Lähteensilmiä ja hetteiköitä

Aineiston puute ja tutkimukselliset ongelmat

Kati L.

|| Versio tulostusta varten ||

Artikkeli on ensimmäinen osa laajempaa suomalaista muinaisuskoa ja nykypakanuutta käsittelevää sarjaa nimeltään Suomalaisen muinaisuskon ja nykypakanuuden jumalat ja maailmankuva

Epejumalat monet tesse

muinen palveltin caucan ja lesse.

Neite cumarsit Hemelaiset

seke Miehet ette Naiset.

Tapio Metzest Pydhyxet soi

ja Achti wedhest Caloja toi.

Äinemöinen wirdhet tacoi

Rachkoi Cuun mustaxi jacoi.

Lieckiö Rohot jwret ja puudh

hallitsi ja sencaltaiset mwdh.

Ilmarinen Rauhan ja ilman tei

ja Matkamiehet edheswei.

Turisas annoi Woiton Sodhast

Cratti murhen piti Tavarast.

Tontu Honen menon hallitzi

quin Piru monda willitzi.

Capeet mös heilde Cuun söit

Calevanpojat Nijttut ja mwdh löit.

Waan Carjalaisten Nämet olit

Epejumalat cuin he rucolit.

Rongoteus Ruista annoi

Pellonpecko Ohran casvon soi.

Wirancannos Cauran caitzi

mutoin oltin Caurast paitzi.

Egres hernet Pawudh Naurit loi

Caalit Linat ja Hamput edestoi.

Köndös Huchtat ja Pellot teki

quin heiden Epeuskons näki.

Ja quin Kevekylvö kylvettin

silloin ukon malja jootijn.

Sihen haetin ukon wacka

nin joopui Pica ette Acka.

Sijtte paljo Häpie sielle techtin

quin seke cwltin ette nechtin.

Quin Rauni Ukon Naini härsky

jalosti Ukoi pohjasti pärsky.

Se sis annoi Ilman ja WdhenTulon

käkri se liseis Carjan casvon.

Hiisi Metzeleist soi woiton

Wedhen Eme wei calat vercon.

Nyrckes Oravat annoi Metzast

Hittavanin toi Jenexet Pensast.

Eikö se Cansa wimmattu ole

joca neite wsko ja rucole.

Sihen Piru ja Sydi weti heite

Ette he cumarsit ja wskoit neite.

Cooludhen hautijn Rooca wietin

joissa walitin parghutin ja idketin.

Menningeiset mös heiden Wffrins sait

coska Lesket hoolit ja nait.

Palveltin mös paljo muuta

Kivet Cannot Tädhet ja Cwuta.

Mikael Agricola, Psalttari (1551)

Mikael Agricolan Daavidin Psalttarin Esipuhe on ollut monien tutkijoiden ja yksityisten pohtijoiden päälähteenä suomalaista muinaisuskoa tulkittaessa. Se on ollut jo vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja kiistelty lähde, koska Agricolan teksti on varhaisin säilynyt suora kuvaus suomalaisesta kääntymystä edeltäneestä uskonnosta, mutta sen luotettavuus ja tiedollinen arvo on kiistanalainen.

Vastoin monia käsityksiä, Agricolan teksti ei suinkaan ole ainoa varhainen lähde suomalaiseen pakanuuteen, vaan monet muutkin turkulaiset piispat ja yliopiston professorit ovat kirjoittaneet muistiinpanoja rahvaan taikauskosta ja noituudesta. Agricola oli toki ainoa omana aikanaan suomen kielellä kirjoittanut, mutta muidenkin pappien muistiinpanoja lienee ollut olemassa. Varsinainen pullonkaula esivanhempien uskonnollisen tietämyksen ja nykyajan välillä on kuitenkin Turun palo vuonna 1827, joka tuhosi Turun Akatemian kirjaston ja arkistot, joissa olivat Suomen vanhimmat kirjalliset lähteet ja käsikirjoitukset. Niistä varhaisimmista oli ilmeisesti olemassa kopiot Uppsalan kuninkaallisessa Akatemiassa, mutta se oli tuhoutunut jo aikaisemmin Uppsalan kaupungin suuressa palossa vuonna 1702.

