Seuraavassa lainauksessa kuvaillaan itämerensuomalaisiin kansoihin kuuluvien vepsäläisten vielä tänäkin päivänä eläviä haltijauskomuksia. Lainaus puhuu puolestaan, mutta haluaisin aluksi nostaa siitä esille kaksi asiaa.

Ensimmäisenä havaintona haltijauskon yhteys perinteisiin elämäntapoihin ja elinpiiriin. Vepsäläisten, kuten suomalaistenkin, parissa haltijauskon hiipuminen on ollut suorassa yhteydessä maaseudun elintapojen ja maiseman muutokseen sekä kaupunkeihin suuntautuvaan muuttoliikkeeseen. Lisäksi ainakin Suomessa vanhaa kansanuskoa ovat tuhonneet herätysliikkeet, joiden maailmankuvassa ei ole ollut tilaa arkaaisille luontouskoisille aineksille (ehkä joitain hurmoksellisia shamanistisia elementtejä lukuunottamatta).

Toinen havainto on vanhakantaisen kristinuskon ja haltijauskon yhteensopivuus kansan mielissä. Tällainen kristillisen opin ja luonnonhenkien palvomisen yhdistäminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus agraaristen kristittyjen kansojen parissa. Tämän takia minun on jo pitkään ollut vaikea allekirjoittaa uuspakanallisessa diskurssissa toistuvaa asetelmaa, jossa kristinusko ja paikalliset luontouskonnot määritellään toisensa poissulkeviksi vastakohdiksi.

—

Vepsäläisten haltijauskomukset ovat elävää perinnettä vielä nykyäänkin, vaikka perinteen hiipumista on ounasteltu. Olin matkatoverin kanssa vuonna 2000 paikalla, kun haeskeltiin tietäjää, jotta kadonnut vasikka löydettäisiin. Haltijat, joiden elinympäristö kuten riihet ovat häviämässä, ovat tietenkin unohtumassa. Viljaa ei enää viljellä perinteisin menetelmin. Mutta metsien järvien ympäröimissä kylissä elävät vielä metsän, veden, talon ja saunan haltijat. Ja jos tilalla on lehmiä, käyttöä on myös navetan haltijalle.

Viitaten uskontunnustukseen voitiin selittää, että haltijauskomukset ovat uskoa Jumalaan. Jumala on luonut näkymättömät ja näkyvät olennot. Tällainen uskomus oli myös karjalaisella vanhauskovaisella Marina Takalolla.

Kristi Salve, ”Vepsäläisestä folkloresta”, teoksessa Lassi Saressalo (toim.) Vepsä. Maa, kansa, kulttuuri (2005).

Esitän tässä kirjoituksessa joitakin huomioita nimen antamisesta kansanperinteen valossa. Tarkoitukseni on kuvata nimeämistä tapahtumana, en keskity tässä yhteydessä kertomaan yleisemmin nimistä, niiden merkityksistä tai valitsemisesta, niin mielenkiintoista kuin se olisikin. Olen näitä aiheita sivunnut jonkun verran eräässä aikaisemmassa kirjoituksessa.

Ensimmäisen hampaan puhkeamista on Suomessa pidetty merkkinä siitä, että lapsi on saanut suojelushaltijansa eli haltijasielun. Haltijasielulla selitettiin muun muassa ihmiskohtaloiden erilaisuutta, ihmisen onnea ja menestystä sekä voimakkaiden persoonallisuuksien kuten samaanien ja tietäjien henkisiä kykyjä; vahvalla ihmisellä oli voimakas haltija. Mutta ennen suojelushaltijan saamistakin lapsen piti osoittaa kestävyytensä. Muinaisaikoina lapsen selviäminen hengissä ensimmäisen hampaan puhkeamiseen oli todiste siitä, että vastasyntyneellä oli riittävästi elinvoimaa ja avuttomuudestaan huolimatta lapsi oli kyennyt vastustamaan maailman vihamielisiä voimia. Saavutus antoi lapselle ikään kuin oikeuden tulla hyväksytyksi suvun jäseneksi. Asiaa voidaan ajatella hieman toisellakin tapaa. Suvun kantavanhempia edustavan suojelushaltijan saapuminen lapsen elämään oli eläville merkki siitä, että tuonpuoleisen voimat olivat hyväksyneet vastasyntyneen osaksi elävien ja vainajien muodostamaa suvun kokonaisuutta.

Uuden aseman myötä lapsi sai myös sen ulkoisen tunnuksen: nimen. Nimi valittiin tietenkin ennen varsinaista nimeämistä, mutta vanhemmat varoivat lausumasta nimeä ennen kuin lapsi sai suojelushaltijansa, sillä nimen lausumisen uskottiin voivan kiinnittää vihamielisten voimien huomion lapseen. On huomionarvoisaa, että tämä luultavasti ikivanha tapa elää Suomessa nykypäivänäkin. Monet vanhemmat eivät halua paljastaa ulkopuolisille lapselleen valittua nimeä ennen ristiäisiä. Nykyisin ihmisten syyt nimen salailuun liittyvät tosin useimmiten muihin seikkoihin kuin henkimaailman harhauttamiseen.

Virossa, mahdollisesti Suomessakin, on ollut tapana ripustaa lapsen kaulaan ensimmäisen hampaan puhkeamisen johdosta suden tai hevosen hammas tai koristehelmiä taikka muu amuletti. Myöhempinä aikoina tapaa on selitetty sillä, että eläinten hampaiden ansiosta lapselle kasvaa vahvat omat hampaat. Toive vahvoista hampaista on varmasti ikivanha, mutta tavan alkuperäinen merkitys on kuitenkin todennäköisesti ollut laajempi; kaulakoru on ollut symboli lapsen elinvoimalle. Suojelushaltijan, nimen ja amulettinsa saanut lapsi ei enää ollut täysin avuton vihamielisten voimien edessä.

Kansantarinoissa kerrotaan, että ennen hampaan puhkeamista (tai myöhemmissä tarinoissa ennen lapsen kastamista) pahantahtoiset henget saattavat vaihtaa lapseen sielun tai koko lapsen vaihdokkaaseen. Virossa vaihdokkaita kutsuttiin piruiksi. Vaihdokas poikkesi tavallisesta ihmislapsesta, hän oli hidasälyinen tai oudon näköinen. Tarinoiden viesti on selvä: ennen haltijasielun saamista ja ihmissuvun osaksi tulemista vastasyntyneen minuus oli hataralla pohjalla. Nimetön pienokainen häilyi jossain tuntemattomien voimien ja ihmisyhteisön rajamailla. Vasta nimen antaminen ja suvun jäseneksi pääseminen vakiinnutti ihmisen minuuden niin sosiaalisella kuin henkimaailmankin tasolla.

Suomalaisten ja virolaisten tapana on ollut pestä ja vihtoa lapsi saunassa hampaan puhkeamisen jälkeen. Sauna onkin ollut tärkeässä osassa itämerensuomalaisten kansojen siirtymäriitteissä. Lapset synnytettiin saunan lämmössä, joten saunan autereinen utu on ollut lukemattomien sukupolvien ajan vastasyntyneen ensimmäisen kokemus maailmasta. Ennen avioliittoon astumista morsiamen hedelmällisyyttä ja avio-onnea parannettiin saunassa vihtomalla. Eräissä paikallisissa tavoissa on viitteitä siitä, että muinaisina aikoina pariskunta olisi vihdottu yhdessä ennen häitä. Maailmasta myös poistuttiin saunan kautta. Vainajien kalmot pestiin saunassa, jossa ne toisinaan vielä vihdottiin viimeisen kerran. Vihta annettiin vainajan mukaan viimeiselle matkalle. Ruumiin viereen hautaan asetettiin toisinaan myös viinapullo – tuliaisiksi jo Manan majoille menneille.

Mutta palataan ensimmäisen hampaansa saaneen lapsen vihtomiseen. Toimituksessa lapsi siis vihdottiin koivuvihdalla. Joidenkin kertomusten mukaan vain pienokaisen jalkapohjat ja takapuoli vihdottiin. Vihtomisen lisäksi lapsi myös pestiin rituaalisesti. Useisiin kulttuureihin kuuluvat erilaiset rituaalipeseytymiset, koska vettä on pidetty elämän lähteenä. Kastautuessaan veteen ihminen puhdistuu synneistään ja on valmis puhtaaseen elämään. Saunassa pestävän lapsen kohdalla vesi edustaa elämän aloittamista.

Syvemmin tarkasteltuna veden symboliikkaan kuuluu monissa myyteissä ajatus vailla muotoa olemisesta ja kuolleiden maailmasta. Elämällä on aina jokin muoto. Elämään astuminen on muodon saamista, syntymistä johonkin ruumiiseen, ja elämästä poistuminen on tuon muodon menettämistä. Myyteissä elämää edeltävää ja sitä seuraavaa tilaa hallitsee usein vesi muodossa tai toisessa. Elävien ja kuolleiden maailmat erottaa Tuonen virta, vainajalaan pääsee järven pohjasta, suonsilmästä tai lähteen läpi sukeltamalla. Ja ennen maailman luomista oli vain pimeydessä lainehtiva alkumeri. Lisäksi kansanuskomusten mukaan sielu pesee itsensä ennen poistumistaan tästä maailmasta. Tämän takia kuolevan ihmisen viereen asetettiin lasillinen vettä. Uskottiin, että kuoleman hetkellä vesi värähtelee, kun sielu pesee itsensä ennen katoamistaan tuonpuoleiseen. Sielu poistuu siis elämästä, sen muodosta eli ruumiista, veden kautta. Samaan tapaan voidaan ajatella, että haltijasielun asettuminen ihmislapseen tapahtuu rituaalisessa puhdistautumisessa pyhän veden kautta.

