Taivaankannen takojat

Kaikki blues-diggarit tietävät Robert Johnsonin legendan. Kerrotaan, että nuorena kuollut Johnson myi sielunsa paholaiselle tienristeyksessä tullakseen maailman parhaaksi muusikoksi. Ja sellainen hänestä monien mielestä tulikin. Amerikkalaisessa kansanperinteessä onkin annettu neuvoja maagisen hyvää soittotaitoa halajaville muusikoille. Ota kitarasi mukaan, sanottiin, ja mene hieman ennen keskiyötä tienristeykseen. Näppäillessäsi kitaraa paikalle saapuu iso musta mies. Anna hänen ottaa kitarasi ja soittaa sillä. Kun musta mies lopulta antaa kitaran takaisin, osaat soittaa mitä tahansa ikinä haluatkin. Mutta muista – sielusi on nyt hänen omaisuuttaan.

Joidenkin arvioiden mukaan tämä demoninen musta mies ei olekaan kristillinen paholainen, vaan afrikkalaisjuuristen uskomusperinteiden Papa Legba. Legba on kujeileva jumala (trickster), joka hallitsee sisäänkäyntejä ja tienristeyksiä. Henkisellä tasolla Legba on viestinviejä ja välittäjä ihmisten ja henkimaailman välillä. Vain Legban luvalla kuolevaiset saavat yhteyden jumalallisiin voimiin; hän avaa ja sulkee tuonpuoleisen portit. Legban hahmo tunnetaan afrikkalaisten diasporan seurauksena Karibian alueiden kansanperinteissä ja neworleansilaisessa voodoossa sekä syvän etelän kansanuskomuksissa. Tätä perua lienee Robert Johnsonin legendakin.

On syytä huomata, että tienristeys on merkittävä paikka muissakin kuin pelkästään afrikkalaisjuurisissa perinteissä. Tienristeyksen symbolinen merkitys vaikuttaa olevan sen tavassa yhdistää ihmisten ja jumalten maailmat toisiinsa. Ei siis ihme, että tuonpuoleiseen viestejä vievää Legbaa mennään tapaamaan juuri tienristeykseen. Eikä Legba ole ainoa, joka siellä ihmisiä odottaa. Moni suomalainenkin on varmasti matkoilla ollessaan nähnyt kolmen tien risteyskohtiin pystytettyjä Neitsyt Marian alttareita. Näitä kynttilöiden, kukkien ja pienten paperilappusten koristamia alttareita näkee varsin yleisesti katolisissa maissa.

Kuten ehkä jo arvasittekin, maagisia tienristeyksiä esiintyy myös suomalaisessa perinteessä. Esimerkiksi eräässä tai’assa parannetaan maidottomaksi kirottua lehmää käskemällä pahoja voimia poistumaan ja komentamalla lehmää “hakemaan maitonsa manalta”. Kyse on siis eräänlaisesta vaihdosta henkimaailman kanssa: pahat henget käsketään takaisin tuonpuoleiseen ja maito haetaan sieltä pois. Tai’assa tämä symbolinen “palautus” suoritetaan kouriintuntuvalla tavalla juuri kolmen tien risteyksessä.

Jos lehmästä katoaa maito, niin on lehmä vietävä maakivelle eli alakivelle. Sitten otetaan kolme pohjaeli pintapärettä (pohjapäreiksi sanotaan juuri puun kaarnan alta kiskottuja päreitä), uuniluuta ja kolme veistä, jotka sidotaan nippuun ja pistetään tuleen. Lehmä kierretään sillä kahdesti myötäpäivään ja kerran vastapäivään, loihtien:

Veitset otetaan pois roihdusta, ja palavat päreet sekä uuniluuta viedään kolme tien risteykseen ja heitetään vasemman olan yli.

Joiden kansanuskomusten perusteella myös Suomessa tienristeyksiin on menty tapaamaan henkimaailman vieraita. Esimerkiksi Ulvilassa oli tapana kävellä varhain laskiaisehtoona kattojen ja kivien päälle sekä tienristeyksiin henkiä näkemään. Lisäksi ainakin yhden uhripaikan tiedetään sijainneen kolmen tien risteyksessä. Kuhmoisten Puukkosten kylästä tallennetun perimätiedon mukaan erään suuren mäen vierellä kolmen tien risteyksessä oli vanha uhripaikka, jossa uhrattiin metsän jumalalle. Legenda kertoo, että Kuhmoisten ensimmäinen (sittemmin tuhoutunut) kirkko rakennettiin keskiajalla juuri tuolle paikalle.

Uhrien antaminen jumalalle kolmen tien risteyksessä sopii mielestäni hyvin yksiin lehmäloitsussa kuvattuun (ja siis maailmanlaajuisesti tunnettuun tapaan) tapaan käsittää tienristeydet nimenomaan ihmisten ja henkimaailman välisen yhteyden paikaksi. Toisin sanoen, kolmen tien risteys on eräänlainen sisäänkäynti tuonpuoleiseen. Yhtymäkohdat suomalaisen, afrikkalaisen, amerikkalaisen ja katolisen kansanuskon kesken ovat tässä suhteessa varsin hienoja. Kolmen tien risteyksessä kohtaavat Papa Legba, Neitsyt Maria, Tapio ja Robert Johnsonin haamu.

