Kuun vaiheiden vaikutus ihmiseen ja luontoon on keskeisiä suomalaisia kansanuskomuksia. Kuun vaiheiden mukaan ovat työnsä ajoittaneet niin kansanparantajat, maanviljelijät kuin metsätyömiehetkin. Kuusta on katsottu ennen vanhaan – ja miksei nykyäänkin – niin polttopuun kaatopäivät kuin kylvöt ja istutuksetkin. Anne Pöyhönen on koonnut kiitettävästi vanhan kansan kuutietoa kirjaan Ylä ja alakuu – ajoituksen taito suomalaisessa kansanperinteessä (2006).

Jos pohdimme kuun uskonnollista merkitystä muinaissuomalaisille, niin esille nousee eräs seikka, joka on epäsuorasti läsnä kuuhun liittyvässä kansanomaisessa uskomusperinteessä, nimittäin kuun vaikutus ihmisen kohtaloon. Kuutar, kuun jumala, vaikuttaa olevan jollain tavalla tekemisissä ihmisten kohtalon kanssa. Asia vaatii kuitenkin hieman selvennystä. Aloitetaan taustoittaminen maailmaan utuiseen alkuhämärään sijoittuvasta Ison tammen synnystä. Tämä suomalaisen perinteen keskeinen runokertomus alkaa kuvauksella kolmesta tai neljästä neidosta, jotka lähtevät niittämään heinää.

Oli ennen nel’l'ä neittä
koko kolme morsienta
lähetih hyö heinän niittoh,
eli korttehen koruh.

Runon virolaisessa versiossa samat neljä neitoa lähtevät harjaamaan merta kultaisella luudalla tai kampaamaan sitä kultaisella kammalla. Kansanrunoudentutkija Matti Kuusen mukaan neidot ovat samoja kuin itämerensuomalaisessa runoissa esiintyvät neljä kutojaneitoa. Nämä neljä kutovaa neitoa tapaamme esimerkiksi tunnetussa virolaisessa regilaulussa.

Mis seel sormukse sisessa?
Neli noorta neitsikesta:
üks seel kuab kuldavööda,
teine vaalib vaskivööda,
kolmas poomib pollesida,
neljas nutab noorta miesta.

Virolaisen tutkijan Aado Lintropin mukaan runoissa annetaan ymmärtää, että nämä neljä neitoa ovat taivaallisia olentoja Seulasten tähtiryhmässä maailmanpuun latvassa. Seulaset on useimmiten virolaisessa kansanomaisessa tähtitieteessä esiintyvä tähtijoukko. Seulasista mitattiin aikaa, ennustettiin vuodenaikojen säitä ja viljasadon onnistumista. Seulasten kutojaneidoilla tuntuu siis olevan yhteys tulevaisuuden ennustamiseen ja sitä kautta ihmisten kohtaloon. Ei ole siis yllättävää, että kansanperinteen tutkijat ovat Lintropin mukaan verranneet Seulasten neitoja kreikkalaisen ja skandinaavisen mytologian kohtalottariin, joiden tehtävänä oli kehrätä ja katkaista ihmisen elämänlanka.

Lintropin mukaan eräässä Inkeristä tallennetussa runoversiossa taivaallinen kutojaneito yhdistetään suoraan ihmisen kohtaloon ja ajatukseen elämänlangasta. Runossa mainitaan neljän neidon sijasta enää vain yksi neito, jonka kerrotaan ”kutovan kultakangasta” ja ”helskyttävän hopeaista” kirjokannen alla. Yksi neidon kutomista langoista katkeaa ja neito purskahtaa itkuun.

Mikä kirjokannen alla?
Neitoi kirjoikannen alla.
Mitä neitoi tekköö?
Kultoikangasta kuttoo,
hopeaista helkyttää.
Taittui yksi kultoilankoi,
helähtyi hoppealankoi,
neitoi täytyi itkömään.

Runo jatkuu kuvauksella siitä, miten tytön kyyneleet valuvat pitkin hänen poskiaan ja putovat rintaneulalle. Eräissä runoversioissa tytön valuvista kyynelistä syntyy kolme jokea, joista muodostuu kaksi tai kolmea mäkeä. Mäelle kasvaa kolme koivua ja koivun latvassa kukkuu kolme käkeä. Runossa kerrotaan, että käki kukkuu sille ihmiselle, jota kohtalo odottaa. Yhteys langan katkeamisen ja ihmisen kohtalon välillä on siis sangen ilmeinen. Inkeriläisessä runossa kutojaneito yhdistetään Päivättäreen ja Kuuttareen: hänen sanotaan olevan Kuuttaren tytär.

Ajoi Kuutarmoin kujalle,
Päivöttären tanhavalle
Kuuttarin tytär kuttoo,
kultoikangasta kuttoo,
hopiaista helkyttää.
Taittui yksi kultoilanka,
helkähti hoppiialanka.
Täytyi neitoi itkemää.
Itki neitoi, kyynel vieri
punaisille poskillee,
heleille helmoillee,
vielä vieri helmoiltaa
suuren varpaan nennää

Meillä on siis ihmisten elämänlankoja kutova taivaallinen neito (tai neitoja), joka yhdistetään sekä Seulasiin että kuuhun. Seulasten merkitys kohtalon kannalta on helppo ymmärtää. Tähtiryhmä on ollut virolaisille, mahdollisesti muillekin itämerensuomalaisille kansoille, taivaankannen tärkeimpiä kohteita joista tulevaisuutta ja kohtaloa on ennustettu.

Mutta miksi neitoa sanotaan Kuuttaren tyttäreksi? Tämäkin yhteys on symbolisesti luonteva. Tunnettu uskontotieteilijä Mircea Eliade huomauttaa teoksessaan Pyhä ja profaani, että kuulla on ollut muinaisille ihmisille paitsi tärkeä käytännöllinen merkitys ajanlaskun apuna, niin myös suuri symbolinen merkitys elämän kiertokulun kuvastajana. Tämä siksi, että kuu kokee kiertonsa kuluessa ikuisen elämänkierron: syntymän, kuoleman ja uudelleensyntymisen. Muinainen ihminen huomasi maanpäällisten asioiden heijastelevan kuun syntymisen ja kuolemisen sykliä. Juuri tähän perustuu uskomusperinne kuun vaiheista asioita “lisäävinä” tai “vähentävinä”. Lisäksi Eliade huomauttaa, että kuuhun yhdistyy maailman uskomusperinteissä kutomisen, kohtalon, elämänlangan ja kuoleman symboliikkaa.

On siis varsin luontevaa, että itämerensuomalaisen perinteen ”kohtalon neito” on kuun tytär. Ihmisten kohtalot kudotaan taivaissa kirjokannen alla, maailmanpylvään tai maailmanpuun latvassa, missä neito kutoo hopeisia elämänlankoja kultakankaaseen. Lopputuloksena hopealangoista syntyy kaiken elämän kuva, ihmisten yhteenkudottujen kohtaloiden kokonaisuus. Kun neito vahingossa katkaisee elämänlangan, hänen kyynelensä valuvat kolmeksi joeksi, kolmeksi mäeksi ja kolmeksi niiden laella kasvavaksi koivuksi. Koivun latvassa kolme käkeä kukkuu kohtalonmerkiksi ihmiselle, jonka hopealanka on katkennut.

Koska Kuutar ja hänen tyttärensä vastaavat ihmisten kohtalosta, on luonnollista, että suomensukuiset kansat ovat pitäneet uudenkuun aikaa sopivana hetkenä pyytää taivaista hyvinvointia ja onnea tulevaisuutta varten. Mervi Naakka-Korhosen mukaan eräs sukukansojen vanha tapa on tervehtiä vuoden ensimmäistä uutta kuuta ja toivoa hyvinvointia, vaurautta ja onnea. Udmurtit ottavat uudenkuun nähdessään lakin päästään ja sanovat: »Inmar (taivaanjumala) antakoon terveyttä!». Samanlaista tapaa ovat Naakka-Korhosen mukaan noudattaneet muun muassa muinaissuomalaiset, virolaiset, ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset. Hyvä tapa varmasti olisikin muistaa kohtalotarta uudenkuun aikaan. Seulasten neitoa voisi ehkä pyytää kutomaan varmoin sormin ihmisen oman hopealangan sopusointuun lukemattomien muiden elämänlankojen kanssa.

Lähteet

Aado Lintrop, The Great Oak, The Weaving Maidens and the Red Boat, Not To Mention a Lost Brush
Anne Pöyhönen, Ylä ja alakuu – ajoituksen taito suomalaisessa kansanperinteessä
Mervi Naakka-Korhonen, ”Kuu ja terveys”. Artikkeli teoksessa Eija Stark ja Laura Stark (toim.) Kansanomainen ajattelu
Mircea Eliade, The Sacred and the Profane

Kuvailen tässä artikkelissa suomenuskon vuotuisjuhlat niin kuin minä ne koen. Pohdinta on jatkoa aikaisemmalle kirjoitukselle, jossa kävin läpi kansanuskon juhlapyhiä. Aiempi ajastaika on kansanperinteellinen, tulkintaa välttävä tietopaketti, jota tämänkertainen mytologis-tulkinnallinen kirjoitus pyrkii täydentämään.

Kirjoituksesta saa vapaasti ottaa tai olla ottamatta vaikutteita. En yritä vakuuttaa ketään tämän kalenterin paremmuudesta tai oikeellisuudesta. On kuitenkin hienoa, jos jollekulle tarttuu tästä kirjoituksesta matkaan jotain arvokasta. Koen tällaiset maailmankuvalliset kysymykset siten, että ihmiset keräävät elämässä onnensa sirpaleina matkalta ja rakentavat niistä enemmän tai vähemmän onnistuneesti jotain eheää ja kestävää.

Tosiasiallisempaa tietoa kansanperinteestä on saatavilla juurikin aiemmassa ajastaika-artikkelissa. Suosittelen tutustumaan etenkin ensimmäisen artikkelin lähdekirjallisuuteen. Minulta voi myös kysyä, jos jokin kohta tai maininta kalenterissa jää askarruttamaan.

Alkusanat

Eli joitain maailmankuvallisia huomioita kalenterin takana…

Jo useiden vuosisatojen ajan länsimainen sivilisaatio on rakentunut kehityksen idean varaan. Kehityksen idea vaatii toimiakseen lineaarisen aikakäsityksen. Lineaarinen ajattelu tarkoittaa, että historialla on sekä alku että tulevaisuudessa sijaitseva huipentuma, jota kohti koko maailma ja ihmiskunta vääjäämättä kulkee, ja joka antaa historialle sen koko merkityksen. Huipentuma voi olla kommunistinen utopia tai edistyneen teknologian mahdollistama maanpäällinen paratiisi. Olennaista on, että historia kulkee vääjäämättä kohti jotain tulevaisuudessa häämöttävää. Kehitys tarkoittaa, että historia nähdään kasaantuvien ajallisten vaiheiden sarjana, jossa viimeisin vaihe on aina edeltäjiään parempi. Kehitys on väistämätöntä, välttämätöntä ja peruuttamatonta.

