Hannunvaakuna ja ukonkirves

Suomenuskon etsikkoaika

Kati V., elokuussa 2006

|| Versio tulostusta varten ||

Eräs kummallisimpia seikkoja suomalaisella pakanakentällä on ollut kotoperäisen uskonnollisuuden vähäinen näkyvyys, itse asiassa suoranainen näkymättömyys. Monet monituiset enemmän tai vähemmän vierasperäiset uskonnolliset suuntaukset egyptiläisestä brittiläiseen, altainsiperialaisesta haitilaiseen ovat olleet paljon enemmän esillä ja helpommin löydettävissä kuin omien kotoisten esivanhempiemme uskomukset ja myytit. Jopa suomeksikin on ollut huomattavasti helpompaa etsivän löytää tietoa nyt jo satanismista tai wiccastakin kuin päästä lukiokirjoja syvemmälle muinaisuskon tutkimisessa.

Etsivä löytää, sanotaan, mutta tässä tapauksessa on tarvittu lähes sherlockholmesmaisia kykyjä sillä neitimarpleilulla ei ole päästy Kalevalaa pidemmälle. Alkuun etsivämme kuvittelee, että muinaisuskoiset ovat kliseiseen suomalaiseen tapaan vetäytyneet mökkeihinsä jurottamaan ukonkirves kainalossa ja lähteneet ylävirtaan heti ensimmäisen lastun kelluttua näkösälle – mutta ei, näitä mökkiläisiäkin on lähes mahdotonta löytää. Vaaditaan urkkimista ja salakuuntelua, monimutkaista päättelyäkin ennen kuin selviää, että itse asiassa heitä kyllä löytyy, mutta kukaan ei juuri tunnusta olevansa jotain tiettyä sorttia pakana. Itse asiassa harvinaisen monet heistä pitävät pakananimitystä lähinnä ironisena viittauksena vastakirkollisuuteen ja suorastaan vähättelevät omaa maailmankuvaansa "Vaan sellaisena suomalaisena, kyllähän nuo Ukot ja Väinämöiset ovat läheisempiä ja onhan noita tontuille ja möröille tullut olutta joskus uhrattua."

Aloitteleva etsivämme järkyttyy moisesta kommentista ja on varma, että jostain löytyy kaikesta huolimatta niitä oikeita suomalaispakanoita, joilla on olemassa oleva yhteisö ja tietoa aiheesta. Onhan näitä, iorbockilaisia tai mielenkiintoisia ajatuksia puista ja perkeleistä esittäviä pahaenteisen nimen itselleen antaneita ytimennävertäjiä. Mikään valmiina tarjotuista, omaperäisistä muttei kovin kotoperäisistä ajatusmaailmoista ei kuitenkaan natsaa yhteen etsivän ajatusmaailman kanssa. Toisaalta, miksi mennä merta edemmäs kalaan? Kovin monet tuntuvat etsivän mielestä hakevan vastausta lahden länsipuolelta, vaikka omatkin tarustomme voisivat tarjota varteenotettavia sankareita, pohjoista mentaliteettia ja jopa juominkeja jos niitä mielii.

Holmesin perässä hiihtävä etsivämme törmää siis ojasta aallikkoon ja on suistua uususkonnollisuuden nevaan. Mikä neuvoksi? Lähdetään Vipuseen. Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa ja etsivämme päättää piirtää uskonnollisen tiekarttansa oman tietonsa pohjalta yrittäen välttää näin modernin misinformaation ja teosofisen salaliiton paulat.

Uhrilähde vai lähteensilmän uhri?

Tien varressa makaa moni kaatunut reki, eritoten Kalevala –tienviitan kohdalla. Etsivän edeltäjät ovat monet harhautuneet kääntymään hakoteille tämän Lönnrotin opuksen houkuttamina. Lääkärismiehemmehän tunnetusti kokosi niteeseensä runoja oman näkemyksensä mukaiseksi teokseksi, eikä se suinkaan ole runojen täydellinen toisinto. Kalevala on enemmänkin kansallismielistä aatetta markkinoiva kaunokirjallinen teos, johon lääkärismies Lönnrot muokkasi ja järjesteli runoja tarinalliseen muotoon niiden varsinaisesta järjestyksestä piittaamatta. Tunnetuin klikki lienee Väinämöisen ja Joukahaisen rekien törmäyksen siirtäminen maailman luomisesta paljon sen jälkeiseen aikaan, osaksi Aino-tarinaa, joka ei oikeastaan taas ilmeisestikään kuulu Väinämöisen kanssa yhteen niin mitenkään, vaan on vanhalle naitetun neidon surullinen virsi. Parempi olla törmäämättä Väinämöiseen ja tulla lauletuksi suohon Kalevalan tiellä kuin kiertää pitempi reitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmien kautta.

