Anssi Alhonen, maaliskuussa 2008
Tämä kirjoitus käsittelee nimensä mukaisesti syntyjä syviä. Pyrin esittelemään oman suomenuskoisen maailmankuvani kautta pieniä oivalluksia kaikkeudesta, ihmisestä, jumalista ja taiteesta. Esseeni syntyä on motivoinut ajatus siitä, että suomenuskolla tulisi olla syvällinen, älyllisesti haastava ja filosofisesti jalostunut maailmankuvallinen perusta. Mielestäni suomenuskon ei tule koskaan olla absurdia taikauskoa tai älyllistä epärehellisyyttä. Päinvastoin, suomenuskoisena haluan tarjota ihmisille vaihtoehdon nykyajan dogmaattisille ajattelutavoille ja tiedostamattomille "myyteille". Dogmaattisella tarkoitan yhtäältä mustavalkoista uskonnollista fundamentalismia ja toisaalta yksinkertaistavaa onttoa materialismia.
Uusplatonismilla on ollut erittäin suuri vaikutus ajatteluuni. Minusta se onkin varsin ihanteellinen ismi yhdistettäväksi suomenuskoon. Uusplatonismi oli esikristillisen eurooppalaisen hengellisen ja filosofisen ajattelun suurin saavutus, joka nousi kukoistukseen silmänräpäyksen ajaksi juuri ennen kuin Eurooppa alistettiin kristinuskon rautaisen nyrkin alle. Nyt länsimaiden kristinusko on romahtamassa kuin Neuvostoliitto glasnostin aikaan, joten uusplatonismin viisauden lähteille on hyvä hetki palata. Luonnollisesti tulkitsen kaiken filosofisen vaikutuksen omien rakkaiden itämerensuomalaisten juurieni ja mytologiani läpi. Tämä kirjoitus on synteesi noista vaikutteista.
Kirjoitus on henkistä jatkoa yli vuosi sitten kirjoittamaani esseeseen "Erään pakanan maailmanselitys". Ajatteluni on luonnollisesti kehittynyt, syventynyt ja sofistikoitunut vuoden aikana. Allekirjoitan kuitenkin edelleen aiemman kirjoitukseni väittämät pääpiirteissään.
Elämme äärettömässä, mutta suurimmilta osin näkymättömässä maailmankaikkeudessa. Ihmismielen sisältönä olevat havainnot, ajatukset, tunteet ja impulssit koskettavat vain todellisuuden pintaa. Kokemamme asiat kumpuavat jatkuvana virtana käsityskykymme ulkopuolisista syvyyksistä. Asiat ilmaantuvat uusissa muodoissa. Muodot vaikuttavat toisiinsa, kunnes ne taas hajoavat ja katoavat Näkymättömään. Aineellisessa maailmassa aineeton aine saa muodon, jonka se lopulta aina menettää ja vaihtaa toiseen muotoon. Tämä ilmaantuminen ja katoaminen on osa virtausta, joka ympäröi näkymättömän ja näkyvän todellisuuden. Aistein havaittava maailma ei siis ole illuusio. Se ei kuitenkaan ole myös kaikki mitä on. Ohut aineellinen pinta väreilee sen takana vaikuttavien valtavien voimia tahtiin, jotka virtaavat ihmismielelle käsittämättömistä syvyyksistä.
Mikä on sitten ihmisen paikka tässä maailman järjestyksessä. Kuka minä olen? Tähän voi vastata kahdella tapaa. Yksi tapa on määritellä itsensä aineellisen maailman ja aistien valossa. Olen olento, jolla on elävä ruumis. Elän maailmassa muiden ruumiillisten — elävien ja elottomien — olentojen kanssa. Olen kuolevainen yksilö. Tietoni ja vaikutusmahdollisuuteni ovat rajalliset. Tämä on ihmisen rajallinen identiteetti. Se ei kuitenkaan ole kaikki mitä olen. Kuten koko aistien havaitsema maailma on pinnan alta virtaavien voimien muotoilemaa, niin myös on myös ihminen. Mielen pinnalla liikkuvien havaintojen, ajatusten, tunteiden ja impulssien alapuolella virtaa kuolematon sielu, ihmisen syvyysulottuvuus, joka liittää meidät näkymättömään, ikuiseen ja rajattomaan kaikkeuteen. Tämä sielu ei ole eri asia kuin ruumis, mutta se on enemmän kuin ruumis.
