Kuvailen tässä artikkelissa suomenuskon vuotuisjuhlat niin kuin minä ne koen. Pohdinta on jatkoa aikaisemmalle kirjoitukselle, jossa kävin läpi kansanuskon juhlapyhiä. Aiempi ajastaika on kansanperinteellinen, tulkintaa välttävä tietopaketti, jota tämänkertainen mytologis-tulkinnallinen kirjoitus pyrkii täydentämään.

Kirjoituksesta saa vapaasti ottaa tai olla ottamatta vaikutteita. En yritä vakuuttaa ketään tämän kalenterin paremmuudesta tai oikeellisuudesta. On kuitenkin hienoa, jos jollekulle tarttuu tästä kirjoituksesta matkaan jotain arvokasta. Koen tällaiset maailmankuvalliset kysymykset siten, että ihmiset keräävät elämässä onnensa sirpaleina matkalta ja rakentavat niistä enemmän tai vähemmän onnistuneesti jotain eheää ja kestävää.

Tosiasiallisempaa tietoa kansanperinteestä on saatavilla juurikin aiemmassa ajastaika-artikkelissa. Suosittelen tutustumaan etenkin ensimmäisen artikkelin lähdekirjallisuuteen. Minulta voi myös kysyä, jos jokin kohta tai maininta kalenterissa jää askarruttamaan.

Alkusanat

Eli joitain maailmankuvallisia huomioita kalenterin takana…

Jo useiden vuosisatojen ajan länsimainen sivilisaatio on rakentunut kehityksen idean varaan. Kehityksen idea vaatii toimiakseen lineaarisen aikakäsityksen. Lineaarinen ajattelu tarkoittaa, että historialla on sekä alku että tulevaisuudessa sijaitseva huipentuma, jota kohti koko maailma ja ihmiskunta vääjäämättä kulkee, ja joka antaa historialle sen koko merkityksen. Huipentuma voi olla kommunistinen utopia tai edistyneen teknologian mahdollistama maanpäällinen paratiisi. Olennaista on, että historia kulkee vääjäämättä kohti jotain tulevaisuudessa häämöttävää. Kehitys tarkoittaa, että historia nähdään kasaantuvien ajallisten vaiheiden sarjana, jossa viimeisin vaihe on aina edeltäjiään parempi. Kehitys on väistämätöntä, välttämätöntä ja peruuttamatonta.

Otetaan esimerkki: elämä on nyt parempaa kuin 1800-luvulla, sanotaan. Tällainen kehitys on kuulemma ollut luonnollista ja väistämätöntä, emmekä voi palata enää vanhaan. Kukaan ei voi pysäyttää kehitystä. Huominen tulee aina olemaan parempi kuin eilinen. Vaihtoehtoisissa dystooppisissa visioissa kehitysusko käännetään peilikuvakseen: kuljemmekin hyvästä kohti katastrofaalisen huonoa maailmaa. Mutta tällaistenkin kauhukuvien takana piilee sama viivamainen lineaarinen ajattelu maailman kohtalosta.

Kehitysoptimismista seuraa ajatus, että maailmaa voidaan muuttaa ja sitä tulee muuttaa, siis kehittää huonosta kohti parempaa ja tehottomasta kohti tehokkaampaa. Samalla ihminen ottaa itselleen paikan luonnon suvereenina valtiaana, joka haluaa alistaa luonnon täydelliseen kontrolliinsa. Luontoa ei nähdä arkaaisille kulttuureille ominaiseen tapaan kunnioitettavana ja palvottavana mysteerinä, vaan hiottuna mekaanisena koneistona, jonka hienovaraiset yksityiskohdat tulee paljastaa valvottujen tieteellisten kokeiden avulla.

Koska tieteellinen tieto on kumulatiivista, niin tietomme kosmoksen »mekaniikasta» kasvaa jatkuvasti. Tämä on johtanut huikeaan tieteellisen ja teknologiseen kehityksen, jonka teknologinen seuraus tämäkin sivusto kiistattomasti on. Mutta miten tämä aatehistoria liittyy suomenuskoiseen kalenteriin? Siten, että muinaissuomalainen ajattelu ja elämäntapa ovat monessa mielessä vastakkaisia modernille lineaariselle ajattelulle ja luontokäsitykselle. Tästä johtuen myös muinaissuomalainen näkökulma vuodenkiertoon on länsimaisesta ajattelusta poikkeava.

Kaksi keskeistä eroavaisuutta lineaarisen kehitysajattelun ja muinaissuomalaisuuden välillä ovat suhde luontoon ja suhde perinteeseen. Kehityksen näkökulmasta luonto on aina jotain alistettavaa ja kontrolloitavaa, ei koskaan pyhää sanan varsinaisessa merkityksessä. Traditio taas nähdään järjen ja kehityksen esteeksi. Ja vaikka kehitysuskon järkevyyttä onkin kritisoitu rajusti länsimaissa viime vuosikymmeninä, niin yhä sangen yleisesti ajatellaan, että ihmisyksilön “vapaus” kasvaa sitä suuremmaksi, mitä kauemmaksi luonnon ja tradition siteistä hän onnistuu irrottautumaan.

Tarkoituksenani ei ole syventyä kehitysuskon tai sitä vastaan esitettyjen kritiikkien yksityiskohtiin. Tämän kirjoituksen kannalta on olennaista tietää, että suomenusko on luonteeltaan modernista länsimaisesta ajattelusta poikkeavaa. Tämä on väistämätöntä, sillä suomenusko on sekä traditionaalinen uskonto että luonnonuskonto. Suomenusko on ihmisen, luonnon ja tradition siteiden pyhittämistä ja niille omistautumista. Tällainen ajattelu ei ole edellä kuvailluista syistä johtuen mahdollista kehitysuskon ja lineaarisen aikakäsityksen viitekehyksessä. Ihmisen, tradition ja luonnon suhde on ymmärrettävissä syvällisellä tasolla vain silloin, jos omaksutaan luonnonuskonnoille ominainen tapa tarkastella maailman ja ajan olemusta.

Luonnonuskonnoissa – ja ehkä uskonnollisessa ajattelussa yleismaailmallisestikin – aika jakaantuu kahteen kerrokseen: myyttiseen aikaan ja maalliseen aikaan. Näistä myyttinen aika on aina maallista väkevämpi ja tärkeämpi, se on maailman alkuhämäriin ajoittuva jumalten aika. Myyttisellä ajalla jumalten teot antoivat maailmalle ja sen asioille muodon ja merkityksen. Myytit selittävät, miksi luonto ja ihmismieli ovat sellaisia kuin ne ovat. Lineaarisen aikakäsityksemme valossa tällainen ajattelu vaikuttaa kuitenkin kummalliselta ja taikauskoiselta.

Luonnonuskontojen aikakäsitys ei kuitenkan ole lineaarinen, vaan maailma rakentuu muuttumattoman myyttisen ytimen ympärille, jota aika kiertää ikuisena spiraalina. Luonnonuskoiselle jumalten aika ei ole luoksepääsemättömään menneisyyteen kahlittu ajanjakso. Päinvastoin, se on maailman pinnan alla vaikuttava muuttumattomuuden ja ikuisuuden taso, joka ohjaa maailman muutosta. Muutos toistaa jumalten aloittamia syklejä: myyttisen ajan tapahtumat toteutuvat maailman rytmeissä aina uudestaan ja uudestaan.

Kosmos on elävä kokonaisuus, joka syntyy jumalten käsistä. Luonnon rytmit ilmentävät jumalallista järjestystä, sopusointua, pysyvyyttä ja hedelmällisyyttä. Luonnonuskoinen ei ajattele ihmistä luonnon herraksi tai alistajaksi, vaan sen osaksi. Harva kaikkein maallistuneinkaan ihminen on täysin turta luonnon ihmeiden edessä. Tämän tunteen taustalla häilyy modernin ajan hälyssä heikentynyt alkuvoimainen kokemus luonnon pyhyydestä. Luonto ei ole luonnonuskoiselle koskaan pelkästään “luonnollista”, vaan sillä aina uskonnollista merkitystä. Luonto, koko kosmos, ilmaisee aina jotain itseään suurempaa ja ikiaikaista, se ruumiillistaa jumalallisen.

Luonnonuskonnon näkökulmasta ihminen on luotu osaksi luontoa, joten kaikki aito edistys voi tapahtua voi luonnonkierron mukana, sopusoinnussa jumalten kanssa. Ihmisen elämänlaatua ei silloin mitata maallisen edistyksellisyyden tai takapajuisuuden kriteereillä, vaan sillä perusteella, miten lähellä hän on alkuperäistä jumaluutta. Tällaisessa ajattelussa elämän vuotuiskierto on luonnon rytmeihin sulautumista ja sen ruumiillistaman jumaluuden kokemista.

Luonnon rytmien jaksottama aika ei ole tasapaksua virtaa. Toiset hetket vuodenkierrossa ovat toisia pyhempiä. Vuodenkierron rytmeissä on sellaisia merkkipäiviä, jolloin myyttisen ja maailmallisen tason väliset rajat katoavat hetkeksi ja ihminen pääsee kosketuksiin ikuisen pyhän kanssa sen puhtaassa muodossa. Tällaisella pyhällä hetkellä maailma jumaluus on tavallista vahvemmin läsnä. Silloin uskonnollinen ihminen elää uudelleen myyttisen ajan tapahtumat. Hän toistaa jumalten teot, sillä näin hän pääsee esikuvallisten jumaltensa yhteyteen, kulkemaan heidän jalanjäljissään kohti kaikkea mikä on puhdasta, alkuperäistä ja pyhää.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Jumalten tekoja toistetaan riiteissä eli pyhissä toimituksissa. Esimerkiksi toukojuhlassa hyötykasvi voidaan istuttaa rituaalisesti pihapiirin multaan. Toimitus tehdään laulaen muinoin toukotöissä toistettua kertomusta sammon ryöstöstä eli vuodenkierron synnystä. Tällä tavoin ihminen saattaa pyhän kertomuksen lihaksi. Hän toistaa jumalten työn elämän synnyttämisessä ja varjelemisessa. Ja toteuttaa sen kautta Väinämöisen toiveen, että sammosta syntyisi »kyntö, kylvö ja kasvu kaikenlainen».

Eräs suomenuskoinen ajastaika

Vuoden alkaminen on minulle muutakin kuin pelkkä päivämäärä. Se on mystinen hetki, jolloin kaaoksen syövereihin suistunut vuosi palaa takaisin alkuperäisen eheyden ja puhtauden löytäneenä. Jokaisen vuodenkierron lopussa turmeltunut vanha vuosi kuolee, mutta se herätetään aina uudelleen henkiin kuin Tuonen virrasta haravoitu Lemminkäinen. Tämä kuvastaa maailmankaikkeuden luonnetta elävänä kokonaisuutena; maailma syntyy, elää ja kuolee. Tämä on sen ikuinen kierto.

Kekri marraskuun alussa on paitsi satovuoden päätösjuhla, myös vuoden kuoleman juhla. Kekri on maailman vääjäämätön suistuminen kaaokseen ja kuolemaan. Kaaosta ja kuolemaa kuvastavat kekriyön pimeydessä vaeltavat vainajien saattueet. Pohjola ottaa silloin vallan, maa ei verso uutta elämää vaan makaa kuolleena, »martaana». Menneen satokauden antimista voidaan kuitenkin vielä nauttia sisällä pirtissä iloisessa seurassa. Kunnioitettujen vainajien vierailua kunnioitetaan hiljaisuudella sekä välttämällä tiettyjä töitä ja askareita. Vainajat saapuvat kekriaattona vanhoille kotopaikoilleen, jossa heille lämmitetään sauna sekä tehdään vihdat. Perheen kylpyajaksi jätetään tupaan ruokapöytä odottamaan näitä »keyrittäriä», jotta he saavat »rauhassa ravita».

Kekrin jälkeen seuraa yhdentoista tai kahdentoista päivän jakoaika. Silloin maailma lipuu eteenpäin pelottavassa kaaoksen virrassa. Uusi vuosi on vielä heiveröinen lupaus ja altis erilaisille kohtalonoikuille. Ihmisten teoilla onkin suuri vaikutus tulevan vuoden onneen. Jakoajan päättyessä maailma syntyy vahvana alkuperäiseen jumalalliseen järjestykseen, kaaoksesta tulee kosmos. Maailmanjärjestyksen kuva on kosmosta koossa pitävä maailmanpylväs, jota tähtitaivaan halki kaartuva Linnunrata, sielujen ja shamaanien tie, kuvastaa. Linnunrata esittää vuoden ensimmäisen puoliskon kulkua. Linnunradan alkupää on idässä, mistä aurinko uuden elämän lähteenä nousee. Alkupää vastaa alkutalvea. Korkein kohta kuvastaa keskitalvea, länteen kaartuva pää taas kevättalvea. Jakoajan lopussa ollaan Linnunradan alkupäässä, uuden vuoden lähteellä, josta siirrytään talven mittaan kohti keskikohdan harjaa.

Uudenvuoden myötä maailma palaa sen alkuperäiseen pyhään, joka pääsi kuluneen vuoden aikana turmeltumaan. Uudenvuoden ensimmäinen kuu on väkevä merkki jumalallisen järjestyksen paluusta. Eräs sukukansojen vanha tapa on tervehtiä vuoden ensimmäistä uutta kuuta ja toivoa hyvinvointia, vaurautta ja onnea. Udmurtit ottavat uudenkuun nähdessään lakin päästään ja sanovat: »Inmar (taivaanjumala) antakoon terveyttä!».

Ensimmäinen suuri juhla kekrin jälkeen on joulu. Joulukuun 20. – 22. päivänä aurinko eli Päivätär kulkee kiertonsa matalimmassa kohdassa ja lepää hetken. Kesäpäivänseisauksen aikaan syntyneen ison tammen latva ulottuu jo taivaalle ja sen oksat levittäytyivät itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Se on niin suuri, että maailma peittyy pimeyteen. Tammelle etsitään kaatajaa. Pahat henget liikkuvat pimeydessä maan päällä, joten koti suojataan loitsuilla ja aurinkopyörillä epätoivotuilta vierailta, »liiemmäisiltä». Kuten kekrinä, myös jouluna »omakuntaiset» vainajat ovat kuitenkin tervetulleita ja onnea tuovia vieraita.

Joulu kestää pesäpäivistä Nuutinpäivään eli tammikuun 13. päivään. Joulu on perhejuhla. Silloin muistetaan kodin- ja maanhaltijoita sekä vainajia. Aattona tuodaan olkia sisälle, kylvetään saunassa ja syödään hyvin. Jouluna kunnioitetaan vierailevia omakuntaisia hiljaisuudella ja työntekoa välttämällä. Heille saatetaan jättää pöydälle vesimalja, jonka viereen asetetaan joulukynttilä palamaan jouluyön ajaksi. Tarkoituksena vesimaljan asettamiselle on se, että henget liikkuessaan saisivat sammuttaa janonsa.

Haltijoille annetaan jouluna – ja muidenkin juhlian aikaan – maistiaisensa juhlaruuista ennen kuin ihmiset niitä syövät. Näin varmistetaan onni ja haltijoiden suopeus jatkossakin. Uhrit asetetaan talon pitämyspuun juurelle. Uhripuu kuvastaa Linnunradan tapaan kosmista maailmapylvästä, se on maailman keskipiste ja ihmisten yhteysväylä jumaliin.

Tammikuun puolivälissä, 13. tai 14. tammikuuta saavutetaan Linnunradan keskikohta, josta alkaa lasku länteen kohti kevättalvea ja kasvukauden alkamista. On sydäntalvi: talvennapa eli harjapäivä. Tällöin talven selkä katkeaa, kun iso tammi kaatuu rytisten ja valo pääsee palaamaan maailmaan. Aivan kuin tästä tiedosta huojentuneena Ohto Otavanpoika kääntää kylkeään talvipesässä. Kevään odotus alkaa, mutta edessä ovat pitkät juhlattomat selkäviikot.

Kevättalven mittaan Päivä palaa voitonriemuisesti takaisin valoaan loistaen. Laskiaisena 16. helmikuuta (päivämäärä virolaisen kalenterin mukaan) Linnunradan laskua kohti kevättä vauhditetaan mäenlaskulla ja taioilla, jotka tuovat paitsi kevään myös onnea ja menestystä ihmisille. Laskiaisena naisten työt on kielletty. Silloin keitetään herneistä tai pavuista rokkaa, lasketaan mäkeä, saunotaan ja syödään uhriateria vainajahenkien kanssa.

Kun kevään ensimmäinen pajunkissa löydetään, vietetään virposunnuntaita. Lapset kulkevat talosta taloon käsissään kirjavilla tilkuilla koristettuja tuoreita pajunvitsoja, virpoja. Talon emännän tavattuaan he virpovat hänelle terveyttä kaikille suomalaisille tuttujen lorujen tahdissa. Virpominen on lastenperinnettä, mutta alkujaan tapahtumalla on luultavasti ollut uskonnollinen merkitys. Oksa on ollut todiste kosmoksen uudelleenluomisesta, se on ollut merkki siitä, että jumalat ovat voittaneet kaaoksen voimat ja kevät on palaamassa takaisin. Vastaavia riittejä tunnetaan maailmalta. Niissä joukko lapsia tai nuoria kulkee näyttämässä kevään ihmettä: ensimmäistä vihantaa oksaa. Meikäläinen virpomisperinne onkin mainio ja säilyttämisen arvoinen tapa.

Suviyöt huhtikuun puolivälissä päättävät talvikauden ja aloittavat vuoden kesäpuoliskon. Kesäkauden – tai oikeammin kevätkauden – ensimmäinen juhla on hela eli toukojuhla. Helan ajankohta on huhtikuun 20. ja toukokuun 20. päivän välillä. Hela on puhdasta iloa saapuneesta keväästä. Luonnonhenkiä kunnioitetaan ulkosalla niityillä, metsissä ja kukkuloilla. Siellä poltetaan onnea tuovia kokkovalkeita, iloitaan ja tanssitaan. Naimattomat naiset käyvät lemmensaunassa ja tekevät lemmentaikoja.

Helalla ei ole suomensuskoisessa kalenterissa tarkkaa päivämäärää, ellei sitä vietetä helatorstaina, mutta tällöin se olisi sidoksissa kristillisen pääsiäisen ajankohdan. Helan ajankohdan nyrkkisäännöksi voisikin ottaa vaikka sellaisen, että hela ajoittuu kevätpäiväntasauksen (19., 20. tai 21. maaliskuuta) jälkeisen toisen täysikuun aikoihin. Siis suurin piirtein välille 20. huhtikuuta ja 20. toukokuuta. Pääsiäisen ajoituksen vanha nyrkkisääntöhän kuuluu, että pääsiäistä vietetään kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina.

Keväisen toukojuhlan aikaan käydään taistelua sammosta. Tarina sammosta voidaan tulkita kertomukseksi siitä, miten vuodenkierto saa alkunsa. Pohjolan emännän kanssa käydyn taistelun lopuksi Väinämöinen toivoo sammosta tulevan »kyntö, kylvö ja kasvu kaikenlainen». Pohjolan emäntä vannoo vastustavansa näitä aikeita. Tämäkin pyhä kertomus toistuu luonnon rytmeissä: keväällä on kasvukausi, kylvön aika ja syksyllä Pohjolan pakkanen saa yliotteen. Satokauden päätteeksi kaaos murskaa kosmoksen, mutta se syntyy aina uudestaan kekrin jälkeen. Vuosittainen kasvukausi on siis jumalten taistelua kuoleman ja kaaoksen voimia vastaan. Jumalten esimerkkiä seuraten ihminenkin voi istuttaa toukokylvönä maahan omat sammonsirpaleensa, ja varjella niiden kasvua ja antaa niiden ravita itseään – ruumiillisesti tai henkisesti.

Kodinhaltijan juhlaa vietetään 23. huhtikuuta. Ihmiset ovat kautta aikain rakentaneet asumuksensa maailmankaikkeuden pienoismalleiksi. Suomenuskoisille läheisin esimerkki on ehkä pohjoisten luonnonkansojen kota, jonka tulisija on maailman keskipiste ja kodan tukikeppi kuvastaa kosmosta tukevaa maailmanpylvästä. Modernilta ihmiseltä tämä käsitys kodin ja kosmoksen yhteydestä on valitettavasti kadonnut. Kodista on tullut puhtaasti materiaalinen objekti, »asumiskone», jolla on useimmiten sentään henkilökohtaista tunteellista arvoa, mutta ei uskonnollista tai kosmista merkitystä.

Suomenuskoisena ajattelen kuitenkin, että jumalat luovat kosmoksen ja ihminen luo vuorostaan kotinsa tuon kosmoksen kuvaksi. Koti on maailmankaikkeus, jonka ihminen rakentaa itselleen jäljitellen työssään jumalia. Kodin sisällä vallitsee järjestys, siellä on maailman keskipiste, joka voi olla tulisija tai kotialttari. Kotipiiri sulkee – maagisessa ja konkreettisessa mielessä – ulkopuolelleen kaaoksen voimat, liiemmäiset ja muukalaiset.

Kodinhaltijan juhlassa talon perhettä ja pihapiiriä suojelevaa kotihaltijaa muistetaan juhlalla. Koti puhdistetaan huolellisesti edeltävänä päivänä. Haltijaa muistetaan uhrilahjalla. Perinteiseen tapaan – osoituksena haltijan kunnioittamisesta – talosta ei saa juhlapäivänä antaa mitään tavaraa pois. Juhlan perimmäisenä tarkoituksena on pyhittää koti ja puhdistaa se väkevään jumalalliseen alkutilaansa.

Toukokuun lopulla, noin 25. päivän tietämissä, vietetään Ukon vakkoja eli Ukon juhlaa. Vakkajuhlassa juodaan juhlaa varten pantua pyhitettyä olutta ja uhrataan Ukolle vakallinen ruokaa. Samalla rukoillaan suotuisaa säätä ja menestystä tulevalle suvelle. Samalla juhlitaan Ukon (taivaan) ja hänen naisensa (maan) pyhä avioliittoa. Salamointi ja sade ukkosen aikaan on avioliiton vahvistus, josta syntyy uusi viljasato – ja uusi elämä. Jumalten liitto hedelmöittää maan. Tämä ensimmäinen ikiaikainen yhtyminen on myös esikuva ihmisten avioliitoille.

Kesäkuun 20. päivän paikkeilla Päivä saavuttaa toisen lakipisteensä: vuoden korkeimman kohdan. Aurinko lepää hetken vuoren onkalossa tai maailmanpuun oksilla. Tämän jälkeen sen liikerata alkaa laskea ja päivänkierron pituus lyhentyä. Päivän ollessa korkeimmillaan siltä rukoillaan terveyttä ja menestystä. Luonnon kasvillisuus saavuttaa samaan aikaan huippunsa. Juhannuksen eli mittumaarin aikaan luonto on vehreimmillään ja maan hedelmällisyys voimakkaimmillaan. Oksat, lehdet ja kukat ovat täynnä hedelmällistä ja myönteistä väkeä, jumaluutta. Niiden sirotteleminen asuinympäristöön tuo hyvää onnea ja kukoistusta.