Lähteitä on siis jäljellä kovin vähän, nekin lähinnä 1600-luvulta alkaen. Paavali Juustenin piispainkronikka 1570-luvulta kertoo jonkin verran pakanuutta vastaan käydystä kamppailusta ja Turun piispojen teoista ensimmäisestä ristiretkestä alkaen. Turun Akatemian professoreista ainakin Daniel Juslenius, Henrik Gabriel Porthan sekä monet muut ovat kirjoittaneet kuvauksia suomalaisesta kansanuskosta ja pakanuuden ajasta; tosin niiden dokumentaariseen arvoon voi vaikuttaa ajanmukainen kristillinen paheksunta, jo silloin historian saatossa vääristyneet käsitykset sekä molempien jyrkkä kansallismielisyys.

Parempia dokumentteja pakanallisuudesta ja tavoista ovat sen sijaan arkistoaineistot kuten noituusoikeudenkäyntien pöytäkirjat, kirkon sisäiset paimenkirjeet, pappien muistiinpanot, dokumentit esimerkiksi uhripuiden ja hiisien hävityksestä sekä käräjäpöytäkirjat, joissa kuvaillaan usein varsin tarkastikin erilaisia menoja ja noitakeinoja, joilla rahvaanväki on koettanut saada aikaan maagisia efektejä ja hakea apua vaikeina aikoina. Myös papisto, tunnetuimpana Kristfrid Ganander, tutki paljon kansanuskomuksia ja pakanallista perinnettä, merkiten sitä muistiin joko itseään tai tiedettä varten. Gananderin luotettavuutta karsii se, että jopa aikalaiset syyttivät häntä liian jyrkistä johtopäätöksistä yksittäisten lauseiden tai säkeiden pohjalta; hänellä oli myös taipumusta ajan tavan mukaisiin kristillispohjaisiin tulkintoihin.

Kaikille lienee tietysti tuttua jo koulusta kansallisen heräämisen ajan runonkeruu, tosin monille lienee tuntematon seikka, että Lönnrotin lisäksi runoja on kerännyt yksityisesti tai yliopiston toimeenpanemana kymmeniä muitakin ahkeria vapaaehtoisia sekä palkattuja kerääjiä aina 1700-luvun loppupuolelta aina 1970-luvulle asti, osin vieläkin myöhempään. Kerääjinä on toiminut sekä ylioppilaita, asiaaharrastavia kansalaisia että tutkijoita ja pappeja, perinteenkerääjiä ja kunnanlääkäreitä, jotka kaikki olivat kiinnostuneita myyttisestä menneisyydestä. Nämä runot on julkaistu suurimmalti osin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) teoksessa Suomen Kansan Vanhat Runot (SKVR), jonka niteet on julkaistu vuosien 1908 ja 1948 välillä ja joka sisältää 34 nidettä. SKVR:en täydennysosa julkaistiin vuonna 1997 ja se sisältää merkittävien varhaisten kerääjien kuten Gananderin ja Lönnrotin aiemmin julkaisemattomia runoja. Ne oli aikaisemmin jätetty julkaisematta osin päällekkäisyyden, osin katkonaisuuden ja tärkeänä, myöskin häveliäisyyden vuoksi; kokoelmasta löytyy nimittäin esimerkiksi sukupuolisuuteen liittyvää välillä hyvinkin härskiä kielenkäyttöä. Koko SKVR löytyy nykyään digitaalisena aineistona verkosta kaikkien saatavilla ja on maailman laajamittaisin yksittäisen kansan runoutta sisältävä aineisto.