Ihmisen elämä on näiden kahden identiteetin välissä tasapainoilua. Meissä on rajallisuus ja rajattomuus, olemme samaan aikaan kuolevaisia ja kuolemattomia, yhtäältä yksilöitä ja toisaalta yksilöimätöntä kaikkeuden virtaa. Ihmisen kannalta on ongelmallista, että aineellisen maailman mitättömän pienet asiat kiinnittävät usein kaiken huomiomme, ja hämmentyneinä rakennamme identiteettimme niiden varaan. Aistimaailmassa heijastuvien pinnan takaisten valtavien voimien vaimea sointi hukkuu arkipäivän aistimusten ja ajatusten riitasointuiseen meteliin. Pahimmillaan ihminen menettää kaiken kosketuksen Näkymättömään ja mieltää itsensä pelkäksi aineelliseksi kuoreksi, jonka tehtävänä on vain aineellisten päämäärien ajaminen ja aineellisten halujen tyydyttäminen.
Miten ihminen voi sitten sisäistää oman jumalallisen, ikuisen osansa? Miten ihminen voi sukeltaa mielensä alaiseen kaikkeuden virtaan? Miten hän voi lähestyä näkymätöntä, ymmärtää ymmärryskyvyn ulkopuolella olevaa? Yksi vastaus tähän ovat myytit. Myyttien perimmäinen tarkoitus on yhdistää ihminen näkymättömään maailmaan, toimia välittäjinä ihmisen ja jumallisuuden välillä. On pidettävä mielessä, että myytit ovat portteja perimmäisiin alkuvoimiin, eivät silminnäkijäkertomuksia faktuaalisista tapahtumista, kuten luomisoppia kannattava kristitty saattaa omasta myytistään ajatella. Itämerensuomalaiset maailmansyntymyytit alkavat kuvauksella siitä, miten hevonen laukkaa vettenpäällä. Hevoset eivät tietenkään voi oikeasti laukata veden pinnalla. Tämä onkin myytin tapa kertoa itsestään jotain ihmisille. Myytti sisältää absurdin aloituksen, jotta ihmiset sisäistäisivät sitä seuraavan tarun vertauskuvalliseksi, ei faktuaalisia tapahtumia kirjaimellisesti kuvaavaksi.
Emme voi koskaan nähdä myyttien taakse, koska niiden takana on näkymätön maailma, josta myytit ovat vain meille näyttäytyvä mielen kuvittama kuva. Myytti on inhimillisen mielikuvituksen luomus, mutta tämä kuvitus on ihmisille keino antaa Näkymättömälle aistittava muoto. Tähän liittyy kansanperinteen tarina metsänneidosta. Metsänneito on salaperäinen kaunis nainen, joka houkuttelee metsässä kulkevia miehiä syvemmälle metsään. Neidon voi tässä tapauksessa nähdä myyttien vertauskuvana; metsänneito on myytti siitä millaisia myytit ovat. Myytti ei selitä itseään, se hymyilee meille viettelevästi kuin metsänneito. Voimme seurata sitä tarun omilla ehdoilla syvemmille tasoille, mutta kun yritämme nähdä myytin taakse, se kääntääkin meille metsänneidon tapaan onton selkäpuolensa, ja katoaa Näkymättömään. Myytin takana on vain se, mitä ihminen ei voi koskaan nähdä, paitsi myytin muodossa, mielikuvituksensa verhoamana.
Entä miltä maailmankaikkeus sitten näyttää, jos lähestymme sitä maailmansyntymyytin kautta, pitäen mielessä edellä mainitut havainnot myyttien olemuksesta. Suomenuskon maailmansyntymyytti kertoo Iro-neidosta, joka synnyttää kolme veljestä: Ilmarisen, Väinämöisen ja Joukahaisen. Voimme ajatella tämän kuvastavan alussa olleen täydellisen alkuykseyden, Yhden, ensimmäistä jakautumista, alkanutta virtaa, jossa kolme kaikkeuden perustavinta periaatetta saivat alkunsa. Yksi esitetään myytissä naisena, koska hän synnyttää jotain. Hän on neito eli neitsyt, koska hän on Yhtenä täysin itseriittoinen antamaan synnyn asioille. Mitään ykseyden ulkopuolista ei voi olla, joten mikään ulkopuolinen voima ei ole voinut osallistua tapahtumaan.