Raimo Hakolan ja Juha Pakkalan teoksessa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret. Arkeologian näkökulmia (2008) esitetään ajatus, että Jerusalemin temppelin hävitys antoi sysäyksen juutalaisten siirtymiselle monoteismiin. Lähi-idässä vallitsi pitkään, mahdollisesti pronssikaudelta alkaen, ns. monolatria. Useilla alueilla ja jopa kaupungeilla oli “meidän Jumalamme”, joka oli kaikki kaikessa. Samalla uskottiin muidenkin jumalien olemassaoloon. Israelin Jahve oli Jerusalemin oma Jumala, jonka palvonta pyöri uhrikultin ympärillä. Temppeli oli paikka, jossa Jahven ajateltiin asuvan ja kaikki palvonta keskittyi sinne.

Temppelin tuho aiheutti israelilaisille uskonnollisen ja poliittisen kriisin. Jahven koti oli tuhottu: maa, monarkia ja Jumala oli menetetty. Tämän seurauksena temppeliin kytkeytynyt uhrikultti vaihtui lain noudattamiseen. Tämä oli uskonnon elinehto, lakia kun ei ole sidottu mihinkään paikkaan. Varsinainen monoteismi syntyi mahdollisesti hyvin pienessä joukossa, kun jotkin piirit alkoivat vaatia, ettei muita jumalia saanut enää palvoa eikä muiden jumalien uhripaikoissa saanut uhrata. Pakkalan mukaan pyrkimyksenä oli määrittää omaa identiteetti, pelastaa oma uskonto. Psykohistorian kannalta on ironista, että monoteistit ovat historiansa ajan keskittyneet tuhoamaan sellaisella raivolla muiden kansojen pyhiä paikkoja. Kaiken tuhoamisvimman taustalla kun saattaa piillä trauma oman pyhän paikan menettämisestä.

Israelilaisten tarina korostaa uhripaikan merkitystä uskonharjoitukselle. Ilman kiinnittymistä uhripaikkaan uskonnot muuttuvat helposti universalistisiksi ja lakeihin pohjaaviksi. Oma pitkäaikainen, ehkä vuosikymmeniä kestävä, hankkeeni onkin saada omistukseen oma uhripaikka, oma uhrimäki pyhättöineen. Tämän ajatuksen innoittamana kirjoitin vaatimattomasti muutamia huomioita suomalaisten ja sukukansojen uhripaikoista. Huomiot on otettu Julius Krohnin kirjasta Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus. Tarkoitus ei ole mennä tarkkoihin yksityiskohtiin vaan esitellä muutama keskeinen ajatus koskien pyhien uhripaikkojen sijaintia ja merkitystä sekä paikkaan liittyneitä tabuja.

Sukukansojen pyhät paikat ovat yleensä sijainneet mäkien laella. Marit arvostavat sitä, että uhripaikan sijainti on korkea ja kaunis. Marien uhripaikoille on yhteistä joen, puron tai lähteen sijainti. Myös virolaisten uhripaikat sijaitsivat kauniilla mäkisillä paikoilla. Suomessakin vuoret ovat olleet mieluisia uhripaikkoja. Esimerkiksi Pohjois-Hämeessä Ukonjuhlaa kerrotaan vietetyn ”Ukonvuoreksi” sanotulla harjulla. Paikka on yleensä valittu läheltä yhteisön asuinpaikkaa, mutta ei kuitenkaan liian läheltä. Saamelaiset eivät koskaan pyhittäneet paikkaa kodan välittömästä läheisyydestä, sillä jokapäiväinen melu ja lasten itku saattoi häiritä jumalaa. Udmurttien parissa noita valitsi paikan uhripyhätölle,. Hän nousi sellaisen varsan selkään, jolla kukaan ei ollut vielä ratsastanut, ja antoi sen kirmata metsään. Mihin varsa pysähtyi, siihen rakennettiin uhripaikka.

Pyhän paikan aitaaminen oli yleisesti tunnettu tapa. Udmurttien uhripaikat ovat aidattuja lehtoja, joiden keskellä on puinen katos. Alttarina on iso puupöytä, jolle uhrit asetetaan. Udmurttien mukaan aitauksen porttia ei saanut avata kuin joka kolmas vuosi pidettävää juhlaa varten, silloinkin vasta sen jälkeen kun siihen oli rukouksella ja uhrilla pyydetty lupa jumalilta. Myös Virossa pyhät lehdot aidattiin. 1600-luvulla piispankäräjillä käskettiin hakata maahan Hiidenmaan pyhät hakametsät (Hägebüsche). Permin ja Volgan kansat varustivat uhripaikat aitauksilla ja nostivat uhrilihat korkeille puisille lavoille. Näin toimittiin todennäköisesti siksi, että petoeläimet eivät olisi päässeet käsiksi lihoihin. Ruotsalaiset rauhanvälittäjät kertovat nähneenä 1600-luvulla Savon korvessa samanlaisia lavoja uhrilihoineen. Voidaan olettaa, että uhrilehdot aidattiin myös Suomessa, mutta 1800-luvulle tultaessa täkäläisistä uhrilehdoista oli jäljellä enää yksittäisiä vanhoja puita. Hantien ja mansien uhripaikat olivat muiden itäisten siperialaisten luonnonkansojen tapaan aitaamattomia. Uhritarha onkin pyhän paikan eurooppalainen kehitysmuoto, jota tavataan itämerensuomalaisten lisäksi myös liettualais-slaavilaisilta ja germaanisilta kansoilta.

