Väinämöinen

Jarkko Pesonen, elokuussa 2006

|| Versio tulostusta varten ||

Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla. Taas minua tarvitahan, katsotahan kaivatahan, uuen Sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa, eikä ilmaista iloa.

Näillä sanoilla Väinämöinen jätti taakseen kristinuskoon kääntyneen Kalevalansa, otti veneen ja jätti suomalaiset elämään uuden jumalansa, ja tämän tähtien alla syntyneen pojan kanssa. Mutta kuten runosta käy ilmi, lupasi Väinämöisemme vielä jonakin päivänä palata kansaansa hallitsemaan — kunhan suuttumuksensa hänet hylännyttä, ja kasteen ottanutta kansaa kohtaan tyyntyisi.

Olemmeko me suomalaiset pakanat siis odottamassa jotain messiaanisesti ilmestyvää, vanhaa partasuuta, joka ottaa tämän maan hallintaan noustuaan vaskisesta veneestään, kuparisesta purrestaan? Ehkei aivan näinkään, vaan kuten kaikissa vanhoissa runoissa ja uskonnollisissa tarinoissa, on tekstiä lähestyttävä vertauskuvien kautta ja löydettävä tarinan piilevät allegoriat.

Kuka Väinämöinen on?

Suomalaisten kansalliseepoksen kuvauksen mukaan Väinämöinen on tietäjä ja tarusankari, joka laulaa miehiä suohon — ja omaa hyvin huonon onnen naisasioissaan. Kalevalaan ensi kertaa tutustuva saattaa turhautua tyhjänpäiväisiltä tuntuvien tarinoiden keskellä ja helposti syntyy mielikuva irstaasta ja pahansuopaisesta ukosta, joka ahdistelee nuoria naisia. Tällaista jumalaako pitäisi nyt palvoa?

Ensimmäiseksi tulee muistaa, ettei Kalevalan kuvaus Väinämöisestä ole läheskään yhtäläinen sen kanssa, millainen muinaisuskon Väinämöinen on. Kalevala, vaikka kansallisesti upea teos onkin, ei ole mikään suomalaisen pakanuuden pyhä kirja kristittyjen Raamatun tai Muslimien Koraanin tapaan, vaan Elias Lönnrotin (1802 – 1884) kokoama, muokkaama ja jopa osittain itse kirjoittama kansalliseepos. Esimerkiksi Väinämöisen ja Ainon yhteyden Lönnrot on kehitellyt ja sepittänyt itse luodessaan (aasin)siltoja eri kansanrunojen välille.

Vaikka Kalevalassa on myös paljon niin sanotusti aitoa kansanuskoa, niin on siinä roima annos kristillistä maailmaa, sekä Lönnrotin omaa mielikuvitusta; ennemminkin voisi puhua Lönnrotin keksimästä juonesta — johon hän on sovittanut muinaiset kansantaruston runot — kuin varsinaisesta kokoelmasta suomalaista mytologiaa.

Monella suomalaisella pakanalla – kuten myös itselläni – Väinämöinen yhdistyy melko pitkälle skandinaavimytologian kaikkeuden isään, Odiniin; molemmat ovat jonkinlaisia luojajumaluuksia, jotka rakentavat maailmaa ja toimivat esikuvina ihmisille. Sekä Odinissa, että myös Väinämöisessä on paljon shamanistisia (tietäjämäisiä) piirteitä; vierailut kuolleiden maassa sekä liikkuminen vanhan tietäjän hahmossa ihmisten keskellä palkiten oikeellisuudesta, mutta rangaisten ankarasti röyhkimyksiä ja väärintekijöitä. Oma näkemykseni on, että kyse on samasta viisauden jumalasta ja tietäjästä, joka saanut eri kansoissa erilaisia kansallisia vaikutteita. Kyse on myös eräänlaisesta ihmisen ihanteellisesta ideasta ja Väinämöisen toimet ovat kokonaisuudessaan allegoria sille, kuinka ihmiskunnan – tai edes suomalaisten – tulisi elää. Väinämöisessä yhdistyvät ihmisyydessä hyveinä pidettävät asiat: viisaus, rauhallisuus ja taito puhua vakuuttavasti, mutta toisaalla myös suoraselkäisyys, nöyristelemättömyys ja kunniantunto — jota hän on valmis puolustamaan kovinkin ottein. Koko Väinämöisen viisauden voisi halutessaan puristaa yhteen ainoaan sanaan: kohtuus. Väinämöinen kaataa metsää saadakseen tilaa pellolle, mutta jättää myös käelle kukuntapuun, eikä riistä luontoa enempää kuin on tarpeen. Kohtuus näkyy kaikkialla muillakin alueilla oluen juonnista muuhun hauskanpitoon ja ylipäätään elämään ihmisenä. Tuli on hyvä renki mutta huono isäntä/ Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla/ Tätä voi jokainen miettiä itsekseen, että toimiiko nykymaailma kulutushysterian ja luonnonvarojen raiskauksen pyörteissä lainkaan kohtuullisesti – jääkö käelle kukuntapuu, vai laitetaanko kaikki sileäksi?

