Kuva: Ulrika Rowan.

Päivitys 26.6.2010: Taivaannaula avasi vetoomuksen muinaisten kultti- ja palvontapaikkojen suojelun tiukentamiseksi.

Hämeenlinnassa Uhrikivenkadun varrella, noin 1,3 kilometriä Hämeen linnasta itälounaaseen sijaitsee erittäin suuri uhrikivi. Kyseessä on rautakautinen kuppikivi, jossa on poikkeukselliset toistasataa kuppia. Ympäröivä alue on 1940-luvun loppupuolelle asti muodostanut Kivikolunpellon – kivikkoisen ketoalueen laajojen peltoalueiden keskellä. Nykyään peltojen tilalla kohoaa pienteollisuusrakennuksia. Huolimatta ympäristön rajusta muutoksesta uhrikivi on säilynyt hyvässä kunnossa. Muiden kuppikivien tapaan pellon läheisyydessä sijainneelle kivelle on rautakaudelta alkaen uhrattu muun muassa ensiviljaa ja maitoa; näin on varmistettu korkeammilta voimilta sato-onni sekä karjaonni.

Uhrikiven tuhatvuotinen rauha saattaa kuitenkin katketa tänä kesänä. YLE Häme uutisoi eilen, että uhrikivi saa tehdä tilaa paikallisen autokaupan laajennukselle. Siirtosuunnitelmat ovat herättäneet ansaitusti kritiikkiä niin nettiuutisen kommenteissa kuin blogistanissakin. Facebookiin organisoitiin eilen välittömästi kansalaisliike, joka vastustaa uhrikiven siirtoaikeita ja ajaa muinaisten kultti- ja palvontapaikkojen tiukempaa suojelua. Ryhmään on liittynyt tätä kirjoitettaessa noin 330 huolestunutta kansalaista. Tapahtumia seurataan myös suomenuskoisten Hiitola-foorumilla. Nopea reagointi on tuottanut jo tulosta, sillä tänään autokauppa ilmoitti harkitsevansa vielä muita toimintatapoja.

Suomen suurin uhrikivi ei ole kuitenkaan vielä lopullisesti turvassa. Tarvitaan lisää ihmisiä ja lisää vastustavia kannanottoja siirtoaikeille. Uhrikiven suunniteltu häpäiseminen koskettaa vahvimmin suomenuskoisia, mutta sillä on merkitystä kaikille suomalaista kulttuuriperintöä arvostaville. Kaupalliset ja taloudelliset arvot eivät saa mennä suomalaisen kulttuuriperinnön pyhimmän osan suojelemisen edelle. Suomen suurimman uhrikiven siirtäminen sen alkuperäiseltä paikalta olisi pyhänhäväistys, jota voisi verrata keskiaikaisen puukirkon siirtämiseen uuden automarketin tieltä.

Laajemmassa mielessä tapaus kiteyttää jotain olennaista nyky-Suomen arvoista. Suomessa taloudellinen hyöty vaikuttaa menevän kaiken muun edelle ja yhteiskunnan korkeimmaksi arvoksi on nostettu yrityksen osakkeen arvo. Hämeenlinnan uhrikiven surullinen tilanne tarjoaa ihmisille mahdollisuuden vastustaa tällaista mentaliteettia. Tapauksesta protestoiminen lähettää selvän viestin siitä, että kaikki suomalaiset eivät kannata perinteemme pyhimmän osan asettamista alisteiseksi talouskasvun vaihteleville vaatimuksille. Se osoittaa, että Suomessa on vielä ihmisiä jotka tietävät mitä pyhä tarkoittaa.

Uhrikivien puolesta!

Jatketaan perinnetaitojen maisemassa. Eeva Haavion klassikkoteoksessa Sata kansanomaista kuviokudinmallia (1953) on mainio johdanto kutomisen merkityksestä entisajan naisille. Lainaan sen tähän hieman lyhennettynä. Muinaiselon kuvauksena teksti tekee mielestäni herttaisen vanhahtavasta mahtipontisuudestaan huolimatta hienosti kunniaa uutterille ja taidokkaille esiäideillemme.

Vanhaa pohjaa

Arkisen elämän aherruksen mestarikuvaajamme Aleksis Kivi on tuonut lakkaamattoman huvittelun sijaan yleiseen onnenkäsitteeseen myös työnkäsitteen. Onnenmaahansa on Kivi »Lintukodossaan» sijoittanut rehellisen suomalaisen työn, ei orjuuttajana vaan ilonaiheena:

»Uljaat keripojat saaren pellot kyntää,
Niitut niittää viikatteilla välkkyvillä,
Mutta kangast’ immet vilkaskatsantoiset
Helskyttävät kaikuvassa luhdissansa.»

Myös Kalevalassa mainitaan kankaankutomista helskyttämiseksi. Orjuuttavaa oli vain jauhinkiven vääntäminen, kun taas käsityöt on otettu vastaan ilonaiheena. Monasti tuntuu, että vasta nykyaika on tuonut orjuudentunteen käsitöihinkin. Eikä se ole ihmekään: konehan tuottaa melko vaivattomasti käyttöön välttävää tavaraa, niin ettei kunnon villasukkiakaan kannattanut yhteen aikaan kutoa lainkaan myytäväksi.

Ennen oli käsityöt kullekin mielityötä, mieliaskartelua. Kukin sommitteli ja teki työnsä itse, nainen koristeli itseänsä ja kotiansa, mies valmisti talouden tarve-esineet. Mutta näin tekee nykyäänkin vielä talonemäntä, ja käytettävissä olevin keinoin yrittää virkanainenkin saada lähimmilleen mahdollisimman sieviä lahja- tai käyttöesineitä.

Käsityöt ovat harrastelutyötä, askartelua, jonka mielikuvitus suunnittelee usein arkisen työn lomassa, mutta jolle lepohetki vasta antaa ulkonaisen muodon. Mies eräretkillään, kalastaja yksinäisellä saarellaan tai miilunpolttaja yönhetkinä valvoessaan on tarttunut puukkoonsa ja vuoleskellut jonkin taidokkaan käyttöesineen joko kotiin tai mielitietylleen. Ja miten antoisia ja kuvittelunherkkiä ovat olleetkaan hämyhetket aikaisimpina aikoina päreen loisteessa tai pystyvalkean hohteessa. Eiköhän moni raitamalli ole syntynyt tulen vaiheilla vellipataa hämmennettäessä ja kuinka monen taidokkaan puuesineen takana voisimmekaan nähdä innoittavan, kirkkaan silmäparin. Ja eiköhän monen taidokkaan kauhan unelmana ole ollut nuotiolle ilmestynyt metsänimpi?

Kudintyöt, jos mitkään, ovat olleet Suomen naiselle hämyhetkien työtä, työtä, joka antaa hänelle tilaisuuden omaan ajatteluun ja sommitteluun, lempityötä kerrassaan.

Pohjanmaalla kaikki mitä talonpoikaistalossa tarvittiin, tehtiin kotona. Isossa talossa oli paljon lampaita, sillä villoja tarvittiin paljon. Paras villa saatiin elokuussa ja myöhään syksyllä lampaita navettaan otettaessa. Hyvää villaa saivat kehrätä vain parhaimmat kehrääjät. Kevättalvella keritty kudinvilla oli seuraava laatu, mutta mahatakkuja ja reisivilloja annettiin pikkutytöille, kun he opettelivat karstaamaan ja kehräämään. Istuttiin takkakiven ympärillä takkavalkean loisteessa, jossa villa oli notkeaa ja parhaat karstaajat pyöräyttelivät polvillaan komeita »hahtuoota» kuin kevättaivaan poutapilviä.

Kehrääminen oli taito, nuorena opittu, joka asusti hyppysissä niin, että vanhat huononäköisiksi käyneet mummutkin kykenivät sitä vielä tekemään elämänsä ehtoohetkinäkin. Parhaissa taloissa oli omat vakituiset kehrääjänsä läpi talven, ja vain parhaat kehrääjät kehräsivät kankaankudetta. Seuraava aste oli paksumpi lanka kudintöitä varten.

Toisinaan tarvittiin lankaa paljon, esim. silloin, kun talossa oli morsian. Silloin turvauduttiin naapuriapuun, pyydettiin lähitalojen naisväki kökkään eli talkoisiin. Rukit olkapäillä ja karstat kainalossa tuli koko kylän naisväki kökkätaloon, ja pian täytti tuvan puheensorina ja kodikas rukinpörinä. Toisinaan taas saattoi joku aloittaa virren, ja mahtavana kaikui veisuu rukinsurinan säestämänä. – Talkooväen palkkana oli talon tarjoamat maukkaat nisukahvit.

