Polku jumaliemme luokse

Jarkko Pesonen, huhtikuussa 2006

|| Versio tulostusta varten ||

Ihmiskunta ja me suomalaiset siinä mukana olemme viimeisen tuhannen vuoden aikana kokeneet enemmän mullistuksia kuin koskaan aiemmin. Maailma on muuttunut radikaalisti sitten siitä, kun rautakauden (noin 500 eaa. – 1100 jaa.) esi-isämme palvoivat vielä Suomen muinaisia jumalia Ukkoa, Väinämöistä, Tapiota, hänen vaimoaan Mielikkiä, kotitonttuja, kuolleita esivanhempia tai muita muinaisuskoomme kuuluneita jumalia ja henkiä. Kristinuskon monoteistinen jumalkäsitys sekä moderni maailma tieteineen ja teknologioineen ovat saaneet alkuperäisen uskontomme vaikuttamaan jopa koomiselta ja naiivilta. Monet saattavat aluksi niputtaa muinaisiin jumaliimme uskovat ihmiset samanlaisiksi hörhöiksi, kuin lentäviin lautasiin tai sängyn alla eläviin mörköihin uskovat henkilöt. Onko muinainen uskontomme siis elinkelpoinen elektroniikan, internetin ja tieteen keskellä, vai onko se hylättävä hupsuna kansanperinteenä ja taikauskona?

Viime vuosikymmeninä on Euroopassa noussut useita pakanoiksi itseään nimittäviä uskontoryhmiä, kuten Liettua romuva ja Skandinavian mytologiaan perustuva ásatrú. Myös suomalaiseen mytologiaan perustuva pakanuus on yksi näistä uudelleen virvoitetuista uskonnoista. Pakanuushan ei itse asiassa koskaan kadonnut yhteiskunnastamme, sillä alunperin pakanalliset juhlat ja tavat, kuten joulu, juhannus, peijaiset tai kokkojen polttaminen, eivät ole hävinneet, vaikkakin niiden merkitystä on muunnettu kristittyjen toimesta ja monet taas ovat jääneet vain ”hauskoiksi tavoiksi”. Pakanallisessa uskonnossa myös alkuperäiset tarkoitukset pyritään tuomaan takaisin. Puhuttaessa pakanuudesta saattaa eri ihmisillä tulla hyvinkin erilaisia ajatuksia mieleen samasta sanasta. Sanan ”pakana” alkuperästä on ollut eri versioita, mutta se juontanee juurensa kristinuskon leviämisvaiheeseen Rooman valtakunnassa 300-luvun jälkeen. Kristinusko levisi ensimmäisenä kaupunkien välityksellä maaseudun väestön jatkaessa uskomista vanhoihin jumaliinsa. Latinan kielessä paganos tarkoittaa sananmukaisesti maalla asuvaa henkilöä, mutta termi muuttui pian kristittyjen käyttämäksi pilkkanimitykseksi kaikkia ei-kristittyjä kohtaan, joihin kuuluivat niin muslimit, luonnonuskontoihin uskovat kuin äärimmillään myös itäisen kristinuskon kannattajat. Nykyisellään termi kuitenkin tarkoittaa pääasiassa niitä henkilöitä, jotka uskovat ”virallisella tasolla” jo vaiennettuihin esikristillisiin uskontoihin. Loppuen lopuksi ero kristinuskon ja kaikkien eurooppalaisten pakanauskontojen välillä on vain se, että ensimmäisenä mainitut perustavat uskontonsa heprealaiseen mytologiaan ja jälkimmäiset puolestaan eurooppalaiseen. Kristinuskosta kuitenkin tehtiin Konstantinus Suuren toimesta Rooman virallinen uskonto, ja tämän jälkeen se levisi hyvin imperialistisin ottein kaikkialle maailmaamme hiljentäen ja kieltäen alkuperäisiä uskontoja. Se on mullistanut kansojen moraalikäsityksiä ja juurtunut syvälle yhteiskuntaamme. Pakanuus on monilla irtautumista tästä uskonnosta ja kaipuuta takaisin alkuperäiseen esi-isien uskoon.

