Jatketaan perinnetaitojen maisemassa. Eeva Haavion klassikkoteoksessa Sata kansanomaista kuviokudinmallia (1953) on mainio johdanto kutomisen merkityksestä entisajan naisille. Lainaan sen tähän hieman lyhennettynä. Muinaiselon kuvauksena teksti tekee mielestäni herttaisen vanhahtavasta mahtipontisuudestaan huolimatta hienosti kunniaa uutterille ja taidokkaille esiäideillemme.

Vanhaa pohjaa

Arkisen elämän aherruksen mestarikuvaajamme Aleksis Kivi on tuonut lakkaamattoman huvittelun sijaan yleiseen onnenkäsitteeseen myös työnkäsitteen. Onnenmaahansa on Kivi »Lintukodossaan» sijoittanut rehellisen suomalaisen työn, ei orjuuttajana vaan ilonaiheena:

»Uljaat keripojat saaren pellot kyntää,
Niitut niittää viikatteilla välkkyvillä,
Mutta kangast’ immet vilkaskatsantoiset
Helskyttävät kaikuvassa luhdissansa.»

Myös Kalevalassa mainitaan kankaankutomista helskyttämiseksi. Orjuuttavaa oli vain jauhinkiven vääntäminen, kun taas käsityöt on otettu vastaan ilonaiheena. Monasti tuntuu, että vasta nykyaika on tuonut orjuudentunteen käsitöihinkin. Eikä se ole ihmekään: konehan tuottaa melko vaivattomasti käyttöön välttävää tavaraa, niin ettei kunnon villasukkiakaan kannattanut yhteen aikaan kutoa lainkaan myytäväksi.

Ennen oli käsityöt kullekin mielityötä, mieliaskartelua. Kukin sommitteli ja teki työnsä itse, nainen koristeli itseänsä ja kotiansa, mies valmisti talouden tarve-esineet. Mutta näin tekee nykyäänkin vielä talonemäntä, ja käytettävissä olevin keinoin yrittää virkanainenkin saada lähimmilleen mahdollisimman sieviä lahja- tai käyttöesineitä.

Käsityöt ovat harrastelutyötä, askartelua, jonka mielikuvitus suunnittelee usein arkisen työn lomassa, mutta jolle lepohetki vasta antaa ulkonaisen muodon. Mies eräretkillään, kalastaja yksinäisellä saarellaan tai miilunpolttaja yönhetkinä valvoessaan on tarttunut puukkoonsa ja vuoleskellut jonkin taidokkaan käyttöesineen joko kotiin tai mielitietylleen. Ja miten antoisia ja kuvittelunherkkiä ovat olleetkaan hämyhetket aikaisimpina aikoina päreen loisteessa tai pystyvalkean hohteessa. Eiköhän moni raitamalli ole syntynyt tulen vaiheilla vellipataa hämmennettäessä ja kuinka monen taidokkaan puuesineen takana voisimmekaan nähdä innoittavan, kirkkaan silmäparin. Ja eiköhän monen taidokkaan kauhan unelmana ole ollut nuotiolle ilmestynyt metsänimpi?

Kudintyöt, jos mitkään, ovat olleet Suomen naiselle hämyhetkien työtä, työtä, joka antaa hänelle tilaisuuden omaan ajatteluun ja sommitteluun, lempityötä kerrassaan.

Pohjanmaalla kaikki mitä talonpoikaistalossa tarvittiin, tehtiin kotona. Isossa talossa oli paljon lampaita, sillä villoja tarvittiin paljon. Paras villa saatiin elokuussa ja myöhään syksyllä lampaita navettaan otettaessa. Hyvää villaa saivat kehrätä vain parhaimmat kehrääjät. Kevättalvella keritty kudinvilla oli seuraava laatu, mutta mahatakkuja ja reisivilloja annettiin pikkutytöille, kun he opettelivat karstaamaan ja kehräämään. Istuttiin takkakiven ympärillä takkavalkean loisteessa, jossa villa oli notkeaa ja parhaat karstaajat pyöräyttelivät polvillaan komeita »hahtuoota» kuin kevättaivaan poutapilviä.

Kehrääminen oli taito, nuorena opittu, joka asusti hyppysissä niin, että vanhat huononäköisiksi käyneet mummutkin kykenivät sitä vielä tekemään elämänsä ehtoohetkinäkin. Parhaissa taloissa oli omat vakituiset kehrääjänsä läpi talven, ja vain parhaat kehrääjät kehräsivät kankaankudetta. Seuraava aste oli paksumpi lanka kudintöitä varten.

Toisinaan tarvittiin lankaa paljon, esim. silloin, kun talossa oli morsian. Silloin turvauduttiin naapuriapuun, pyydettiin lähitalojen naisväki kökkään eli talkoisiin. Rukit olkapäillä ja karstat kainalossa tuli koko kylän naisväki kökkätaloon, ja pian täytti tuvan puheensorina ja kodikas rukinpörinä. Toisinaan taas saattoi joku aloittaa virren, ja mahtavana kaikui veisuu rukinsurinan säestämänä. – Talkooväen palkkana oli talon tarjoamat maukkaat nisukahvit.

Kudin oli jo viisivuotiaasta tyttösen seuralainen. Ensin saivat pienet sormet pistellä sukkanauhaa ja vähitellen rasaa ja sukkaakin. Kudin ja katkismus olivat paimentytön seuraa, samoin piikatytön. Vieläpä isonsiskonkin sormilla oli aikaa pistellä kudinta kehtoa soutaessa. Ja kahdentoista vanhasta alettiin kerätä tytöille myötäjäisiä lutinorsille.

Kudintyöt olivatkin morsiamen myötäjäisissä hyvin tärkeä tekijä. Sukkakin oli pienestä pitäen osattava kutoa, kantapääkin, vaikka se varsinkin alussa tuotti kiusaa. »Olisi se sukan keino, mutta sen kannan kimppu.»

Kudintöitä tarvitsikin morsian tavattomat määrät selviytyäkseen kunnialla kaikista velvollisuuksistaan. Jo kuulutuksille mentäessä sai pappi villasukat, sulhanen samoin ja puhemies taidokkaat sormikkaatkin. Entäpä sitten, kun sulhanen toi morsiamensa miniäkestiin. Silloin oli morsiamen annettava talonväelle näytteet sormiensa näppäryydestä ja taidosta. Saattoipa tuleva anoppi antaa morsiamalle joitakin pikkutehtäviä nähdäkseen minkälaisen miniän oli saava, oliko taitava ja olivatko tuliaiset edes oman käden työtä.

Ja voi onnetonta miniä parkaa, joka ei ollut tilanteen tasalla. Sanomme sen Kalevalan säkeillä:

»Mitä lie ikänsä tehnyt,
kuta mennehen kesosen,
kun ei kinnasta kutonut,
saanut sukkoa suu’unki!
Tyhjänä tuli tupahan,
annitoinna appelahan,
hiiret kopsassa kopisi,
hörppäkorvat hörhötteli.»

Pysyväisesti uuteen kotiin tullessaan oli miniän annettava tuliaislahjoja koko talonväelle, vieläpä piioille ja rengeillekin. Paljon piti olla varattuna muun ohessa sukkia ja rasoja. Pikkutytöille ja pojille annettiin rasat tai sukat, samaten palvelusväelle.

Tässä oli miniän näytettävä mitä hän taisi, sillä ei riittänyt, että oli pelkät sukat ja rasat, vaan niiden piti olla vielä kauniisti koristellut. Ja rumaa oli, jos mallit ovat aivan samoja kuin muillakin morsiamilla. Pääkuviot – raidat ja ruudut, polviraidat, silmät, tähti ja elämänpuu, sydän ja ässänväärä – saattoivat olla kyllä kaikilla samat, mutta jokin pieni lisäraita jokaisessa piti olla aivan kuin puumerkkinä, josta tekijä työnsä tunsi ja tekijä tunnettiin. Moni nykyäänkin vielä elävä vanha mummo tuntee ne työt – vanhatkin – mitkä ovat hänen käsistään lähteneet: niihin on kudottu merkki ja sellainen työn leima, etttä kehtaa omistaa kutomikseen.

Mutta raitojen saantiin tarvittiin useamman väristä lankaa. Valkoista, lampaanmustaa ja harmaata saatiin sinänsä jo lampaista, mutta muita värejä haluttaessa tarvittiin jo väriaineita painamiseen, mikä yleensä toimitettiin kotoisilla kasviväreillä. Ja niin koristeltiin kudintyöt kuviokudonnalla, ässänväärillä ja »lehrenkuvaasilla», erivärisellä langalla, mutta kuviot muodostuivat myös oikeista ja nurjista silmukoista, kavennuksista ja lisäyksistä. Saattoipa kuvio olla kokonaan »kontinkuvaasta», jolla koristettiin työ kokonaisuudessaan.

Miesväen käyttöön tarkoitetut kudintyöt olivat yleensä hillitymmän värisiä: musta, valkoinen, harmaa ja ruskea vain tavallisesti tulivat kysymykseen.

Kudintyöt yleensä olivat mielityötä. Siksipä niihin niin kiireesti tartuttiinkin, kun vain hetkinen oli aikaa. Kudin oli naisen miltei jokahetkinen seuralainen. Jo välähdykset kaunokirjallisuudestamme antavat saman kuvan. Kivi antaa Nummisuutareissaan suutarin Martan kivahtaa Jaanalle: »Kudin pois kynsistäsi ja perunamaalle!»

