Otavanpojan paluu
kirjoittanut Alho | Heinäkuu 11, 2008
Heinäkuuta on vanhoissa uskomuksissa pidetty karhun kuukautena. Virossa kuukauden nimi oli aikoinaan kirjaimellisesti karhukuu. Kuten monet varmasti tietävät, heinäkuun 13., eli tuleva sunnuntai, on varsinainen karhunpäivä (Taivaannaulan karhujuhlan vietto aloitetaan kuun kiertoa seuraillen perjantaina).
Näistä syistä johtuen on hykerryttävää, että Joensuun lähistöllä on havaittu luunvalkoinen karhu. Valkoiset karhut ovat erittäin harvinaisia. Satoja karhuja nähnyt petotutkija Erik S. Nyholm ei ole uutisen mukaan koskaan sellaista ihmettä päässyt näkemään.
En ole varma itämerensuomalaisisten uskomuksista, mutta monet luonnonkansat ovat pitäneet heimon klaanieläimistä havaittuja poikkeavia valkoisia yksilöitä erityisen pyhinä. Niiden ilmaantumista on aina pidetty symbolisena enteenä jostain. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan lakotoille pyhän valkoisen biisonin syntymä on aina merkittävä tapahtuma. Ja suomalaisethan ovat tunnetusti karhun kansaa.
Aihe: Juhlapyhät, Muualla sanottua, Mytologia, Uutiset | Ei kommentteja »
Kuka keksi pyörän?
kirjoittanut Alho | Heinäkuu 7, 2008
Pyörä ilmaantui historian näyttämölle noin 5000—6000 vuotta sitten. Pyörän syntymäkotina on pidetty Mesopotamiaa, josta tämä vallankumouksellinen keksintö on sitten levinnyt Lähi-Itään, Eurooppaan ja Aasiaan. Toisaalta eri ihmiskulttuurit ovat voineet keksiä pyörän samoihin aikoihin toisistaan tietämättä. Vanhin tunnettu taiteellinen kuvaus pyörästä on piirros Etelä-Puolasta löytyneen 5500 vuotta vanhan saviruukun kyljessä.
Pyörä on ollut ihmiskunnan merkittävimpiä keksintöjä. Se mahdollisti vaunujen ja kärryjen kehittämisen, joiden avulla raskaiden taakkojen siirto paikasta toiseen helpottui. Samoin helpottui myös ihmisten liikkuminen paikasta toiseen, joten kulttuurit ja kielet pääsivät pyörän keksimisen jälkeen leviämään aiempaa vaivattomammin. Vuosisatojen kuluessa kehitettiin myös ratastekniikoita, joita monenlaiset mekaaniset koneet tarvitsivat toimiakseen. Pyörä oli merkittävä myös uskonnollisessa mielessä. Pronssikauden uskonnossa puolallista pyörää kuvaava aurinkopyörä nousi keskeiseksi uskonnolliseksi symboliksi, jota maalattiin muun muassa kallioihin. Pyörä onkin ihmiskunnan vanhimpia uskonnollisia symboleja.
Pyörän varhaishistoria herättää kaksi kiinnostavaa kysymystä. Miten pyörä oikeastaan keksittiin ja miten siitä tuli merkittävä uskonnollinen symboli? Mielestäni näiden kysymysten vastaukset kietoutuvat toisiinsa.
Monet ihmisten tekemät keksinnöt perustuvat ainakin osittain luonnossa esiintyvien mallien ja prosessien kopioimiseen. Luonnosta ei kuitenkaan löydy mitään pyörää vastaavaa mekanismia. Muinaiset ihmiset eivät siis ole voineet kehittää pyörää ympäristön empiirisen tarkkailun seurauksena. Asiassa on eräs toinenkin ongelma: pyörä ei ole universaali keksintö vaikka luonto tietysti on.
Maailmassa on ollut paljon korkeatasoisia sivilisaatioita, jotka eivät ole jostain syystä tunteneet pyörää, kuten Keski-Amerikan mayojen korkeakulttuuri. Kukaan ei voi kiistää sitä, että mayat eivät olisi tarkkailleet ympäröivää maailmaa harvinaisen tarkkakatseisesti. Mayat kehittivät muun muassa monipuolisen hieroglyfikirjoituksen ja heidän kehittynyt kalenterijärjestelmänsä vetää kevyesti vertoja modernille länsimaiselle ajanlaskulle. Huolimatta valtavasta älyllisestä potentiaalista, luovuudesta ja ympäristönsä tarkkailusta mayat eivät koskaan keksineet rautatyökaluja tai pyörää (Päivitys: Esikolumbiaalisia pyörällisiä lasten lelupatsaita on löydetty, erityisesti olmeekeilta. Ei ole kuitenkaan löydetty viitteitä oikeista “aikuisten” kärryistä tai vastaavista. Tämä tekee kysymyksen vielä kummallisemmaksi. Mayat tunsivat pyörän idean, mutta eivät käyttäneet sitä. Eräät tutkijat pitävät kärryttömyyden syynä sitä, että Keski-Amerikassa ei ole mitään vetojuhdiksi kelpaavia eläimiä (paitsi koiria). Toisaalta ihminen olisi hyvin kelvannut vetojuhdaksi. Olihan Keski-Amerikan kansoilla tapa pitää valtavia määriä orjia ja käyttää heitä rakennus- ja kuljetusprojekteissa, jotka olisivat varmasti sujuneet kärryjen avulla sulavasti. Jos heillä oli siis idea, miksei sitä käytetty kuten muualla?
Miten muut kulttuurit sitten onnistuivat keksimään pyörän? Oliko keksiminen “vahinko”, joka vain sattui tapahtumaan joillekin kansoille, mutta ei toisille. Ehkä voisimme ajatella, että pyörä keksittiin kun ihminen saavutti evoluutiossa sellaisen aivotoiminnan tason, että niinkin monimutkainen tekninen keksintö tuli syntyneeksi. Tässä argumentissa on kuitenkin paha virhe. Anatomisesti nykyihmisen kaltaisia olentoja on elänyt maapallolla noin 150 000 vuotta. Noin 144 000 ensimmäistä vuotta tästä ajasta ihmiset elivät, liikkuivat ja kuolivat ilman ideaa pyörästä. Heillä oli siis 144 000 vuoden ajan kaikki aivotoiminnalliset edellytykset pyörän keksimiselle, mutta sitä ei vaan tapahtunut. Myöskään kulttuurin ja teknologian kehittäminen tiettyyn pisteeseen ei voi olla pyörän idean spontaanin ilmaantumisen syy, koska esimerkiksi mayat elivät tuhansia vuosia teknologisesti kehittyneessä korkeakulttuurissa ilman pyörän ideaa.
Pyörän keksimisessä ei siis voi olla kyse empiirisestä ympäristön tarkkailusta tai ihmisen henkisen ajattelukyvyn evoluutiokehityksestä. Pyörän syntyyn on voinut vaikuttaa vain näistä tekijöistä riippumaton intuitio. Joku ihminen jossain päin maailmaa on joskus sisäistänyt pyörän idean. Idea on voinut tulla neronleimauksen kaltaisena väläyksenä. Tai ehkä ihminen näki sen unessa. Tai kenties shamaani toi tiedon transsimatkaltaan. Yhtä kaikki, pyörän idea tuli ihmisille tämän maailman ja ihmisen ulkopuolelta. Mutta mistä?
Polyteistina vastaus on minulle ilmeinen: idea tuli jumalilta. Koska eri kansoilla on eri jumalat, on luonnollista, että kaikki kansat eivät saaneet pyörän ideaa. Idean alkuperä selittää myös pyörän aseman pyhänä symbolina muinaisille ihmisille. He ymmärsivät pyörän idean olevan lahja jumalilta. Kallioihin maalattu aurinkopyörän symboli muistutti tästä. Aurinkopyörä ilmensi Aurinkoa, elämää ja pyörää, joilla oli kaikilla jumalallinen alkuperä.
Aihe: Polyteismi, Mytologia, Pohdiskelu | Ei kommentteja »
Onni
kirjoittanut Alho | Heinäkuu 1, 2008
Kypsymättömiä ja sekavia ajatuksia suomenuskon etiikasta.
