Puen tässä kirjoituksessa sanoiksi joitain ajatuksiani maailmasta. Tarkoituksenani on tarjota yksi näkemys siitä millaiselta maailma voi näyttää tarkasteltuna pakanallisen maailmankatsomuksen läpi. Kyseessä on siis puhtaasti mielipidekirjoitus, ei mikään yleispätevä esittely pakanoiden, edes suomenuskoisten sellaisten, ajattelusta. Kyseessä ei myöskään ole tieteellinen kirjoitus, mutta olen pyrkinyt välttämään väärän faktuaalisen tiedon levittämistä. Olen erittäin tyytyväinen, jos tämä lyhyt kirjoitukseni pystyy tarjoamaan lukijoille uusia ajatuksia ja näkökulmia asioihin.
Pakanuuden määritelmäni eroaa yleisesti käytetystä. Tarkoitan termillä kansojen ja heimojen omia hengellisiä tradioita, jotka eivät muodostu universalististen maailmanuskontojen tai filosofioiden päälle. Pakanalliset traditiot muodostuvat paikallisten yhteisöjen tavoista, rituaaleista ja maailmaa koskevista uskomuksista. Pakanuus on maahan ja paikkaan sidottua, yhteisön mytologian liittyessä sen elinympäristöön ja tuttuihin paikkoihin. Pakanuuden voisi määritellä esivanhemmilta periytyväksi, paikalliseksi ja yhteisölliseksi tapojen ja uskomusten kokonaisuudeksi. Uskonto-käsite olisi tässä yhteydessä hieman harhaanjohtava ja pikemminkin voisi puhua kansan tai heimon elämäntavasta tai runollisemmin "polusta". Tämä pakanuuden määritelmä rajaa ulkopuolelleen monet uskonnot, filosofiat ja käytännöt, jotka ovat joko ulkopuolisten mielestä tai uskonnonharjoittajien omissa puheissa pakanallisia. Esimerkkinä tästä toisinaan pakanuus-käsitteen alle määritelty satanismi, joka on moderni, universalistinen ja individualistinen filosofia ja näin ollen oman pakanuuden määritelmäni vastakohta. Tarkoitan tässä tekstissä pakanuudella aina juuri edellä mainitsemaani määritelmää.
Minä olen pakana, tarkemmin sanottuna suomenuskoinen pakana. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pyrin tietoisesti käyttämään maailmankuvani rakenteina sitä mitä pakanalliset, esikristilliset esivanhempani maailmasta ajattelivat. Käytän siis heidän näkemyksiään todellisuudesta oman todellisuuteni hahmottamisessa. Tämän maailmankuvan pohjalta selitän kokemaani, näkemääni ja kuulemaani sekä päätän miten toimia. Esimerkiksi, luotan suomalaisiin jumaluuksiin ja kunnioitan heitä, joten pyrin myös jonkinlaiseen vuorovaikutussuhteeseen heidän kanssaan. Uskon, että jokaisella kansalla on omat jumalansa ja oma polkunsa. Monoteististen käännytysuskontojen leviäminen maailmassa tukahdutti useimpien kansojen perinteisen hengellisyyden. Uskontoinstituutioiden alistava valta ihmisten elämään on kuitenkin pitkälti murtunut. Nyt ainakin länsimaiden ihmisillä on taas mahdollisuus toteuttaa esivanhempiensa pakanallista uskoa ilman pelkoa valtakoneiston taholta tulevasta väkivallasta.
Tässä on kuitenkin hyvä tehdä selväksi, että en koe mitään tarvetta rekonstruoida esivanhempieni yhteiskuntaa. Maailma on muuttunut pysyvästi, enkä näe järkeä pohjata maailmankuvaani rautakauden sosiaalisiin, taloudellisiin tai teknologisiin realiteetteihin. Vanhojen perinteiden säilyttäminen on erittäin tärkeää, mutta on muistettava, että pakanuus ei ole menneisyydessä elämisen leikkimistä. Kyseessä on mielestäni paremminkin vanhojen perinteiden taustalta löytyvien ajatusten ja tarkoitusten löytämisestä ja niille aikamme realiteetteihin sopivan ilmaisun antamisesta. Mielestäni moderni pakanuus on ennen kaikkea luonnollisen identiteetin ihmiselle antava maailmankuva, joka tiedostaa kaikkeuden näkyvät ja näkymättömät voimat sekä tavat toimia niiden kanssa. Pakanuus on syvimmät juurensa tiedostovalle ihmiselle luonnollinen tapa ajatella ja toimia. Modernina pakana pyrin elvyttämään ne tavat, jotka pätevät yhä todellisuuden taustalla vaikuttaviin periaatteisiin. Tavoitteena ei siis ole elvyttää jotain kuollutta, vaan ymmärtää maailmasta jälleen jotain mikä ei voi koskaan kuolla.