Kudin oli jo viisivuotiaasta tyttösen seuralainen. Ensin saivat pienet sormet pistellä sukkanauhaa ja vähitellen rasaa ja sukkaakin. Kudin ja katkismus olivat paimentytön seuraa, samoin piikatytön. Vieläpä isonsiskonkin sormilla oli aikaa pistellä kudinta kehtoa soutaessa. Ja kahdentoista vanhasta alettiin kerätä tytöille myötäjäisiä lutinorsille.

Kudintyöt olivatkin morsiamen myötäjäisissä hyvin tärkeä tekijä. Sukkakin oli pienestä pitäen osattava kutoa, kantapääkin, vaikka se varsinkin alussa tuotti kiusaa. »Olisi se sukan keino, mutta sen kannan kimppu.»

Kudintöitä tarvitsikin morsian tavattomat määrät selviytyäkseen kunnialla kaikista velvollisuuksistaan. Jo kuulutuksille mentäessä sai pappi villasukat, sulhanen samoin ja puhemies taidokkaat sormikkaatkin. Entäpä sitten, kun sulhanen toi morsiamensa miniäkestiin. Silloin oli morsiamen annettava talonväelle näytteet sormiensa näppäryydestä ja taidosta. Saattoipa tuleva anoppi antaa morsiamalle joitakin pikkutehtäviä nähdäkseen minkälaisen miniän oli saava, oliko taitava ja olivatko tuliaiset edes oman käden työtä.

Ja voi onnetonta miniä parkaa, joka ei ollut tilanteen tasalla. Sanomme sen Kalevalan säkeillä:

»Mitä lie ikänsä tehnyt,
kuta mennehen kesosen,
kun ei kinnasta kutonut,
saanut sukkoa suu’unki!
Tyhjänä tuli tupahan,
annitoinna appelahan,
hiiret kopsassa kopisi,
hörppäkorvat hörhötteli.»

Pysyväisesti uuteen kotiin tullessaan oli miniän annettava tuliaislahjoja koko talonväelle, vieläpä piioille ja rengeillekin. Paljon piti olla varattuna muun ohessa sukkia ja rasoja. Pikkutytöille ja pojille annettiin rasat tai sukat, samaten palvelusväelle.

Tässä oli miniän näytettävä mitä hän taisi, sillä ei riittänyt, että oli pelkät sukat ja rasat, vaan niiden piti olla vielä kauniisti koristellut. Ja rumaa oli, jos mallit ovat aivan samoja kuin muillakin morsiamilla. Pääkuviot – raidat ja ruudut, polviraidat, silmät, tähti ja elämänpuu, sydän ja ässänväärä – saattoivat olla kyllä kaikilla samat, mutta jokin pieni lisäraita jokaisessa piti olla aivan kuin puumerkkinä, josta tekijä työnsä tunsi ja tekijä tunnettiin. Moni nykyäänkin vielä elävä vanha mummo tuntee ne työt – vanhatkin – mitkä ovat hänen käsistään lähteneet: niihin on kudottu merkki ja sellainen työn leima, etttä kehtaa omistaa kutomikseen.

Mutta raitojen saantiin tarvittiin useamman väristä lankaa. Valkoista, lampaanmustaa ja harmaata saatiin sinänsä jo lampaista, mutta muita värejä haluttaessa tarvittiin jo väriaineita painamiseen, mikä yleensä toimitettiin kotoisilla kasviväreillä. Ja niin koristeltiin kudintyöt kuviokudonnalla, ässänväärillä ja »lehrenkuvaasilla», erivärisellä langalla, mutta kuviot muodostuivat myös oikeista ja nurjista silmukoista, kavennuksista ja lisäyksistä. Saattoipa kuvio olla kokonaan »kontinkuvaasta», jolla koristettiin työ kokonaisuudessaan.

Miesväen käyttöön tarkoitetut kudintyöt olivat yleensä hillitymmän värisiä: musta, valkoinen, harmaa ja ruskea vain tavallisesti tulivat kysymykseen.

Kudintyöt yleensä olivat mielityötä. Siksipä niihin niin kiireesti tartuttiinkin, kun vain hetkinen oli aikaa. Kudin oli naisen miltei jokahetkinen seuralainen. Jo välähdykset kaunokirjallisuudestamme antavat saman kuvan. Kivi antaa Nummisuutareissaan suutarin Martan kivahtaa Jaanalle: »Kudin pois kynsistäsi ja perunamaalle!»

Kudin on myös jonkinlainen Suomen naisen ahkeruuden symboli. Seitsemässä veljeksessä Tervakosken Matin vaimo on matkalla Jukolaan. »Mytty käsivarrella ja sukankudin käsissä, vaelsi hän pitkän, vaivaloisen matkan Jukolaan.» Annansilmä Linnankosken »Tulipunaisessa kukassa» kuvittelee Olavin äidin sellaiseksi, jolla »aina on päällään tummaraitainen esiliina ja vyöllään pieni irtotasku, jossa hän pitää lankakerää, kun hän joskus käydessään kutoo sukkaa.»

Ja tosiaankin oli kudin sallittu vaikka kirkkotielläkin. Sitä ei siis pidetty varsinaisesti jokapäiväisenä työnä, koskapa joulunpyhinäkin, kolmantena ja neljäntenä joulupäivänä, ns. pikkupyhinä, ei juuri muu työ ollut sallittua. Että muu käsityö kuin kudin ei kirkkotiellä ollut sopiva, todistaa pohjalaisten käyttämä sananparsi silloin, kun jotain sopimatonta on tekeillä: »Neuloo kuin Vetelin akka paitaa kirkkotiellä.»

Suomalainen on aina tottunut elämään luonnon välittömässä läheisyydessä. Vuodenaikojen mukaan hänen oli järjestettävä työnsä ja olonsa. Kansan keskuudessa on ikimuistoisista ajoista tunnettu ja suuressa arvossa pidetty ns. jakoaikaa, viikko kekrin (1 p. marraskuuta) molemmin puolin. Sitä pidettiin pyhänä, vainajille omistettuna aikana, ja tällöin oli vältettävä kaikenlaista hälinää ja kolinaa aiheuttavaa työtä, olipa kehrääminenkin tällöin kiellettyä. Kudin oli kuin luotu tällaisen ajan työksi. Vaikka tieto tästä ajasta ajanoloon häipyi, säilyi kuitenkin tapa perinteenä polvesta polveen. Syksyllä, kun ulkotöistä oli päästy, kulki siis naisväki kutimet alituisena seuralaisena, keräkoukku tai pikkutasku vyöllä tai sitten lankakerä kainalossa.

Tällöin oli myös vanhojen kudintöiden uusimisaika. Sukat saivat uudet terät tai kantapäät, rasoihin uusittiin kärki tai ne saivat uuden peukalon tai »kännälmystän», ja villatakkien kyynärpäät uusittiin. Valmiit työt vietiin lutin orsille odottamaan talven tuloa.

»Ja lapsilta, niinkauan kuin he oleskelivat äitinsä huomassa, ei puuttunut koskaan paita, ei sukka, ei jokapäiväinen ruoka eikä ruoska.» Kuvaus on Laurin topakasta emännästä »Seitsemässä veljeksessä».

Ja lopuksi Paulaharjun kuvaus kelpo talonemännästä, joka ei koskaan tuhlannut aikaa eikä sallinut sitä toistenkaan kuluttaa hukkaan:

»Miehillä oli heidän ruokaleponsa ja muut joutohetkensä aina silloin tällöin, mutta ahkera nainen ei saanut levähtää paljon milloinkaan. Talvisellä hautapirtillä oli hänellä sukankutimensa mukana, ja kesällä töihin mentäessä naisen kädet aina näppärästi käyttelivät sukkapuikkoja. Nevaniityllä asteltaessa keräkoukku keikkui ronkalla, selässä poukkui piimäleili, ja mitä sukkelammin metsäpolkua paineltiin sitä sukkelammin myös piirrot liikkuivat. Jalat veivät naista metsäniittyä kohden, ajatukset kulkivat omilla teillään, mutta sormet vain vanhasta tottumuksesta askartelivat sukkapuikkojen kanssa. Silloinkin kun miehet niityn rantakentällä väsyneinä kuorsasivat ruokalepoa, naiset istuivat ja pistelivät silmiä sukankutimeensa. Saattoivatpa ahkerimmat tuikata muutamia tikkauksia kutimeensa sillä aikaa, kun miehet seisahtuivat viikatetta tikkuamaan. Eloja riiheen ahdettaessa oli lyhteiden antelijalla kudin, johon elokuormaa odottaessa ennätti aina jonkun silmän pistältää.»