Otetaan esimerkki: elämä on nyt parempaa kuin 1800-luvulla, sanotaan. Tällainen kehitys on kuulemma ollut luonnollista ja väistämätöntä, emmekä voi palata enää vanhaan. Kukaan ei voi pysäyttää kehitystä. Huominen tulee aina olemaan parempi kuin eilinen. Vaihtoehtoisissa dystooppisissa visioissa kehitysusko käännetään peilikuvakseen: kuljemmekin hyvästä kohti katastrofaalisen huonoa maailmaa. Mutta tällaistenkin kauhukuvien takana piilee sama viivamainen lineaarinen ajattelu maailman kohtalosta.

Kehitysoptimismista seuraa ajatus, että maailmaa voidaan muuttaa ja sitä tulee muuttaa, siis kehittää huonosta kohti parempaa ja tehottomasta kohti tehokkaampaa. Samalla ihminen ottaa itselleen paikan luonnon suvereenina valtiaana, joka haluaa alistaa luonnon täydelliseen kontrolliinsa. Luontoa ei nähdä arkaaisille kulttuureille ominaiseen tapaan kunnioitettavana ja palvottavana mysteerinä, vaan hiottuna mekaanisena koneistona, jonka hienovaraiset yksityiskohdat tulee paljastaa valvottujen tieteellisten kokeiden avulla.

Koska tieteellinen tieto on kumulatiivista, niin tietomme kosmoksen »mekaniikasta» kasvaa jatkuvasti. Tämä on johtanut huikeaan tieteellisen ja teknologiseen kehityksen, jonka teknologinen seuraus tämäkin sivusto kiistattomasti on. Mutta miten tämä aatehistoria liittyy suomenuskoiseen kalenteriin? Siten, että muinaissuomalainen ajattelu ja elämäntapa ovat monessa mielessä vastakkaisia modernille lineaariselle ajattelulle ja luontokäsitykselle. Tästä johtuen myös muinaissuomalainen näkökulma vuodenkiertoon on länsimaisesta ajattelusta poikkeava.

Kaksi keskeistä eroavaisuutta lineaarisen kehitysajattelun ja muinaissuomalaisuuden välillä ovat suhde luontoon ja suhde perinteeseen. Kehityksen näkökulmasta luonto on aina jotain alistettavaa ja kontrolloitavaa, ei koskaan pyhää sanan varsinaisessa merkityksessä. Traditio taas nähdään järjen ja kehityksen esteeksi. Ja vaikka kehitysuskon järkevyyttä onkin kritisoitu rajusti länsimaissa viime vuosikymmeninä, niin yhä sangen yleisesti ajatellaan, että ihmisyksilön “vapaus” kasvaa sitä suuremmaksi, mitä kauemmaksi luonnon ja tradition siteistä hän onnistuu irrottautumaan.

Tarkoituksenani ei ole syventyä kehitysuskon tai sitä vastaan esitettyjen kritiikkien yksityiskohtiin. Tämän kirjoituksen kannalta on olennaista tietää, että suomenusko on luonteeltaan modernista länsimaisesta ajattelusta poikkeavaa. Tämä on väistämätöntä, sillä suomenusko on sekä traditionaalinen uskonto että luonnonuskonto. Suomenusko on ihmisen, luonnon ja tradition siteiden pyhittämistä ja niille omistautumista. Tällainen ajattelu ei ole edellä kuvailluista syistä johtuen mahdollista kehitysuskon ja lineaarisen aikakäsityksen viitekehyksessä. Ihmisen, tradition ja luonnon suhde on ymmärrettävissä syvällisellä tasolla vain silloin, jos omaksutaan luonnonuskonnoille ominainen tapa tarkastella maailman ja ajan olemusta.

Luonnonuskonnoissa – ja ehkä uskonnollisessa ajattelussa yleismaailmallisestikin – aika jakaantuu kahteen kerrokseen: myyttiseen aikaan ja maalliseen aikaan. Näistä myyttinen aika on aina maallista väkevämpi ja tärkeämpi, se on maailman alkuhämäriin ajoittuva jumalten aika. Myyttisellä ajalla jumalten teot antoivat maailmalle ja sen asioille muodon ja merkityksen. Myytit selittävät, miksi luonto ja ihmismieli ovat sellaisia kuin ne ovat. Lineaarisen aikakäsityksemme valossa tällainen ajattelu vaikuttaa kuitenkin kummalliselta ja taikauskoiselta.

Luonnonuskontojen aikakäsitys ei kuitenkan ole lineaarinen, vaan maailma rakentuu muuttumattoman myyttisen ytimen ympärille, jota aika kiertää ikuisena spiraalina. Luonnonuskoiselle jumalten aika ei ole luoksepääsemättömään menneisyyteen kahlittu ajanjakso. Päinvastoin, se on maailman pinnan alla vaikuttava muuttumattomuuden ja ikuisuuden taso, joka ohjaa maailman muutosta. Muutos toistaa jumalten aloittamia syklejä: myyttisen ajan tapahtumat toteutuvat maailman rytmeissä aina uudestaan ja uudestaan.

Kosmos on elävä kokonaisuus, joka syntyy jumalten käsistä. Luonnon rytmit ilmentävät jumalallista järjestystä, sopusointua, pysyvyyttä ja hedelmällisyyttä. Luonnonuskoinen ei ajattele ihmistä luonnon herraksi tai alistajaksi, vaan sen osaksi. Harva kaikkein maallistuneinkaan ihminen on täysin turta luonnon ihmeiden edessä. Tämän tunteen taustalla häilyy modernin ajan hälyssä heikentynyt alkuvoimainen kokemus luonnon pyhyydestä. Luonto ei ole luonnonuskoiselle koskaan pelkästään “luonnollista”, vaan sillä aina uskonnollista merkitystä. Luonto, koko kosmos, ilmaisee aina jotain itseään suurempaa ja ikiaikaista, se ruumiillistaa jumalallisen.

Luonnonuskonnon näkökulmasta ihminen on luotu osaksi luontoa, joten kaikki aito edistys voi tapahtua voi luonnonkierron mukana, sopusoinnussa jumalten kanssa. Ihmisen elämänlaatua ei silloin mitata maallisen edistyksellisyyden tai takapajuisuuden kriteereillä, vaan sillä perusteella, miten lähellä hän on alkuperäistä jumaluutta. Tällaisessa ajattelussa elämän vuotuiskierto on luonnon rytmeihin sulautumista ja sen ruumiillistaman jumaluuden kokemista.

Luonnon rytmien jaksottama aika ei ole tasapaksua virtaa. Toiset hetket vuodenkierrossa ovat toisia pyhempiä. Vuodenkierron rytmeissä on sellaisia merkkipäiviä, jolloin myyttisen ja maailmallisen tason väliset rajat katoavat hetkeksi ja ihminen pääsee kosketuksiin ikuisen pyhän kanssa sen puhtaassa muodossa. Tällaisella pyhällä hetkellä maailma jumaluus on tavallista vahvemmin läsnä. Silloin uskonnollinen ihminen elää uudelleen myyttisen ajan tapahtumat. Hän toistaa jumalten teot, sillä näin hän pääsee esikuvallisten jumaltensa yhteyteen, kulkemaan heidän jalanjäljissään kohti kaikkea mikä on puhdasta, alkuperäistä ja pyhää.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Jumalten tekoja toistetaan riiteissä eli pyhissä toimituksissa. Esimerkiksi toukojuhlassa hyötykasvi voidaan istuttaa rituaalisesti pihapiirin multaan. Toimitus tehdään laulaen muinoin toukotöissä toistettua kertomusta sammon ryöstöstä eli vuodenkierron synnystä. Tällä tavoin ihminen saattaa pyhän kertomuksen lihaksi. Hän toistaa jumalten työn elämän synnyttämisessä ja varjelemisessa. Ja toteuttaa sen kautta Väinämöisen toiveen, että sammosta syntyisi »kyntö, kylvö ja kasvu kaikenlainen».

Eräs suomenuskoinen ajastaika

Vuoden alkaminen on minulle muutakin kuin pelkkä päivämäärä. Se on mystinen hetki, jolloin kaaoksen syövereihin suistunut vuosi palaa takaisin alkuperäisen eheyden ja puhtauden löytäneenä. Jokaisen vuodenkierron lopussa turmeltunut vanha vuosi kuolee, mutta se herätetään aina uudelleen henkiin kuin Tuonen virrasta haravoitu Lemminkäinen. Tämä kuvastaa maailmankaikkeuden luonnetta elävänä kokonaisuutena; maailma syntyy, elää ja kuolee. Tämä on sen ikuinen kierto.

Kekri marraskuun alussa on paitsi satovuoden päätösjuhla, myös vuoden kuoleman juhla. Kekri on maailman vääjäämätön suistuminen kaaokseen ja kuolemaan. Kaaosta ja kuolemaa kuvastavat kekriyön pimeydessä vaeltavat vainajien saattueet. Pohjola ottaa silloin vallan, maa ei verso uutta elämää vaan makaa kuolleena, »martaana». Menneen satokauden antimista voidaan kuitenkin vielä nauttia sisällä pirtissä iloisessa seurassa. Kunnioitettujen vainajien vierailua kunnioitetaan hiljaisuudella sekä välttämällä tiettyjä töitä ja askareita. Vainajat saapuvat kekriaattona vanhoille kotopaikoilleen, jossa heille lämmitetään sauna sekä tehdään vihdat. Perheen kylpyajaksi jätetään tupaan ruokapöytä odottamaan näitä »keyrittäriä», jotta he saavat »rauhassa ravita».

Kekrin jälkeen seuraa yhdentoista tai kahdentoista päivän jakoaika. Silloin maailma lipuu eteenpäin pelottavassa kaaoksen virrassa. Uusi vuosi on vielä heiveröinen lupaus ja altis erilaisille kohtalonoikuille. Ihmisten teoilla onkin suuri vaikutus tulevan vuoden onneen. Jakoajan päättyessä maailma syntyy vahvana alkuperäiseen jumalalliseen järjestykseen, kaaoksesta tulee kosmos. Maailmanjärjestyksen kuva on kosmosta koossa pitävä maailmanpylväs, jota tähtitaivaan halki kaartuva Linnunrata, sielujen ja shamaanien tie, kuvastaa. Linnunrata esittää vuoden ensimmäisen puoliskon kulkua. Linnunradan alkupää on idässä, mistä aurinko uuden elämän lähteenä nousee. Alkupää vastaa alkutalvea. Korkein kohta kuvastaa keskitalvea, länteen kaartuva pää taas kevättalvea. Jakoajan lopussa ollaan Linnunradan alkupäässä, uuden vuoden lähteellä, josta siirrytään talven mittaan kohti keskikohdan harjaa.