Juhannuksena koti koristellaan onnea tuovilla lehvillä ja kukilla. Pihamaalle pystytetään maailmanpuun symboliksi kaunis »aattokoivu». Juhannuksena saunotaan, iloitaan ja poltetaan pahaa karkottavia kokkoja. Salaperäisenä juhannusyönä tehdään taikoja maaemon pyhimpien lähteiden luona, ennustetaan tulevaa ja kerätään parhaat parannusyrtit. Keskikesän hekuma sisältää oman kuolemansa siemenet, sillä silloin syntyy tuhkasta iso tammi, jonka lehvästö peittää maan taas hitaasti mutta varmasti syksyiseen varjoonsa.

Kuva: Rada Kaasik.

Heinäkuun puolivälissä vietetään suomenuskoisten keskikesää ja vuoden useimmiten myös vuoden kuuminta aikaa. Karhunpäivä on 13. heinäkuuta. Virolaisessa kansankalenterissa koko heinäkuu on omistettu karhulle, se on »karhukuu». Karhu edustaa minulle suomenuskoisena voimaa ja viisautta. Karhun hahmossa yhdistyvät fyysinen ja henkinen. Karhu on ihmisten sukua, Otavaisten olkapäiltä maahan laskettu jumalanpoika. Kontio on tietäjä ja shamaani, joka jättää joka vuosi ruumiinsa makaamaan transsissa maaemon poveen kaivamaansa pesäkohtuun karhun sielun matkatessa taivaalla ylisessä.

Muinaissuomalaisessa ajattelussa pyhänä pidettyihin eläimiin liitetään usein kyky ylittää eri maailmojen tai todellisuuksien välisiä rajoja. Päänsä veteen kastava joutsen on aliseen vainajien maailmaan näkevä Tuonen lintu. Karhu taas kuuluu yliseen jumalalliseen todellisuuteen niin vahvasti, että vanhoina aikoina ihmiset katsoivat velvollisuudekseen varmistaa peijaisjuhlilla Otavan kaadettuaan, että ruumiinsa maan päälle jättäneen Ohton väkevä sielu pääsi nousemaan kallohongan nokasta takaisin ylös kohti Otavaa. Karhunpäivänä jumalanpoikaa muistetaan uhreilla, riiteillä ja lauluilla.

Villavuona 29. heinäkuuta on maanhaltijan juhla. Juhlan nimi tarkoittaa keritsemätöntä keväistä karitsaa, joka juhlassa ennen vanhaan uhrattiin. Juhlaa vietetään perheen kesken, vain talossa pidempään asuneet saavat siihen osallistua. Pihassa komeilevan, juhannuksena siihen nostetun »aattokoivun» juurelle kaadetaan uhri maanhaltijalle.

Pässinpäivää eli kristilliseltä nimeltään Mikkelinpäivää vietetään 29. syyskuuta. Päivän nimi tulee siitä, että ennen vanhaan silloin uhrattiin lammas tai pässi. Vuodenkierron kannalta päivä on kasvukauden ja kesän lopullinen päätöspiste. Pohjolan pakkanen ja pimeys saa maailmasta yliotteen, kosmisessa mielessä vanha vuosi alkaa suistua kaaokseen. Tällöin kiitetään jumalia ja maanhaltijaa kaikista maan antimista ja menneestä kasvukaudesta. Heille asetetaan kiitosuhri maailman keskipisteessä pitämyspuun luona; sen kautta rukoukset tavoittavat jumalat. Samalla aloitetaan valmistautuminen lokakuun puolivälin talviöiden aikaan alkavaan talvikauteen. Talvi synnyttää mukanaan uuden vuoden.

Alkusanat

Ajastaika on vanha itämerensuomalainen sana, joka tarkoittaa vuodenkiertoa. Tämä kirjoitus esittelee muinaissuomalaisista merkkipäivistä kootun kalenterin. Kalenterin tekee erikoiseksi se, että merkkipäivien koostaminen ja niiden merkityksen etsiminen on tapahtunut suomenuskoisesta näkökulmasta käsin. Kalenterin näkökulma kansanperinteen vuotuisjuhliin on siis ei-kristillinen, mutta silti hengellinen. Tässä wanhan kansan kalenterissa kesäkuista Sämpsän päivää ei esimerkiksi tulkita ortodoksiseksi pyhimyskultiksi, vaan viljanhaltijan kesäiseksi riittijuhlaksi.

Olen laatinut kalenterin lähinnä omaksi hyödykseni, mutta uskoisin siitä olevan iloa ja hyötyä muillekin. Mahdollisesti nyt koostetusta tiedosta on myös hyötyä silloin, kun tulevaisuudessa laaditaan Taivaannaulan suomenuskoista kalenteria.

Kalenterissa esitellään ensin lyhyesti koko kekristä alkava vuodenkierto merkkipäivineen. Tämän jälkeen merkkipäivät käydään yksityiskohtaisemmin läpi. Päivien nimen kohdalla on linkki päivälle omistettuun keskusteluketjuun, jos sellainen on Hiitolassa olemassa. Kirjoituksen loppuun olen merkinnyt lähteet, joista tässä mainitut tiedot ovat peräisin.

Aluksi kuitenkin muutamia huomioita kalenterista. Ensimmäiseksi sanottakoon, että kyseessä ei ole millään tapaa lopullinen tai valmis versio, vaan sitä voidaan täydentää, korjata ja parantaa tulevaisuudessa. Otan mielelläni vastaan kaikenlaisia korjausehdotuksia ja parannuksia.

Toisekseen todettakoon, että olen pyrkinyt kalenteria laadittaessa pitäytymään pelkästään kansanperinteellisessä tiedossa ja välttämään omia spekulaatioita, mytologisia tulkintoja ja rinnastuksia sukulaiskansojen juhlapyhiin. Kyseessä on siis melko neutraali muinaissuomalaisen kansanperinteen kalenteri. Edellä mainitun seikan johdosta kalenterissa esiintyy paljon kristillisperäisiä nimiä (esimerkiksi “Markun päivä”). Jos päivälle on ollut jokin vaihtoehtoinen kansanomainen ei-kristillinen nimi, niin olen pyrkinyt ottamaan sen käyttöön, mutta jos en ole sellaista löytänyt, niin en ole nähnyt järkeväksi nimetä päiviä uudestaan omasta päästäni.

En ole muutenkaan pyrkinyt “puhdistamaan” vanhan kansan kalenteria jonkinlaisesta “saastuttavasta” kristillisestä vaikutuksesta. Päinvastoin, olen jättänyt siihen sellaista kansanomaista kristillistä vaikutusta, joka ei ole ristiriidassa suomenuskoisen maailmankuvan kanssa – ja jonka poistaminen olisi perinteen kokonaiskuvan kannalta enemmän haitallinen kuin myönteinen asia. Tavallaan kyse on siitä, että olen kaapannut osia kristillisestä perinteestä ja tulkinnut ne suomenuskoisen maailmankatsomuksen kautta. Samaa tapaa – mutta vain toiseen suuntaan – kristitytkin käyttivät esikristillisten juhlapyhien kohdalla. Otetaan esimerkiksi tapaninpäivän hevosriitit, jotka eittämättä liittyvät hevosten suojeluspyhimykseen pyhään Stefanokseen. Olen tässä tapauksessa tulkinnut hevosten suojeluspyhimyksen hevosten emuuksi ja tapaninpäivän tavat emuulle osoitetuiksi riiteiksi. Ajatus hevosten emuusta kunnioittamisesta kun sopii minusta oivallisesti yhteen suomenuskoisen ajatusmaailman kanssa, enkä näe siis syytä tällaisen kansanperinteen “poistamiseen”, vaikka tieteellis-historiallisessa tarkastelussa sen takaa löytyisikin kristillistä vaikutusta.

Sellaiset puhtaasti kirkolliset juhlapyhät, joihin liittyy vähän ei-kristillistä kansanomaista perinnettä (mm. pitkäperjantai) olen jättänyt kokonaan pois. Pääsiäinen esiintyy kalenterissa, koska se määrittelee joidenkin merkkipäivien tarkkaa ajankohtaa. Tulevaisuudessa, tarkempaa suomenuskon ajastaikaa laadittaessa, näillekin merkkipäiville voitaisiin määritellä kalenterissa kiinteä sijainti, jolloin ne eivät ole riippuvaisia pääsiäisen ajankohdasta.

Mainittakoon vielä, että kyseessä ei ole puhtaasti riittikalenteri, vaan olen sisällyttänyt mukaan luonnonkierron ja maalaiselämän merkkipäiviä. Tämä siksi, että suomalainen perinne on sidoksissa sekä suomalaiseen luontoon että ikivanhaan elämäntapaan, enkä näe mielekkääksi karsia näitä tekijöitä keinotekoisesti pois vanhojen juhlapäivien ympäriltä. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että kaupunkilaisten pitää joiltain osin soveltaa ajastaikaa luovalla tavalla ja etsiä elämässään vanhoille asioille uusia merkityksiä.

Ajastaika

Marraskuu

Kekri
Marraskuun ensimmäisinä päivinä. Satovuosi päättyy. Vainajat saapuvat vieraisille ja heille lämmitetään kekrisauna. Kekrilammas teurastetaan ja sen kera nautitaan yltäkyllin ruokia ja juomia. Muistetaan kotieläimiä suojelevaa haltijaa, Kekriä eli Keyriä.

Jakoaika
Lokakuun lopun ja Martin päivän välillä. Useimmiten kekristä Marttiin. Aurinkovuoden ja kuuvuoden tasaava maaginen ajanjakso, joka kestää vuodenlopusta uuden vuoden alkuun. Jakoaika on kuin tuleva vuosi pienoiskoossa; senaikaisilla teoilla vaikutetaan tulevan vuoden onneen. Jakoaika on vanhaa juhla-aikaa: henget ovat liikkeellä marraskuun pimeinä iltona. Naiset kävivät tapaamassa ystäviään ja toimittivat pieniä käsitöitä.

Martin päivä
10. ja 11. marraskuuta. Herkutteleva makkarajuhla. Ennen kekriä saatu teurasveri valettiin makkaroiksi. Pehmeät maat jäätyvät kulkukelpoisiksi ja avovesikalastus päättyy.

Liisan päivä
19. marraskuuta. Luistava nuori jää peittää vedet ja tiet.

Litvetin päivä
23. marraskuuta. Päivä ennustaa sydäntalven säät. Litvettinä alkoi joulun odotus.

Kaisan päivä
25. marraskuuta. Lampaat kerittiin. Vietettiin lampaiden emuun, Kaisan eli Kaaraman pitoja, joissa syötiin uhrilammas ja juotiin Kaisan kahjaiset eli Kaisan oluet. Kaisan päivä ennustaa joulun sään.

Antin päivä
30. marraskuuta. Talvikalastajien kokous- ja juhlapäivä.

Joulukuu eli Talvikuu

Nikolain päivä
6. joulukuuta. Metsälintujen emuun (Laaus) muistopäivä. Maa ja vedet sidotaan lopullisesti jääkahleisiin.

Annikin päivä
15. joulukuuta. Annikin, metsän emännän ja Tapion tyttären päivä. Muinaissuomalaisten talvipäivänseisaus. Jouluoluet pannaan ja aloitetaan joulun leipomiset.

Tuomaan päivä
21. joulukuuta. Joulunaika alkaa. Pirtti pestään ja valkaistaan jouluksi.

Joulu
21. joulukuuta ja 13. tammikuuta välisenä aikana. Joulunajan alkuun sijoittuvat talviset pesäpäivät: Päivä lepää hetken vuoren onkalossa tai maailmanpuun oksilla. Jouluna muistettiin kodin- ja maanhaltijoita ja vainajia. Uhrimenoilla ja taoilla varmistettiin onni tulevaisuuden varalle. Aattona kylvettiin saunassa ja syötiin hyvin. Tupaan kannettiin olkia ja niistä valmistettiin joululyhde. Pyhien aikaan hiljennyttiin ja vältettiin työntekoa. Tinaa valettiin ja siitä ennustettiin tulevaisuutta. Henget olivat liikkeellä, joten koti suojattiin taoilla epätoivotuilta vierailta, »liiemmäisiltä».

Tapaninpäivä
26. joulukuuta. Hevosonni varmistettiin muistamalla hevosten emuuta. Nuorella hevosella käytiin rekiajelulla kylässä, »Tapania ajamassa».

Tammikuu

Nuutinpäivä
13. tammikuuta. Joulun kolme viikkoa kestäneet juhlat loppuivat. Nuuttipukit kiertelivät talosta taloon kestitystä vaatien.

Selkäviikot
Nuutista laskiaiseen. Selkäviikot eli härkäviikot olivat moniviikkoinen kausi ennen laskiaista; ne kuvaavat sydäntalven kovaa karuutta talonpojan elämässä. Joulun herkuttelu ja loikoilu lämpimässä pirtissä oli ohi. Juhlinta oli takana, oltiin arjessa kiinni.

Talvennapa
13. tai 14. tammikuuta. Talvikauden keskikohta. Talven selkä katkeaa.

Helmikuu

Matin päivä
24. helmikuuta. Kevättalven alku. Luonto alkaa vilkastumaan kevättä kohti kuljettaessa. »Matin parrat» eli jääpuikot roikkuvat räystäissä. Entisaikaan lehmät poikivat Matin aikoihin ja saatiin ensimmäiset vasikat ja maito.

Laskiainen
Aikaisintaan 8. helmikuuta, myöhäisintään 7. maaliskuuta. Naisten juhla. Naisten oli kiellettyä tehdä töitä laskiaisena. Laskiaisena varmistettiin onni monissa naisten toimialaan kuuluvissa asioissa. Pellavan, hampun ja villan kasvu sekä naisten kasvattamien pihapiirin hyötykasvien kuten nauriin, herneen ja pavun suotuisa kasvu varmistettiin taioilla. Laskiaisena keitettiin herneistä tai pavuista rokkaa, laskettiin mäkeä, saunottiin ja syötiin uhriateria vainajahenkien kanssa. Rasvainen ruoka toi onnea ja menestystä.

Maaliskuu

Kevätpäiväntasaus
Aikaisintaan 19. maaliskuuta ja myöhäisintään 21. maaliskuuta. Kurkien paluumuutto alkaa. Ajankohdan säästä ennustettiin lukemattomin tavoin kevään säätä ja tulevia tapahtumia.

Virposunnuntai
Lapset kiertävät talosta taloon tuoreiden koristeltujen pajunvitsojen kera loitsimassa koteihin onnea ja menestystä. Vitsoista ennustettiin tulevaa.

Kiirastorstai
Pääsiäisviikon torstai. Kiirastorstaina karkotettiin tulen, tervansavujen, lehmänkallojen ja muiden avulla pihamailta kiira, jotta »pahat henget pakenisivat seuduilta pois». Hämeessä siivottiin talot ja leikattiin kynnet ja hiukset kiirastorstaina.

Huhtikuu

Suviyöt
Kolme yötä huhtikuun 12. ja 14. päivän välillä. Vuodenkierron merkkihetki: 14. huhtikuuta on »Suwi-Päiwä», silloin vuoden talvipuolisko päättyy ja kesäpuoli alkaa.

Huutoyöt ja Jyrin päivä
Huutoyöt 13. ja 22. huhtikuuta, Jyrin päivä 23. huhtikuuta. Karjaonnen ja kodinhaltijan juhla. Karja laskettiin laitumella ja metsissä pyydettiin metsänhaltijaa pitämään sutensa aisoissa. Talon perhettä ja karjaa suojelevaa kotihaltijaa muistettiin myös uhreilla. Osoituksena haltijan kunnioittamisesta, Jyrin päivän talosta ei saanut antaa mitään tavaraa pois. Satakunnassa syötiin Jyrin päivänä rituaalinen toukotöiden alkajaisateria, jonka pääosan muodostivat jouluksi leivotut kylvöleivät.

Markun päivä
25. huhtikuuta. Maamiehet menivät pelloille auroineen ja äkeineen. Käki kertoi kukunnallaan kesän saapumisesta. Markun yön säästä ennustettiin tulevan kesän ilmoja.

Toukokuu

Vapunpäivä
1. toukokuuta. Jyrin päivän tapaan lehmien ja lampaiden uloslaskupäivä. Kunnnostettiin metsäjärvien rantapuihin ripustetut vesilintujen pesimäpöntöt eli uutut tai hontot.

Kevät-Risti
3. toukokuuta. Savokarjalaisella alueella karjan uloslaskupäivä. Vietettiin perhejuhlaa, jossa vainajia muistettiin uhriaterialla. Perhe polvistui juhlapukimissa talon uhripuun juurelle tai muulle uhripaikalle, jossa nautittiin rituaalisin menoin sekä olutta että erilaisia ruokia.

Helatorstai ja Helluntai
Toukokuun 10. päivän ja heinäkuun 13. tai 14. päivän välillä. Talvikauden kotijuhlista siirryttiin hiljalleen heränneen luonnon pariin. Luonnonhenkiä kunnioitettiin ulkosalla keväisillä niityillä, metsissä ja kukkuloilla. Poltettiin hyvää onnea tuovia kokkovalkeita, iloittiin ja tanssittiin. Naimattomat naiset kävivät lemmensaunassa ja tekivät lemmentaikoja.

Kesäkuu

Ukon juhla / Ukon vakat / Ukonkunniat / Ukonhäät
Touko-kesäkuussa. Ukkoa muistettiin uhreilla suurissa juhlissa toukokylvön aikaan onnistuneen sadon varmistamiseksi. Juotiin pyhää olutta ja uhrattiin vakallinen ruokaa.

Juhannus eli mittumaari tai mettumaari
24. kesäkuuta. Kesän »pesäpäivät»; Päivä lepää taas hetken vuoren onkalossa tai maailmanpuun oksilla. Luonnon kukoistusvoima on väkevimmillään. Koti koristeltiin onnea tuovilla lehvillä ja kukilla. Salaperäisen juhannusyön aikaan tehtiin taikoja ja ennustettiin tulevaa. Tytöt paransivat sulhasonneaan tietäjä-ämmien lemmensaunoissa. Kyläkunnat polttivat pahaa karkottavia juhannuskokkoja, joiden ympärillä karkeloitiin musiikin soidessa.

Sämpsän päivä
27. kesäkuuta. Vietettiin riittijuhlaa, jossa kasvillisuuden haltijaa kutsuttiin varmistamaan viljasato.

Itu- eli hikiperjantai
Juhannuksen jälkeinen perjantai. Nauris kylvetään maahan.

Heinäkuu

Kukkasten päivä
2. heinäkuuta. Kerättiin kukkia kasvivärjäystä varten. Yö oli juhannusyön tapaista otollista aikaa lemmentaioille.

Heinäpäivä
12. tai 13.7. heinäkuuta. Heinänteko alkoi. Herne- ja papumaan kasvutilannetta tarkkailtiin.

Karhunpäivä
13. heinäkuuta. Keskikesä ja lämpövuoden huipentuma. Karhun merkkipäivä. Karhulle osoitettiin uhreja ja kunnioitusta, jotta karhu ei aiheuttaisi vahinkoa ihmisille.

Ukon pyhä / Ukon päivä
25. heinäkuuta. Kesän korkein piste on sivuutettu, syyskesä alkaa. Kodit siivottiin ja koristeltiin lehvillä kuten juhannuksena. Ukkoa kunnioitettiin hiljentymällä; vältettiin melua ja kolinaa.

Ollinpäivä
29. heinäkuuta. Maanhaltijan ja heinänkorjuun lopettamisen juhla, jota viettivät vain talossa pidempään asuneet perheenjäsenet. Juhlaa vietettiin hiljaisuudessa ja välttämällä työntekoa. Uhrilammas surmattiin ja sen veri annettiin kiitosuhrina talon suojelushengille.

Elokuu

Laurin päivä
10. elokuuta. Heinänteon päätöspäivä, kesä alkaa olla lopuillaan. Lapset pääsivät maistelemaan herneitä ja papuja. Myös uusia perunoita syötiin. Parannusloitsujen aineksia kerättiin luonnosta.

Perttylin päivä
24. elokuuta. Ensimmäinen syyspäivä; yöt ovat pimenneet ja lehdet kellastuneet. Nautittiin viljellyn maan antimista. Joinain vuosina näihin aikoihin alkoi »Akkain kesä», pieni poutajakso, joka toi kesän vielä hetkeksi takaisin.

Syyskuu

Syys-Matti
21. syyskuuta. Siirryttiin ulkotöistä talven puhdetöihin. Naiset aloittivat talviset käsityönsä. Perunat ja nauriit kaivettiin ylös ja vietiin kellariin.

Mikkelinpäivä / Pässinpäivä
29. syyskuuta. Vuotuisen sadonkorjuun lopullinen päätepiste, viimeinenkin sato korjattiin talteen. Karja ja hevoset tuotiin laitumilta talvisijoilleen; samalle ne suojattiin talvikaudeksi taoilla. Mikkelinä teurastettiin uhrilammas, jonka sisälmykset ja veri vietiin talon uhripuun juurelle.

Lokakuu

Talviyöt
13., 14. ja 15. lokakuuta. Suviöiden syksyinen vastapari. Vuoden kesäpuoli vaihtuu talvipuoleksi 14. lokakuuta. Maa jäätyy ja routa valtaa kotovainiot.

Simon päivä
28. lokakuuta. Maa ja pienet vedet alkavat lopullisesti jäätyä. Entisaikaan syyskalastuskausi oli Simon päivänä vilkkaimmillaan.

Tarkempaa tietoa

Marraskuu
Kuoleman kuukausi, yöpakkaset tappavat kasvit ja maa on martaana. Marraskuussa valmistettiin verkot, rysät ja talvinuotat. Marraskuun puuta pidettiin lujana lahoamista vastaan, joten rakennushirret kaadettiin marraskuussa. Lehmien terveyttä lujitettiin marraskuun aikana pesemällä ne suopursuvedellä.

Kekri
1. marraskuuta. Kekri (murteissa köyri, keyri, keuri ja köyry) on ollut satovuoden viimeinen ja uuden vuoden ensimmäinen päivä, siis vanhan kansan vuoden suurin merkkipäivä, päivä, jolloin on ollut syytä juhlimiseen. Christfried Ganander kertoo Mythogia Fennicassa kekrin olleen »suuri ja vanhaa perua oleva juhla, jolloin iloittiin hyvästä sadosta ja korjuusta».