Kalevalaan en lähdeaineistona tässä lähde puuttumaan, koska kyseessä on enemmänkin kaunokirjallinen teos, jonka Elias Lönnrot on toimittanut kokoamansa kansanrunousaineiston pohjalta. Kalevala on muinaisuskosta Lönnrotin omaa tulkintaa, mikä näkyykin vahvasti tekstistä läpi aihetta enemmän tuntevalle. Kantelettaren tekstejä on vähemmän toimitettu, mutta niistäkin on havaittavissa selvästi Lönnrotin pyrkimys yhtenäisyyteen ja kieliasun selventämiseen. Suorempi, joskaan ei ainakaan nopeampi ja helpompi tapa, on tutustua suomalaiseen kansanrunouteen ja eeppiseen sekä loitsuperinteeseen lukemalla SKVR:a tai etsimällä siitä tekstihaulla tietyn aihepiirin tekstejä.

Vielä 1900-luvun alkupuoliskollakin oli eri puolilla Suomea jäljellä hiisiä, lehtoja ja karsikkoja sekä muita pyhiä paikkoja, joihin liittyvää perinnetietoa kerättiin kiireisesti talteen sen viimeisiltä tuntijoilta. Kuitenkin vielä sotien jälkeenkin joillain paikoin on harjoitettu pakanallisia tai niitä muistuttavia uhreja, loitsuja ja parannusta. Varsinkin syrjäisemmillä seuduilla on ollut ja lienee edelleen joitakin kansanparantajia, kaivonkatsojia ja nurkkashamaaneita, jotka tuntevat vanhoja tapoja ja perinteitä. Tiedetäänpä Kainuusta vielä joitakin perhehiisiäkin, joille suku on "aina" uhrannut ja joissa on käyty hiljentymässä polvesta polveen. Ne ovat paikoin edelleen käytössä.

Vaikka perinteen ketju on monissa kohdin katkennut jo varhain, hämäriä jäänteitä ja selkeitäkin vanhoja tapoja on jäänyt kytemään paikka paikoin vahvoinakin. Uskontotieteellisen ja kansanrunouden tutkimuksen lisäksi on mahdollista tutkia esimerkiksi kansatieteellistä aineistoa sekä suomesta että sukulaiskansoilta. On myös mahdollista ja suositeltavaakin vertailla olemassaolevaa keruu- ja tutkimusaineistoa sukulaiskansoilta Venäjän puolelta, sillä esimerkiksi mareilla ja komeilla on edelleen elinvoimainen pakanallinen uskonto ja kulttuuri, vaikka valtion virkamiehet sitä ovat jo vuosisatoja koettaneetkin kitkeä. Viron kulttuuriperinne oli maan alla koko neuvostoajan, mutta itsenäistymisen jälkeen sielläkin on pakanallinen kulttuuri noussut jälleen pintaan aivan kuin sitä ei koskaan olisikaan piiloteltu. Myös muualla Baltiassa on kotoperäinen pakanuus herännyt voimakkaana eloon heti neuvostovallan kaaduttua ja elää virkeänä.

Neljäs mahdollinen lähde vanhan uskonnon tutkimuksessa ovat arkeologiset aineistot, joiden varassa enimmiltä osin Suomen varhaisen historiankin tutkimus on edelleen, kirjallisen aineiston niukkuudesta johtuen. Esihistorian osalta se on lähes ainoa kansatieteellisen vertailun mahdollistava lähde. Suomessa on melko paljon säilyneitä arkeologisia löytöjä melkein koko ajalta kivikaudelta keskiajalle, mutta niiden tulkinta ja tutkimus on rahoituksen puutteen takia hidasta ja vaivalloista. Sen lisäksi löydösten tulkinta on myös usein kärsinyt sekä vähättelystä että vajaasta tulkinnasta. Surullisena esimerkkinä Turun seudun historiasta tuttu — tai melkoisen tuntemattomaksi jäänyt — Pähkinämäen polttokalmisto, jossa on säilynyt useita satoja laivanrakennuksessa käytettyjä metallinastoja eli nauloja yhdessä paikassa, mutta tutkijat ovat kaivausten löytöjä tulkittaessa olleet sitä mieltä, ettei Suomen oloissa ole ollut riittävästi resursseja rakentaa yhteisön voimavaroja vieviä aluksia, vaan kyseessä on ollut vertauskuvallinen nastojen liittäminen mukaan hautavarustukseen. Siitä huolimatta, että Pähkinämäen pronssikautinen kalmisto, tuolloin vielä purjehdussyvyisenä virranneen Aurajoen varrella on yksi maan rikkaimmista esimerkiksi koru- ja aselöytöjen perusteella!