Esi-isiemme näkemykseen ihmisen arvosta kuuluu olennaisesti onnen käsite. Kuten hyvin tiedetään, onnea oli montaa eri lajia. Sato-onni käänsi ilmat ja sateet pelloille suotuisiksi. Se suojeli orastavia versoja hallalta ja kypsytti runsaan sadon. Kalaonni ohjasi veden viljan kalamiehen verkkoihin. Naimaonni toi neidolle hyviä sulhasehdokkaita ja piti huonommat loitolla. Sotaonni ohjasi miehen nuolet kohteisiinsa ja varjeli kalpojen iskuilta taistelun tuoksinassa. Mahtimiehen onni murensi heikompionnisten juonittelut ja suunnitelmat häntä vastaan. Purjehdusonni nostatti vesilläkulkijalle hyvät tuulet tai piti hänet hengissä myrskyn silmässä. Karjaonnen tunnisti siitä, että karja pysyi terveenä, monipäisenä ja hyvässä lihassa. Karjaonni myös suojasi niityillä käyskennellyttä karjaa metsän pedoilta. Ainakin muinaisgermaanit yksilöivät omaksi onnekseen myös “ihmisonnen”. Tämä onni toi ihmiselle luotettavia ystäviä sekä muiden kunnioitusta ja kiintymystä kuin itsestään. Mikä tahansa onnen laji saattoi myös puuttua ihmiseltä. Onnen puuttumisen vaikutukset elämän eri osa-alueilla lienevät itsestäänselviä ilman esimerkkejäkin.
On myös selvää, että onni oli tavoiteltua ja onnekkaan ihmisen arvo oli suurempi kuin onnettoman. Modernista ihmisestä tämä tuntuu epäreilulta, koska nykyajan ajattelussa onni on yhtä kuin sattuma. Muinaisille ihmisille sattumalla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä onnen kanssa. Päinvastoin, onni oli aina seurausta teoista: joko ihmisen omista teoista, häneen läheisesti liittyvän sukulaisen teoista (esimerkiksi esi-isän), tai onneen kajonneen tietäjätaitoisen teoista. Tätä ajattelua voidaan havainnollistaa kehillä. Kuvitellaan, että koko maailmankaikkeus on kehä, joka pyörii Pohjannaulan varassa. Tämä maailmankaikkeus on jumalten mahdollistama eheä järjestys kaaoksessa. Maailmankaikkeuden ominaisuuksia ovat muun muassa hyvyys, viisaus ja kauneus. Näiden keskeisin ilmentymä ihmisen aisteille on luonto. Luonto on puhdasta voimaa, tahtoa, luovuutta, iloa, menestystä, vaurautta ja kauneutta. Se on onnen arkkityyppi. Maailmankaikkeuden kehä on eheä, ja se kiertää omaa jumalien mukana kulkuaan. Kehä jakautuu kahteen dynaamiseen vastapuoleen (Kalevanpojat vs. Pohjola), joiden kamppailu synnyttää maailmaan jatkuvasti uutta.
Myös ihmisyhteisö tai suku muodostaa kehän, joka tapahtuu maailmankaikkeuden kehässä. Tämä kehä kiertää maailmassa vastasyntyneistä lapsista suvun nuorten ja aikuisten kautta aina kuolemaa lähestyviin harmaahapsisiin vanhuksiin asti. Tuonpuoleisessa sijaitsee suvun kehän toinen puoli, joka kulkee äskettäin rajan yli astuneista vanhuksista suvun ikiaikaisiin kantavanhempiin asti. Osa Manalle menneistä syntyy uudelleen maailmaan osana jokaista uutta sukuun syntyvää lasta. Suku ja yhteisö koostuvat maailmankaikkeuden tapaan vastinpareista ja niiden vuorovaikutuksesta: nuori-vanha, elävä-kuollut, mies-nainen ja niin edelleen. Miehen ja naisen yhtyminen synnyttää uutta ja ylläpitää suvun kehän kiertoa. Maailmankaikkeuden kehän osana eheä suku ilmentää kosmoksen ominaisuuksia: hyvyyttä, voimaa, viisautta ja kauneutta. Suvun kehä voi kuitenkin myös hajota ja turmeltua. Tähän voivat olla syynä sisäiset tai ulkoiset tekijät. Turmeltuminen tuhoaa suvun onnen, irrottaa sen maailmankaikkeuden pyhästä kierrosta. Esimerkki alkoholismi, yhteyden katoaminen suvun pyhään maahan tai esivanhempien unohtaminen estivät onnen ja kukoistuksen virtaamisen normaalia tietään suvun kehässä. Tilanne piti parantaa ja tämä on ollut tietäjien tehtävä.
Maailmankaikkeuden ja suvun tai yhteisön kehien sisään rakentuu vielä kolmas vastinparien kehä: ihmisen elämä. Oikeita eli hyveellisiä tekoja eli tekemällä hän sisäistää paikkansa minänsä ulkopuolella olevien kehien, yhteisönsä ja kosmoksen, osana. Maailmankaikkeuden, suvun ja ihmisen onnen virrasta tulee yhtä. Onnekas ihminen toimii tavalla, joka lähentää häntä maailmankaikkeutta ohjaileviin voimiin kanssa, asettaen ihmisen osaksi näitä voimia, niiden rytmejä ja ilmentymiä. Halu tällaiseen toimintaan näkyi kaikessa muinaisten ihmisten toiminnassa: he ajoittivat suunnitelmansa kuun ja auringon kulun mukaan, näkivät kohtalonsa tähdissä, tunnistivat eläinlajeja kantavanhemmikseen, kunnioittivat vainajiaan luonnon kuollessa sekä antoivat lahjoja haltijoille, elinpiirinsä todellisille omistajille.
Muinaiset laajensivat sielunsa kattamaan niin taivaankannen kuin järvenselät ja synkät metsätkin kaikkine asukkaineen. Juuri tämä kosminen ystävällisyys ja itsensä sulauttaminen osaksi maailmankaikkeuden kulkua on muinaista ihmiselämää hallinnut periaate, ei suinkaan materialistinen “kaikki vastaan kaikkia” -selviytymistaistelu, jonka moderni ihminen haluaa heijastaa historian kankaalle. Muinaisten ihmisten etiikan tarkoituksena ei ollut myöskään taivaspaikan varmistaminen seuraavaa elämää varten, vaan tämän maailman ja elämän pyhittäminen. Ihmisen elämänkehäkin saattoi murtua ja tämä turmeli ihmisen onnen. Kehän murtuminen käänsi hänet maailman voimia vastaan. Näin kävi, jos hän menetti itsensä, yhteisönsä tai ymmärryksen paikastaan maailmankaikkeuden kierrossa. Oikeastaan nämä ovat kaikki yksi ja sama asia.
Aihe: Mytologia, Pohdiskelu, Muinaisusko | Ei kommentteja »
Pyhät suviyöt
kirjoittanut Alho | Kesäkuu 17, 2008
Juhannus, kristillinen juhla?
Juhannus on kohta täällä, joten lienee paikallaan todeta jotain aiheesta suomenuskon näkökulmasta. Evankelis-luterilaisen kirkon poliittisesti korrektista näkökulmasta juhannus on Johannes Kastajan muistoksi vietetty kirkollinen juhla (24.6.). Evankeliumin mukaan Johannes Kastaja syntyi puoli vuotta ennen Jeesusta. Jeesuksen sanotaan tietenkin (virheellisesti) syntyneen jouluna. Juhlan nimi, juhannus, on Johannes-nimen vanha ääntämismuoto. Ruotsinkielisillä alueilla ja Lounais-Suomessa juhlaa on kutsuttu keskikesään viittaavalla midsommar-sanalla ja sen suomenkielisillä väännöksillä kuten mittumaarja, mettumaari. Virossa keskikesän juhla tunnetaan Johanneksen mukaan nimellä jaanipäev, Venäjällä taas samasta syystä nimellä Ivanov den’ tai Ivan Kupala.
Suomenuskoisille ja suomenuskosta kiinnostuneille tuskin tulee yllätyksenä, että juhannuksen viettäminen näennäisen kristillisenä juhlana on vain hämäys, jolla on pyritty kätkemään juhlan alkuperäinen pakanallisuus. Varhaiskeskiajalla katolinen kirkko otti tietoiseksi strategiakseen omien juhliensa siirtämisen pakanallisten juhlamenojen päälle. Näin kansoja ei tarvinnut suututtaa kapinaan asti estämällä heiltä vanhojen tapojen noudattaminen väkivalloin, vaan nyt he viettivät näennäisesti kristillisiä juhlapyhiä, vaikka noudatetut tavat kertoivatkin jostain ihan muusta. Suomessa juhannus on yksi näistä juhlista, jotka “kastettiin” uudelleen. Juhannus ei vaan ole oikein ikinä antautunut kristillistettäväksi, mistä kertoo sekin, että juhlapyhään ei liity suosittuja kirkollisia ja liturgisia perinteitä verrattuna esimerkiksi jouluun. Kuinka moni tapakristitty käy juhannuksena kirkossa?