Yhdestä tulee siis Kolme. Väinämöinen ja Joukahainen virtaavat eteenpäin, mutta Ilmarinen jää paikoilleen takomaan, maailmanrakentajaksi. Takoessaan Ilmarisen erottaa Yhdestä sarjan sen sisältämiä potentiaalisia muotoja. Kaikki muodot ovat potentiaalisina olemassa alkuykseydessä, mutta samalla ne ovat täysin Yhteen sulautuneina, josta Ilmarinen ne taonnallaan erottaa erillisiksi täydellisten muotojen arkkityypeiksi. Näin Yhden täydellinen selkeä yhtenäisyys muuttuu Ilmarisen ahjossa erilaisten ideaalisten, potentiaalisten muotojen virraksi. Myytissä näitä potentiaalisia muotoja symbolisoivat kultaiset ja rautaiset sotkanmunat, jotka Väinämöinen rikkoo. Potentiaaliset muodot pääsevät näin toteutumaan. Ne kulkevat virtauksen mukana Yhdestä Ilmarisen ahjon ja Väinämöisen ja Joukahaisen kautta aineelliseksi, näkyväksi maailmaksi. Niiden puhtaus ja täydellisyys haihtuu kuitenkin sitä hauraammaksi, mitä kauemmaksi ne päätyvät täydellisestä ja selkeästä tilastaan alkuykseydessä. Virtauksen synnyttämässä aineellisessa maailmassa muodot piirtävät itsensä aineeseen. Näin ihmisten aistien eteen heijastuu loputon sarja muotoja, jotka kertovat aineellisen pinnan alaisista voimista.
Toisilleen vastakkaisina voimina Väinämöinen ja Joukahainen ohjaavat tätä loputonta muotoutumista. Samalla kaksikko jättää siihen jälkensä, jonka voi havaita myös aistimaailmassa, missä kaikki asiat koostuvat kahdesta elementistä. Valo ja pimeys, kylmä ja kuuma, terveys ja sairaus, parillinen ja pariton, aktiivinen ja passiivinen, kuu ja aurinko. Väinämöinen luojajumalana ja Päivölä paikkana edustavat valoa, lämpöä ja terveyttä olemassaolon kierrossa. Joukahainen luojajumalana ja Pohjola paikkana edustavat taas pimeyttä, kylmyyttä ja sairautta. Kaikki oleva haluaa kuitenkin päästä tämän dualismin yläpuolelle, takaisin Yhden eheään yhtenäisyyteen.
Yhdestä tuleva potentiaalisten muotojen virta pyyhkäisee siis aineellisen maailman pintaan, antaen sille loppumattoman kirjon muotoja, syntymiä ja vastakkaisia pareja. Ohjaamalla Yhdestä tulevan virtauksen liikettä kolme luojajumalaa aiheuttavat myös kokemamme aistimaailman säännönmukaisuuden. Tämän elämän voi visualisoida myyttien maailmanpuuksi ja Yhden Auringoksi. Yhdestä virtaavat elämän antavat säteet synnyttävät tammen potentiaalisen muodon sisältävästä tammenterhosta kukoistavan tammen. Kaikki elävä kurottaa kohti Yhtä, Aurinkoa, kuten kasvit kasvavat kohti Aurinkoa, joka antaa niille elämän. Tämä potentiaalisten muotojen virta Yhdestä jumalien kautta aistimaailman muodoksi visualisoidaan myyteissä Yliseksi maailmaksi.