On mahdollista, että lapsia on alun alkujaan kastettu pyhissä lähteissä tai ukonilmalla vesisateessa, mutta papiston paheksunta on siirtänyt riitin saunan rauhaan. Eräs viite edellisestä on se, että kasteveden sekä lapsen riittisaunan pesuveden valmistamiseen on liittynyt joitakin nähtävästi pakanallisia tapoja. Joskus veteen on laitettu hiilenpaloja, jotta lapsi kestää paremmin vaikeuksia elämässä, sekä hopeaa kolikoista ja kultaa vanhempien sormuksista. Nämä veden ”taiallistamisen” tavat viittaavat siihen, että muinoin toimitus on suoritettu nimenomaan pyhällä vedellä.

Kokonaisuudessaan itämerensuomalaisten kansojen muinaiset nimeämisriitit lienevät olleet samankaltaisia kuin venäläisten vastaavat. Esikristillisellä Venäjällä pienokainen tuotiin järvelle tai joelle puisessa kaukalossa, jossa hänet pestiin, kapaloitiin ja hänelle annettiin joko vanhempien tai suvunvanhimman keksimä nimi, usein jonkun kunnioitetun esivanhemman tai kansallisen sankarin mukaan. Samalla myös tietäjät lukivat maagisia loitsuja karkottaakseen pahat henget ja ennustivat pienokaisen tulevaisuutta. Itämerensuomalaisten osalta voidaan lisätä, että toimitus on mahdollisesti tapahtunut pyhän veden äärellä – ja myöhempinä aikoina saunassa. Ja että siihen on kuulunut rituaalinen vihtominen. Vielä ansaitsee tulla mainituksi Suomesta ja Virosta tunnettu tapa tuoda ristiäisiin nimen saaneelle lapselle hammasrahaa eli vihtarahaa.

Näiden tietojen pohjalta on varsin yksinkertaista kuvitella mahdollinen suomenuskoinen nimeämisriitti. Se tapahtuu saunassa, jonka pesässä on ehkä poltettu pahaa karkottavaa katajaa ja Väinämöisen hikeä eli tervaa. Sauna pyhitetään loitsulla, vaikkapa näillä sanoin:

Löyly poika Auterinen,
Auterettoman tekemä.
Hiki vanhan Väinämöisen,
Herran hengestä hyvästä
Tule tänne tarvitahan,
Apuvasi huuvetahan,
Tekemähän terveyttä,
Rauhoa rakentamahan,
Ennen päivän nousemista,
Koin jumalan koittamista!
Saata sauna lämpimäksi,
Kivet löylyn lyötäväksi
Puuhusilla puhtahilla!

Pienokainen tuodaan saunaan. Riittiin osallistuvat laulavat lapsen tulevasta onnellisesta elämästä. Loitsija vihtoo hyvin kevyesti lasta koivuvihdalla ja lausuu jotain suojelevia loitsuja. Otetaan esiin pyhä vesi, joka on uhrilähteen haltijalta ostettua tai mahdollisesti ukkosmyrskyssä kerättyä vettä, johon on vielä vuoltu hieman hopeaa ja upotettu hiilenpaloja. Loitsija pesee lasta vedellä ja lukee lisää onnea tuovia loitsuja. Lapsen nimi sanotaan nyt ääneen ensimmäisen kerran ja hän saa amuletin, joka kuvastaa hänen elinvoimaansa ja luonnettaan. Lapsesta tulee osa sukuaan, jonka sielullisia kantavanhempia jumalat ovat. Veden elementti, sauna ja terva yhdistävät lapsen ihmissuvun kantaisään, Väinämöiseen. Ihanteellisissa olosuhteissa nimeäminen tapahtuisi tietenkin auringon paistaessa ukonilman aikaan, sillä vanhan sanonnan mukaan silloin ”kastetaan Perkeleen lasta”.

Lähteet
Matti Sarmela, Perinneatlas
Mircea Eliade, Pyhä ja profaani
Suomi-Venäjä-Seura, Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää
Ülo Valk, The Significance of Baptism in Estonian Folk Belief
Matti Waronen, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla

Kuun vaiheiden vaikutus ihmiseen ja luontoon on keskeisiä suomalaisia kansanuskomuksia. Kuun vaiheiden mukaan ovat työnsä ajoittaneet niin kansanparantajat, maanviljelijät kuin metsätyömiehetkin. Kuusta on katsottu ennen vanhaan – ja miksei nykyäänkin – niin polttopuun kaatopäivät kuin kylvöt ja istutuksetkin. Anne Pöyhönen on koonnut kiitettävästi vanhan kansan kuutietoa kirjaan Ylä ja alakuu – ajoituksen taito suomalaisessa kansanperinteessä (2006).

Jos pohdimme kuun uskonnollista merkitystä muinaissuomalaisille, niin esille nousee eräs seikka, joka on epäsuorasti läsnä kuuhun liittyvässä kansanomaisessa uskomusperinteessä, nimittäin kuun vaikutus ihmisen kohtaloon. Kuutar, kuun jumala, vaikuttaa olevan jollain tavalla tekemisissä ihmisten kohtalon kanssa. Asia vaatii kuitenkin hieman selvennystä. Aloitetaan taustoittaminen maailmaan utuiseen alkuhämärään sijoittuvasta Ison tammen synnystä. Tämä suomalaisen perinteen keskeinen runokertomus alkaa kuvauksella kolmesta tai neljästä neidosta, jotka lähtevät niittämään heinää.

Oli ennen nel’l'ä neittä
koko kolme morsienta
lähetih hyö heinän niittoh,
eli korttehen koruh.

Runon virolaisessa versiossa samat neljä neitoa lähtevät harjaamaan merta kultaisella luudalla tai kampaamaan sitä kultaisella kammalla. Kansanrunoudentutkija Matti Kuusen mukaan neidot ovat samoja kuin itämerensuomalaisessa runoissa esiintyvät neljä kutojaneitoa. Nämä neljä kutovaa neitoa tapaamme esimerkiksi tunnetussa virolaisessa regilaulussa.

Mis seel sormukse sisessa?
Neli noorta neitsikesta:
üks seel kuab kuldavööda,
teine vaalib vaskivööda,
kolmas poomib pollesida,
neljas nutab noorta miesta.

Virolaisen tutkijan Aado Lintropin mukaan runoissa annetaan ymmärtää, että nämä neljä neitoa ovat taivaallisia olentoja Seulasten tähtiryhmässä maailmanpuun latvassa. Seulaset on useimmiten virolaisessa kansanomaisessa tähtitieteessä esiintyvä tähtijoukko. Seulasista mitattiin aikaa, ennustettiin vuodenaikojen säitä ja viljasadon onnistumista. Seulasten kutojaneidoilla tuntuu siis olevan yhteys tulevaisuuden ennustamiseen ja sitä kautta ihmisten kohtaloon. Ei ole siis yllättävää, että kansanperinteen tutkijat ovat Lintropin mukaan verranneet Seulasten neitoja kreikkalaisen ja skandinaavisen mytologian kohtalottariin, joiden tehtävänä oli kehrätä ja katkaista ihmisen elämänlanka.

Lintropin mukaan eräässä Inkeristä tallennetussa runoversiossa taivaallinen kutojaneito yhdistetään suoraan ihmisen kohtaloon ja ajatukseen elämänlangasta. Runossa mainitaan neljän neidon sijasta enää vain yksi neito, jonka kerrotaan ”kutovan kultakangasta” ja ”helskyttävän hopeaista” kirjokannen alla. Yksi neidon kutomista langoista katkeaa ja neito purskahtaa itkuun.

Mikä kirjokannen alla?
Neitoi kirjoikannen alla.
Mitä neitoi tekköö?
Kultoikangasta kuttoo,
hopeaista helkyttää.
Taittui yksi kultoilankoi,
helähtyi hoppealankoi,
neitoi täytyi itkömään.

Runo jatkuu kuvauksella siitä, miten tytön kyyneleet valuvat pitkin hänen poskiaan ja putovat rintaneulalle. Eräissä runoversioissa tytön valuvista kyynelistä syntyy kolme jokea, joista muodostuu kaksi tai kolmea mäkeä. Mäelle kasvaa kolme koivua ja koivun latvassa kukkuu kolme käkeä. Runossa kerrotaan, että käki kukkuu sille ihmiselle, jota kohtalo odottaa. Yhteys langan katkeamisen ja ihmisen kohtalon välillä on siis sangen ilmeinen. Inkeriläisessä runossa kutojaneito yhdistetään Päivättäreen ja Kuuttareen: hänen sanotaan olevan Kuuttaren tytär.

Ajoi Kuutarmoin kujalle,
Päivöttären tanhavalle
Kuuttarin tytär kuttoo,
kultoikangasta kuttoo,
hopiaista helkyttää.
Taittui yksi kultoilanka,
helkähti hoppiialanka.
Täytyi neitoi itkemää.
Itki neitoi, kyynel vieri
punaisille poskillee,
heleille helmoillee,
vielä vieri helmoiltaa
suuren varpaan nennää

Meillä on siis ihmisten elämänlankoja kutova taivaallinen neito (tai neitoja), joka yhdistetään sekä Seulasiin että kuuhun. Seulasten merkitys kohtalon kannalta on helppo ymmärtää. Tähtiryhmä on ollut virolaisille, mahdollisesti muillekin itämerensuomalaisille kansoille, taivaankannen tärkeimpiä kohteita joista tulevaisuutta ja kohtaloa on ennustettu.

Mutta miksi neitoa sanotaan Kuuttaren tyttäreksi? Tämäkin yhteys on symbolisesti luonteva. Tunnettu uskontotieteilijä Mircea Eliade huomauttaa teoksessaan Pyhä ja profaani, että kuulla on ollut muinaisille ihmisille paitsi tärkeä käytännöllinen merkitys ajanlaskun apuna, niin myös suuri symbolinen merkitys elämän kiertokulun kuvastajana. Tämä siksi, että kuu kokee kiertonsa kuluessa ikuisen elämänkierron: syntymän, kuoleman ja uudelleensyntymisen. Muinainen ihminen huomasi maanpäällisten asioiden heijastelevan kuun syntymisen ja kuolemisen sykliä. Juuri tähän perustuu uskomusperinne kuun vaiheista asioita “lisäävinä” tai “vähentävinä”. Lisäksi Eliade huomauttaa, että kuuhun yhdistyy maailman uskomusperinteissä kutomisen, kohtalon, elämänlangan ja kuoleman symboliikkaa.