Kaikkeus koostuu kolmesta todellisuudesta. Ylinen maailma on jumalten ja monien muiden henkiolentojen tyyssija. Ylisen määreitä ovat valoisuus, avaruus ja henkisyys. Keskinen todellisuus, se maailma jonka näemme ja koemme joka päivä, on taas ihmisten, eläinten ja kasvien ominta elämisen aluetta. Keskinen edustaa fyysistä, ja aivan kuten prisman läpi kulkevan valonsäteen keskimmäinen osa, myös keskimmäinen todellisuus on leimallisesti vihreä, kukoistavan viheriöivä ja kasvillisuuden peittämä. Keskisessä maailmassa toteutuu loppumaton eloperäisen aineksen kiertokulku, jossa elävät olennot syntyvät ja kuolevat aina uudestaan. Kolmas todellisuuden taso, alinen eli Tuonela tai Manala, on taas esivanhempien ja monien muiden hengellisten entiteettien paikka. Alinen edustaa minulle ihmisen juuria. Vaikka nämä kolme päätodellisuutta selvästi eroavatkin toisistaan, eivät niiden rajat ole ylittämättömiä ja jumalat vaikuttavatkin monella eri todellisuuden tasolla.
Eri maailmat voisi nähdä joka paikassa ja hetkessä läsnäolevana nähdyn todellisuuden syvyysulottuvuutena. Esimerkiksi Tapio on kyllä olemassa ylisessä todellisuudessa eräänlaisena periaatteena, tahtona ja sieluna, mutta heti kun fyysiset olosuhteet tarjoavat siihen tilaisuuden, tämä sielu ruumiillistuu elävän metsän muodossa meidän keskimmäiseen todellisuuteemme. Orgaanisen metsän kautta Tapio sitten elää ja kokee tämän maailman. Myös esivanhemmat ovat Tuonen virran tuolla puolen ja silti kuitenkin läsnä omiensa elämässä joka hetki. Myös kasvi- ja eläinsukujen myyttiset kantavanhemmat, emuut, ovat ylisen olentoja. Emuut pitävät sisällään kaikki ne henkiset, fyysiset ja myyttiset ominaisuudet, joista heidän keskiseen maailmaan syntyvät "jälkeläisensä" koostuvat. Esimerkiksi karhun emuu, Hongotar, on kaiken Karhuun liittyvän, kuten voiman, viisauden, luonteen, karhean turkin ja talviunen periaate. Tämä periaate syntyy meidän maailmaan aina kerta toisensa jälkeen uutena karhu-yksilönä.
Ihminen on eräällä tapaa näiden kolmen maailman summa. Ihmisellä on henkinen tasonsa ja tarve yhteyteen jumalien kanssa, eloperäinen ruumiinsa sekä Tuonelaan ulottuvat juurensa. Kaikkia kolme todellisuutta yhdistää maailmanpuu, kansanrunoissa Iso tammi. Tätä tammea on kutsuttu myös nimellä tasmatammi. Tasma on harvinainen sana, joka tarkoittaa nuoraa ja yhdyssidettä. Tasmatammi onkin maailmat toisiinsa yhdistävä puu ja siinä mielessä eräänlainen kaikkeuden symboli. Ihmiset elävät tämän puun oksien vihreinä lehtinä, olemassaolon tuulten jatkuvassa pyörityksessä. Nämä lehdet saavat energiansa puun rungosta ja toisaalta ylhäältä tulevasta auringonvalosta. Jossain vaiheessa lehden on kuihduttava ja pudottava alas maahan, kuin aliseen ikään. Maassa lehti sitten maatuu mullaksi, mikä ravitsee puun juuria ja sitä kautta koko puuta.