Ongelmana alkuperäisen uskontomme palauttamisessa ja uudelleen rakentamisessa on ollut ja on yhä saatavan tiedon vähäisyys, sillä esikristilliseltä ajalta ei ole säilynyt yhtään kirjoitettua kuvausta jumalistamme. Ensimmäisen kattavan kirjallisen luettelon muinaisista jumalistamme teki vasta Mikael Agricola vuonna 1551. Myös Elias Lönnrotin vanhoista runoista 1800-luvulla keräämistä Kalevalasta ja Kantelettaresta saa jonkinlaista kuvaa muinaisesta uskostamme, yhteiskunnastamme ja arvokäsityksistämme, mutta molemmat ovat vakaiden kristittyjen kirjoittamia. Lönnrotin kirjoitukset on koottu uskonnollisen tarkoituksen sijaan kansallishengen nostattajiksi, ja vaikka Kantelettaren runoista monet ovat kirjaimellisesti tuhansia vuosia vanhoja, niin on joukossa myös kristinuskon värittämiä runoja. Osa on myös jätetty kokonaan pois ja osaa on muokattu kirjoittajan maun mukaan. Me emme voi uskontoamme palauttaessamme tukeutua ainoastaan kristilliseltä ajalta oleviin kirjoituksiin, vaan on käytettävä myös muita lähteistä. Vertailemalla Siperiasta ja Lapista löytyviä, yhä elossa olevia shamaanisia uskontoja, sekä meidän uskomme kanssa vuorovaikutuksessa ollutta Skandinavian muinaisuskontoa (nykyinen ásatrú) Kalevalaan, sekä muihin kansanrunoihin, voimme muodostaa jonkinlaisen kuvan esi-isiemme harjoittamasta uskonnosta. Tärkeää osaa näyttelevät myös arkeologiset löydöt – etenkin haudat. Pronssikaudella maahamme tuli skandinaaveilta omaksuttu polttohautaus ja kivien latominen haudan päälle, joka säilyi aina kristinuskon saapumiseen asti. Hautoihin myös laitettiin mukaan kuolleelle tärkeitä esineitä; henkilökohtaisia koruja ja työkaluja ja korkea-arvoisille päälliköille myös miekkoja. Esineillä uskottiin olevan jonkinlainen sielu tai voima, joka seurasi kuolleen henkilön elämänvoimaa hautaamisen jälkeen Tuonelaan. Tästä Anton Eskola kirjoittaa: ”Vieläkin enemmän läntisiä vaikutteita muualta tuli maahamme pronssikaudella, jonka tunnusmerkkejä pronssiakin paremmin ovat skandinaavisten uudisasukkaiden etelä- ja länsirannikoiden kiviröykkiöhaudat. Perheiden ja sukujen röykkiöt sijoitettiin lähekkäin ja näiden kalmistojen yhteyteen muodostui "hiisi", palvontapaikka; tästä nimitys "hiidenkiukaat". Pronssikaudella Suomen asutus vakinaistui, asumukset muuttuivat suuremmiksi ja tukevammiksi. Hautaröykkiöiden latominen talon viereen toi maahan sukuomistukseen rinnastettavan oikeuden. Unto Salo onkin sattuvasti sanonut, että talonpoikaistalo yhteiskunnan peruselementtinä että käsityksen esi-isien maasta, isänmaasta voidaan katsoa syntyneen pronssikaudella.

Voimme päätellä näin sukujuurien ja heimon merkinneen paljon tuon ajan ihmisille. Huomioitavaa on, että luonnollisesti tuo termi ”isänmaa” ei tarkoita samaa kuin mitä nykyään, valtiota (tuolloin ei mitään ”Suomea” ollut yhtenäisenä kansakuntana olemassa), vaan yhden heimon ja suvun asuttamaa aluetta. Nykyaikana tuon poliittisestikin värittyneen termin sijaan voisi asiaa paremmin kuvata nimitys kotiseutu.

Tämäkään ei vielä täysin riitä antamaan kuvaa, siitä millainen uskonto alkuperäinen pakanuus oli, vaan loput uskonnosta, se kokemuksellinen puoli, on löydettävä intuition avulla. Mietiskelemällä, pohtimalla tuntemaamme maailmaa, kulkemalla rauhallisissa metsissä, kuuntelemalla erämaan ääniä tai tuijottamalla nuotiotulen loimua, kuten ihmiset ovat tehneet jo vuosituhansien ajan. Jumalamme eivät ole hävinneet minnekään, vaikka usko niihin alkuperäisessä muodossaan monesti onkin.