Uudenvuoden myötä maailma palaa sen alkuperäiseen pyhään, joka pääsi kuluneen vuoden aikana turmeltumaan. Uudenvuoden ensimmäinen kuu on väkevä merkki jumalallisen järjestyksen paluusta. Eräs sukukansojen vanha tapa on tervehtiä vuoden ensimmäistä uutta kuuta ja toivoa hyvinvointia, vaurautta ja onnea. Udmurtit ottavat uudenkuun nähdessään lakin päästään ja sanovat: »Inmar (taivaanjumala) antakoon terveyttä!».

Ensimmäinen suuri juhla kekrin jälkeen on joulu. Joulukuun 20. – 22. päivänä aurinko eli Päivätär kulkee kiertonsa matalimmassa kohdassa ja lepää hetken. Kesäpäivänseisauksen aikaan syntyneen ison tammen latva ulottuu jo taivaalle ja sen oksat levittäytyivät itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Se on niin suuri, että maailma peittyy pimeyteen. Tammelle etsitään kaatajaa. Pahat henget liikkuvat pimeydessä maan päällä, joten koti suojataan loitsuilla ja aurinkopyörillä epätoivotuilta vierailta, »liiemmäisiltä». Kuten kekrinä, myös jouluna »omakuntaiset» vainajat ovat kuitenkin tervetulleita ja onnea tuovia vieraita.

Joulu kestää pesäpäivistä Nuutinpäivään eli tammikuun 13. päivään. Joulu on perhejuhla. Silloin muistetaan kodin- ja maanhaltijoita sekä vainajia. Aattona tuodaan olkia sisälle, kylvetään saunassa ja syödään hyvin. Jouluna kunnioitetaan vierailevia omakuntaisia hiljaisuudella ja työntekoa välttämällä. Heille saatetaan jättää pöydälle vesimalja, jonka viereen asetetaan joulukynttilä palamaan jouluyön ajaksi. Tarkoituksena vesimaljan asettamiselle on se, että henget liikkuessaan saisivat sammuttaa janonsa.

Haltijoille annetaan jouluna – ja muidenkin juhlian aikaan – maistiaisensa juhlaruuista ennen kuin ihmiset niitä syövät. Näin varmistetaan onni ja haltijoiden suopeus jatkossakin. Uhrit asetetaan talon pitämyspuun juurelle. Uhripuu kuvastaa Linnunradan tapaan kosmista maailmapylvästä, se on maailman keskipiste ja ihmisten yhteysväylä jumaliin.

Tammikuun puolivälissä, 13. tai 14. tammikuuta saavutetaan Linnunradan keskikohta, josta alkaa lasku länteen kohti kevättalvea ja kasvukauden alkamista. On sydäntalvi: talvennapa eli harjapäivä. Tällöin talven selkä katkeaa, kun iso tammi kaatuu rytisten ja valo pääsee palaamaan maailmaan. Aivan kuin tästä tiedosta huojentuneena Ohto Otavanpoika kääntää kylkeään talvipesässä. Kevään odotus alkaa, mutta edessä ovat pitkät juhlattomat selkäviikot.

Kevättalven mittaan Päivä palaa voitonriemuisesti takaisin valoaan loistaen. Laskiaisena 16. helmikuuta (päivämäärä virolaisen kalenterin mukaan) Linnunradan laskua kohti kevättä vauhditetaan mäenlaskulla ja taioilla, jotka tuovat paitsi kevään myös onnea ja menestystä ihmisille. Laskiaisena naisten työt on kielletty. Silloin keitetään herneistä tai pavuista rokkaa, lasketaan mäkeä, saunotaan ja syödään uhriateria vainajahenkien kanssa.

Kun kevään ensimmäinen pajunkissa löydetään, vietetään virposunnuntaita. Lapset kulkevat talosta taloon käsissään kirjavilla tilkuilla koristettuja tuoreita pajunvitsoja, virpoja. Talon emännän tavattuaan he virpovat hänelle terveyttä kaikille suomalaisille tuttujen lorujen tahdissa. Virpominen on lastenperinnettä, mutta alkujaan tapahtumalla on luultavasti ollut uskonnollinen merkitys. Oksa on ollut todiste kosmoksen uudelleenluomisesta, se on ollut merkki siitä, että jumalat ovat voittaneet kaaoksen voimat ja kevät on palaamassa takaisin. Vastaavia riittejä tunnetaan maailmalta. Niissä joukko lapsia tai nuoria kulkee näyttämässä kevään ihmettä: ensimmäistä vihantaa oksaa. Meikäläinen virpomisperinne onkin mainio ja säilyttämisen arvoinen tapa.

Suviyöt huhtikuun puolivälissä päättävät talvikauden ja aloittavat vuoden kesäpuoliskon. Kesäkauden – tai oikeammin kevätkauden – ensimmäinen juhla on hela eli toukojuhla. Helan ajankohta on huhtikuun 20. ja toukokuun 20. päivän välillä. Hela on puhdasta iloa saapuneesta keväästä. Luonnonhenkiä kunnioitetaan ulkosalla niityillä, metsissä ja kukkuloilla. Siellä poltetaan onnea tuovia kokkovalkeita, iloitaan ja tanssitaan. Naimattomat naiset käyvät lemmensaunassa ja tekevät lemmentaikoja.

Helalla ei ole suomensuskoisessa kalenterissa tarkkaa päivämäärää, ellei sitä vietetä helatorstaina, mutta tällöin se olisi sidoksissa kristillisen pääsiäisen ajankohdan. Helan ajankohdan nyrkkisäännöksi voisikin ottaa vaikka sellaisen, että hela ajoittuu kevätpäiväntasauksen (19., 20. tai 21. maaliskuuta) jälkeisen toisen täysikuun aikoihin. Siis suurin piirtein välille 20. huhtikuuta ja 20. toukokuuta. Pääsiäisen ajoituksen vanha nyrkkisääntöhän kuuluu, että pääsiäistä vietetään kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina.

Keväisen toukojuhlan aikaan käydään taistelua sammosta. Tarina sammosta voidaan tulkita kertomukseksi siitä, miten vuodenkierto saa alkunsa. Pohjolan emännän kanssa käydyn taistelun lopuksi Väinämöinen toivoo sammosta tulevan »kyntö, kylvö ja kasvu kaikenlainen». Pohjolan emäntä vannoo vastustavansa näitä aikeita. Tämäkin pyhä kertomus toistuu luonnon rytmeissä: keväällä on kasvukausi, kylvön aika ja syksyllä Pohjolan pakkanen saa yliotteen. Satokauden päätteeksi kaaos murskaa kosmoksen, mutta se syntyy aina uudestaan kekrin jälkeen. Vuosittainen kasvukausi on siis jumalten taistelua kuoleman ja kaaoksen voimia vastaan. Jumalten esimerkkiä seuraten ihminenkin voi istuttaa toukokylvönä maahan omat sammonsirpaleensa, ja varjella niiden kasvua ja antaa niiden ravita itseään – ruumiillisesti tai henkisesti.

Kodinhaltijan juhlaa vietetään 23. huhtikuuta. Ihmiset ovat kautta aikain rakentaneet asumuksensa maailmankaikkeuden pienoismalleiksi. Suomenuskoisille läheisin esimerkki on ehkä pohjoisten luonnonkansojen kota, jonka tulisija on maailman keskipiste ja kodan tukikeppi kuvastaa kosmosta tukevaa maailmanpylvästä. Modernilta ihmiseltä tämä käsitys kodin ja kosmoksen yhteydestä on valitettavasti kadonnut. Kodista on tullut puhtaasti materiaalinen objekti, »asumiskone», jolla on useimmiten sentään henkilökohtaista tunteellista arvoa, mutta ei uskonnollista tai kosmista merkitystä.

Suomenuskoisena ajattelen kuitenkin, että jumalat luovat kosmoksen ja ihminen luo vuorostaan kotinsa tuon kosmoksen kuvaksi. Koti on maailmankaikkeus, jonka ihminen rakentaa itselleen jäljitellen työssään jumalia. Kodin sisällä vallitsee järjestys, siellä on maailman keskipiste, joka voi olla tulisija tai kotialttari. Kotipiiri sulkee – maagisessa ja konkreettisessa mielessä – ulkopuolelleen kaaoksen voimat, liiemmäiset ja muukalaiset.

Kodinhaltijan juhlassa talon perhettä ja pihapiiriä suojelevaa kotihaltijaa muistetaan juhlalla. Koti puhdistetaan huolellisesti edeltävänä päivänä. Haltijaa muistetaan uhrilahjalla. Perinteiseen tapaan – osoituksena haltijan kunnioittamisesta – talosta ei saa juhlapäivänä antaa mitään tavaraa pois. Juhlan perimmäisenä tarkoituksena on pyhittää koti ja puhdistaa se väkevään jumalalliseen alkutilaansa.

Toukokuun lopulla, noin 25. päivän tietämissä, vietetään Ukon vakkoja eli Ukon juhlaa. Vakkajuhlassa juodaan juhlaa varten pantua pyhitettyä olutta ja uhrataan Ukolle vakallinen ruokaa. Samalla rukoillaan suotuisaa säätä ja menestystä tulevalle suvelle. Samalla juhlitaan Ukon (taivaan) ja hänen naisensa (maan) pyhä avioliittoa. Salamointi ja sade ukkosen aikaan on avioliiton vahvistus, josta syntyy uusi viljasato – ja uusi elämä. Jumalten liitto hedelmöittää maan. Tämä ensimmäinen ikiaikainen yhtyminen on myös esikuva ihmisten avioliitoille.

Kesäkuun 20. päivän paikkeilla Päivä saavuttaa toisen lakipisteensä: vuoden korkeimman kohdan. Aurinko lepää hetken vuoren onkalossa tai maailmanpuun oksilla. Tämän jälkeen sen liikerata alkaa laskea ja päivänkierron pituus lyhentyä. Päivän ollessa korkeimmillaan siltä rukoillaan terveyttä ja menestystä. Luonnon kasvillisuus saavuttaa samaan aikaan huippunsa. Juhannuksen eli mittumaarin aikaan luonto on vehreimmillään ja maan hedelmällisyys voimakkaimmillaan. Oksat, lehdet ja kukat ovat täynnä hedelmällistä ja myönteistä väkeä, jumaluutta. Niiden sirotteleminen asuinympäristöön tuo hyvää onnea ja kukoistusta.

Juhannuksena koti koristellaan onnea tuovilla lehvillä ja kukilla. Pihamaalle pystytetään maailmanpuun symboliksi kaunis »aattokoivu». Juhannuksena saunotaan, iloitaan ja poltetaan pahaa karkottavia kokkoja. Salaperäisenä juhannusyönä tehdään taikoja maaemon pyhimpien lähteiden luona, ennustetaan tulevaa ja kerätään parhaat parannusyrtit. Keskikesän hekuma sisältää oman kuolemansa siemenet, sillä silloin syntyy tuhkasta iso tammi, jonka lehvästö peittää maan taas hitaasti mutta varmasti syksyiseen varjoonsa.