Pesäpäivät
Kesän valoisimpaan aikaan ajoittui useita muinaissuomalaisille merkittäviä uskonnollisia tapahtumia. Vuoden pisimpiä päiviä kesäpäivänseisauksen (21.6.) tienoilla on kutsuttu pesäpäiviksi. Tällöin yö on lyhimmillään, päivä pisimmillään. Nimitys johtuu siitä, että auringon käydessä vuodenkierron korkeimmalla kohdalla se ikään kuin lepää hetken “pesässä” maailmanpuun oksilla. Tämän jälkeen auringon liikerata alkaa taas laskea ja päivät lyhetä. Vanhan kansan sanoin aurinko kääntyy loppuvuodeksi rengin puolelle, talvipäivänseisauksena se siirtyy taas isännän puolelle.
Pesäpäivien kosmista suunnanmuutosta on pidetty merkittävänä hetkenä kaikkeuden järjestyksen, luonnon ja ihmiskohtaloiden osalta. Kesäpäivänseisausta pidetään nykyisin keskikesänä, mutta entisaikoina kesän keskikohta määriteltiin yleensä lämpökausien mukaan. Näin keskikesä ajoittui karhunpäivän tienoille heinäkuun puoliväliin.
Pesäpäivien aikaan luonto on vehreimmillään ja maan hedelmällisyys voimakkaimmillaan. Tähän aikaan oksien ja lehtien onkin katsottu olevan täynnä hedelmällistä ja myönteistä väkeä. Niiden sirotteleminen asuinympäristöön on tuonut mukanaan hyvää onnea ja kukoistusta. Luonto kasvuvoimineen samaistettiin pakanalliseen tapaan jumaluuteen Suomessa vielä varhaiskeskiajalla. Näiltä ajoilta on peräisin sanonta juhannuksesta: “Kirjava kesäinen Kiesus, monimuotoinen Jumala!“.
Pesäpäivien aikaan ihmiset keräsivät kukkia ja tuoreita lehviä, joilla koristeltiin sisätiloja. Pirtin lattioille ripoteltiin raikkaita haavan- ja pihlajanlehtiä sekä kuusenkerkkiä. Ulko-oven pieleen kannettiin nuoria koivuja, suomalaisten maailmanpuita. Koristukset koottiin aina aattoiltana ja koristelu suoritettiin vuoden lyhimpänä yönä. Kedon kukkasia, erityisesti kieloja, on myös sidottu seppeleiksi ja asetettu seinille ja ikkunoille. Paimenet koristelivat lehmänsä seppeleillä ja kukilla; vanhin lehmä sai päähänsä tuohiseppeleen. Näillä riiteillä taattiin hyvä karjaonni.
Pesäpäivät ovat merkki siitä, että kosmoksen voimia heijasteleva luonto on käännekohdassa. Kasvukauden elinvoiman on huipussa ja aurinko kiertonsa korkeimmassa kohdassa. Tämän elämän huippuhetken jälkeen luvassa on hidas lasku kohti syksyä. Laskun huipentuma oli marraskuu, kuolleiden kuukausi. Itämerensuomalaisissa perinteissä pyhyys säkenöi juuri tällaisissa kosmisissa risteyskohdissa.
Suomalais-ugrilainen kantasana *vajesh tarkoittaa välissä olevaa. Tästä juontuu esimerkiksi komin vezh; risteys, ja viron vahe; ero, väli. Monissa kielissä, kuten vanhoissa permiläisissä, sanan johdokset ovat toimineet myös synonyyminä pyhälle. Suomessa vastaava sana on vaihe. Vanhan kansan mukaan pesäpäivien aikaan luonnon voimat ovat irtonaisimmat, joten ne voivat myös vaikuttaa eniten ihmisiin. Samanlainen murroshetki on myös sydäntalvella, talvennapana. Kuten talvennapana, myös pesäpäivien aikoihin ennustettiin tulevan vuosipuoliskon säätä erilaisista luonnon merkeistä. Tuleva sää ei kuitenkaan ollut ainoa ennustuksen kohde.
Taikayöt
Keskikesän öihin liittyy niin paljon erilaisia uskomuksia ja magiaa, että eräät kirjoittavat ovat antaneet niille nimen taikayöt. Keskikesän murroshetkellä maailmojen väliset rajat ovat ohuimmillaan. Alinen Tuonela mielletään usein tämän maailman peilikuvaksi, joten kun meillä on yö, Tuonelassa on “päivä”. Yö on siis se hetki, jolloin henget liikkuvat eloisasti ihmisten parissa. Taikaöiden aikaan on tarkkailtu enteitä karjan ja sadon menestymisestä sekä naimisiin pääsystä. Nuoret tytöt ovat tehneet öisin lemmentaikoja. Jos neito esimerkiksi kieriskeli alasti kasteisessa viljapellossa, oli varmaa, että sulhanen ilmaantui vuoden kuluessa.
Keskikesän öinen kaste olikin erityisen väkevää ja sitä pyrittiin keräämään talteen ennen auringonnousua. Kaste edisti hedelmällisyyttä (”Juhannuskaste se lantut kasvattaa“) ja paransi tauteja. Kaste edisti myös kauneutta. Jos ennen auringonnousua pesi kasvonsa kasteella, koko suvena ei ruskettunut. Entisaikojen kauneuskäsityksissä rusketusta pidettiin nimittäin rumana, naisihanne oli pitkä ja vaalea, niin hipiältään kuin hiuksiltaankin. Tytöt kävivät myös lemmensaunassa, joka oli täynnä tuoreen vihdan ja kukkien tuoksua. Kylvettäjinä toimivat vanhat tietäjä-ämmät (ämmä tarkoitti ennen vanhaan juuri naispuolista tietäjää), jotka lukivat pitkiä ja kaunissanaisia loitsuja. Yöllä myös uhrattiin uhrilähteiden luona.
Sananjalkaan liittyvät uskomukset kertovat maailmojen välisten rajojen haurastumisesta keskikesän öinä. Synkässä metsässä kasvavaa sananjalkaa pidettiin pelottavana kasvina, jolla oli yhteyksiä Tuonelan väkeen. Tästä syystä sananjalan kerrotaan kukkivan vain juhannusyönä. Kasvin kukinnolla on taikavoimia. Sitä on kutsuttu muun muassa kuolleen vuoteeksi, kuoleman kouraksi, kalman kasviksi ja kuolleen kukaksi. Taikavoimia halajavan piti voittaa pelkonsa ja hiipiä juhannusyönä synkkään metsään hakemaan tuota kuolonkukkaa.
Hakijan rohkeus kyllä palkittiin: kellä oli sananjalan siemen taskussaan, hän tiesi kaikki salaiset asiat, hän oli tietäjä, hän ymmärsi erilaiset kielet, hän saattoi avata kaikki lukot ja salvat ja hän voi tehdä itsensä näkymättömäksi. Häneen eivät nuolet eivätkä kuulat pystyneet, hän paransi sairaita ja saattoi toteuttaa toiveensa. Suuren taikavoiman saavuttamishalu oli suuri, mutta helppoa se ei ollut: Virossa kerrotaan monen menettäneen järkensä aattoyönä kuolonkukkaa metsästä hakiessaan. Taikaöiden aikaan etsittiin myös aarnihautoja — aarrekätköjä, joita vainolaista paenneet ihmiset olivat jättäneet jälkeensä. Aarnihautoja vartioi aavemainen haltija.
Ukon juhlat
Pakanallisella ajalla muinaissuomalaiset viettivät kesän valoisimpana aikana Ukon juhlaa tai juhlia. Kyseessä on todennäköisesti ollut juhla sadon ja hedelmällisyyden varmistamiseksi. Tämä perinne jatkui pitkälle historialliselle ajalle asti. Värmlannin suomalaiset viettivät kaksi ukonjuhlaa “touonalkajaisten” ja juhannuksen välisenä aikana. “Pitää tehä ukoinkunnian, niin soa vettä“, sanottiin poutakesänä. Ukonkunnioissa talon emäntä teki ukonsupun eli poutatuohisen, jonka avulla tehtiin rituaali veden “ostamiseksi” Ukolta. Ukonkunnioita vietettiin vain juhannukseen asti, ei koskaan juhannuksen jälkeen.