Kudin on myös jonkinlainen Suomen naisen ahkeruuden symboli. Seitsemässä veljeksessä Tervakosken Matin vaimo on matkalla Jukolaan. »Mytty käsivarrella ja sukankudin käsissä, vaelsi hän pitkän, vaivaloisen matkan Jukolaan.» Annansilmä Linnankosken »Tulipunaisessa kukassa» kuvittelee Olavin äidin sellaiseksi, jolla »aina on päällään tummaraitainen esiliina ja vyöllään pieni irtotasku, jossa hän pitää lankakerää, kun hän joskus käydessään kutoo sukkaa.»

Ja tosiaankin oli kudin sallittu vaikka kirkkotielläkin. Sitä ei siis pidetty varsinaisesti jokapäiväisenä työnä, koskapa joulunpyhinäkin, kolmantena ja neljäntenä joulupäivänä, ns. pikkupyhinä, ei juuri muu työ ollut sallittua. Että muu käsityö kuin kudin ei kirkkotiellä ollut sopiva, todistaa pohjalaisten käyttämä sananparsi silloin, kun jotain sopimatonta on tekeillä: »Neuloo kuin Vetelin akka paitaa kirkkotiellä.»

Suomalainen on aina tottunut elämään luonnon välittömässä läheisyydessä. Vuodenaikojen mukaan hänen oli järjestettävä työnsä ja olonsa. Kansan keskuudessa on ikimuistoisista ajoista tunnettu ja suuressa arvossa pidetty ns. jakoaikaa, viikko kekrin (1 p. marraskuuta) molemmin puolin. Sitä pidettiin pyhänä, vainajille omistettuna aikana, ja tällöin oli vältettävä kaikenlaista hälinää ja kolinaa aiheuttavaa työtä, olipa kehrääminenkin tällöin kiellettyä. Kudin oli kuin luotu tällaisen ajan työksi. Vaikka tieto tästä ajasta ajanoloon häipyi, säilyi kuitenkin tapa perinteenä polvesta polveen. Syksyllä, kun ulkotöistä oli päästy, kulki siis naisväki kutimet alituisena seuralaisena, keräkoukku tai pikkutasku vyöllä tai sitten lankakerä kainalossa.

Tällöin oli myös vanhojen kudintöiden uusimisaika. Sukat saivat uudet terät tai kantapäät, rasoihin uusittiin kärki tai ne saivat uuden peukalon tai »kännälmystän», ja villatakkien kyynärpäät uusittiin. Valmiit työt vietiin lutin orsille odottamaan talven tuloa.

»Ja lapsilta, niinkauan kuin he oleskelivat äitinsä huomassa, ei puuttunut koskaan paita, ei sukka, ei jokapäiväinen ruoka eikä ruoska.» Kuvaus on Laurin topakasta emännästä »Seitsemässä veljeksessä».

Ja lopuksi Paulaharjun kuvaus kelpo talonemännästä, joka ei koskaan tuhlannut aikaa eikä sallinut sitä toistenkaan kuluttaa hukkaan:

»Miehillä oli heidän ruokaleponsa ja muut joutohetkensä aina silloin tällöin, mutta ahkera nainen ei saanut levähtää paljon milloinkaan. Talvisellä hautapirtillä oli hänellä sukankutimensa mukana, ja kesällä töihin mentäessä naisen kädet aina näppärästi käyttelivät sukkapuikkoja. Nevaniityllä asteltaessa keräkoukku keikkui ronkalla, selässä poukkui piimäleili, ja mitä sukkelammin metsäpolkua paineltiin sitä sukkelammin myös piirrot liikkuivat. Jalat veivät naista metsäniittyä kohden, ajatukset kulkivat omilla teillään, mutta sormet vain vanhasta tottumuksesta askartelivat sukkapuikkojen kanssa. Silloinkin kun miehet niityn rantakentällä väsyneinä kuorsasivat ruokalepoa, naiset istuivat ja pistelivät silmiä sukankutimeensa. Saattoivatpa ahkerimmat tuikata muutamia tikkauksia kutimeensa sillä aikaa, kun miehet seisahtuivat viikatetta tikkuamaan. Eloja riiheen ahdettaessa oli lyhteiden antelijalla kudin, johon elokuormaa odottaessa ennätti aina jonkun silmän pistältää.»

Tuskansa ja surunsa, huolensa ja ikävänsäkin on Suomen nainen tasannut kutimensa kanssa, siihen ilonsa silmukoinut ja toiveensa ja tulevaisuutensa unelmat kutimensa mukana kutonut.

Näin oli ennen. Mutta onneksi ei taito ole maan rakoon mennyt, vaikka vanhat taitajat menivätkin. Oli onni, että meillä sotiemme aikoina nytkin oli lankaa ja puikot. Kuinka monet saivatkaan – ne lukemattomat – näin sekä aineellista lämpöä että mielen lämpöä. Ja kuinka monelle se antoikaan rauhallisemman elämänrytmin. Kotona ja pakosalla.

Ja onhan meillä kutimemme vieläkin. Epätietoisuutemme hetkinä voimme ottaa kutimen käsille yhtähyvin kuin toimettomuutemme tai toimeliaisuutemmekin hetkinä. Samoin vaipuessamme epätoivoon ihmisten vihamielisyyden tähden on meillä luotettava ystävä kutimessamme. Ja kutimemme kanssa voimme paeta nykyisyydestä muistojen maailmaan – päivän hämärtyessä illaksi, soivat puikot rauhoittavaa säveltään.

Eikä suinkaan ole vähintä se kauneus, minkä luomme, ja se ilo, minkä kudin tuo arkiseen aherrukseemme. Olot ympärillämme muuttuvat ja tavat saavat toisia muotoja. Kuitenkin on kudin säilyttänyt sijan tietoisuudessamme ja käytössämme.

Kudin on kuljettanut Suomen naisen sielullisten ja aineellisten murrosten läpi, antanut aineellista lämpöä, sielunlämpöä, mielenrauhaa. Suomen nainen on kutimensa ääressä saanut uusia virikkeitä ja uuden uskon vaikeinakin aikoina. Pikkulasten villanuttuihin on pantu sukupolvien toiveet, silmukka silmukalta, kerros kerrokselta on rakennettu uutta elämää.

Eeva Haavisto, Sata kansanomaista kuviokudinmallia (1953)

Usein ihmisten kanssa keskustellessa huomaa, että monilla suomalaisilla on tuskin mitään sidoksia perinnekulttuuriin (aika moni tavis ei ole kuullutkaan vaikkapa kekristä). Olen huomannut ilmiön itsessänikin. Mitä enemmän tiedän suomalaisten heimojen perinnetaidoista, ruokakulttuurista, kansantaiteesta, sosiaalisista tavoista, murteista ja kaikesta muusta sellaisesta, sitä selvemmin sisäistän miten vähän olen aiemmin tiennyt aiheesta. Vielä jokin aika sitten on siis ollut olemassa monivivahteisia traditionaalisia paikalliskulttuureita, joista minulla on enää heiveröinen aavistus. Ja silti – ja tämä on tärkeä pointti – en ole koskaan aikaisemmin kokenut, että olisin luopunut jostain kulttuurisesta perinteestä. Tarkoitan, että kun olen elänyt elämääni tavallisena suomalaisena, niin en ole tullut ajatelleeksi, että sillä “tavallisella suomalaisuudella” on loppujen lopuksi aika vähän yhtymäkohtia siihen perinnekulttuuriin, jonka vielä ennen sotia lapsuuttaan maaseudulla eläneet saivat kokea.

Oma elämäni ei ole vanhan perinnekulttuurin kehitysaskel, vaan kyse on kahdesta lähes täysin erilaisesta kulttuurista. Tämä on aika merkittävä asia. Minun elämäni ei edusta mitään “perinteistä suomalaista kulttuuria”, vaan lähinnä jotain uutta ja enimmäkseen sotien jälkeen syntynyttä rakennelmaa, josta puuttuu suurin osa vanhoista perinteistä ja tiedoista. Kokemukseni kuitenkin on, että suomalaiset harvemmin ajattelevat asiaa näin? Helposti sitä ajattelee lähes itsekään ajatuksiaan tiedostamatta kesällä makkaraa nuotiolla grillatessaan tai talvella jääkiekkoa televisiosta katsellessaan, että tässä on nyt sellaista aitoa suomalaista meininkiä, suorastaan suomalaista perinnettä. Eiväthän ne tietenkään sellaista ole. Aidosti traditionaalinen suomalainen kokemusmaailma on jotain, mihin useimmilla nykyihmisillä on vain hyvin vähän kosketuspintaa.

Harva suomalainen ajattelee, että suomalaiset ovat hylänneet kulttuuriperintönsä, vaikka tosiasiallisesti asia on niin on mitä suuremmissa määrin. Lisäksi suomalaiset eivät ole täysin “eurooppalaistuneetkaan” ja ehtineet kehittämään sivistysvaltioiden kaltaista perinteikästä kaupunkikulttuuria. Suomalaiset ovat tavallaan väliinputoajia. Meillä ei ole enää aitoa agraarista perinnekulttuuria, mutta meillä ei ole myöskään juurikaan perinteikästä kaupunkikulttuuria. Mitä perinteikästä Suomella sitten on? Se on mielestäni hyvä kysymys.