Tammella on kuitenkin myös juuret, joiden varassa se kukoistaa. Mikään aineellinen olio ei ole kuolematon. Kaikki muodot hajoavat joskus. Tämä on väistämätön seuraus siitä, että vastavoimaiset Väinämöinen ja Joukahainen — elämä ja kuolema, valo ja pimeys, yö ja päivä — käyvät maailmassa dualistista kamppailuaan. Tammen lehti kuihtuu ja putoaa alas ravitsemaan puun juuria. Myös ihminen kuolee aikanaan ja hänet lasketaan haudan lepoon. Tämä alaspäin kulkeva aineellisesta maailmasta poistuva virtaus on myyteissä visualisoitu Aliseksi maailmaksi, Tuonen virraksi. Ihmisen yksilöllinen muoto hajoaa, mutta hänen ikuinen sielunsa elää Näkymättömässä, Alisessa. Vanhoina aikoina tietäjä saattoi matkata sinne vajoamalla mielensä taakse sieluun, maailman pinnan alaisiin syvyyksiin. Näkymätöntä ei voi itsessään nähdä, joten tietäjän mielikuvitus piirsi hänelle Näkymättömän voimat myyttisiksi mielen kuviksi. Mielikuvitus onkin väylä, jonka kautta jumaluuksia voi lähestyä. Palaan tähän, mutta nyt ensin hiukan haltijoista.
Haltijat ovat jumalallisia olentoja, joka ovat jumalia lähempänä aineellista maailmaa. Haltijat piilottelevat aivan fyysisen maailman ja mielemme pinnan tuntumassa. Haltijat kuvastavat voimia, jotka vaikuttavia luonnollisten paikkojen (paikanhaltija), ihmisen kohtaloa muovaavien luonteenpiirteiden (luonto-sielu) sekä eläin- ja kasvilajien luontaisten ominaisuuksien (emuu) taustalla. Ihmismieli mieltää nämä voimat toisinaan ihmishahmoisiksi, koska ihminen hahmottaa Näkymättömän mielikuvituksensa kautta, tuttuihin muotoihin pukemalla. Ensimmäinen askel käännyttäessä kohti Näkymätöntä on luoda terveelliset suhteet näihin läheisiin voimiin. Saavuttaa siis ymmärrys siitä, että kuulumme samaan Yhdestä alkunsa saaneeseen olevaisen virtaukseen. Tämä tarkoittaa ystävällistä ja kunnioittavaa suhdetta luonnossa ja ihmisluonnossa vaikuttaviin voimiin, eläimiin sekä myös rauhan ja sopusoinnun saavuttamista yksilöllisen luonteemme ja kohtalomme — luontomme — kanssa.
Koska haltijat ovat olemukseltaan lähellä aineellista maailmaa, heihin voi ylläpitää suhteita aineellisin uhrein. Paikanhaltijoille annettujen uhrien ei tarvitse olla dramaattisia tai mahtipontisia. Vilpittömät pienet ystävälliset eleet toimivat paremmin. Kukkien asettaminen metsän vaikuttavimmalle kivellä muistuttaa ihmistä siitä, että paikan näkymättömiä voimia edustava paikanhaltija ja ihminen ovat osa samaa Yhden virtausta, vaikka olemmekin saaneet erilaisen aineellisen muodon. Se vahvistaa yhteyttämme Näkymättömään, aineellisen pinnan alla piileviin syvään virtaukseen, jota sekä haltija että meidän sielumme ovat. Sama tapahtuu, kun lausumme rukouksen ja annamme uhrin kaadetun eläimen emuulle, kantavanhemmalle, jonka potentiaalisuuden heijastuksena tämä yksilöllinen eläin on virrannut aineelliseen maailmaan. Olemme kaikki Yhtä.
Syvemmällä aineen ja mielemme pinnan alla Näkymättömässä piilevät voimakkaammat jumalat, jotka ovat myös haltijoita vähemmän "aineellisia". Näkymättömän lähestyminen on hyvä aloittaa huomioimalla haltijat, jonka jälkeen voi alkaa tavoittelemaan korkeampia jumalia. Toisin sanoen, ihmisten on ensin syytä saavuttaa ymmärrys itsestään osana luonnollisen maailman virtaa. Valitettavasti terveellinen tasapaino ja rauha itsemme, kohtalomme ja ympäristömme kanssa ei ole itsestäänselvyys luonnosta vieraantuneesa ja neuroottisessa nykymaailmassa. On myös hyvä muistaa, että kaikki ihmiset eivät koe tarvetta kokea syvemmällä pinnan alla vaikuttavia jumalia. Käytännönläheiselle ihmiselle voi riittää ymmärrys omasta kohtalosta ja kutsumuksesta, sekä sopusointuinen elämä haltijoiden kanssa, joille hän uhraa säilyttääkseen tämän myönteisen asiaintilan. Tässä ei ole sinällään mitään pahaa, sillä ihmiset ovat erilaisia.