Seuraava risteys reitillä osoittaa kolmeen eri suuntaan, kukin niistä paljon tallatulle polulle: Ganander, Harva, Haavio. Nämä polut kannattaa toki tarkistaa, mutta niille on viritetty ansoja, joihin on kaiverrettu Nasaretin puusepän puumerkki. Kun Tapiosta tulee mehiläisten ansiosta kristillinen pyhimys Bartolomeus (Tapion toisintonimi on Kuippana, joka liittyy mytologisesti koloihin. Mehiläiset pesivät koloissa ja tekevät hunajaa. Bartolomeuksen muistopäivänä ortodoksit syövät hunajakakkuja. Tapio on siis degeneroitunut muoto P. Bartolomeuksesta. Yksinkertaistettu [sic!] päättelyketju Haaviolta), on syytä miettiä oliko muhennoksessa niitä punaisia, valkopilkkuisia sieniä kantarellien sijaan. Polut ovat muodostuneet vuosia, vuosia sitten ja niiden reittiä ei ole käveltäessä mietitty suksia varten, joten viisas oikaisee korkeaan hongikkoon ja jättää valmiiksi pureskellun, liian suolaisen tiedon sikseen toistaiseksi.

Reitillä Vipuseen odottaa vielä yksi risteys, joka haarautuu monen monituiseksi suunnaksi. Kaikki osoittautuvat muurahaispoluiksi, mutta metsänkävijä tietää niiden usein johtavan varsin mielenkiintoisiin paikkoihin, joihin ei välttämättä muuten eksyisi tai pääsisi. Harvat tutkijat nykypäivänä uskaltautuvat tallaamaan umpikanervikkoon etsimään Kalevalan ja muinaisuskon juuria, mutta jotkut eksyvät sinne puolivahingossa tai tulevat raivanneeksi ohimennen tietä matkallaan jonnekin muualle. Folkloristit, kansatieteilijät, kirjallisuudentutkijat, kielitieteilijät, viikinkihistorioitsijat, taidehistorioitsijat ja muinaistekniikka-artesaanit, arkeologit sekä yhteiskuntatieteilijät muiden muassa tulevat merkinneeksi pilkkoja etsivämme reitille. Toki harhapolkuja ja virvatulia täältäkin löytyy, enemmän kuin mistään muualta ja selvät tienviitat edellisen risteyksen suuntaan kannattaa ohittaa kulmat kurtussa.

Missä Vipunen sitten makaa? Vipusen hautapaikkaa ei voi paljastaa ohikulkijalle, se täytyy itse löytää. Sitä kannattaa etsivämme kaivella muinaisrunoista, jumaltaruista ja etsiä innoitusta muinaiskoruista sekä kansantaiteen kuva-aiheista. Vipusen haudan lähistöllä saapastelee erinäisiä tulkitsijoita, joista toiset ovat aitoja ja toiset eivät. Hörhöjä kadunmiehen mittapuulla ovat kaikki, mutta moisesta tiedosta ei toki kukaan selviä muuttumatta. Timo Heikkilä on heistä yksi: mies, jonka kirjoitukset ovat saaneet varsin ristiriitaisen vastaanoton. Oli hän sitten virvatuli tai tiennäyttäjä, ajatuksia hän ainakin herättää ja avaa aivan uusia tulkintoja vanhoihin runoihin. Ajatuksen kanssa luettuna Heikkilä voi hyvinkin antaa paljonkin ajatuksia muinaisesta uskonnosta, vaikka lukija ei itse varsinaisen tekstin kanssa olisikaan samaa mieltä.

Kurimuksen kulkun suusta taivaannaulan tapin päähän

Suomalaista muinaisuskoa seuraavien pakanoiden määrä on pitkään ollut täysi arvoitus. Etsivämme haki pitkälle toista vuotta samanmielisiä ihmisiä, muttei kummastuksekseen löytänyt ensimmäistäkään. Luulisi omia juuriaan hakevien pakanoiden kääntyvän vanhojen jumalten puoleen, mutta ehkä tiedonpuute on suunnannut heidän mielenkiintonsa muualle. Etsivämme mietti, jotta täytyy noita kuitenkin jostain löytyä kaikesta huolimatta. Samoihin aikoihin maailmanverkon kätköistä putkahti esiin pari nuorta miestä, jotka olivat perustaneet oman keskustelufoorumin – mistäpä muustakaan kuin muinaisuskosta?