Kuva: Rada Kaasik.

Heinäkuun puolivälissä vietetään suomenuskoisten keskikesää ja vuoden useimmiten myös vuoden kuuminta aikaa. Karhunpäivä on 13. heinäkuuta. Virolaisessa kansankalenterissa koko heinäkuu on omistettu karhulle, se on »karhukuu». Karhu edustaa minulle suomenuskoisena voimaa ja viisautta. Karhun hahmossa yhdistyvät fyysinen ja henkinen. Karhu on ihmisten sukua, Otavaisten olkapäiltä maahan laskettu jumalanpoika. Kontio on tietäjä ja shamaani, joka jättää joka vuosi ruumiinsa makaamaan transsissa maaemon poveen kaivamaansa pesäkohtuun karhun sielun matkatessa taivaalla ylisessä.

Muinaissuomalaisessa ajattelussa pyhänä pidettyihin eläimiin liitetään usein kyky ylittää eri maailmojen tai todellisuuksien välisiä rajoja. Päänsä veteen kastava joutsen on aliseen vainajien maailmaan näkevä Tuonen lintu. Karhu taas kuuluu yliseen jumalalliseen todellisuuteen niin vahvasti, että vanhoina aikoina ihmiset katsoivat velvollisuudekseen varmistaa peijaisjuhlilla Otavan kaadettuaan, että ruumiinsa maan päälle jättäneen Ohton väkevä sielu pääsi nousemaan kallohongan nokasta takaisin ylös kohti Otavaa. Karhunpäivänä jumalanpoikaa muistetaan uhreilla, riiteillä ja lauluilla.

Villavuona 29. heinäkuuta on maanhaltijan juhla. Juhlan nimi tarkoittaa keritsemätöntä keväistä karitsaa, joka juhlassa ennen vanhaan uhrattiin. Juhlaa vietetään perheen kesken, vain talossa pidempään asuneet saavat siihen osallistua. Pihassa komeilevan, juhannuksena siihen nostetun »aattokoivun» juurelle kaadetaan uhri maanhaltijalle.

Pässinpäivää eli kristilliseltä nimeltään Mikkelinpäivää vietetään 29. syyskuuta. Päivän nimi tulee siitä, että ennen vanhaan silloin uhrattiin lammas tai pässi. Vuodenkierron kannalta päivä on kasvukauden ja kesän lopullinen päätöspiste. Pohjolan pakkanen ja pimeys saa maailmasta yliotteen, kosmisessa mielessä vanha vuosi alkaa suistua kaaokseen. Tällöin kiitetään jumalia ja maanhaltijaa kaikista maan antimista ja menneestä kasvukaudesta. Heille asetetaan kiitosuhri maailman keskipisteessä pitämyspuun luona; sen kautta rukoukset tavoittavat jumalat. Samalla aloitetaan valmistautuminen lokakuun puolivälin talviöiden aikaan alkavaan talvikauteen. Talvi synnyttää mukanaan uuden vuoden.

Joka sai lehvän, sai ikuisen rakkauden.

Itämerensuomalaiset perinteet tietävät kertomuksen suuresta tammesta ja sen kaatamisesta. Tarinan alussa kaunis taimi kasvaa tuhkassa maanneesta terhosta. Se varttuu kunnes sen latva ulottuu taivaalle ja puun oksat levittäytyivät itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Suomen kielessä ihmisen elämän alkutaivalta kuvaillaan myös puisella metafarolla. Lapsen sanotaan olevan kuin taimi. Voidaan ajatella, että tämä ihmisen taimi kasvaa vaihe vaiheelta varreltaan vankistuen ja maailmaan vahvemmin juurtuen.

Ihmisen kasvinpolku on kiemurainen kehdosta hautaan. Polun varrella odottaa kamppailua, kärsimystä, toivoa, iloa, surua ja syyllisyyttä. Olemassaolon myrskyt riepottelevat ihmistä, joka välillä nousee voitokkaasti kukoistukseen, välillä sortuu, epäonnistuu ja aloittaa taas alusta. Ristiriidat raivaavat tietä uudelle kasvulle. Ihmisen elämälle on ominaista, että ilman rohkeaa osallistumista ja kokemuksiin antautumista ihmisen persoonallisuus ei voi kypsyä täyteen kukoistukseensa. Liiallinen harha-askelien varominen ja jatkuva toisten seuraaminen johtaa vain itsenäisen kehityksen lamautumiseen, taimen kuolemaan muiden puiden varjossa.

Ihmisen henkisen kehityksen ohjaava voima on luontainen tarve tuntea itsensä kokonaiseksi, eheäksi. Kokonaisuus merkitsee symbolien tasolla rikkomatonta kehää, ympyrää ja sykliä. Se on kaiken kiertokulkua ja vastakohtaisuuksien sovittamista yhteen. Ihmisen elämä on kuin kehä, jonka alkupuolella korostuu elämisen opettelu, itsenäistyminen, perheen perustaminen ja elämänuran rakentaminen. Elämänsä jälkipuoliskolla ihminen etsii vaistomaisesti henkistä eheyttä ja elämänsä merkitystä – ja valmistautuu kohtaamaan väistämättömän kuoleman ja voimiensa kuihtumisen.

Elämän kehää voidaan ajatella myös elinkaarena. Ihmisen elinkaari alkaa kehdosta ja kulkee hautaan asti, jossa se sukeltaa tuonpuoleiseen; näkymättömään, käsittämättömään ja muodottomaan. Tuonpuoleisesta kaari ilmestyy taas maailmaan vastasyntyneen lapsen matkassa. Tämä on ihmissuvun ikuinen kehä, jonka vastakkaisissa pisteissä ovat tuonpuoleiseen lähtevät vanhukset ja maailmaan syntyvät lapset. Kummatkin ovat maailmojen välisen rajan ylittäjiä, toiset tuntemattomaan matkaavia ja toiset sieltä saapuvia. Puun hahmo nousee esiin tämän suvun kiertokulunkin kohdalla. Vielä jokin aika sitten suvuilla oli karsikkopuita, joissa esivanhempien sielujen uskottiin asuvan. Kunnioitettu karsikkopuu yhdisti elävät ja kuolleet maailmojen välisen rajan yli yhdeksi sielulliseksi kokonaisuudeksi. Toisaalta suvun historia on usein tapana kuvittaa sukupuuksi, jossa sukupolvien ketju kulkee muinaisia esivanhempia kuvaavista juurista kohti uusia, haarautuvia elämän oksia.

Kolmantena kehien kokonaisuuteen limittyy mukaan koko luonto – tai pitäisikö sanoa kosmos, jota tammi pitää koossa rutimoraitana eli rautaisena maailmanpuuna. Luonnonkierto on suvun kehän tapaan elämän ja kuoleman vuorottelua: Lemminkäisen henkiinherääminen keväällä, kesän lyhyt mutta kiihkeä kukoistuskausi, talven pimeä rauha. Ihminen ja luonto huokuvat samasta jumalallisesta alkulähteestä, joten ihmisen elämä ja luonnonkierto heijastelevat toisiaan. Luonnossakin kierron murroshetket – alut ja loput, huiput ja laskut – ovat kaikkein pyhimpiä ja merkityksellisimpiä hetkiä. Ison tammen kerrotaan syntyvän keskikesällä vuoden valoisimpaan aikaan ja kaatuvan pimeän talven sudenhetkellä. Ihmisen ja luonnon yhteyden kannalta on kuvaavaa, että myös suuri osa lapsista saa alkunsa juuri keskikesällä.

Ison tammen juuret ovat syvällä Pohjolan mullassa ja sen latvusto huojuu taivaan tähtitarhojen tasolla. Iso tammi on toisinaan kansanperinteessä tasmatammi: puu, joka yhdistää maan ja taivaan nuoran tavoin. Näin se yhdistää itseensä kaksi vastakohtaa: maan ja taivaan, elämän ja kuoleman, maskuliinisen ja feminiinisen, samalla tavoin kuin ihmisen sielu sekä ihmisen suku yhdistävät itsessään nämä vastakohtaisuudet. Toisaalta Pohjolan synkät mullat ja taivaanvalojen loisto kuvaavat ihmisyksilön perimmäistä kaksinaisuutta: kykyä hyvään ja pahaan. Paha on juurakon pimeyttä, kaaosta ja mutaa, hyvä taas taivaan kirkkautta, sopusointua, valoa ja ilmaa. Kun tammi tarinassa kaadetaan, sen luonne tulee hyvin esiin: tammesta saadaan sekä hyvää että pahaa, siitä saadaan ikuista onnea ja rakkautta, mutta lastuista tulee sairauksia ja kuolemaa aiheuttavia nuolia Pohjolan noidille.

Tammi ihmisen symbolina tarkoittaa, että nämä molemmat puolet ovat osa jokaista ihmistä. Jokaisella meistä on verraton mahdollisuus sekä hyvään että pahaan. On ilmeistä, että kykenemättömyys nähdä pahuuden siemeniä itsessään johtaa pahuuden siirtämiseen oman persoonan ulkopuolelle. Tämä näkyy muiden ihmisten tai ryhmien demonisointina. Kypsän henkisen kokonaisuuden saavuttaminen edellyttää kuitenkin hyvän ja pahan tunnustamista itsessämme, ja sen ymmärtämistä, että pystymme halutessamme kumpaankin.

Tässä alkuperäisessä epävarmuudessaan ja sokeudessaan ihminen eroaa jumalista. Jumalat ovat hyvän ja pahan tuolla puolen, aina asioiden suuremman kokonaisuuden ja kiertokulun tiedostavia. Ison tammen kaataminen päättää luojajumalten ajan, ja tekee maailmasta sellaisen, millaisena ihmiset sen kokevat. Maailma on hajonnut, yhteys taivaan ja maan välillä on katkennut. Elämän ja kuoleman rajat ovat vahvistuneet ja muuttuneet pelottaviksi ja uhkaaviksi.

Jumalten alkuaika ei ollut silloin tai nyt, vaan se on kaiken ajan ulkopuolella. Jumalten aika on aina – ja ei koskaan. Myytit toistuvat luonnossa ja ihmisluonnossa ikuisesti. Joka vuosi tammi syntyy, kukoistaa maailmat yhdistäen ja kuolee ylväästi kaatuen. Toisin sanoen vuodenkierrossa maailmojen väliset rajat haurastuvat aina hetkeksi. Silloin maailma on taas yhtä samalla tavoin kuin jumalten aikana. Tällaisilla pyhillä mahdollisuuksien hetkillä itämerensuomalaiset kunnioittivat jumaliaan ja tekivät taikojaan.