On siis varsin luontevaa, että itämerensuomalaisen perinteen ”kohtalon neito” on kuun tytär. Ihmisten kohtalot kudotaan taivaissa kirjokannen alla, maailmanpylvään tai maailmanpuun latvassa, missä neito kutoo hopeisia elämänlankoja kultakankaaseen. Lopputuloksena hopealangoista syntyy kaiken elämän kuva, ihmisten yhteenkudottujen kohtaloiden kokonaisuus. Kun neito vahingossa katkaisee elämänlangan, hänen kyynelensä valuvat kolmeksi joeksi, kolmeksi mäeksi ja kolmeksi niiden laella kasvavaksi koivuksi. Koivun latvassa kolme käkeä kukkuu kohtalonmerkiksi ihmiselle, jonka hopealanka on katkennut.

Koska Kuutar ja hänen tyttärensä vastaavat ihmisten kohtalosta, on luonnollista, että suomensukuiset kansat ovat pitäneet uudenkuun aikaa sopivana hetkenä pyytää taivaista hyvinvointia ja onnea tulevaisuutta varten. Mervi Naakka-Korhosen mukaan eräs sukukansojen vanha tapa on tervehtiä vuoden ensimmäistä uutta kuuta ja toivoa hyvinvointia, vaurautta ja onnea. Udmurtit ottavat uudenkuun nähdessään lakin päästään ja sanovat: »Inmar (taivaanjumala) antakoon terveyttä!». Samanlaista tapaa ovat Naakka-Korhosen mukaan noudattaneet muun muassa muinaissuomalaiset, virolaiset, ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset. Hyvä tapa varmasti olisikin muistaa kohtalotarta uudenkuun aikaan. Seulasten neitoa voisi ehkä pyytää kutomaan varmoin sormin ihmisen oman hopealangan sopusointuun lukemattomien muiden elämänlankojen kanssa.

Lähteet

Aado Lintrop, The Great Oak, The Weaving Maidens and the Red Boat, Not To Mention a Lost Brush
Anne Pöyhönen, Ylä ja alakuu – ajoituksen taito suomalaisessa kansanperinteessä
Mervi Naakka-Korhonen, ”Kuu ja terveys”. Artikkeli teoksessa Eija Stark ja Laura Stark (toim.) Kansanomainen ajattelu
Mircea Eliade, The Sacred and the Profane

Kirkas laskiaistiistai tietää hyvää marjavuotta.
Längelmäki

Laskiaista on vietetty seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä, aikaisintaan 8. helmikuuta ja myöhäisintään 7. maaliskuuta. Varsinainen laskiainen on kuitenkin vasta seuraavana tiistaina, josta ennen alkoi pääsiäiseen kestävä paaston aika. Laskiainen oli siis katolisella ajalla kevätpaaston alkamisjuhla, mihin teonsana viittaa: laskea, laskeutuminen paastoon. Laskiaisen vastakohta oli siis pääsiäinen, paastosta pääseminen. Laskiainen on koonnut itseensä uskomattoman runsaan määrän erilaisia tapoja, menoja, uskomuksia, enteitä ja taikoja.

Laskiainen oli ennen kaikkea naisten työ- ja toimialaan kuuluva päivä. Useimmat laskiaisen tavat ja uskomukset kohdistuivat joko naisten käsitöiden raaka-aineisiin: pellavaan, hamppuun ja villaan, tai karjanhoitoon ja naisten kasvattamiin pihan piirin hyötykasveihin, nauriiseen, herneeseen ja papuun. Joulunaika oli miesten, peltoviljan ja hevosten juhla, mutta laskiainen oli taas naisten aikaa. Saman ilmiön voi havaita Virossa, jossa naisten oli kiellettyä tehdä töitä laskiaisen aikoihin.

Suomessa kehruut oli saatava päätökseen mieluummin laskiaiseen mennessä, sillä päivän pidentyessä alkoi kankaiden kutominen, joka vaati enemmän valoa. Joka tapauksessa laskiaisena kehrääminen olisi tuonut perheelle epäonnea tulevaisuudessa. Kotiaskareet lopetettiin varhain iltapäivällä, jotta työt olisivat joutuneet hyvin koko vuoden. Mitä varhaisemmin lehmät juotettiin ja ruokittiin, sitä varhaisemmin ne tulivat kesällä metsästä kotiin eivätkä yöstäneet. Saunaan mentiin päivännäöllä, miehet ja naiset kilvan. Jos miehet ehtivät ensin, tuli sonninvasikoita, jos naiset, niin saatiin lehmäisiä. Saunassa ei puheltu, jotta kesä olisi saatu olla rauhassa hyönteisiltä. Kiusoitellen saunassa koeteltiin toisten lujuutta puhumattomuudessa monin tavoin, kuten kaatamalla kylmää vettä selkään. Erityisesti pojat tekivät mielellään tällaisia koiruuksia tytöille.

Laskiaisena ruuassa tuli olla ennen kaikkea rasvaa. Keitettiin siansorkista, herneistä tai pavuista rokkaa, leivottiin ja koristeltiin rasvarieskoja, suuria ja pyöreitä, lämmitettiin rasvamakkaroita ja paloiteltiin väelle kesällä tehtyjä juustoja. Mitä enemmän rasva kiilteli sormissa ja suupielissä, sitä paremmin kotieläimet lypsivät ja lihoivat. Rasvaruualla mässäily lienee olleen osittain seurausta siitä, että laskiaisen jälkeen alkoi voimia vaativa pääsiäispaasto. Ruokaa piti olla yltäkylläisesti, eikä pöytää tyhjennetty koko päivänä. Näin runsauden ajateltiin jatkuvan koko vuodeksi. Muurlassa uskottiin, että laskiaisena piti syödä yhdeksän kertaa joka nurkassa. Tämän kun teki, niin koko vuotena ei tarvinnut syödä paljoa, mutta silti lihoi ja tuli terveeksi ja voimakkaaksi. Sormia ei nuoltu eikä liioin syönnin jälkeen pyyhitty, vaan hyvä laskiaisrasva sai kulua niistä käyttöesineisiin, jopa pellavalankaan. Tämäkin edisti tulevaa pellavan kasvua.

Pellavalla olikin merkittävä asema laskiaisen vietossa. Lattiaa lakaistiin moneen kertaan ja rikat vietiin kauas, jotta pellavapelto olisi pysynyt puhtaana ja kasvanut pitkää vartta. Naiset ottivat puhtaan paidan ylleen ja pukeutuivat muutoinkin valkoisiin sekä sukivat tiheään hiuksiaan, jotta pellavan kuidut olisivat tiulleet valkeiksi ja pehmeiksi. Lasten päähän tehtiin pitkistä kuiduista laskiaispalmikot. Iltapäivällä nuori väki alkoi hurjan mäenlaskun, jonka aikana huudettiin kotitaloon pitkiä pellavia, hienoja hamppuja, nauriita kuin lautasia, räätiköitä kuin nurkanpäitä. Tytöt laskettelivat tukka hajallaan. Ja mitä pidemmälle kelkka lipui, sitä pidempiä tuli pellavista. Joidenkin talojen emännät toivat lapsille mäkeen hyvää maitovelliä. Sellainen talo menestyi.

Paitsi siis pellavalla myös hiuksilla, kampaamisella ja tuhkalla oli asemansa laskiaisen tavoissa uskomuksissa. Laskiaisena neitojen kuului pitää hiuksensa auki ja harjata niitä kiiltäviksi, jotta tulevan vuoden pellavasato onnistuisi. Hirvensalmella uskottiin, että kun laskiaisena kampasi yhdeksän kertaa joka nurkassa, niin pellavista tuli pitkiä sileitä. Viron Hiidenmaalla taas tiedettiin, että jos päivän mentyä mailleen on tyttäriä vielä mäen laskussa, niin on varmaa että heillä hiukset säilyvät sileinä ja pitkinä ja pellavat kasvavat pitkää liinaa. Laskiaisen jälkeen vietettiin tuhkapäivää, jolloin siroteltiin Virossa sikojen silmille tuhkaa, jotta ne eivät näkisi mennä viljapeltoon.

Jos esitän hieman omaa pohdiskeluani, niin myyttisen ulottuvuuden uskomukset saavat, kun muistetaan, että pellavan syntyrunossa taimi kohoaa siemenestä, joka on haudattu suuren palon jäljiltä syntyneeseen tuhkaan. Aurinko eli Päivä tuntuu olevan yhdistävä tekijä pellavan, tuhkan, hiusten ja kampaamisen välillä. Joissain karjalaisissa ison tammen runoissa Päivä (aurinko) tai Päivän poika pesee hiuksensa tuhkalla.

Jää siiä vähän poroa
pestä pojan päivän päätä,
silmiä hyvän sikiän.
Pesi pään pelvopioksi,
kaklan lumi kavuksi,
silmät siiromaitoseksi

Toisissa runoversioissa Päivä pesee hiuksiaan kourallisella pellavaa. Saarenmaalla tiedetään taas suoritetun palvontamenoja auringolle kesäpäivänseisauksena, joilla taattiin pellavasadon kasvu. Ja kuten tunnettua, virolaisten regilaulujen kertomus meren harjaamisesta tai kampaamisesta kultaisella kammalla tulkitaan usein auringonsäteiden liikkeeksi meren yllä. Vielä eräs mahdollinen viittaus aurinkoon osana laskiaista on rasvaisen laskiaisruuan aikaansaama ihailtu kiitely, joka voisi sekin symboloida auringonsäteitä.