Kun satoi ensi kerran poudan jälkeen, vietettiin uudet pidot: ukoinkeikkeet eli ukonhäät. Agricolan kuuluisat humalasäkeet liittyvät luultavasti juuri tähän juhlaan, Ukonhäihin kuului nimittäin voimakkaan oluen nauttiminen ja juhlakunnan humaltuminen. Humaltumisen katsottiin varmistavan hyvä sato-onni. Ukonkeikkeitä seuranneena päivänä kodit siivottiin perusteellisesti. Tämän voi tulkita symboliseksi puhdistautumiseksi vuodenkierron murroskohdassa, uudeksi aluksi. Juhannussiivous onkin jäänyt tapana elämään, vitsaillaanhan vielä nykyäänkin siitä, että joku siivoaa “vain jouluna ja juhannuksena”.
Ukon juhlissa juotiin Ukon malja ja pirskoteltiin vettä. Tämä oli ilmeisesti taivaissa tapahtuvan jumalallisten tapahtumien jäljittelyä rituaalin keinoin. Saamelaisten mytologiassa on kuvaus ukkosenjumalan ja taivaallisen naisen välisestä torasta (ukkonen), jonka seurauksena nainen sinkoaa Ukon päälle vettä (sade). Agricola lienee kuvannut juuri tätä uskomusta säkeillään “pärskymisestä”:
Quin Rauni Vkon naini härsky /
ialosti Wkoi Pohiasti pärsky.
Se sis annoi Ilman ia Wdhen Tulon.
Juhlatulet
Juhannukseen liittyy muitakin pakanalliselle ajalle periytyviä elementtejä. Ruotsinkielisillä alueella perinteisiin kuuluu juhannussalon pystyttäminen. Salon voisi arvailla periytyvän maailmanpylvässymboliikaan ja hedelmällisyysriitteihin. Juhannuskokot olivat taas alunperin itäsuomalainen tapa, joka yleistyi 1800-luvulta lähiten. Suomessa tulia on tosin poltettu vanhastaan ainakin eri kevätpyhinä ja syksyisin kekrin aikaan. Kustaa Vilkuna arvelee keskikesän kokkoja poltetun kyläyhteisöjen toimesta jo rautakaudella.
Kunnian kokon sytyttämisestä sai kylän vanhin. Kylän väki kokoontui pesäpäivien aikaan tulen ääreen valvomaan ja viettämään aikaa, poisjääminen merkitsi sekä oman että koko yhteisön onnen vaarantamista. Juhlatulien on katsottu symbolisesti edistävän viljelyskasvien, kotieläinten ja ihmisten hedelmällisyyttä sekä menestystä ja torjuvan pahaa. Tulien ympärillä karkeloitiin ja leikittiin.
—
Pesäpäivinä vahvasti painottuvat lemmentaiat, luonnon hedelmällinen kukoistus ja tuli kertovat Lemmon vahvasta läsnäolosta. Saderiitit, Ukon juhla ja maljan kohottaminen kertovat tietysti Ukon merkityksestä tänä aikana. Itsekin muistankin juuri näitä jumalia keskikesän pyhien öiden aikaan.
Lähteenä
Nirkko, Juha (toim.). Juhannus ajallaan. Juhlia vapusta kekriin.
Vilkuna, Kustaa. Vuotuinen ajantieto.
Vuorela, Toivo. Suomalainen kansankulttuuri.
Vuorela, Toivo. Kansatieteen sanasto.
Aihe: Tutkimus, Juhlapyhät, Mytologia, Kansanperinne, Pohdiskelu, Muinaisusko | Ei kommentteja »
Velisurmaaja
kirjoittanut Alho | Kesäkuu 10, 2008
Kummisedät ovat länsimaisen rikoselokuvan kruununjalokiviä. Tuskin millään muulla elokuvasarjalla Tähtien sotaa lukuunottamatta on ollut yhtä suuri vaikutus länsimaiseen (populaari)kulttuuriin viimeisen 50 vuoden aikana. Mario Puzon romaaneista filmatisoitu elokuvakolmikko on järkähtämättömästi ankkuroitu oman suosikkielokuvalistani kärkisijoille. Häpeä sille, jolle nämä elokuvataiteen mestariteokset eivät ole tuttuja. Corleonen perheen saaga on lähes shakespearemaisiin mittoihin kasvava kertomus suvusta, kunniasta, uskollisuudesta ja petoksesta — nämä teemat koskettavasti myös minun suomenuskoista tajuntaani. Onneksi Kummisetä-faneja siroteltu maailmaan tiuhaan, joten näistä teoksista pääsee usein keskustelemaan ihmisten kanssa.
Jokin aika sitten tuumailin ystäväni kanssa hyvin konkreettista kysymystä: jos olisit Michael Corleone, olisitko tapattanut Fredon, oman veljesi? Makaaberi kysymys, mutta mukava mielikuvituksellinen roolileikki. Fredon murhaa voisi puolustella käytännöllisillä seikoilla: hän oli aina heikon veljeksistä, hieman yksinkertainen, johdateltavissa, siis selvä turvallisuusriski. Fredon elämän suurin virhe oli se, että hän tahallaan tai todennäköisemmin omaa tyhmyyttään tuli edesauttaneeksi veljensä vastaista salaliittoa. Fredo myös valehteli toistuvasti tärkeistä asioista, eikä hän edes tuntunut ymmärtävän oman hölmöilynsä vaarallisuutta. Päinvastoin, hän oli katkera kohtalostaan kyvyttömimpänä veljeksensä, ja jopa mahdollisesti havitteli Michaelin paikkaa perheen johtajana. Michaelina minulla olisi siis paljon syitä päästä Fredosta eroon. Siis paljon syitä, jos sattuisin olemaan laskelmoiva mafiapomo. Oikeassa elokuvassa Fredo päätyikin tunnetusti nukkumaan kalojen kanssa. Veljesmurhan varjo asettui Michaelin loppuelämän ja psyyken päälle. Jotain hänessä meni tuolloin rikki, eikä hän koskaan toipunut ennallaan. Loppuelämänsä Michael eli suvustaan yhä enemmän henkisesti erkaantuneena.
Elokuvajuonien spekulaatio on mukavaa ajanvietettä, mutta tuo kysymys sai minut luomaan katsauksen omiin arvoihini. Voisinko koskaan missään tilanteessa surmata veljeäni? Huojentavasti luontoni vastasi silmänräpäyksessä: en voisi. En koskaan. Minulla on kaksi veljeä, ja se olisi vastoin kaikkea mihin uskon. En pitäisi itseäni kelvollisina elämään tällaisen teon jälkeen. Kantani ei kuitenkaan perustu pasifistiseen tappamisen absoluuttiseen vastustamiseen. Voisin tappaa ihmisen itsepuolustuksena äärimmäisessä tilanteessa, jossa minä tai läheiseni olisivat uhattuina. Tappaminen olisi viimeinen ratkaisu, mutta se ei kuitenkaan järkyttäisi eettisen maailmankuvani perustaa. Katsoisin toimineeni oikein ja kunniakkaasti. Kammoni velisurmaa kohtaan syntyy pikemminkin suvun tärkeydestä. Suomenuskoisena suku on minulle elävien ja kuolleiden suvun jäsenten muodostama kehä, jonka keskellä löydän identiteettini. Hyveelliset teot vahvistavat tätä kehää ja sen hyvinvointia. Pahin mahdollinen teko olisi pettää läheisen ihmisen luottamus raa’alla tavalla ja repiä suku rikki sisältä käsin. Veljen murhaaminen olisi samalla itsemurha.