Sama dramatiikka kuvastuu ihmisen sielussa. Maailman astuva lapsi on tietämätön sielunsa kokonaisuudesta. Silti lapsella on potentiaali, oma tuhkassa makaava tammenterhonsa, jonka avulla hänen on mahdollisuus kasvaa elämänkokemuksen vahvistamana itsensä tuntevaksi kokonaiseksi ihmiseksi. Parhaimmillaan ihminen kasvaa elinaikanaan jatkuvasti vahvistuen kuin kertomuksen tammi, joka yhdistää lopulta ilmojen tähtitarhat ja juurakoiden pimeät sokkelot kukoistavaksi kokonaisuudeksi, omaksi itsekseen. Tammen elämän päättää vedenalaisesta vainajalasta saapuva vaskihattuinen kuolema. Vainajala odottaa lopulta myös jokaista ihmistä. Astuessaan vuorollaan tuonpuoleiseen ihminen saattaa eheäksi ihmissuvun elävien ja kuolleiden kehän.

Talvipäivänseisahduksesta talvennapaan

Vaka vanha Väinämöinen,
kauan soitti kanneltansa,
soitto kuului kuun tupihin,
laulu päivän ikkunoille.

Terve, kuu, kumottamasta,
kaunis, kasvot näyttämästä,
päiväkulta koittamasta,
aurinko ylenemästä!

–Tuomas Keskimäki

Kiirettä pitää opintojen kanssa, mutta olen hieman pohdiskellut pyhiä kertomuksiakin. Tammikuun 13. päivän talvennavasta tulee minulle aina vaan vahvemmin mieleen Lemminkäinen. Perustelen hieman.

Aurinkohirvi.

Ensinnäkin Linnunradan takia. Linnunrata kuuluu sydäntalveen, siitä on laskettu talven kulkua. Talvennavan aikaan saavutetaan Linnunradan korkein kohta eli karjalaisittain harja. Linnunradan poikki kulkee kaksi lintuaiheista tähdistöä: Joutsen (Cygnus) ja Kotka (Aquila). Linnunrata pyörii siten, että Aurinko lähitähtineen liikkuu Joutsenen suuntaan. Joutsen on ollut tunnetusti pyhä lintu itämerensuomalaisille kansoille. Tästä todistavat joutsenen merkittävä rooli myyteissä ja lukuisat kalliomaalaukset. Tähtitaivaan liikkeitä katsellessa ei vaadita paljonkaan mielikuvitusta siihen ajatukseen, että Joutsen pesii Linnunradalla.

Päivättären virressä Lemminkäinen on Päivättären poika, siis Auringonpoika, joka matkaa Päivölän pitoihin. Tutkija Juha Pentikäinen on arvellut Päivölän olevan Auringon koti, taivaallisten jumalten tyyssija. Taivaalla siis liikutaan Lemminkäisen tarustossa. Joutsenen Lemminkäinen kohtaa metsästäessään Tuonen joutsenta, ehkä tässä on samaistus siihen, miten Aurinko liikkuu Joutsenen tähdistön suuntaan.

Yhdistän Tuonen virran ja Linnunradan, sillä Linnunrata on ollut itämerensuomalaisille kansoille polku, jota pitkin sielut matkaavat tuonpuoleisiin. Sielujen kuljettajina ovat toimineet sielulinnut. Sielulintuina on pidetty ainakin kuikkia ja hanhia. Vienanmeren kalliomaalauksen vihjaavat, että myös joutsen on voinut olla tällainen vainajien saattaja. Tuonen virrassahan silvottu Lemminkäinenkin ajelehti. Mutta Linnunrata ei ole vain vainajien sielujen tie, sen kautta kulkevat myös tietäjät toiseen maailmaan. Kuten aiemmin mainitsin, Lemminkäinen on pohjimmaiselta olemukseltaan juuri tällainen matkaaja, shamaanijumala.

Eräs Linnunrataan liitetty mytologinen teema on jalanjäljet. Linnunradan on ajateltu kuvastavan jonkun tai joidenkin liikettä, jahtia tai juoksua. Pohjoisilta suomalais-ugrilaisilla kansoilta tunnetaan myytti Aurinkohirven metsästyksestä. Myyttiä tulkittaessa Otavan tähdistö on yhdistetty hirveen, Pohjantähti metsästäjään. Mielenkiintoisesti Pohjois-Karjalan Zalavrugasta löytyy linnunratamainen kalliopiirros, joka näyttää olevan kuvaus tästä taivaallisesta metsästysretkestä. Ei ole minusta kovinkaan kaukaa haettua yhdistää Lemminkäisen Hiiden hirven hiihdäntä ja ikivanha suomalais-ugrilaisten kansojen myytti Aurinkohirven metsästyksestä.

Lisäksi Linnunrata on maailmanpuun heijastuma. Yhteys maailmanpuuhun tulee hyvin näkyväksi kun tarkastellaan Linnunradan ja talvennavan suhdetta. Talvennapa on talven keskipiste, jolloin kylmyys saavuttaa perinteisesti huippunsa. Silloin “talven selkä katkeaa”. Eräät tutkijat ovat esittäneet, että Ison tammen myyttinen kaataminen liittyisi juuri talvennapaan. Tammihan peitti taivaanvalot, langettaen maailmaan pimeyden ja kylmyyden.

Ison tammen kaataminen kuvastaisi siis vuodenkiertoa, jossa pimeyden selkäranka murtuu lopullisesti ja valo pääsee hiljalleen palaamaan maailmaan. Valon vapautuminen saa tietenkin aikaan kevään ja luomakunnan elinvoiman uusiutumisen. Kevään saapumisen kannalta sydäntalven hetki on olennainen. Silloin valo ja lämpö saa voiton pimeydestä ja kylmyydestä. Ja Lemminkäisen voimanhan on usein ajateltu ilmenevän juuri saapuvan kevään elämänvoimassa.

Lemminkäinen on siis vuoden pimeimpään aikaan yhdistetty taivaallinen valon poika, joka kuolee herätäkseen taas eloon. Tämän tapaisen hahmon olen muuten tavannut aiemminkin muiden uskontojen piirissä.

Onkohan sattumaa, että toinen suomenuskon uudelleensyntyvä jumalanpoika, Ohto, liitetään ainakin kansanperinteessä myös talvennapaan. Suomessa on vanhastaan vietetty 13. heinäkuuta keskikesää ja karhunpäivää. Keskikesäinen karhunpäivä on karhun myyttinen syntymäpäivä, talvennapana talviunta uinuva karhu kääntään vanhan kansan mukaan kylkeä. Samalla karhu jakaa talvikauden kahtia. Kustaa Vilkunan mukaan on mahdollista, että entisaikojen karhunkaato peijaisineen ja ohdonhäineen on keskittynyt sydäntalven päivään — lauletaanhan karhun riittirunoissa talvipesästä surmatun karhun hengelle.

Talvennapaa varten aion laatia rukouksen Lemminkäiselle; Hiiden hirven hiihtäjälle, kauniille Kalevan pojalle. Toivottavasti tammikuussa on pakkasta ja kirkas talviyö, niin yhteyttä pyhään jumalaan pääsee vahvistamaan Linnunradan ja tähtitaivaan alla.

Pohjolan emäntä kätkee taivaanvalot rautavuoreen.

Mikä on taivaanvalojen, siis auringon, kuun ja tähtien tarina? Maailman synnystä kertovassa runossa mainitaan, että taivaanvalot syntyvät Väinämöisen polvelta putoavasta sotkanmunasta. Valkuainen vierähtää Päiväksi taivaalle, ruskiainen muuttuu taivaankannella kumottavaksi kuuksi ja murusista tulee säihkyviä tähtiä taivaalle.

Taivaanvalot eivät kuitenkaan pääse loistamaan vapaasti, vaan maailmassa koetaan pimeyden ja vilun kausia. Tunnetuin tällainen tarina kertoo suuresta tammesta. Tarinan alussa neljä neitosta lähtee niittämään kortetta utuiselle niemelle. He niittivät ja haravoivat kortteet karholle. Nyt nousi merestä Tursas ja poltti kortteet tuhkaksi. Tuhkassa oli tammen terho. Siitä kasvoi kaunis tammi. Tammi varttui. Sen latva ulottui taivaalle ja sen oksat levittäytyivät itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Se oli niin suuri, että se ehkäisi pilvien vaelluksen taivaan laella. Kohta ei näkynyt enää aurinkoakaan. Maailmasta tuli pimeä. Tammelle etsittiin kaatajaa.

Silloin nousi merestä pienoinen mies, vaskihattu päässään, vaskikintaat käsissään ja kädessään pienoinen vaskikirves. Mies alkoi kasvaa, pian hänen päänsä oli pilvien tasalla. Vaskimies otti kolme valtavaa askelta kohti puuta ja iski tammea kolme kertaa, kolmannella iskulla tammi kaatui. Sen latva työntyi itään, tyvi luoteeseen. Se oli taianomainen tammi: joka sai siitä oksan, sai ikuisen onnen, joka latvan, ikuisen taian, joka lehvän, hän sai ikuisen rakkauden. Muutamat tammen lastuista tuuli ajoi vettä myöten Pohjolaan. Pieni Pohjolan piikanen keräili lastut ja vei kotiinsa: niistä veistävät noidat nuolensa.

Kun tammi oli kaatunut, pilvet juoksivat, aurinko paistui utuiseen niemeen. Lehdet puhkesivat puihin, kukat kedolle, ruoho viheriöi, linnut lauloivat.

Tulkitsen tarinan kertovan vuodenkierrosta. Toisin sanoen: alkuajan myytit tapahtuvat aina uudestaan ja uudestaan, heijastuen osaksi meidän maailmaamme, näin jumalat ovat alati läsnä luonnossa. Lopputuloksena on vuodenkierto. Iso tammi syntyy keskikesällä vuoden valoisimpaan aikaan. Tammi kasvaa, kunnes talvipäivänseisauksena se on langettanut pimeyden koko maailmaan. Tällöin puu kaadetaan ja valo tekee taas paluun, kevät saapuu. Tarinan neljä neitoa kuvastavat vaihtuvia vuodenaikoja ja vuodenkierron mukana kutoutuvaa ihmisen kohtaloa.

Erään huonommin tunnetun kertomuksen mukaan ennen elettiin vailla taivaanvaloja. Maita etsittiin käsillä, tietä etsittiin sormilla. Elämä ilman valoa oli kuitenkin ankeaa. Turo tuima mies keri unensa kerälle ja ratsasti mustalla hevosella eräälle mäelle (tai Hiitolaan tai Pohjolaan). Mäellä oli kolme neitoa, jotka pesivät taivaanvaloja. Turo nukutti neidot unikerällä ja sieppasi auringon ja kuun mukaansa. Valojen vapauttaja asetti valot maailmanpuun oksille siten, että ne paistoivat tasapuolisesti sekä rikkaille että köyhille.