Jos ajatukseni eivät avautuneet, niin otetaan tapausesimerkki: ruokakulttuuri. Suomessa on hyvin vähän aitoa perinteikästä ruokakulttuuria, jollaista on taas runsaasti esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa. Siis sellaista, että vaalittaisiin joukolla paikallisia ruokaperinteitä tai käytäisiin rutiininomaisesti koko perheen voimin jossain paikallisessa perinteikkäässä ravintolassa syömässä laaturuokaa. Suomessa on unohdettu oma vanha ruokaperinne eikä sen tilalle ole osattu vaatia laatua, joten lopputuloksena suuri osa kansasta hotkii nälkäänsä eineksiä ja kepappia. Miksi? Ylpeys taitaa olla se ratkaiseva ero suomalaisten ja italiaanojen välillä. Italialaiset ovat ylpeitä paikallisista ruokaperinteistään, suomalaiset taas useimmiten eivät ole. Toki Italian kaltaisilla lämpimien ilmanalojen vanhoilla korkeakulttuureilla on paljon ylpeilyn aihettakin ruokatraditioiden suhteen, mutta se ei ole mikään syy väheksyä omaa perinnettämme.

Uskoisin, että ylpeydentunteen puuttumista edesauttaa aiemmin mainittu tunne siitä, että ihmiset eivät tosiaankaan koe, että he olisivat hylänneet mitään perinnettä. Tulee mieleen joku periferian suomalaisisäntä, jonka mielestä “perunaa ja kastiketta” on aina syöty ja tullaan aina syömäänkin, perkele. Hänelle kaikenlainen puhe ruuan laadukkuudesta ja sen sellaisesta on turhaa eurooppalaisten viininlitkijöiden hienostelua, saatana. Isäntä ei välttämättä edes tiedosta, että hän on itsekin perinteestä luopunut moderni väliinputoaja, eikä mikään vanhojen tapojen jatkaja. Hän ei tiedosta, että hänenkin kotiseudullaan on ollut vielä sata vuotta sitten paikallinen ruokakulttuuri, joka on saattanut poiketa ratkaisevasti hänen nykyisestä ruokavaliostaan. Jos tämä paikallistason ruokaperinne olisi säilynyt elävänä nykypäivään, niin isäntä olisi tietenkin ensimmäisenä puolustamassa sitä samalla konservatiivisella asenteella, mutta nyt hän joutuu puolustamaan jotain mikä ei ole oikeasti edes perinteikästä. Tällainen välitila on minusta jotenkin oireellista koko suomalaiselle kulttuurille: omasta perinteestä on luovuttu, mutta toisaalta “eurooppalaista” kulttuuriperintöä ei ole otettu täysin rinnoin vastaan. Lopputulos on jollain tapaa hieman sieluton ja kulttuuriperintönsä kadottanut nyky-Suomi.

Uskoisin kuitenkin, että tulevaisuudessa laadun ja luonnonmukaisuuden merkitys tulee entisestäänkin korostumaan kaikissa aineellisissa kulttuurintuotteissa. Jos ja kun näin tapahtuu, niin perinnekulttuurin ja perinnetaitojen kiinnostavuus varmasti kasvaa ihmisten silmissä. Laatu, kestävyys ja luonnonmukaisuus kun ovat perinnekulttuurin keskeisiä tekijöitä. Ehkä Suomenkin maaseudulla aletaan taas joskus arvostamaan (ja myös hyödyntämään kaupallisesti) paikallisia laadukkaita ruokaperinteitä, ehkä kestävä ja ekologinen perinnerakentaminen tekee uuden tulemisen ja ehkä perinnekäsityöt nousevat vielä arvoon arvaamattomaan. Ja niin edelleen. Tarvitaan vain terveyttä ylpeyttä omista perinteistä.

Melko tuoreessa kirjassa Kansanomainen ajattelu (2007) on Juha Pentikäisen artikkeli niin sanotusta Viitasaaren tekstistä, suomalaisen kansatieteen pienestä aarteesta. Viitasaaren teksti on säilynyt kuvaus 1600-luvun karhuriitistä. Tuosta erittäin mielenkiintoisesta tekstistä lisää myöhemmin, mutta tässä yhteydessä mainitsen artikkelissa kerrotuista sangen hätkähdyttävistä seikoista liittyen karhunpalvontaan Keski-Suomen korpimailla.

1600-luvulla silloisen Pohjois-Hämeen, nykyisen Keski-Suomen, perukoilla sijaitsevan Viitasaaren yhden pitäjän kappeli oli Pihtipudas. Pihtiputaan taajaman ja kirkonkylän halki virtaa joki, joka on Pentikäisen mukaan vanhastaan tunnettu Pyhäjokena ja Hiidenvirtana. Sen virrasta yhä erottuvan putaan kautta niin Päijänteen kuin Saimaankin vedet laskivat noin 7000 vuotta sitten Kolimasta Alvajärveen, siitä Muurasjärveen ja edelleen Olloenjoen ja Kotajoen kautta Kalajokeen Haapajärven kohdalla, missä oli silloin Pohjanlahden ranta. Maanpinnan kohoamisen vuoksi veden laskusuunta Pihtiputaalla on sittemmin muuttunut päinvastaiseksi.

Viitasaaren karhutekstissä mainitaan “Pyhäjoen putaan miesi”. Pyhäjoki viittaa eittämättä juuri Pihtiputaan Pyhäjokeen. Paikkakunnan nimi tulee virran uomasta, “pudasta”, johon kiviä latomalla rakennettiin sananmukaisesti “pihti”. Se oli kapea suppu, oiva rysäpyynnin tai kolkkauksen paikka kivikauden kalastajille. Siitä oli helppo pyytää nousukalaa. Kun putaaseen ladottujen luonnonkivien ympärille lisättiin seipäät ja koottiin verkko, saatiin siitä rysä, jolla Koliman koskista pyydetään yhä. Pentikäinen yhdistää Viitasaaren tekstin mystisen “Pyhäjoen putaan miesin” mestarillisena kalastajana tunnettuun karhuun.

Samassa Pentikäinen kertoo, että Pyhäjoen eli Hiidenvirran korkeimmalla rantatörmällä on nykyisinkin punainen talo nimeltä Ohtola (kuva kirjassa). Talo on yhä asuttuna, sen katossa on vuosiluku 1528. Tilalta alueelta on löydetty runsaasti kivikauden esineitä. Pentikäinen arvelee, että alueen kantatilana pidetty Ohtola on saanut nimensä karhusta, siis Ohdosta. Ja jos “Pyhäjoen putaan miesi” on todella Pihtiputaan karhu, niin lähistölle tarvittiin kyllin varakas talo järjestämään Viitasaaren tekstissä kuvattuja karhunpeijaisia. Ohtolan talo sopii hyvin nimeltään, iältään, vanhalta vauraudeltaan sekä sijainniltaan Saimaan ja Päijänteen muinaisten lasku-uomien varrella tällaiseksi “kouvon pää-liset” järjestäneeksi kantataloksi. Sen mailla on ollut Ohdon pesiä ja väellä mitä pyytää. Pentikäinen huomauttaa, että “oikeus karhuun” on saattanut Suomenkin erämaissa olla tilakohtaisesti myönnetty oikeus kuten Ruotsin Lapissa.

Pentikäinen mainitsee tuoreista tutkimuksista, jotka tukevat päätelmää, että karhukultti näyttää jatkuneen Keski-Suomen saloilla vielä 1900-luvulla. Ohtoa siis palvottiin alle sata vuotta sitten – ei pelkästään Vienan kaukaisimmassa korvessa tai Siperiassa mansien parissa – vaan ihan keskellä Suomea. Karhukultin yksi keskus oli Pihtipudas. Suur-Viitasaaren pohjoisimmin kappelin rajojen sisällä, Korppisen erämaiden tuntumassa seisoo yhä kolme karhunkallopetäjää. Muurasjärven kylänraitin varrella olevaan petäjään (kuva kirjassa) on ripustettu varmuudella karhun kalloja vielä sotien välisenä aikana. Tuo kallohonka oli pystyssä Muurasjärvellä Pentikäisen raportin mukaan ainakin vielä vuonna 2006.

Joka sai lehvän, sai ikuisen rakkauden.

Itämerensuomalaiset perinteet tietävät kertomuksen suuresta tammesta ja sen kaatamisesta. Tarinan alussa kaunis taimi kasvaa tuhkassa maanneesta terhosta. Se varttuu kunnes sen latva ulottuu taivaalle ja puun oksat levittäytyivät itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Suomen kielessä ihmisen elämän alkutaivalta kuvaillaan myös puisella metafarolla. Lapsen sanotaan olevan kuin taimi. Voidaan ajatella, että tämä ihmisen taimi kasvaa vaihe vaiheelta varreltaan vankistuen ja maailmaan vahvemmin juurtuen.

Ihmisen kasvinpolku on kiemurainen kehdosta hautaan. Polun varrella odottaa kamppailua, kärsimystä, toivoa, iloa, surua ja syyllisyyttä. Olemassaolon myrskyt riepottelevat ihmistä, joka välillä nousee voitokkaasti kukoistukseen, välillä sortuu, epäonnistuu ja aloittaa taas alusta. Ristiriidat raivaavat tietä uudelle kasvulle. Ihmisen elämälle on ominaista, että ilman rohkeaa osallistumista ja kokemuksiin antautumista ihmisen persoonallisuus ei voi kypsyä täyteen kukoistukseensa. Liiallinen harha-askelien varominen ja jatkuva toisten seuraaminen johtaa vain itsenäisen kehityksen lamautumiseen, taimen kuolemaan muiden puiden varjossa.