Suomalaisessa perinteessä on ikivanha tarina velisurmaajasta. Poika saapuu äitinsä luo ja kertoo tappaneensa veljensä. Murhan syyksi mainitaan useimmiten mustasukkaisuuden aiheuttama raivokohtaus. Pojan teko on niin hirveä, että hänen on jätetty yhteisönsä ja vaellettava “muille maille”. Suvun eheys ja luottamus on hajonnut, onni turmeltunut. Rikki revitty perhe päätyy kurjuuteen ja kiertolaisiksi. Poika itse ilmoittaa äidilleen kiertoteitse, että hän ei voi palata perheensä luo enää milloinkaan. Velisurmaaja on tuhonnut ympäriltään identiteettinsä, erottanut itsensä siitä mikä on elämässä tärkeintä. Hän voi nyt enää vaeltaa muille maille ja kuolla yksinäisenä murtuneena miehenä, kuten Michael Corleone.
Aihe: Muualla sanottua, Mytologia, Kansanperinne, Pohdiskelu, Taide | Ei kommentteja »
Suomenusko - ei minun tai sinun, vaan meidän polkumme
kirjoittanut Rutja | Kesäkuu 5, 2008
Nykyään etenkin nuorempaa polvea hallitsevassa individualismia ja erikoisuuksia arvostavassa diskurssissa on raflaavaa puhua siitä, kuinka kukin etsii oman elämänkatsomuksensa ja arvomaailmansa itse. Näiden mukaan yksilö rakentaa omien halujensa ja järkensä varassa oman, ainutlaatuisen maailmankatsomuksensa, arvomaailmansa ja uskontonsa. Tällainen ajattelu on yleistä varsinkin eri uususkontojen piirissä, joiden harjoittajat sanovat seuraavansa omaa polkuaan. Koska minulla on traditionalistisena änkyränä taipumusta helposti kritisoida ja suorastaan panetella erinäisten ala- ja nuorisokulttuurien ajatuksia ja toimintaa, niin en voi olla myöskään takertumatta tähän asiaan.
Suomenusko eroaa monista muista uuspakanallisina pidetyistä maailmankatsomuksista siinä, että sen eräs tärkeimpiä elementtejä on yhteisöllisyys. En usko, että (toisin kuin vaikkapa äärimmäisen yksilökeskeistä satanismia) suomenuskoa voisi koskaan mielekkäästi harjoittaa individualistisena maailmankatsomuksena. Sen pohjimmainen luonne vaatii sitä, että tämän uskon harjoittaja on yhteydessä muihin samanmielisiin henkilöihin ja ideaalisimmissa mahdollisessa tilanteessa olisi olemassa suomenuskoinen kyläyhteisö. Tällöin suomenusko toteutuisi kaikkein mielekkäimmällä tavalla.
Tämä ajatus vaatinee jonkinlaista perustelua alleen tullakseen ymmärretyksi ja lähtisin purkamaan asiaa siltä kannalta, mikä uskonnon perimmäinen merkitys ihmisyhteisölle on. Puhun ihmisyhteisöstä, sillä ihminen on luonnoltaan yhdyskunnallinen olento, vaikka sitä on toisinaan vaikea havaita tarkastellessa tämän päivän arvomaailmaa ja toimintaa. Ihminen on elänyt vuosituhansia sidoksissa omaan heimoonsa ja tämä on ollut paitsi yksilön syy, sillä yksinään ihminen ei selviydy luonnossamme, niin myös päämäärä; historiassa on lukematon määrä tapauksia, jolloin yksilö on tuntenut tarpeekseen uhrautua yhteisönsä edestä, eikä näitä esimerkkejä tarvitse hakea kuin lähimmillään parin sukupolven päästä. Uskon, että tällainen arvomaailma, jossa lähes jokainen yksilö on tarpeen tullen valmis uhraamaan oman henkensä muiden edestä, on ollut avainedellytys heimojen ja kansojen selviytymiselle. Ei vain esihistoriassa, vaan aina meidän päiviimme asti. Tämä uhrautumismentaliteetti ei ole enää niin helppo ymmärtää nykyisessä, yliturvallisessa yhteiskunnassa, joka on ensimmäisiä lajissaan sitten Kreetan minolaisen kulttuurin ja Pax Romanan jälkeen. Koko ihmiskunnan historian mittakaavassa on kuitenkin ollut lähestulkoon sääntönä, että ihmiselämä on ollut hyvin haurasta ja useimmat yksilöt ovat kuolleet tauteihin, metsästystapaturmiin tai synnytykseen meidän näkökulmastamme hyvin nuorina ja vain satunnaistapaukset ovat eläneet vanhoiksi. Tässä mielessä on ymmärrettävää, miksi tuollaisten aikakausien ihmiset eivät niinkään ole panneet arvoa omalle elämälleen, vaan oman heimonsa selviytymiselle.
Ihmiset ovat olleet vain oksia sukunsa puussa ja ilman sukuaan ja sen tulevaisuutta ei yksittäisellä ihmisillä ole mitään tulevaisuutta eikä hänen olemassaololleen ole myöskään mitään merkitystä. Tästä konkreettisena esimerkkinä on eräs amatsonialainen alkuasukasheimo, jonka elinalueelle oltiin rakentamassa moottoritietä. Heimo, joka oli elänyt satojen sukupolvien ajan samalla alueella ja joka uskoi tämän maan olevan heidän pyhä maansa (eli isänmaansa) katsoi ettei heillä ole enää tulevaisuutta. Seurauksena koko heimo teki protestiluontoisen joukkoitsemurhan.
Tällainen tapahtuma on mahdollista vain yhteisössä, joka tuntee olevansa nimensä mukaisesti yhtä – kuin iso yhtenäinen organismi, jossa eri osaset toimivat yhteisen hyvän eteen. Näin myös heillä on yhtenäiset rituaalit ja uskonto, joka vahvistaa yhteenkuuluvuutta, siirtää moraalisia periaatteita sukupolvilta toiselle, innoittaa heimon tai kansan luomaan ja toisintamaan kansanomaista kulttuuriaan ja elämään sopusoinnussa oman elinympäristön kanssa. Tämä oman heimon tarve on tänäkin päivänä havaittavissa myös urbaanissa ympäristössä. Sosiaaliantropologi Thomas H. Eriksen on tutkinut New Yorkin ja Pohjois-Rhodesian (nyk. Zimbabwe) monietnisiä asuin- ja työyhteisöjä ja havainnut, että esimerkiksi New Yorkin kutsuminen kansojen sulatusuunina (melting-pot) on harhaa, sillä eri etnisyyttä ja uskontoa edustavat ihmiset kaipaavat omiensa seuraa, viettävät aikaansa ja pariutuvat mieluiten oman ryhmänsä ihmisten kanssa ja vain harvoin tapahtuu vähemmistön vapaaehtoista assimilaatiota vallitsevaan kulttuuriin (Eriksen, Ethnicity and Nationalism – Anthropological Perspectives, 1993) . Kansojen sulatusuunin sijaan kuvaavampi termi olisikin näin ollen kansojen mosaiikki.
Kuinka sitten tämä kaikki liittyy suomenuskoon? Suomenusko on etninen ja alkuperäisuskontoon tukeutuva maailmankatsomus, joten sen piirteisiin väittäisin sisältyvän luonnostaan yhteisöllisyyden. Toisaalta tätä ei monillekaan suomenuskoisille tarvitse erikseen kertoa, ottaen huomioon viimekeväisen helajuhlan osallistujien tyytyväiset kommentit. Itsekin tunsin helassa jotenkin päässeeni hetkeksi omien joukkoon. Sen sijaan joskus kaupungilla kulkiessani (pyrin tosin välttämään tätä) minulle tulee olo, kuin olisin eläintarhan susi, joka on vahingossa laitettu väärään häkkiin, jossa ei ole ainuttakaan oman lauman - tai edes lajin - edustajaa. Luulisin, että tämä tunne on myös monella muulla eläessään ”yhteiskunnassa”, jossa vain harvat jakavat saman kulttuurin sinun kanssasi ja joka tuntuu pirstoutuvan yhä pienemmiksi osasiksi, jossa lopulta yksilöt elävät vain etsien omaa hedonistista nautintoaan. Mielestäni tällainen ”yhteiskunta” (lue: sekalainen joukko toisilleen vieraita olentoja) on täysin vastoin suomenuskon periaatteita ja uskoisin puuttuvan yhteenkuuluvudentunteen olevan myös yksi keskeisimpiä pahoinvoinnin aiheuttajia kulttuurissamme.
- Ehkä jonkin päivänä tämäkin yksilön ja yksilön oikeuksien ja mielihalujen korostaminen päätyy omaan mahdottomuuteensa ja tilalle syntyy jotain uutta ja parempaa. Jotain, missä ihmiset tuntevat olevansa osa jotain itseään suurempaa ja oman elinajan ulkopuolelle yltävää kokonaisuutta, eivätkä vain mitättömiä maailmankaupan vetojuhtia.