Tämä oli silkkaa pohdintaa, mutta kovin itämerensuomalaisten kansojen parista ei ainakaan tarvitse mennä, jos haluaa löytää auringolle omistetun laskiaisen. Venäläinen laskiainen eli maslenitsa periytyy nimittäin pakanalliseen aurinkojuhlaan. Maslenitsan aikaan herkuteltiin rasvaisilla ruuilla. Ajankohtaa onkin kutsuttu voiviikoksi tai bliniviikoksi. Pyöreät blinit symboloivat aurinkoa, ja samanlaista symboliikkaa on yhdistetty muun muassa karjalaisiin vatruskoihin. Maslenitsan maskotti oli kirkkaisiin vaatteisiin puettu olkinukke, todennäköisesti auringon symboli sekin, joka poltettiin juhlan lopuksi jäljelle jääneiden blinien kanssa. Kun slaavit käännytettiin kristinuskoon, pakanallisen juhlan päälle liimattiin tuttuun tapaan kristillinen merkitys. Talvisesta aurinkojuhlasta tuli pääsiäispaaston alkamisen hetki.

Vilkuna arvelee hieman konkreettisemmin, että monet suomalaisen laskiaisen menot ja katsomukset eivät ole peräisin katolisesta paastonalkajaisjuhlasta, vaan ikivanhasta työnjuhlasta, jolloin naiset lopettivat pellavien, hamppujen ja villojen muokkaamisen ja kehräämisen langoiksi. Samalla tavoin joulunajan kansanomaiset piirteet (mm. joululyhteet) olisivat seurausta riihitystöiden lopettajaisjuhlasta ja lähtöisin siis peltoviljelyksen piiristä.

Lähteitä

Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto.
SKS, Vanhat merkkipäivät.
Aado Lintrop, The Great Oak, The Weaving Maidens and the Red Boat, Not to Mention a Lost Brush julkaistu lehdessä Folklore.

Esittelen tässä kirjoituksessa joulunajan tapoja Matti Warosen kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (1898).

Aurinkopyörä

Muinaiset suomalaiset eivät viettäneet joulua minään määrättynä päivänä, vaan kolmen viikon pituinen joulunaika alkoi Tuomaan päivästä (21. joulukuuta) ja kesti Nuutin päivään (13. tammikuuta). ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, Hiiva-Nuutti pojes viepi”, sanottiin. Toisaalta monet jouluiset taiat toimitettiin nimenomaan jouluaattoiltana.

Tuomaanpäivän vietosta on säilynyt vanha laulu, joka on Somerolta taltioitu tällaisessa muodossa:

Tule meille Tuomas kulta,
Tuopa joulu tullessas,
Olkikahlo kainalossas,
Oluttynnyri olallas,
Viinapottu povessas,
Pikarikin pivossas,
Juustot, kakut kainalossas!
Kyll’ sä meidän talon tunnet,
Musta risti portin päällä,
Kirjava kissa portin alla.

Joulunajan alkuun ajoittuu talvipäivänseisaus, jolla oli kansan suussa oma nimitys: pesäpäivät. Tuolloin auringon ajateltiin ”ikäänkuin lepäävän vuoren onkalossa”. Waronen kuitenkin kiistää — sen enemmän perustelematta — joulun olevan auringon juhla, sen sijaan hän korostaa vainajahenkien merkitystä joulutavoissa ja uskomuksissa. Waronen on varmasti oikeassa vainajien suhteen, mutta mielestäni hän yrittää kirjansa teeman pakottamana nähdä kaikki juhlapyhät yksinomaan todisteena muinaissuomalaisten harjoittamasta vainajanpalvonnasta. Samalla hän sivuuttaa kaiken muuhun viittaavan aineiston (ks. esimerkiksi aurinkopyörät myöhemmin tässä kirjoituksessa) tai yrittää selittää sen jollain tapaa vainajiin liittyväksi. Joulunaika kesti käytännössä talvipäivänseisauksesta talvennapaan, eli vuoden pimeimmästä hetkestä siihen kun päivän piteneminen alkaa näkymään luonnossa. Waronen ei siis tällaista sano, mutta minä pidän tuota seikkaa oleellisena. Ylipäätään Warosen tulkinnat vaikuttavat usein perustelemattomilta ja heppoisilta, vaikka hän sinällään käsitteleekin kerättyä aineistoa ansiokkaasti.

Joulunajan pääasiallisena toimena olivat uhrimenot ja taiat, joilla varmistettiin menestys tulevaisuudessa. Toimitukset liittyivät useimmiten karjaonneen ja viljaonneen. Niiden ohessa toimitettiin uhreja myös koti- ja maanhaltijalle. Askolassa vietiin aattona riihen nurkkaan haltijalle jouluryyppy ja olutta, joka sinne nurkkaan kaadettiin. Elimäellä kaadettiin aattoiltana yksi kannu olutta ja yksi ryyppy viinaa haltijalle pöydän päähän penkin nurkkaan. Eräissä taloissa pidettiin jouluna ruokaa pyödällä koko päivä. Haltijoille piti viedä jouluna — ja muidenkin juhlien aikaan — juhlaruokia ennen kuin ihmiset niitä söivät. Näin varmistettiin onni ja haltijoiden suopeus jatkossakin. Hartolassa viettiin aattona joka lajin ruokaa pitämyspuun juurelle, sitä ennen kukaan ei saanut ruokaa maistaa.

Jos joku ehti ruokaa syömään ennen uhraamista, soviteltiin maanhaltijaa:

Anna anteeksi maanpitäjä, manterenhaltija! Se on tullut tuhmuudessa, tapahtunut taitamattomuudessa.

Ennustaminen tinaa valamalla lukeutui myös joulutapojen joukkoon. Pihtiputaalla kerrotaan, että tinoja valettaessa piti ensin valaa maanhaltijalle, jotta haltija olisi ”asetuksissa” (tyytyväisenä). Sitten valettiin isännälle, emännälle ja muulle väelle.

Joitakin vainajasielujen vierailuista kertovia tapoja on havaittavissa joulunvietossa, vaikkakin — kuten Warhonen toteaa — tällaiset tavat ovat selvimmin esillä kekrissä. Joillakin paikkakunnilla on kuitenkin vastaanotettu jouluna henkiä saunaan kylpemään kekrin tapaan. Selvimmin vierailevien henkien palveleminen näkyi siinä, että jouluna noudatettiin tarkoin hiljaisuutta ja vältettiin kovempaa työntekoa. Hiljaisuudella oli tarkoitus kunnioittaa vierailevia vainajahenkiä ja varmistaa onni tuleville ajoille. Joulun ja uudenvuoden välisellä viikolla ei saanut esimerkiksi kehrätä eikä tehdä muutakaan raskasta työtä. Vierailevien henkien uskottiin olevan läsnä erityisesti tietyissä osissa taloa: lieden lähellä, lattialla, ulko-oven ja kynnyksen seutuvilla. Tapana olikin että joulun aikaan lattioita ei lakaistu lainkaan. Jos rikka putosi maahan, se kätkettiin olkien alle.

Joillakin paikkakunnilla asetettiin pöydälle vesimalja, jonka viereen tai joskus sisäänkin asetettiin joulukynttilä palamaan jouluyön ajaksi. Tarkoituksena vesimaljan asettamisella oli se, että henget liikkuessaan saisivat sammuttaa janonsa. Yleisenä tapana oli polttaa kynttilää jouluna koko yön ajan. Usko, että henget kokoontuivat mielellään palavan kynttilän ympärille, onkin Warosen mukaan hyvinkin laajalle levinnyt.

Jouluna kannettiin sisätilojen lattioille olkia. Tätäkin joulutapaa on noudatettu myös kekrinä. Tavan alkuperä on epäselvä, joidenkin mukaan se on levinnyt kristillisen joulunvieton mukana, toiset taas pitävät sitä vanhana pohjoismaisena pakanallisena tapana. Henkien kunnioittavasta hiljaisuudesta johtuen oljilla ei saanut temmeltää liian varomattomasti. Aattoiltana tupaan tuotiin myös oljista valmistettu joululyhde. Lyhteen tuoja sanoi: ”Hyvä ehtoo!” ja toivotti kaikille iloista joulujuhlaa. Tervetuliaisiksi isäntä kaatoi ryypyn lyhteeseen. Lyhde avattiin pöydän alle ja sen ympäristöön. Olkien tuominen sisälle oli 1700-luvun lopulla niin yleistä ja koko maassa tunnettua, että joulua ei pidetty jouluna ilman olkia. Oljista myös ennustettiin tulevaa vuotta heittämällä niitä kurkihirren ja välikaton lomaan. Joulunpyhien jälkeen oljet vietiin pihalle ja poltettiin.

Jouluna, niin kuin muinakin juhlapyhinä, oli karja hoidettava ja ruokittava erinomaisen hyvin, sillä yleinen luulo oli, että jos se näinä päivinä menestyi hyvin, sillä oli onnea vastaisuudessakin. Tämä kuvaa osuvasti suomenuskon käsitystä, että juhlapäivien aika on erityisen merkityksellistä ja pyhää. Silloin ihmiset voivat vaikuttaa teoillaan onneensa ja kohtaloonsa. Juhlat auttavat ihmisiä elämään sopusoinnussa toistensa, luonnon ja sielullisten kanssa. Suomessa oli tapana yli koko maan joulunpyhinä antaa ei ainoastaan mitä parasta karjanruokaa, vaan vielä parhaita ihmisellekin laitettuja jouluruokia ja -juomia. Näin taattiin suojelushenkien tyytyväisyys.

Jouluna, samaten kuin kekrinä, leivottiin juhlaa varten erityinen leipä — joululeipä. Joululeipä ei ollut mikä tahansa kyrsä, vaan menestystä tuova symboli, jota käytettiin taioissa. Nurmijärvellä leivottiin kaksi joululeipää, joissa oli ”jalat” taikinasta. Toinen niistä syötiin laskiaisena ja toinen kevätkylvön aikana. Lapvedellä tuotiin joululeipä aattona pyötään ja siihen iskettiin kynttilä päälle palamaan. Joululeipä pidettiin yleensä pöydällä koko joulunpyhien ajan, jonka jälkeen se useimmiten syötiin. Monilla paikkakunnilla leipä leivottiin karjun muotoon. Waronen arvelee, mielestäni varsin uskottavasti, että tämä tapa liittyy skandinaaviseen Freyr-jumalaan, jonka ominta aikaa joulu on. Lihauhri on siis korvattu karjua muistuttavalla viljauhrilla.