Ihmisen henkisen kehityksen ohjaava voima on luontainen tarve tuntea itsensä kokonaiseksi, eheäksi. Kokonaisuus merkitsee symbolien tasolla rikkomatonta kehää, ympyrää ja sykliä. Se on kaiken kiertokulkua ja vastakohtaisuuksien sovittamista yhteen. Ihmisen elämä on kuin kehä, jonka alkupuolella korostuu elämisen opettelu, itsenäistyminen, perheen perustaminen ja elämänuran rakentaminen. Elämänsä jälkipuoliskolla ihminen etsii vaistomaisesti henkistä eheyttä ja elämänsä merkitystä – ja valmistautuu kohtaamaan väistämättömän kuoleman ja voimiensa kuihtumisen.

Elämän kehää voidaan ajatella myös elinkaarena. Ihmisen elinkaari alkaa kehdosta ja kulkee hautaan asti, jossa se sukeltaa tuonpuoleiseen; näkymättömään, käsittämättömään ja muodottomaan. Tuonpuoleisesta kaari ilmestyy taas maailmaan vastasyntyneen lapsen matkassa. Tämä on ihmissuvun ikuinen kehä, jonka vastakkaisissa pisteissä ovat tuonpuoleiseen lähtevät vanhukset ja maailmaan syntyvät lapset. Kummatkin ovat maailmojen välisen rajan ylittäjiä, toiset tuntemattomaan matkaavia ja toiset sieltä saapuvia. Puun hahmo nousee esiin tämän suvun kiertokulunkin kohdalla. Vielä jokin aika sitten suvuilla oli karsikkopuita, joissa esivanhempien sielujen uskottiin asuvan. Kunnioitettu karsikkopuu yhdisti elävät ja kuolleet maailmojen välisen rajan yli yhdeksi sielulliseksi kokonaisuudeksi. Toisaalta suvun historia on usein tapana kuvittaa sukupuuksi, jossa sukupolvien ketju kulkee muinaisia esivanhempia kuvaavista juurista kohti uusia, haarautuvia elämän oksia.

Kolmantena kehien kokonaisuuteen limittyy mukaan koko luonto – tai pitäisikö sanoa kosmos, jota tammi pitää koossa rutimoraitana eli rautaisena maailmanpuuna. Luonnonkierto on suvun kehän tapaan elämän ja kuoleman vuorottelua: Lemminkäisen henkiinherääminen keväällä, kesän lyhyt mutta kiihkeä kukoistuskausi, talven pimeä rauha. Ihminen ja luonto huokuvat samasta jumalallisesta alkulähteestä, joten ihmisen elämä ja luonnonkierto heijastelevat toisiaan. Luonnossakin kierron murroshetket – alut ja loput, huiput ja laskut – ovat kaikkein pyhimpiä ja merkityksellisimpiä hetkiä. Ison tammen kerrotaan syntyvän keskikesällä vuoden valoisimpaan aikaan ja kaatuvan pimeän talven sudenhetkellä. Ihmisen ja luonnon yhteyden kannalta on kuvaavaa, että myös suuri osa lapsista saa alkunsa juuri keskikesällä.

Ison tammen juuret ovat syvällä Pohjolan mullassa ja sen latvusto huojuu taivaan tähtitarhojen tasolla. Iso tammi on toisinaan kansanperinteessä tasmatammi: puu, joka yhdistää maan ja taivaan nuoran tavoin. Näin se yhdistää itseensä kaksi vastakohtaa: maan ja taivaan, elämän ja kuoleman, maskuliinisen ja feminiinisen, samalla tavoin kuin ihmisen sielu sekä ihmisen suku yhdistävät itsessään nämä vastakohtaisuudet. Toisaalta Pohjolan synkät mullat ja taivaanvalojen loisto kuvaavat ihmisyksilön perimmäistä kaksinaisuutta: kykyä hyvään ja pahaan. Paha on juurakon pimeyttä, kaaosta ja mutaa, hyvä taas taivaan kirkkautta, sopusointua, valoa ja ilmaa. Kun tammi tarinassa kaadetaan, sen luonne tulee hyvin esiin: tammesta saadaan sekä hyvää että pahaa, siitä saadaan ikuista onnea ja rakkautta, mutta lastuista tulee sairauksia ja kuolemaa aiheuttavia nuolia Pohjolan noidille.

Tammi ihmisen symbolina tarkoittaa, että nämä molemmat puolet ovat osa jokaista ihmistä. Jokaisella meistä on verraton mahdollisuus sekä hyvään että pahaan. On ilmeistä, että kykenemättömyys nähdä pahuuden siemeniä itsessään johtaa pahuuden siirtämiseen oman persoonan ulkopuolelle. Tämä näkyy muiden ihmisten tai ryhmien demonisointina. Kypsän henkisen kokonaisuuden saavuttaminen edellyttää kuitenkin hyvän ja pahan tunnustamista itsessämme, ja sen ymmärtämistä, että pystymme halutessamme kumpaankin.

Tässä alkuperäisessä epävarmuudessaan ja sokeudessaan ihminen eroaa jumalista. Jumalat ovat hyvän ja pahan tuolla puolen, aina asioiden suuremman kokonaisuuden ja kiertokulun tiedostavia. Ison tammen kaataminen päättää luojajumalten ajan, ja tekee maailmasta sellaisen, millaisena ihmiset sen kokevat. Maailma on hajonnut, yhteys taivaan ja maan välillä on katkennut. Elämän ja kuoleman rajat ovat vahvistuneet ja muuttuneet pelottaviksi ja uhkaaviksi.

Jumalten alkuaika ei ollut silloin tai nyt, vaan se on kaiken ajan ulkopuolella. Jumalten aika on aina – ja ei koskaan. Myytit toistuvat luonnossa ja ihmisluonnossa ikuisesti. Joka vuosi tammi syntyy, kukoistaa maailmat yhdistäen ja kuolee ylväästi kaatuen. Toisin sanoen vuodenkierrossa maailmojen väliset rajat haurastuvat aina hetkeksi. Silloin maailma on taas yhtä samalla tavoin kuin jumalten aikana. Tällaisilla pyhillä mahdollisuuksien hetkillä itämerensuomalaiset kunnioittivat jumaliaan ja tekivät taikojaan.

Sama dramatiikka kuvastuu ihmisen sielussa. Maailman astuva lapsi on tietämätön sielunsa kokonaisuudesta. Silti lapsella on potentiaali, oma tuhkassa makaava tammenterhonsa, jonka avulla hänen on mahdollisuus kasvaa elämänkokemuksen vahvistamana itsensä tuntevaksi kokonaiseksi ihmiseksi. Parhaimmillaan ihminen kasvaa elinaikanaan jatkuvasti vahvistuen kuin kertomuksen tammi, joka yhdistää lopulta ilmojen tähtitarhat ja juurakoiden pimeät sokkelot kukoistavaksi kokonaisuudeksi, omaksi itsekseen. Tammen elämän päättää vedenalaisesta vainajalasta saapuva vaskihattuinen kuolema. Vainajala odottaa lopulta myös jokaista ihmistä. Astuessaan vuorollaan tuonpuoleiseen ihminen saattaa eheäksi ihmissuvun elävien ja kuolleiden kehän.

Vuonna 1888 taltioitiin kansanrunousarkistoon yksityiskohtainen kuvaus talon rakentamista edeltävistä loitsutoimituksista. Tiedonannon lähteenä on muudan Teppana Karjalainen, joka oli aikoinaan kuullut asiasta Heikki Kylmäseltä, joka oli vuorostaan kuullut toimituksesta isältään noin sata vuotta sitten.

Loitsutoimituksen tarkoitus on pyhittää paikka ihmisille suotuisaksi asuinpaikaksi. Toisin muotoiltuna voidaan sanoa, että toimituksella taloaikeelle saatiin maanhaltijan suostumus, jolloin maanhaltijasta tuli uuden talon kotihaltija. Kuvaus on yksityiskohtaisuudessaan kiinnostava, sillä sen perusteella on mahdollista soveltaen toteuttaa suomenuskoinen uuden asuinpaikan pyhitys.

Lainaan kuvauksen tähän kokonaisuudessaan. Pilkon tekstin väliin muutamia omia huomioitani. Nämä huomiot ovat aina ennen sitä kohtaa kuvauksesta, johon ne viittaavat.

Taloa alkaissa, kuin tehään ensimäinen tuli, se isketään elävan puun taulaan ja sitä tulta virittäissä luvetaan:

Anna Luoja,
suo Jumala,
Anna onni ollakseni,
Suo rauha eleäkseni,
Hyvin aina asuakseni jne.

Ensin maa-alue rajataan tällä pyhitetyllä tulella ja loitsuilla. Taikojen pyhä luku kolme esiintyy jälleen. Tulkitsen niin, että tulella, loitsuilla, puhdasoppisen ihmisen läsnäololla ja kiroamisen välttämisellä paikka puhdistetaan rituaalisesti ja tehdään suotuisaksi hyville voimille.