Vuodenalkajaisia vietettiin eri seuduilla eri päivinä. Ajankohta oli entisaikaan hyvinkin vaihteleva, syyskesästä myöhäissyksyyn. Kekriä vietettiin talossa yleisesti sinä päivänä, mikä esi-isien tavan mukaan missäkin talossa oli tullut käytäntöön. Viimeistään 1800-luvulla kekrin ajankohta vakiintui valtakunnallisesti marraskuun 1. päivän eli pyhäinmiesten päivän tienoille.

Kekriksi teurastettiin kekrilammas ja valmistettiin yltäkyllin ruokia ja juomia. Lammas syötiin oluen ja viinan kera. Samassa tilaisuudessa kasteltiin linnunsiipi olueen ja sillä voideltiin lehmien selät ja laulettiin kekriruno Tapion kunniaksi. Muudan Wexionius lukeekin (vuonna 1650) Käkre-haltijan suomalaisten muinaisiin epäjumaliin ja antaa siitä seuraavan tiedon: »Kekri, jota nykyään taikauskoisesti palvellaan, suojeli elukoita pedoilta». Lencqvist sanoo karjalaisten Kekrin eli Köyrin olleen haltijan, jonka kunniaksi vietettiin talven alussa juomingit ja pidot.

Kekrin aikaan ei saanut tehdä tiettyjä töitä ja askareita. Uskottiin, että mitä kauemmas työnteon äänet kantautuvat, sitä lähemmäs sudet tulevat kesällä ja niin likeltä ne syövät ja repivät talon eläimiä. Hiljaisuudella varauduttiin myös sielullisten vieraiden saapumiseen. Ganander kertoo, että kekrin jälkeistä päivää kutsuttiin Sielujen-päiwäksi. Silloin »lämmitetään sauna sekä tehdään vihdat ja valmistetaan kylpyvesi niille pyhille miehille, joiden uskotaan tulevan kylpemään». Kansanperinteen mukaan vierailu tapahtui jo kekriaattona. Uukuniemelle uskottiin, että kaiken piti olla yhtäaikaa pöytään pantuna, jotta nämä keyrittäriksi kutsutut talon entisten isäntien ja emäntien henget saisivat osansa. Henget saapuivat kekrinä vanhoille kotopaikoilleen. Aattoiltana niille lämmitettiin sauna ja valmistettiin kylpy lämpimän veden kanssa, vastat haudottiin valmiiksi, saippuat, pyyhinliinat, vieläpä harjatkin piti olla, joilla harjaisivat päänsä. Perheen kylpyaikana oli sitten tuvassa ruokapöytä odottamassa keyrittäriä syömään, että he saivat »rauhassa ravita».

Pimeällä kekri-iltana meni isäntä saattamaan vieraita saunasta pois, jolloin hän itse kulki avopäin edellä ja välistä aina kaatoi olutta ja viinaan jälkeensä tielle. Siitä, että ruokia oli maistettu ja vesiä liikuteltu, tiedettiin, että pyhät ottivat talon asukkaineen tulevaksikin vuodeksi hoitaaksensa. Vaan jos vedessä nähtiin päreen palasia taikka niistä pudonneita hiiliä, oli se paha merkki, joka ennusti katovuotta. Kolmatta päivää kekrin aattopäivästä kutsuttiin henkienpäiväksi. Silloin kuolleet henget menivät takaisin hautoihinsa lepäämään.

Jakoaika
Lokakuun lopun ja Martin päivän välillä. Jakoajan tarkka ajankohta vaihtelee lähteiden mukaan, mutta käytännössä se kestää 12 tai 11 päivää; lokakuun viimeisistä päivistä tai kekristä Martin päivään. Jakoaika tasasi aurinkovuoden ja kuuvuoden, sillä kahdestatoista kuukaudesta ei tule kokonaista aurinkovuotta, vaan jäljelle jää noin 11 vuorokautta kestävä aukko, joka oli vuosittain tasattava. Vuoden loputtua tarvittiin siis jakoaika, jonka jälkeen uusivuosi saattoi alkaa. Jakoaika oli siis maagista aikaa vuosien ”välissä”, se oli kuin vuosi pienoiskoossa.

Jakoaika on vanhaa juhla-aikaa. Jakoajan teoilla oli vaikutusta koko vuoden tapahtumiin. Monet arkiset työt olivat kiellettyjä – niiden tekijä turmeli tulevan vuoden onnensa. Kuten suurien juhlien aikaan yleensäkin, jakoaikana piti olla hiljaa ja äänettömästi. Erilaiset henget olivat liikkeellä, taudit tarttuivat helposti. Naapureille eikä köyhille ei annettu jakoaikana mitään lahjoja tai toimitettavia asioita. Naiset menivät jakoaikana usein sukuloimaan ja toimittelivat siellä pieniä käsitöitään. Leivottiin suuri kylvöleipä – satokauden viimeinen leipä – jota pidettiin jouluna pöydässä, ja joka syötiin vasta ensimmäisenä toukopäivänä. Jakoaikana ennustettiin myös koko vuoden säätä. Erityisesti päivänpaisteesta ilahduttiin, sillä pilkahduskin aurinkoa vastasi yhdeksän vuorokauden poutaa sydänkesällä.

Martin päivä
10. ja 11. marraskuuta. Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla Martti on ollut erityinen makkarajuhla. Etelämpänäkin on sanottu, että »Martti makkarat sitoo». Ennen kekriä saatu teurasveri talletettiin kylmässä ja valettiin ennen Martinpäivää makkaroiksi. Paikoin päivä on ollut myös Perso-Martti tai Liha-Martti, siis erityinen herkutteleva lihansyöntipäivä. Marttina pehmeät maat jäätyvät kulkukelpoisiksi (»Martti maita vahvistaapi») ja avovesikalastus päättyi. Inkerissä ja Virossa oli tapana, että kylän lapset, varsinkin pojat, kulkivat joukottain joko oudoissa pukimissa tai ilman niitä talosta taloon, laulaen martinlauluja, jolloin heitä taloissa ravittiin tai he saivat mukaansa antimia, joita nauttiakseen he sitten kokoontuivat johonkin taloon viettämään juhlaansa.

Liisan päivä
19. marraskuuta. Liisan päivänä luistava nuori jää peittää vedet ja tiet. Vanha kansa puhuikin »Liisan liukkaista ja Kaisan kaljamista».

Litvetin päivä
23. marraskuuta. Kansa on Litvetiltä odottanut samaa suojasäätä kuin Liisalta ja Kaisalta. Hänen suojansa on ennustanut leutoa talvea Matin päivään (24.2.) saakka, pakkanen taas kylmää. Lementtinä aloitettiin myös joulun odotus, »Katrinan luikkaat ja Lemetin luikkaat kun ovat olleet, niin sitten ala vuottaa joulua».

Kaisan päivä
25. marraskuuta. Kaisan päivänä kerittiin lampaat ja vietettiin pitoja, joissa juotiin Kaisan kahjaiset eli Kaisan oluet ja syötiin lammasta. Pidot olivat karjanhaltija Kaaraman eli Katariinan juhla. Virossa Katariinaa (Kadri) palveltiin lampaiden suojelijajumalana. Inkerissä Kaisan päivä on ollut vuoden tärkeimpiä juhlapyhiä. Inkeriläiset lauloivat (käännös ruotsista):

»Katariina kaunis vaimo,
Anna valkoinen vasikka,
Musta kaikista parahin,
Kelpaisi se kirjavakin»

Kaisan päivänä ja jouluna sanotaan olevan samanlainen sää, koska näiden päivien välissä on jotenkin tarkalleen yksi kuunkierto. Toisaalta Jämsässä sanottiin: »Kun Kattina (pakkanen) kapsaa, niin jouluna (vesisade) napsaa» tai »Jos Kajin päivänä hanki hiiren kantaa, niin keväällä hevosen».

Antin päivä
30. marraskuuta. Antin päivä oli talvikalastajien kokous- ja juhlapäivä. Antti tavataan myös sellaisista kalaloitsuista kuten »Anna, Antti, ahvenia, Pekka pieniä kaloja!». Päivän säästä on tietysti arvailtu talven ilmoja. Ajateltiin, että ennen Anttia sattuneet pakkaset ennustavat vanhan kansan mielestä helppoa eli siis lauhaa talvea. Sanotaan: »Antin päivän pakkanen tekee suojatalven ja ruman kevään». Yleensä Antin päivää on pidetty säiden kannalta taitteena kylmempään. Iitissä sanottiin, että »Antti talven alottaa».

Joulukuu
Joulukuu oli 1600-1700-luvulle asti »talvikuu». Viime vuosisatoina tapahtunut joulun korostuminen juhlana (kekrin kustannuksella) antoi lopulta nimensä koko kuukaudelle. ‘Joulu’ tulee muinaisruotsin sanasta ‘Jól’, nykyruotsiksi ‘Jul’.

Nikolain päivä
6. joulukuuta. Muinaisille suomalaisille Nikolaus (Laaus) on ollut metsälintujen suojelija ja metsänjumala. Eräsmies pyysi häneltä lihavaa lintua »kotoisiksi tuomisiksi, näistä puista puhtahista, varvuista valantehista» ja lupasi kiittäen kumartaa, jos Laaus juoksuttaa lintuja ansoihin. Toisaalta myös karjalaisten ja inkeriläisten parissa hän on »Miikkula meren jumala», siis veden vaarasta suojelija sekä tuulen ja ilman säätäjä. Nikolaus sitoo lopullisesti maan ja vedet jääkahleisiin. »Martti maita vahvistaapi, Antti aisoilla ajaa, Nikolaus nivoo kiinni».

Annan päivä
15. joulukuuta. Vihreäviittainen Anna on Annikki, metsän emäntä ja Tapion tytär. Annikki soitteli metsässä simapilliä ja istui kultaisella tuolilla kehräten vaskisella värttinällä. Metsän pedot olivat Annikin koiria, joten oli luonnollista, että karjanhoitajat pyysivät Annikkia, »juottajaa metisen juoman, katsojaa metisen karjan», varjelemaan karjaa näiltä koirilta. Annan päivä oli muinaissuomalaisille vuoden lyhin päivä eli ikivanha suomalaisten talvipäivänseisaus, joka oli yksi vuoden neljästä auringon mukaisesta merkkihetkestä ja vanhan viikkolaskun tukipäivistä. Annan päivänä pantiin jouluoluet ja aloitettiin joulun leipomiset.

Tuomaan päivä
21. joulukuuta. Tuomaan päivä aloitti joulunajan. Sanottiin: »Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti (7. tai 13. tammikuuta) pois sen viepi». Puhutaan myös Tohu- ja Noki-Tuomaasta, sillä Tuomaan päivänä savupirttejä pestiin ja valkaistiin jouluksi. Muutamissa riimusauvoissa on Tuomaan merkkinä pari puuta ristissä. On selitetty, että ne tarkoittavat polttopuita. Kyseessä ilmeisesti on vanha suojamerkki, niin sanottu Tuomaan risti, joka tehtiin päreestä ja nostettiin kuin koristeena seinälle, tai pyyhittiin tervalla risti porttiin ja oven pieliin.

Joulunaika
21. joulukuuta ja 13. tammikuuta välisenä aikana. Muinaiset suomalaiset eivät viettäneet joulua minään määrättynä päivänä, vaan kolmen viikon pituinen joulunaika alkoi Tuomaan päivästä (21. joulukuuta) ja kesti Nuutin päivään (13. tammikuuta). »Hyvä Tuomas joulun tuopi, Hiiva-Nuutti pojes viepi», sanottiin. Toisaalta monet jouluiset taiat toimitettiin nimenomaan jouluaattoiltana.

Tuomaanpäivän vietosta on säilynyt vanha laulu, joka on Somerolta taltioitu tällaisessa muodossa:

»Tule meille Tuomas kulta,
Tuopa joulu tullessas’,
Olkikahlo kainalossas’,
Oluttynnyri olallas’,
Viinapottu povessas’,
Pikarikin pivossas’,
Juustot, kakut kainalossas’!
Kyll’ sä meidän talon tunnet,
Musta risti portin päällä,
Kirjava kissa portin alla.»

Joulunajan alkuun ajoittuu talvipäivänseisaus, jolla oli kansan suussa oma nimitys: pesäpäivät. Tuolloin auringon ajateltiin »ikäänkuin lepäävän vuoren onkalossa».

Joulunajan pääasiallisena toimena olivat uhrimenot ja taiat, joilla varmistettiin menestys tulevaisuudessa. Toimitukset liittyivät useimmiten karjaonneen ja viljaonneen. Niiden ohessa toimitettiin uhreja myös koti- ja maanhaltijalle. Askolassa vietiin aattona riihen nurkkaan haltijalle jouluryyppy ja olutta, joka sinne nurkkaan kaadettiin. Elimäellä kaadettiin aattoiltana yksi kannu olutta ja yksi ryyppy viinaa haltijalle pöydän päähän penkin nurkkaan. Eräissä taloissa pidettiin jouluna ruokaa pyödällä koko päivä. Haltijoille piti viedä jouluna – ja muidenkin juhlien aikaan – juhlaruokia ennen kuin ihmiset niitä söivät. Näin varmistettiin onni ja haltijoiden suopeus jatkossakin. Hartolassa viettiin aattona joka lajin ruokaa pitämyspuun juurelle, sitä ennen kukaan ei saanut ruokaa maistaa.

Jos joku ehti ruokaa syömään ennen uhraamista, soviteltiin maanhaltijaa:

»Anna anteeksi maanpitäjä, manterenhaltija! Se on tullut tuhmuudessa, tapahtunut taitamattomuudessa.»

Ennustaminen tinaa valamalla lukeutui myös joulutapojen joukkoon. Pihtiputaalla kerrotaan, että tinoja valettaessa piti ensin valaa maanhaltijalle, jotta haltija olisi »asetuksissa» (tyytyväisenä). Sitten valettiin isännälle, emännälle ja muulle väelle.

Joillakin paikkakunnilla on kuitenkin vastaanotettu jouluna henkiä saunaan kylpemään kekrin tapaan. Jouluna noudatettiin tarkoin hiljaisuutta ja vältettiin kovempaa työntekoa. Hiljaisuudella oli tarkoitus kunnioittaa vierailevia vainajahenkiä ja varmistaa onni tuleville ajoille. Joulun ja uudenvuoden välisellä viikolla ei saanut esimerkiksi kehrätä eikä tehdä muutakaan raskasta työtä. Vierailevien henkien uskottiin olevan läsnä erityisesti tietyissä osissa taloa: lieden lähellä, lattialla, ulko-oven ja kynnyksen seutuvilla. Tapana olikin että joulun aikaan lattioita ei lakaistu lainkaan. Jos rikka putosi maahan, se kätkettiin olkien alle.

Joillakin paikkakunnilla asetettiin pöydälle vesimalja, jonka viereen tai joskus sisäänkin asetettiin joulukynttilä palamaan jouluyön ajaksi. Tarkoituksena vesimaljan asettamisella oli se, että henget liikkuessaan saisivat sammuttaa janonsa. Yleisenä tapana oli polttaa kynttilää jouluna koko yön ajan.

Jouluna kannettiin sisätilojen lattioille olkia. Tätäkin joulutapaa on noudatettu myös kekrinä. Tavan alkuperä on epäselvä, joidenkin mukaan se on levinnyt kristillisen joulunvieton mukana, toiset taas pitävät sitä vanhana pohjoismaisena pakanallisena tapana. Henkien kunnioittavasta hiljaisuudesta johtuen oljilla ei saanut temmeltää liian varomattomasti. Aattoiltana tupaan tuotiin myös oljista valmistettu joululyhde. Lyhteen tuoja sanoi: »Hyvä ehtoo!» ja toivotti kaikille iloista joulujuhlaa. Tervetuliaisiksi isäntä kaatoi ryypyn lyhteeseen. Lyhde avattiin pöydän alle ja sen ympäristöön. Olkien tuominen sisälle oli 1700-luvun lopulla niin yleistä ja koko maassa tunnettua, että joulua ei pidetty jouluna ilman olkia. Oljista myös ennustettiin tulevaa vuotta heittämällä niitä kurkihirren ja välikaton lomaan. Joulunpyhien jälkeen oljet vietiin pihalle ja poltettiin.

Jouluna, niin kuin muinakin juhlapyhinä, oli karja hoidettava ja ruokittava erinomaisen hyvin, sillä yleinen luulo oli, että jos se näinä päivinä menestyi hyvin, sillä oli onnea vastaisuudessakin. Suomessa oli tapana yli koko maan joulunpyhinä antaa ei ainoastaan mitä parasta karjanruokaa, vaan vielä parhaita ihmisellekin laitettuja jouluruokia ja -juomia. Näin taattiin suojelushenkien tyytyväisyys.

Jouluna, samaten kuin kekrinä, leivottiin juhlaa varten erityinen leipä – joululeipä. Joululeipä ei ollut mikä tahansa kyrsä, vaan menestystä tuova symboli, jota käytettiin taioissa. Nurmijärvellä leivottiin kaksi joululeipää, joissa oli ”jalat” taikinasta. Toinen niistä syötiin laskiaisena ja toinen kevätkylvön aikana. Lapvedellä tuotiin joululeipä aattona pyötään ja siihen iskettiin kynttilä päälle palamaan. Joululeipä pidettiin yleensä pöydällä koko joulunpyhien ajan, jonka jälkeen se useimmiten syötiin. Monilla paikkakunnilla leipä leivottiin karjun muotoon. Tämä tapa liittynee skandinaaviseen Freyr-jumalaan, jonka ominta aikaa joulu on. Lihauhri on siis korvattu karjua muistuttavalla viljauhrilla.

Juhla-ateria ja ylenmääräinen syöminen oli olennainen osa joulua. Syömisen suhteen joulu yhdistyi vanhan kansan mielissä laskiaisen mässäilyyn. Tästä kertovat sananlaskut kuten »Joulu juhlista jaloin, iltapuoli laskiaista» ja »Juoman jouluna pitääpi, syödä lihaa laskiaisissa». Savossa suosittuihin jouluruokiin kuului aattona syöty ”aattokala”, Karjalassa piti saada päivälliseksi joulurokka pavuista ja herneistä, Pohjois-Suomesta mainitaan keskeisinä jouluruokina paisti ja olut. Jouluaattona syötiin kylvyn jälkeen, sitten kun oljet oli tuotu tupaan. Syöminen ei rajoittunut aattoiltaan. Jouluyönä saatettiin nousta »puoliyö-aterialle». Joillakin alueilla tapana oli herätä peräti yhdeksän kertaa jouluyön aikana ruokailemaan. Elämiä myöskin ruokittiin yöllä ja hevosille annettiin sahtia, että ne »sitä tuimemmin juoksevat kirkolle».

Koska henget olivat liikkeellä joulunaikaan – ja vaikka omien vainajahenkien vierailu oli odotettu tapahtuma – ihmiset kokivat, että heidän täytyi varjella taloaan, perhettään ja onneaan kaikenlaisten sielullisten kulkijoiden, »liiemmäisten», varalta. Eräs tapa oli varustaa ristinmerkillä piha, huoneet ja varsinkin navetta onnettomuuksien estämiseksi. Joillakin paikkakunnilla piirrettiin jouluiltaisin liidulla aurinkopyörä asuinhuoneiden, tallin ja navetan oveen. Mielenkiintoista on, että kun paikkoja siunattiin myös lukemalla Isä meidän ja tekemällä ristinmerkki sen päällä, niin »taitavimmat» kuulemma tekivät vielä kehän ristin ympäri. Siis käytännössä aurinkopyöräsymbolin. Esimerkiksi Vaurlammin kylässä kylänvanhin kulki aattoillan hämärissä talosta taloon ja piirsi kaikkiin oviin ristinmerkin, jossa oli kehä ympärillä.

Tapaninpäivä
26. joulukuuta. Tapaninpäivä liittyy etupäässä hevosonnen varmistamiseen. Huomauttaisinkin tähän, että Tapani-nimi viittaa pyhään Stefanukseen, hevosten suojeluspyhimykseen. Tapaninpäivänä käytiin nuorella hevosella rekiajelulla kylässä, »Tapania ajamassa». Tapaninpäivänä pukeuduttiin myös kummallisiin pukimiin ja sellaisessa asussa kuljeskeltiin talosta taloon. Hämeenlinnassa tapana oli, että naamioitunut Tapani pyysi ensin lupaa tulla sisään. Hänellä oli naamari silmillä, olkinen kappa niskasta ja toinen samanlainen vyötäröstä takapuolella riippumassa häntänä. Tapani lauloi:

»Meneppä kemppi kellarihin,
Tuoppa oltta tuoppisella!
Viisivanne kellariin se pyörähtää.»

Nuutinpäivä
13. tammikuuta. Nuutinpäivänä, Hiiva-Nuuttina, loppuivat kolme viikkoa kestäneet jouluiset uhrijuhlat, joiden aikana oli hankittu menestystä sekä uhreilla lepytelty haltijoita ja jumalia. Hiiva-Nuutti on saanut nimensä siitä, että Nuutinpäivänä kylillä ajettiin suurella porukalla kokoamassa hiivatynnyrin tappeja. Jos talosta ei annettu tappeja, kannettiin sisälle ilkikurisesti kanto. Nuutinpäivänä taloissa kierteli myös nuuttipukkeja. Poikajoukko pukeutui tavallisesti oljista tehtyyn asuun ja kierteli talosta taloon kyselemässä: »Onko hiivoja jälellä?». Elleivät he saaneet mitään syödäkseen ja juodakseen, Hiiva-Nuutit veivät tynnyreistä kaikki tapit mennessään.

Nuuttia vietettiin paikoin varsin riehakkaissa tunnelmissa. Huittisissa miesjoukko veti reessä ympäri kylää kummallisesti puettua miestä, jolla oli päällään nurinpäin käännetty turkki, päässä tuohihattu sekä naamari, jossa oli suuri »komonenä» ja huuliparta. Nuuttipukin puhemies kävi kyselemässä, josko tämä »parooni» päästetään sisälle. Sitten puhemies piti puhetta ja kaatoi viinaa paroonin suuhun. Seurue kokosi mukaansa viinaa ja olutta, minkä he sitten joivat loppuun jossakin saunassa. Toisinaan tällä »joulupukilla» oli parta ja sarvet. Pukin selässä ratsasti toinen miekkonen turkki väärinpäin käännettynä; hänen tehtävänään oli kaataa viinaa pukin suuhun. Seurue kulki talosta taloon siihen asti kunnes kaikki juopuivat. Silloin laulettiin:

»Nyt on Knuutin knuppi, Joulun loppu,
Hiiva hattuun, tappi taskuun.»

Tammikuu
Sydäntalven aika. Tammi tarkoittaa murteesta riippuen sydäntä, keskikohtaa tai ydintä, toisaalta napaa tai akselia. Tammikuu on siis talven keskikohta; se jakoi vuoden vaikeimman ajan kahtia. Tammikuun keskivaiheilla on sydäntalvi, talvennapa.