Aihe: Pohdiskelu, Muinaisusko | 5 kommenttia »
Louhi ja Aurinkohirvi
kirjoittanut Alho | Kesäkuu 4, 2008
Permin alue oli esihistoriallisella ajalla suomalais-ugrilaisten kansojen asuttama. Alueella kukoisti taidekulttuuri, joka valmisti suuret määrät noin 3-17 sentin kokoisia pronssiesineitä. Näitä esineitä tehtailtiin erityisesti 500-800 -luvuilla ja niiden tekeminen loppui hiljalleen keskiajalle tultaessa. Pronssiteokset esittävät muun muassa vesi- ja petolintuja (erityisesti monipäisiä kotkia), hevosia ja ihmisiä. Erityisen suosittu aihelma on kuvaus hirvipäisistä ja siivekkäistä ihmisistä, joiden jalkojen alla on olento, jota yleensä kutsutaan “liskoksi”. Tämä aihelma tunnetaan nimellä sulde. On kiehtovaa, että näitä päätyi esihistoriallisella ajalla jopa Suomeen asti. Permiläistaidetta on nimittäin kaivettu ylös rautakautisista suomalaisista kalmistoista.
Pronssiteosten symboliikka tuo mieleen Louhen. Ensinnäkin, muun muassa päivän ja yön vaihtumisen symboliksi tulkittu lisko ei ole kovinkaan kaukana lohikäärmeestä, siis Louhi-käärmeestä. Usein esiintyvä kotka taas muistuttaa Louhen muodonmuutoksesta jättiläismäiseksi Kokoksi eli vaakalinnuksi. Erään teorian mukaan teosten alareunassa oleva lisko kuvastaa maata tai tuonpuoleista (alista), mistä maailmanpuu imee voimansa. Liskon yläpuolella kuvataan toisinaan hevonen ratsastajineen sekä naisen kasvot. Eräs tutkija on esittänyt, että hevonen symboloi ugrilaisten kansojen myyttistä aurinkohevosta eli aurinkohirveä. Ylinen, jumalten maailma sijaitsee idässä, josta nousee aurinko, valo ja elämä. Suomalaisissakin kalliomaalauksissa hirvet hirvet tulevat idästä ja matkaavat kohti länttä. Lännessä sijaitsee tietenkin Tuonela, alinen, kuolleiden todellisuus.
Hirvi siis matkaa ylisestä aliseen; elämästä kuolemaan ja auringonnoususta laskuun. Mutta entä tässä yhteydessä kuvattu naisratsastaja? Eräät tutkijat pitävät naisratsastajaa kaikkeuden äitinä; syntymän, kasvun, kuoleman ja uudelleensyntymisen personifikaationa. Hevonen tai hirvi on tämän jumalattaren shamanistinen kulkuvälinä maailman ja tuonpuoleisen välillä liikkumiseen. Ehkä tämä “kaikkeuden äiti” on alkuperäinen Louhi?
Permin alueen tuntumassa elävien udmurttien perinteen mukaan pääjumalat Inmar, Kvasia ja Kyldysin ovat miespuolisia. “Kyldys” tarkoittaa kuitenkin sanana muun muassa “luovaa”, “hedelmöittävää” ja “äitiä”. Tarun mukaan Kyldys eli aikaisemmin maan päällä, mutta hän suuttui ihmisten käytökseen. Suuttunut Kyldys poistui tarujen mukaan kahteen paikkaan: yliseen ja aliseen. Yliseen mennyt sekoittui Inmariin. Aliseen menneesä tuli hedelmällisyyden jumalatar, joka antoi lapsille sielun ja suojeli nuoria äitejä. Suomalaisen perinteen Louhi-Rauni -hahmo onkin yhdistetty juuri äitiyteen ja hedelmällisyyteen (esim. kuukautiskiertoon). Jotta asiat menisivät vielä hauskemmiksi: Permin alueen komit kutsuvat tätä jumalatarta nimellä Zarni-an tai Kultainen nainen. Ilmarisellä (Inmar) on siis kaukaisissakin suomalais-ugrilaisissa myyteissä kultaneitonsa.
Lisää pronssiesineistä ja niistä esitetyistä teorioista tässä artikkelissa.
Aihe: Muualla sanottua, Mytologia, Pohdiskelu, Taide, Muinaisusko | Ei kommentteja »
Linnunrata, tuo taivaan tähtivyö
kirjoittanut Alho | Toukokuu 31, 2008
Linnunrataan on liitetty pyhiä kosmologisia käsityksiä ja myöhempinä aikoina myös arkisempia uskomuksia. Siitä tähyiltiin ajankulua, jopa kellonaikaa. Linnunrataa on käytetty myös erilaisten ennustusten tekemiseen. Esimerkiksi talven tuloa on Virossa arvioitu tuon sauvaspiraaligalaksin vaiheista. Linnunrata on englanniksi The Milky Way. Maitoon palautuu myös sana “galaksi”, joka tulee juurikin kreikan kielen sanasta gala, maito. Tämä juontaa juurensa siitä, että kreikkalainen mytologia selittää linnunradan syntyneen Hera-jumalattaren maidosta. Suomessa ja Virossa puhutaan kuitenkin Linnunradasta. Mihin tämä sitten viittaa?
Linnunradan poikki kulkee kaksi lintuaiheista tähdistöä: Joutsen (Cygnus) ja Kotka (Aquila). Linnunrata pyörii siten, että Aurinkomme lähitähtineen liikkuu Joutsenen suuntaan. Joutsen on ollut tunnetusti pyhä lintu itämerensuomalaisille kansoille. Tästä todistavat joutsenen merkittävä rooli myyteissä ja lukuisat kalliomaalaukset. Tähtitaivaan liikkeitä katsellessa ei vaadita paljonkaan mielikuvitusta siihen ajatukseen, että Joutsen pesii Linnunradalla. Itämerensuomalaisten uskomuksissa Linnunrata on ollut muuttolintujen väylä, joka vie Lintukotoon
Linnunrata on ollut myös polku, jota pitkin sielut matkaavat tuonpuoleisiin. Sielujen kuljettajina ovat toimineet sielulinnut. Sielulintuina on pidetty ainakin kuikkia ja hanhia. Vienanmeren kalliomaalauksen vihjaavat, että myös joutsen on voinut olla tällainen vainajien saattaja. Ajatus Linnunradasta jonkin erityisen pyhän reittinä on tunnettu monien kansojen keskuudesta. Jopa kristinuskoon on sulautettu näitä uskomuksia. Virossa on puhuttu Linnunradasta Kristuksen tienä (Kristuse tee), saksalaisten vapahtaja on myös kulkenut taivaissa Weg Christiä. Linnunradan mieltäminen sielujen kulkuväyläksi puhuu ainakin sen teorian puolesta, että itämerensuomalaiset kansat ovat muinoin yhdistäneet tähdet ihmisten syntymään ja kuolemaan.
Kolmas Linnunrataan liitetty mytologinen teema on jalanjäljet. Linnunradan on ajateltu kuvastavan jonkun tai joidenkin liikettä, jahtia tai juoksua. Pohjoisilta suomalais-ugrilaisilla kansoilta tunnetaan myytti Aurinkohirven metsästyksestä. Myyttiä tulkittaessa Otavan tähdistö on yhdistetty hirveen, Pohjantähti metsästäjään. Mielenkiintoisesti Pohjois-Karjalan Zalavrugasta löytyy linnunratamainen kalliopiirros, joka näyttää olevan kuvaus tästä taivaallisesta metsästysretkestä.
Ei ole suuri yllätys, että Linnunrataan on liitetty myös maailmanpuusymboliikkaa. Balttien ja suomalaisten maailmanpuitahan ovat olleet tammi ja koivu. Yhteys maailmanpuuhun tulee hyvin näkyväksi kun tarkastellaan Linnunradan ja talvennavan suhdetta. Talvennapa on talven keskipiste, jolloin kylmyys saavuttaa perinteisesti huippunsa. Silloin “talven selkä katkeaa”. Kirjoitin aiheesta aiemmin Hiitolassa.