Sittä kuin on tuli virinnyt palamaan, niin palavan, elävän puun taulapalasen kanssa kierretään sen piha maan ympäri niin laajalta kuin luultaan tarvitsevan kartano ja piha maaksi. Kiertäissään luvetaan talon asetus -sanoja ja rukouksia, (joita kertoja ei muistanut). Sittä kuin on kierretty kolmasti, kaksi kertaa myötä päivin ja yhen kerran vastapäivin, sittä otetaan lakki päästään, luvetaan Isämeitä kaksi kertaa, mutta päästään asti, ja siitä kolmas kerta takasi, ja Herrasiunaus kahiste, paitsi niitä viimmesiä sanoja “nimeen isän, pojan ja pyhän hengen” ei luveta, vaan siitä käännytään takasi ja luvetaan viimme kerta takaperin. Sittä pannaan lakki päähäsä, ruvetaan työtä tekemään. Ja siitä tulesta ei saa palaminen loppuva kolmeen vuorokauteen eikä autijoksi jättää, pitää olla joku ristitty henkilö siinä kierroksessa eikä saa kirota kolmeen vuorokauteen, siihen pääsee kirouksen väki haltijaksi.

Maanhaltija näyttäytyy rakentajalle unessa, niin kuin jumalat ja haltijat usein. Unikuvan haltijan ulkomuodosta voidaan päätellä paikan väkien ominaisuuksia.

Sittä kolmantena yönä tulee maan haltia, omituinen. Se näyttäytyy unissa; kuin oikeen hyvä, niin näyttäytyy ihmissäkin. Jos on nainen ja on hyvin ilosen näkönen ja komeissa vaatteissa ja kulta korvarenkaissa, sormuksissa, niin tulee kerran siitä talosta varakas ja myötäkäyminen, erittäin karjalla. Jos elukoita näkee unissaan sillon, niin minkä näkösiä näkee, niin semmoiset menestyy. Hevoset pitää välttämättömästi laittaa sen näköset, muun näköset ei menesty, maan haltia ei pijä niistä huolta. Jos miehinen tulee maan haltija, niin se miehinen sillon näyttäytyy. Jos se on ilonen ja hyvissä vaatteissa ja jos sillä on koiria, niin metsä onni on hyvä; vaan lehmi karja ei onnistu niihyvin, kuin hevoset, kuin on miehinen haltija. Toisinaan tulee kaksi, mies ja vaimo. Silloin tulee talo olemaan onnellinen ja hupanen; jos ne on iloset ja rikkaan näköset, on talo rikas; jos on köyhän näköset ja alamieliset, niin elos tulee kurja ja talo jää pieneksi ilmoseksi ijäkseen.

Jos maan haltija on kulta koltuskoissa, niin aamulla nostuvaan pitää tehä pikku uhri sille paikalle, missä se näyttäysi. Otetaan semmoinen sormus, jolla on kolme pari kuntaa vihitty, siitä vuoltaan kolme silua ja luvetaan että:

Mannun ukko, mannun eukko,
Mannun kultainen kuninkas,
Mainio manuen emäntä,
Maan ehtoisat eläjät,
Maan vartijat vakaiset,
Tullos nyt kullan muuttelohon,
Hopean vaehtelohon,
Minun on kullat, ei lasten kullat,
Nämä on hopeat, ei naisten lelut,
Nämä on kullat Ruotsin kullat,
Nämä Saksanmaan hopeat,
Torin on tuotu Torniosta,
Riitelyin rajan takaa,
Minun lassa ollessani,
Piennä piehtaroijessani.
Ota nyt kullat kuppihisi,
Hopeaiset vakkaseesi,
Minulla kuluvat kukkarossa,
Tummenevat tuhnijossa.
Ei kullat kuluhun jouva,
Hukkahan hyvät hopeat.
(Kertoja ei muistanut pitemmältä).

Tämä seuraava on mielenkiintoista. Rakentaja tekee haltijan kanssa ikuisen lupauksen, että muistaa häntä kekrinä tai torstaisin. Jos paikalle kasvaa puu, niin siitä tulee talon uhripuu eli pitämyspuu. Mielenkiintoinen myös tuo tapa sijoittaa talon uuni tontin ensimmäisen tulisijan kohdalle.

Sittä tehään ikuinen seurattava lupaus, joko että vanhana Mikkelinä keitetään lammas ja kutsutaan vieraita, että se tulee kokonaan syötyksi sinä päivänä; ja sen lampaan veri ja sisälmykset, luut ja ne ruuvan tähteet, mitä jääpi, viijään sille paikalle. Silloin Mikkeli-iltana, kuin on päästy syömästä ja ne astijoitten pesu veit viijään sille paikalle; tahi että joka tuorustaina tipautetaan maitotippuja, tahi että kekrinä, kekriä vasen, “laitetaan ruoka pöytä yksinäiseen huoneeseen” johon valmistetaan ruokija kaikista maan, karjan, metsän ja veten tuotteista ja ne kekri-iltana viijään sille paikalle. Tahi tehkään minkä moisen lupauksen tahaan, niin se pitää seurata, eikä huonetta saa sille paikalle tehä eikä tietä laittaa siitä kohti kulkemaan. Ja jos puu kasvaa sillen paikalle, mikä hyvään vesa ensimäiseksi nousee, niin se pitää suojella, ettei siitä saa yhtään oksaa taittaa eikä elävillä syöttää. Se puu juuri itse tulee olemaan se näkyvä, palveltava esine, jolle kumarretaan aina sitä maan haltijaa palvellessa, ja sen juuressa pitää aina uhrata, jos näyttäytysi muuvallakin. Ensimäinen pirtti pitää tehä niin, että uuni tulee sen ensimäisen tulisijan päälle.

Sillon kiertäissä kuin luvetaan niitä Herrasiunausta ja Isämeitää, niin ei luveta viimmeisiä sanoja sen vuoksi, kuin pappi lukee ne ruummista mullatessaan; niin ne jos lukisi kaikki ja ei viimme kertaa lukisi takaperin, niin voisi kalman väki asettua asumaan. Ja kirota ei saa sen tähen kolmeen vuorokauteen, kuin ei ole maan haltijaa vielä, niin voi asettua hiiten väkeä ainaisiksi asukkaiksi, niin kuin monessa on, jossa roskua seinät yöllä asuinhuoneissa ja painaisena ajelehtaa, itkettää lapsia y.m.

Jos toimitukset toteutetaan oikealla tavalla, niin maanhaltija asettuu suojelemaan kotia.

Sillä tavalla kuin talo laitetaan, niin tuli ei tie vahinkoa koskaan. Jos se sattuu olemaan pahasti, niin kyllä maan haltia herättää korjaamaan, ynnä muuta se tekee, joka kuuluu hänen huolekseen. Suuremman vahinkon eillä se näyttäytyy ilmisissä; silloin pitää olla varuillaan, niimpä usein on saatu vahinko estetyksi.

Tässä kuvauksessa ei sitä mainita, mutta niin sanottuja ukonvaajoja, esihistoriallisia kivisiä työkaluja, on myös kätketty rakennusten perustuksiin onnea tuomaan. Kansanuskomusten mukaan Ukon vaaja oli Ukon yleisin ase. Se oli kiviase, joka saattoi halkaista puun. Ukonilmalla vaaja iskeytyi syvälle maahan, josta sen saattoi kaivaa esiin. Maan uumenissa makaavan vaajan uskottiin nousevan maata kohti vuosien mittaan. Samanlaisia uskomuksia tavataan Harvan mukaan saamelaisilta, skandinaaveilta ja balteilta.

Johtuen jumalallisesta alkuperästään, ukonvaajat olivat voimakkaita esineitä, joista veistettiin osia käytettäväksi kansanparannuksessa. Vaaja toimi myös tulta vastaan, koska se oli alkutulen synnyttäneen jumalan ase. Hämeenkyrössä uskottiin, että jos vaajan kanssa kiertää kolmasti kaskialueen ympäri, niin tuli ei aiheuta vahinkoa alueen ulkopuolella. Kivijalkaan laitettu ”ukonvaaja” eli taikakalu torjui uskomusten mukaan salamaniskuja ja sairauksia.

Tuli ja Ukko tuntuvat siihen liittyvän jonkin alueen suojeluun. Eikä ihme, iskeehän Ukko pahoja henkiä taivaasta salamallaan. Suojeluun (ja todennäköisesti Ukkoon) liittyy myös pihlaja, joka on ollut perinteisesti suomalaisen pihapiirin pyhä puu. Kansanrunouden säkein:

Pyhät on pihlajat pihoilla,
Pyhät oksat pihlajoissa,
marjaset sitäi pyhemmät.

Monissa mytologioissa pihlaja yhdistetään nimenomaan ukkoseen ja jumalallisiin voimiin. Esimerkiksi Liettuassa uskottiin, että salama ei iske pihlajaan. Marien mukaan pihlajanoksat suojaavat kummituksilta ja pahoilta hengiltä. Ruotsissa pihlajasta valmistetuilla risteillä suojeltiin juomavettä pahoilta hengiltä. Uno Harvan mukaan Suomessakin on suojattu taloja, kotieläimiä, metsästäjien ansoja, kalastustarvikkeita ja muita paikkoja ja tarvikkeita pihlajanoksista tehdyillä kepeillä ja ympyröillä. Suomalaisessa perinteessä Ukon ja pyhän pihlajan yhteyttä ei ilmaista suoraan, mutta molemmilla on samanlainen rooli pahojen henkien karkottajina. Tämä on varmasti vaikuttanut siihen, että pihlaja on haluttu pihapiiriin.

Ukonvaajoista tuli mieleen ironinen tapaus. Ukonvaaja on nimittäin löytynyt jopa uskonpuhdistaja Agricolan vanhan kotitilan perustuksista Pernajan Torsbystä. Agricolan kotitalon kaivauksissa löydetty kiilleliuskeesta valmistettu 6 senttiä pitkä talttamainen työkalu on ilmeisesti laitettu rakennuksen kivijalkaan joskus 1700-1800-luvulla. En voi tässä yhteydessä olla ajattelematta paikan nimeä: Torsby, Torin kylä. Nimensä perusteella se on kyllä sopiva paikka ukkosenjumalan aseille.