Martti Haavion mukaan tuo kertomus olisi ortodoksisten kerjäläisten moraalisaarna. Mielenkiintoinen on kertomussa esiintyvä nimitys unikerä, auringostahan on puhuttu usein keränä tai kehränä. Lisäksi virolaiset ovat ajatelleet, että pimennyksien aikaan taivaanvaloja pestään. Onhan Suomessakin Rahko, joka värjäsi kuun. Kai jonkun täytyi kuu sitten puhdistaakin.

Huomattavasti tunnetumpi on tarina auringon ja kuun vangitsemisesta, jossa Pohjolan emäntä kätkee taivaanvalot vuoren sisään. Kirjassa Kalevalan tarinat (1966) kertomus tulee kerrotuksi seuraavilla sanoilla..

Pohjolan emäntä päätti kostaa Kalevanpojille Sammon ryöstön. Kerran, kun Väinämöinen soitteli kanneltaan, lähti kuu huoneestaan ja astui koivun konkelolle. Aurinko jätti linnansa ja laskeutui petäjän latvaan. Pohjolan emäntä sieppasi auringon ja kuun ja vei mukanan pimeään Pohjolaan. Hän kätki ne kirjavan kiven sisään, teräksiseen vuoreen. Oli yö Kalevalan kankailla. Viljan oli vilu; karja kuihtui; ihmiset olivat suruissaan. Nuoret neidot menivät seppo Ilmarisen pajaan ja sanoivat: “Tai meille kuu ja aurinko!” Ilmarinen takoi uuden kuun ja uuden auringon ja nosti puun latvaan: mutta se kuu ei kumottanut eikä se aurinko lämmittänyt.

Vaka vanha Väinämöinen lähti vapauttamaan taivaanvaloja. Hän saapui vihannalle saarelle; saarella oli kirjava kivi. Väinämöinen näki kivessä viirun, iski siihen miekallaan ja kivi halkesi. Kiven sisässä käärmeet joivat olutta. Väinämöinen yritti aukaista kiven salvet käsin ja lauluin, mutta ovet pysyivät kiinni. Hän vaelsi pitkän matkan takaisin ja tuli Ilmarisen pihaan.

VÄINÄMÖINEN: Tao minulle, Ilmarinen, kolmihaarainen kuokka, tao minulle tuuria ja avaimia: sillä haluan päästää auringon ja kuun kivestä irti.

Ilmarinen alkoi takoa kuokkaa, tuuria ja avaimia. Pohjolan emäntä lensi vaakalintuna yli meren ja laskeutui pajan ikkunan eteen.

POHJOLAN EMÄNTÄ: Mitä taot, seppo Ilmarinen?
ILMARINEN: Taon kaularengasta Pohjolan emännälle. Sillä hänet kytketään rautaiseen vuoreen.

Tästä säikähti Pohjolan emäntä. Hän kohosi siivilleen, lensi Pohjolaan ja päästi kuun ja auringon irti kivestä. Ilmarinen astui pajansa ovelle ja näki kuun kumottamassa ja auringon helottamassa taivaan ylhäisellä laella. Hän meni Väinämöisen luokse.

ILMARINEN: Oi Väinämöinen! Jo ovat muinaisilla paikoillaan aurinko ja kuu!
VÄINÄMÖINEN: Terve, sinä kultainen kuu, jonka kasvot taas näen! Terve, sinä aurinko, joka lennät hopeaisena kyyhkyläisenä! Aurinko, terve sinulle! Kohoa aamun koitteessa iloiten taivaan korkeuteen. Illan tullen vaivu onnellisena maan reunan taakse!

—

Tätä jumalten asettamaa esimerkkiä seuraten minäkin tervehdin vapautuneita taivaanvaloja aina aamuisin.

Vuonna 1840 pidettiin Helsingin salongeissa ensimmäinen virallinen puhe, jossa ylistettiin suurmieskolmikkoa Lönnrot, Runeberg ja Snellman. Lönnrot oli julkaissut Vanhan Kalevalan viisi vuotta aikaisemmin. Samoihin aikoihin establishmentti oli alkanut tiivistää rivejään hänen ympärillään. Suomalaisuustyön kannalta ehkä keskeisimmän suurmieskultin rakentaminen oli alkanut. Runebergin kanonisointi oli alkanut jo hänen vuonna 1839 saamastaan valtioneläkkeestä.

Lähes 170 vuotta myöhemmin Lönnrotin johtama kalevalais-runebergiläinen linja on muodostunut suomalaisten myyttisiä mielikuvia määrittäväksi totuudeksi. Kalevalan tulkinta muinaistarustostamme on “se” tulkinta. Kun ajattelemme Väinämöistä, ajattelemme nimenomaan Lönnrotin Väinämöistä. Kun ajattelemme Louhea, ajattelemme Lönnrotin Louhea. Jännitettä Kalevalan ja alkuperäisen kansanrunouden välillä voisi ajatella vaikka siten, että Kalevala on muinaissuomalaiselle mytologialle samaa kuin vanhan sadun Disney-filmatisointi on Grimmin veljesten alkuperäisille saduille. Eräs tämän Lönnrotin ja kumppaneiden vaaliman omatekoisen myytin aineksista oli taru “Karjalan laulumaista”. Romantiikasta vaikutteita saaneina he ajattelivat, että ikimuistoinen kalevalainen kansa oli kukoistanut aikoinaan suurella kultakaudella. Tuon aidon ja puhtaan kulttuurin jäännöksiä he uskoivat löytävänsä Karjalasta. Karjala oli ikiaikaisen kalevalaisen kulttuurin alkulähde, suomalaisten sielun myyttinen kotopaikka. Sinne kultaiseen Karjalaan Lönnrotkin askelsi tuohikontti selässä kuin pyhiinvaeltaja konsanaan.

Ruotsinpyhtäällä syntynyttä Carl Axel Gottlundia (1796–1875) ei koskaan kelpuutettu kunnolla mukaan näihin piireihin. Ei vaikka Gottlund oli suomalaisuuden tienraivaaja, kirjailija ja tutkija, jonka keräämä kansanrunouden määrä lähenteli Lönnrotin lukemia. Nämä meriitit eivät Gottlundia auttaneet, sillä hänet tunnettiin pikemminkin sivistyspiirien häirikkönä ja toisinajattelijana. Mielikuvaa piti yllä Gottlundin sivistyneistöä suuresti ärsyttänyt tapa kirjoitella hyökkääviä pamfletteja ja sanomalehtikirjoituksia. Mutta Gottlundin sivuuttamiseen suomalaisuusaatteen ytimestä oli muitakin syitä. Tuon ajan suurmiehen kuului nimittäin vaalia kansan “parhaita puolia”. Tällaisia suositeltavia ominaisuuksia olivat muun muassa kainous, sävyisyys sekä kaikkinainen hyvätapaisuus. Gottlund oli tähän seuraan liian rohkea kielenkäyttäjä ja liian rehellinen itsetilittäjä. Suomalaisuuden viralliseksi linjaksi määriteltiin sivistyspiireissä kalevalais-runebergilainen teennäinen siveys. Tuona aikana runonkerääjät tavallisesti sensuroivat kaiken kansanrunojen eroottisen aineksen, mutta Gottlund keräsi kaiken talteen. Joutilaana ollessaan mies kirjoitteli omiakin eroottisia runoja. Gottlundista tuli aikalaisten mielikuvissa seksuaalinen hurjastelija. Maine ei ehkä ollut täysin tuulesta temmattu. Tämä salskea nuorimies kun sai kaikenlaisia tarjouksia maalaiskylien tytöiltä runonkeruumatkoillaan. Gottlund ei vaikuta olleen tästä huomiosta ollenkaan pahoillaan. 1800-luvun siveellistä ilmapiiriä järkyttänyt skandaali oli pian valmis.

Toisin kuin Karjala, metsä-Suomi oli pitkään kansantieteen periferiaa. Metsäsuomalaisten perinne on kiinnostanut pikemminkin kansallisen kulttuurin toisinajattelijoita kuin sen virallisten totuuksien vartijoita. Gottlund suuntasi synkille saloille, kuten myöhemmin tekivät hänen jalanjäljissään kulkeneet Väinö Salminen, Lauri Kettunen ja Pertti Virtaranta. Mutta Krohnin, Setälän, Haavion ja Kuusen kaltaiset tutkijasuuruudet eivät metsiin astuneet. Ainoaa oikeaa runebergiläis-kalevalaista konsensusta ravistelleena vastavirran kulkijana Gottlund pitikin pilkata pois näköpiiristä. Kansantutkimuksen konsensuksessa Gottlundista piirrettiin kuva suomalaismetsistä kaikuvien äänien vainoamana hermorauniona. Joskus Gottlundin poikkeukselliselle elämälle yritettiin antaa lääketieteellinen diagnoosi. Viimeisimpänä yrityksenä on professori Leea Virtanen pikadiagnoosi vuodelta 1985. Virtasen mukaan Gottlund kärsi “kverulatiivisesta paranoiasta”.

Ruotsissa asuessaan Gottlund kuuli Skandinavian takamaiden synkissä havumetsissä ja syvissä laaksoissa elävistä metsäsuomalaisista. Pian Gottlund matkustikin Finnskogariin, josta hän löysi puhdasta savon kieltä puhuvia kaskiviljelijöitä. Metsissä suomalaiset puhuivat omaa kieltään, mutta ruotsalaisten seurassa he välttivät suomen puhumista. Tämä oli seurausta ruotsalaisten harjoittamasta pilkasta ja suoranaisesta vainosta suomenkielisiä kohtaan. Suomalaisten “hiljaisuus” ruotsalaisten seurassa oli niin totaalista, että ruotsalainen yläluokka uskoi aidosti suomen kielen kuolleen Ruotsissa sukupuuttoon. Gottlund keräsi kuitenkin mittavat määrät suomenkielistä kansanperinnettä metsäsuomalaisilta. Samalla hänestä tuli kaskiviljelijöiden etujen puolustaja, “metsäsuomalaisten apostoli”. Vielä Gottlundin lähdönkin jälkeen legenda hänestä jäi elämään suomalaismetsiin. Varsinkin Värmlannissa kaikki edistys pantiin pitkään Gottlundin nimiin ja häntä muisteltiin vuosikymmeniä herooisena hahmona kuten taalailaiset Kustaa Vaasaa konsanaan.