Arvoituksellinen Sampo

Sampo, kuten myös itse Väinämöinen, on hyvin haasteellinen tulkittava ja näkemyksiä tämän Kirjokannenkin nimellä tunnettavan myllyn metafyysisestä olemuksesta on luultavasti yhtä paljon, kuin on asiaan perehtyneitä pakanoitakin. Yleisin käsitys tuntuu kuitenkin olevan, että Sampo merkitsee maailmanpylvästä ja on vertaus luonnon jatkuvalle kiertokululle ja elämänvoimalle. Se on myös maailmanpylväänä maailmaa kasassa pitävä voima, joka tuottaa hedelmiä niin ihmiselle, kuin luonnollekin. Tavallaan Sampo olisi myös suomalainen vastine Yggdrasill-saarnille, joka sekin on onnea ja vaurautta tuottava pilari. Huomattavaa on myös se, että Sammollakin on juuret syvällä maassa ja lisäksi Tammi ja Sauva ovat sen toisintonimiä.

Pohjolan emäntä Louhi ja Väinämöinen ottavat yhteen taistellessaan Sammon omistuksesta ja tuloksena on se, että kummallekin jää vain rippeet tästä myllystä sen rikkoutuessa ja painuessa meren syvyyksiin. Väinämöinen löytää rannalta aaltojen huuhtomia palasia Sammosta ja poimii ne talteen tuottamaan onnea ja hyvinvointia kansalleen — vaikkakaan ei niin paljoa, kuin mitä kokonainen Sampo voisi tehdä. Itse näen tässä yhteydessä Väinämöisen metaforana koko ihmiskunnasta ja Sammon menetys kuvaisi silloin puolestaan sitä, kuinka ihmisen ahneus saa luonnon tasapainon järkkymään.

Huomisen kuuluvia, tulevan näkyviä

Kuten jo alustuksessa mainitsin, lupasi tietäjämme palata takaisin jonain päivänä. Mitä tämä siis tarkoittaa käytännössä? Katsomalla ympärillemme voimme huomata mitä luontosuhteen järkkyminen on saanut aikaan; ihmiskunta on pahasti sairastunut. Se on sairastunut juuriensa unohtamisesta ja ajattelemattomuudesta, se on sairastunut omahyväisyydestä ja kaikkein eniten sammumattomasta ahneudesta ja riettaasta itsekkyydestä. Mutta silti, me emme ole saavuttaneet sen kummempaa onnellisuutta, vaan juuri päinvastoin menettäneet lähes kaiken arvokkaan. Mitä me muka teemme omaisuudella, rahalla, autoilla, muotivaatteilla ja moottoriveneillä, jos raiskaamme metsämme puupelloiksi ja kuivatamme suot turveaumoiksi? Runtelemme isänmaamme kasvot ruosteisella puukonterällä ja vielä heitämme haisevat virtsat päälle.

Asiat eivät välttämättä kuitenkaan ole aivan niin pahasti kuin linkolalaisesti voisi nähdä, sillä ihmiset alkavat pikkuhiljaa olla valveutuneempia ympäristöstään ja ajattelevat luonnolla olevan paljon muutakin arvoa, kuin vain taloudellinen hyöty. Eräs luontofilosofi sanoi Suomen olevan yhtä metsiensä kanssa ja harvinaisen hyvin totuuteen osuikin. Vihdoin myös kauan länsimaisen elämäntyylin orjannuorassa olleet suomalaisetkin alkavat tämän tajuta, mutta tapahtuuko muutos parempaan huomiseen tarpeeksi ajoissa, ennen kuin suistumme hukkumaan omaan kuonaamme? Toivon vakaasti sen tapahtuvan, vaikka toisinaan tulevaisuus näyttääkin kovin lohduttomalta hakkuuaukeita ja soramonttuja katsellessa, joilla kerran niin lajirikas elämä loistaa nyt poissaolollaan.

Lisäksi Väinämöisen palaaminen näkyy myös muuten: kaikkialla Pohjois-Euroopassa on kasvanut uuspakanallisia liikkeitä aina lähtien 1970-luvulla järjestyneestä àsatrùsta Balttien taaralaisuuteen ja romuvaan. Vaikkei näitä voi sanoa täysin samaksi uskonnoksi suomalaisen pakanuuden kanssa, niin ovat nämä kaikki kuitenkin pohjimmiltaan samankaltaisia, luonnonläheisiä ja juuriaan kunnioittavia maailmankatsomuksia. Vaikka jokaisessa on omat kansalliset ominaispiirteensä, niin on kaikilla kuitenkin yhteinen päämäärä: paluu esi-isiemme jalanjäljille, kuusipuiden juurakoille ja maailmaan, jossa ihminen ja tämän luoma kulttuuri ovat osa luontoa — ei pelkkä yhdentekevänä ponnistuslautana kohti taivaiden paratiisia. Vaikka huominen toisikin tullessaan vain sen lohduttoman sivilisaatiomme päätymisen ja ihmisen poistumisen lajien kirjosta, niin on kuitenkin tärkeintä, että olemme edes yrittäneet saada jälkipolvillemme paremman maailman elää ja kulkea esi-isiemme jalanjälkiä.