Talvipäivänseisahduksesta talvennapaan

Vaka vanha Väinämöinen,
kauan soitti kanneltansa,
soitto kuului kuun tupihin,
laulu päivän ikkunoille.

Terve, kuu, kumottamasta,
kaunis, kasvot näyttämästä,
päiväkulta koittamasta,
aurinko ylenemästä!

–Tuomas Keskimäki

Esittelen tässä kirjoituksessa joulunajan tapoja Matti Warosen kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (1898).

Aurinkopyörä

Muinaiset suomalaiset eivät viettäneet joulua minään määrättynä päivänä, vaan kolmen viikon pituinen joulunaika alkoi Tuomaan päivästä (21. joulukuuta) ja kesti Nuutin päivään (13. tammikuuta). ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, Hiiva-Nuutti pojes viepi”, sanottiin. Toisaalta monet jouluiset taiat toimitettiin nimenomaan jouluaattoiltana.

Tuomaanpäivän vietosta on säilynyt vanha laulu, joka on Somerolta taltioitu tällaisessa muodossa:

Tule meille Tuomas kulta,
Tuopa joulu tullessas,
Olkikahlo kainalossas,
Oluttynnyri olallas,
Viinapottu povessas,
Pikarikin pivossas,
Juustot, kakut kainalossas!
Kyll’ sä meidän talon tunnet,
Musta risti portin päällä,
Kirjava kissa portin alla.

Joulunajan alkuun ajoittuu talvipäivänseisaus, jolla oli kansan suussa oma nimitys: pesäpäivät. Tuolloin auringon ajateltiin ”ikäänkuin lepäävän vuoren onkalossa”. Waronen kuitenkin kiistää — sen enemmän perustelematta — joulun olevan auringon juhla, sen sijaan hän korostaa vainajahenkien merkitystä joulutavoissa ja uskomuksissa. Waronen on varmasti oikeassa vainajien suhteen, mutta mielestäni hän yrittää kirjansa teeman pakottamana nähdä kaikki juhlapyhät yksinomaan todisteena muinaissuomalaisten harjoittamasta vainajanpalvonnasta. Samalla hän sivuuttaa kaiken muuhun viittaavan aineiston (ks. esimerkiksi aurinkopyörät myöhemmin tässä kirjoituksessa) tai yrittää selittää sen jollain tapaa vainajiin liittyväksi. Joulunaika kesti käytännössä talvipäivänseisauksesta talvennapaan, eli vuoden pimeimmästä hetkestä siihen kun päivän piteneminen alkaa näkymään luonnossa. Waronen ei siis tällaista sano, mutta minä pidän tuota seikkaa oleellisena. Ylipäätään Warosen tulkinnat vaikuttavat usein perustelemattomilta ja heppoisilta, vaikka hän sinällään käsitteleekin kerättyä aineistoa ansiokkaasti.

Joulunajan pääasiallisena toimena olivat uhrimenot ja taiat, joilla varmistettiin menestys tulevaisuudessa. Toimitukset liittyivät useimmiten karjaonneen ja viljaonneen. Niiden ohessa toimitettiin uhreja myös koti- ja maanhaltijalle. Askolassa vietiin aattona riihen nurkkaan haltijalle jouluryyppy ja olutta, joka sinne nurkkaan kaadettiin. Elimäellä kaadettiin aattoiltana yksi kannu olutta ja yksi ryyppy viinaa haltijalle pöydän päähän penkin nurkkaan. Eräissä taloissa pidettiin jouluna ruokaa pyödällä koko päivä. Haltijoille piti viedä jouluna — ja muidenkin juhlien aikaan — juhlaruokia ennen kuin ihmiset niitä söivät. Näin varmistettiin onni ja haltijoiden suopeus jatkossakin. Hartolassa viettiin aattona joka lajin ruokaa pitämyspuun juurelle, sitä ennen kukaan ei saanut ruokaa maistaa.

Jos joku ehti ruokaa syömään ennen uhraamista, soviteltiin maanhaltijaa:

Anna anteeksi maanpitäjä, manterenhaltija! Se on tullut tuhmuudessa, tapahtunut taitamattomuudessa.

Ennustaminen tinaa valamalla lukeutui myös joulutapojen joukkoon. Pihtiputaalla kerrotaan, että tinoja valettaessa piti ensin valaa maanhaltijalle, jotta haltija olisi ”asetuksissa” (tyytyväisenä). Sitten valettiin isännälle, emännälle ja muulle väelle.

Joitakin vainajasielujen vierailuista kertovia tapoja on havaittavissa joulunvietossa, vaikkakin — kuten Warhonen toteaa — tällaiset tavat ovat selvimmin esillä kekrissä. Joillakin paikkakunnilla on kuitenkin vastaanotettu jouluna henkiä saunaan kylpemään kekrin tapaan. Selvimmin vierailevien henkien palveleminen näkyi siinä, että jouluna noudatettiin tarkoin hiljaisuutta ja vältettiin kovempaa työntekoa. Hiljaisuudella oli tarkoitus kunnioittaa vierailevia vainajahenkiä ja varmistaa onni tuleville ajoille. Joulun ja uudenvuoden välisellä viikolla ei saanut esimerkiksi kehrätä eikä tehdä muutakaan raskasta työtä. Vierailevien henkien uskottiin olevan läsnä erityisesti tietyissä osissa taloa: lieden lähellä, lattialla, ulko-oven ja kynnyksen seutuvilla. Tapana olikin että joulun aikaan lattioita ei lakaistu lainkaan. Jos rikka putosi maahan, se kätkettiin olkien alle.

Joillakin paikkakunnilla asetettiin pöydälle vesimalja, jonka viereen tai joskus sisäänkin asetettiin joulukynttilä palamaan jouluyön ajaksi. Tarkoituksena vesimaljan asettamisella oli se, että henget liikkuessaan saisivat sammuttaa janonsa. Yleisenä tapana oli polttaa kynttilää jouluna koko yön ajan. Usko, että henget kokoontuivat mielellään palavan kynttilän ympärille, onkin Warosen mukaan hyvinkin laajalle levinnyt.

Jouluna kannettiin sisätilojen lattioille olkia. Tätäkin joulutapaa on noudatettu myös kekrinä. Tavan alkuperä on epäselvä, joidenkin mukaan se on levinnyt kristillisen joulunvieton mukana, toiset taas pitävät sitä vanhana pohjoismaisena pakanallisena tapana. Henkien kunnioittavasta hiljaisuudesta johtuen oljilla ei saanut temmeltää liian varomattomasti. Aattoiltana tupaan tuotiin myös oljista valmistettu joululyhde. Lyhteen tuoja sanoi: ”Hyvä ehtoo!” ja toivotti kaikille iloista joulujuhlaa. Tervetuliaisiksi isäntä kaatoi ryypyn lyhteeseen. Lyhde avattiin pöydän alle ja sen ympäristöön. Olkien tuominen sisälle oli 1700-luvun lopulla niin yleistä ja koko maassa tunnettua, että joulua ei pidetty jouluna ilman olkia. Oljista myös ennustettiin tulevaa vuotta heittämällä niitä kurkihirren ja välikaton lomaan. Joulunpyhien jälkeen oljet vietiin pihalle ja poltettiin.

Jouluna, niin kuin muinakin juhlapyhinä, oli karja hoidettava ja ruokittava erinomaisen hyvin, sillä yleinen luulo oli, että jos se näinä päivinä menestyi hyvin, sillä oli onnea vastaisuudessakin. Tämä kuvaa osuvasti suomenuskon käsitystä, että juhlapäivien aika on erityisen merkityksellistä ja pyhää. Silloin ihmiset voivat vaikuttaa teoillaan onneensa ja kohtaloonsa. Juhlat auttavat ihmisiä elämään sopusoinnussa toistensa, luonnon ja sielullisten kanssa. Suomessa oli tapana yli koko maan joulunpyhinä antaa ei ainoastaan mitä parasta karjanruokaa, vaan vielä parhaita ihmisellekin laitettuja jouluruokia ja -juomia. Näin taattiin suojelushenkien tyytyväisyys.

Jouluna, samaten kuin kekrinä, leivottiin juhlaa varten erityinen leipä — joululeipä. Joululeipä ei ollut mikä tahansa kyrsä, vaan menestystä tuova symboli, jota käytettiin taioissa. Nurmijärvellä leivottiin kaksi joululeipää, joissa oli ”jalat” taikinasta. Toinen niistä syötiin laskiaisena ja toinen kevätkylvön aikana. Lapvedellä tuotiin joululeipä aattona pyötään ja siihen iskettiin kynttilä päälle palamaan. Joululeipä pidettiin yleensä pöydällä koko joulunpyhien ajan, jonka jälkeen se useimmiten syötiin. Monilla paikkakunnilla leipä leivottiin karjun muotoon. Waronen arvelee, mielestäni varsin uskottavasti, että tämä tapa liittyy skandinaaviseen Freyr-jumalaan, jonka ominta aikaa joulu on. Lihauhri on siis korvattu karjua muistuttavalla viljauhrilla.

