullisuuskin voi muuttua ilottoman ja tasapaksun elämän toteuttamiseksi. Viisaus ja tieto kertovat mikä on oikea tapa toimia missäkin tilanteessa. Muinaissuomalaiset pitivät itsestään selvänä, että suurin viisaus löytyi pitkän elämän eläneiltä, järkevästi harmaantuneilta vanhuksilta. Nykyaikana vanhoja ihmisiä harvemmin kunnioitetaan heidän tietojensa ja taitojensa tähden. Ehkä juuri siksi, että vanhojen viisaus sotii niin paljon neuroottisen yhteiskunnan vallitsevia "arvoja" vastaan.
Ihmiselle ei ole suotu muiden eläinten tapaan lämmintä turkkia tai hyöhenpeitettä eikä teräviä kynsiä tai kykyä vaipua talvihorrokseen. Ihmisillä on sen sijaan selviytymisensä apuna kyky ajatteluun, suureen viisauteen ja tämän tiedon eteenpäin siirtämiseen. Viisaus on verraton itsepuolustusväline. Ihmiset voivat ajatella tiensä petoksen ja hämmennyksen sumun läpi. Tässä pätee myös mahdollisuus siihen, että ihmiset voivat tuoda taas esivanhempiensa arvoihin perustuvan viisauden tähän päivään ja puolustaa sitä vaikka ympäristö olisikin sille vihamielinen. Tämä taistelu on taistelemisen arvoinen.