Selkäviikot
Nuutista laskiaiseen. Selkäviikot eli härkäviikot olivat moniviikkoinen kausi ennen laskiaista, ja ne kuvaavat sydäntalven kovaa karuutta talonpojan elämässä. Joulun herkuttelu ja loikoilu lämpimässä pirtissä oli ohi. Juhlinta oli takana, oltiin arjessa kiinni. Selkäviikkojen nimi viittaa talven selkään, joka sattuu tammikuun jälkipuolelle. Selkäviikot olivat metsätöiden aikaa, tällöin hankittiin poltto- ja rakennuspuut. Raikas metsäntuoksu täytti ilman. Kalastajien parissa sisämaassa made muistuttaa sydänkuulla olemassaolostaan. Maderysät laskettiinkin selkäviikkoina jäiden alle. Merikalastajille selkäviikot ovat olleet vuoden ankarinta työaikaa.

Talvennapa
13. tai 14. tammikuuta. Kuten selkäviikkojen nimestä ilmenee, vanha kansa on ajatellut keskitalven muodostavan vuoden ”korkeimman” kohdan, kaaren tai harjan, joka tiettyyn aikaan katkeaa. Tarkka katkeamispäivä vaihtelee kansanperinteessä, mutta Kustaa Vilkuna arvelee, että päivän on alkujaan ollut 13. tai 14. tammikuuta. Päivä on merkitty vanhoihin kalenterisauvoihin, joiden symboliikassa päivän kohdalla oleva kaarimerkki osoittaa, että talven selkä katkeaa ja vuoden pimein aika on ohitse. Kalendaarisesti ensimmäinen talvipäivä eli talviyö alkoi 14. lokakuuta ja ensimmäinen suviyö alkoi 14. huhtikuuta. Näiden välissä sijaitsee 13. tammikuuta talvennapa eli sydäntalvi ja keskikesä 13. heinäkuuta.

Muinaisessa maatalousyhteiskunnassa ei ollut tarpeen ajoittaa vuodenaikojen keskikohtia auringon liikkeiden vaan lämpövaihteluiden mukaan. Viljelijää auringon lakipisteet eivät juuri hetkauttaneet, mutta helle sekä vilu tuntuivat luissa ja ytimissä. Meteorologinen tosiasia onkin, että keli lämpenee yleensä noin kolmen viikon ajan vanhan keskikesän (13.7.) jälkeen ja viilenee kolmisen viikon ajan talvipäivänseisauksen jälkeen. Näiden päivien paikkeille sijoittuvat vuoden lämpö- ja kylmyyshuiput. Talvennapa on siis (tilastollisesti) vuoden kylmintä aikaa.

Sydäntalven perinnettä näkyy myös Heikin (19/20. tammikuuta) ja Paavalin (25. tammikuuta) päivissä. Jollain paikkakunnilla ajateltiin, että Heikki katkaisee talven selän. Kittilässä sanottiin: »Heikki heinänen kurikka, joka taittaa talven selän». Keski-Pohjanmaalla lapsia on Heikin päivänä kehotettu menemään tunkiolle kuuntelemaan, kun talvenselkä paukahtaa poikki. Lapset saivat iltapimeällä juosta ympäri kylää kelloja, kulkusia, ja metalliastioita helistellen ja rummuttaen. Kylän lapset yhtyivät joukkioksi ja kiersivät sitten vuoronsa jokaisen talon kovaa meteliä pitäen; ensin lyötiin kurikalla seinään merkiksi, jotta talven selkä nyt juuri katkesi. Paukahdusta seurasi sitten kova melu, helinä ja rummutus.

Helmikuu
Kuukauden nimi tulee jäähelmistä, joita kuukaudelle tyypilliset pakkaset aiheuttavat suojasään jälkeen. Helmikuu onkin vuoden kylmintä aikaa.

Talvi-Matti
24. helmikuuta. Vanha kansa tunsi Syys-Matin (21. syyskuuta) ja Talvi-Matin. Talvi-Matti on tunnettu myös nimillä Kakara-Matti, Hauta-Matti ja Varis-Matti. Kakara-Matti on saanut nimensä siitä, että talviteillä hevosten jäiset lantakokkareet kalisevat hevosten jaloissa. Varis-Matti kertoo varisten keväisin vilkastuvasta elämästä ja raakkumisesta. Myös metsäkana alkaa Talvi-Mattina vaatimattoman laulunsa.

Karjakartanon piirissä Matti on nimeltään Vasikka-Matti. Entisaikaan lehmiä ei nimittäin astutettu sisäruokintakaudella, joten ne poikivat aina kevättalvella. Matti toi siis ensimmäiset vasikat ja maidon. »Matti se maijon aloittaa, (Syys-)Matti se maijon lopettaa», tiedettiin Savossa. Lampaat myös kerittiin Matin tienoissa, jolloin saatiin varpuvilla eli matinvilla. Säiden suhteen Talvi-Matti oli kevättalven alku. Matin parraksi kutsuttiin räystäiden jääpuikkoja. Sanottiin myös, että Matti heittää kuuman kiven avantoon, koskeen tai kaivoon, millä ilmaistiin, että uutta jäätä ei enää muodostu veden luontaisille liikkumapaikoille. Matti sanottiin myös ensimmäiseksi kevätpäiväksi. Sotkamossa sanottiin, että »Millainen ilma Matin päivänä, sellaisia sitten koko kevät».

Laskiainen
Aikaisintaan 8. helmikuuta, myöhäisintään 7. maaliskuuta. Laskiainen oli ennen kaikkea naisten työ- ja toimialaan kuuluva päivä. Useimmat laskiaisen tavat ja uskomukset kohdistuivat joko naisten käsitöiden raaka-aineisiin: pellavaan, hamppuun ja villaan, tai karjanhoitoon ja naisten kasvattamiin pihan piirin hyötykasveihin, nauriiseen, herneeseen ja papuun. Joulunaika oli miesten, peltoviljan ja hevosten juhla, mutta laskiainen oli taas naisten aikaa. Saman ilmiön voi havaita Virossa, jossa naisten oli kiellettyä tehdä töitä laskiaisen aikoihin. Toisaalta kaikenlainen veistäminen ja hakkaaminen oli myös kiellettyä laskiaisena.

Suomessa kehruut oli saatava päätökseen mieluummin laskiaiseen mennessä, sillä päivän pidentyessä alkoi kankaiden kutominen, joka vaati enemmän valoa. Joka tapauksessa laskiaisena kehrääminen olisi tuonut perheelle epäonnea tulevaisuudessa. Kotiaskareet lopetettiin varhain iltapäivällä, jotta työt olisivat joutuneet hyvin koko vuoden. Mitä varhaisemmin lehmät juotettiin ja ruokittiin, sitä varhaisemmin ne tulivat kesällä metsästä kotiin eivätkä yöstäneet. Saunaan mentiin päivännäöllä, miehet ja naiset kilvan. Jos miehet ehtivät ensin, tuli sonninvasikoita, jos naiset, niin saatiin lehmäisiä. Saunassa ei puheltu, jotta kesä olisi saatu olla rauhassa hyönteisiltä. Kiusoitellen saunassa koeteltiin toisten lujuutta puhumattomuudessa monin tavoin, kuten kaatamalla kylmää vettä selkään. Erityisesti pojat tekivät mielellään tällaisia koiruuksia tytöille.

Vaikuttaa siltä, että laskiaissaunan äänettömyys jäänne ihmisten luona vierailevien vainajasielujen muistamisesta. Laskiaisena ruokailunkin aikana noudatettiin nimittäin äänettömyyttä, joka muistuttaa sitä hiljaisuutta, jota on noudatettu kaikissa vainajajuhlien uhriaterioissa. Karstulassa ripoteltiin ennen illallista pyödälle jauhoja ja suolaa, joihin piirrettiin useita viisikulmia. Sitten käytiin pöytään äänettömänä illallista syömään. Hiljaisuutta koetettiin laskiaisena tavoitella myös aikaisemmalla kylpemisellä ja levolle asettumisella jo päivännäön aikaan, jotta mikään melu ei häiritsisi henkien rauhaa. Ulvilassa mentiin varhain laskiaisehtoona kattojen ja kivien päälle sekä tienristeyksiin henkiä näkemään. Pihtiputaalla oli tapana naisilla oli tapana lakaista rikat lattialta pöydän alle ruokailun ajaksi. Näin ikään kuin koottiin henget ottamaan osaa uhriateriaan. Hartolassa taas uskottiin, että laskiaisena syödessä kasvot tuli aina suunnata etelää kohti.

Laskiaisena ruuassa tuli olla ennen kaikkea rasvaa. Keitettiin siansorkista, herneistä tai pavuista rokkaa, vainajien ruokaa, ja leivottiin ja koristeltiin rasvarieskoja, suuria ja pyöreitä, lämmitettiin rasvamakkaroita ja paloiteltiin väelle kesällä tehtyjä juustoja. Syötiin myös ohrarieskaa sekä ohraleipää, jonka sisään oli leivottu sianlihaa. Mitä enemmän rasva kiilteli sormissa ja suupielissä, sitä paremmin kotieläimet lypsivät ja lihoivat. Ruokaa piti olla yltäkylläisesti, eikä pöytää tyhjennetty koko päivänä. Näin runsauden ajateltiin jatkuvan koko vuodeksi. Muurlassa uskottiin, että laskiaisena piti syödä yhdeksän kertaa joka nurkassa. Tämän kun teki, niin koko vuotena ei tarvinnut syödä paljoa, mutta silti lihoi ja tuli terveeksi ja voimakkaaksi. Ruokailun jälkeen Savossa vietiin sikojen kynsiluut metsään uhripihlajan tai uhrikuusen juurelle, sanoen: »Teidän poikanne näitä jälkiä seuratkoon!», jolla tarkoitettiin, että siat menivät seuraavana kesänä metsään. Sormia ei nuoltu eikä liioin syönnin jälkeen pyyhitty, vaan hyvä laskiaisrasva sai kulua niistä käyttöesineisiin, jopa pellavalankaan. Tämäkin edisti tulevaa pellavan kasvua.

Pellavalla olikin merkittävä asema laskiaisen vietossa. Lattiaa lakaistiin moneen kertaan ja rikat vietiin kauas, jotta pellavapelto olisi pysynyt puhtaana ja kasvanut pitkää vartta. Naiset ottivat puhtaan paidan ylleen ja pukeutuivat muutoinkin valkoisiin sekä sukivat tiheään hiuksiaan, jotta pellavan kuidut olisivat tiulleet valkeiksi ja pehmeiksi. Lasten päähän tehtiin pitkistä kuiduista laskiaispalmikot. Iltapäivällä nuori väki alkoi hurjan mäenlaskun, jonka aikana huudettiin kotitaloon pitkiä pellavia, hienoja hamppuja, nauriita kuin lautasia, räätiköitä kuin nurkanpäitä. Tytöt laskettelivat tukka hajallaan. Ja mitä pidemmälle kelkka lipui, sitä pidempiä tuli pellavista. Joidenkin talojen emännät toivat lapsille mäkeen hyvää maitovelliä. Sellainen talo menestyi.

Paitsi siis pellavalla myös hiuksilla, kampaamisella ja tuhkalla oli asemansa laskiaisen tavoissa uskomuksissa. Laskiaisena neitojen kuului pitää hiuksensa auki ja harjata niitä kiiltäviksi, jotta tulevan vuoden pellavasato onnistuisi. Hirvensalmella uskottiin, että kun laskiaisena kampasi yhdeksän kertaa joka nurkassa, niin pellavista tuli pitkiä sileitä. Viron Hiidenmaalla taas tiedettiin, että jos päivän mentyä mailleen on tyttäriä vielä mäen laskussa, niin on varmaa että heillä hiukset säilyvät sileinä ja pitkinä ja pellavat kasvavat pitkää liinaa. Laskiaisen jälkeen vietettiin tuhkapäivää, jolloin siroteltiin Virossa sikojen silmille tuhkaa, jotta ne eivät näkisi mennä viljapeltoon.

Maaliskuu
Maaliskuun nimi on johdettu maa-sanasta. Maallisessa kuussa maata paljastuu lumipeitteen alta. Kevään joutumista seurattiin »Tapion riihenpuinnista», joka tunnettiin myös honka- eli kaarnatuulen ja metsänkylvön nimellä.

Kevätpäiväntasaus
Aikaisintaan 19. maaliskuuta ja myöhäisintään 21. maaliskuuta. Kevätpäiväntasaus on kurkien paluumuuton aikaa. Aikaa kuvaa sananparsi: »Tasan yöt, tasan päivät, tasan kaksi jalkaistani». Näin sanoo kurki ottaessaan lentoasennon kaukana etelässä kohti pohjoista. Ottavat uistimet ja onget tehtiin kevätpäiväntasauksena.

Monet kevätpäivänseisauksen tavat uskomukset lienevät siirtyneen osaksi kirkollista Marian ilmestyspäivää, Kevät-Maariaa, jota vietettiin 25. maaliskuuta. Kevät-Maariaa pidettiin säiden taitekohtana ja siihen liittyy monia säähän ja muihin asioihin liittyviä enteitä. Marian ilmestyspäivä on ollut tärkeää merkkiaikaa, josta on ennustettu lukemattomin tavoin tulevaa säätä. Laajalti esimerkiksi ajateltiin, että minkä verran lunta oli katoilla Marjana, sen verran vappuna pelloilla. Kevät-Maarian aikoihin tarkkailtiin hauen kutua, metsälintujen soidinta ja kurkien saapumista. Maarian aattoyönä kuunneltiin katolla istuen ääniä ja niistä ennustettiin. Jos kuului soittoa jostakin, siellä vietettiin pian häitä. Jos kuuluu naulojen takomista, tehtiin siellä pian ruumisarkkua.

Virposunnuntai
Viikkoa ennen pääsiäistä. Lapset olivat liikkeillä varhain, kulkivat talosta taloon käsissään kirjavilla tilkuilla koristettuja tuoreita pajunvitsoja, virpoja. Talon emännän tavattuaan he virpoivat häntä kaikille suomalaisille tuttujen lorujen tahdissa. Tapa on kuulunut jo varhaiskristilliseen aikaan, mistä todistaa virpoa-sanan palautuminen muinaisvenäjään. Länsi-Suomessa lapset ovat koonneet »palmuja» eli »pajunkissoja». Savossa on taiteltu lehdettömiä raudaskoivun oksia ja pantu vesiasiaan. Näistä oksista on ennustettu kevään saapumisen nopeutta.

Kiirastorstai
Pääsiäisviikon torstai. Kiirastorstaina karkotettiin tulen, tervansavujen, lehmänkallojen ja muiden avulla talojen pihamailta taikamenoilla kiira, jotta »pahat henget pakenisivat seuduilta pois». Hankasalmella kerrotaan, että isäntä raahasti perässään palavaa tervatuokkosta kartanon ympäri kahdesti myötä- ja kerran vastapäivään. Toinen mies kulki perässä ja löi leppäisellä vitsalla tuohista koko ajan huudellen »Kits kiira metsään!».

Kiirastorstai on ollut erityisesti Hämeessä vuoden parhain siistimispäivä, ei vain huoneiden siivoamispäivä, vaan myös tukan ja kynsien leikkauspäivä. Jossain alueilla pahoilta voimilta suojauduttiin näihin aikoihin vielä polttamalla katajista ja terva-astioista koottuja kitkeränsavuisia valkeita täydenkuun aikaan.

Huhtikuu
‘Huhta’ tarkoittaa kaskea. Huhtikuussa tehtiin metsätöitä ja kaadettiin havupuukaski. Suomen oloissa päästiin vielä huhtikuussa suksilla huhdan kaatoon kaukaisillekin saloille. Kansanomaisia nimityksiä huhtikuulle olivat sulamakuu ja suvikuu, jotka viittaavat leutonevaan säähän. ‘Suvi’ tarkoittaa nimittäin Itä- ja Pohjois-Suomessa talvista suojasäätä. Metsästäjät kutsuivat huhtikuuta kiimakuuksi eläinmaailmasta tekemiensä havaintojensa perusteella.

Suviyöt
12. huhtikuuta ja 14. huhtikuuta välisenä aikana. Jossain vanhassa almanakassa 14. huhtikuuta on nimeltään »Suwi-Päiwä». Suviöitä on kolme. Suvipäivän ja suviyön nimitykset selittyvät muistona ikivanhasta pohjoismaisesta vuoden kahtijaosta, mikä näkyy useimmissa vanhoissa suomalaisissa riimukalentereissa. Huhtikuun 14. päivän kohdalla on puu ylenevin oksin, mutta vastaavasti lokakuun 14. päivän kohdalla on puu alenevin oksin. Vuosi siis jaettiin kahteen puoliskoon, suveen ja talveen. Nämä puoliskot taas jaettiin neljännekseen, jotka olivat 13 viikon pituiset. Siten ensimmäinen suvipäivä oli 14. huhtikuuta, keskikesä 13. heinäkuuta, ensimmäinen talvipäivä 14. lokakuuta ja sydäntalvi 13. tammikuuta. »Suwi-Päiwä» eli siis tavallaan ensimmäinen kesäpäivä. Silloin pojat pyysivät tytöiltä suviryyppyä ja laskettiin olevan sata päivää rukiin leikkuuseen.

Suviyöt on tärkeä merkkipäivä eläinkunnalle. Väitettiin, että kalat lähtevät tällöin liikkeelle, kurjet tulevat jo Keski-Pohjanmaalle saakka, ja västäräkki saapuu kurjen siiven päällä. Varis munii ensimmäisen munansa. Lounaissuomalaisissa kylissä oli tapana, että paimenet kulkivat varhoin aamulla ja soittelivat leppätorvilla ja pukinsarvilla. Sanottiin, että »paimenet soittivat suden suun kiinni».

Huutoyöt ja Jyrin päivä
Huutoyöt 13. ja 22. huhtikuuta, Jyrin päivä 23. huhtikuuta. Pienellä alueella Savossa sekä suvipäivän että Jyrin päivän (23. huhtikuuta) aattoyö on nimeltään huutoyö. Silloin huhuiltiin metsissä: »Hyvä Jyrki, Pyhä Jyrki, pane hurtat kiinni suviöistä talviöihin». Samalla sytytettiin kukkuloille kokkotulia ja paimenet soittivat torviaan. Tarkoitus oli karkoittaa kevätnälkäiset sudet mailta ja halmeilta kesäkaudeksi, sillä päivä on ollut vanha karjanuloslaskupäivä. Vanhalle kansalle karjan laitumelle lasku oli todella juhla, jota juhlistettiin syömällä ja yleisellä ilonpidolla. Päivän sopivalla vietolla ja uhreja tarjoamalla saatettiin vainajain henget suosiollisiksi vuoden viljankasvulle ja karjalle sen laitumelle käydessä.

Keskisellä Pohjanmaalla puhuttiin »jyrynajosta». Lapset ottivat Jyrin päivänä kellot kaulaansa ja juoksivat muutenkin meluten ja melskaten ympäri taloja ja lähimetsiä. Savossa ja Koillis-Pohjanmaalla mukana olivat myös aikuiset, puita paukutellen, ajamassa susia mailta halmeilta. Satakunnassa syötiin Jyrin päivänä rituaalinen toukotöiden alkajaisateria, jonka pääosan muodostivat jouluksi leivotut kylvöleivät. Kalamiehet tiesivät, että Yrjönä alkoi ahvenen kutu.

Jyrin päivänä oli noudatettava hiljaisuutta. Silloin ei kukaan saanut tehdä työtä, hakata, jyskätä tai paukutella ovia. Jopa ovensaranatkin voideltiin, etteivät ne narisisi. Tämä kaikki tehtiin estääkseen ukkosta käymästä kesällä, ettei sato vahingoittuisi. Muuten kyllä huudettiin kovasti. Metsästä ei saanut taittaa Jyrkinä oksaakaan, siitä pysähtyisi muuten koko vuoden kasvillisuus.

Etelä-Savossa toimitettiin Jyrin päivänä uhriateria. Silloin pantiin olutta ja laitettiin ruokaa, joka aamiaisen aikana pantiin pöydälle, mutta ei maistettu, ennen kuin jokaista ruokalajia oli asetettu erilliselle lautaselle, ikään kuin uhriksi. Sitten »juotiin koko päivä ja oltiin työttömiä». Gananderilla on tieto, että Jyrin päivänä uhrattiin maitoa tai kokonaisia maitopyttyjä pyhien puiden alla. Savossa ja Karjalassa vietiin Jyrin päivänä kontillinen piirakoita jonkun uhripuun luo. Siellä tehtiin pihlajainen naula, joka iskettiin uhripuuhun lujasti kiinni, naulaan pantiin sitten kontti riippumaan. Puun juurelle kaadettiin myös juustomaitoa. Jyrin päivänä uhrattiin myös lampaanvilloja.

Ganander sanoo Jyrin olleen kodinhaltija (Hus-Gud), jonka huomassa oli talon perhe ja karja. Eräs kummallinen Jyrin päivän tapa olikin olla antamatta sinä päivänä mitään tavaraa pois talosta. Erään talon isäntä oli ostanut lehmän toisesta talosta ja meni sitä hakemaan. Mutta eipä annettukaan, sanottiin vaan: »Ei tänä päivänä, tulkaa huomenna. Meillä on vanhuudesta asti ollut semmoinen tapa. Jos me nyt annamme, niin meiltä kuolee kaikki lehmät».

Markun päivä
25. huhtikuuta. Markun päivänä riimusauvoissa on peltoauran kuva. Sanottiin: »Markku auran pellolle kantaa, Valpuri käelle kielen antaa». Markku kuuluu siis Yrjön ja Valpurin ohella niihin, jotka Etelä-Suomessa avaavat pellon maamiehelle auroineen äkeineen ja jotka antavat käen kukunnallaan ilmoittaa kesän saapumisesta. Markun päivän – tai pikemminkin Markun yön – tai säitä seurattiin tarkkaan. Jos silloin on pakkasia, niin se tietää jatkuvia kylmiä. Pakkasmerkki tiedettiin niin vahvaksi, että Peräpohjolassa kauppaakäyvät vienankarjalaiset laukunkantajat päättivät matkasuunnitelmistaan sen mukaan. Jos aattoyö oli leuto tai jos satoi tai tuuli henki muualta kuin pohjoisesta, niin luvassa oli hyvä ja lämmin kesä ilman halloja. Niityt tulisivat työntämään heinää, metsät antamaan marjoja ja viljavuosikin tulisi olemaan runsas.

Toukokuu
Toukokuussa tehtiin toukotyöt, valmisteltiin uusi sato: kylvettiin viljaa, kynnettiin ja äestettiin. Luonnossa ja ihmisen elämässä toukokuu oli toivorikasta uuden luomisen kautta. Maan ja vesien avautuminen oli entisajan ihmisille toivonpilkahdus elämän jatkumisesta.