Juhla-ateria ja ylenmääräinen syöminen oli olennainen osa joulua, kuten vainajajuhlia yleensäkin. Syömisen suhteen joulu yhdistyi vanhan kansan mielissä katolilaisuudenaikaiseen laskiaiseen, jolloin oli viimeinen mahdollisuus syödä tukevasti ennen pitkän pääsiäispaaston alkamista. Tähän yhteyteen viittaavat sananlaskut kuten ”Joulu juhlista jaloin, iltapuoli laskiaista” ja ”Juoman jouluna pitääpi, syödä lihaa laskiaisissa.” Savossa suosittuihin jouluruokiin kuului aattona syöty ”aattokala”, Karjalassa piti saada päivälliseksi joulurokka pavuista ja herneistä, Pohjois-Suomesta mainitaan keskeisinä jouluruokina paisti ja olut. Jouluaattona syötiin kylvyn jälkeen, sitten kun oljet oli tuotu tupaan. Syöminen ei rajoittunut aattoiltaan. Jouluyönä saatettiin nousta ”puoliyö-aterialle”. Joillakin alueilla tapana oli herätä peräti yhdeksän kertaa jouluyön aikana ruokailemaan. Elämiä myöskin ruokittiin yöllä ja hevosille annettiin sahtia, että ne ”sitä tuimemmin juoksevat kirkolle”.

Koska henget olivat liikkeellä joulunaikaan — ja vaikka omien vainajahenkien vierailu oli odotettu tapahtuma — ihmiset kokivat, että heidän täytyi varjella taloaan, perhettään ja onneaan kaikenlaisten sielullisten kulkijoiden, ”liiemmäisten”, varalta. Eräs tapa oli varustaa ristinmerkillä piha, huoneet ja varsinkin navetta onnettomuuksien estämiseksi. Warosen mukaan on epäselvää onko tapa peräisin keskiajan menoista, joissa vainajien henkiä alettiin pitämään pahoina henkiä, vai tulisiko ristinmerkki ymmärtää tässä yhteydessä yleiseksi hyvän onnen vertauskuvaksi. Joillakin paikkakunnilla piirrettiin jouluiltaisin liidulla aurinkopyörä asuinhuoneiden, tallin ja navetan oveen. Mielenkiintoista on, että kun paikkoja siunattiin myös lukemalla Isä meidän ja tekemällä ristinmerkki sen päällä, niin ”taitavimmat” kuulemma tekivät vielä kehän ristin ympäri. Siis käytännössä aurinkopyöräsymbolin. Esimerkiksi Vaurlammin kylässä kylänvanhin kulki aattoillan hämärissä talosta taloon ja piirsi kaikkiin oviin ristinmerkin, jossa oli kehä ympärillä. Tämä muistuttaa norjalaisten tapaa maalata viisikanta tervalla hannunvaakuna tuvan oveen jouluyönä.

Tapaninpäivään liittyy Warosen mukaan etupäässä hevosonnen varmistamiseen. Huomauttaisinkin tähän, että Tapani-nimi viittaa pyhään Stefanukseen, hevosten suojeluspyhimykseen. Tapaninpäivänä käytiin nuorella hevosella rekiajelulla kylässä, ”Tapania ajamassa”. Tapaninpäivänä pukeuduttiin myös kummallisiin pukimiin ja sellaisessa asussa kuljeskeltiin talosta taloon. Hämeenlinnassa tapana oli, että naamioitunut Tapani pyysi ensin lupaa tulla sisään. Hänellä oli naamari silmillä, olkinen kappa niskasta ja toinen samanlainen vyötäröstä takapuolella riippumassa häntänä. Tapani lauloi:

Meneppä kemppi kellarihin,
Tuoppa oltta tuoppisella!
Viisivanne kellariin se pyörähtää.

Waronen tulkitsee Tapaninpäivän naamioituneet kiertelijät jäänteiksi keskiaikaisista kristillisistä näytelmistä, joissa havainnollistettiin kansalle kristinopin tarinoita. Ajatuksessa voi olla jotain perää, mutta en usko, että se on koko totuus näistä kiertelijöistä.

—

Virolaisilla joulunaika yhdistyi mielenkiintoisesti ukkosenjumalaan, vaikka Waronen tätä vähätteleekin. Ennen joulua alkoi virolaisilla yhdeksän päivää kestänyt jakoaika, joka rinnastuu edellä mainittuun suomalaisten ”joulurauhaan”. Koko sinä aikana virolaisten kodeissa vallitsi hiljaisuus. Kaikenlainen kolina oli kielletty, samoin kuin kovaääninen puhuminen. Äänettömän juhlan tarkoitus oli suojella perhettä tulevan vuoden ukonilmoilta. Viron saaristossa tehtiin Tuomaanpäivänä pihlajanoksista ristejä ovien ja ikkunoiden päälle. Tässä yhteydessä on hyvä muistuttaa, että pihjala on ukkosenjumalan puu. Talvipäivänseisauksen aikaan virolaiset olivat jälleen hiljaa ukkosen ja vainajien kunnioituksen tähden. Muuten virolaisten tavat vastasivat monessa suhteessa suomalaisia. Mielenkiintoinen oli virolaisten tapa, että jouluaamuna saapuneelle kulkijalle, oli hän sitten vaikka ”juutalainen, mustalainen tai kerjäläinen”, tarjottiin aina ruokaa ja juomaa sekä yösija.

Itämerensuomalaiset liiviläiset uhrasivat jouluna leipää jauhinkivelle palkaksi siitä, mitä sillä vuoden kuluessa jauhetaan. Isännät antoivat ”vuoden palkan” kotieläinten haltijalle. Aattona tehtiin liidulla tai leikaten ristejä ja viisikantoja oviin ja talouskaluihin suojelemaan niitä. Myöhemmin illalla tehtiin ennustuksia tulevan vuoden varalle.

Saamelaiset ovat mahdollisesti viettäneet joulukuussa suurta uhrijuhlaa. Joulukuun nimi on saameksi basse-manne eli bassalis-manno mikä tarkoittaa ”uhrikuuta” tai ”pyhäkuuta”. Saamelaisilla, kuten suomalaisilla ja virolaisillakin, on ollut joulukuussa kieltoja töiden tekemisen ja metelöimisen suhteen. Erityisesti kehrääminen oli pannassa. Jouluyönä saamelaiset uskoivat henkien (Saivo- eli Manala-henkien) olevan liikkeellä. Tällöin hyville hengille toimitetaan uhreja, eritoten Sitte-henkiä muistettiin asutuksen lähellä olevan uhripuun juurella. Manalan asukkaiden uskottiin myös vierailevan saamelaisten kodissa. Oudolta kuulostaa saamelaisten tapa tehdä pieniä laivankuvia, jotka voideltiin uhriporon verellä ja aseteltiin korkealle kuusen oksille uhrilahjoiksi. On esitetty tulkinta, että laivat uhrattiin tuulten jumalalle. Näin — ja tämä on omaa tulkintaani — taivaanjumala näkyisi sekä virolaisten että saamelaisten joulussa.

—

Uudenvuoden päivä ei näytä olleen muinoin kovinkaan juhlallinen. Päivällä ei tietysti ollut paljon merkitystäkään esivanhemmille, sillä vuoden katsottiin vaihtuneen kekrinä. Waronen pitää mahdollisena lisätodisteena päivän vähäisestä pakanallisesta merkityksestä sitä, että juhlalle ei ole omistettu Suomessa minkään katolilaisen suojeluspyhimyksen juhlaa. Toisin sanoen kirkko ei kokenut tarvetta korvata mitään nykyisen uudenvuoden aikaista pakanallista juhlaa omalla juhlallaan.

Joitakin vähäisiä tapoja uuteenvuoteen kuitenkin liittyi. Tinaa valettiin, onnea ennustettiin vedestä ja onnea myös kuunneltiin tienhaaroissa. Nämä tavat tunnettiin kautta maan. Paikoin myös piirrettiin aurinkopyöriä oviin joulun tapaan. Virossa ajateltiin, että vainajien vaellusaika jatkui vielä uudenvuoden aikaan ja heitä ruokittiin samaan tapaan kuin jouluna.

Nuutinpäivänä, Hiiva-Nuuttina, loppuivat kolme viikkoa kestäneet jouluiset uhrijuhlat, joiden aikana oli hankittu menestystä sekä uhreilla lepytelty haltijoita ja jumalia. Hiiva-Nuutti on saanut nimensä siitä, että Nuutinpäivänä kylillä ajettiin suurella porukalla kokoamassa hiivatynnyrin tappeja. Jos talosta ei annettu tappeja, kannettiin sisälle ilkikurisesti kanto. Nuutinpäivänä taloissa kierteli myös nuuttipukkeja. Poikajoukko pukeutui tavallisesti oljista tehtyyn asuun ja kierteli talosta taloon kyselemässä: ”Onko hiivoja jälellä?”. Elleivät he saaneet mitään syödäkseen ja juodakseen, Hiiva-Nuutit veivät tynnyreistä kaikki tapit mennessään.