Uhripaikka oli luonnonvoimien ehdottomassa vallassa. Ihmisellä ei ollut oikeutta kajota siellä jumalten asettamaan järjestykseen. Marien uhrilehdoissa puiden kaataminen on ankarasti kielletty. Virossa puita ei saanut hakata eikä oksia murtaa, edes marjoja ei pyhältä paikalta saanut poimia. Eräässä saarenmaalaisessa lehdossa oli kiellettyä paitsi puiden kaataminen myös tulen polttaminen. Maahan karisseet oksatkin jätettiin paikoilleen, vaikka polttopuusta oli seudulla pulaa. Toisaalta yrttejä oli sallittua kerätä lehdosta sairauksien parantamista varten. Krohn arvelee karjalaisia ortodoksien kalmistolehtoja vanhoiksi uhrilehdoiksi. Kalmistoissa puiden hakkaaminen oli samalla tavalla kielletty. Vienassa kasvoi erään rukoushuoneen edessä männikkö, jossa toimitettiin kansanuskon uhrimenoja pitkälle 1800-luvulle saakka. Krohn arvelee, että männikkö oli pyhän paikan jäännös: sieltä ei saanut ottaa puutikkuakaan eikä edes havunneulasta, vaan kaikki sai mädätä paikalleen. Lempäälässä tiedettiin ”Kunnianmänty”, josta ei tohdittu pienintäkään lastua hakata tai havuneulasta ottaa. Turun lähistöllä Liedossa kerrotaan erään pellon reunassa kasvaneesta lehdosta, jota kunnioitettiin niin kovin, että varkaatkaan eivät sieltä hakanneet puuta.

Käytös uhripaikalla tai sen läheisyydessä poikkesi muutenkin ihmisten arkikäyttäytymisestä. Marien uhriaitauksessa on useampia osastoja, joista osaa saattaa mennä vain noita, osa taas on muita osallistujia varten. Saamelaisten mukaan pyhä paikka vaatii hiljaisuutta ja kunnioittavaa käytöstä. Paikan ohisoutaessa ei saanut puhua eikä paikalla saanut nukkua. Siniset vaatteet ja nauhat piti riisua pois ennen siellä vierailua. Pyhään paikkaan ei koskaan menty tyhjin käsin, ilman uhria. Naisten läsnäoloa pyhällä paikalla ei yleensä katsottu hyvällä. Aiheesta on eri lähteissä hieman erilaisia mainintoja. Toisten mukaan naisten piti välttää uhripaikkaa vain tärkeimpien juhlien aikana, toisten lähteiden mukaan mitään tällaisia kieltoja ei noudatettu, mutta silti paikalliset useimmiten muistivat, että ”ennen vanhaan” naiset eivät saaneet mennä uhritarhan lähellekään. Käsitys siitä, että naisen lähestyminen saastuttaa uhripaikan, on niin yleinen, että sitä on vaikea sivuuttaa sukukansojen uskonnollisista tavoista puhuttaessa. Saamelaisilla tabu oli niin ankara, että pyhän paikan ohi soudettassa naisten piti kääntää päänsä ja peittää kasvonsa. Mieskään ei saanut mennä uhripaikalle, jos hän oli pukeutunut vaatteisiin joita nainen oli joskus pitänyt. Marien mukaan naisilta oli kielletty pääsy pyhiin paikkoihin ja miehiltä taas vaadittiin, että he eivät koskaan menneet niihin tyhjin käsin.

Udmurtit toimittavat ainoastaan suvun antamat uhrit aidatuissa pyhätöissä. Esimerkiksi vuotuiset maanviljelysjuhlat toimitettiin aitaamattomissa paikoissa, kuten vanhan uhripuun juurella. Uhritarha oli siis suvun kulttia varten. Joka kerran oli paikan asettanut, oli velvollinen toimittamaan siinä uhreja koko ikänsä. Hänen kuoltuaan tämä pyhä velvollisuus siirtyi hänen jälkeläisilleen. Samanlaisia ajatuksia pyhille paikoille omistautuneista vartijoista, pyhien paikkojen ”papistosta”, tavataan Virosta ja Suomestakin. Miihkelin pitäjässä Länsi-Virossa eräs mies oli kertonut, että hän oli kerran nähnyt isoisänsä polvistuneena suuren kiven luona pellolla. Kun hän oli kysynyt, mitä ukkovaari siinä toimitti, oli tämä lyönyt häntä korvalle ja kieltänyt kenellekään puhumasta, mutta samalla ilmoittanut, että he polveutuvat pappissuvusta, jonka oli pyhä velvollisuus palvella vanhoja jumaliaan.