Vapunpäivä
1. toukokuuta. Samoin kuin Jyrin päivänä, vappuna lehmät ja lampaat päästettiin ulos, vaikka lunta olisi maassa. Joillakin paikkakunnilla »kelloteltiin» eli ripustettiin vaatteisiin tiukuja ja juostiin meluten ympäri kyliä. Kurikasta kerrotaan, että aikuiset naiset ripustivat tiukuja hameiden helmoihin ja pukivat ylleen mitä ikinä kummallista löysivät, miehillä oli vain yksi suuri tiuku. Tämä railakka meno edisti maidon saantia. Satakunnassa soitettiin lehmänkelloja ja huudettiin: ”Vappu tuu, Vappu tuu, latoon tuu, tuu-tuun”. Paikoin pidettiin myös huutoyötä, poltettiin tulia ja huudettiin susia pois mailta ja mannuilta. Vappuna kunnnostettiin metsäjärvien rantapuihin ripustetut vesilintujen pesimäpöntöt eli uutut tai hontot.

Ristinpäivä eli Kevät-Risti
3. toukokuuta. Ristinpäivä eli Kevät-Risti. Monin paikoin Suomessa ristinpäivä eli Jumalan veren päivä on ollut vappua huomattavampi tapahtuma. Vainajien henget olivat liikkeellä keväisin. Savokarjalaisella alueella se oli karjan uloslaskupäivä, johon liittyi runsaasti karjataikojen ja muiden maagisten menojen toimituksia. Vielä 1600-luvulla Karjalan taloissa vietettiin ristinpäivänä perhejuhlaa. Perhe polvistui juhlapukimissa talon uhripuun juurelle (tai uhripaikalle), jossa nautittiin rituaalisin menoin sekä olutta että erilaisia ruokia.

Vainajasielut olivat liikkeellä. Tammelassa ristinpäivänä “katseltiin, kun henget ja kuolleet ovat kulkuretkellään”. Silloin ei saanut kukaan ryskätä, ei puhua, muutoin täytyi henkien käydä levottomina koko vuosi. Lattiat peitettiin oljilla, etteivät henget pelästyneet jalkojen töminää. Henkien muistettiin 3., 4. ja 5. toukokuuta. Karjalassa vietiin taas ristinpäivänä kananmuna muurahaispesään. Tämä tuo mieleen karjalaisten uskomuksen kananmunista vainajien ruokana. Virossa ristinpäivä oli Suomen tavoin suurempi juhla kuin vappu. Virolaisillakin päivään liittyy todennäköisiä jäänteitä vainajienpalvonnasta.

Risti on myös kalamiesten päivä. Silloin on saatava kalakeitto vaikka avannosta, muuten pyyntionni kaventuu. Myös metsämiehet ovat tällöin kiertäneet saalismaansa. Teerien soidinpaikoille ristinpäivänä viritetty ansoja. Kevät-Ristin seremoniallisia ruokia ovat aamiaiseksi maitoon keitetty ohrajauhopuuro ja puoliseksi kalakeitto. Kun kaloihin päästiin käsiksi, saatettiin sanoa: »Nyt on Ristin päivä lautasella».

Helatorstai ja Helluntai
Toukokuun 10. päivän ja heinäkuun 13. tai 14. päivän välillä. Helluntaina elettiin kevään ja valon aikaa. Juhlassa vallitsi ilo ja riemu. Kentillä ja vuorilla leimusivat iloiset kokkovalkeat ja niiden ympärillä ihmisparvet laulaen ja tanssien päästivät ilonsa ilmoille. Henkien muistamiseen syksyllä ja talvella kuulunut vakavuus ja hiljaisuus oli tiessään. Pimeänä ja kylmänä aikana sekä ihmiset ja henget kokoontuivat koteihin, mutta nyt heille toimitettiin palvelus pihalla, pelloilla, metsissä ja kedoilla. Helavalkeita poltettiin ylevillä paikoilla. Tulella kutsuttiin suosiollisia henkiä saapumaan iloon ja juhlanviettoon sekä karkoitettiin pahansuopia ja vihamielisiä olentoja. Jyväskylän seudulla kerrotaan, että helavalkea sytytettiin yhdeksästä eri puulajista. Tammelassa taas uskottiin, että kokkovalkeassa ei saa polttaa muuta puuta kuin katajaa ja tervaa. Kokon vieressä laulettiin:

»Kataja ja tervaa
kokon yli leijaa
sauhu että seilaa!»

Helluntaisauna eli lemmensauna oli nuorten neitojen naimaonnen nostattamissauna. Ne nuoret, joilla tällöin ei vielä ole ollut vakinaista sulhasta, turvautuivat tietäjiin. Neito kylvetettiin tietyin menoin ja samalla luettiin voimalliset lemmennostatussanat, jotka alkavat: »Nouse lempi liehumahan, kunnia kupuamahan.» Tytöt sanoivat: »Liiku likka helluntaina, juhannussa et jouva». Tytöt kilpailivat viehättävyydessä kauneimmillaan olevan luonnon kanssa, jottta mielitietty olisi voinut antaa parhaimman tunnustuksen: »Heilani on kuin helluntai». Juuri helluntaina pojat katselivatkin itselleen mielitiettyä. Usein kävi niin, että kesäheilasta tuli morsian ja syksyllä aviovaimo.

Kesäkuu
Kesäkuun nimi ei tarkoittanut alunperin kesää vaan kesantoa. Kesannoksi jätetty pelto piti kyntää kesäkuussa. Suvi on ollut länsimurteissa perinteinen kesän nimitys. Kesää ennen juhannusta vanha kansa nimitti lyhyeksi eli pikkukesäksi, päivänseisauksen jälkeisen pitkän eli isonkesän vastakohtana. Vaikka luonto oli alkukesästä kauneimmillaan, vanha kansa ymmärsi hyvin, että luonnon loisto ei välttämättä merkinnyt ruokavarojen runsautta ihmisille. Sanottiin: »Kesä kerkeimmillään, nälkä närkeimmillään». Pikkukesällä muinaissuomalaiset saivat ravintoa muun muassa koivunmahlasta, väinönputkesta ja nokkosen taimista, mutta ne eivät hävin vieneet huikovaa näläntunnetta. Pikkukesä antoi kuitenkin jo lupauksen leivästä: vilja kasvoi.

Ukon juhla / Ukon vakat / Ukonkunniat / Ukonhäät
Touko-kesäkuussa. Muinaissuomalaiset viettivät alkukesästä Ukon juhlaa tai juhlia. Ukon vakat olivat pitäjän tai yhden tai useamman kyläyhteisön järjestämät uskonnolliset pidot. Vakkajuhlissa uhrattiin vakallinen ruokaa ja juotiin pyhää olutta. Kyseessä oli todennäköisesti juhla sadon ja hedelmällisyyden varmistamiseksi. Ukon juhlan ajankohta on todennäköisesti vaihdellut eri aikoina ja eri paikoissa. Ukon vakkoja vietettiin ainakin kevätkylvön yhteydessä hyvän sääonnen toivossa. Jossain lähteissä arvellaan, että juhlaa olisi vietetty toukokuun 25. päivä, toisissa tapa taas yhdistetään juhannukseen.

Tämä perinne jatkui joka tapauksessa pitkälle historialliselle ajalle asti. Värmlannin suomalaiset viettivät kaksi ukonjuhlaa »touonalkajaisten» ja juhannuksen välisenä aikana. »Pitää tehä ukoinkunnian, niin soa vettä», sanottiin poutakesänä. Ukonkunnioissa talon emäntä teki ukonsupun eli poutatuohisen, jonka avulla tehtiin rituaali veden “ostamiseksi” Ukolta. Ukonkunnioita vietettiin vain juhannukseen asti, ei koskaan juhannuksen jälkeen.

Kun satoi ensi kerran poudan jälkeen, vietettiin uudet pidot: »ukoinkeikkeet» eli ukonhäät. Agricolan kuuluisat humalasäkeet liittyvät luultavasti juuri tähän juhlaan, Ukonhäihin kuului nimittäin voimakkaan oluen nauttiminen ja juhlakunnan humaltuminen. Humaltumisen katsottiin varmistavan hyvä sato-onni. Ukonkeikkeitä seuranneena päivänä kodit siivottiin perusteellisesti.

Juhannus eli mittumaarja tai mettumaari
24. kesäkuuta. Vuoden pisimpiä päiviä kesäpäivänseisauksen (21.6.) tienoilla on kutsuttu pesäpäiviksi. Tällöin yö on lyhimmillään, päivä pisimmillään. Nimitys johtuu siitä, että auringon käydessä vuodenkierron korkeimmalla kohdalla se ikään kuin lepää hetken “pesässä” vuoren onkalossa tai maailmanpuun oksilla. Tämän jälkeen auringon liikerata alkaa taas laskea ja päivät lyhetä. Vanhan kansan sanoin aurinko kääntyy loppuvuodeksi rengin puolelle, talvipäivänseisauksena se siirtyy taas isännän puolelle. Saamelaiset toimittivat keskikesällä uhrin Paeivvelle (Päivällä, auringolle) siten, että sekä miehet että naiset söivät juhannusehtoona auringon kunniaksi. Aterian alkajaisiksi he rukoilivat polvillaan auringolta päivänpaistetta ja menestystä poroille

Juhannuksen aikaan luonto on vehreimmillään ja maan hedelmällisyys voimakkaimmillaan. Tähän aikaan oksien ja lehtien onkin katsottu olevan täynnä hedelmällistä ja myönteistä väkeä. Niiden sirotteleminen asuinympäristöön on tuonut mukanaan hyvää onnea ja kukoistusta. Juhannuksena ihmiset keräsivät kukkia ja tuoreita lehviä, joilla koristeltiin sisätiloja. Asuinhuoneen lattia peitettiin riivityillä haavan lehdillä, seinät ja katto täytetään tuomen, pihlajan tai syreenin oksilla. Pirtin lattioille ripoteltiin raikkaita haavan- ja pihlajanlehtiä sekä kuusenkerkkiä. Lehvien kantaminen sisälle heijastelee jouluista tapaa peittää tuvan lattia oljilla. Virolaiset kokosivat juhannuksena yrttinsä juhannuksena, sillä silloin ne olivat voimakkaimmillaan ja pyhimmillään. Saarenmaalla ripustettiin juhannuskukkia kimppuihin tuvan ympäri riippumaan, jotta ne karkottaisivat pahoja henkiä.

Ulko-oven pieleen kannettiin Suomessa nuoria koivuja. Koristukset koottiin aina aattoiltana ja koristelu suoritettiin vuoden lyhimpänä yönä. Kedon kukkasia, erityisesti kieloja, on myös sidottu seppeleiksi ja asetettu seinille ja ikkunoille. Paimenet koristelivat lehmänsä seppeleillä ja kukilla; vanhin lehmä sai päähänsä tuohiseppeleen. Näillä riiteillä taattiin hyvä karjaonni.

Keskikesän öihin liittyy niin paljon erilaisia uskomuksia ja magiaa. Silloin ihmiset toimittivat salaperäisiä uhritoimituksia ja ennustuksia kaivoilla ja lähteillä. toimitettiin uhreja toimitettiin juhannuksena kaivoilla ja lähteillä. Juhannusyön aikaan on tarkkailtiin erityisesti enteitä karjan ja sadon menestymisestä sekä naimisiin pääsystä. Nuoret tytöt ovat tehneet öisin lemmentaikoja. Jos neito esimerkiksi kieriskeli alasti kasteisessa viljapellossa, oli varmaa, että sulhanen ilmaantui vuoden kuluessa.

Keskikesän öinen kasteen uskottiin olevan erityisen väkevää ja sitä pyrittiin keräämään talteen ennen auringonnousua. Kaste paransi tauteja ja edisti hedelmällisyyttä. Sanottiin, että »Juhannuskaste se lantut kasvattaa». Kaste kohensi myös myös kauneutta. Jos ennen auringonnousua pesi kasvonsa kasteella, koko suvena ei ruskettunut. Entisaikojen kauneuskäsityksissä rusketusta pidettiin nimittäin rumana, naisihanne oli pitkä ja vaalea, niin hipiältään kuin hiuksiltaankin. Tytöt kävivät myös lemmensaunassa, joka oli täynnä tuoreen vihdan ja kukkien tuoksua. Kylvettäjinä toimivat vanhat tietäjä-ämmät (ämmä tarkoitti ennen vanhaan juuri naispuolista tietäjää), jotka lukivat pitkiä ja kaunissanaisia loitsuja.

Juhannuksena poltettiin myös kokkoja. Juhannuskokot olivat taas alunperin itäsuomalainen tapa, joka yleistyi muualla Suomessa 1800-luvulta lähiten. Suomessa tulia on tosin poltettu vanhastaan ainakin eri kevätpyhinä ja syksyisin kekrin aikaan. Kustaa Vilkuna arvelee keskikesän kokkoja poltetun kyläyhteisöjen toimesta jo rautakaudella. Kunnian kokon sytyttämisestä sai kylän vanhin. Kylän väki kokoontui tulen ääreen valvomaan ja viettämään aikaa, poisjääminen merkitsi sekä oman että koko yhteisön onnen vaarantamista. Juhannuskokkojen polttamisella on siis ollut sama merkitys kuin helavalkeiden poltolla, eli vahingollisten henkien karkoittaminen ja puolustautuminen niiden tuottamia vahinkoja, varsinkin tauteja ja kipuja vastaan. Puhdistava tuli toi onnea. Juhlatulien on katsottiin edistävän viljelyskasvien, kotieläinten ja ihmisten hedelmällisyyttä sekä menestystä ja torjuvan pahaa. Tulien ympärillä karkeloitiin ja leikittiin. Pohjanmaalla koko juhannusyö tanssittiin viulunsoiton tahdissa.

Sämpsän päivä
27. kesäkuuta. Sydänkesällä viljapelto lainehti hiljalleen suvituulessa. Viljanhaltijaa muistettiin jyvän sikiämisen edistämiseksi. Elämä oli uudistettava, saatava uusi sato, uusi viljakerto. Runoilla Sämpsä kutsuttiin »toukoja tomuttamaan» eli levittämään toukoviljojen siitepölyä- eli tomua, pölyttämään viljaa. Ukolta rukoiltiin sadetta ja Sämpsä nostatettiin riittirunoilla vuoteeltaan viljakasveja hedelmöittämään.

Itu- eli hikiperjantai
Juhannuksen jälkeinen perjantai. Nauris kylvetään maahan.

Heinäkuu
Heinäkuu on kesän lämpimintä aikaa, sydänkesän kuukausi, silloin kerätään heinä karjalle ja hevosille.

Kukkasten päivä
2. heinäkuuta. Työkalenterissa päivä on nimeltään Heinä-Maija. Silloin alkoi heinänteon valmistelu. Hämeessä päivää kutsuttiin kukkasten päiväksi. Silloin poimittiin kukkia erilaisia tarkoituksia varten kuten kasvivärjäykseen. Kukkasten päivän yö oli samanlaista otollista aikaa lemmentaioille kuin juhannusyö. Jos Heinä-Maijana satoi, niin uskottiin satavan koko kuun tai ainakin kaksi viikkoa.

Heinäpäivä (so. Marketan päivä)
12. tai 13.7. heinäkuuta. Heinänteko alkoi. Kalenterisauvassa on haravan kuvan. Silloin aletaan korjata heiniä. Isäntä ja niittymiehet ottivat »matoryypyn» ennen heinään lähtemistä. Päivä on myös herne- ja papumaan tarkkailupäivä. Sanotaan: »Sinä vuonna papuja tulee, kun papumaa Marken päivänä on marjametsän väärtti».

Karhunpäivä (keskikesä)
13. heinäkuuta. Karhunpäivää on vanhastaan pidetty keskikesänä, se on lämpövuoden huipentuma. Talvennavan, keskitalven aikaan (13. tammikuuta), karhu käänsi kylkeään ja sanoi: »Yö puolessa, nälkä suolessa». Keskikesä oli toinen karhun merkkipäivä. Virolaisille heinäkuu oli »karhunkuu», koska karhu oli syntynyt silloin. Karhulle osoitettiin uhreja ja kunnioitusta, jotta karhu ei aiheuttaisi vahinkoa ihmisille.

Ukon pyhä / Ukon päivä
25. heinäkuuta. Uimavedet alkavat viilentyä, kaura alkaa kasvaa. Kesän korkein piste sivuutetaan. Yöt pitenevät ja tummuvat. Syyskesä alkaa. Ukon pyhä paljastaa myös elonkorjuun sään. Jos tänään ei sada, tulee hyvä loppukesä. Jos taas sataa, niin sade kastelee maata useina päivinä perätysten. Lattiat puhdistettiin ja niille ripoteltiin lehtiä kuten juhannuksena. Töitä sai tehdä korkeintaan iltapäivällä. Melua ja kolinaa vältettiin. Silloin ei myllyjä käytetä, viljaa ei puida, kangasta ei kudota, lankoja ei kehrätä, eloa ei leikata eikä talkoita pidetä. Jos näitä töitä ei välttänyt, niin salama saattoi polttaa heinät. Työkalenterissa päivä päättää heinänteon. Metsästäjille Ukon päivä aloitti hanhien ja muiden vesilintujen suurpyynnin. Pyyntitoimissa heinäisillä rannoilla ja nevoilla tarvittaa aseeksi vain hangasverkko ja kadikka sekä apuriksi kokenut koira, joka ajeli lintujen hankaaseen. Ennen Ukon pyhää ei ollut sopivaa lähteä vesilintujen pyyntiin.

Ollinpäivä
29. heinäkuuta. Ollinpäivä oli heinänkorjuun lopettajaisjuhla, jota vietettiin työttömyydellä ja hiljaisuudella. Pyhitetty lammas tapettiin ja syötiin. Sen kera nautittiin juhlaa varten valmistettua olutta ja viinaa. Lammas oli »villavuona» eli keritsemätön keväinen karitsa. Tarkoituksena oli karjaonnen varmistaminen. Lampaan veri annettiin kiitosuhriksi talon suojelushengille. Ollinpäivänä ei saanut niittää, sitä vähemmän korjata heiniä, ettei karhu vahingoittaisi karjaa. Lammasta sisään kannettaessa piti lepän- ja kuusenoksilla pirskottaa vettä kynnyksen yli. Ennen kuin ruokia ja juomia maistettiin, annettiin pieni uhri penkinnurkkaan pöydän päähän ja lattialle sekä juhannusiltana pystytetyn aattokoivun alle. Tämä uhrin »maanhaltijalle» toimitti emäntä, joka sitten kaatoi ruuasta ja juomasta aattokoivun läpeen, jonka hän peitti vaatteella siksi aikaa, kun väki söi. Ollinpäivää saivat osallistua vain talossa pidempään asuneet, eivät siis edes palvelijat, vävyt ja miniät, jos he eivät olleet kauan asuneet talossa. Ollin päivän pidoissa syötiin myös maitovelliä ja sirppijuustoa.

Elokuu
Elokuun eli kylvökuun tärkeimpiä tapahtumia olivat rukiinkylvö ja elonleikkuu. Uskottiin, että öiset äänettömät salamat, »kalevantulet» eli »elovalkeat», jouduttivat satoa.

Laurin päivä
10. elokuuta. Laurin päivä on heinänteon viimeinen päätöspäivä, silloin viimeistään heinien pitää olla ladossa ja ladonoven lukossa. Lauri on myös ensimmäinen rukiinkylvöpäivä. »Lauri vakkaan», sanottiin. Laurina herneen ja pavun pitäisi olla lautikalla eli litukalla. Usein lapset pääsivät jo maistelemaan palkokasveja Laurina. Lauri on ollut myös ensimmäinen uusien perunoiden syöntipäivä; sitä ennen oli sopimatonta nostella keskenkasvuisten perunoiden juurikimppuja.

Ilmojen puolesta Lauria pelättiin, puhuttiin Laurin hallasta ja vilusta, jopa pakkasesta. Päivän jälkeen kesä alkoi olla lopuillaan: puut eivät enää kasvaneet, lehdet alkavat kellastua, joten vihtoja ei voi enää tehdä. Laurin öinä nähdään paljon tähdenlentoja. Kansa puhui »Laurin kyynelistä». Pääskyset, kurjet ja villihanhet alkoivat kokoontua Laurista alkaen laumoihin. Lampaiden kesävilla kerittiin. Vanhat eränkävijät virittivät ensimmäisen paulan Laurina. Lauri on myös monien parannustaioissa tarvittavien ainesten ottopäivä. Laurin päivä oli myös paimen juhla. Silloin paimenilla oli vapaa päivä ja he saivat jokaisesta lehmästä juustokimpaleen, Laurin juuston.

Perttylin päivä
24. elokuuta. Perttylinä yöt ovat pimenneet ja muuttuneet hallanvaaraisiksi ja muuttolinnut alkavat suunnata etelään. Vedet jäähtyvät, mustikat ovat parhaimmillaan ja keltaisia lehtiä näkyy yhä enemmän puissa. Nautitaan viljellyn maan antimista. Pellava kerättiin talteen, samoihin rakennuksiin käytetyt sammalet ja humalan kukinnot. Metsälintujen pyynti alkoi, jäniksen pauloja viriteltiin ja Peräpohjolassa ryhdyttiin peuran pyyntiin. Perttyli ennusteli syyskauden ilmoja. »Mitä päivä Pärttylinä, sitä sää sinä syksynä». Erityisesti kylmän ja sateisen kesän jälkeen saattoi Perttylin aikoihin saattoi alkaa »Pärttylin pikkukesä» eli »akkain kesä», pieni poutajakso, joka toi kesän hetkeksi takaisin. Lämpimät ja kosteat syyspäivät tuovat näkyviin ilmassa, puissa ja maan pinnalla kimeltelevät hämähäkin seitit. Niistä sanottiin, että »maa on kiimassa» tai että »maa suonii».

Syyskuu
Vanha kansa nimesti monta syksyn alkupäivää. Syksyn ounasteltiin alkavan jo Laurina tai Perttelinä, mutta viimeistään syyskuu toi syksyn perille. Vuodet eivät ole veljeksiä, joten syksy saattoikin alkaa luonnossa eri vuosina hieman eri aikoina. Syyskuussa tähyiltiin yötaivaan linnunrataa, josta ennustettiin talven luonnetta. Linnunradan korkein kohta edustaa keskitalvea, läntinen pää kevättalvea; haarain kohta on Matin päivän seutua helmikuussa. »Missä tähtiä enempi, tulee lunta, missä tähti vähempi, tulee selkeätä», ajateltiin.

Syys-Matti
21. syyskuuta. Syys-Matti on Kevät-Matin syksyinen veli. Veljekset toimivat usein yhdessä. Syys-Matti muun muassa aloitti talven puhdetyöt ja Talvi-Matti lopetti ne. Uudellamaalla kerrottiin, että karhu nukkuu Matista Mattiin. Matti myös aloitti ja lopetti maidon, eli entisaikaan lehmät olivat syys- ja sydäntalven ummessa. Syys-Mattina kaivettiin perunoita ja nauriita. Sanottiin, että »Matti naurismaalle valkian tekee» eli tällöin paistettiin haudikkaita. Mattina siirryttiin pelloilta jo osittain pihan piiriin. Naiset aloittivat talviset käsityönsä. Matin tienoissa suoritettiin myös suuri syysteurastus.