Tästä huolimatta monet arkeologiset tutkimukset ja varsinkin niiden liitteinä yleensä olevat aineistokuvaukset ja taulukot ovat erinomaista materiaalia muinaisuuden tutkimuksessa, mikäli arkeologien välillä hyvinkin oudoista ja usein vuosikymmeniä, jollei toistasataa vuotta vanhoista, ja tieteellisesti osin melko vanhentuneista tulkinnoista pääsee yli.

Muinaisesta uskonnosta ja kulttuurista kiinnostuneilla on siis ollut ja on edelleen melko pensoittunut polku tallattavanaan. 1900-luvulla muinaisuskoa ja — kulttuuria tutkittiin paljonkin aina sotiin saakka; suurin osa merkittävistä tutkijoista ajoittuu kuitenkin ajalle ennen 1970-lukua, eikä aihetta ole sen jälkeen kovin kattavasti tutkittu.

Vuosisadan alun tutkijoista voi merkittävinä mainita esimerkiksi Kaarle Krohnin ja E. N. Setälän, jotka ovat olleet merkittäviä uranuurtajia tulkitsemalla kansatieteellistä, uskontotieteellistä ja runousaineistoa ja muodostamalla jonkinlaista yleiskuvaa suomalaisesta pakanallisuudesta. Krohn ja Setälä esittävät näkemyksensä oman aikansa linssien lävitse, joskaan ei sortuen kovin villeihin päätelmiin, kuten edeltäjistään esimerkiksi Juslenius.

Sota-ajalta ja sen jälkeen nousivat suomalaista kansallistunnetta lujittamaan tutkijat Uno Harva, Martti Haavio ja Unto Salo, jotka jatkoivat työtä edellisten pohjalta ja toimivat tutkijoina aina viime vuosikymmeniin asti. Uno Harvan teos, Suomalaisten muinaisusko, seisoo edelleen tukevasti jaloillaan kattavimpana tutkimuksena, mitä aiheesta on koskaan kirjoitettu. Se sisältää oman aikakautensa virhetulkintoja ja jonkin verran tutkijan omaa tulkintaa, mutta Harvan teoksesta saa parhaan yleiskuvan siitä käsityksestä, joka muinaisuskosta on kirjoittamisajankohtana ollut.

Martti Haavio lähestyy muinaisuskon tulkintaa sen sijaan kielitieteelliseltä lähtökohdalta ja sortuu varsin usein eriskummallisiinkin lingvistisiin päätelmiin, joille ei löydy tieteellistä pohjaa, kun niitä ryhdytään tarkemmin tutkimaan. Etymologit ovat jälkeenpäin kumonneet joitakin Haavion käyttämiä johdoksia vanhentuneina totuuksina, mutta Unto Salon sanoin; vielä ainakaan 1980-luvun lopulla kukaan ei edelleenkään ollut pitävästi kumonnut Haavion arveluttavia päätelmiä. Haaviolla on kirjoituksissaan ollut tapana tulkita kaikki kristillisen linssin lävitse ja niinpä esimerkiksi teoksessa Karjalan jumalat hän onnistuu jotenkuten tulkitsemaan melkein kaikki karjalaiset jumaluudet kristillisten pyhimysten vääristyneiksi, degeneroituneiksi muodoiksi, joita pakanallinen, sivistymätön rahvas on palvonut ja pyytänyt apuunsa. Tästä huolimatta Haavio edelleen on ja pysyy monien nykytutkijoiden perustana ja lähtöaineistona tulkinnoille, joita esimerkiksi jopa tunnettu shamanismin ja kansanuskon tutkija Anna-Leena Siikala sortuu parissakin varhaisemmassa teoksessaan täysin kritiikittömästi lainaamaan. Yksi harvoista varteenotettavista aikalaistutkijoista, jotka eivät siteeraa liiaksi Haaviota ja Harvaa on Juha Pentikäinen, Helsingin yliopiston uskontotieteen professori ja Turun yliopiston folkloristiikan ja uskontotieteen dosentti, joka on tutkinut kalevalaista maailmankuvaa ja shamanistista uskomusmaailmaa laajalti ja jonka näkemykset ovat virkistävän tuoreita ja monipuolisia.