Karjalaisessa Kontio-Leppälähden kylässä Immosen pellon pientareella on ikiaikainen uhrikivi. Kivelle uhrattiin kylvämään mentäessä jyviä. Lisäksi naiset kantoivat sille maitoa, lehmänkarvoja, villoja ynnä muita karjantuotteita antimeksi. Nainen nimeltä Toivasen Kirsti oli pitkään kivikultin papittarena. Hänen kauttaan uhrit siihen laskettiin ja hän kertoi uhraajille haltijan antamat vastaukset kuin oraakkeli ikään. Vahvajärven itärannalla Tikanmäessä oli ollut samanlainen uhri. Kun sen naispappi, vanha ämmä (= naispuolinen tietäjä) kuoli, halkesi kivi kahteen kappaleeseen.

—

Aiheesta lisää:

Pyhät lehdot
Pyhiä puita
Viron pyhiä puita ja hiisipaikkoja
Tietäjä-Matin kuusi
Puiden palvonta
Puiden palvonta II
Karsikko, vainajien puu
Suku ja puu.

Näitä haltioita, mitkä hyviä, mitkä pahoja, luultiin koko luonto täynnänsä olevan, ilmassa, maassa ja maan allaki. Ei ollut järveä, saarta, nientä ja lahtea, ei metsää, korpea, suota, kangasta, ahoa ja laaksoa, ei mäkeä, vuorta ja kukkulaa, ei lähdettä, puroa, jokea ja koskea, ei puuta, ruohoa ja kukkasta, ei ihmistä eikä muuta elävää, jolla ei olisi ollut erityinen haltiansa. Vedellä ja raudalla, tulella, tuulella ja pakkasella, vieläpä semmoisillaki olennoilla, kuin uni ja kuolema, oli oma lähimmäinen haltiansa. Näiden haltiain luultiin itsekunki voivan vaikuttaa hyvää tahi pahaa niin omalla alallansa kuin syrjäisillenki, johon niitä tarpeen mukaan hyvityssanoilla, rukouksilla ja uhreillaki kehotettiin, välistä myös nuhde- ja uhkaussanoilla taivutettiin. Muutamilla haltioilla oli suurempi piiri kuin toisilla, niin esimerkiksi Tapiolla suurempi kuin Hongattarella, Pihlajattarella ja muilla eri puiden haltioilla, mutta kaikki olivat he ylijumalan Ukon vallan alaisina, jonka puoleen siis rukouksissa käännyttiin, kun muusta ei tullut toivottua apua.

-Elias Lönnrot, Muinaisia loitsurunoja

Sotkottaret.

Hiitolan keskustelussa tuli tilaisuus määritellä miksi en ole a) ateisti, b) kristitty, c) uuspakana tai d) new-ageri. Tässä kiteytys: huomioikaa, että puhun taas vain omasta puolestani.

Ateismi. Sanan varsinaisessa merkityksessä en ole ateisti, koska uskon “yliluonnollisiin” olentoihin. Lisäksi sanan kulttuuristen konnotaatioiden valossa en ole ateisti, koska en usko moniin asioihin, joilla ateistit usein ateismiaan perustelevat. Sellaisia ovat usko sivilisaatioon luonnolliseen kehitykseen alkukantaisesta taikauskosta kohti rationalismia, usko materialismiin ja järjen kaikkivoipuuteen sekä siihen, että luonnontieteellinen totuus on pohjimmiltaan ainoa oikea totuuden muoto.

Kristinusko. En ole kristitty, koska ajatteluni ei vastaa minkään kristillisen suuntauksen uskontunnustusta. En myöskään käy säännöllisesti kirkossa tai osallistu minkään seurakunnan toimintaan, vaikka sitä harvemmin nyky-Suomessa pidetään kristityn kriteerinä.

Uuspakanuus. En pidä itseäni uuspakanana tai pakanana, koska en (enää) pyri erottelemaan uskonnolliseen ajatteluuni vain “pakanallisia” asioita. En näe tuollaiseen erotteluun muuta syytä kuin ideologian, jonka mukaan kaikki kristillinen on jollain tapaa huonoa ja pakanallinen hyvää. Ja minä nimenomaan yritän välttää ideologista suhtautumista uskonasioihin. Yritän suhtautua esivanhempieni sielunperintöön elävänä kokonaisuutena, joka on täynnä pyhyyttä. Jos Neitsyt Maaria on ollut sovussa Ilmarisen rinnalla lähes tuhat vuotta rakas jumala esivanhemmilleni, niin miksei hän voi olla sitä minullekin. Voin rukoilla Maariaa ja kansanuskon pyhimyksiä aivan siinä missä karhuakin, kunnioittaa Maarian ikonia tai käyttää vanhaa Raamattua taikakaluna loitsussa vaikkapa käärmeenhampaiden kanssa. Lisäksi kunnioitan vanhoja kirkkoja ja katedraaleja pyhinä niiden väkevien haltijoiden, pyhimysreliikkien ja lukuisien vainajahenkien takia. Lisäksi uuspakanuuteen sisältyy muutakin ideologista painolastia kuten tuo aiemmin mainittu “nietzscheläinen” ajatusmalli, josta haluan siis kaikesta eroon.