Tuskansa ja surunsa, huolensa ja ikävänsäkin on Suomen nainen tasannut kutimensa kanssa, siihen ilonsa silmukoinut ja toiveensa ja tulevaisuutensa unelmat kutimensa mukana kutonut.

Näin oli ennen. Mutta onneksi ei taito ole maan rakoon mennyt, vaikka vanhat taitajat menivätkin. Oli onni, että meillä sotiemme aikoina nytkin oli lankaa ja puikot. Kuinka monet saivatkaan – ne lukemattomat – näin sekä aineellista lämpöä että mielen lämpöä. Ja kuinka monelle se antoikaan rauhallisemman elämänrytmin. Kotona ja pakosalla.

Ja onhan meillä kutimemme vieläkin. Epätietoisuutemme hetkinä voimme ottaa kutimen käsille yhtähyvin kuin toimettomuutemme tai toimeliaisuutemmekin hetkinä. Samoin vaipuessamme epätoivoon ihmisten vihamielisyyden tähden on meillä luotettava ystävä kutimessamme. Ja kutimemme kanssa voimme paeta nykyisyydestä muistojen maailmaan – päivän hämärtyessä illaksi, soivat puikot rauhoittavaa säveltään.

Eikä suinkaan ole vähintä se kauneus, minkä luomme, ja se ilo, minkä kudin tuo arkiseen aherrukseemme. Olot ympärillämme muuttuvat ja tavat saavat toisia muotoja. Kuitenkin on kudin säilyttänyt sijan tietoisuudessamme ja käytössämme.

Kudin on kuljettanut Suomen naisen sielullisten ja aineellisten murrosten läpi, antanut aineellista lämpöä, sielunlämpöä, mielenrauhaa. Suomen nainen on kutimensa ääressä saanut uusia virikkeitä ja uuden uskon vaikeinakin aikoina. Pikkulasten villanuttuihin on pantu sukupolvien toiveet, silmukka silmukalta, kerros kerrokselta on rakennettu uutta elämää.

Eeva Haavisto, Sata kansanomaista kuviokudinmallia (1953)

Vuonna 1840 pidettiin Helsingin salongeissa ensimmäinen virallinen puhe, jossa ylistettiin suurmieskolmikkoa Lönnrot, Runeberg ja Snellman. Lönnrot oli julkaissut Vanhan Kalevalan viisi vuotta aikaisemmin. Samoihin aikoihin establishmentti oli alkanut tiivistää rivejään hänen ympärillään. Suomalaisuustyön kannalta ehkä keskeisimmän suurmieskultin rakentaminen oli alkanut. Runebergin kanonisointi oli alkanut jo hänen vuonna 1839 saamastaan valtioneläkkeestä.

Lähes 170 vuotta myöhemmin Lönnrotin johtama kalevalais-runebergiläinen linja on muodostunut suomalaisten myyttisiä mielikuvia määrittäväksi totuudeksi. Kalevalan tulkinta muinaistarustostamme on “se” tulkinta. Kun ajattelemme Väinämöistä, ajattelemme nimenomaan Lönnrotin Väinämöistä. Kun ajattelemme Louhea, ajattelemme Lönnrotin Louhea. Jännitettä Kalevalan ja alkuperäisen kansanrunouden välillä voisi ajatella vaikka siten, että Kalevala on muinaissuomalaiselle mytologialle samaa kuin vanhan sadun Disney-filmatisointi on Grimmin veljesten alkuperäisille saduille. Eräs tämän Lönnrotin ja kumppaneiden vaaliman omatekoisen myytin aineksista oli taru “Karjalan laulumaista”. Romantiikasta vaikutteita saaneina he ajattelivat, että ikimuistoinen kalevalainen kansa oli kukoistanut aikoinaan suurella kultakaudella. Tuon aidon ja puhtaan kulttuurin jäännöksiä he uskoivat löytävänsä Karjalasta. Karjala oli ikiaikaisen kalevalaisen kulttuurin alkulähde, suomalaisten sielun myyttinen kotopaikka. Sinne kultaiseen Karjalaan Lönnrotkin askelsi tuohikontti selässä kuin pyhiinvaeltaja konsanaan.

Ruotsinpyhtäällä syntynyttä Carl Axel Gottlundia (1796–1875) ei koskaan kelpuutettu kunnolla mukaan näihin piireihin. Ei vaikka Gottlund oli suomalaisuuden tienraivaaja, kirjailija ja tutkija, jonka keräämä kansanrunouden määrä lähenteli Lönnrotin lukemia. Nämä meriitit eivät Gottlundia auttaneet, sillä hänet tunnettiin pikemminkin sivistyspiirien häirikkönä ja toisinajattelijana. Mielikuvaa piti yllä Gottlundin sivistyneistöä suuresti ärsyttänyt tapa kirjoitella hyökkääviä pamfletteja ja sanomalehtikirjoituksia. Mutta Gottlundin sivuuttamiseen suomalaisuusaatteen ytimestä oli muitakin syitä. Tuon ajan suurmiehen kuului nimittäin vaalia kansan “parhaita puolia”. Tällaisia suositeltavia ominaisuuksia olivat muun muassa kainous, sävyisyys sekä kaikkinainen hyvätapaisuus. Gottlund oli tähän seuraan liian rohkea kielenkäyttäjä ja liian rehellinen itsetilittäjä. Suomalaisuuden viralliseksi linjaksi määriteltiin sivistyspiireissä kalevalais-runebergilainen teennäinen siveys. Tuona aikana runonkerääjät tavallisesti sensuroivat kaiken kansanrunojen eroottisen aineksen, mutta Gottlund keräsi kaiken talteen. Joutilaana ollessaan mies kirjoitteli omiakin eroottisia runoja. Gottlundista tuli aikalaisten mielikuvissa seksuaalinen hurjastelija. Maine ei ehkä ollut täysin tuulesta temmattu. Tämä salskea nuorimies kun sai kaikenlaisia tarjouksia maalaiskylien tytöiltä runonkeruumatkoillaan. Gottlund ei vaikuta olleen tästä huomiosta ollenkaan pahoillaan. 1800-luvun siveellistä ilmapiiriä järkyttänyt skandaali oli pian valmis.

Toisin kuin Karjala, metsä-Suomi oli pitkään kansantieteen periferiaa. Metsäsuomalaisten perinne on kiinnostanut pikemminkin kansallisen kulttuurin toisinajattelijoita kuin sen virallisten totuuksien vartijoita. Gottlund suuntasi synkille saloille, kuten myöhemmin tekivät hänen jalanjäljissään kulkeneet Väinö Salminen, Lauri Kettunen ja Pertti Virtaranta. Mutta Krohnin, Setälän, Haavion ja Kuusen kaltaiset tutkijasuuruudet eivät metsiin astuneet. Ainoaa oikeaa runebergiläis-kalevalaista konsensusta ravistelleena vastavirran kulkijana Gottlund pitikin pilkata pois näköpiiristä. Kansantutkimuksen konsensuksessa Gottlundista piirrettiin kuva suomalaismetsistä kaikuvien äänien vainoamana hermorauniona. Joskus Gottlundin poikkeukselliselle elämälle yritettiin antaa lääketieteellinen diagnoosi. Viimeisimpänä yrityksenä on professori Leea Virtanen pikadiagnoosi vuodelta 1985. Virtasen mukaan Gottlund kärsi “kverulatiivisesta paranoiasta”.

Ruotsissa asuessaan Gottlund kuuli Skandinavian takamaiden synkissä havumetsissä ja syvissä laaksoissa elävistä metsäsuomalaisista. Pian Gottlund matkustikin Finnskogariin, josta hän löysi puhdasta savon kieltä puhuvia kaskiviljelijöitä. Metsissä suomalaiset puhuivat omaa kieltään, mutta ruotsalaisten seurassa he välttivät suomen puhumista. Tämä oli seurausta ruotsalaisten harjoittamasta pilkasta ja suoranaisesta vainosta suomenkielisiä kohtaan. Suomalaisten “hiljaisuus” ruotsalaisten seurassa oli niin totaalista, että ruotsalainen yläluokka uskoi aidosti suomen kielen kuolleen Ruotsissa sukupuuttoon. Gottlund keräsi kuitenkin mittavat määrät suomenkielistä kansanperinnettä metsäsuomalaisilta. Samalla hänestä tuli kaskiviljelijöiden etujen puolustaja, “metsäsuomalaisten apostoli”. Vielä Gottlundin lähdönkin jälkeen legenda hänestä jäi elämään suomalaismetsiin. Varsinkin Värmlannissa kaikki edistys pantiin pitkään Gottlundin nimiin ja häntä muisteltiin vuosikymmeniä herooisena hahmona kuten taalailaiset Kustaa Vaasaa konsanaan.