Juhla-ateria ja ylenmääräinen syöminen oli olennainen osa joulua, kuten vainajajuhlia yleensäkin. Syömisen suhteen joulu yhdistyi vanhan kansan mielissä katolilaisuudenaikaiseen laskiaiseen, jolloin oli viimeinen mahdollisuus syödä tukevasti ennen pitkän pääsiäispaaston alkamista. Tähän yhteyteen viittaavat sananlaskut kuten ”Joulu juhlista jaloin, iltapuoli laskiaista” ja ”Juoman jouluna pitääpi, syödä lihaa laskiaisissa.” Savossa suosittuihin jouluruokiin kuului aattona syöty ”aattokala”, Karjalassa piti saada päivälliseksi joulurokka pavuista ja herneistä, Pohjois-Suomesta mainitaan keskeisinä jouluruokina paisti ja olut. Jouluaattona syötiin kylvyn jälkeen, sitten kun oljet oli tuotu tupaan. Syöminen ei rajoittunut aattoiltaan. Jouluyönä saatettiin nousta ”puoliyö-aterialle”. Joillakin alueilla tapana oli herätä peräti yhdeksän kertaa jouluyön aikana ruokailemaan. Elämiä myöskin ruokittiin yöllä ja hevosille annettiin sahtia, että ne ”sitä tuimemmin juoksevat kirkolle”.

Koska henget olivat liikkeellä joulunaikaan — ja vaikka omien vainajahenkien vierailu oli odotettu tapahtuma — ihmiset kokivat, että heidän täytyi varjella taloaan, perhettään ja onneaan kaikenlaisten sielullisten kulkijoiden, ”liiemmäisten”, varalta. Eräs tapa oli varustaa ristinmerkillä piha, huoneet ja varsinkin navetta onnettomuuksien estämiseksi. Warosen mukaan on epäselvää onko tapa peräisin keskiajan menoista, joissa vainajien henkiä alettiin pitämään pahoina henkiä, vai tulisiko ristinmerkki ymmärtää tässä yhteydessä yleiseksi hyvän onnen vertauskuvaksi. Joillakin paikkakunnilla piirrettiin jouluiltaisin liidulla aurinkopyörä asuinhuoneiden, tallin ja navetan oveen. Mielenkiintoista on, että kun paikkoja siunattiin myös lukemalla Isä meidän ja tekemällä ristinmerkki sen päällä, niin ”taitavimmat” kuulemma tekivät vielä kehän ristin ympäri. Siis käytännössä aurinkopyöräsymbolin. Esimerkiksi Vaurlammin kylässä kylänvanhin kulki aattoillan hämärissä talosta taloon ja piirsi kaikkiin oviin ristinmerkin, jossa oli kehä ympärillä. Tämä muistuttaa norjalaisten tapaa maalata viisikanta tervalla hannunvaakuna tuvan oveen jouluyönä.

Tapaninpäivään liittyy Warosen mukaan etupäässä hevosonnen varmistamiseen. Huomauttaisinkin tähän, että Tapani-nimi viittaa pyhään Stefanukseen, hevosten suojeluspyhimykseen. Tapaninpäivänä käytiin nuorella hevosella rekiajelulla kylässä, ”Tapania ajamassa”. Tapaninpäivänä pukeuduttiin myös kummallisiin pukimiin ja sellaisessa asussa kuljeskeltiin talosta taloon. Hämeenlinnassa tapana oli, että naamioitunut Tapani pyysi ensin lupaa tulla sisään. Hänellä oli naamari silmillä, olkinen kappa niskasta ja toinen samanlainen vyötäröstä takapuolella riippumassa häntänä. Tapani lauloi:

Meneppä kemppi kellarihin,
Tuoppa oltta tuoppisella!
Viisivanne kellariin se pyörähtää.

Waronen tulkitsee Tapaninpäivän naamioituneet kiertelijät jäänteiksi keskiaikaisista kristillisistä näytelmistä, joissa havainnollistettiin kansalle kristinopin tarinoita. Ajatuksessa voi olla jotain perää, mutta en usko, että se on koko totuus näistä kiertelijöistä.

—

Virolaisilla joulunaika yhdistyi mielenkiintoisesti ukkosenjumalaan, vaikka Waronen tätä vähätteleekin. Ennen joulua alkoi virolaisilla yhdeksän päivää kestänyt jakoaika, joka rinnastuu edellä mainittuun suomalaisten ”joulurauhaan”. Koko sinä aikana virolaisten kodeissa vallitsi hiljaisuus. Kaikenlainen kolina oli kielletty, samoin kuin kovaääninen puhuminen. Äänettömän juhlan tarkoitus oli suojella perhettä tulevan vuoden ukonilmoilta. Viron saaristossa tehtiin Tuomaanpäivänä pihlajanoksista ristejä ovien ja ikkunoiden päälle. Tässä yhteydessä on hyvä muistuttaa, että pihjala on ukkosenjumalan puu. Talvipäivänseisauksen aikaan virolaiset olivat jälleen hiljaa ukkosen ja vainajien kunnioituksen tähden. Muuten virolaisten tavat vastasivat monessa suhteessa suomalaisia. Mielenkiintoinen oli virolaisten tapa, että jouluaamuna saapuneelle kulkijalle, oli hän sitten vaikka ”juutalainen, mustalainen tai kerjäläinen”, tarjottiin aina ruokaa ja juomaa sekä yösija.

Itämerensuomalaiset liiviläiset uhrasivat jouluna leipää jauhinkivelle palkaksi siitä, mitä sillä vuoden kuluessa jauhetaan. Isännät antoivat ”vuoden palkan” kotieläinten haltijalle. Aattona tehtiin liidulla tai leikaten ristejä ja viisikantoja oviin ja talouskaluihin suojelemaan niitä. Myöhemmin illalla tehtiin ennustuksia tulevan vuoden varalle.

Saamelaiset ovat mahdollisesti viettäneet joulukuussa suurta uhrijuhlaa. Joulukuun nimi on saameksi basse-manne eli bassalis-manno mikä tarkoittaa ”uhrikuuta” tai ”pyhäkuuta”. Saamelaisilla, kuten suomalaisilla ja virolaisillakin, on ollut joulukuussa kieltoja töiden tekemisen ja metelöimisen suhteen. Erityisesti kehrääminen oli pannassa. Jouluyönä saamelaiset uskoivat henkien (Saivo- eli Manala-henkien) olevan liikkeellä. Tällöin hyville hengille toimitetaan uhreja, eritoten Sitte-henkiä muistettiin asutuksen lähellä olevan uhripuun juurella. Manalan asukkaiden uskottiin myös vierailevan saamelaisten kodissa. Oudolta kuulostaa saamelaisten tapa tehdä pieniä laivankuvia, jotka voideltiin uhriporon verellä ja aseteltiin korkealle kuusen oksille uhrilahjoiksi. On esitetty tulkinta, että laivat uhrattiin tuulten jumalalle. Näin — ja tämä on omaa tulkintaani — taivaanjumala näkyisi sekä virolaisten että saamelaisten joulussa.

—

Uudenvuoden päivä ei näytä olleen muinoin kovinkaan juhlallinen. Päivällä ei tietysti ollut paljon merkitystäkään esivanhemmille, sillä vuoden katsottiin vaihtuneen kekrinä. Waronen pitää mahdollisena lisätodisteena päivän vähäisestä pakanallisesta merkityksestä sitä, että juhlalle ei ole omistettu Suomessa minkään katolilaisen suojeluspyhimyksen juhlaa. Toisin sanoen kirkko ei kokenut tarvetta korvata mitään nykyisen uudenvuoden aikaista pakanallista juhlaa omalla juhlallaan.

Joitakin vähäisiä tapoja uuteenvuoteen kuitenkin liittyi. Tinaa valettiin, onnea ennustettiin vedestä ja onnea myös kuunneltiin tienhaaroissa. Nämä tavat tunnettiin kautta maan. Paikoin myös piirrettiin aurinkopyöriä oviin joulun tapaan. Virossa ajateltiin, että vainajien vaellusaika jatkui vielä uudenvuoden aikaan ja heitä ruokittiin samaan tapaan kuin jouluna.

Nuutinpäivänä, Hiiva-Nuuttina, loppuivat kolme viikkoa kestäneet jouluiset uhrijuhlat, joiden aikana oli hankittu menestystä sekä uhreilla lepytelty haltijoita ja jumalia. Hiiva-Nuutti on saanut nimensä siitä, että Nuutinpäivänä kylillä ajettiin suurella porukalla kokoamassa hiivatynnyrin tappeja. Jos talosta ei annettu tappeja, kannettiin sisälle ilkikurisesti kanto. Nuutinpäivänä taloissa kierteli myös nuuttipukkeja. Poikajoukko pukeutui tavallisesti oljista tehtyyn asuun ja kierteli talosta taloon kyselemässä: ”Onko hiivoja jälellä?”. Elleivät he saaneet mitään syödäkseen ja juodakseen, Hiiva-Nuutit veivät tynnyreistä kaikki tapit mennessään.