Nuuttina joulunaika päätettiin paikoin varsin riehakkaissa tunnelmissa, ehkä kaoottisena vastapainona juhla-ajan alkujakson hiljaisuudelle ja rauhallisuudelle. Huittisissa miesjoukko veti reessä ympäri kylää kummallisesti puettua miestä, jolla oli päällään nurinpäin käännetty turkki, päässä tuohihattu sekä naamari, jossa oli suuri ”komonenä” ja huuliparta. Nuuttipukin puhemies kävi kyselemässä, josko tämä ”parooni” päästetään sisälle. Sitten puhemies piti puhetta ja kaatoi viinaa paroonin suuhun. Seurue kokosi mukaansa viinaa ja olutta, minkä he sitten joivat loppuun jossakin saunassa. Toisinaan tällä ”joulupukilla” oli parta ja sarvet. Pukin selässä ratsasti toinen miekkonen turkki väärinpäin käännettynä; hänen tehtävänään oli kaataa viinaa pukin suuhun. Seurue kulki talosta taloon siihen asti kunnes kaikki juopuivat. Silloin laulettiin:

Nyt on Knuutin knuppi, Joulun loppu,
Hiiva hattuun, tappi taskuun.

Kiirettä pitää opintojen kanssa, mutta olen hieman pohdiskellut pyhiä kertomuksiakin. Tammikuun 13. päivän talvennavasta tulee minulle aina vaan vahvemmin mieleen Lemminkäinen. Perustelen hieman.

Aurinkohirvi.

Ensinnäkin Linnunradan takia. Linnunrata kuuluu sydäntalveen, siitä on laskettu talven kulkua. Talvennavan aikaan saavutetaan Linnunradan korkein kohta eli karjalaisittain harja. Linnunradan poikki kulkee kaksi lintuaiheista tähdistöä: Joutsen (Cygnus) ja Kotka (Aquila). Linnunrata pyörii siten, että Aurinko lähitähtineen liikkuu Joutsenen suuntaan. Joutsen on ollut tunnetusti pyhä lintu itämerensuomalaisille kansoille. Tästä todistavat joutsenen merkittävä rooli myyteissä ja lukuisat kalliomaalaukset. Tähtitaivaan liikkeitä katsellessa ei vaadita paljonkaan mielikuvitusta siihen ajatukseen, että Joutsen pesii Linnunradalla.

Päivättären virressä Lemminkäinen on Päivättären poika, siis Auringonpoika, joka matkaa Päivölän pitoihin. Tutkija Juha Pentikäinen on arvellut Päivölän olevan Auringon koti, taivaallisten jumalten tyyssija. Taivaalla siis liikutaan Lemminkäisen tarustossa. Joutsenen Lemminkäinen kohtaa metsästäessään Tuonen joutsenta, ehkä tässä on samaistus siihen, miten Aurinko liikkuu Joutsenen tähdistön suuntaan.

Yhdistän Tuonen virran ja Linnunradan, sillä Linnunrata on ollut itämerensuomalaisille kansoille polku, jota pitkin sielut matkaavat tuonpuoleisiin. Sielujen kuljettajina ovat toimineet sielulinnut. Sielulintuina on pidetty ainakin kuikkia ja hanhia. Vienanmeren kalliomaalauksen vihjaavat, että myös joutsen on voinut olla tällainen vainajien saattaja. Tuonen virrassahan silvottu Lemminkäinenkin ajelehti. Mutta Linnunrata ei ole vain vainajien sielujen tie, sen kautta kulkevat myös tietäjät toiseen maailmaan. Kuten aiemmin mainitsin, Lemminkäinen on pohjimmaiselta olemukseltaan juuri tällainen matkaaja, shamaanijumala.

Eräs Linnunrataan liitetty mytologinen teema on jalanjäljet. Linnunradan on ajateltu kuvastavan jonkun tai joidenkin liikettä, jahtia tai juoksua. Pohjoisilta suomalais-ugrilaisilla kansoilta tunnetaan myytti Aurinkohirven metsästyksestä. Myyttiä tulkittaessa Otavan tähdistö on yhdistetty hirveen, Pohjantähti metsästäjään. Mielenkiintoisesti Pohjois-Karjalan Zalavrugasta löytyy linnunratamainen kalliopiirros, joka näyttää olevan kuvaus tästä taivaallisesta metsästysretkestä. Ei ole minusta kovinkaan kaukaa haettua yhdistää Lemminkäisen Hiiden hirven hiihdäntä ja ikivanha suomalais-ugrilaisten kansojen myytti Aurinkohirven metsästyksestä.

Lisäksi Linnunrata on maailmanpuun heijastuma. Yhteys maailmanpuuhun tulee hyvin näkyväksi kun tarkastellaan Linnunradan ja talvennavan suhdetta. Talvennapa on talven keskipiste, jolloin kylmyys saavuttaa perinteisesti huippunsa. Silloin “talven selkä katkeaa”. Eräät tutkijat ovat esittäneet, että Ison tammen myyttinen kaataminen liittyisi juuri talvennapaan. Tammihan peitti taivaanvalot, langettaen maailmaan pimeyden ja kylmyyden.

Ison tammen kaataminen kuvastaisi siis vuodenkiertoa, jossa pimeyden selkäranka murtuu lopullisesti ja valo pääsee hiljalleen palaamaan maailmaan. Valon vapautuminen saa tietenkin aikaan kevään ja luomakunnan elinvoiman uusiutumisen. Kevään saapumisen kannalta sydäntalven hetki on olennainen. Silloin valo ja lämpö saa voiton pimeydestä ja kylmyydestä. Ja Lemminkäisen voimanhan on usein ajateltu ilmenevän juuri saapuvan kevään elämänvoimassa.

Lemminkäinen on siis vuoden pimeimpään aikaan yhdistetty taivaallinen valon poika, joka kuolee herätäkseen taas eloon. Tämän tapaisen hahmon olen muuten tavannut aiemminkin muiden uskontojen piirissä.

Onkohan sattumaa, että toinen suomenuskon uudelleensyntyvä jumalanpoika, Ohto, liitetään ainakin kansanperinteessä myös talvennapaan. Suomessa on vanhastaan vietetty 13. heinäkuuta keskikesää ja karhunpäivää. Keskikesäinen karhunpäivä on karhun myyttinen syntymäpäivä, talvennapana talviunta uinuva karhu kääntään vanhan kansan mukaan kylkeä. Samalla karhu jakaa talvikauden kahtia. Kustaa Vilkunan mukaan on mahdollista, että entisaikojen karhunkaato peijaisineen ja ohdonhäineen on keskittynyt sydäntalven päivään — lauletaanhan karhun riittirunoissa talvipesästä surmatun karhun hengelle.

Talvennapaa varten aion laatia rukouksen Lemminkäiselle; Hiiden hirven hiihtäjälle, kauniille Kalevan pojalle. Toivottavasti tammikuussa on pakkasta ja kirkas talviyö, niin yhteyttä pyhään jumalaan pääsee vahvistamaan Linnunradan ja tähtitaivaan alla.

Tässä loitsu pakkasen aiheuttamia vikoja vastaan (Suomen kansan muinaiset loitsurunot). Huomionarvoisaa on muinaissuomalaisten tapa käsittää koko luonto persoonalliseksi ja ihmisen tunteisiin osallistuvaksi. Pakkasta puhutellaan ja uhitellaan kuin ketä tahansa elävää olentoa. Pakkasta vaaditaan korjaavan pahat tekonsa tai niistä kerrotaan emolle. Kun puhutaan pakkasesta, niin olennon emo ei taida olla kuka tahansa äitimuori, vaan itse pimeän Pohjolan (vainajalan) emäntä.

Pakkanen Puhurin poika,
Talvipoika hyyhetyinen,
Jo rikoit ihon imeisen,
Turmelit emosen tuoman,
Vaimon kantaman kaotit;
Meni mies mehettömäksi,
Uros uimenettomaksi.

Enemp’ on emolla huolta,
Vaiva suuri vanhemmalla,
Pahoja parantaessa,
Tammottaissa taikioita,
Kun poika pahoin tekevi,
Lapsi tuhmin turmelevi.

Paitsi loitsusanoin, pohjoisen kansat ovat hoitaneet paleltumia perinteisesti hieromalla, mutta nykylääketiede kieltää tällaisen hoitomuodon ankarasti. Erään lähteen mukaan paleltumia on kansanlääkinnässä hoidettu muun muassa piharatamon lehdistä tehdyllä hauteella.

Elollistettu pakkanen tuo mieleen venäläisen perinteen Pakkasukon (Ded Moroz) eli venäläisten vastineen länsimaalaiselle joulupukille (Santa Claus). Pakanallisella ajalla Pakkasukko oli loitsussa kuvatun pakkasen kaltainen ilkeä henki, joka palellutti ihmisiä ja ryösti lapsia. Pakkasukko oli sukua slaavilaisille tuulen, talven ja alisen maailman jumalille, jotka kaikki elementit ovat läsnä myös meikäläisen pakkasen emon, Louhen, hahmossa.

Aikojen kuluessa, ortodoksisten perinteiden ja pyhän Nikolauksen tarinan vaikutuksesta Pakkasukosta tuli lapsiystävällinen hyväntekijä. Nyky-Venäjällä Pakkasukko tuo uutenavuotena lapsille lahjoja yhdessä lapsenlapsensa Lumitytön (Snegurotška) kanssa.

Torstain eli Ukon päivän kunniaksi tässä on rukous hänelle. Kaikki säkeet tulevat alkuperäisestä kansanrunoudesta, muutamassa kohtaa olen vaihtanut sanan tai sanajärjestyksen. Tämän on toinen blogissa julkaistu Ukon rukous, ensimmäinen löytyy tästä linkistä.

Ukko kultanen kuningas
Vaari vanha taivahinen
Itse pilvien pitäjä
Hattaroitten hallitsija!

Tule turvaksi minulle
Vasten vastuksen väkeä,
Ettei pysty väärät voimat
Eikä vastuksen vasarat!