Korkeampia jumalia voi lähestyä vain heidän omilla ehdoillaan. Maailmankaikkeus on täynnä asioita, jotka osoittavat kohtia jumalia, ja sitä kautta Yhtä. Myös sielumme sisältää tällaisia muistutuksia jumalallisesta olemuksestamme mielikuvien muodossa. Nämä jumalien "merkit" ovat kuin peilejä, joista sielumme voi peilata omaa jumalallisuuttaan. Esimerkiksi pyhät symbolit herättävät sielussamme mielikuvia jumaluuksista. Käyttämällä tiettyjä esineitä, ääniä, sanoja ja mielikuvia voimme muistuttaa kuolematonta sieluamme sen samuudesta jumalien kanssa. Tämä palvontamenojen (rituaalin) syvin tarkoitus; irrottaa arkisen aistimaailman ja arkiminän ote meistä hetkeksi, ja antaa sielun pudota todellisuuden pinnan alle. Näin vahvistamme sielullista minäämme ja ymmärrystämme jumalista, potentiaalisista puhtaista muodoista ja koko kaikkeuden yhteydestä.
Palvontamenojen tarkoitus ei siis ole "magia" tai minkään aineelliseen maailman egoistisen päämäärän ajaminen. Tämä surullinen toiminta hyödyttäisi vain yksilöllistä ruumiiksi aineellistunutta osaa meistä. Päämääränä ei ole myöskään itsetarkoituksellinen oman mielensä sekoittaminen, eksoottinen transsi tai ekstaasi. Kaikki muuttuneet tajunnantilat eivät ole hengellisesti myönteisiä. Jumalia palvottaessa mahdollisesti ilmaantuvia euforisia tuntemuksia ei tulekaan arvostaa niiden itsensä takia vaan sillä perusteella, että ne saavat sielumme huomaamaan jumalat ja puhtaita muotoja aineeseen piirtävän maailman sinfonian, toisin sanoen, näin ymmärrämme kaikkeuden perimmäisen kauneuden ja hyvyyden.
Pohtimalla korkeampia totuuksia älyllisesti voimme vahvistaa ymmärrystä todellisesta jumalallisesta luonteestamme, mutta näin ei voi koskaan tavoittaa jumalia täydellisesti, sillä looginen ajattelu pysyy aina mielen pinnalla. Voimme kuitenkin sukeltaa mielen alle, maailmansielun virtaan, missä Näkymätön näyttäytyy meille mielikuvituksen kautta, kuten se näyttäytyy myös loveen lankeavalle tietäjälle. Tie tähän on taide. Suomenusko avaa ovet hengelliselle taiteelle ja mielikuvitukselle. Taiteessa jumalien "merkit" kudotaan osaksi mielikuvituksen omaa esitystä. Näitä taiteen inspiraationa olevia jumalallisen merkkejä ovat esimerkiksi myyttiset kertomukset, pyhät symbolit sekä mielikuvat jumalien muodoista aineellisessa maailmassa, esimerkiksi mielikuva korpimetsästä — Tapion pyhätöstä. Taiteessa ihminen toimii luojajumalien tapaan; muovaten ideoista ja potentiaalisuuksista konkreettisia muotoja. Tällainen taide antaa meille kokemuksen jumalista, samalla se vahvistaa ymmärrystä omasta jumallisesta sielustamme.
Suomenuskon tavoitteena ei ole hylätä aistimaailmaa sen taustalla vaikuttavien suurempien voimien tähden. Pikemminkin pyrkimyksenä on saavuttaa tasapaino ihmisen kahden identiteetin: kaikkeuden alkulähteille halajavan jumallisen itsen ja yksilönä ruumiillistuneen kuolevaisen olennon välillä. Tavoite on minuus, joka nauttii kohtuudella aisteistaan ja aineellisen maailman iloista, mutta ymmärtää aineellisen maailman ja oman mielensä syvyyksistä löytyvän myös jotain suurempaa ja ikuisempaa. Suomenuskoina seison vankkojen juurieni varassa yliseen jumalliseen kurottaen. Elän kauniissa maailmankaikkeudessa, joka on täynnä pyhyyttä ja ykseyttä.
© Anssi Alhonen 2008