Vuosina 1828–1832 Gottlund julkaisi Otavan, josta hän aikoi suomen kielen kirjallista monumenttia. Otava sisälsi kielitieteellisiä, historiallisia, uskontotieteellisiä ja folkloristisia kirjoituksia sekä runoja. Teoksen julkaiseminen oli varsinaista tuskien taivalta. Värikuvat neljään painokseen saatiin vasta kun Gottlundin vaimo Charlotte osallistui itse niiden värittämiseen. Kaikesta vaivannäöstä huolimatta Otavan vastaanotto oli nihkeä. Gottlund suosi kirjoituksissaan savon murretta, joka oli hänestä “suomen kielen ydin ja kukka”. Gottlundille savon kieli oli “kaikkein puhtain, miellyttävin ja rikkain sekä ainoa runouteen sopiva kieli”. Kaikkia savonkielisyys ei kuitenkaan miellyttänyt. Eräs aikalainen kommentoi, että Gottlundin kirjoitusten savolaisuudet ja “gottlundilaisuudet”, omituiset kielivirheet ja tyylin kömpelyydet valmistivat lukijalle ainutlaatuisen riemun lähteen ja tekivät Gottlundin runosepitelmät useimmiten tahattomiksi parodioiksi. Täydellisenä epäonnistujana Gottlundia ei kuitenkaan voida kielen saralla pitää, sillä hän esitteli suomenkieleen useita uudissanoja. Esimerkiksi sanat ”toimittaja”, ”käännös”, ”sointu” ja ”kirjasto” ovat peräisin Gottlundilta.

Huolimatta Otavan epäonnistumisesta, Gottlund jaksoi hautoa suuria kirjallisia suunnitelmia. Lönnrot oli julkaissut Vanhan Kalevalan vuonna 1835, mutta teoksen asema ei vakiintunut vielä useisiin vuosiin. Lisäksi tuore kansalliseepos oli saanut osakseen kritiikkiä. Vanhaa Kalevalaa oli kritisoitu muun muassa runojen yhdistämistavasta ja sovittamisesta. Kalevalan asema oli vielä hieman horjuva. Oli ainutlaatuinen tilaisuus iskeä kaavailtu kansalliseepos laudalta toisella teoksella. Gottlund iski tähän väliin julkaisemalla vuonna 1840 oman eepoksensa, Runolan. Teoksen alkusäkeet kajahtavat jylhästi ilmoille näin:

Yksin laulon, yksin soitin
Runoja jo ruostunneita,
Lauluja lakastunneita
Ei mua Suomi soitattanek,
Omat lapset laulattanek,
Mielytäk nykyiset miehet,
Joita oaarteet ajelloopi
Rahan-voitto raukaisoopi,
Kateus tekee kapeiksi.

Runola oli kuitenkin suhteellisen heikosti valmisteltu ja suppea eepos. Teoksella ei ollut Gottlundin toivomaa vaikutusta. Lisäksi asiaa ei auttanut, että Runola oli lähinnä kansanrunoudesta lainaava Gottlundin sepittämä fantasiakertomus. Runola on kuvaus profeetan (Skaldi) matkasta jumalten asuinsijoille taivaaseen (Runolaan) saamaan rohkaisua ja sanoma kansalleen. Saattajana hänellä on kaukaisen kulta-ajan heeros (Väinämöinen). Tapahtumapaikka on laulun saari eli “Jumalkoto”, minkä Gottlund myöhemmin tarkensi tarkoittavan suomalaista vastinetta skandinaavien Valhallalle ja juutalaisten paratiisille. Runola oli yritys sovittaa suomalaiset runot pakolla klassiseksi jumaltarustoksi. Tai oikeastaan se ei ole edes sitä. Jo aikoinaan huomautettiin, että itse asiassa vain Väinämöisen hahmo edustaa runoelmassa suomalaista perinnettä. Tämä ei tuottanut Gottlundille mitään älyllistä ongelmaa, sillä hän tiesi, ettei suomalaisilla mitään mytologista eeposta koskaan ollutkaan. Gottlund ajatteli, että oli täysin hyväksyttävää yhdistellä vaikutteita muista jumaltarustoista, sillä kaikki kulttuurit olivat pohjimmiltaan sukulaisia.

Ei ole yllättävää, että Runola tyrmättiin aikalaisarvioissa. Paljon kritiikkiä sai osakseen pahasti ontuva runomitta. Myös Gottlundin heikolle suomen kielen hallinnalle naureskeltiin. Heikko kielitaito ilmeni teoksessa noloina kömmähdyksinä tyyliin “koira haukkui korvillansa”. Kielenkäyttö oli kautta teoksen ontuvaa ja usein tahattoman koomista:

Lehmän kielet keärettynnä,
Haisivat varpaat harakan.
Kaunimmaiset ruusun kannat,
Pantu peitteeksi povehen.

Vähemmän aikalaisia hymyilyttivät Runolan eroottiset säkeet. Teoksessa on todennäköisesti ensimmäinen suomenkielisen taiderunouden masturbointikuvaus. Kansanrunouden tutkija ja suomen kielen professori Julius Krohn kirjoitti, että teos iljetti häntä. Myöhempi tutkimus on paljastanut, että Runolan eroottiset kielikuvat eivät ole peräisin Gottlundin keräämistä kansanrunoista, vaan ne ovat selvästi Gottlundin omia sepitelmiä. Oli selvää, että Runolasta ei ollut suomalaisten kansalliseepokseksi.

Vaikka Gottlund karkotettiin suomalaisista sivistyspiireissä, ei hänen maineensa tavallisen kansan keskuudessa siitä kärsinyt. Suhtautumista selittää syvän juurtunut herraviha. Raavas, miehekäs ja metsissä viihtyvä Gottlund koettiin kansanomaisemmaksi hahmoksi kuin Helsingin fiinit suomalaisuusmiehet. Sivistyneistön Gottlundiin kohdistama ylenkatse nähtiin todisteena siitä, että Gottlund oli rahvaan puolella “herroja” vastaan.

Uskonnollis-filosofisessa ajattelussaan Gottlund oli vannoutunut alkumonoteismin kannattaja. Hän siis uskoi, että muinaissuomalaiset olivat alun alkujaan yksijumalaista kansaa. Gottlund esitti, että kaikki muinaissuomalaisten jumalina pidetyt hahmot Väinämöistä myöten olivat todellisuudessa heidän poliittisia ja sotilaallisia johtajiaan. Muinaissuomalaiset olivatkin olleet, vastoin yleisiä vääriä käsityksiä, filosofisen deismin kannattajia. Tai kuten Gottlund asian ilmaisi:

Jumala oli heidän ainoa jumaluutensa, josta heillä ei ollut mitään tarkempia luonnehdintoja; hän oli absoluuttinen, abstraktio kaikista modifikaatioistaan – ikuisesti olevainen esse kaiken ajan ulkopuolella, olento, jota he kuvittelivat kaikkein mahtavimmaksi, kaikkein olioiden alkuolioksi, tai siksi alkuvoimaksi, josta koko luonto oli saanut alkunsa. Hänestä käytettiinkin tämän johdosta nimitystä kaiken mailmantakoja, ilmankannenkalkuttaja.

Gottlund tuhlasi paljon mustetta yrittämällä todistella, miten esimerkiksi Tapio oli puhtaasti metsän runollinen personifikaatio, ei minkään sortin jumaluus. Ajattelun taustalla oli Gottlundin omaksuma valistusfilosofinen näkemys, joka ihannoi “puhdasta” rationaalista uskontoa, joka oli oikeastaan enemmän filosofiaa kuin uskonnollisuutta. Gottlundin kannalta oli tietysti ongelmallista, että kansanrunoudessa puhuttiin selvästi jumalista. Hän selitti seikan katolisen keskiajan vaikutuksena. Keskiajalla runojen kieli oli Gottlundin mukaan ymmärretty perustavalla tavalla väärin.