Perehtyessämme suomalaiseen muinaisuskoon, kotoisaan pakanuuteemme, meidän on ymmärrettävä sen ajan yhteiskuntaa, jossa tarinat jumalistamme kehkeytyivät. Tuolloin ei ollut olemassa kirjoja ja tai edes yhteistä kirjoitusjärjestelmää, vaan tieto välittyi sukupolvelta toiselle tarinoina ja runoina. Nykyaikana voimme laittaa oppimamme tiedon ylös tai lukea sen uudelleen kirjasta, mutta tuolloin täytyi oppia muistamaan ulkoa kaikki se, mitä vanhemmat tai mahdollisesti heimossa toimineet shamaanit kertoivat. Runomuotoon puettu tieto oli helpompi muistaa ja oppia kuin nykyaikana toimiva asiatyyli. Tätä voi kokeilla itsekin: mieti jotain laulua, jonka olet kuullut ja yritä muistella sanoja. Muistat sanat varmasti paremmin, jos hyräilet samalla laulun melodiaa. Rytmitetyissä ja riimitetyissä runoissa toimi täsmälleen sama idea; opitun runon pystyi palauttamaan mieleen hyräilemällä - ja samalla siinä mukana olleen elämänohjeen tai vaikkapa kuvauksen jumalasta.

Ainakaan itselleni suomalaisessa pakanuudessa esiintyvät jumalat eivät ole samankaltaisia kuin vaikkapa Rooman ja Kreikan jumalista monesti ajatellaan. Jumalat eivät ole pilven reunalla istuvia henkilöitä, jotka käyttäytyisivät henkisesti samoin kuin ihmiset, vaan niitä tulisi ajatella vertauskuvina ja tulkintoina luonnon voimista. Tapio pitää huolta metsistä ja Pekko herättää keväällä ohran kasvamaan. Parhaiten käsityksen jumalista löytää katsomalla jumalien maailmaa – luontoa. Jumalamme ovat yhtä luonnon kanssa; miljardeja vuosia vanhoja voimia, jotka pitävät elämän kiertokulun, syntymän ja kuoleman, liikkeessä sukupolvesta toiseen. Ihmisen käsittäminen yhdeksi luontokappaleeksi, osaksi suurta järjestelmää jonka tasapainoa moderni kulttuurimme on järkyttänyt, on tie matkalla kohti jumaliemme uudelleen löytämistä.

Sen jälkeen, kun on tutustunut omiin jumaliinsa, niin monella tulee mieleen, että pitääkö niitä palvoa, rukoilla tai kunnioittaa? Itselleni paras tapa kunnioittaa jumaluuksia on elää mahdollisimman luonnonläheisellä tavalla. Jumalille ei tarvitse puhua tai kumartaa, sillä jumalat ovat kaikkialla keskuudessamme: Puissa, vedessä, ilmassa ja jopa meissä itsessämme. Tieteellinen maailmankuva ja pakanallinen uskonto eivät tässä suhteessa ole ristiriidassa, sillä solut, geenit ja fysiikan tuntemat lait ovat eräitä jumaliemme tapoja toimia. Jumalien kunnioittaminen tapahtuu elämällä elämäänsä, ei polvistumalla kappeleissa. Elämästä nauttiminen on osa jumalien palvelemista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, mitä hätäinen voisi kuvitella: kaikkien käyttäytymisohjeiden, moraali- ja siveyssäädöksien unohtamista, vapaata seksiä, vapaata alkoholin tai huumeiden käyttöä tai muuten niin sanotusti rappiollista elämää. Vanhoista kansanrunoista heijastuu kohtuus; mikään ei ole äärimmäisyyksiin vietynä hyvä asia. Ihminen on vastakohtainen olento: Toisaalla on primitiiviset vaistot ja toisaalla eläinkunnan kehittynein ja monipuolisin ajattelukyky. Ihminen tarvitsee, kristinuskon termejä käyttäen, ”hyvää”, mutta myös ”pahaa”. Ilman vaistojaan ihminen kuolee nälkään, käyttäytyy tyhmänrohkeasti eikä jatka sukuaan. Mutta vaistoja täytyy hallita, sillä pelkästään vaistojen pohjalta ihmisen tukipilari, yhteisöllisyys, ei toimi. Ihminen tarvitsee päättelykykyään ja harkintaansa hallitsemaan primitiivivaistojaan, mutta niitä ei voi tukahduttaa vaan niitä pitää toteuttaa oikeissa tilanteissa. Kesäaikaiset pitkät juhlimiset, heittäytyminen seksuaalisille nautinnoille, tanssiminen, luonnon palvominen ja kaikki muu ilonpito tyydyttivät sekä uskonnollista, että vietillistä tarvetta. Hallittu oluen (ehkä joissain heimoissa myös huumaavat sienet) käyttö, palavat nuotiot, musiikki ja tanssi veivät ihmisen joksikin aikaa matkalle toiseen todellisuuteen. Transsimaiseen tilaan, tyhjyyteen, jossa järjen sijaan ohjasivat primitiivisimmät vaistot. Tämä ei kuitenkaan voinut jatkua loputtomiin, sillä se olisi tuhonnut koko heimon yhteiskuntajärjestyksen. Arkena täytyi antaa mielen hallita ja ohjata toimintaa. Jatkuva juhliminen ei ole hyväksi - kuten varmaan jokainen itsekin tietää - muttei myöskään jatkuva pidättäytyminen. Pakanallisen uskonnon yksi tehtävä on tyydyttää ihmisen molempia puolia: maltillista ja pidättäytyvää, mutta myös primitiivistä ja viettien vietäväksi pyrkivää puolta. Ihmisen evoluutio ja kehittyminen vaativat molempia puolia, jonka myös muinaiset esi-isämme varmasti ymmärsivät. Elämän säilyminen vahvana ja jatkuvana vaatii vastakohtaisia voimia ja niiden vuorovaikutusta: yötä ja päivää, urosta ja naarasta, sadetta ja auringonpaistetta, iloa ja surua, talvea ja kesää. Ne eivät pelkästään mahdollista elämän säilymistä, vaan myös tekevät siitä elämisen arvoista.