Muinaissuomalaiset uskoivat ihmisellä olevan useita sieluja. Näiden sielujen voidaan teoretisoida edustavan eri todellisuuksia ihmisessä. Sieluista ruumiin lämpöön ja hengitykseen liittyvän hengen, eli alkuperäiseltä nimeltään löylyn, voidaan ajatella olevan ylinen osa ihmisessä, joka on kansanrunojen mukaan lentänyt kuolemassa sielulintuna takaisin yliseen. Itse-sielu, ihmisen sosiaalinen omakuva, on taas se osa ihmistä mikä matkasi yhteisön muiden vainajien joukkoon Tuonelaan. Kolmas sieluolento, Luonto, on taas ihmisen suvun suojelushaltija, joka jatkaa työtään tässä maailmassa siirtymällä kuolleelta suojelemaan uutta sukulaista. Myös ihmisen fyysinen ruumis hajoaa osaksi keskisen todellisuuden jatkuvaa elonkiertoa.
Pakanuus on pohjimmiltaan näiden kolmen todellisuuden yhdistämistä. Pakana pyrkii luomaan positiivisia vuorovaikutussuhteita läheisimmiksi kokemiinsa ylisen jumaluuksiin, tämän maailman muihin ihmisiin, haltijoihin, eläimiin sekä esivanhempiinsa Tuonelassa. Pakanuus on toimintaa ja ajattelua mikä luo, ylläpitää ja vahvistaa näitä vuorovaikutussuhteita. Pakanuus johtaa näiden suhteiden kautta elämiseen ja kokemiseen. Tämän kaikkeuden kattavan sosiaalisten suhteiden verkoston keskellä ihminen saa luonnollisen, inhimillisen identiteettinsä. Vuodenkierrossa pakanalliset juhlapyhät osuvat pääsääntöisesti niihin aikoihin, jolloin luonto on jonkinlaisessa taitekohdassa ja eri todellisuuksien väliset rajat ovat hauraimmillaan, niiden asukkaiden ollessa vahvimmin läsnä toistensa elämissä.
On ajallemme kuvaavaa, että vaikka ihmisen sosiaalisuutta ja muiden ihmisten kanssa vuorovaikuttamisen tärkeyttä yleisesti korostetaankin, niin silti ajatusta kommunikaatiosta myös kaikkeuden muiden toimijoiden ja voimien kanssa pidetään mielipuolisena. Mutta miksi ihmisen pitäisi eristää itsensä yksin tähän keskiseen maailmaan? Maailma on nykyisin täynnä ihmisiä, jotka ovat eristäneet itsensä niin jumaluuksista, muista ihmisistä, kuin juuristaankin. Nämä tyhjät ihmisenkuoret, joiden ainoa primitiivinen käsitys hengellisyydestä on useimmiten kriisitilanteessa iskevä pelko oman sielunsa "kadotukseen" joutumisesta, kuolevat lopulta pois ymmärtämättä koskaan mistä elämässä oli kyse.
Siinä missä joillain uskonnoilla ja filosofioilla on taipumusta ihannoida sisäänpäinkääntyneisyyttä ja maailmasta eristäytymistä, on pakanuus sen sijaan ulkoisen maailman kanssa kommunikointiin pyrkimistä, kokemista ja elämään osallistumista. Pakanuus ei ole luontoa tai ruumista kammoksuvaa monoteismia. Pakanuus ei ole sairautta, joka huutaa päästä pois tästä pahasta maailmasta, vaan mullalta ja havuilta tuoksuvaa maailmallista hengellisyyttä ja ihmisluontoa ihailevaa elämänmyönteisyyttä. Kun ihminen löytää syvimmät juurensa, paljon nykyisen maailman ehdollistamaa typeryyttä asettuu sivuun ja ihminen voi alkaa kulkemaan taas kunniallisesti esivanhempiensa polulla.
Aikojen alussa alkumeren tyhjästä, kaoottisesta energiasta syntyi räjähdyksenomaisesti maailma, johon jumalat toiminnallaan rakensivat järjestyksen. Usko-sanan alkuperäinen merkitys suomen kielessä on luottamus ja rohkeus. Siksi onkin osuvaa kysyä; ovatko ihmiset tarpeeksi rohkeita luottamaan taas omiin jumaliinsa ja näkemään maailman vanhan viisauden avulla uusin silmin?