Mutta kun katolisuus levisi ja heihin istutettiin mystillisiä käsitteitä pyhien temppujen merkityksestä, saivat nämä runotkin toisen merkityksen. Metsämiehet rupesivat nyt uhraamaan Tapiolle, kuten kristityt tekivät, ja sekoittivat usein Marian rukouksiinsa ja lauluihinsa.

Samoin uhritoimitukset ovat Gottlundin mukaan olleet alun perin vain muistojuhlia tai suvun keskeisiä ilonpitoja. Vasta katolinen kirkko on ne hänen mukaansa muuttanut uskonnollisiksi uhrijuhliksi:

Varmalta näyttää ainakin, että ne alkujaan ovat olleet viatonta huvia, mutta että kaikki uhraaminen, rukoileminen ja polvistuminen kiistämättä on jätettä katolisista ajoista, jolloin kansa tulella ja miekalla pakotettiin näihin jumalisiin menoihin.

Gottlund poisti siis muinaisuskosta kaiken muun aineksen paitsi viileän abstraktin Kaikkivaltiaan. Tässä hän oli valistusaatteen vanki. Gottlund halusi nähdä muinaissuomalaiset valistusta ennakoineina suurina filosofeina, joiden muinaisusko ei ollut epäjumalanpalvontaa, vaan suurissa hengen sfääreissä liikkuvaa pohdiskelua.

Kansanperinteellä oli Gottlundille vain esteettistä arvoa. Filosofisen muinaisuskon ja kansanperinteen väliin jäi kuitenkin mytologian kokoinen aukko. Romantiikan aatevirtauksesta vaikutteita saaneet kansanrunouden tuntijat antoivat muinaissuomalaisten palvoa jumaliaan ja myyttisiä sankareitaan. He katsoivat, että myyttinen ajattelu versoi tiedostamattomasti kansan sielusta muinaisina aikoina, ilmaisten konkreettisesti kansan henkistä tasoa. Gottlundin valistusajattelu käänsi taas tilanteen päälaelleen: mytologia oli historiallisen rappeutumisen seurauksena syntynyttä hämärää höpinää. Siinä missä romantikot ihailivat keskiaikaa, Gottlundille keskiaika oli muinaista pakanuuden aikaa huonompi ajanjakso, koska se oli perin juurin katolilaisen kultin hapattama.

***

Gottlundista syntyy hieman ristiriitainen kuva. Hän oli rohkea vastarannankiiski tympeää suurmieskulttia luotaessa, ansiokas runonkerääjä ja metsäsuomalaisten oikeuksien puolustaja. Toisaalta taas syntyy tragikoominen kuva tökerösti suomea taitavasta ikuisesta epäonnistujasta, jonka näkemys muinaisuudesta oli vähintäänkin yhtä harhainen kuin hänen aikalaisillaan.

Puiden kansa -teoksen sivuilta löytyy mittava tietopaketti Suomen ja Karjalan pyhistä puista. Nuo tiedot ansaitsevat tulla julkaistuksi tässäkin blogissa. Olen kirjoittanut aiemmin puidenpalvonnasta (klik, klik, klik). Alla olevasta listauksesta puuttuu Haarun-Matin kuusi Kurussa, jota kävin ihmettelemässä viime talvena. Puiden kansan sivuilta löytyy tietoa myös virolaisten pyhistä puista ja hiisistä, mutta julkaisen nuo tiedot erillisenä viestinä.

Alla oleva on siis suoraa lainausta.

—

PUITA

Paikkaan liittyi uskomus, että kun puut kuolevat tulee maailmanloppu. Kokemäenjoelta tulevalta matkaajalta kysytäänkin: “Vieläkö Pyhänkorvan kuuset kasvavat?”

Viime viikonlopun karhujuhlan hengessä huomautan, että Matti Sarmelan sivuilta löytyy ylenmäärin tietoa karhun merkityksestä vanhalle kansalle. Kiitokset linkistä Hiitolan nimimerkille uk-ko. Teksti itsessään taitaa olla peräisen Perinneatlas-teoksesta. Lainaan tähän mielenkiintoisen pätkän, joka käsittelee muinaissuomalaisten (oletettuja) karhu- ja hirviklaaneja sekä karhua ihmissuvun kantavanhempana. Vaikuttaa siltä, että karjalaiset ovat karhun kansaa ja hämäläiset hirven heimoa.

—

Roomalainen historioitsija Tacitus kuvaa v. 98 jKr. Germania-teoksensa lopussa germaanien pohjoispuolella asuvia kansoja; viimeisessä kappaleessa puhutaan mm. fenneistä, jotka tuolloin vielä tarkoittivat lappalaisia. Teos päättyy arvoitukselliseen lauseeseen helluuseista ja okseista (helluseios et oxinas). Heitä koskevia tietoja Tacitus pitää taruina mutta mainitsee, että heillä kerrotaan olevan ihmisen kasvot ja piirteet, mutta villieläimen ruumis ja jalat. Tuomo Pekkanen on antanut salaperäisille nimityksille uuden selityksen. Oksit saattaa tulla ‘karhua’ tarkoittavasta nimityksestä oksi (otso, ohto), joka on esim. paikannimissä säilynyt eri puolilla Suomea ja Karjalaa (Oksjärvi, -lahti ym., Ohensaari, viron Ohesaar jne.). Sana palautuu ainakin permiläisiin kieliin. Helluusit puolestaan olisi peräisin ‘hirveä’ tarkoittavasta sanasta elg (kreikan ellós), joka esiintyy monissa kielissä (liettuan élnis ym.). Vanhin Suomea koskeva kirjallinen tieto tarkoittaisi, että fennien eli saamelaisten ohella pohjoisessa asuisi karhu- ja hirvikansaa, josta kirjoittajalle oli kantautunut vain tarunomaisia tietoja. Ihmisen pää, mutta eläimen ruumis ja jalat kuvaisi sitä, että tietyissä riiteissä klaanin jäsenet pukeutuivat sen eläimen nahkaan, joiden sukuun he kuuluivat. Eläimeksi muuttautuminen on ollut tavallista obinugrilaistenkin kansojen jäljittelynäytelmissä.

Totemistinen klaani on sukujohdoltaan unilineaarinen, polveutumislaskenta suoritettiin joko isän tai äidin puolelta. On arveltu, että suomalais-ugrilaistenkin kansojen sukulaisuusjärjestelmä olisi ollut yksilinjainen, kuten useimmissa maailman luontoiskulttuureissa, ja ehkäpä vielä matrilineaalinen eli äidinpuoleinen. Sukujohdon muuttuessa kaksipuoliseksi totemismi olisi hävinnyt jo siitä syystä, ettei bilateraalinen sukuryhmä voi laskea polveutuvansa tietystä yhteisestä esi-isästä. Totemismin perua olisivat kuitenkin eläinaiheiset sukunimet: Peurat, Karhut, Jänikset tai Hirvoset, Karhuset ja Kettuset, jotka ovat tyypillisiä Savossa ja Karjalassa. Niitä esiintyy jo varhaisimmissa Karjalaa koskevissa historiallisissa lähteissä. Karhunen oli nimeltään sekin suvun päämies, joka erään 1400-luvun asiakirjan mukaan hallitsi Vienassa laajoja metsästys-, kalastus- ja kaskimaita aina “Villiä-Lappia” myöten. Karhuset olivat Karjalan kantasukuja.

Seuraavat Marcus Aureliuksen lähes kaksi vuosituhatta sitten kirjoittamat sanat heijastelevat suomenuskonkin hyveitä. Oikeamielisen ihmisen kunnioitettavin saavutus on varjella itse-sieluaan puhtaana ja suoraselkäisenä maallisen vaelluksensa ajan.

Älä koskaan arvosta omana etunasi sitä, mikä pakottaa sinut joskus rikkomaan luottamuksen, hylkäämään itsekunnioituksen, vihaamaan jotakuta, epäilemään, kiroamaan, näyttelemään, himoitsemaan jotakin, joka vaatii ympärilleen seiniä ja verhoja. Joka asettaa etusijalle oman mielensä ja jumalhenkensä ja sen hyveen pyhät riitit, ei pane toimeen murhenäytelmää, ei huokaile, ei kaipaa yksinäisyyttä eikä väkijoukkoja. Mikä tärkeintä, hänen elämänsä ei ole takaa-ajoa eikä pakenemista eikä häntä kiinnosta lainkaan, saako hän käyttää ruumin sisäänsä sulkemaa sieluaan pidemmän vai lyhyemmän aikaa. Vaikka hänen pitäisi poistua nyt heti, hän lähtisi yhtä kevyin mielin kuin voisi tehdä jotain muutakin, minkä voi suorittaa vaatimattomasti ja säädyllisesti. Kaikessa elämässään hän varoo yksin sitä, ettei hänen ymmärryksensä joudu mihinkään älylliselle, yhteisölliselle eläimelle vieraaseen tilaan.