Unto Salo taas on tulkinnut muinaista kulttuuria enemmän arkeologian kuin esimerkiksi uskonto- tai kansatieteellisen aineiston pohjalta ja tehnyt omat johtopäätöksensä, edelleen vahvasti esikuviinsa Haavioon ja Harvaan nojaten. Hänen viimeisin teoksensa julkaistiin vastikään viime vuonna ja todistelee suomalaisen arkeologian korulöytöjen koristeaiheiden pohjalta maan olleen itseasiassa kristillistynyt jo viimeistään merovingiajalla, noin 700-800 –luvuilla. Mikään muu tällä hetkellä käytettävissä oleva aineisto ei juuri tue Salon päätelmää, mutta itsepintaisesti hän on tuonut sitä esille jo parikymmentä vuotta julkaisten teoksensa nyt eläkkeellä ollessaan. Salon mukaan kaikki ristiornamentiikka merkitsee kristinuskon omaksumista tai vähintäänkin kristillisen kuva-aiheiston kopiointia: hän tulkitsee ympyrän sisällä olevat ristit eli ns. aurinkoristit kristillisiksi, samaten kala-aiheiset soljet, hakaristit ja jopa hannunvaakunat ja niiden muunnelmat. Mielenkiintoisin tulkinta on se, että jopa esimerkiksi ns. Karkun riipus, jossa elämänpuu- aihe (myös ukonkirveenä tunnettu kuvio) versoo monihaaraiseksi ornamentiksi, on itse asiassa vääristynyt ja pitkälle koristeltu versio Thorin vasarasta, joka on itse asiassa krusifiksin tai ristiaiheen vääristynyt muoto itsessään. FT, arkeologi Paula Purhonen todisteli kristinuskosta samaa kuin Salo väitöskirjassaan vuonna 1998, toisenlaisen aineiston varassa, mutta tiedeyhteisö näyttää arvelevan myös Purhosen todistusaineistoa vajaaksi ja päätelmiä epäjohdonmukaisiksi samantyyppisenkin aineiston sisällä.

Yhteistä useimmille vanhemmille päätelmille on se, että muinaisuskon muodot on joko omaksuttu suoraan Agricolan runomuotoisesta kuvauksesta tai sitten niitä värittää vahva kristillissävytteinen tulkinta. Mikä sitten on tilanne nykypäivänä?

Suomen muinaisuskon tutkimusta harva uskontotieteilijä jaksaa aloittaa, koska lähdeaineistoa on niin vähän ja aikalaistutkijoita vielä vähemmän. Tieteen tekemiseen liittyy vahvasti vertaisarviointi ja kanssatutkijoiden tuen tärkeys sekä tieteellisten kirjoitusten välinen dialogi eli vuoropuhelu eri tulkintojen välillä, joiden kaikkien tai useimpien puuttuessa uusien tulkintojen saaminen tieteellisen yhteisön hyväksymiksi osoittautuu lähes mahdottomaksi. Koska määrärahat ovat pienet ja tutkijoita Suomen yliopistoissa on verrattain vähän, useimmat keskittyvät trendikkäämpiin aiheisiin kuten shamanismiin, uususkontoihin ja moderniin taikauskoon sekä suurten maailmanuskontojen tutkimukseen. Yksittäiset harrastajat tekevät omassa tykönään omaa tutkimustaan ja tulevat kaikki omiin johtopäätöksiinsä, mutta yleistä Haavion, Agricolan ja Harvan tulkinnat kyseenalaistavaa keskustelua ei vieläkään ole julkisesti käyty. Kansatieteellisellä ja folkloristisella puolella aihetta on tutkittu nykyihmisen näkemyksen ja perinteen kautta, mutta varsinaisen uskonnollisuuden ja sen harjoittamisen muotojen tutkimus sekä uskomusten laaja-alaisen kentän selvittäminen on vielä lapsenkengissään viisisataa vuotta Agricolan jälkeen.