Tuosta on nyt aikaa puolisen vuotta, ehkä hiukan enemmän. Vastoinkäymisiä on ollut, mutta osittain kovan työn ansiosta, osittain hyvällä onnella pienestä muutaman ihmisen keskustelusta on kasvanut nyt jo pitkälti päälle sadan rekisteröityneen käyttäjän ja tuntemattoman määrän rekisteröitymättömiä satunnaislukijoita muodostama yhteisö, Hiitola. Foorumin vaihdettua muotoa huhtikuun alussa käyttäjämäärä nollaantui, joten yli sataan käyttäjään on päästy vajaassa neljässä kuukaudessa tätä kirjoitettaessa (elokuun 11. päivänä). Viestejä on ilmaantunut tuona aikana reilusti päälle puolitoista tuhatta ja uusia käyttäjiä kirjautuu tätä nykyä päivittäin. Kiinnostusta ja aitoa innostusta suomalaiseen muinaisuskoon siis löytyy sittenkin, kun joku vihdoin pyöritti vierinkiven liikkeelle.

Kuten etsivämme jo alussa tuli todenneeksi, tietoa ei ole ollut löydettävissä ja sekin vähä, mitä löytyy, on ollut kaivettava kynsin hampain erinäisistä ryteiköistä ja loukoista. Tilannetta on pyritty korjaamaan kirjoittamalla muun muassa Wikipediaan, tuohon maailmanverkon aarreaittaan josta löytyy niin aitoa kuin katinkultaakin, kokonaan uusia artikkeleita ja muokkaamalla vanhoja. Ehkä – mikäli jumalat suovat – uusi vuosi näkee vihdoin myös yhteiset verkkosivut, joille Hiitolan väki ja muut samoihin asioihin uskovat kirjoittavat artikkeleita omista näkemyksistään, omasta tietämyksestään ja jolle kootaan faktoja ja tapahtumakalenteria. Kuten kaikki tiedämme, ihmiset etsiytyvät mieluiten seuraan ja tarvitaan siis tienraivaajia tallaamaan polkuja, joille ei ole aikaisemmin astuttu tai jotka katkeavat kesken matkan. Nyt ollaan jo pääsemässä siihen pisteeseen, että asiat alkavat edetä omalla painollaan, mutta edelleen kaivataan mukaan ihmisiä, jotka tekevät ajattelun lisäksi – ei sijasta!

Onko se koski vaiko hälläpyörä?

Suurella ihmisjoukolla on tietenkin myös suuri joukko eriäviä mielipiteitä. Kuten arvata saattaa, on yhteisön sisällä käyty jo nyt muutamia lämminhenkisiä keskusteluita, joiden lämpö ei onneksi kohonnut aivan leivinuunin asteelle – ainakaan toistaiseksi. Vinoillen voisi todeta, etteivät suurimmat kyseenalaistetut asiat suinkaan olleet mitään esoteerisia teorioita, vaan yksinkertaisesti kysymys yhteisen uskon nimestä.

Niin huvittavalta kuin se kuulostaakin, tämä kysymys oli vähällä saada aikaan suuremmankin riidan, mutta pienemmistäkin asioista on saatu aikaan uskonsotia; yhdelläkin sanalla on rikottu kokonaisia imperiumeja. Nimittäisikö uskontoaan sitten muinaisuskoksi, suomalaispakanuudeksi, pelkäksi pakanuudeksi vai suomipakanuudeksi? Useimmissa näissä on se ongelma, että maassamme on muitakin pakanoita. Muinaisuskolla on lisäksi niskassaan historian painavat länget ja täydellisen rekonstruoidun uskonnon mahdottomuus tilanteessa, jossa emme tiedä esivanhempien uskonnonharjoituksesta lopultakaan mitään täysin varmaa. Lopulta päädyimme käyttämään erilaisia termejä, mutta suomenusko on niistä ehkä osuvin ja helppokäyttöisin.