Marcus Aurelius, Itselleni

Kaarle Krohn kirjoittaa Suomalaisten runojen uskonnossaan:

Kun Porthanin aikoina oli kuuluisalta suomenkarjalaiselta loitsijalta kysytty, ketä hänen pakanalliset esivanhempansa olivat korkeimpana jumalana pitäneet, tämä oli vastannut: “vanhaa Väinämöistä ja Neitsyt Maariaa emoista”. 1860-luvulla kysyttäessä Suomen rajakarjalaiselta, ketä hän palveli, mainitaan saadun vastaukseksi. “kah! Neitsyt Maariaa ja Ilmarista”.

Kolmas osa Unto Salo -referaatista. Tässä osassa pohditaan erästä tulen syntymyyttiä, Hieros gamosta sekä Ukon aseita ja varusteita. Aikaisemmat osat: ensimmäinen, toinen.

—

Ukko ja tulen ampuminen

Aikaisemmin todettiin, että Ukko / Ilmarinen esiintyy suomalaisessa myytissä tulen synnystä. Näin Ukko / Ilmari rinnastuu Zeukseen, joka vartioi tulta ennen kuin Prometheus varasti sen ja antoi tulen ihmisille. Kaarle Krohnin mukaan suomalaisessa tarustossa on kaksi usein toisiinsa sekoittuvaa myyttiä tulen synnystä. Yhden tulkinnan mukaan tuli sai alkunsa taivaan keskellä Ukon / Ilmarin asuinsijoilla, mistä se putosi Aluenjärveen. Tässä myytissä ei kuvata Ukon / Ilmarin osallisuutta tulen synnyssä. Toisessa, aiemmin esitellyssä myytissä kerrotaan sen sijaan miten Ukko / Ilmarinen / Pitkäinen iskee tulen.

Salon mukaan on myös olemassa myös kolmas versio. Siinä Ukko ampuu tulen. Tätä tarinaa ei kerrota suoraan tulen synnystä kertovissa runoissa, mutta se tulee ilmi Vienan Karjalasta kerätyistä katkelmista, joissa Ilmari / Ukko iskee tulta kolmella kokon sulalla. Jorma Leppäahon mukaan ”kolme sulkaa” viittaa sulkien ohjaamaan nuoleen. Kansanrunoudessa nuolta kutsutaan toisinaan ”kolmesulkaiseksi”. Tämä teoria selittäisi kansanrunouden maininnat Ukon nuolesta ja jousista, jotka tunnettiin myös virolaisten ja saamelaisten parissa. Ampumismyytin mukaan tuli syntyi Ukon nuolesta, joka osui kiveen. Salon mukaan merovingiajan haudoista on löytynyt jousenmuotoisia tulusrautoja, jotka viittaavat edellä mainittuun myyttiin tulen synnystä.

Hieros gamos

Salo palaa Agricolan kuvaukseen Ukon “härskymisestä” ja “pärskymisestä”. Haavio on aikaisemmin saanut selville, että härskyminen tarkoittaa joissain murteissa kiimaisen eläimen ääntelyä. Pärskyminen taas sopii hyvin sekä ukkosen jyrinään että vesisateeseen. Haavio tulkitseekin Agricolan lauseen viittaavan pyhään avioliittoon, hieros gamokseen. Haavion mukaan Agricolan maininta on kuvaus pyhästä avioliitosta Sampsan “pellon pojan” ja äitijumalan välillä. “Pohiasti” on Agricolan kielenkäytössä elatiivi sanasta “pohja”. Haavion arveli, että se tarkoittaisi “pellon pohjaa”, jossa Sampsa talvehti ja josta hän keväisin nousi. Salo kritisoi Haavion näkemyksiä. Sampsa on nuori poika, joten “Ukko” ei voi olla hänen kunnianimensä. Toisekseen, jos lauseessa puhutaan Sampsasta, niin Agricola tuskin olisi maininnut ukkosenjumalaa tässä yhteydessä.

Salo on kuitenkin Haavion kanssa samaa mieltä siitä, että kyseessä on hieros gamos. Avioliiton osapuolina eivät kuitenkaan ole Sampsa ja äitijumalatar, vaan Ukko ja Ukon nainen. Salon mukaan “Pohiasti” viittaa taivaankannen pohjaan, jossa Ukko asui. Agricolan kuvauksen sisältö on siis se, että salamointi ja sade ukkosen aikaan miellettiin pyhäksi avioliitoksi, josta syntyi uusi viljasato. Jumalten liitto hedelmöitti maan. Salo osoittaa, että kansanperinteestä löytyy useita ukkosen seksuaalisuuteen liittyviä sananparsia kuten “Joco nyt Pitkänen panepi?” Pohjanmaalla on metsäpalon syttyessä sanottu, että palon aiheutti lähteestä noussut paljasrintainen neito, joka houkutteli salaman iskemään. Salaman iskeminen vertautuu siis yhdyntään. Salo antaa muitakin esimerkkejä, joiden voi tulkita kuvaavan Ukon ja Ukon naisen – veden jumalattaren – yhdyntää.

Erityisen selkeästi Ukon ja hänen naisensa avioliitto kuvataan Etelä-Pohjanmaalta 1600-luvulla taltioiduissa säkeissä:

“Tuiskahti tulikipenä
läpi maan, läpi mannon
läpi neitsyen kämmenpään.
Siinä puthehen puhalsi,
siihen sijansi sai”

Runon tulikipinä on selvästi salama, joka tunkeutuu maahan. Mainittu neito on alastomuuttaan suojaava Ukon nainen, joten Salon mukaan ei ole epäselvyyttä minne “putkeen” salama päätyy.

Joissain runoissa Ukon voimat uhkaavat myös kuolevaisia naisia.

“Vaimo lastansa imetti
alla reppänän retuisen.
Rikkoi rinnat neitoselta,
paloi parhamat emolta”

Salon mukaan tämä on kuvaus imettävään äitiin iskeytyvästä salamasta. Yhteys aiemmin mainittuun kertomukseen paljasrintaisesta neidosta on ilmeinen. Eräässä runon pidemmässä versiossa iskijäksi mainitaan Ilmarinen. Salaman seksuaalinen luonne tulee myös esiin uskomuksissa, joiden mukaan salaman sytyttämän palon pystyy sammuttamaan maidolla. Uno Harvan mukaan tämä maito tarkoitti alun perin nimenomaan naisten rintamaitoa. Ajatus oli, että koska salamointi syntyy Ukon ja Ukon naisen avioliitosta, niin tämän seurauksena naisen rintoihin kertyvä maito on seuraus tästä yhdynnästä. Näin maito pystyy sammuttamaan salaman toisen seurauksen – tulipalon.

Salo ei osaa vastata kysymykseen siitä, voisiko Ukon nainen olla skandinaavista vaikutusta eli Torin vaimo Siv. Ellipsin (vulvan) muotoisten tuluskivien perusteella Salo todistelee erittäin yksityiskohtaisesta, että hieros gamos -myytti on tunnettu Suomessa ajanlaskun alusta saakka.

Ukon viitta

Eräät kansanrunot kertovat Ukon vaatetuksesta:

“Anna Ukko ummertasi,
siniviitta viimojasi”

Uno Harvan mukaan jopa saamelaiset kertovat Ukon pukeutuvan siniseen. Siniseen viittaan pukeutuivat myös indoeurooppalaiset taivaanjumalat. Viitta oli osa skandinaavien vaatetusta varhaiselta pronssikaudelta alkaen. Salon mukaan Suomessa pukeuduttiin tekstiileihin viimeistään toisen vuosituhannen toisella puoliskolla ennen ajanlaskun alkua, mahdollisesti aikaisemminkin. Kuvaus Ukon viitasta voi siis olla peräisin jo tältä ajalta. Rannikkoseuduilla viittoja käytettiin viimeistään pronssikauden lopusta alkaen. Salo kuitenkin huomauttaa, että “viitta” on laina muinaisvenäjästä, joten sana on lainattu suomeen luultavasti viikinkiajalla.