Kuolleiden kunnioitus on yksi keskeisiä elementtejä suomalaisessa pakanuudessa. Esi-isiltä saatettiin kysyä neuvoa elämän ongelmallisissa tilanteissa siinä missä jumaliltakin. Heimo ja yhteisöllisyys olivat tärkeitä, sillä ilman sukuaan ja kuulumista johonkin ihmisryhmään ei kukaan pärjännyt muinaisessa maailmassamme. Ihminen oli monelle taholle vastuussa: heimolleen, suvulleen, luonnolle sekä menneille sukupolville, mutta sai näiltä myös tukea ja apua elämäänsä. Ihminen ei ole erillinen olento, vaan osa sukuaan, joka ulottuu hämärästä menneisyydestä kauas tulevaisuuteen. Perinteiden vaaliminen ja suvun kunnioituksen säilyttäminen olivat tärkeitä asioita ja toisaalta itsekkyys ja omapäisyys olisivat saattaneet johtaa sekä yksilön, että heimon ongelmiin.

Nykyaikana monetkaan eivät enää palvo esi-isiään tai luonnon voimia, jumalia, mutta mitä sitten? Onko tästä ollut jotain haittaa ihmisille? Katsoessamme ulos näemme, mitä selän kääntäminen jumalillemme ja luonnolle, sekä niiden korvautuminen modernin maailman arvoilla on aiheuttanut. Aikamme ihminen vaeltaa maailmassa juurettomana ja heimottomana oliona, joka ei tunne sen enempää yhteyttä luontoon kuin esi-isiinsäkään. Kadonnut ymmärrys luonnosta on aiheuttanut välinpitämättömyyttä, ympäristön saastumista ja köyhtymistä sekä ongelmia ihmiselle itselleen. Yhteiskunnassamme mielenterveysongelmat, perheväkivalta, alkoholismi, ylipaino, stressi ja halu kuluttaa enemmän kuin todella tarvitsee, kertovat särkyneestä ihmisyydestä. Kun ei tunne juuriaan luontoon ja sukuunsa, ei osaa välttämättä kantaa myöskään vastuuta ympäristöstä tai jälkipovista. Jumaliemme ja esi-isiemme uskon kautta löydämme jälleen ymmärryksen elämän kiertokulusta ja vastuun sukupolvien välillä. Mistään ei voi löytää kirjoitettuja, ehdottomia toimintasääntöjä tai liturgioita uskonnon harjoittamiseen. Ne voi löytää vain ymmärtämällä syvintä ihmisyyttä, luonnon parasta ja sitä kautta jumaliamme. Ja kun opimme tuntemaan jumalamme, ne ohjaavat meidät myös toiminaan parhaalla tavalla luonnon ja itsemme kannalta.

Polku takaisin jumaliemme ja esi-isiemme luokse on olemassa. Se ei välttämättä ole se, mitä tuhannet muut kulkevat vaan se, joka on aikojen saatossa ehkä kasvanut umpeen ja hävinnyt näkyvistä. Se on kuitenkin olemassa siellä jossain; sen voi löytää katsomalla hiljaa maisemaa, koskettelemalla kivien sammalia, kuunnellen käen kukuntaa, lukemalla vanhan kansan runoja tai ihailemalla iltaruskoa. Kun lopulta tiedät, missä tämä polku kulkee, on sinun raivattava tiesi sille.