New age. Tämä onkin vaikeampi määritellä. Perusero on tietysti sitoutuminen, suorastaan uppoutuminen, omaan etniseen ja kulttuuriseen sielunperintöön sen kaikkine oikkuineen. En siis arvosta newagerien (ja muuten useiden uuspakanoidenkin) harjoittamaa uskonasioiden irrottamista perinteestä; niiden kulttuurisesta ja etnisestä maaperästä. Etnisyydestä irrotettu uskonnollisuus taantuu usein joko ideologiaksi tai pinnalliseksi itsensä irvikuvaksi. Lisäksi vierastan new agen yleistä asennetta, käsitteitä ja retoriikkaa; homeopatiaa, “henkistä kasvua”, energiakenttiä, tuota aiemmin mainittua jumalkäsitystä ja muuta (anteeksi nyt vaan kaikki new age -henkiset) tyhjää liirumlaarumia. Tätä on kummallisen vaikea määritellä, mutta sen kyllä huomaa heti, jos jokin asia tai henkilö haiskahtaa new agelta.

Lueskelin Seppo Suvannon kirjaa Kuhmoisten historia vuodelta 1965. Kuhmoinen on siis pieni kunta vanhan Päijät-Hämeen seuduilla. Teoksessa käsiteltiin hieman Kuhmoisten vanhoihin tietäjiin ja uskomuksiin liittyvää perinnetietoa. Kuhmoisissa on ollut useita uhripaikkoja pitkälle historiallisella ajalle asti. Eräs Adam Savijärvi Puukkoisten kylästä on kertonut kuulleensa vanhalta tietäjältä, että erään suuren mäen vierellä kolmen tien risteyksessä oli vanha uhripaikka, jossa uhrattiin metsän jumalalle. Perimätiedon mukaan Kuhmoinen ensimmäinen kirkko rakennettiin keskiajalla juuri tuolle paikalle. Kirkko oli nähtävästi muiden Hämeen ensimmäisten kirkkojen tapaan vaatimaton puinen rakennus, joka on sittemmin kadonnut kokonaan. Tästä syystä kirkon tarkka sijainti on jäänyt hämärän peittoon.

Katolisella ajalla Kuhmoisten suojeluspyhimys oli pyhä Birgitta, eli suomalaisittain Pirkko. Pyhällä Birgitalla on ollut keskiajan Suomessa merkittävä asema. Birgitan mukaan on nimetty kirkkoja ja luostareita. Kansanperinteeseen Birgitta on jäänyt elämään lastenloruna: “Lennä, lennä leppäpirkko ison kivikirkon juureen..” Kuhmoisissa virallinen suojeluspyhimys ei kuitenkaan ollut suuressa arvossa. 1800-luvulla paikallinen tietäjä kertoi, että tietäjien mielestä tämä “haltija” ei ollut kovin voimakas. Sen sijaan metsän jumalan kultti oli vielä tuolloin voimissaan. Mielenkiintoista, että hämäläisen tietäjän ajattelu oli vielä 1800-luvullakin sekoitus vanhaa luontouskoa ja katolilaista pyhimyskulttia.

Mielestäni suhtautuminen Birgittaan havainnollistaa luontouskon ja keskiajan kansankatolilaisuuden eroa uudemman ajan kristinuskoon. Jos länsimainen kristitty nimittäin ylipäätään uskoo henkiin, niin oletus on, että on olemassa yksi “oikea” henki, Pyhä Henki, joka on kaikkia muita henkimaailman olentoja vahvempi ja todellisempi. Aina kun tarvitsee kutsua henkeä parantamaan tai pyhittämään, kristitty vetoaa Pyhään Henkeen. Luontouskossa on taas pohjimmiltaan kyse siitä, että maailma on jaettu eri voimien kesken erilaisiin vaikutusalueisiin. Ihmisten tulee tietää asiansa kannalta oikea henki ja vedota siihen oikeilla sanoilla. Jos halutaan tuulta, lähestytään tuulen sanoilla tuulten jumalaa, Ilmamoa. Jos halutaan suojaa karhulta, vedotaan karhun sanoilla karhun emuuhun, Hongottaren. Ei ole mitään yleispätevää Pyhää Henkeä, johon vedota asiassa kuin asiassa jollain yleispätevällä mantralla. Loitsun mitta on sen toimivuus, hengen mitta sen vahvuus. Jos Birgitan voima ei ole vahva, niin Birgittaa on turha rukoilla, oli syy heikkouteen sitten mikä tahansa. Yksinkertaista ja käytännöllistä.