Ukon vaaja, Ukon kynsi ja muut

Kansanuskomusten mukaan Ukon yleisin ase oli ”Ukon vaaja”. Se oli kiviase, joka saattoi halkaista puun. Ukonilmalla vaaja iskeytyi syvälle maahan, josta sen saattoi kaivaa esiin. Maan uumenissa makaavan vaajan uskottiin nousevan maata kohti vuosien mittaan. Samanlaisia uskomuksia tavataan Harvan mukaan saamelaisilta, skandinaaveilta ja balteilta. Johtuen jumalallisesta alkuperästään, ukonvaajat olivat voimakkaita esineitä, joista veistettiin osia käytettäväksi kansanparannuksessa. Vaaja toimi myös tulta vastaan, koska se oli alkutulen synnyttäneen jumalan ase. Hämeenkyrössä uskottiin, että jos vaajan kanssa kiertää kolmasti kaskialueen ympäri, niin tuli ei aiheuta vahinkoa alueen ulkopuolella. Vaajoilla suojeltiin myös taloja tulipalolta ja niitä käytettiin yleisesti onnentuojina.

Salamiin yhdistetyillä kiviesineillä on ollut useita muitakin nimiä kuten ”Ukon kynsi”, ”Ukon nuoli” ja niin edelleen. Pienellä alueella itäisen Uudenmaan ja Koillis-Hämeen välissä on Harvan mukaan puhuttu “Ukon nauloista”. Gananderin mukaan Ukon naulat olivat “mustia ja kovia kivikiiloja”, mahdollisesti rautakautta edeltäneitä kivikirveitä. Salo ajoittaa ukkosenjumalaan liitettyjen maagisten kiviuskomusten saapumisen Suomeen myöhäisen pronssikauden ja rautakauden alun väliselle ajanjaksolle.

Ukon miekka

Miekka tiedetään toisinaan kertoa Ukon aseeksi. Se mainitaan joissakin tulen syntyä kuvaavissa runoissa. Salo on samaa mieltä Kaarle Krohnin kanssa siitä, että miekka ei ollut Ukon alkuperäinen ase, vaan myöhempi lisäys runoihin. Salon mielestä on kuitenkin ymmärrettävää, että Ukon aseeksi miellettiin aikakauden hienoin ase.

Krohn on arvellut tulisen miekan olevan kristillistä vaikutusta, mutta Salon mukaan kyse on vanhemmasta elementistä. Tulinen miekka voi hyvin tarkoittaa salamaa. Miekka ilmestyi Suomeen varhaisella pronssikaudella, mutta Ukon käsiin se päätyi Salon mukaan todennäköisesti vasta rautakaudella.

Ukon vasara, kirves ja kurikka

“Kultainen kurikka” ja “vaskinen vasara” ovat eittämättä osa Ukon varustusta.

“Ukko kultanen kuningas,
Vaari vanha taivahainen,
Ota kultanen kurikka
Tahi vaskinen vasara,
Käy sie korvet kolkutellen,
metsät synkät sylkytellen”

Yllä lainattu on metsästäjän rukous, mutta kurikka mainitaan myös esimerkiksi synnytysrukouksessa. Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että kurikka tai vasara on Ukon alkuperäinen ase, koska se on indoeurooppalaisen ukkosenjumalan ase, joka kantaa niin Tor kuin Perkunaskin. Esimerkiksi kreikkalaisessa mytologiassa ukkosenjumalan ase on kuitenkin sivilisaatiokehityksessä muuttunut pelkäksi salamaksi. On esitetty, että indoeurooppalaisen ukkosenjumalan alkuperäinen ase oli vasarakirves. Salo yhtyy tähän näkemykseen, koska ukkosenjumala omaksuttiin Suomeen vasarakirveskulttuurin aikaan. Vasarakirves ei ollut vasarakirveskansalle pelkkä ase vaan kokonaisen kulttuurin tunnus.

Toinen osa Unto Salo -referaatista. Tässä osassa arvuutellaan Ilmarisen olemusta. Ensimmäisen on luettavissa täällä.

—

Ilmari, tuulten jumala

Ajatus Ilmarista ukkosenjumalasta ei ole uusi. Jo Ganander esitti ajatuksen 1700-luvulla. Myöhemmät tutkijat ovat kuitenkin suhtautuneet Ukon ja Ilmarisen yhteyteen epäilevämmin. Uno Harva hylkäsi ajatuksen sillä perusteella, että Ilmarinen ei yhdisty kansanrunoudessa maan hedelmällisyyteen eikä Ilmariselta rukoilla sadetta. Lisäksi mikään ei viittaa siihen, että Ilmarista olisi pidetty ukkosen aikaansaajana.

Agricola toteaa Ilmarista:

“Ilmarinen Rauhan ja ilman tei /
ja matkamiehet edesvei”

Mitä Agricola tarkoitti “rauhalla” ja “ilmalla”? Setälä on osoittanut, että ilma tarkoittaa luultavasti tuulta ja myrskyä. Vielä nykyisinkin ukkosesta puhutaan ”jumalanilmana”, Salo huomauttaa. Uno Harvan mukaan rauha taas tarkoittaa myrskyn vastakohtaa, rauhallista, tyyntä säätä. Agricolan Ilmari oli tuulten jumala, jonka apua purjehtijat ja kalastajat tarvitsivat. Vienan Karjalassa tuulta taas tyynnytettiin seuraaville sanoilla:

“Tyynny, tuuli, tuulemasta,
ilman ranta riehkimästä,
tyynny tyynnyteltäessä.
Kyllä ma sukusi tietän,
tuolta oot taivosen navalta,
pitkän pilven rannan päältä”

Tuulten jumalan tyyssijaksi tiedetään siis taivaan keskikohta, taivosen napa, jossa Ukkokin oleskelee. Eräs mielenkiintoinen osoitus Ilmarisesta tuulten hallitsijana tulee Pohjois-Lapista. Vuonna 1682 erästä yli satavuotiasta utsjokelaista mies syytettiin Norjan puolella käräjillä noituudesta. Mies oli piirtänyt noitarumpuunsa kuvan jumalasta nimeltä Ilmaris, joka miehen mukaan hallitsi “myrskyä ja huonoa säätä”. Ilmaris on tietysti Ilmarille norjalaisittain lausuttuna.

Salo kiinnittää huomiota siihen, että rumpuun piirrettyä jumalaa kutsuttiin suomalaisella eikä saamelaisilla nimellä. Saamelaisillakin oli nimittäin tuulten jumala. Jumalan nimi oli “biegga galles” tai “biegga olmai” eli ”tuuli-ihminen”. Harva ja Haavio ovat molemmat rinnastaneet tämän jumalan Ilmariin. Bieggaa palvottiin, jotta hän pelastaisi ihmisen merellä myrskyn kourista. Tuuli-ihmisen “aseiksi” kuvataan noitarummuissa lapiomainen leveä terä, jolla tuulta nostatettiin ja laskettiin. Salo tietää kertoa, että samantapaisia esineitä on kuvattu Äänisen kalliomaalauksissa hirvenpääveneiden yhteydessä. Toisaalta Salon mukaan saamelaiset omaksuivat Biegga Gallesin skandinaaveilta, joiden tuulten jumala, Njord, on myös vuodenkierron, viljasadon, tulen ja rauhan jumala.

Haavio ja muut tutkijat ovat esittäneet, että Ilmarinen jakaa joitain ominaisuuksia Njordin kanssa, joka taas jakaa ominaisuuksia roomalaisten Vulcanuksen kanssa. Sekä Njord että Ilmarinen hallitsevat molemmat tuulia, auttavat matkamiehiä ja hallitsevat tulta. Salo kysyykin, olisiko Ilmarinen muuttunut Njordin vaikutuksesta merenkävijöiden ja kalastajien jumalaksi? Jos Ilmari omaksui Njordin ominaisuuksia, niin silloin kyseisten jumalien täytyi alun alkujaankin muistuttaa toisiaan ihmisten mielissä. Salo tunnustaa, että kyseessä on vain hypoteesi, mutta se selittäisi miksi ukkosenjumalasta tuli Länsi-Suomen rannikolla tuulten jumala kalastuksen ja merenkäynnin merkityksen kasvaessa. Salon mukaan tämä kehityskulku on voinut tapahtua varhaisella pronssikaudella meritaitoisten muinaisgermaanien asuttaessa rannikkoa. Vaihtoehtoinen ajankohta on vanhempi roomalainen rautakausi (50-200 jaa.), jolloin Ruotsista ja Gotlannista saapuneet muinaisskandinaavit asettuivat Varsinais-Suomen. Salo pitää varhaisempaa ajoitusta todennäköisempänä.