Aihekohtaisen aineiston vähyys ja tulkintojen yksipuolisuus on johtanut mitä villeimpiin ajatuksiin Suur-Suomen kuningasajan loistokkaasta muinaisuudesta aina Ior Bockin Lemminkäisen temppelin kaivauksiin tämän omalta takapihalta sekä Bockin väitteisiin asemastaan Lemminkäisen uutena inkarnaationa — tai Pekka Ervastin kalevalais-teosofisiin teorioihin. Suomalainen muinaisusko on kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneelle ongelmallinen tutkimuskenttä, eikä nykyistenkään tutkijoiden suhtautuminen asiaan ole kovinkaan kannustavaa. Omakohtaisesti olen kokenut pariin otteeseen suoranaista väheksyntää muutaman folkloristiikan ja kansatieteen opiskelijan taholta, jotka kokivat tietävänsä aiheen tutkimisesta enemmän kuin minä, vaikka tunnustivat hyvin vähän siihen perehtyneensä. Heillä oli kuitenkin kovin jyrkät mielipiteet siitä, miten asiat eivät ole voineet olla, muttei mitään käsitystä siitä, miten ne olisivat saattaneet olla. Ennakkokäsitykset vaikeuttavat sekä uusien tulkintojen tekemistä että niiden hyväksymistä. Vaikka itse pystyisikin olemaan avoin uusille ajatuksille, viimeistään ympäristö tuomitsee uudenlaiset tulkinnat perusteettomiksi tieteellisen taustatuen puuttuessa.

Käsitteellisen muutoksen vaikeus on yksi kasvatustieteen tutkimuksenkohteista ja sinällään monille tuttu jo esimerkiksi lukion psykologiankursseilta. Viimeistään nyt kaivataan kuitenkin uusia tulkintoja vanhan aineiston pohjalta pakanallisen ajattelun saadessa laajempaa pohjaa yhteiskunnassa ja vanhojen tulkintojen osoittauduttua ongelmallisiksi, osittain puutteellisiksi tai suorastaan vääriksi jo useampia vuosikymmeniä sitten, kovinkaan monen tästä huolimatta etsimättä uusia ajatuksia tai ratkaisuja vanhoihin muinaisuskoa koskeneisiin kysymyksiin. Tässä artikkelisarjassani koetan pohtia etenkin runoaineiston, mutta myös kansatieteellisen vertailuaineiston, arkeologian, historian, vertailevan uskontotieteen ja kokeellisen arkeologian pohjalta käsityksiä suomalaisesta uskomusmaailmasta ja erityisesti sen jumaluuksista. Kirjoitin jo aikaisemmin kolumnissani suomalaiskansallista pakanuutta etsivän ongelmista ja sattumuksista matkan varrelta. Nyt tarkoituksenani on pohtia teologisemmalta ja toisaalta käytännöllisemmältä kannalta sekä muinaisuskontoa että nykypakanan rekonstruktiota sen harjoittamisesta, niiden eroja ja yhtäläisyyksiä sekä niitä mahdollisuuksia, joita lähteiden tulkinnalle jää faktojen jälkeen. Toivon, että kirjoituksistani on iloa kaikille asiasta kiinnostuneille ja että ne toisaalta selventävät hiukan recon-uskonnollista ajattelutapaa myös muille kuin muinaisia uskontoja harjoittaville pakanoille.

Lähteitä

Agricola, Mikael: Daavidin Psaltari. Esipuhe. 1551. Verkkolähde.

Bock, Ior: (Toim. Juhana Javanainen:) Bockin perheen saaga : Väinämöisen mytologia. Synchronicity 1996.

Ganander, Kristfrid: Mythologia Fennica. Turku 1789. Suomennettu laitos 1995. Recallmed OY 2003.

Ervast, Pekka: Kalevala salatieteellisesti selitettynä. Eripainos kirjasta Tietäjä iänikuinen. Ihmisyyden tunnustajat. 2001.

Harva, Uno: Jumalauskon alkuperä. 1916.