Vanhan kansan käsityksissä talvenselkä on tarkoittanut myös Linnunrataa. Linnunradan on katsottu esittävän talven kulkua. Linnunradan alkupää on idässä, mistä aurinko nousee. Alkupää on vastannut alkutalvea. Korkein kohta kuvastaa keskitalvea, länteen kaartuva pää taas kevättalvea. Karjalassa talvenselän taitteen nimi olikin kuvaavasti harja, siis korkein kohta. Linnunradasta tarkkailtiin säätä: kylmenihän se alkupäästä korkeimpaan kohtaan asti, josta talvennavan jälkeen alkoi taas lauhtua. Sään tarkkailu aloitettiin Kalevankynnyksen kohdasta Linnunradan alkupäästä, joka vastasi nykyistä Martin päivää 10.11.
Eräät tutkijat ovat esittäneet, että Ison tammen myyttinen kaataminen liittyisi juuri talvennapaan. Kaato kuvastaisi vuodenkiertoa, jossa pimeyden selkäranka katkeaa talvennapana, ja valo pääsee hiljalleen palaamaan maailmaan.
Andres Kuperjanov on kirjoittanut aiheesta artikkelin, jota hyvin pitkälti referoin kirjoituksessani.
Aihe: Mytologia, Kansanperinne, Muinaisusko | Ei kommentteja »
“Mens sana i corpore sano”
kirjoittanut Rutja | Toukokuu 29, 2008
Roomalaisrunoilija ja -satiirikko Juvenaliksen kuuluissa lausahdus ”terve sielu terveessä ruumiissa” on mahdollisesti ajankohtaisempi viisaus kuin koskaan ennen. Olemmehan kuulleet terveysasiantuntijoiden huolet yhä kasvavasta ylipainoisuudesta suomalaisten keskuudessa ja esimerkiksi vuoden 2007 FINRISKI-tutkimuksen mukaan suomalaismiehistä normaalipainoisia on enää 33 prosenttia ja naisistakin vain 48 prosenttia – siis suurin osa on liikapainoisia ja näin ollen alttiita kaikille niille ongelmille, joita keskivartalolihavuus tuo mukanaan. Samoin puolustusvoimissa on jo vuosikymmen painittu yhä heikompikuntoisten kutsuntaerien kanssa ja keskitulokset Cooperin testissä ovat romahtaneet useilla sadoilla metreillä palvelukseen astuvien keskuudessa. Toivottavasti tämä kirjoitus antaa edes jollekin ajattelemisen aihetta ja mahdollisesti jopa kipinän omien elintapojen muuttamiseen.
Mielestäni fyysisen kunnon rapautuminen on erittäin vakava asia, sillä pidän ihmistä psyykkis-fyysisenä kokonaisuutena, josta ei voida kristinuskosta perityn dualismin mukaisesti erottaa täysin ihmisen henkistä ja ruumiillista puolta, vaan ne ovat vahvasti kytkeytyneet toisiinsa. Tällöin kehon sairastaminen ja heikkous heijastuu mieleen ja päinvastoin. Vaikka en mielelläni erotakaan sielua ja ruumista niin kuvaisin tätä yhteyttä mielelläni metaforisesti talona (keho) ja talon asukkaana (sielu); asukkaan luonne ja toiminta näkyy siinä, miltä talo näyttää ja kuinka sen asukas viihtyy talossaan. Ahkera asukas, joka pitää talostaan huolta, eikä anna sen päästä rapautumaan, vaan säännöllisesti siivoaa ja kunnostaa taloaan voi nauttia mukavista asuinoloista. Puolestaan sellainen asukas, joka aina kevätsiivouksen kynnyksellä mieluummin heittäytyy sohvalle einespitsaa syöden, kuin tarttuu lattialuuttuun ja vasaraan, saa huomata jossain vaiheessa omistavansa talon, joka on likainen, haiseva ja homeen valtaama. Tällänen asukas ei varmastikaan nauti enää asumuksestaan eikä siitä pidä kukaan muukaan.
Näin on myös ihmisen kehon laita; mieleltään laiskan ja saamattoman ihmisen luonne heijastuu hänen kehoonsa huonona kuntoja ja heikkona terveytenä, jotka puolestaan ovat altistajia depression kaltaisille henkisille sairauksille. Näin syntyy lopulta noidankehä, jossa heikko ruumiinterveys tympäännyttää helposti ihmisen mielen ja tällainen henkilö on entistä vähemmän kiinnostunut minkäänlaisesta liikunnasta ja pahimmassa tapauksessa turhautuminen puretaan syömiseen, alkoholiin tai sisällöttömään eskapismiin halpaviihteen ääressä.
Uskallan tehdä tämänlaisen yleistyksen sillä perusteella, että olen kokenut edellä kuvaamani kierteen omakohtaisesti. Noin puoli vuosikymmentä takaperin, jolloin olin 16-vuotias teini, en juurikaan liikkunut, söin melko epäterveellisesti ja vietin pitkiä aikoja television ääressä. Tämä kaikki luonnollisesti heijastui mielialaani ja johti kaiken tuntumiseen turhalta ja masentavalta, humalahakuiseen juomiseen, kouluarvosanojen laskuun ja lopulta lähes täysimittaiseen itseinhoon ikävine yksityiskohtineen. Viimeksi mainittu oli lopulta se, mikä synnytti tarpeen elämäntavan ja koko oman arvomaailman muutoksille, joista ensimmäinen oli lenkkeilyn aloittaminen ja terveellisempien ruokailutottumusten omaksuminen. Kohoava kunto nosti mielialaa ja paransi itsetuntoa ja siitä alkoi positiivinen kierre, joka vakiintui kokonaisvaltaisesti paremmiksi ja terveemmiksi elämäntavoiksi.
Myöhemmin armeija-aikanani teimme noin kymmenen aliupseerikoulun sissilinjan oppilaan kesken allekirjoituksella ja sormesta vuodatetulla pisaralla omaa verta vahvistetun lupauksen siitä, että jokainen pyrkisi johtajakaudellaan henkilökohtaisesti pitämään kuntoaan yllä liikunnan avulla ja toimimaan näin esimerkkinä tuleville alaisilleen. Tämä lupaus ei ole ainakaan henkilökohtaisesti päättynyt varusmiespalveluksen loppumiseen, vaan olen pyrkinyt edelleen liikkumaan säännöllisesti käyden muutaman kerran viikossa 1-1½ tunnin pituisella juoksu- tai hiihtolenkillä ja kesäisin patikoimalla kaverin kanssa samalla ihaillen kaunista Suomen luontoa.
Pakanalliselta näkökulmalta oman kehonsa terveenä pitäminen on ehdottomasti yksi tärkeitä hyveitä, jolla on yksinomaan myönteisiä vaikutuksia niin yksilön kuin koko kansan elämään. On hyvin surullista, että nykyisin aivan liian monet ihmiset pitävät parempaa huolta autostaan kuin omasta kehostaan ja vaikka kansamme rappeutuu niin fyysisesti kuin henkisesti vastenmieliseksi ja ympäristössään selviytymiskyvyttömäksi läskilaumaksi, niin ei millään valtaapitävällä tunnu olevan intressejä puuttua tähän; päinvastoin roskaruoka on halvinta saatavilla olevaa ravintoa, koulujen liikuntakasvatusta vähennetään, työtehtävien fyysistä puolta pyritään vähentämään kaikenlaisin apulaittein, kaupunkien keskustoihin rakennetaan yhä lisää toriparkkeja ja laitamille puolestaan automarketteja, jotta ihmisten ei tarvitsisi käyttää omia jalkojaan ja niin edelleen. Tätähän listaa voisi jatkaa hyvin pitkälle ja hyvin tragikoomisiin seikkoihin, jotka ovat varmasti tuttuja kelle tahansa nykymenoa kriittisesti tarkastelleelle. Yleisin ja näkyvin tapa, miten liikalihavuuteen on reagoitu on ollut vaatimukset, että lääketieteen pitäisi kehittää yhä uusia keinoja torjua ”syntyperäistä” ylipainoisuutta. Kummallista sinällään, että 70 vuotta sitten ei katukuvassa näkynyt juuri yhtään näitä ”syntyperäisiä” ylipainoisia – kummasti on näemmmä ne synnynnäiset ominaisuudet muuttuneet muutaman sukupolven aikana. Useammin kuin kerran on saanut myös lukea mielipidekirjoituksista, kuinka ylipainoiset tuntevat tulevansa syrjityksi esimerkiksi työhönotossa, mutta minusta se ei ole mitään syrjintää, jos työnantaja ottaa töihin mieluummin hyväkuntoisen työntekijän joka keskimäärin jaksaa enemmän niin henkisesti kuin fyysisesti, sairastaa vähemmän ja kestää paremmin stressiä – toisin sanoen on parempi työntekijä.