Mikkelinpäivä / Pässinpäivä
29. syyskuuta. Vuotuisen sadonkorjuun lopullinen päätepiste. Naiset siirtyivät tupatöihin ja viimeininkin sato korjattiin talteen. Karjan laiduntaminen lopetettiin mikkelin aattona ja lehmät vietiin talvisijoilleen navettaan. Samalla emännät suojasivat karjan taioilla talvikaudeksi. Myös hevoset tuotiin ulkolaitumilta tallille. Teurastettiin jo syntyhetkellä uhriksi valittu mikkelinlammas, jonka sisälmykset ja veri vietiin talon uhripuun juurelle, pää ripustettiin puuhun ja osa keitosta vietiin navettaan; muun lihan väki nautti juhla-ateriana oluen ja muiden höysteiden kera. Uhrilla varmistettiin lammasonni. Mikkelinpässin luut oliva taikakaluja, niitä nuottamiehet asettivat apajoihinsa, jotta kalaonni olisi suosinut. Mikkelinpäivän ilman uskottiin määrittelevän säät kekriin asti.

Lokakuu
Kuun nimi tulee loasta, loskasta. Lokakuun luonteesta kertovat vanhat nimitykset lokakuu, likakuu ja ruojakuu. Öiden pituus ja pimeys alkaa todella tuntua. Sumut ja pilvet pimentävät päivää. Sateet tuovat lokaa teille. Lokakuun säätä pidettiin syyskuun vastakohtana. Jos syyskuussa satoi, lokakuussa oli kuivaa. Jos syyskuu oli lämmin, lokakuu oli kylmä ja niin edelleen. Pihlajasta sanottiin, että se ei kanna kahta taakkaa. Jos pihlajassa on lokakuussa paljon marjoja, tulee sateinen syksy ja sen seurauksena vähäluminen talvi.

Talviyöt
13., 14. ja 15. lokakuuta. Talviyöt ovat kesäisten suviöiden vastapari. Lokakuun 14. päivänä vuoden kesäpuoli vaihtui talvipuoleksi, aivan kuten huhtikuun puolivälin suviyöt lopettivat vuorostaan talvikauden. Maan jäätyessä ja routaisten peltojen jäädessä huomio keskittyi kotovainioilta asuinpihaan ja tupaan, toisaalta riistamaille ja metsähakkioille. Ensimmäisenä talvipäivänä ennustettiin eläinten sisälmyksistä talven säätä.

Simon päivä
28. lokakuuta. Simon päivänä maa ja pienet vedet alkavat lopullisesti jäätyä. Erään vanhan tiedon mukaan Simo on »korttopäivä», pahan onnen päivä, jolloin ei sopinut mitään suurempaa tai vaativampaa työtä aloittaa. Simon päivänä siian, muikun ja kutulohen kalastus oli parhaassa käynnissä ja syyskalastuskausi vilkkaimmillaan.

Lähteet

Christfried Ganander, Mythogia Fennica
Juha Nirkko (toim.), Juhannus ajallaan. Juhlia vapusta kekriin
Toivo Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri
Toivo Vuorela, Kansatieteen sanasto
Julius Krohn, Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus
Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto
SKS, Vanhat merkkipäivät
Silja Ahlsved, Ajastaika – Tietoja, muistoja, uskomuksia
Martti Haavio, Suomalainen mytologia
Uno Harva, Suomalaisten muinaisusko

Kirkas laskiaistiistai tietää hyvää marjavuotta.
Längelmäki

Laskiaista on vietetty seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä, aikaisintaan 8. helmikuuta ja myöhäisintään 7. maaliskuuta. Varsinainen laskiainen on kuitenkin vasta seuraavana tiistaina, josta ennen alkoi pääsiäiseen kestävä paaston aika. Laskiainen oli siis katolisella ajalla kevätpaaston alkamisjuhla, mihin teonsana viittaa: laskea, laskeutuminen paastoon. Laskiaisen vastakohta oli siis pääsiäinen, paastosta pääseminen. Laskiainen on koonnut itseensä uskomattoman runsaan määrän erilaisia tapoja, menoja, uskomuksia, enteitä ja taikoja.

Laskiainen oli ennen kaikkea naisten työ- ja toimialaan kuuluva päivä. Useimmat laskiaisen tavat ja uskomukset kohdistuivat joko naisten käsitöiden raaka-aineisiin: pellavaan, hamppuun ja villaan, tai karjanhoitoon ja naisten kasvattamiin pihan piirin hyötykasveihin, nauriiseen, herneeseen ja papuun. Joulunaika oli miesten, peltoviljan ja hevosten juhla, mutta laskiainen oli taas naisten aikaa. Saman ilmiön voi havaita Virossa, jossa naisten oli kiellettyä tehdä töitä laskiaisen aikoihin.

Suomessa kehruut oli saatava päätökseen mieluummin laskiaiseen mennessä, sillä päivän pidentyessä alkoi kankaiden kutominen, joka vaati enemmän valoa. Joka tapauksessa laskiaisena kehrääminen olisi tuonut perheelle epäonnea tulevaisuudessa. Kotiaskareet lopetettiin varhain iltapäivällä, jotta työt olisivat joutuneet hyvin koko vuoden. Mitä varhaisemmin lehmät juotettiin ja ruokittiin, sitä varhaisemmin ne tulivat kesällä metsästä kotiin eivätkä yöstäneet. Saunaan mentiin päivännäöllä, miehet ja naiset kilvan. Jos miehet ehtivät ensin, tuli sonninvasikoita, jos naiset, niin saatiin lehmäisiä. Saunassa ei puheltu, jotta kesä olisi saatu olla rauhassa hyönteisiltä. Kiusoitellen saunassa koeteltiin toisten lujuutta puhumattomuudessa monin tavoin, kuten kaatamalla kylmää vettä selkään. Erityisesti pojat tekivät mielellään tällaisia koiruuksia tytöille.

Laskiaisena ruuassa tuli olla ennen kaikkea rasvaa. Keitettiin siansorkista, herneistä tai pavuista rokkaa, leivottiin ja koristeltiin rasvarieskoja, suuria ja pyöreitä, lämmitettiin rasvamakkaroita ja paloiteltiin väelle kesällä tehtyjä juustoja. Mitä enemmän rasva kiilteli sormissa ja suupielissä, sitä paremmin kotieläimet lypsivät ja lihoivat. Rasvaruualla mässäily lienee olleen osittain seurausta siitä, että laskiaisen jälkeen alkoi voimia vaativa pääsiäispaasto. Ruokaa piti olla yltäkylläisesti, eikä pöytää tyhjennetty koko päivänä. Näin runsauden ajateltiin jatkuvan koko vuodeksi. Muurlassa uskottiin, että laskiaisena piti syödä yhdeksän kertaa joka nurkassa. Tämän kun teki, niin koko vuotena ei tarvinnut syödä paljoa, mutta silti lihoi ja tuli terveeksi ja voimakkaaksi. Sormia ei nuoltu eikä liioin syönnin jälkeen pyyhitty, vaan hyvä laskiaisrasva sai kulua niistä käyttöesineisiin, jopa pellavalankaan. Tämäkin edisti tulevaa pellavan kasvua.

Pellavalla olikin merkittävä asema laskiaisen vietossa. Lattiaa lakaistiin moneen kertaan ja rikat vietiin kauas, jotta pellavapelto olisi pysynyt puhtaana ja kasvanut pitkää vartta. Naiset ottivat puhtaan paidan ylleen ja pukeutuivat muutoinkin valkoisiin sekä sukivat tiheään hiuksiaan, jotta pellavan kuidut olisivat tiulleet valkeiksi ja pehmeiksi. Lasten päähän tehtiin pitkistä kuiduista laskiaispalmikot. Iltapäivällä nuori väki alkoi hurjan mäenlaskun, jonka aikana huudettiin kotitaloon pitkiä pellavia, hienoja hamppuja, nauriita kuin lautasia, räätiköitä kuin nurkanpäitä. Tytöt laskettelivat tukka hajallaan. Ja mitä pidemmälle kelkka lipui, sitä pidempiä tuli pellavista. Joidenkin talojen emännät toivat lapsille mäkeen hyvää maitovelliä. Sellainen talo menestyi.

Paitsi siis pellavalla myös hiuksilla, kampaamisella ja tuhkalla oli asemansa laskiaisen tavoissa uskomuksissa. Laskiaisena neitojen kuului pitää hiuksensa auki ja harjata niitä kiiltäviksi, jotta tulevan vuoden pellavasato onnistuisi. Hirvensalmella uskottiin, että kun laskiaisena kampasi yhdeksän kertaa joka nurkassa, niin pellavista tuli pitkiä sileitä. Viron Hiidenmaalla taas tiedettiin, että jos päivän mentyä mailleen on tyttäriä vielä mäen laskussa, niin on varmaa että heillä hiukset säilyvät sileinä ja pitkinä ja pellavat kasvavat pitkää liinaa. Laskiaisen jälkeen vietettiin tuhkapäivää, jolloin siroteltiin Virossa sikojen silmille tuhkaa, jotta ne eivät näkisi mennä viljapeltoon.

Jos esitän hieman omaa pohdiskeluani, niin myyttisen ulottuvuuden uskomukset saavat, kun muistetaan, että pellavan syntyrunossa taimi kohoaa siemenestä, joka on haudattu suuren palon jäljiltä syntyneeseen tuhkaan. Aurinko eli Päivä tuntuu olevan yhdistävä tekijä pellavan, tuhkan, hiusten ja kampaamisen välillä. Joissain karjalaisissa ison tammen runoissa Päivä (aurinko) tai Päivän poika pesee hiuksensa tuhkalla.

Jää siiä vähän poroa
pestä pojan päivän päätä,
silmiä hyvän sikiän.
Pesi pään pelvopioksi,
kaklan lumi kavuksi,
silmät siiromaitoseksi

Toisissa runoversioissa Päivä pesee hiuksiaan kourallisella pellavaa. Saarenmaalla tiedetään taas suoritetun palvontamenoja auringolle kesäpäivänseisauksena, joilla taattiin pellavasadon kasvu. Ja kuten tunnettua, virolaisten regilaulujen kertomus meren harjaamisesta tai kampaamisesta kultaisella kammalla tulkitaan usein auringonsäteiden liikkeeksi meren yllä. Vielä eräs mahdollinen viittaus aurinkoon osana laskiaista on rasvaisen laskiaisruuan aikaansaama ihailtu kiitely, joka voisi sekin symboloida auringonsäteitä.

Tämä oli silkkaa pohdintaa, mutta kovin itämerensuomalaisten kansojen parista ei ainakaan tarvitse mennä, jos haluaa löytää auringolle omistetun laskiaisen. Venäläinen laskiainen eli maslenitsa periytyy nimittäin pakanalliseen aurinkojuhlaan. Maslenitsan aikaan herkuteltiin rasvaisilla ruuilla. Ajankohtaa onkin kutsuttu voiviikoksi tai bliniviikoksi. Pyöreät blinit symboloivat aurinkoa, ja samanlaista symboliikkaa on yhdistetty muun muassa karjalaisiin vatruskoihin. Maslenitsan maskotti oli kirkkaisiin vaatteisiin puettu olkinukke, todennäköisesti auringon symboli sekin, joka poltettiin juhlan lopuksi jäljelle jääneiden blinien kanssa. Kun slaavit käännytettiin kristinuskoon, pakanallisen juhlan päälle liimattiin tuttuun tapaan kristillinen merkitys. Talvisesta aurinkojuhlasta tuli pääsiäispaaston alkamisen hetki.

Vilkuna arvelee hieman konkreettisemmin, että monet suomalaisen laskiaisen menot ja katsomukset eivät ole peräisin katolisesta paastonalkajaisjuhlasta, vaan ikivanhasta työnjuhlasta, jolloin naiset lopettivat pellavien, hamppujen ja villojen muokkaamisen ja kehräämisen langoiksi. Samalla tavoin joulunajan kansanomaiset piirteet (mm. joululyhteet) olisivat seurausta riihitystöiden lopettajaisjuhlasta ja lähtöisin siis peltoviljelyksen piiristä.

Lähteitä

Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto.
SKS, Vanhat merkkipäivät.
Aado Lintrop, The Great Oak, The Weaving Maidens and the Red Boat, Not to Mention a Lost Brush julkaistu lehdessä Folklore.

Jatketaan perinnetaitojen maisemassa. Eeva Haavion klassikkoteoksessa Sata kansanomaista kuviokudinmallia (1953) on mainio johdanto kutomisen merkityksestä entisajan naisille. Lainaan sen tähän hieman lyhennettynä. Muinaiselon kuvauksena teksti tekee mielestäni herttaisen vanhahtavasta mahtipontisuudestaan huolimatta hienosti kunniaa uutterille ja taidokkaille esiäideillemme.

Vanhaa pohjaa

Arkisen elämän aherruksen mestarikuvaajamme Aleksis Kivi on tuonut lakkaamattoman huvittelun sijaan yleiseen onnenkäsitteeseen myös työnkäsitteen. Onnenmaahansa on Kivi »Lintukodossaan» sijoittanut rehellisen suomalaisen työn, ei orjuuttajana vaan ilonaiheena:

»Uljaat keripojat saaren pellot kyntää,
Niitut niittää viikatteilla välkkyvillä,
Mutta kangast’ immet vilkaskatsantoiset
Helskyttävät kaikuvassa luhdissansa.»

Myös Kalevalassa mainitaan kankaankutomista helskyttämiseksi. Orjuuttavaa oli vain jauhinkiven vääntäminen, kun taas käsityöt on otettu vastaan ilonaiheena. Monasti tuntuu, että vasta nykyaika on tuonut orjuudentunteen käsitöihinkin. Eikä se ole ihmekään: konehan tuottaa melko vaivattomasti käyttöön välttävää tavaraa, niin ettei kunnon villasukkiakaan kannattanut yhteen aikaan kutoa lainkaan myytäväksi.

Ennen oli käsityöt kullekin mielityötä, mieliaskartelua. Kukin sommitteli ja teki työnsä itse, nainen koristeli itseänsä ja kotiansa, mies valmisti talouden tarve-esineet. Mutta näin tekee nykyäänkin vielä talonemäntä, ja käytettävissä olevin keinoin yrittää virkanainenkin saada lähimmilleen mahdollisimman sieviä lahja- tai käyttöesineitä.

Käsityöt ovat harrastelutyötä, askartelua, jonka mielikuvitus suunnittelee usein arkisen työn lomassa, mutta jolle lepohetki vasta antaa ulkonaisen muodon. Mies eräretkillään, kalastaja yksinäisellä saarellaan tai miilunpolttaja yönhetkinä valvoessaan on tarttunut puukkoonsa ja vuoleskellut jonkin taidokkaan käyttöesineen joko kotiin tai mielitietylleen. Ja miten antoisia ja kuvittelunherkkiä ovat olleetkaan hämyhetket aikaisimpina aikoina päreen loisteessa tai pystyvalkean hohteessa. Eiköhän moni raitamalli ole syntynyt tulen vaiheilla vellipataa hämmennettäessä ja kuinka monen taidokkaan puuesineen takana voisimmekaan nähdä innoittavan, kirkkaan silmäparin. Ja eiköhän monen taidokkaan kauhan unelmana ole ollut nuotiolle ilmestynyt metsänimpi?

Kudintyöt, jos mitkään, ovat olleet Suomen naiselle hämyhetkien työtä, työtä, joka antaa hänelle tilaisuuden omaan ajatteluun ja sommitteluun, lempityötä kerrassaan.

Pohjanmaalla kaikki mitä talonpoikaistalossa tarvittiin, tehtiin kotona. Isossa talossa oli paljon lampaita, sillä villoja tarvittiin paljon. Paras villa saatiin elokuussa ja myöhään syksyllä lampaita navettaan otettaessa. Hyvää villaa saivat kehrätä vain parhaimmat kehrääjät. Kevättalvella keritty kudinvilla oli seuraava laatu, mutta mahatakkuja ja reisivilloja annettiin pikkutytöille, kun he opettelivat karstaamaan ja kehräämään. Istuttiin takkakiven ympärillä takkavalkean loisteessa, jossa villa oli notkeaa ja parhaat karstaajat pyöräyttelivät polvillaan komeita »hahtuoota» kuin kevättaivaan poutapilviä.

Kehrääminen oli taito, nuorena opittu, joka asusti hyppysissä niin, että vanhat huononäköisiksi käyneet mummutkin kykenivät sitä vielä tekemään elämänsä ehtoohetkinäkin. Parhaissa taloissa oli omat vakituiset kehrääjänsä läpi talven, ja vain parhaat kehrääjät kehräsivät kankaankudetta. Seuraava aste oli paksumpi lanka kudintöitä varten.

Toisinaan tarvittiin lankaa paljon, esim. silloin, kun talossa oli morsian. Silloin turvauduttiin naapuriapuun, pyydettiin lähitalojen naisväki kökkään eli talkoisiin. Rukit olkapäillä ja karstat kainalossa tuli koko kylän naisväki kökkätaloon, ja pian täytti tuvan puheensorina ja kodikas rukinpörinä. Toisinaan taas saattoi joku aloittaa virren, ja mahtavana kaikui veisuu rukinsurinan säestämänä. – Talkooväen palkkana oli talon tarjoamat maukkaat nisukahvit.

Kudin oli jo viisivuotiaasta tyttösen seuralainen. Ensin saivat pienet sormet pistellä sukkanauhaa ja vähitellen rasaa ja sukkaakin. Kudin ja katkismus olivat paimentytön seuraa, samoin piikatytön. Vieläpä isonsiskonkin sormilla oli aikaa pistellä kudinta kehtoa soutaessa. Ja kahdentoista vanhasta alettiin kerätä tytöille myötäjäisiä lutinorsille.

Kudintyöt olivatkin morsiamen myötäjäisissä hyvin tärkeä tekijä. Sukkakin oli pienestä pitäen osattava kutoa, kantapääkin, vaikka se varsinkin alussa tuotti kiusaa. »Olisi se sukan keino, mutta sen kannan kimppu.»

Kudintöitä tarvitsikin morsian tavattomat määrät selviytyäkseen kunnialla kaikista velvollisuuksistaan. Jo kuulutuksille mentäessä sai pappi villasukat, sulhanen samoin ja puhemies taidokkaat sormikkaatkin. Entäpä sitten, kun sulhanen toi morsiamensa miniäkestiin. Silloin oli morsiamen annettava talonväelle näytteet sormiensa näppäryydestä ja taidosta. Saattoipa tuleva anoppi antaa morsiamalle joitakin pikkutehtäviä nähdäkseen minkälaisen miniän oli saava, oliko taitava ja olivatko tuliaiset edes oman käden työtä.

Ja voi onnetonta miniä parkaa, joka ei ollut tilanteen tasalla. Sanomme sen Kalevalan säkeillä:

»Mitä lie ikänsä tehnyt,
kuta mennehen kesosen,
kun ei kinnasta kutonut,
saanut sukkoa suu’unki!
Tyhjänä tuli tupahan,
annitoinna appelahan,
hiiret kopsassa kopisi,
hörppäkorvat hörhötteli.»

Pysyväisesti uuteen kotiin tullessaan oli miniän annettava tuliaislahjoja koko talonväelle, vieläpä piioille ja rengeillekin. Paljon piti olla varattuna muun ohessa sukkia ja rasoja. Pikkutytöille ja pojille annettiin rasat tai sukat, samaten palvelusväelle.

Tässä oli miniän näytettävä mitä hän taisi, sillä ei riittänyt, että oli pelkät sukat ja rasat, vaan niiden piti olla vielä kauniisti koristellut. Ja rumaa oli, jos mallit ovat aivan samoja kuin muillakin morsiamilla. Pääkuviot – raidat ja ruudut, polviraidat, silmät, tähti ja elämänpuu, sydän ja ässänväärä – saattoivat olla kyllä kaikilla samat, mutta jokin pieni lisäraita jokaisessa piti olla aivan kuin puumerkkinä, josta tekijä työnsä tunsi ja tekijä tunnettiin. Moni nykyäänkin vielä elävä vanha mummo tuntee ne työt – vanhatkin – mitkä ovat hänen käsistään lähteneet: niihin on kudottu merkki ja sellainen työn leima, etttä kehtaa omistaa kutomikseen.

Mutta raitojen saantiin tarvittiin useamman väristä lankaa. Valkoista, lampaanmustaa ja harmaata saatiin sinänsä jo lampaista, mutta muita värejä haluttaessa tarvittiin jo väriaineita painamiseen, mikä yleensä toimitettiin kotoisilla kasviväreillä. Ja niin koristeltiin kudintyöt kuviokudonnalla, ässänväärillä ja »lehrenkuvaasilla», erivärisellä langalla, mutta kuviot muodostuivat myös oikeista ja nurjista silmukoista, kavennuksista ja lisäyksistä. Saattoipa kuvio olla kokonaan »kontinkuvaasta», jolla koristettiin työ kokonaisuudessaan.

Miesväen käyttöön tarkoitetut kudintyöt olivat yleensä hillitymmän värisiä: musta, valkoinen, harmaa ja ruskea vain tavallisesti tulivat kysymykseen.

Kudintyöt yleensä olivat mielityötä. Siksipä niihin niin kiireesti tartuttiinkin, kun vain hetkinen oli aikaa. Kudin oli naisen miltei jokahetkinen seuralainen. Jo välähdykset kaunokirjallisuudestamme antavat saman kuvan. Kivi antaa Nummisuutareissaan suutarin Martan kivahtaa Jaanalle: »Kudin pois kynsistäsi ja perunamaalle!»

Kudin on myös jonkinlainen Suomen naisen ahkeruuden symboli. Seitsemässä veljeksessä Tervakosken Matin vaimo on matkalla Jukolaan. »Mytty käsivarrella ja sukankudin käsissä, vaelsi hän pitkän, vaivaloisen matkan Jukolaan.» Annansilmä Linnankosken »Tulipunaisessa kukassa» kuvittelee Olavin äidin sellaiseksi, jolla »aina on päällään tummaraitainen esiliina ja vyöllään pieni irtotasku, jossa hän pitää lankakerää, kun hän joskus käydessään kutoo sukkaa.»

Ja tosiaankin oli kudin sallittu vaikka kirkkotielläkin. Sitä ei siis pidetty varsinaisesti jokapäiväisenä työnä, koskapa joulunpyhinäkin, kolmantena ja neljäntenä joulupäivänä, ns. pikkupyhinä, ei juuri muu työ ollut sallittua. Että muu käsityö kuin kudin ei kirkkotiellä ollut sopiva, todistaa pohjalaisten käyttämä sananparsi silloin, kun jotain sopimatonta on tekeillä: »Neuloo kuin Vetelin akka paitaa kirkkotiellä.»