Nuuttina joulunaika päätettiin paikoin varsin riehakkaissa tunnelmissa, ehkä kaoottisena vastapainona juhla-ajan alkujakson hiljaisuudelle ja rauhallisuudelle. Huittisissa miesjoukko veti reessä ympäri kylää kummallisesti puettua miestä, jolla oli päällään nurinpäin käännetty turkki, päässä tuohihattu sekä naamari, jossa oli suuri ”komonenä” ja huuliparta. Nuuttipukin puhemies kävi kyselemässä, josko tämä ”parooni” päästetään sisälle. Sitten puhemies piti puhetta ja kaatoi viinaa paroonin suuhun. Seurue kokosi mukaansa viinaa ja olutta, minkä he sitten joivat loppuun jossakin saunassa. Toisinaan tällä ”joulupukilla” oli parta ja sarvet. Pukin selässä ratsasti toinen miekkonen turkki väärinpäin käännettynä; hänen tehtävänään oli kaataa viinaa pukin suuhun. Seurue kulki talosta taloon siihen asti kunnes kaikki juopuivat. Silloin laulettiin:

Nyt on Knuutin knuppi, Joulun loppu,
Hiiva hattuun, tappi taskuun.

Kiirettä pitää opintojen kanssa, mutta olen hieman pohdiskellut pyhiä kertomuksiakin. Tammikuun 13. päivän talvennavasta tulee minulle aina vaan vahvemmin mieleen Lemminkäinen. Perustelen hieman.

Aurinkohirvi.

Ensinnäkin Linnunradan takia. Linnunrata kuuluu sydäntalveen, siitä on laskettu talven kulkua. Talvennavan aikaan saavutetaan Linnunradan korkein kohta eli karjalaisittain harja. Linnunradan poikki kulkee kaksi lintuaiheista tähdistöä: Joutsen (Cygnus) ja Kotka (Aquila). Linnunrata pyörii siten, että Aurinko lähitähtineen liikkuu Joutsenen suuntaan. Joutsen on ollut tunnetusti pyhä lintu itämerensuomalaisille kansoille. Tästä todistavat joutsenen merkittävä rooli myyteissä ja lukuisat kalliomaalaukset. Tähtitaivaan liikkeitä katsellessa ei vaadita paljonkaan mielikuvitusta siihen ajatukseen, että Joutsen pesii Linnunradalla.

Päivättären virressä Lemminkäinen on Päivättären poika, siis Auringonpoika, joka matkaa Päivölän pitoihin. Tutkija Juha Pentikäinen on arvellut Päivölän olevan Auringon koti, taivaallisten jumalten tyyssija. Taivaalla siis liikutaan Lemminkäisen tarustossa. Joutsenen Lemminkäinen kohtaa metsästäessään Tuonen joutsenta, ehkä tässä on samaistus siihen, miten Aurinko liikkuu Joutsenen tähdistön suuntaan.

Yhdistän Tuonen virran ja Linnunradan, sillä Linnunrata on ollut itämerensuomalaisille kansoille polku, jota pitkin sielut matkaavat tuonpuoleisiin. Sielujen kuljettajina ovat toimineet sielulinnut. Sielulintuina on pidetty ainakin kuikkia ja hanhia. Vienanmeren kalliomaalauksen vihjaavat, että myös joutsen on voinut olla tällainen vainajien saattaja. Tuonen virrassahan silvottu Lemminkäinenkin ajelehti. Mutta Linnunrata ei ole vain vainajien sielujen tie, sen kautta kulkevat myös tietäjät toiseen maailmaan. Kuten aiemmin mainitsin, Lemminkäinen on pohjimmaiselta olemukseltaan juuri tällainen matkaaja, shamaanijumala.

Eräs Linnunrataan liitetty mytologinen teema on jalanjäljet. Linnunradan on ajateltu kuvastavan jonkun tai joidenkin liikettä, jahtia tai juoksua. Pohjoisilta suomalais-ugrilaisilla kansoilta tunnetaan myytti Aurinkohirven metsästyksestä. Myyttiä tulkittaessa Otavan tähdistö on yhdistetty hirveen, Pohjantähti metsästäjään. Mielenkiintoisesti Pohjois-Karjalan Zalavrugasta löytyy linnunratamainen kalliopiirros, joka näyttää olevan kuvaus tästä taivaallisesta metsästysretkestä. Ei ole minusta kovinkaan kaukaa haettua yhdistää Lemminkäisen Hiiden hirven hiihdäntä ja ikivanha suomalais-ugrilaisten kansojen myytti Aurinkohirven metsästyksestä.

Lisäksi Linnunrata on maailmanpuun heijastuma. Yhteys maailmanpuuhun tulee hyvin näkyväksi kun tarkastellaan Linnunradan ja talvennavan suhdetta. Talvennapa on talven keskipiste, jolloin kylmyys saavuttaa perinteisesti huippunsa. Silloin “talven selkä katkeaa”. Eräät tutkijat ovat esittäneet, että Ison tammen myyttinen kaataminen liittyisi juuri talvennapaan. Tammihan peitti taivaanvalot, langettaen maailmaan pimeyden ja kylmyyden.

Ison tammen kaataminen kuvastaisi siis vuodenkiertoa, jossa pimeyden selkäranka murtuu lopullisesti ja valo pääsee hiljalleen palaamaan maailmaan. Valon vapautuminen saa tietenkin aikaan kevään ja luomakunnan elinvoiman uusiutumisen. Kevään saapumisen kannalta sydäntalven hetki on olennainen. Silloin valo ja lämpö saa voiton pimeydestä ja kylmyydestä. Ja Lemminkäisen voimanhan on usein ajateltu ilmenevän juuri saapuvan kevään elämänvoimassa.

Lemminkäinen on siis vuoden pimeimpään aikaan yhdistetty taivaallinen valon poika, joka kuolee herätäkseen taas eloon. Tämän tapaisen hahmon olen muuten tavannut aiemminkin muiden uskontojen piirissä.

Onkohan sattumaa, että toinen suomenuskon uudelleensyntyvä jumalanpoika, Ohto, liitetään ainakin kansanperinteessä myös talvennapaan. Suomessa on vanhastaan vietetty 13. heinäkuuta keskikesää ja karhunpäivää. Keskikesäinen karhunpäivä on karhun myyttinen syntymäpäivä, talvennapana talviunta uinuva karhu kääntään vanhan kansan mukaan kylkeä. Samalla karhu jakaa talvikauden kahtia. Kustaa Vilkunan mukaan on mahdollista, että entisaikojen karhunkaato peijaisineen ja ohdonhäineen on keskittynyt sydäntalven päivään — lauletaanhan karhun riittirunoissa talvipesästä surmatun karhun hengelle.

Talvennapaa varten aion laatia rukouksen Lemminkäiselle; Hiiden hirven hiihtäjälle, kauniille Kalevan pojalle. Toivottavasti tammikuussa on pakkasta ja kirkas talviyö, niin yhteyttä pyhään jumalaan pääsee vahvistamaan Linnunradan ja tähtitaivaan alla.

Raimo Hakolan ja Juha Pakkalan teoksessa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret. Arkeologian näkökulmia (2008) esitetään ajatus, että Jerusalemin temppelin hävitys antoi sysäyksen juutalaisten siirtymiselle monoteismiin. Lähi-idässä vallitsi pitkään, mahdollisesti pronssikaudelta alkaen, ns. monolatria. Useilla alueilla ja jopa kaupungeilla oli “meidän Jumalamme”, joka oli kaikki kaikessa. Samalla uskottiin muidenkin jumalien olemassaoloon. Israelin Jahve oli Jerusalemin oma Jumala, jonka palvonta pyöri uhrikultin ympärillä. Temppeli oli paikka, jossa Jahven ajateltiin asuvan ja kaikki palvonta keskittyi sinne.

Temppelin tuho aiheutti israelilaisille uskonnollisen ja poliittisen kriisin. Jahven koti oli tuhottu: maa, monarkia ja Jumala oli menetetty. Tämän seurauksena temppeliin kytkeytynyt uhrikultti vaihtui lain noudattamiseen. Tämä oli uskonnon elinehto, lakia kun ei ole sidottu mihinkään paikkaan. Varsinainen monoteismi syntyi mahdollisesti hyvin pienessä joukossa, kun jotkin piirit alkoivat vaatia, ettei muita jumalia saanut enää palvoa eikä muiden jumalien uhripaikoissa saanut uhrata. Pakkalan mukaan pyrkimyksenä oli määrittää omaa identiteetti, pelastaa oma uskonto. Psykohistorian kannalta on ironista, että monoteistit ovat historiansa ajan keskittyneet tuhoamaan sellaisella raivolla muiden kansojen pyhiä paikkoja. Kaiken tuhoamisvimman taustalla kun saattaa piillä trauma oman pyhän paikan menettämisestä.

Israelilaisten tarina korostaa uhripaikan merkitystä uskonharjoitukselle. Ilman kiinnittymistä uhripaikkaan uskonnot muuttuvat helposti universalistisiksi ja lakeihin pohjaaviksi. Oma pitkäaikainen, ehkä vuosikymmeniä kestävä, hankkeeni onkin saada omistukseen oma uhripaikka, oma uhrimäki pyhättöineen. Tämän ajatuksen innoittamana kirjoitin vaatimattomasti muutamia huomioita suomalaisten ja sukukansojen uhripaikoista. Huomiot on otettu Julius Krohnin kirjasta Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus. Tarkoitus ei ole mennä tarkkoihin yksityiskohtiin vaan esitellä muutama keskeinen ajatus koskien pyhien uhripaikkojen sijaintia ja merkitystä sekä paikkaan liittyneitä tabuja.

Sukukansojen pyhät paikat ovat yleensä sijainneet mäkien laella. Marit arvostavat sitä, että uhripaikan sijainti on korkea ja kaunis. Marien uhripaikoille on yhteistä joen, puron tai lähteen sijainti. Myös virolaisten uhripaikat sijaitsivat kauniilla mäkisillä paikoilla. Suomessakin vuoret ovat olleet mieluisia uhripaikkoja. Esimerkiksi Pohjois-Hämeessä Ukonjuhlaa kerrotaan vietetyn ”Ukonvuoreksi” sanotulla harjulla. Paikka on yleensä valittu läheltä yhteisön asuinpaikkaa, mutta ei kuitenkaan liian läheltä. Saamelaiset eivät koskaan pyhittäneet paikkaa kodan välittömästä läheisyydestä, sillä jokapäiväinen melu ja lasten itku saattoi häiritä jumalaa. Udmurttien parissa noita valitsi paikan uhripyhätölle,. Hän nousi sellaisen varsan selkään, jolla kukaan ei ollut vielä ratsastanut, ja antoi sen kirmata metsään. Mihin varsa pysähtyi, siihen rakennettiin uhripaikka.