Varsinais-Suomessa Paimionjoen suulla sijaitsee Ilmarinsaari, josta löytyneet varhaisemman roomalaisen rautakauden aikaiset korut Salo tulkitsee Ilmarisen uhrilahjoiksi. Suomen rannikolta löytyy kiinnostavasti muitakin korulöytöjä, joita ei voi selittää kalmistoiksi. Salo ehdottaa, että Ilmarinsaaren kaltaiset löydöt voisivat olla naisten uhrilahjoja, joita annettiin ilmojen hallitsijalle miesten ollessa merillä.

Ilmari, seppäjumala ja sankariseppä

Ilmarinen esiintyy kansanrunoudessa takovana sankarina. Hän takoo taivaankannen, Sammon ja kultaneidon. Ilmarinen osallistuu myös Sammon ryöstöön. Salo käsittelee artikkelissaan vain taivaankannen takomista.

“Oil seppo omilla mailla,
jok” on taivosen takonut,
Ilman kannen kalkutellut,
Ei tunnu vasaran jäljet,
Eik’ om pihtien jaljet.
Sen mie sepäksi tiijäm.
Takojakse tarkimmakse,
Se on seppo Ilmarinen.”

Eräissä runoissa mainitaan lisäksi, että takominen tapahtuu “pajassa ovettomassa, ilman ikkunattomassa”. Ilmarinen myös asettaa tähdet paikoilleen. Haavion mukaan Ilmarinen on luojajumala ja takominen tapahtuu aikojen alussa. Uno Harva on huomauttanut, että taivaan takominen tunnetaan myös skandinaavisessa Edda-kirjallisuudessa. Harvan mukaan käsitys taivaankannen takomisesta olisi kristillistä vaikutusta maailman luovasta jumalasta. Salo on erimieltä. Hänen mukaansa taivaiden luoja on kyllä Ilmari, mutta tarina on voinut myöhemmin saada osakseen kristillisiä vaikutteita.

Salo huomauttaa, että “takoa” tunnetaan sanana kaikissa itämerensuomalaisissa ja balttilaisissa kielissä. Takominen yhdistyy kulttuuris-historiallisesta raudan muotoon saattamiseen, joten sanan alkuperä voisi olla pronssi- ja rautakausien vaihteessa, mutta Salo epäilee, että ”takomisesta” on puhuttu jo kivityökalujen yhteydessä. Sana voi siis olla yhtä vanha kuin Ilmarinen.

Rautatekniikkaan siirtyminen oli aikoinaan suuri tekninen mullistus, joka mahdollisti balttien ja itämerensukuisten kansojen omavaraisuuden työkalujen raaka-aineiden suhteen. Rautatyökalut vuorostaan antoivat tehokkaampia tapoja muokata ympäristöä, mikä näkyi esimerkiksi maataloudessa. Tieto raudan valmistusprosessista oli viimeisintä teknologista tietoutta, mutta samalla rautaan ja raudan takomiseen liittyi mystisiä ja uskonnollisia elementtejä. Tästä näkökulmasta takomismyytti voisi Salon mielestä olla rautakautinen, sillä pronssia ei taottu vaan valettiin – vaikkakin myös pronssia karkaistiin vasaroimalla. Kuitenkin vasta raudan myötä takomisesta tuli keskeisin tapa muokata metalliesineitä. Näin myytti taivaankannen takomisesta voisi palautua rautakaudelle. Mutta oliko taivaankansi metallista? Jos näin on ajateltu, niin myytti on helppo ajoittaa. Jos taas taivaankansi on ajateltu kiviseksi, mistä on viitteitä Etelä-Aasian uskomuksissa ja muinaisgermaanin sanoissa, niin myytti Ilmarisesta taivasta takomassa voi olla paljon rautakautta varhaisempi.

Salon mukaan Ilmarinen oli vasaraa käyttävä taivaanjumala ja ukkosenjumala, josta kehittyi tuulten jumala, taivaankannen takoja ja seppäsankari. Ilmarisen muutos vasaraa käyttävästä taivaan ja tuulten jumalasta seppäsankariksi on ymmärrettävä, sillä Ilmarisen elementit – tuli ja ilma – näyttelevät pääosaa rautamalmin rautakautisessa valmistusprosessissa.

Liivinmaa on historiallinen alue, joka käsitti nykyisen Etelä-Viron ja Pohjois-Latvian. Liivinmaalla eläneet itämerensuomalaiset ja balttilaiset kansat pakotettiin kristinuskoon 1100-1200-luvuilla tehdyillä ristiretkillä. Liivinmaan itämerensuomalaisia kansoja olivat virolaiset ja liiviläiset ja balttilaisia taas lättiläisten (latvialaisten) esivanhemmat kuten semgallit, latgallit, seelit ja kuurilaiset. Liivinmaa ei ollut ristiretkien aikaan järjestäytynyt kuningaskunniksi, mutta heimoilla oli jo tuolloin maakuntalaitos ja yhteisiä käräjiä.

Sana ristiretki tuo usein mieleen Palestiinan alueelle suuntautuneet sotaretket, mutta ristiretkeiltiin sitä muuallekin. Paavin käynnistämiä uskonnollisia sotaretkiä suunnattiin läntisen kirkon lähipiirissä eläneitä ei-kristittyjä tai kerettiläisiksi katsottuja vastaan. Retkellä lähteviä motivoi soturikunnia ja uskonnollinen innostus: marttyyreina kaatuneet pääsivät oppien mukaan suoraan paratiisiin. Ristiretkeläiset kutsuivat Palestiinaa Jumalan Pojan maaksi ja Liivinmaata taas Jumalan Äidin, Marian maaksi.

Liivinmaan kristillistämisestä kertoo saksalaisen Henrik-nimisen papin kirjoittama Henrikin Liivinmaan kronikka. Liivinmaan käännytystyö oli alkanut rauhanomaisesti 1100-luvulla, mutta osoittautunut pian ongelmalliseksi — pakanat kun pitivät usein omia jumaliaan parempina ja palasivat vanhaan uskoonsa “niin kuin koirat palaavat oksennukselleen”, kuten Henrik asian suvaitsevaisesti muotoili.

Henrik raportoi kristittyjen etenemisestä pakanoiden alueelle:

Poltimme ja hävitimme kaiken, tapoimme kaikki miehet, otimme naiset ja lapset vangiksi ja ryöstimme paljon karjaa ja hevosia.

Luonnollisesti liivinmaalaiset eivät tervehtineet “vapauttajiaan” avosylin ja ilomielin. Aseelliseen vastarintaan nousseet pakanat aiheuttivat ristiretkeläisille pahoja tappioita. Virolaisten kerrotaan vannoneen, että “kristittyjen nimeä vastaan heillä on yksi sydän ja mieli”. Virolaisten uppiniskaisuus sai Henrikin uhkumaan vihaa heitä vastaan. Ristiretkeläisten armeija ja sodankäynti sai pysyvät muodot kun alueelle muodostettiin hengellinen ritarikunta, Kalparitaristo (lat. Fratres militiae Christi).

Henrik kuvailee kronikassaan myös pakanoiden tapoja. Hän kertoo heidän pyhistä lehdoistaan ja metsistään sekä Tarapitha-jumalasta. Lisäksi hän kertoo, että liivinmaalaiset pesivät ottamansa kasteen pois ritualistisesti Väinäjoessa. Samoin he puhdistivat vedellä rakennukset, jotka kristityt olivat ottaneet haltuunsa pirskottamalla niihin vihkivettä.

Tarpeeksi kauan jatkunut totaalinen terrori mursi lopulta urheat liivinmaalaiset. Alueen kristillistäminen saatettiin loppuun, kun Saarenmaa kukistettiin alueen maakunnista viimeisenä 1227. Paikalle matkustaneella paavin edustajalla, piispa Vilhelmillä, oli psykologista silmää kun hän kehotti kalparitareita kohtelemaan liivinmaalaisia oikeamielisesti, jotta he eivät vajoaisi takaisin pakanuuteen. Alueelle syntyi kuitenkin epätasa-arvoinen yhteiskunta ja Liivinmaan talonpojat jäivät saksalaisten maaherrojen vallan alle.

Suomen kristillistämisestä ei ole säilynyt Liivinmaan kronikan kaltaista kuvausta. Ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa, että esivanhempiemme kristillistäminen olisi tapahtunut väkivallattomammin kuin muiden Itämeren alueen kansojen vanhan uskon tuhoaminen.

***

Lähteenä tämä artikkeli.