Carl Jung teoksessa Job saa vastauksen (Otava 1974):

“Seuraavassa tulevat [..] puheeksi uskonnollisen uskon kunnioitusta ansaitsevat asiat, ja jokainen, joka ne ottaa puheeksi, on aina vaarassa repeytyä kappaleiksi niiden kahden puolueen välillä, jotka juuri näistä seikoista kiistelevät. Kiista perustuu siihen eriskummalliseen olettamukseen, että jokin on ‘totta’ vain silloin, kun se osoittautuu tai on osoittautunut fyysiseksi tosiseikaksi. Niinpä esimerkiksi se, että Kristus syntyi neitseestä, on toisille fyysistä totta, johon he uskovat, kun taas toiset sen kiistävät, koska se on heistä fyysisesti mahdotonta. Jokainen voi nähdä, että tämä ristiriita on loogisesti ratkaisematon, ja siksi olisikin parasta luopua tuon kaltaisista hedelmättömistä väittelyistä. Kumpikin osapuoli on näet sekä oikeassa että väärässä, ja molemmat saattaisivat päästä yhteisymmärrykseen, kunhan vain olisi tahtoa luopua yhdestä pikku sanasta: ‘fyysinen’. Ei ‘fyysinen’ ole ainoa totuuden kriteeri. On näet myös sielullisia totuuksia, joita ei fyysiseltä kannalta voida selittää, ei todistaa eikä kiistää. Jos esimerkiksi yleisesti uskottaisiin, että Rein-virta joskus olisi kääntynyt suistostaan takaisin kohti alkulähteitään ja palannut sinne, niin olisi tämä usko sinänsä tosiseikka, joskin tuollainen lausuma fyysiseltä kannalta olisi äärimmäisen epäuskottava. Usko siihen olisi sielullinen tosiseikka, jota ei voi kiistää ja joka ei todistuksia kaipaa. Tähän lajiin kuuluvat uskonnon lausumat. Ne koskevat kauttaaltaan seikkoja, joita ei fyysisesti voida todeta. Ellei näin olisi, ne eittämättä kuuluisivat luonnontieteiden pariin, josta ne heti karsittaisiin, koska ne eivät ole empiirisesti koeteltavissa. Fyysisen alueelle sijoitettuna niissä ei olisi mitään mieltä. Ne olisivat pelkästään ihmeitä, jotka jo sinänsä herättävät epäilyä eivätkä kuitenkaan voi todistaa hengen todellisuutta eli mitä mieltä niissä on, sillä se missä on mieltä ja merkitystä, puhuu todistuksittakin puolestaan aina. Mitä mieltä on Kristuksessa ja mikä on Kristuksen henki – sen tajuamme todelliseksi ja voimme omaksua ilman ihmeitäkin. Ihmeet ainoastaan vetoavat niiden ymmärrykseen, jotka eivät pysty käsittämään merkitystä. Ne ovat pelkkää ymmärtämättä jääneen hengen todellisuuden korviketta. Tällöin en halua kieltää sitä, että hengen elävään läsnäoloon toisinaan voi liittyä ihmeellisiäkin fyysisiä tapahtumia: haluan vain painottaa, etteivät nämä suinkaan voi korvata eivätkä liioin toteuttaa olennaista tietoa, joka tulee hengestä yksinomaan.

On tosiasia, että uskonnolliset lausumat usein ovat jopa ristiriidassa fyysiseltä kannalta todistettuihin ilmiöihin. Tämä puolestaan todistaa, että henki on itsenäinen joutuessaan fyysisiin havaintoihin perustuvan menettelytavan eteen ja että sielun kokemukset ovat tietyssä määrin riippumattomia fyysisen maailman tapahtumista. Sielulla on oma autonomiansa, ja uskonnolliset lausumat ovat sielun tunnustuksia, jotka perimmältään pohjautuvat tiedostamattomiin eli transsendentteihin tapahtumakulkuihin. Näihin ei fyysisen havainnon tietä voi päästä käsiksi, mutta ne osoittavat olevansa olemassa vastaavien sielun tunnustusten kautta.