Pyhän paikan aitaaminen oli yleisesti tunnettu tapa. Udmurttien uhripaikat ovat aidattuja lehtoja, joiden keskellä on puinen katos. Alttarina on iso puupöytä, jolle uhrit asetetaan. Udmurttien mukaan aitauksen porttia ei saanut avata kuin joka kolmas vuosi pidettävää juhlaa varten, silloinkin vasta sen jälkeen kun siihen oli rukouksella ja uhrilla pyydetty lupa jumalilta. Myös Virossa pyhät lehdot aidattiin. 1600-luvulla piispankäräjillä käskettiin hakata maahan Hiidenmaan pyhät hakametsät (Hägebüsche). Permin ja Volgan kansat varustivat uhripaikat aitauksilla ja nostivat uhrilihat korkeille puisille lavoille. Näin toimittiin todennäköisesti siksi, että petoeläimet eivät olisi päässeet käsiksi lihoihin. Ruotsalaiset rauhanvälittäjät kertovat nähneenä 1600-luvulla Savon korvessa samanlaisia lavoja uhrilihoineen. Voidaan olettaa, että uhrilehdot aidattiin myös Suomessa, mutta 1800-luvulle tultaessa täkäläisistä uhrilehdoista oli jäljellä enää yksittäisiä vanhoja puita. Hantien ja mansien uhripaikat olivat muiden itäisten siperialaisten luonnonkansojen tapaan aitaamattomia. Uhritarha onkin pyhän paikan eurooppalainen kehitysmuoto, jota tavataan itämerensuomalaisten lisäksi myös liettualais-slaavilaisilta ja germaanisilta kansoilta.

Uhripaikka oli luonnonvoimien ehdottomassa vallassa. Ihmisellä ei ollut oikeutta kajota siellä jumalten asettamaan järjestykseen. Marien uhrilehdoissa puiden kaataminen on ankarasti kielletty. Virossa puita ei saanut hakata eikä oksia murtaa, edes marjoja ei pyhältä paikalta saanut poimia. Eräässä saarenmaalaisessa lehdossa oli kiellettyä paitsi puiden kaataminen myös tulen polttaminen. Maahan karisseet oksatkin jätettiin paikoilleen, vaikka polttopuusta oli seudulla pulaa. Toisaalta yrttejä oli sallittua kerätä lehdosta sairauksien parantamista varten. Krohn arvelee karjalaisia ortodoksien kalmistolehtoja vanhoiksi uhrilehdoiksi. Kalmistoissa puiden hakkaaminen oli samalla tavalla kielletty. Vienassa kasvoi erään rukoushuoneen edessä männikkö, jossa toimitettiin kansanuskon uhrimenoja pitkälle 1800-luvulle saakka. Krohn arvelee, että männikkö oli pyhän paikan jäännös: sieltä ei saanut ottaa puutikkuakaan eikä edes havunneulasta, vaan kaikki sai mädätä paikalleen. Lempäälässä tiedettiin ”Kunnianmänty”, josta ei tohdittu pienintäkään lastua hakata tai havuneulasta ottaa. Turun lähistöllä Liedossa kerrotaan erään pellon reunassa kasvaneesta lehdosta, jota kunnioitettiin niin kovin, että varkaatkaan eivät sieltä hakanneet puuta.

Käytös uhripaikalla tai sen läheisyydessä poikkesi muutenkin ihmisten arkikäyttäytymisestä. Marien uhriaitauksessa on useampia osastoja, joista osaa saattaa mennä vain noita, osa taas on muita osallistujia varten. Saamelaisten mukaan pyhä paikka vaatii hiljaisuutta ja kunnioittavaa käytöstä. Paikan ohisoutaessa ei saanut puhua eikä paikalla saanut nukkua. Siniset vaatteet ja nauhat piti riisua pois ennen siellä vierailua. Pyhään paikkaan ei koskaan menty tyhjin käsin, ilman uhria. Naisten läsnäoloa pyhällä paikalla ei yleensä katsottu hyvällä. Aiheesta on eri lähteissä hieman erilaisia mainintoja. Toisten mukaan naisten piti välttää uhripaikkaa vain tärkeimpien juhlien aikana, toisten lähteiden mukaan mitään tällaisia kieltoja ei noudatettu, mutta silti paikalliset useimmiten muistivat, että ”ennen vanhaan” naiset eivät saaneet mennä uhritarhan lähellekään. Käsitys siitä, että naisen lähestyminen saastuttaa uhripaikan, on niin yleinen, että sitä on vaikea sivuuttaa sukukansojen uskonnollisista tavoista puhuttaessa. Saamelaisilla tabu oli niin ankara, että pyhän paikan ohi soudettassa naisten piti kääntää päänsä ja peittää kasvonsa. Mieskään ei saanut mennä uhripaikalle, jos hän oli pukeutunut vaatteisiin joita nainen oli joskus pitänyt. Marien mukaan naisilta oli kielletty pääsy pyhiin paikkoihin ja miehiltä taas vaadittiin, että he eivät koskaan menneet niihin tyhjin käsin.

Udmurtit toimittavat ainoastaan suvun antamat uhrit aidatuissa pyhätöissä. Esimerkiksi vuotuiset maanviljelysjuhlat toimitettiin aitaamattomissa paikoissa, kuten vanhan uhripuun juurella. Uhritarha oli siis suvun kulttia varten. Joka kerran oli paikan asettanut, oli velvollinen toimittamaan siinä uhreja koko ikänsä. Hänen kuoltuaan tämä pyhä velvollisuus siirtyi hänen jälkeläisilleen. Samanlaisia ajatuksia pyhille paikoille omistautuneista vartijoista, pyhien paikkojen ”papistosta”, tavataan Virosta ja Suomestakin. Miihkelin pitäjässä Länsi-Virossa eräs mies oli kertonut, että hän oli kerran nähnyt isoisänsä polvistuneena suuren kiven luona pellolla. Kun hän oli kysynyt, mitä ukkovaari siinä toimitti, oli tämä lyönyt häntä korvalle ja kieltänyt kenellekään puhumasta, mutta samalla ilmoittanut, että he polveutuvat pappissuvusta, jonka oli pyhä velvollisuus palvella vanhoja jumaliaan.

Karjalaisessa Kontio-Leppälähden kylässä Immosen pellon pientareella on ikiaikainen uhrikivi. Kivelle uhrattiin kylvämään mentäessä jyviä. Lisäksi naiset kantoivat sille maitoa, lehmänkarvoja, villoja ynnä muita karjantuotteita antimeksi. Nainen nimeltä Toivasen Kirsti oli pitkään kivikultin papittarena. Hänen kauttaan uhrit siihen laskettiin ja hän kertoi uhraajille haltijan antamat vastaukset kuin oraakkeli ikään. Vahvajärven itärannalla Tikanmäessä oli ollut samanlainen uhri. Kun sen naispappi, vanha ämmä (= naispuolinen tietäjä) kuoli, halkesi kivi kahteen kappaleeseen.

—

Aiheesta lisää:

Pyhät lehdot
Pyhiä puita
Viron pyhiä puita ja hiisipaikkoja
Tietäjä-Matin kuusi
Puiden palvonta
Puiden palvonta II
Karsikko, vainajien puu
Suku ja puu.

Eli aatoksia ja kokemuksia pyhäpäivän vietosta.

Minusta uskonnollisuus ei ole ensisijaisesti uskomuksia vaan tekoja. Miksi? Koska uskomuksen voi joskus ymmärtää vain tekojen kautta. Ajattelen, että jokaisen ihmisen sielunmaisema on saatu lahjana menneiltä sukupolvilta. Sekä tavat että uskomukset ovat osa tuota samaa sielullista perintöä. Kun siis ihminen noudattaa samaa uskonnollista tapaa kuin hänen esivanhempansa – vaikka sitten sen merkitystä sillä hetkellä täysin ymmärtämättä – niin teko koskettaa jotain osaa syvällä ihmisen sielunmaisemassa, ja vanhat uskomukset heräävät eloon, valaisten tavan merkityksellisyyden ihmiselle. Usko syntyy siis teoista.

Tietenkin on motivoivaa ymmärtää tavan merkitys edes jollain tasolla jo ennen sen noudattamista, mutta syvällisen ymmärtämisen saavuttaminen edellyttää tekemistä. Jos haluaa ymmärtää esi-isiään, heidän tavoilleen tulee antaa mahdollisuus, niistä tulee tehdä osa omaa elämäänsä.

Tältä pohjalta kiinnostuin pyhäpäivän viettämisestä. Se on osa sielunperintöäni. Muinaisista ajoista aina viime vuosikymmeniin saakka esivanhempani ovat erottaneet pyhäpäivän arjesta. Enkä nyt tarkoita pelkästään kristillistä pyhäpäivää. Muinaiset virolaiset – joiden verta minunkin suonissani juoksee – omistivat torstait ukkosenjumala Toorulle eli Torille. Viron vanha kansa ei tehnyt töitä torstaisin vaan he kokoontuivat iltaisin pyhään lehtoon kuuntelemaan torupillin soittoa, laulamaan ja tanssimaan. Torstai on Suomessakin ollut erityinen päivä. Muinaisia loitsurunoja -teoksen esipuheessaan Elias Lönnrot kertoo kansan tietäjien painottaneen, että otollisin hetki niin rukouksille “kuin monelle muullekin taikatyölle” oli torstai-iltana tai sunnuntai-aamuna. Sukukansa udmurtit taas viettävät perjantaisin uhrijuhliaan, koska perjantai on heille pyhä viikonpäivä, udmurt arnja.