Toinen mielenkiintoisempi kiista on ollut Ukon henkilöllisyys. Onko Ukko itsenäinen jumaluus, Ilmarisen toisintonimi, jakautunut persoonallisuudenosa, yksi taivaanjumalan ilmentymä, kristinuskon vastapainoksi etujoukkoihin väkisin työnnetty vastentahtoinen kirveenkantaja vaiko balttilaista kulttuuri-imperialismia agrarisaation ajalta? Agricolan haamu edelleen pelottelee etsijöitä tien varressa ottamaan kirveen kaulaansa ja uskomaan ristiä vastustavaan Ukon voimaan. Tästä huolimatta monet suomenuskoiset ovat – jossain määrin – yhtä mieltä siitä, että loppujen lopuksi Ukko on tietynlainen Ilmarisen ilmentymä, tosin itsenäinen ja persoonallinen aspekti suuremmasta jumaluudesta. Suomalaisesta teologiasta voidaan keskustella loputtomiin saamatta silti lopullisia vastauksia, mutta tietynlaista yhtenevyyttä on havaittavissa mielipiteissä, kunhan päästään yli ensimmäisistä näkemyseroista.

Varsin yhtä mieltä ovat monet myös siitä, ettei Ukko varsinaisesti ole ylijumala, vaan enemmänkin Ukko, ylinen jumala ja ukkosen personifikaatio. Ylijumalan nimitys Ukolle lienee annettu vasta kristinuskon aikoina, ensin Ristin Kiesuksen vastustajana ja sittemmin kristillisen jumalan toisintonimenä loitsuissa. Ukon suuri merkitys kaikille suomenuskoisille on siis osittain misinformaatiota, mutta toisaalta täytyy silti muistaa se tosiseikka, että kaikesta huolimatta Ukko on monille suomenuskoisille pakanoille se läheisin ja tärkein jumaluus, erityisesti ukkosenjumalan ominaisuudessaan. Ukonkirves onkin muodostunut yhdeksi uskonnon tärkeistä symboleista jo ennen varsinaisen yhteisön syntyäkään. Ukonkirveellä on muitakin merkityksiä kuin se ilmeisin, sillä se on kuva-aiheena paljon taivaanjumalan kulttia vanhempi. Elämänpuun ominaisuudessa sama kuva-aihe löytyy niin kalliopiirroksista kuin saamelaisten noitarummuistakin.

Ukonkirves ja hannunvaakuna

Suomenusko elää etsikkoaikaansa ja paljon voi vielä muuttua matkan varrella, mutta hiitolaisia on ilmaantunut koloistaan näkyville jo sen verran, ettei menneeseen ole enää paluuta. Suomalaisen pakanuuden identiteetti on edelleen muotoutumisvaiheessa sekä esivanhempien uskoa seuraavien että muita uskontoja tunnustavien osalta, mutta suomenuskon kannalta pakanuuden etsikkoaika on vain hyväksi. Uuden yhteisön on helpompaa tulla hyväksytyksi ja vakiinnuttaa asemansa pakanallisella kentällä tilanteessa, jossa pakanuus on vielä kaikesta huolimatta edelleen marginaalista.

Suomenuskoisten identiteetti ei vielä ole niin vankka ja vakiintunut kuin esimerkiksi aasainuskoisten, mutta kasvava väkimäärä ja suurempi näkyvyys vahvistavat yhteenkuuluvuutta. Harmillisen monet nimenomaan suomalaisista traditioista uskomuksensa ja harjoittamisensa vetävät pakanat pitävät itseään enemmänkin ateisteina tai agnostikkoina tai ovat täysin erillään muusta pakanayhteisöstä. Hiitolan yhteisö pyrkiikin kokoamaan yhteen kaikkia vähänkin suomalaisesta traditiosta kiinnostuneita ihmisiä keskustelemaan asioista ja luomaan pohjaa tulevaisuudelle.

Tavoitteena on myös kaapissa vielä istuvien samoihin asioihin uskovien kiskominen koloistaan ja tiedostamaan, että suomalaisten perinteiden kunnioittaminen on olemassa oleva vaihtoehto ja maailmasta löytyy vielä muitakin tonttuihin ja haltijoihin uskovia. Kaikki eivät kaipaa yhteisöllistä uskontoa, mutta on lohduttavaa tietää edes muiden olemassaolosta. Niinpä nykäiskääpä tekin joskus hihasta satunnaisia tuttavuuksia, joilla on hannunvaakuna tai ukonkirves kaulassa ja kysäiskää, ovatko he mahdollisesti tutustuneet Hiitolaan. Yllättävän monet ovat.

Mitä sitten tapahtui etsivällemme, joka niin urheasti hiihti Holmesin jalanjäljillä, uhmasi harhapolkujen houkutusta ja Agricolan synkkää haamua? Hän etsii edelleen vastauksia uusiin kysymyksiinsä, koska kukaan ei ole seppä syntyissään, mutta viisas on vasta kun tunnustaa tietämättömyytensä.

Kirjoittaja on yksi Hiitolan ylläpitäjistä ja suomenuskoinen pakana.