Ihmisen tajunta välittää nämä ilmaisut – toisin sanoen se saattaa ne havainnollisiin muotoihin, jotka puolestaan joutuvat alttiiksi moninaisille ulkoisen ja sisäisen luonnon taholta tuleville vaikutuksille. Tästä johtuu, että puhuessamme uskonnon sisällöistä liikumme kuvien maailmassa, jossa viitataan sellaiseen mitä ei voi sanoin lausua. Emme tiedä kuinka selviä tai epäselviä nämä kuvat, vertaukset tai käsitteet ovat suhteessa vastaavaan transsendenttiin kohteeseen. Jos sanomme esimerkiksi sanan ‘Jumala’, niin ilmaisemme vain kuvan tai sanallisen käsitteen, jossa on aikojen kuluessa tapahtunut monia muutoksia. Niinpä emme pystykään varmuudella sanomaan – emme edes uskon varmuudella – onko näissä muutoksissa kysymys vain kuvista ja käsitteistä vai juuri siitä, mikä on lausumattomissa. Voimmehan kuvitella Jumalan ikuisesti virtaavaksi elämäntäyteiseksi voimaksi, mikä koko ajan muuttuu hahmosta toiseen – samoin kuin voimme kuvitella Jumalan olennoksi, joka ikuisesti pysyy paikoillaan eikä muuksi muutu. Ymmärryksemme mukaan tämä ainakin on varmaa: Jumala käyttää itsestään kuvia, antaa itsestään mielikuvia, jotka muuttuvat ihmisten fantasiassa, ajasta ja paikasta riippuen, vuosituhannesta toiseen. Epäilemättä näissä kuvissa on jotakin, mikä on ankkuroitu tietoisuuden tuolle puolen, ja siitä syystä uskonnon lausumat eivät rajattomasti ja kaoottisesti muuntelehdikaan, vaan niistä näkyy, että pohjimmaisina ovat muutamat harvat perusmallit, arkkityypit. Niistä sinänsä emme voi mitään tietää, sen paremmin kuin psyykestä tai materiastakaan: malleja vain voimme laatia, tietäen että ne ovat riittämättömiä – seikka jonka taas uskonnon lausumat yhä uudelleen vahvistavat.”

Kirjoitin kuvauksen marien 1800-luvun uhrijuhlasta. Löysin nyt netistä videon, jossa lähes alkuperäisen kuvauksen mukainen juhla tapahtuu marien pyhän vuoren juurella. Marit kokoontuvat neljän vuoden välein pyhän vuoren juurelle kunnioittamaan jumaliaan. Viranomaisia ja kirkkoa marien ikiaikainen uskonharjoitus on ärsyttänyt niin paljon, että aikanaan marien pyhä vuori yritettiin jopa räjäyttää(!) ilmaan. Tuollaista vihaa ja suvaitsemattomuutta kansan perinteitä ja uskonvapautta kohtaan on vaikea edes ymmärtää.

Lienee itsestään selvää, että muinaissuomalaisten tapa hahmottaa maailmaa poikkesi modernista tavastamme. Tarkoitan hahmottamiselle asioiden määrittelyä, jakamista erilaisiin luokkiin ja asioiden välisten suhteiden mieltämistä. Erityisen keskeiseksi ero muinaisen ja modernin ajattelun välillä nousee, kun yritetään ymmärtää esi-isiemme uskonnollista ajattelua.

Otan esimerkiksi Ukon ja Ilmarisen, joita käsittelen tässä selvyyden vuoksi yhtenä kokonaisuutena. Myyteissä ja kansanperinteessä Ukko-Ilmariseen liitetään useita luonnollisen maailman asioita: sade, salama, ukkonen, kyy, seppä, rauta, tuli, ukonvasara, piikivi (“ukonkivi”) ja niin edelleen. Modernit ihmiset ovat omaksuneet tieteellisen tavan tarkastella maailmaa, joten luokittelemme luonnollisen maailman oliot ja ilmiöt tieteen määrittelemiin kategorioihin. Nämä kategoriat perustuvat olioiden fysikaalisiin ominaisuuksiin. Salama on energianpurkaus ja sähköilmiö, kyy on taas eläin, tarkemmin sanottuna vaihtolämpöinen jalaton matelija, rauta (Fe) on siirtymämetalleihin lukeutuva alkuaine, piikivi taas geologisten ilmiöiden luokkaan kuuluva kvartsisaostuma. Tieteellisesti tarkasteltuna näillä asioilla ei ole juurikaan mitään yhteistä, ei erityistä suhdetta toisiinsa. Osa niistä on liikkuvaa energiaa, osa pysähtynyttä materiaa, osa elottomia ja osa elollisia olioita.

Esi-isillämme ei kuitenkaan ollut tieteellisiä kategorioita, joihin maailma olisi siististi jakautunut. Heidän tapansa ymmärtää maailmaa ja sen ilmiöitä oli intuitiivisempi ja “sielullisempi”. He keskittyivät fysikaalisen luokittelun sijaan asioiden perimmäisen olemuksen, luonnon, ymmärtämiseen ja sielullisten kokonaisuuksien hahmottamiseen. Myytit ja uskomukset kertoivat näistä yhteyksistä. Ja kuten tunnettua, myytti tai legenda voi kertoa totuudesta enemmän kuin pelkkä fakta. Esi-isillemme Ukko-Ilmariseen liitetyt asiat muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden. Ukko-Ilmarinen hallitsi taivasta ja takoi taivaankannen. Salama tuli taivaasta. Se toi tulen, jota ilman seppää ei olisi. Seppä takoi rautaa, raudasta syntyi kirves tai vasara – Ukonkirves. Perimätieto tiesi kertoa, mutta kaukana muinaisuudessa vasarakirveitä oli tehty piikivestä. Piikivessä oli myös kipinän voima, joka synnytti tulen. Salama, tuli, seppä, kirves, piikivi, taottu taivaankansi – nämä eivät olleet irrallisia asioita vaan niiden kaikkien olemuksessa vaikutti sama taivaanjumaluus. Samaan sielulliseen sukukuntaan kuuluivat myös käärmeet, jotka kulkivat maassa Ukkosen kuvio selässään. Salamat taas välkähtelivät taivaalla kuin taivaankannelta sysätyt käärmeet. Ihmiset liittyivät tähän samaan väkeen, kun he ripustivat kaulaansa sepän raudasta takoman Ukonkirveen.