Pyhäpäivän merkitys kiteytyy itsestään selvältä kuulostavaan lauseeseen: pyhä on arjen vastakohta. Pyhänä arkipäivien virta katkaistaan ja siihen luodaan tietoisesti muita hetkiä pyhempi saareke. Pyhäpäivä on kuin uhrilehto ajassa. Tällainen toiminta on antiteesi jälkiteollisen yhteiskunnan 24/7-tahdille. Pyhäpäivänä arjen askareet, huolet ja kiireet siirretään pois elämästä. Silloin levätään, muistetaan vainajia ja jumalia sekä nautitaan perheenjäsenten ja ystävien seurasta. Pyhänpäivän merkitys on siis sama kuin vuotuisjuhlien, mutta se on niitä pienimuotoisempi ja viikottainen.

Valitsen pyhäpäiväksi sen tutuimman pyhän eli sunnuntain. Sunnuntai tuntuu olevan merkityksellinen päivä kuunkierron kannalta. Maanantai oli kristinuskoa edeltäneessä kuukalenterissa aina kuun ensimmäinen päivä. Kuunkiertoa noudatteleva kuukausi oli noin 28 päivän mittainen. Tämän takia sunnuntai olisi ollut pyhä “maanantain aattona”. Sukukansojen kielissä arkipäivät ovat edelleen toisarvoisia pyhään verrattuna. Arkipäiviä kutsutaan sen suuntaisilla nimillä kuten “ensimmäinen arki” (maanantai), “toinen arki” (tiistai) jne. Lisäksi sunnuntai on tietysti ollut pyhä lukemattomille kristityille sukupolville ennen minua. Kuunkierrollisista syistä riippumattakin sunnuntai on nyky-yhteiskunnassa sopivin – tai vähiten huono – vaihtoehto pyhäksi päiväksi. Yritäpä vakuuttaa työnantaja siitä, että et voi vastedes tehdä torstaisin töitä!

Aloitan pyhän viettämisen. Lauantai-iltana puolenyön aikaan sammutan tietokoneen. Saman kohtalon kokisi televisio, jos sellaisen omistaisin. Suljen myös kännykän, sillä pyhänä olen tavattavissa vain kasvokkain. Herään aamulla ja pukeudun tavanomaista hienommin – pyhävaatteisiin. Perinteinen juhlien väri on valkoinen, joten puen päälleni valkoisen paidan. Yritän muistaa kunnioittavan pukeutumisen. Udmurteilla se tarkoittaa miehillä päähineitä ja naisilla huiveja päässä, ja sitä, että esimerkiksi paljaita käsivarsia ei saa näyttää. Lausun Päivän paistaessa aamurukouksen. Sitten yritän rauhoittua ja puhdistautua henkisesti. Samassa tajuan, että lauantai-illan saunominen kuuluu olennaisesti pyhän viettämiseen. Saunominen on henkistä ja ruumiillista puhdistautumista: valmistautumista tulevaan pyhään. Sytytän kotialttarille tulet, uhraan, ja – tämä tulee jotenkin vaistomaisesti – alan kiittämään suurempia voimia kaikesta omassa elämässäni ja läheisteni elämässä. Lausun myös kateiden karkotussanat.

Loppupäivän ajan olen puhtaassa ja rauhoittuneessa mielentilassa, ja yritän vältellä tekemästä mitään sen suurempaa. Se onkin yllättävän helppoa (lisää tähän vitsi laiskasta luonteesta). En pidä suurta meteliä ja kuljen vain jalkaisin, enkä silloinkaan pitkiä matkoja. Käyn pienellä kävelyllä luonnossa. En myöskään tee ostoksia tai muuta arkista. Kävelyltä palattuani ulkona jyrisee ukkonen ja komea Ukon kaari ilmestyy ikkunan taakse.

Illan hämärtyessä on hämäräpyhän aika. Hämäränhetken vietto on vanha maaseudun tapa. Iltahämärissä levättiin tai seurusteltiin töiden päätyttyä usein ennen valojen sytyttämistä ja ilta-askareiden aloittamista. Hetkestä huokuu pyhä hiljaisuus. Sen jälkeen istuskelen kynttilänvalossa ja jaan aterian vainajien kanssa. Jatkossa ajattelin siivota lauantaina ennen pyhää sekä tehdä pyhäpäivän ruuat etukäteen valmiiksi. Nyt olisi hyvä hetki viettää aikaa perheen, sukulaisten ja ystävien seurassa. Mutta tänään olen yksin, mikä on ihan mukavaa sekin. Jostain syystä koko päivän teki mieli hyräillä. Jos minulla olisi kantele, soittaisin sitä varmasti pyhäpäivänä. Lopulta ilta kallistuu yöksi. Puoliltaöin pyhä on ohi, mutta ei tee mieli palata arkeen. Mieli on kuulas kuin taivaankansi poutapäivänä.

Kirjoituksen lähteistä ja taustasta ks. 1 ja 2.

Louhi. Marjatta Tapiola (2008).

Vanhojen uskomusten mukaan maan yllä on valtava kupumainen taivaankansi. Taivaankantta tukee keskeltä Pohjantähteen kiinnittynyt taivaannaula eli toisin sanoen maailmanpylväs tai maailmanpuu, minkä ympäri maailma pyörii. Sammon on usein arveltu tarkoittavan maailmanpylvästä.

Maailmankaikkeus koostuu kolmesta maailmasta tai todellisuuden tasosta: ylisestä maailmasta, keskimmäisestä maailmasta ja alisesta maailmasta. Ylinen on etelässä ja nimensä mukaisesti ylhäällä taivaissa. ‘Etelä’ voi olla sukua sanalle ‘esi’, joten etelässä on taivaankannen etummainen ja ylempi osa, siis nimenmukaisesti ylinen. Ylisessä on suuri koivu tai suomalaisessa perinteessä tammi, jonka juuristossa on maailmanjoen alkulähde. Puun lähellä on lämmin elämänjärvi tai elämänmeri, missä vesilinnut ja ihmissielut elvytetään ja uudistetaan. Suomalaisessa kansanuskossa ylinen on muuttunut etelässä sijaitsevaksi Lintukodoksi ja elämän meri Lintukotoa ympäröiväksi ikuisesti lämpimäksi mereksi.

Ylistä hallitsee vanha nainen. Hän on elämän hallitsija, synnytyksen ja äitiyden suojelija, sielujen lähettäjä, vesilintujen suojelija ja jumalten äiti. Mielestäni suomalaisessa mytologiassa häntä vastaa luojajumalat synnyttävä Iro. Kansanuskossa ja omassa uskossani tämän jumaläidin ilmentymiä ovat Maaria emonen ja Päivätär eli Aurinko.

Muuttomatkoja tekevät vesilinnut (joutsenet, hanhet, sorsat, jne.) ovat taivaallisten jumalten viestinviejiä. Lintujen tie ylisen ja ihmisten maailman välillä kulkee pitkin Linnunrataa (viroksi Linnutee). Vesilinnut toteuttavat keskimmäisessä maailmassa jumalten tehtäviä ja symboloivat ihmisten ja eläinten sieluja. Vesilinnut tuovat myös joka vuosi uuden kevään.

Ylisestä alas virtaava maailmanjoki yhdistää kaikki kolme maailmaa toisiinsa. Maailmanjoki on tietäjien ja kuolleiden sielujen kulkuväylä. Linnunrata on ylisestä alkavan maailmanjoen taivaallinen peilikuva. Siinä missä maailmanjoki yhdistää kaikki maailmat, maassa kasvava kuusipuu yhdistää maan taivaisiin. Se on ihmisten uhripuu ja tietäjien puu, joka yhdistää elävät ja vainajat. Myös ihmisten maailman sukeltajalinnut ovat yhteydessä kuolleiden maailmaan ja ne toimivat tietäjien apuhenkinä heidän matkatessaan aliseen.

Virrattuaan ihmisten maailman läpi kohti alista eli pohjoista, maailmanjoki laskee jäätävän kylmään Sarajas-mereen, jossa sijaitsee pahan valtakunta eli Pohjola. Taivaankannen revontulet välkehtivät Pohjolan porttien läheisyydessä. Porteilla vahtii Pohjolan koira. ‘Pohjoinen’ tulee sanasta ‘pohja’, mikä tarkoittaa taivaankannen alaosaa. Pohjola sijaitsee siis maankuoren alla. Siellä suuri maailmanjoki virtaa Kurimuksena tai Kurilan kurkkuna tunnettuun pohjattomaan kuiluun ja sitä kautta kuolleiden maailmaan.

Kuolleiden valtakunta sijaitsee saarella hyisen meren keskellä. Alisen hallitsijaa kutsutaan myös vesien hallitsijaksi. Tämä hahmo on omituisen epäselvä. Hän on mahdollisesti vanha nainen ja kuolleiden valtakunnan hallitsija — vastakohta ylisen elämän äidille. Mutta ei ole mahdotonta, että hän olisi miespuolinen.

Koska alisessa kaikki on käänteistä ihmisten maailmaan verrattuna, Kurimukseen virrannut maailmanjoki kääntyy alisessa Tuonelan joeksi. Joki virtaa maan alla päinvastaiseen suuntaan: pohjoisesta kohti etelää, alisesta kohti ylistä. Ylisen saavuttaessaan joki kastelee suuren koivun juuria ja päätyy lopulta koivun juurakon lähteeseen. Lähteestä se virtaa taas alas taivaista maailmanjokena.

Tässä on Viron pyhiä puita ja hiisipaikkoja koskeva teksti Puiden kansa -kirjan sivuilta.

—

Emmasten uhritammi, Hiidenmaa

Arvet puun rungossa kertovat salaman iskeneen siihen useita kertoja, siksi puussa uskotaan asustavan tulen jumalan. Käsitys, että ukkosen jumalan henki on yhteydessä tammeen on tunnettu suomalaisten ja muidenkin eurooppalaisten kansojen uskomuksissa. Perkunas on latvialaisten tammessa asuvan ukkosenjumalan nimi. Luonnontieteilijät ovat havainneet, että ukkonen iskee muita puulajeja useammin tammeen.