Suomalainen on aina tottunut elämään luonnon välittömässä läheisyydessä. Vuodenaikojen mukaan hänen oli järjestettävä työnsä ja olonsa. Kansan keskuudessa on ikimuistoisista ajoista tunnettu ja suuressa arvossa pidetty ns. jakoaikaa, viikko kekrin (1 p. marraskuuta) molemmin puolin. Sitä pidettiin pyhänä, vainajille omistettuna aikana, ja tällöin oli vältettävä kaikenlaista hälinää ja kolinaa aiheuttavaa työtä, olipa kehrääminenkin tällöin kiellettyä. Kudin oli kuin luotu tällaisen ajan työksi. Vaikka tieto tästä ajasta ajanoloon häipyi, säilyi kuitenkin tapa perinteenä polvesta polveen. Syksyllä, kun ulkotöistä oli päästy, kulki siis naisväki kutimet alituisena seuralaisena, keräkoukku tai pikkutasku vyöllä tai sitten lankakerä kainalossa.

Tällöin oli myös vanhojen kudintöiden uusimisaika. Sukat saivat uudet terät tai kantapäät, rasoihin uusittiin kärki tai ne saivat uuden peukalon tai »kännälmystän», ja villatakkien kyynärpäät uusittiin. Valmiit työt vietiin lutin orsille odottamaan talven tuloa.

»Ja lapsilta, niinkauan kuin he oleskelivat äitinsä huomassa, ei puuttunut koskaan paita, ei sukka, ei jokapäiväinen ruoka eikä ruoska.» Kuvaus on Laurin topakasta emännästä »Seitsemässä veljeksessä».

Ja lopuksi Paulaharjun kuvaus kelpo talonemännästä, joka ei koskaan tuhlannut aikaa eikä sallinut sitä toistenkaan kuluttaa hukkaan:

»Miehillä oli heidän ruokaleponsa ja muut joutohetkensä aina silloin tällöin, mutta ahkera nainen ei saanut levähtää paljon milloinkaan. Talvisellä hautapirtillä oli hänellä sukankutimensa mukana, ja kesällä töihin mentäessä naisen kädet aina näppärästi käyttelivät sukkapuikkoja. Nevaniityllä asteltaessa keräkoukku keikkui ronkalla, selässä poukkui piimäleili, ja mitä sukkelammin metsäpolkua paineltiin sitä sukkelammin myös piirrot liikkuivat. Jalat veivät naista metsäniittyä kohden, ajatukset kulkivat omilla teillään, mutta sormet vain vanhasta tottumuksesta askartelivat sukkapuikkojen kanssa. Silloinkin kun miehet niityn rantakentällä väsyneinä kuorsasivat ruokalepoa, naiset istuivat ja pistelivät silmiä sukankutimeensa. Saattoivatpa ahkerimmat tuikata muutamia tikkauksia kutimeensa sillä aikaa, kun miehet seisahtuivat viikatetta tikkuamaan. Eloja riiheen ahdettaessa oli lyhteiden antelijalla kudin, johon elokuormaa odottaessa ennätti aina jonkun silmän pistältää.»

Tuskansa ja surunsa, huolensa ja ikävänsäkin on Suomen nainen tasannut kutimensa kanssa, siihen ilonsa silmukoinut ja toiveensa ja tulevaisuutensa unelmat kutimensa mukana kutonut.

Näin oli ennen. Mutta onneksi ei taito ole maan rakoon mennyt, vaikka vanhat taitajat menivätkin. Oli onni, että meillä sotiemme aikoina nytkin oli lankaa ja puikot. Kuinka monet saivatkaan – ne lukemattomat – näin sekä aineellista lämpöä että mielen lämpöä. Ja kuinka monelle se antoikaan rauhallisemman elämänrytmin. Kotona ja pakosalla.

Ja onhan meillä kutimemme vieläkin. Epätietoisuutemme hetkinä voimme ottaa kutimen käsille yhtähyvin kuin toimettomuutemme tai toimeliaisuutemmekin hetkinä. Samoin vaipuessamme epätoivoon ihmisten vihamielisyyden tähden on meillä luotettava ystävä kutimessamme. Ja kutimemme kanssa voimme paeta nykyisyydestä muistojen maailmaan – päivän hämärtyessä illaksi, soivat puikot rauhoittavaa säveltään.

Eikä suinkaan ole vähintä se kauneus, minkä luomme, ja se ilo, minkä kudin tuo arkiseen aherrukseemme. Olot ympärillämme muuttuvat ja tavat saavat toisia muotoja. Kuitenkin on kudin säilyttänyt sijan tietoisuudessamme ja käytössämme.

Kudin on kuljettanut Suomen naisen sielullisten ja aineellisten murrosten läpi, antanut aineellista lämpöä, sielunlämpöä, mielenrauhaa. Suomen nainen on kutimensa ääressä saanut uusia virikkeitä ja uuden uskon vaikeinakin aikoina. Pikkulasten villanuttuihin on pantu sukupolvien toiveet, silmukka silmukalta, kerros kerrokselta on rakennettu uutta elämää.

Eeva Haavisto, Sata kansanomaista kuviokudinmallia (1953)

Esittelen tässä kirjoituksessa joulunajan tapoja Matti Warosen kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (1898).

Aurinkopyörä

Muinaiset suomalaiset eivät viettäneet joulua minään määrättynä päivänä, vaan kolmen viikon pituinen joulunaika alkoi Tuomaan päivästä (21. joulukuuta) ja kesti Nuutin päivään (13. tammikuuta). ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, Hiiva-Nuutti pojes viepi”, sanottiin. Toisaalta monet jouluiset taiat toimitettiin nimenomaan jouluaattoiltana.

Tuomaanpäivän vietosta on säilynyt vanha laulu, joka on Somerolta taltioitu tällaisessa muodossa:

Tule meille Tuomas kulta,
Tuopa joulu tullessas,
Olkikahlo kainalossas,
Oluttynnyri olallas,
Viinapottu povessas,
Pikarikin pivossas,
Juustot, kakut kainalossas!
Kyll’ sä meidän talon tunnet,
Musta risti portin päällä,
Kirjava kissa portin alla.

Joulunajan alkuun ajoittuu talvipäivänseisaus, jolla oli kansan suussa oma nimitys: pesäpäivät. Tuolloin auringon ajateltiin ”ikäänkuin lepäävän vuoren onkalossa”. Waronen kuitenkin kiistää — sen enemmän perustelematta — joulun olevan auringon juhla, sen sijaan hän korostaa vainajahenkien merkitystä joulutavoissa ja uskomuksissa. Waronen on varmasti oikeassa vainajien suhteen, mutta mielestäni hän yrittää kirjansa teeman pakottamana nähdä kaikki juhlapyhät yksinomaan todisteena muinaissuomalaisten harjoittamasta vainajanpalvonnasta. Samalla hän sivuuttaa kaiken muuhun viittaavan aineiston (ks. esimerkiksi aurinkopyörät myöhemmin tässä kirjoituksessa) tai yrittää selittää sen jollain tapaa vainajiin liittyväksi. Joulunaika kesti käytännössä talvipäivänseisauksesta talvennapaan, eli vuoden pimeimmästä hetkestä siihen kun päivän piteneminen alkaa näkymään luonnossa. Waronen ei siis tällaista sano, mutta minä pidän tuota seikkaa oleellisena. Ylipäätään Warosen tulkinnat vaikuttavat usein perustelemattomilta ja heppoisilta, vaikka hän sinällään käsitteleekin kerättyä aineistoa ansiokkaasti.

Joulunajan pääasiallisena toimena olivat uhrimenot ja taiat, joilla varmistettiin menestys tulevaisuudessa. Toimitukset liittyivät useimmiten karjaonneen ja viljaonneen. Niiden ohessa toimitettiin uhreja myös koti- ja maanhaltijalle. Askolassa vietiin aattona riihen nurkkaan haltijalle jouluryyppy ja olutta, joka sinne nurkkaan kaadettiin. Elimäellä kaadettiin aattoiltana yksi kannu olutta ja yksi ryyppy viinaa haltijalle pöydän päähän penkin nurkkaan. Eräissä taloissa pidettiin jouluna ruokaa pyödällä koko päivä. Haltijoille piti viedä jouluna — ja muidenkin juhlien aikaan — juhlaruokia ennen kuin ihmiset niitä söivät. Näin varmistettiin onni ja haltijoiden suopeus jatkossakin. Hartolassa viettiin aattona joka lajin ruokaa pitämyspuun juurelle, sitä ennen kukaan ei saanut ruokaa maistaa.

Jos joku ehti ruokaa syömään ennen uhraamista, soviteltiin maanhaltijaa:

Anna anteeksi maanpitäjä, manterenhaltija! Se on tullut tuhmuudessa, tapahtunut taitamattomuudessa.

Ennustaminen tinaa valamalla lukeutui myös joulutapojen joukkoon. Pihtiputaalla kerrotaan, että tinoja valettaessa piti ensin valaa maanhaltijalle, jotta haltija olisi ”asetuksissa” (tyytyväisenä). Sitten valettiin isännälle, emännälle ja muulle väelle.

Joitakin vainajasielujen vierailuista kertovia tapoja on havaittavissa joulunvietossa, vaikkakin — kuten Warhonen toteaa — tällaiset tavat ovat selvimmin esillä kekrissä. Joillakin paikkakunnilla on kuitenkin vastaanotettu jouluna henkiä saunaan kylpemään kekrin tapaan. Selvimmin vierailevien henkien palveleminen näkyi siinä, että jouluna noudatettiin tarkoin hiljaisuutta ja vältettiin kovempaa työntekoa. Hiljaisuudella oli tarkoitus kunnioittaa vierailevia vainajahenkiä ja varmistaa onni tuleville ajoille. Joulun ja uudenvuoden välisellä viikolla ei saanut esimerkiksi kehrätä eikä tehdä muutakaan raskasta työtä. Vierailevien henkien uskottiin olevan läsnä erityisesti tietyissä osissa taloa: lieden lähellä, lattialla, ulko-oven ja kynnyksen seutuvilla. Tapana olikin että joulun aikaan lattioita ei lakaistu lainkaan. Jos rikka putosi maahan, se kätkettiin olkien alle.

Joillakin paikkakunnilla asetettiin pöydälle vesimalja, jonka viereen tai joskus sisäänkin asetettiin joulukynttilä palamaan jouluyön ajaksi. Tarkoituksena vesimaljan asettamisella oli se, että henget liikkuessaan saisivat sammuttaa janonsa. Yleisenä tapana oli polttaa kynttilää jouluna koko yön ajan. Usko, että henget kokoontuivat mielellään palavan kynttilän ympärille, onkin Warosen mukaan hyvinkin laajalle levinnyt.

Jouluna kannettiin sisätilojen lattioille olkia. Tätäkin joulutapaa on noudatettu myös kekrinä. Tavan alkuperä on epäselvä, joidenkin mukaan se on levinnyt kristillisen joulunvieton mukana, toiset taas pitävät sitä vanhana pohjoismaisena pakanallisena tapana. Henkien kunnioittavasta hiljaisuudesta johtuen oljilla ei saanut temmeltää liian varomattomasti. Aattoiltana tupaan tuotiin myös oljista valmistettu joululyhde. Lyhteen tuoja sanoi: ”Hyvä ehtoo!” ja toivotti kaikille iloista joulujuhlaa. Tervetuliaisiksi isäntä kaatoi ryypyn lyhteeseen. Lyhde avattiin pöydän alle ja sen ympäristöön. Olkien tuominen sisälle oli 1700-luvun lopulla niin yleistä ja koko maassa tunnettua, että joulua ei pidetty jouluna ilman olkia. Oljista myös ennustettiin tulevaa vuotta heittämällä niitä kurkihirren ja välikaton lomaan. Joulunpyhien jälkeen oljet vietiin pihalle ja poltettiin.

Jouluna, niin kuin muinakin juhlapyhinä, oli karja hoidettava ja ruokittava erinomaisen hyvin, sillä yleinen luulo oli, että jos se näinä päivinä menestyi hyvin, sillä oli onnea vastaisuudessakin. Tämä kuvaa osuvasti suomenuskon käsitystä, että juhlapäivien aika on erityisen merkityksellistä ja pyhää. Silloin ihmiset voivat vaikuttaa teoillaan onneensa ja kohtaloonsa. Juhlat auttavat ihmisiä elämään sopusoinnussa toistensa, luonnon ja sielullisten kanssa. Suomessa oli tapana yli koko maan joulunpyhinä antaa ei ainoastaan mitä parasta karjanruokaa, vaan vielä parhaita ihmisellekin laitettuja jouluruokia ja -juomia. Näin taattiin suojelushenkien tyytyväisyys.

Jouluna, samaten kuin kekrinä, leivottiin juhlaa varten erityinen leipä — joululeipä. Joululeipä ei ollut mikä tahansa kyrsä, vaan menestystä tuova symboli, jota käytettiin taioissa. Nurmijärvellä leivottiin kaksi joululeipää, joissa oli ”jalat” taikinasta. Toinen niistä syötiin laskiaisena ja toinen kevätkylvön aikana. Lapvedellä tuotiin joululeipä aattona pyötään ja siihen iskettiin kynttilä päälle palamaan. Joululeipä pidettiin yleensä pöydällä koko joulunpyhien ajan, jonka jälkeen se useimmiten syötiin. Monilla paikkakunnilla leipä leivottiin karjun muotoon. Waronen arvelee, mielestäni varsin uskottavasti, että tämä tapa liittyy skandinaaviseen Freyr-jumalaan, jonka ominta aikaa joulu on. Lihauhri on siis korvattu karjua muistuttavalla viljauhrilla.

Juhla-ateria ja ylenmääräinen syöminen oli olennainen osa joulua, kuten vainajajuhlia yleensäkin. Syömisen suhteen joulu yhdistyi vanhan kansan mielissä katolilaisuudenaikaiseen laskiaiseen, jolloin oli viimeinen mahdollisuus syödä tukevasti ennen pitkän pääsiäispaaston alkamista. Tähän yhteyteen viittaavat sananlaskut kuten ”Joulu juhlista jaloin, iltapuoli laskiaista” ja ”Juoman jouluna pitääpi, syödä lihaa laskiaisissa.” Savossa suosittuihin jouluruokiin kuului aattona syöty ”aattokala”, Karjalassa piti saada päivälliseksi joulurokka pavuista ja herneistä, Pohjois-Suomesta mainitaan keskeisinä jouluruokina paisti ja olut. Jouluaattona syötiin kylvyn jälkeen, sitten kun oljet oli tuotu tupaan. Syöminen ei rajoittunut aattoiltaan. Jouluyönä saatettiin nousta ”puoliyö-aterialle”. Joillakin alueilla tapana oli herätä peräti yhdeksän kertaa jouluyön aikana ruokailemaan. Elämiä myöskin ruokittiin yöllä ja hevosille annettiin sahtia, että ne ”sitä tuimemmin juoksevat kirkolle”.

Koska henget olivat liikkeellä joulunaikaan — ja vaikka omien vainajahenkien vierailu oli odotettu tapahtuma — ihmiset kokivat, että heidän täytyi varjella taloaan, perhettään ja onneaan kaikenlaisten sielullisten kulkijoiden, ”liiemmäisten”, varalta. Eräs tapa oli varustaa ristinmerkillä piha, huoneet ja varsinkin navetta onnettomuuksien estämiseksi. Warosen mukaan on epäselvää onko tapa peräisin keskiajan menoista, joissa vainajien henkiä alettiin pitämään pahoina henkiä, vai tulisiko ristinmerkki ymmärtää tässä yhteydessä yleiseksi hyvän onnen vertauskuvaksi. Joillakin paikkakunnilla piirrettiin jouluiltaisin liidulla aurinkopyörä asuinhuoneiden, tallin ja navetan oveen. Mielenkiintoista on, että kun paikkoja siunattiin myös lukemalla Isä meidän ja tekemällä ristinmerkki sen päällä, niin ”taitavimmat” kuulemma tekivät vielä kehän ristin ympäri. Siis käytännössä aurinkopyöräsymbolin. Esimerkiksi Vaurlammin kylässä kylänvanhin kulki aattoillan hämärissä talosta taloon ja piirsi kaikkiin oviin ristinmerkin, jossa oli kehä ympärillä. Tämä muistuttaa norjalaisten tapaa maalata viisikanta tervalla hannunvaakuna tuvan oveen jouluyönä.

Tapaninpäivään liittyy Warosen mukaan etupäässä hevosonnen varmistamiseen. Huomauttaisinkin tähän, että Tapani-nimi viittaa pyhään Stefanukseen, hevosten suojeluspyhimykseen. Tapaninpäivänä käytiin nuorella hevosella rekiajelulla kylässä, ”Tapania ajamassa”. Tapaninpäivänä pukeuduttiin myös kummallisiin pukimiin ja sellaisessa asussa kuljeskeltiin talosta taloon. Hämeenlinnassa tapana oli, että naamioitunut Tapani pyysi ensin lupaa tulla sisään. Hänellä oli naamari silmillä, olkinen kappa niskasta ja toinen samanlainen vyötäröstä takapuolella riippumassa häntänä. Tapani lauloi:

Meneppä kemppi kellarihin,
Tuoppa oltta tuoppisella!
Viisivanne kellariin se pyörähtää.

Waronen tulkitsee Tapaninpäivän naamioituneet kiertelijät jäänteiksi keskiaikaisista kristillisistä näytelmistä, joissa havainnollistettiin kansalle kristinopin tarinoita. Ajatuksessa voi olla jotain perää, mutta en usko, että se on koko totuus näistä kiertelijöistä.

—

Virolaisilla joulunaika yhdistyi mielenkiintoisesti ukkosenjumalaan, vaikka Waronen tätä vähätteleekin. Ennen joulua alkoi virolaisilla yhdeksän päivää kestänyt jakoaika, joka rinnastuu edellä mainittuun suomalaisten ”joulurauhaan”. Koko sinä aikana virolaisten kodeissa vallitsi hiljaisuus. Kaikenlainen kolina oli kielletty, samoin kuin kovaääninen puhuminen. Äänettömän juhlan tarkoitus oli suojella perhettä tulevan vuoden ukonilmoilta. Viron saaristossa tehtiin Tuomaanpäivänä pihlajanoksista ristejä ovien ja ikkunoiden päälle. Tässä yhteydessä on hyvä muistuttaa, että pihjala on ukkosenjumalan puu. Talvipäivänseisauksen aikaan virolaiset olivat jälleen hiljaa ukkosen ja vainajien kunnioituksen tähden. Muuten virolaisten tavat vastasivat monessa suhteessa suomalaisia. Mielenkiintoinen oli virolaisten tapa, että jouluaamuna saapuneelle kulkijalle, oli hän sitten vaikka ”juutalainen, mustalainen tai kerjäläinen”, tarjottiin aina ruokaa ja juomaa sekä yösija.

Itämerensuomalaiset liiviläiset uhrasivat jouluna leipää jauhinkivelle palkaksi siitä, mitä sillä vuoden kuluessa jauhetaan. Isännät antoivat ”vuoden palkan” kotieläinten haltijalle. Aattona tehtiin liidulla tai leikaten ristejä ja viisikantoja oviin ja talouskaluihin suojelemaan niitä. Myöhemmin illalla tehtiin ennustuksia tulevan vuoden varalle.

Saamelaiset ovat mahdollisesti viettäneet joulukuussa suurta uhrijuhlaa. Joulukuun nimi on saameksi basse-manne eli bassalis-manno mikä tarkoittaa ”uhrikuuta” tai ”pyhäkuuta”. Saamelaisilla, kuten suomalaisilla ja virolaisillakin, on ollut joulukuussa kieltoja töiden tekemisen ja metelöimisen suhteen. Erityisesti kehrääminen oli pannassa. Jouluyönä saamelaiset uskoivat henkien (Saivo- eli Manala-henkien) olevan liikkeellä. Tällöin hyville hengille toimitetaan uhreja, eritoten Sitte-henkiä muistettiin asutuksen lähellä olevan uhripuun juurella. Manalan asukkaiden uskottiin myös vierailevan saamelaisten kodissa. Oudolta kuulostaa saamelaisten tapa tehdä pieniä laivankuvia, jotka voideltiin uhriporon verellä ja aseteltiin korkealle kuusen oksille uhrilahjoiksi. On esitetty tulkinta, että laivat uhrattiin tuulten jumalalle. Näin — ja tämä on omaa tulkintaani — taivaanjumala näkyisi sekä virolaisten että saamelaisten joulussa.

—

Uudenvuoden päivä ei näytä olleen muinoin kovinkaan juhlallinen. Päivällä ei tietysti ollut paljon merkitystäkään esivanhemmille, sillä vuoden katsottiin vaihtuneen kekrinä. Waronen pitää mahdollisena lisätodisteena päivän vähäisestä pakanallisesta merkityksestä sitä, että juhlalle ei ole omistettu Suomessa minkään katolilaisen suojeluspyhimyksen juhlaa. Toisin sanoen kirkko ei kokenut tarvetta korvata mitään nykyisen uudenvuoden aikaista pakanallista juhlaa omalla juhlallaan.

Joitakin vähäisiä tapoja uuteenvuoteen kuitenkin liittyi. Tinaa valettiin, onnea ennustettiin vedestä ja onnea myös kuunneltiin tienhaaroissa. Nämä tavat tunnettiin kautta maan. Paikoin myös piirrettiin aurinkopyöriä oviin joulun tapaan. Virossa ajateltiin, että vainajien vaellusaika jatkui vielä uudenvuoden aikaan ja heitä ruokittiin samaan tapaan kuin jouluna.

Nuutinpäivänä, Hiiva-Nuuttina, loppuivat kolme viikkoa kestäneet jouluiset uhrijuhlat, joiden aikana oli hankittu menestystä sekä uhreilla lepytelty haltijoita ja jumalia. Hiiva-Nuutti on saanut nimensä siitä, että Nuutinpäivänä kylillä ajettiin suurella porukalla kokoamassa hiivatynnyrin tappeja. Jos talosta ei annettu tappeja, kannettiin sisälle ilkikurisesti kanto. Nuutinpäivänä taloissa kierteli myös nuuttipukkeja. Poikajoukko pukeutui tavallisesti oljista tehtyyn asuun ja kierteli talosta taloon kyselemässä: ”Onko hiivoja jälellä?”. Elleivät he saaneet mitään syödäkseen ja juodakseen, Hiiva-Nuutit veivät tynnyreistä kaikki tapit mennessään.