Vuosina 1828–1832 Gottlund julkaisi Otavan, josta hän aikoi suomen kielen kirjallista monumenttia. Otava sisälsi kielitieteellisiä, historiallisia, uskontotieteellisiä ja folkloristisia kirjoituksia sekä runoja. Teoksen julkaiseminen oli varsinaista tuskien taivalta. Värikuvat neljään painokseen saatiin vasta kun Gottlundin vaimo Charlotte osallistui itse niiden värittämiseen. Kaikesta vaivannäöstä huolimatta Otavan vastaanotto oli nihkeä. Gottlund suosi kirjoituksissaan savon murretta, joka oli hänestä “suomen kielen ydin ja kukka”. Gottlundille savon kieli oli “kaikkein puhtain, miellyttävin ja rikkain sekä ainoa runouteen sopiva kieli”. Kaikkia savonkielisyys ei kuitenkaan miellyttänyt. Eräs aikalainen kommentoi, että Gottlundin kirjoitusten savolaisuudet ja “gottlundilaisuudet”, omituiset kielivirheet ja tyylin kömpelyydet valmistivat lukijalle ainutlaatuisen riemun lähteen ja tekivät Gottlundin runosepitelmät useimmiten tahattomiksi parodioiksi. Täydellisenä epäonnistujana Gottlundia ei kuitenkaan voida kielen saralla pitää, sillä hän esitteli suomenkieleen useita uudissanoja. Esimerkiksi sanat ”toimittaja”, ”käännös”, ”sointu” ja ”kirjasto” ovat peräisin Gottlundilta.

Huolimatta Otavan epäonnistumisesta, Gottlund jaksoi hautoa suuria kirjallisia suunnitelmia. Lönnrot oli julkaissut Vanhan Kalevalan vuonna 1835, mutta teoksen asema ei vakiintunut vielä useisiin vuosiin. Lisäksi tuore kansalliseepos oli saanut osakseen kritiikkiä. Vanhaa Kalevalaa oli kritisoitu muun muassa runojen yhdistämistavasta ja sovittamisesta. Kalevalan asema oli vielä hieman horjuva. Oli ainutlaatuinen tilaisuus iskeä kaavailtu kansalliseepos laudalta toisella teoksella. Gottlund iski tähän väliin julkaisemalla vuonna 1840 oman eepoksensa, Runolan. Teoksen alkusäkeet kajahtavat jylhästi ilmoille näin:

Yksin laulon, yksin soitin
Runoja jo ruostunneita,
Lauluja lakastunneita
Ei mua Suomi soitattanek,
Omat lapset laulattanek,
Mielytäk nykyiset miehet,
Joita oaarteet ajelloopi
Rahan-voitto raukaisoopi,
Kateus tekee kapeiksi.

Runola oli kuitenkin suhteellisen heikosti valmisteltu ja suppea eepos. Teoksella ei ollut Gottlundin toivomaa vaikutusta. Lisäksi asiaa ei auttanut, että Runola oli lähinnä kansanrunoudesta lainaava Gottlundin sepittämä fantasiakertomus. Runola on kuvaus profeetan (Skaldi) matkasta jumalten asuinsijoille taivaaseen (Runolaan) saamaan rohkaisua ja sanoma kansalleen. Saattajana hänellä on kaukaisen kulta-ajan heeros (Väinämöinen). Tapahtumapaikka on laulun saari eli “Jumalkoto”, minkä Gottlund myöhemmin tarkensi tarkoittavan suomalaista vastinetta skandinaavien Valhallalle ja juutalaisten paratiisille. Runola oli yritys sovittaa suomalaiset runot pakolla klassiseksi jumaltarustoksi. Tai oikeastaan se ei ole edes sitä. Jo aikoinaan huomautettiin, että itse asiassa vain Väinämöisen hahmo edustaa runoelmassa suomalaista perinnettä. Tämä ei tuottanut Gottlundille mitään älyllistä ongelmaa, sillä hän tiesi, ettei suomalaisilla mitään mytologista eeposta koskaan ollutkaan. Gottlund ajatteli, että oli täysin hyväksyttävää yhdistellä vaikutteita muista jumaltarustoista, sillä kaikki kulttuurit olivat pohjimmiltaan sukulaisia.

Ei ole yllättävää, että Runola tyrmättiin aikalaisarvioissa. Paljon kritiikkiä sai osakseen pahasti ontuva runomitta. Myös Gottlundin heikolle suomen kielen hallinnalle naureskeltiin. Heikko kielitaito ilmeni teoksessa noloina kömmähdyksinä tyyliin “koira haukkui korvillansa”. Kielenkäyttö oli kautta teoksen ontuvaa ja usein tahattoman koomista:

Lehmän kielet keärettynnä,
Haisivat varpaat harakan.
Kaunimmaiset ruusun kannat,
Pantu peitteeksi povehen.

Vähemmän aikalaisia hymyilyttivät Runolan eroottiset säkeet. Teoksessa on todennäköisesti ensimmäinen suomenkielisen taiderunouden masturbointikuvaus. Kansanrunouden tutkija ja suomen kielen professori Julius Krohn kirjoitti, että teos iljetti häntä. Myöhempi tutkimus on paljastanut, että Runolan eroottiset kielikuvat eivät ole peräisin Gottlundin keräämistä kansanrunoista, vaan ne ovat selvästi Gottlundin omia sepitelmiä. Oli selvää, että Runolasta ei ollut suomalaisten kansalliseepokseksi.

Vaikka Gottlund karkotettiin suomalaisista sivistyspiireissä, ei hänen maineensa tavallisen kansan keskuudessa siitä kärsinyt. Suhtautumista selittää syvän juurtunut herraviha. Raavas, miehekäs ja metsissä viihtyvä Gottlund koettiin kansanomaisemmaksi hahmoksi kuin Helsingin fiinit suomalaisuusmiehet. Sivistyneistön Gottlundiin kohdistama ylenkatse nähtiin todisteena siitä, että Gottlund oli rahvaan puolella “herroja” vastaan.

Uskonnollis-filosofisessa ajattelussaan Gottlund oli vannoutunut alkumonoteismin kannattaja. Hän siis uskoi, että muinaissuomalaiset olivat alun alkujaan yksijumalaista kansaa. Gottlund esitti, että kaikki muinaissuomalaisten jumalina pidetyt hahmot Väinämöistä myöten olivat todellisuudessa heidän poliittisia ja sotilaallisia johtajiaan. Muinaissuomalaiset olivatkin olleet, vastoin yleisiä vääriä käsityksiä, filosofisen deismin kannattajia. Tai kuten Gottlund asian ilmaisi:

Jumala oli heidän ainoa jumaluutensa, josta heillä ei ollut mitään tarkempia luonnehdintoja; hän oli absoluuttinen, abstraktio kaikista modifikaatioistaan – ikuisesti olevainen esse kaiken ajan ulkopuolella, olento, jota he kuvittelivat kaikkein mahtavimmaksi, kaikkein olioiden alkuolioksi, tai siksi alkuvoimaksi, josta koko luonto oli saanut alkunsa. Hänestä käytettiinkin tämän johdosta nimitystä kaiken mailmantakoja, ilmankannenkalkuttaja.

Gottlund tuhlasi paljon mustetta yrittämällä todistella, miten esimerkiksi Tapio oli puhtaasti metsän runollinen personifikaatio, ei minkään sortin jumaluus. Ajattelun taustalla oli Gottlundin omaksuma valistusfilosofinen näkemys, joka ihannoi “puhdasta” rationaalista uskontoa, joka oli oikeastaan enemmän filosofiaa kuin uskonnollisuutta. Gottlundin kannalta oli tietysti ongelmallista, että kansanrunoudessa puhuttiin selvästi jumalista. Hän selitti seikan katolisen keskiajan vaikutuksena. Keskiajalla runojen kieli oli Gottlundin mukaan ymmärretty perustavalla tavalla väärin.

Mutta kun katolisuus levisi ja heihin istutettiin mystillisiä käsitteitä pyhien temppujen merkityksestä, saivat nämä runotkin toisen merkityksen. Metsämiehet rupesivat nyt uhraamaan Tapiolle, kuten kristityt tekivät, ja sekoittivat usein Marian rukouksiinsa ja lauluihinsa.

Samoin uhritoimitukset ovat Gottlundin mukaan olleet alun perin vain muistojuhlia tai suvun keskeisiä ilonpitoja. Vasta katolinen kirkko on ne hänen mukaansa muuttanut uskonnollisiksi uhrijuhliksi:

Varmalta näyttää ainakin, että ne alkujaan ovat olleet viatonta huvia, mutta että kaikki uhraaminen, rukoileminen ja polvistuminen kiistämättä on jätettä katolisista ajoista, jolloin kansa tulella ja miekalla pakotettiin näihin jumalisiin menoihin.

Gottlund poisti siis muinaisuskosta kaiken muun aineksen paitsi viileän abstraktin Kaikkivaltiaan. Tässä hän oli valistusaatteen vanki. Gottlund halusi nähdä muinaissuomalaiset valistusta ennakoineina suurina filosofeina, joiden muinaisusko ei ollut epäjumalanpalvontaa, vaan suurissa hengen sfääreissä liikkuvaa pohdiskelua.

Kansanperinteellä oli Gottlundille vain esteettistä arvoa. Filosofisen muinaisuskon ja kansanperinteen väliin jäi kuitenkin mytologian kokoinen aukko. Romantiikan aatevirtauksesta vaikutteita saaneet kansanrunouden tuntijat antoivat muinaissuomalaisten palvoa jumaliaan ja myyttisiä sankareitaan. He katsoivat, että myyttinen ajattelu versoi tiedostamattomasti kansan sielusta muinaisina aikoina, ilmaisten konkreettisesti kansan henkistä tasoa. Gottlundin valistusajattelu käänsi taas tilanteen päälaelleen: mytologia oli historiallisen rappeutumisen seurauksena syntynyttä hämärää höpinää. Siinä missä romantikot ihailivat keskiaikaa, Gottlundille keskiaika oli muinaista pakanuuden aikaa huonompi ajanjakso, koska se oli perin juurin katolilaisen kultin hapattama.

***

Gottlundista syntyy hieman ristiriitainen kuva. Hän oli rohkea vastarannankiiski tympeää suurmieskulttia luotaessa, ansiokas runonkerääjä ja metsäsuomalaisten oikeuksien puolustaja. Toisaalta taas syntyy tragikoominen kuva tökerösti suomea taitavasta ikuisesta epäonnistujasta, jonka näkemys muinaisuudesta oli vähintäänkin yhtä harhainen kuin hänen aikalaisillaan.

Carl Eneas Sjöstrand. Lemminkäinen, 1872.

Lemminkäinen on kansanrunojen nuori sankari. Hän on ylpeä ja rohkea, mutta näiden vastapainona myös kerskaileva ja lyhytnäköinen. Kypäräpäinen Lemminkäinen on soturi ja taidokas runonlaulaja. Hänessä yhdistyvät tietäjä, mahtimies ja ylpeä viikinkisankari. Nykyaikana on korostunut mielikuva Lemminkäisestä naistenmiehenä, ja hänestä on tullut lähestulkoon kalevalainen versio Don Juanista. Matti Kuusen ja Juha Pentikäisen kaltaiset arvostetut tutkijat korostavat kuitenkin Lemminkäisen tarun arkaaista shamanistista luonnetta.