Haastankin jokaisen itseään suomenuskoisena pakanana pitävän tarkastelemaan omia elintapojaan ja pohtimaan, mitä parannettavaa niissä voisi olla. Ideaalinen ihminen elää sopusoinnussa niin häntä ympäröivän luonnon, kuin oman kehonsa suhteen ja terveytensä ja verensä löylyn vaaliminen on aivan yhtä tärkeä hyve, kuin viisauden tavoittelu – uskoisin jopa, että viimeksi mainitulle huono terveys on suoranainen este. Ihanteellisessa tilanteessa ihminen on hyvin lähellä kaikkia niitä hyveitä, joita tietämyksemme muinaisuskoisesta maailmankuvasta heijastelee. Tälläinen ihminen henkisesti tasapainoinen, velvollisuudentuntoinen ja sekä henkisesti että fyysisesti kykenevä toimimaan itsensä ja oman kansansa parhaaksi. Tämä on yksi avainedellytyksiä terveeseen yhteiskuntaan.
Aihe: Pohdiskelu | 1 kommentti »
Finnish Pagans Celebrate Spring
kirjoittanut Alho | Toukokuu 14, 2008
Kirjoitin ystävän pyynnöstä hänen blogiinsa englanninkielisen kuvauksen Taivaannaulan helajuhlasta. Laitan kirjoituksen näytille myös tähän.
—
Spring is the season of growth and rebirth, both in Nature and in the soul of a man. Finnish Pagans celebrate the coming of the Spring in a feast called Hela or Toukojuhla. While Finland has markedly its own unique Pagan tradition, Hela has certain resemblance to the Celtic festival Beltane. This year Taivaannaula, a organization devoted to aiding the rebirth of Finnish Paganism, organized a Hela celebration at 19th and 20th of April. All people considering themselves Finnish Pagans were free to participate to the gathering.
The feast took place amidst the forests of Southern Finland, on the shores of a stunningly beautiful small lake characterized by its lucid water. Twenty-three Pagan-minded individuals arrived to the event. The number of participants was a record for Taivaannaula, since this was the first major nationwide gathering convened by the organization. Although Finnish Pagans have gathered earlier for small feasts. During the ancient times Paganism was practiced by communities, and Taivaannaula aims to make this possible even today. The organization holds nationwide gatherings and organizes local groups, so people can easily meet other Finnish Pagans, talk about interesting topics, practice their religion together, and foster a sense of community.
In the afternoon of April 19th the participants arrived to a small nature refuge owned by the local town of Somerniemi. The place consisted of a pine tree forest, aforementioned lake, sauna, and a small shelter. Gathering was held deep in the wilderness, so the nearest houses were several miles away from the place. Many of the participants came from cities, so they were relieved to get once again back to the serene atmosphere of Nature. The age distribution of the participants was diverse. Youngest was only 16 years old while the oldest was 42 years old. There was also slightly more women than men present at this gathering.
The feast started with a welcoming speech by the chairman of Taivaannaula. The speech recapitulated the schedule for the event, and the spiritual significance of Hela. As Finnish Pagans celebrate beginning of the year at Kekri in November, Hela marks the start of the another half of the year. So at Hela bright and warm summer season starts after the dark and cold winter season. The Nature reawakens from Her winter stupor to a new glory. As Pagans we integrate ourselves to the natural cycles, so we also celebrate the renewing of one’s life force during the spring. In the speech it was also stressed that in Finnish mythology this life force is symbolized with two elements: blood and fire. After the speech everybody gave an short introduction about themselves.
Before the actual feasting was started, members of Taivaannaula held their bi-annual assembly. In this assembly more mundane things relating to the activities of the organization were discussed. Among other things, decision was made to start new local groups in Eastern Finland. After the assembly a lavish array of traditional foods was laid on a table. Savory selection of mead, roasted elk, rye bread, fresh cheese (literally “bread cheese”) with cloud berry jam, Karelian pasties, medieval style bean soup, and many of other traditional foods from Finnish cuisine were available. Before eating, portion of the food was naturally sacrificed to the gods. The most commemorated god at this feast was the god of fertility, Sampsa Pellervoinen. He is the mythical sower of plant life who awakens every spring. Participants sang a ritual poem for him. After the ceremony people enjoyed good food and lively discussions with each other.
After feasting people prepared for the main ritual of Hela: symbolical washing away of one’s ties with Christianity that were forced on people in childhood through Christian baptism. Millennium ago, when Christians were converting Pagans in Finland, many people came to regret their new conversion to Christianity. This dissatisfaction led them to clean their polluted selves from the foreign conversion by washing away the power of the Christian god that was cast on them. According to folklore, this act of repentance and defiance took place at a lake located deep in the woods. This lake was called Katumajärvi — Lake of Regret.
Hela is about renewal. It is about arising once again to life’s full glory after a necessary natural cycle of stagnation and slumber, darkness and demise. Thus, modern Finnish Pagans thought it fitting to follow the path of our ancestors so many years ago, and to clean ourselves from the chains of Christianity. Sun shined beautifully on the shore as people stepped forward in their turn and washed away the remnants of the foreign religion. There was a perfect silence and calm during the ritual, except the sounds of splashing water and ancient tunes played with kantele — sacred instrument of the eternal sage Väinämöinen.
In the spirit of renewal, what followed the washing was a prayer or incantation for the ancestors, aimed to restore one’s “original” blood. In the old times people associated person’s life force with his blood. Abominable environment might well impair one’s blood, leaving him weak and depressed. In this kind of situation people recited incantation for their ancestors, and asked from them the strong, original and vibrant blood of the kindred. Since we all live in (post-)Christian society, that has, in many ways, left many people feeling weak, depressed and out of touch with their original life force, modern Pagans thought it proper to recite the incantation at Hela. Through this incantation Finnish Pagans spoke into words their sincere wish to reconnect with their ancestors, and to attain once again their spirited Pagan blood.
After these memorable rituals there was a discussion about the future of Finnish Paganism. The discussion lasted several hours and it proved very insightful. The major issue people spoke about was the role of Finnish Paganism in securing one’s cultural identity and ancestral heritage. People also talked about, among other things, future environmental problems that call for a more Pagan way to see the whole natural world as sacred, and how to accommodate polytheistic Paganism to the life of a urban city-dweller. During these discussions heating of the sauna was started.
Sauna is a yet another symbol for renewal. Besides blood, man’s life force is also connected to his breath. The misty steam of sauna is the invigorating breath of the god of sauna, Autereinen. The womb-like sauna is sacred place for Finnish Pagans. In ancient times sauna was a gateway to the Invisible. It was literally the place for entering and departing this world, as women gave birth in the warmth of sauna, and after death one’s dead body was brought to sauna and washed for the last time. At Hela participants enjoyed sauna till the early hours of the night.
At dusk people once again gathered for ceremony. Campfire was built from massive logs in the sophisticated traditional Finnish style called rakovalkea. The fire was kindled using pieces of bark underneath the starry sky and full moon. Pagans sang the ancient poem about the birth of the sacred fire. After this people spend the rest of the evening engaged in various activities. Some went rowing to the placid lake, some went back to sauna, others chatted by the fire and sang old folk songs whose lyrics depicted the joys and woes of their ancestors. Some people even thought it fun to walk in the nocturnal forest following a nature trail that led around the lake. Finally, even the most energetic Pagans grew tired and sneaked to their tents to sleep. Some men decided to sleep outside by the warming fire.
The next day was just as sunny as the preceding one. There was no official program for this day, except a feedback discussion regarding the event. In general people seemed highly satisfied with the celebration. Some good tips for future gatherings were suggested, and these can be put to use in mid-July when Taivaannaula will organize a three-day long Bear’s Day Celebration for Finnish Pagans. After the feedback discussion people ate, and started packing their things. During the afternoon participants started their journey to home from Hela, feeling tired but renewed, walking the ancient path with new strength.
Aihe: Hela 2008, In English, Muualla sanottua, Mytologia, Tapahtumat, Muinaisusko | Ei kommentteja »
« Edelliset artikkelit