Mielestäni tällainen myytillinen tapa ajatella maailmaa on välttämätöntä, jos haluaa ymmärtää esi-isiemme uskoa. En tietenkään tarkoita sitä, että ihmisten pitäisi hylätä tieteellinen näkemys, koska se on tavattoman tehokas tapa järkeistää aistihavaintojemme dataa ja saada aikaan hyödyllisiä keksintöjä. Uskonnollinen maailmankuva edellyttää kuitenkin ainakin hetkellistä astumista fysikaalisen luokittelun ulkopuolelle ja maailman kokemista intuitiivisesti jumalten merkkeinä ja niiden välisinä suhteina.

Kun vertaillaan suomenuskon käsityksiä muihin uskontoihin, niin on syytä huomioida ero suomenuskon kaltaisten etnisten uskontojen ja maailmanuskontojen välillä. Mielestäni suomenuskon ymmärtäminen edellyttää tämän eron sisäistämistä.

Uskontoja voi erotella monien kriteerien perusteella, kuten jakamalla ne yksijumalaisiin ja monijumalaisiin, mutta yksi usein unohdettu ja ylenkatsottu kuilu sijaitsee etnisen uskon sekä yleismaailmallisen “pakettiuskonnon” välillä. Tarkoitan pakettiuskonnolla sellaista uskomusjärjestelmää, jota moderni länsimaalainen useimmiten ajattelee, kun hän kuulee sanan “uskonto”. Pakettiuskonto on kokoelma metafyysisiä uskomuksia ja sääntöjä, joiden kesken vallitsee jonkinlainen sisäinen logiikka. Kristinuskon sisältämä oppi synnistä, vapahtajasta ja pelastuksesta on sinällään melko looginen, kunhan ihminen saadaan ensin valitsemaan tämä uskonpaketti maailmankuvakseen. Olennaista on, että näitä paketin sisältämiä uskomuksia ei ole kytketty mihinkään uskonnon ulkopuolisiin asioihin, kuten kieleen, asuinpaikkaan, etnisyyteen tai historiaan. Jeesus puhui arameaa ja eli Galileassa, mutta kristitty ei ajattele, että harjoittaakseen uskoaan hänen tulisi opetella arameaa tai asua Galileassa. Uskonto on kielellisistä, kulttuurillisista, maantieteellisistä ja etnisistä rajanvedoista irrotettu paketti, jonka oppi kodifioidaan pyhän kirjan muotoon. Tämä mahdollistaa uskonnon leviämisen ja käännytystyön. Tarvitaan vain pyhän kirja käännettynä kaikille maailman kielille ja sinnikäs uskon markkinointi. Sitten pakettia voidaan kaupitella niin retoromaania puhuvien Alppien vuoristolaisten kuin alkuperäiskieltään puhuvien Australian aavikoilla elävien aboriginaalienkin keskuuteen. Pakettiuskonto perustuu maailmallisten erojen ja paikallisuuksien merkitysten vähättelemiselle, joten se keskittyy retoriikassaan useimmiten toismaailmalliseen, tuonpuoleiseen, maailmanlaajuiseen ja utopistiseen.

Koska pakettimaisuus on vallitseva määritelmä uskonnolle, niin ymmärrettävästi myös suuri osa ns. uuspakanallisista uskonnoista on pakettimaisia. Etnisenä uskontona suomenusko on kuitenkin toista maata. Sitä ei voi irrottaa kielestä, maasta, etnisyydestä ja historiasta ja saattaa näistä asioista riippumattoman abstraktin ja universaalin “paketin” muotoon. Samasta syystä ajatus suomenuskoisesta lähetystyöstä on jotain käsittämätöntä. Käskeä nyt ihmisiä muuttamaan itämerensuomalaisten asuinsijoille ja alkaa kunnioittamaan minun esivanhempiani! Jos jonkinlainen kääntymistapahtuma olisi mahdollista, niin ehkä voitaisiin kuvitella Suomen korpeen muuttava ulkomaalainen, joka paikallista kieltä, kansanperinnettä ja mytologiaa opiskeltuaan alkaa ymmärtämään ja luomaan yhteyksiä jumaluuksiin ja paikanhaltijoihin. Silti kannustaisin häntäkin seuraamaan vahvinta verenperintöään, joka liittää hänet johonkin toiseen maahan, jumaliin ja esivanhempiin.