Lemminkäisen hahmoon on sekoittunut aikojen kuluessa monia eri hahmoja, kuten Kaukomieli, Ahti Saarelainen, Äijän poika, Lyylikki eli Lystikki “lylyjen seppä” sekä vuojolalaiset (gotlantilaiset) kauppamiehet. Tämän lisäksi jo Lönnrot huomautti, että Lemminkäisen, Kullervon ja Joukahaisen hahmot sekoittuvat usein toisiinsa. “Oikean” Lemminkäisen tavoittaminen lukuisten hahmojen, legendojen ja tarinaperinteiden takaa on vaikeaa.

Lönnrotin mukaan Kaukomieli-nimi kuvaa Lemminkäisen intoa matkustaa maailmalla. Juha Pentikäinen näkeekin artikkelissaan Lemminkäinen – Shaman or God? Lemminkäisen keskeiseksi piirteeksi ikuisen vaeltamisen. Lieto Lemminkäinen on sankari, joka vaeltaa Odysseyksen tapaan ikuisesti vailla kotipaikkaa, pakotettuna lähtemään matkaan syystä tai toisesta. Kulkeminen myytillisen maailman paikkojen välillä on myös loveen lankeavan noidan sielun ominaisuus. Toinen shamanistinen piirre Lemminkäisessä on hänen dramaattinen kuolemansa: silvotuksi tuleminen ja uusi eheytyminen. Tämä tapahtumasarja vastaa uuden shamaanin initaatiokokemusta, jossa kokelaan on kuoltava ja synnyttävä uudelleen shamaanina.

Lemminkäisen taru

Martti Haavio on koonnut Lemminkäisrunoudesta seuraavanlaisen yhtenäisen kertomuksen.

Päivölässä valmistaudutaan juhlaan, johon on kutsuttu kaikki paikalle pääsevät paitsi Lemminkäinen. Lemminkäinen kuulee juhlan äänet. Hän päättyy osallistua, vaikka sitten ilman kutsua. Äiti ei halua poikansa lähtevän, hän varoittaa Lemminkäistä kolmesta matkalla vaanivasta surmasta. Ensimmäinen surma on hauta täynnä kuumia kiviä. Toinen on monisilmäinen käärme. Kolmas surma on tulinokkainen lintu palavalla luodolla. Lemminkäinen kuitenkin voittaa kaikki surmat tietäjän taidoillaan. Juha Pentikäisen mukaan “surmien” kuvasto tulee shamanistisesta perinteestä, mikä korostaa Lemminkäisen roolia shamaanina.

Voitettuaan vaarat, Lemminkäinen saapuu Päivölään. Pidoissa häntä kuitenkin loukataan. Lemminkäinen saa käärmeisen oluen ja ala-arvoisen istumapaikan oven vierestä. Ylpeä Lemminkäinen vaatii kunniapaikkaa tuvan perältä. Pian hän taistelee paikasta sanoin tai asein Päivölän isännän kanssa. Lemminkäinen voittaa kamppailun: hän saa istua tietäjän kunniapaikalla.

Lemminkäinen laulaa läsnäolijat kultaan ja hopeaan, mutta hän jättää huomiotta Ulappalan vanhan ukon. Kostoksi ukko surmaa Lemminkäisen ja paloittelee hänen ruumiinsa Tuonen virtaan. Kotona Lemminkäisen äiti päättelee paikansa kohtalon enteistä. Hän matkustaa vaikeudet voittaen Päivölään (äitikin on siis tietäjä, luultavasti opettanut taidot pojalleen). Päivölässä äiti saa varmistuksen poikansa kovasta kohtalosta. Hän tekee itselleen suuren haravan, jolla haravoi Lemminkäisen jäännökset Tuonen virrasta. Äiti kokoaa ruumiin ja herättää pojan takaisin eloon taikavoimilla ja mehiläisen tuomalla voiteella.

Pentikäisen mukaan Päivölän pidot eivät tapahdu Pohjolassa vaan nimensä mukaisesti taivaissa auringon luona, kirjaimellisesti Päivän maassa. Aurinko kuvastaa maailman keskipistettä. Sinne, taivaallisten jumalten seuraan, Lemminkäinen yrittää. Yritys kuitenkin epäonnistuu, Lemminkäinen katoaa aurinkoon. Hänen kohtalonaan on kuolla, mennä Manalle, josta hänet herätetään henkiin. Lemminkäinen on siis monimutkainen hahmo. Hän on shamaanijumala, joka vaeltaa niin ylisessä kuin alisessakin maailmassa.

Hannunvaakuna eli käpälikkö on vanha symboli, jota on käytetty koristelussa ja maagisessa tarkoituksessa monessa maailman kolkassa. Hannunvaakunalla kuvioituja tekstiilejä tunnetaan muun muassa egyptiläisiltä 300-luvulta lähtien. Erityisen suosittu se on kuitenkin ollut Skandinaviassa, Suomessa ja Virossa.

Skandinaviassa hannunvaakunaa on käytetty sukujen puumerkkinä. Ruotsissa merkillä suojeltiin karjaa noitia ja pahoja ihmisiä vastaan. Norjassa oli taas ennen muinoin tapana piirtää jouluiltana tervalla tuvanoveen hannunvaakuna. Vanhimmat tunnetut suomalaiset hannunvaakunat kaiverrettiin noin vuoden 1000 paikkeilla suksiin. Käpälikköä tavataan Suomesta lukemattomista muistakin yhteyksistä: kirjontakuviona, riipuksina, soljista, juustomuoteista, talojen kannatinpylväistä, ladon seinistä, jne. Hannunvaakuna oli taikamerkki, jolla uskottiin olevan pahalta suojelevia voimia.

Mutta mitä kuvio symboloi? Erään näkemyksen mukaan hannunvaakunan neljä silmukkaa kuvaavat neljän ilmansuunnan henkiä, jotka kannattelevat taivaankantta maan yllä. Nykyisin hannunvaakuna on useimmille ihmisille tuttu kulttuurinähtävyyttä kuvaavasta merkistä sekä vanhoista pennin ja viiden pennin kolikoista. Hannunvaakunan nimi tulee kristillisestä pyhimyksestä, pyhästä Johanneksesta eli Hannuksesta. Englanniksi hannunvaakuna onkin nimeltään St. John’s Arms. Symboli on kohtalaisen suosittu riipuksena suomenuskoisten keskuudessa.

Aiheesta:
U.T. Sirelius. Taikamerkit ja varausmerkit.
Opinnäyte seinätekstiilien symboliikasta.

Kirjoituksen lähteistä ja taustasta ks. 1 ja 2.

Louhi. Marjatta Tapiola (2008).

Vanhojen uskomusten mukaan maan yllä on valtava kupumainen taivaankansi. Taivaankantta tukee keskeltä Pohjantähteen kiinnittynyt taivaannaula eli toisin sanoen maailmanpylväs tai maailmanpuu, minkä ympäri maailma pyörii. Sammon on usein arveltu tarkoittavan maailmanpylvästä.

Maailmankaikkeus koostuu kolmesta maailmasta tai todellisuuden tasosta: ylisestä maailmasta, keskimmäisestä maailmasta ja alisesta maailmasta. Ylinen on etelässä ja nimensä mukaisesti ylhäällä taivaissa. ‘Etelä’ voi olla sukua sanalle ‘esi’, joten etelässä on taivaankannen etummainen ja ylempi osa, siis nimenmukaisesti ylinen. Ylisessä on suuri koivu tai suomalaisessa perinteessä tammi, jonka juuristossa on maailmanjoen alkulähde. Puun lähellä on lämmin elämänjärvi tai elämänmeri, missä vesilinnut ja ihmissielut elvytetään ja uudistetaan. Suomalaisessa kansanuskossa ylinen on muuttunut etelässä sijaitsevaksi Lintukodoksi ja elämän meri Lintukotoa ympäröiväksi ikuisesti lämpimäksi mereksi.

Ylistä hallitsee vanha nainen. Hän on elämän hallitsija, synnytyksen ja äitiyden suojelija, sielujen lähettäjä, vesilintujen suojelija ja jumalten äiti. Mielestäni suomalaisessa mytologiassa häntä vastaa luojajumalat synnyttävä Iro. Kansanuskossa ja omassa uskossani tämän jumaläidin ilmentymiä ovat Maaria emonen ja Päivätär eli Aurinko.

Muuttomatkoja tekevät vesilinnut (joutsenet, hanhet, sorsat, jne.) ovat taivaallisten jumalten viestinviejiä. Lintujen tie ylisen ja ihmisten maailman välillä kulkee pitkin Linnunrataa (viroksi Linnutee). Vesilinnut toteuttavat keskimmäisessä maailmassa jumalten tehtäviä ja symboloivat ihmisten ja eläinten sieluja. Vesilinnut tuovat myös joka vuosi uuden kevään.

Ylisestä alas virtaava maailmanjoki yhdistää kaikki kolme maailmaa toisiinsa. Maailmanjoki on tietäjien ja kuolleiden sielujen kulkuväylä. Linnunrata on ylisestä alkavan maailmanjoen taivaallinen peilikuva. Siinä missä maailmanjoki yhdistää kaikki maailmat, maassa kasvava kuusipuu yhdistää maan taivaisiin. Se on ihmisten uhripuu ja tietäjien puu, joka yhdistää elävät ja vainajat. Myös ihmisten maailman sukeltajalinnut ovat yhteydessä kuolleiden maailmaan ja ne toimivat tietäjien apuhenkinä heidän matkatessaan aliseen.

Virrattuaan ihmisten maailman läpi kohti alista eli pohjoista, maailmanjoki laskee jäätävän kylmään Sarajas-mereen, jossa sijaitsee pahan valtakunta eli Pohjola. Taivaankannen revontulet välkehtivät Pohjolan porttien läheisyydessä. Porteilla vahtii Pohjolan koira. ‘Pohjoinen’ tulee sanasta ‘pohja’, mikä tarkoittaa taivaankannen alaosaa. Pohjola sijaitsee siis maankuoren alla. Siellä suuri maailmanjoki virtaa Kurimuksena tai Kurilan kurkkuna tunnettuun pohjattomaan kuiluun ja sitä kautta kuolleiden maailmaan.

Kuolleiden valtakunta sijaitsee saarella hyisen meren keskellä. Alisen hallitsijaa kutsutaan myös vesien hallitsijaksi. Tämä hahmo on omituisen epäselvä. Hän on mahdollisesti vanha nainen ja kuolleiden valtakunnan hallitsija — vastakohta ylisen elämän äidille. Mutta ei ole mahdotonta, että hän olisi miespuolinen.

Koska alisessa kaikki on käänteistä ihmisten maailmaan verrattuna, Kurimukseen virrannut maailmanjoki kääntyy alisessa Tuonelan joeksi. Joki virtaa maan alla päinvastaiseen suuntaan: pohjoisesta kohti etelää, alisesta kohti ylistä. Ylisen saavuttaessaan joki kastelee suuren koivun juuria ja päätyy lopulta koivun juurakon lähteeseen. Lähteestä se virtaa taas alas taivaista maailmanjokena.