• Elämänpuu. 1920.
• Sammon ryöstö. Porvoo 1943.
• Suomalaisten muinaisusko. Porvoo 1948.

Haavio, Martti: Suomalaisen muinaisrunouden maailma. Porvoo 1935.

• Suomalaiset kodinhaltijat. Porvoo 1942.
• Väinämöinen. Porvoo 1950.
• Kansanrunojen maailmanselitys. Porvoo 1955.
• Karjalan jumalat. Porvoo 1959.
• Ukko ylijumala. Kalevalaseuran vuosikirja 41. Helsinki 1961.
• Kuolematonten lehdot. Porvoo 1961.
• Suomalainen mytologia. Porvoo 1967.

Hiekkanen, Markku: Vaatimaton väitöskirja Suomen kristillistymisestä. Paula Purhosen teoksen kirja-arvio verkossa. 1998. http://www.tsv.fi/ttapaht/016/hiekkanen.htm (13.11.2006)

Juslenius, Daniel: Aboa Vetus et Nova. Turku 1700. Suomennettu painos. SKS 2005.

Juusten, Paavali: (M. Pauli Juusten Chronicon Episcoporum Finlandensium) Suomen piispainkronikka. SKS:n Toimituksia 476. 1988.

Krohn, Kaarle: Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus. 1894.

• Suomalaisten runojen uskonto. 1914-1915.

Lönnrot, Elias: Kalevala. Toinen, laajennettu ja korjattu laitos. Helsinki 1840.

• Kalevala. 31.painos. SKS 2005.
• Kanteletar. Helsinki 1840.
• Kanteletar. Elikkä Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä. 18..painos. SKS 2005.

Marjanen, Jouni: Suomen kansan jumalrunoja. Ihmisyyden tunnustajat. 2001.

Pentikäinen, Juha: Kalevalan maailma. Helsinki 1989.

Porthan, H. G.: De Poesi Fennica (Tutkimus suomalaisesta runoudesta). 5 nidettä. Turku 1766-1778.

• De superstitione veterum Fennorum theoretica et practica. Turku 1782.
• De fama magiae Fennis butae. Turku 1789.
• Juustenin piispainkronikan selitykset. 56 osaa. Turku 1784-1800.

Purhonen, Paula: Kristinuskon saapumisesta Suomeen. Uskontoarkeologinen tutkimus. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 106. Helsinki 1998.

Salo, Unto: Pyyntikulttuurista maan viljelyyn. Sukupolvien perintö 1. Helsinki 1984c.

• Suomen kristillistymisen varhaisvaiheista. Studia historica in honorem Vilho Niitemaa. Turun historiallinen arkisto 42. Turku 1987.
• Rautakautiset tulentekovälineet ja suomalaiset tulensyntymyytit. Iskos 8. Helsinki 1990.
• Agricola's Ukko in the light of archaeology. Artikkelikokoelmasta Old Norse and Finnish Religions and Cultic Place-Names. The Donner Institute for Research in Religious and Cultural History, Åbo/Finland. Turku 1990.
• Risti ja rauta: Kristilliset kuvat, symbolit ja ornamentit Suomen rautakauden löydöissä: kristinuskon esineellistä kulttuurihistoriaa ennen kirjoitetun sanan aikaa. Emil Cedercreutzin säätiö. Helsinki 2005.

Setälä, E.N.: Ukko, "hattaroiden hallitsija". Finnisch-Ugrische Forschnungen 10. Helsinki 1910.

• Väinämöinen und Joukahainen. Eine wort- und mythengeschichtliche Studie. O. Harrassowitz. Leipzig 1914.
• Sammon arvoitus. Isien runous ja usko I. Otava. Helsinki 1932.
• Kaukovälähdyksiä : Sampo ei puuttunut sanoja. Isien runous ja usko 2. Otava. Helsinki 1939.

Siikala, Anna-Leena: Suomalainen Shamanismi. Mielikuvien historiaa. SKS. Helsinki 1992.

Suomen Kansan Vanhat Runot (SKVR). SKS. Helsinki 1908-1997. Verkkoaineisto. http://www.finlit.fi/skvr/ (13.11.2006)