Nuuttina joulunaika päätettiin paikoin varsin riehakkaissa tunnelmissa, ehkä kaoottisena vastapainona juhla-ajan alkujakson hiljaisuudelle ja rauhallisuudelle. Huittisissa miesjoukko veti reessä ympäri kylää kummallisesti puettua miestä, jolla oli päällään nurinpäin käännetty turkki, päässä tuohihattu sekä naamari, jossa oli suuri ”komonenä” ja huuliparta. Nuuttipukin puhemies kävi kyselemässä, josko tämä ”parooni” päästetään sisälle. Sitten puhemies piti puhetta ja kaatoi viinaa paroonin suuhun. Seurue kokosi mukaansa viinaa ja olutta, minkä he sitten joivat loppuun jossakin saunassa. Toisinaan tällä ”joulupukilla” oli parta ja sarvet. Pukin selässä ratsasti toinen miekkonen turkki väärinpäin käännettynä; hänen tehtävänään oli kaataa viinaa pukin suuhun. Seurue kulki talosta taloon siihen asti kunnes kaikki juopuivat. Silloin laulettiin:

Nyt on Knuutin knuppi, Joulun loppu,
Hiiva hattuun, tappi taskuun.

Kiirettä pitää opintojen kanssa, mutta olen hieman pohdiskellut pyhiä kertomuksiakin. Tammikuun 13. päivän talvennavasta tulee minulle aina vaan vahvemmin mieleen Lemminkäinen. Perustelen hieman.

Aurinkohirvi.

Ensinnäkin Linnunradan takia. Linnunrata kuuluu sydäntalveen, siitä on laskettu talven kulkua. Talvennavan aikaan saavutetaan Linnunradan korkein kohta eli karjalaisittain harja. Linnunradan poikki kulkee kaksi lintuaiheista tähdistöä: Joutsen (Cygnus) ja Kotka (Aquila). Linnunrata pyörii siten, että Aurinko lähitähtineen liikkuu Joutsenen suuntaan. Joutsen on ollut tunnetusti pyhä lintu itämerensuomalaisille kansoille. Tästä todistavat joutsenen merkittävä rooli myyteissä ja lukuisat kalliomaalaukset. Tähtitaivaan liikkeitä katsellessa ei vaadita paljonkaan mielikuvitusta siihen ajatukseen, että Joutsen pesii Linnunradalla.

Päivättären virressä Lemminkäinen on Päivättären poika, siis Auringonpoika, joka matkaa Päivölän pitoihin. Tutkija Juha Pentikäinen on arvellut Päivölän olevan Auringon koti, taivaallisten jumalten tyyssija. Taivaalla siis liikutaan Lemminkäisen tarustossa. Joutsenen Lemminkäinen kohtaa metsästäessään Tuonen joutsenta, ehkä tässä on samaistus siihen, miten Aurinko liikkuu Joutsenen tähdistön suuntaan.

Yhdistän Tuonen virran ja Linnunradan, sillä Linnunrata on ollut itämerensuomalaisille kansoille polku, jota pitkin sielut matkaavat tuonpuoleisiin. Sielujen kuljettajina ovat toimineet sielulinnut. Sielulintuina on pidetty ainakin kuikkia ja hanhia. Vienanmeren kalliomaalauksen vihjaavat, että myös joutsen on voinut olla tällainen vainajien saattaja. Tuonen virrassahan silvottu Lemminkäinenkin ajelehti. Mutta Linnunrata ei ole vain vainajien sielujen tie, sen kautta kulkevat myös tietäjät toiseen maailmaan. Kuten aiemmin mainitsin, Lemminkäinen on pohjimmaiselta olemukseltaan juuri tällainen matkaaja, shamaanijumala.

Eräs Linnunrataan liitetty mytologinen teema on jalanjäljet. Linnunradan on ajateltu kuvastavan jonkun tai joidenkin liikettä, jahtia tai juoksua. Pohjoisilta suomalais-ugrilaisilla kansoilta tunnetaan myytti Aurinkohirven metsästyksestä. Myyttiä tulkittaessa Otavan tähdistö on yhdistetty hirveen, Pohjantähti metsästäjään. Mielenkiintoisesti Pohjois-Karjalan Zalavrugasta löytyy linnunratamainen kalliopiirros, joka näyttää olevan kuvaus tästä taivaallisesta metsästysretkestä. Ei ole minusta kovinkaan kaukaa haettua yhdistää Lemminkäisen Hiiden hirven hiihdäntä ja ikivanha suomalais-ugrilaisten kansojen myytti Aurinkohirven metsästyksestä.

Lisäksi Linnunrata on maailmanpuun heijastuma. Yhteys maailmanpuuhun tulee hyvin näkyväksi kun tarkastellaan Linnunradan ja talvennavan suhdetta. Talvennapa on talven keskipiste, jolloin kylmyys saavuttaa perinteisesti huippunsa. Silloin “talven selkä katkeaa”. Eräät tutkijat ovat esittäneet, että Ison tammen myyttinen kaataminen liittyisi juuri talvennapaan. Tammihan peitti taivaanvalot, langettaen maailmaan pimeyden ja kylmyyden.

Ison tammen kaataminen kuvastaisi siis vuodenkiertoa, jossa pimeyden selkäranka murtuu lopullisesti ja valo pääsee hiljalleen palaamaan maailmaan. Valon vapautuminen saa tietenkin aikaan kevään ja luomakunnan elinvoiman uusiutumisen. Kevään saapumisen kannalta sydäntalven hetki on olennainen. Silloin valo ja lämpö saa voiton pimeydestä ja kylmyydestä. Ja Lemminkäisen voimanhan on usein ajateltu ilmenevän juuri saapuvan kevään elämänvoimassa.

Lemminkäinen on siis vuoden pimeimpään aikaan yhdistetty taivaallinen valon poika, joka kuolee herätäkseen taas eloon. Tämän tapaisen hahmon olen muuten tavannut aiemminkin muiden uskontojen piirissä.

Onkohan sattumaa, että toinen suomenuskon uudelleensyntyvä jumalanpoika, Ohto, liitetään ainakin kansanperinteessä myös talvennapaan. Suomessa on vanhastaan vietetty 13. heinäkuuta keskikesää ja karhunpäivää. Keskikesäinen karhunpäivä on karhun myyttinen syntymäpäivä, talvennapana talviunta uinuva karhu kääntään vanhan kansan mukaan kylkeä. Samalla karhu jakaa talvikauden kahtia. Kustaa Vilkunan mukaan on mahdollista, että entisaikojen karhunkaato peijaisineen ja ohdonhäineen on keskittynyt sydäntalven päivään — lauletaanhan karhun riittirunoissa talvipesästä surmatun karhun hengelle.

Talvennapaa varten aion laatia rukouksen Lemminkäiselle; Hiiden hirven hiihtäjälle, kauniille Kalevan pojalle. Toivottavasti tammikuussa on pakkasta ja kirkas talviyö, niin yhteyttä pyhään jumalaan pääsee vahvistamaan Linnunradan ja tähtitaivaan alla.

Kasvoin maallistuneessa tapakristillisessä perheessä, sellaisessa tavallisessa suomalaisessa kodissa, jossa uskonto oli enemmän outo kuriositeetti kuin arkipäiväinen ilmiö. Ehkä voisi puhua kulttuurisesta kristinuskosta: luterilaisuuden pyhiä joulusta pääsiäiseen vietettiin kyllä, mutta niiden tietoinen uskonnollinen sisältö oli melko olematonta. Minulla oli jumalkokemuksia, mutta ne tulivat lähinnä luonnosta, eivät luterilaisista instituutioista. Suhteeni kristinuskoon on siis muodostunut aika neutraaliksi. Minulla ei ole mitään traumoja heikäläisistä, mutta luterilaisuus ei ole minua koskaan kiinnostanut, koska kaikki omat kokemukseni ovat vahvistaneet mielikuvaa, että luterilaisuus on ainakin nykymuodossaan jollain tapaa “rikkinäinen uskonto”, eli hengellisessä mielessä vakavasti puutteellinen instituutio.

Pidin kuitenkin joulusta kovasti lapsena, enkä pelkästään niiden jännittävien lahjapakettien takia. Ylipäätään joulussa oli jotain kiehtovaa ja miellyttävää. Näin jälkikäteen olen ajatellut, että joulun suuri merkitys maallistuneen kodin lapselle oli varmaan osaltaan seurausta siitä, että joulunaika oli perheessämme oikeastaan vuoden ainoa hetki, jolloin saattoi saada jonkinlaisen pyhyyden kokemuksen. Joulu kynttilöineen ja koristeluineen oli jotenkin taianomaista, suorastaan transkendentaalista aikaa, jolloin niin kodissa kuin ulkomaailmassakin vallitsi ihmeellisen harras tunnelma. Tieto siitä, että maailmassa oli ihmisiä ja kulttuureita jotka eivät viettäneet joulua, tuntui uskomattoman väärältä, koska ajattelin heidän jäävän paitsi siitä kaikesta joulun ihmeellisyydestä.

Iän karttuessa joulusta karisi lapsenomainen mystiikka, mikä vähensi joulun merkitystä, vaikka toki joulu on minulle aina ollut odotettu ja hartaasti vaalittu juhla. Joskus teini-iässä mukaan astui ajattelevan ihmisen (sinällään oikeutettu ja tarpeellinen) kritiikki kulutuskulttuuria ja joulun kaupallistumista vastaan. Tavallaan asian voi tulkita myös niin, että joulun kaupallistumisen vihainen kritisoiminen auttoi käsittelemään joulun menetetyn pyhyyden ristiriitaa omassa elämässä, ulkoistamaan tapahtuneen muutoksen syyn. Se, että en enää kokenut joulua samanalaisena “puhtaana” ja taianomaisena kokemuksena kuin lapsena selittyi tietenkin mielessäni sillä, että nykyinen joulu oli kaupallistettu muoviseksi krääsäksi vailla mitään pyhyyttä.

Nykyisin suomenuskoisena koen pyhyyttä monella vuodenkierron hetkellä. Pyhyyden kokemukseni on “jalostuneempaa” kuin lapsuuden primitiivinen ja epämääräinen tunne joulunajan merkityksellisyydestä, mutta samasta asiasta siinä on kyse: arkisen muuttumisesta pyhäksi. Suomenuskon seurauksena moni minulle aikaisemmin melko merkityksetön juhlapäivä on saanut uuden, vakavamman ja syvällisemmän merkityksen. Esimerkiksi juhannus oli pitkään minulle aika turhanpäiväinen ryyppäysjuhla, jota ilmankin olisin helposti tullut toimeen, mutta suomenuskon myötä olen löytänyt keskikesän syvemmän merkityksen ja juhannusyön taianomaisuuden.

Minulle on luontevaa ja itsestäänselvää, että vuodenkiertoon kuuluu pyhiä hetkiä. Joulunaika on yksi noista hetkistä. On surullista, että niin monelle ihmisellä tällainen luonnollinen pyhyyden kokemus on niin kaukainen ja outo asia. Useimmista vanhoista tavoistakin on jäljellä vain repaleiset kuoret, joiden merkitystä ei sen syvemmin ymmärretä. Tämä taudinkuva pätee tietenkin kaikkeen nykyiseen kulttuuriin, ei pelkästään jouluun. Mutta joulunvietto tuntuu kyllä kuvaavan osuvasti nykyihmisen henkistä ahdistustilaa kiihtyvän kaupallisuuden ja perinteiden trivialisoitumisen keskellä.

Edellisen kaltainen kulttuurikritiikki on tietenkin vanhastaan tunnettujen asioiden puuduttavaa toistamista, mutta toisto ei muuta asioiden totuusarvoa. Kadotetun pyhyyden löytäminen on modernin ihmisen keskeinen haaste. Tämä edellyttää henkistä niskalenkkiä rationalistisista kaikkivoipaisuuskuvitelmista ja tehokkuuden nimeen vannovasta taloususkonnosta. Tässä koitoksessa lapsuuden joulujen sydämeen sytyttämä hennosti valaiseva liekki voi näyttää suuntaa pimeyden keskellä.

Kuvassa sangen pelottava kekripukki eli köyritär.

Kekrin aika on taas täällä. Vainajasielut vierailevat läheistensä luona, juhlasauna lämpiää, köyritulet valaisevat hämärtyviä iltoja ja tuvan väki kokoontuu herkuttelemaan sadonkorjuun hedelmillä. Samalla alkava pimeä talvikausi aloittaa uuden ja väkevän vuoden. Sekasortoiseksi muuttunut, voimansa kuluttanut vanha vuosi saattaa tosin vielä kolistella ovelta ovelle viinaa kerjäävän kekripukin muodossa. Vai vierailulla tulleen vainajanko kasvot sieltä kekripukin ilkikurisen tuohinaamarin takaa pilkistävät..

Taivaannaulan kekrijuhlaa vietetään tulevana viikonloppuna Pirunkalliolla. Juhlassa elvytetään vanhoja perinteitä ja ehkä jopa aloitetaan muutama kokonaan uusikin. Toivotan omasta puolestani kaikille lukijoille mitä parhainta pyhää aikaa ja iloista kekriä!

Ja niille, joilla koko kekri on uusi asia, suosittelen ainakin tämän blogin kirjoitusta Sananen kekristä, Hiitolan ketjua aiheesta sekä SKS:n kekrisivua.

Puhtaus on osa pyhiä hetkiä ruumiillisella, henkisellä ja hengellisellä tasolla.

Hengellinen puhtaus tarkoittaa sitä, että riittipaikka puhdistetaan ennen tapahtumaa karkotusloitsuilla sekä vaikka polttamalla pyhiä kasveja suitsukkeena. Tavoite henkiseen puhtauteen ilmenee hyvin vironuskoisten tavassa välttää vihaisia ajatuksia, kiroamista sekä puiden, pensaiden ja ihmisten loukkaamista pyhässä lehdossa. Ruumiillinen puhtaus yhdistyy henkiseen ja hengelliseen puhtauteen, koska henki, sielu ja ruumis ovat osa samaa kokonaisuutta. Vaaliakseen ruumiillista puhtautta sukukansat ovat saunoneet ennen uhrijuhlia. Valkoisiin juhlavaatteisiin pukeutumisen voi myös katsoa symboloivan puhtautta. Säännöllisesti toistuvat pyhät hetket, vuotuisjuhlien viettäminen, jumalten, vainajien ja haltijoiden huomioiminen, ylläpitävät ihmisessä kokonaisvaltaista “rituaalista puhtautta”.

Olen ulottanut puhtauden idean arkisimpiinkin pyhiin hetkiin. Katajan polttaminen ennen uhrin antamista on minulle itsestäänselvyys. Samoin kuin vihaisten ajatusten välttäminen. Ennen rukousta en yleensä polta katajaa – vaikka syytä saattaisi olla, sanotaanhan sitä, että savu kuljettaa ihmisen sanat yliseen – mutta nyt olen alkanut peseytymään symbolisesti ennen rukousta. Pesen ainakin kädet ja kasvot, toisinaan jalat ja kainalotkin. Puhdistautuminen tulee ikään kuin luonnostaan, minun on vaikea asennoitua lausumaan pyhiä sanoja niiden edellyttämällä arvokkuudella, jos olo on likainen ja nuhjuinen.

Toisaalta tuntuu, että juuri se pyhien sanojen lausuminen puhdistaa koko sielun. Kerran olin matkalla jossain kaukana kotoa ja hikisenä ja nääntyneenä pääsin yömyöhällä lepäämään ainoaan mahdolliseen majapaikkaan, joka sattui sillä reissulla olemaan suurkaupungin kivinen katu. En saanut juurikaan nukuttua ja pian aamu alkoi sarastaa. Minulla oli pullossa tilkkanen vettä. Pesin vedellä kasvot, kädet ja jalat. Tämän jälkeen kohotin kädet taivaalle kohti auringon ensimmäisiä säteitä ja lausuin hiljaa aamurukouksen. Paljon matkalta tarttunutta tomua, saastaa ja väsymystä karisi matkasta sen hetken myötä.

Eli aatoksia ja kokemuksia pyhäpäivän vietosta.

Minusta uskonnollisuus ei ole ensisijaisesti uskomuksia vaan tekoja. Miksi? Koska uskomuksen voi joskus ymmärtää vain tekojen kautta. Ajattelen, että jokaisen ihmisen sielunmaisema on saatu lahjana menneiltä sukupolvilta. Sekä tavat että uskomukset ovat osa tuota samaa sielullista perintöä. Kun siis ihminen noudattaa samaa uskonnollista tapaa kuin hänen esivanhempansa – vaikka sitten sen merkitystä sillä hetkellä täysin ymmärtämättä – niin teko koskettaa jotain osaa syvällä ihmisen sielunmaisemassa, ja vanhat uskomukset heräävät eloon, valaisten tavan merkityksellisyyden ihmiselle. Usko syntyy siis teoista.

Tietenkin on motivoivaa ymmärtää tavan merkitys edes jollain tasolla jo ennen sen noudattamista, mutta syvällisen ymmärtämisen saavuttaminen edellyttää tekemistä. Jos haluaa ymmärtää esi-isiään, heidän tavoilleen tulee antaa mahdollisuus, niistä tulee tehdä osa omaa elämäänsä.

Tältä pohjalta kiinnostuin pyhäpäivän viettämisestä. Se on osa sielunperintöäni. Muinaisista ajoista aina viime vuosikymmeniin saakka esivanhempani ovat erottaneet pyhäpäivän arjesta. Enkä nyt tarkoita pelkästään kristillistä pyhäpäivää. Muinaiset virolaiset – joiden verta minunkin suonissani juoksee – omistivat torstait ukkosenjumala Toorulle eli Torille. Viron vanha kansa ei tehnyt töitä torstaisin vaan he kokoontuivat iltaisin pyhään lehtoon kuuntelemaan torupillin soittoa, laulamaan ja tanssimaan. Torstai on Suomessakin ollut erityinen päivä. Muinaisia loitsurunoja -teoksen esipuheessaan Elias Lönnrot kertoo kansan tietäjien painottaneen, että otollisin hetki niin rukouksille “kuin monelle muullekin taikatyölle” oli torstai-iltana tai sunnuntai-aamuna. Sukukansa udmurtit taas viettävät perjantaisin uhrijuhliaan, koska perjantai on heille pyhä viikonpäivä, udmurt arnja.

Pyhäpäivän merkitys kiteytyy itsestään selvältä kuulostavaan lauseeseen: pyhä on arjen vastakohta. Pyhänä arkipäivien virta katkaistaan ja siihen luodaan tietoisesti muita hetkiä pyhempi saareke. Pyhäpäivä on kuin uhrilehto ajassa. Tällainen toiminta on antiteesi jälkiteollisen yhteiskunnan 24/7-tahdille. Pyhäpäivänä arjen askareet, huolet ja kiireet siirretään pois elämästä. Silloin levätään, muistetaan vainajia ja jumalia sekä nautitaan perheenjäsenten ja ystävien seurasta. Pyhänpäivän merkitys on siis sama kuin vuotuisjuhlien, mutta se on niitä pienimuotoisempi ja viikottainen.

Valitsen pyhäpäiväksi sen tutuimman pyhän eli sunnuntain. Sunnuntai tuntuu olevan merkityksellinen päivä kuunkierron kannalta. Maanantai oli kristinuskoa edeltäneessä kuukalenterissa aina kuun ensimmäinen päivä. Kuunkiertoa noudatteleva kuukausi oli noin 28 päivän mittainen. Tämän takia sunnuntai olisi ollut pyhä “maanantain aattona”. Sukukansojen kielissä arkipäivät ovat edelleen toisarvoisia pyhään verrattuna. Arkipäiviä kutsutaan sen suuntaisilla nimillä kuten “ensimmäinen arki” (maanantai), “toinen arki” (tiistai) jne. Lisäksi sunnuntai on tietysti ollut pyhä lukemattomille kristityille sukupolville ennen minua. Kuunkierrollisista syistä riippumattakin sunnuntai on nyky-yhteiskunnassa sopivin – tai vähiten huono – vaihtoehto pyhäksi päiväksi. Yritäpä vakuuttaa työnantaja siitä, että et voi vastedes tehdä torstaisin töitä!

Aloitan pyhän viettämisen. Lauantai-iltana puolenyön aikaan sammutan tietokoneen. Saman kohtalon kokisi televisio, jos sellaisen omistaisin. Suljen myös kännykän, sillä pyhänä olen tavattavissa vain kasvokkain. Herään aamulla ja pukeudun tavanomaista hienommin – pyhävaatteisiin. Perinteinen juhlien väri on valkoinen, joten puen päälleni valkoisen paidan. Yritän muistaa kunnioittavan pukeutumisen. Udmurteilla se tarkoittaa miehillä päähineitä ja naisilla huiveja päässä, ja sitä, että esimerkiksi paljaita käsivarsia ei saa näyttää. Lausun Päivän paistaessa aamurukouksen. Sitten yritän rauhoittua ja puhdistautua henkisesti. Samassa tajuan, että lauantai-illan saunominen kuuluu olennaisesti pyhän viettämiseen. Saunominen on henkistä ja ruumiillista puhdistautumista: valmistautumista tulevaan pyhään. Sytytän kotialttarille tulet, uhraan, ja – tämä tulee jotenkin vaistomaisesti – alan kiittämään suurempia voimia kaikesta omassa elämässäni ja läheisteni elämässä. Lausun myös kateiden karkotussanat.

Loppupäivän ajan olen puhtaassa ja rauhoittuneessa mielentilassa, ja yritän vältellä tekemästä mitään sen suurempaa. Se onkin yllättävän helppoa (lisää tähän vitsi laiskasta luonteesta). En pidä suurta meteliä ja kuljen vain jalkaisin, enkä silloinkaan pitkiä matkoja. Käyn pienellä kävelyllä luonnossa. En myöskään tee ostoksia tai muuta arkista. Kävelyltä palattuani ulkona jyrisee ukkonen ja komea Ukon kaari ilmestyy ikkunan taakse.

Illan hämärtyessä on hämäräpyhän aika. Hämäränhetken vietto on vanha maaseudun tapa. Iltahämärissä levättiin tai seurusteltiin töiden päätyttyä usein ennen valojen sytyttämistä ja ilta-askareiden aloittamista. Hetkestä huokuu pyhä hiljaisuus. Sen jälkeen istuskelen kynttilänvalossa ja jaan aterian vainajien kanssa. Jatkossa ajattelin siivota lauantaina ennen pyhää sekä tehdä pyhäpäivän ruuat etukäteen valmiiksi. Nyt olisi hyvä hetki viettää aikaa perheen, sukulaisten ja ystävien seurassa. Mutta tänään olen yksin, mikä on ihan mukavaa sekin. Jostain syystä koko päivän teki mieli hyräillä. Jos minulla olisi kantele, soittaisin sitä varmasti pyhäpäivänä. Lopulta ilta kallistuu yöksi. Puoliltaöin pyhä on ohi, mutta ei tee mieli palata arkeen. Mieli on kuulas kuin taivaankansi poutapäivänä.