Taivaankannen takojat

Joka sai lehvän, sai ikuisen rakkauden.

Itämerensuomalaiset perinteet tietävät kertomuksen suuresta tammesta ja sen kaatamisesta. Tarinan alussa kaunis taimi kasvaa tuhkassa maanneesta terhosta. Se varttuu kunnes sen latva ulottuu taivaalle ja puun oksat levittäytyivät itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Suomen kielessä ihmisen elämän alkutaivalta kuvaillaan myös puisella metafarolla. Lapsen sanotaan olevan kuin taimi. Voidaan ajatella, että tämä ihmisen taimi kasvaa vaihe vaiheelta varreltaan vankistuen ja maailmaan vahvemmin juurtuen.

Ihmisen kasvinpolku on kiemurainen kehdosta hautaan. Polun varrella odottaa kamppailua, kärsimystä, toivoa, iloa, surua ja syyllisyyttä. Olemassaolon myrskyt riepottelevat ihmistä, joka välillä nousee voitokkaasti kukoistukseen, välillä sortuu, epäonnistuu ja aloittaa taas alusta. Ristiriidat raivaavat tietä uudelle kasvulle. Ihmisen elämälle on ominaista, että ilman rohkeaa osallistumista ja kokemuksiin antautumista ihmisen persoonallisuus ei voi kypsyä täyteen kukoistukseensa. Liiallinen harha-askelien varominen ja jatkuva toisten seuraaminen johtaa vain itsenäisen kehityksen lamautumiseen, taimen kuolemaan muiden puiden varjossa.

Ihmisen henkisen kehityksen ohjaava voima on luontainen tarve tuntea itsensä kokonaiseksi, eheäksi. Kokonaisuus merkitsee symbolien tasolla rikkomatonta kehää, ympyrää ja sykliä. Se on kaiken kiertokulkua ja vastakohtaisuuksien sovittamista yhteen. Ihmisen elämä on kuin kehä, jonka alkupuolella korostuu elämisen opettelu, itsenäistyminen, perheen perustaminen ja elämänuran rakentaminen. Elämänsä jälkipuoliskolla ihminen etsii vaistomaisesti henkistä eheyttä ja elämänsä merkitystä – ja valmistautuu kohtaamaan väistämättömän kuoleman ja voimiensa kuihtumisen.

Elämän kehää voidaan ajatella myös elinkaarena. Ihmisen elinkaari alkaa kehdosta ja kulkee hautaan asti, jossa se sukeltaa tuonpuoleiseen; näkymättömään, käsittämättömään ja muodottomaan. Tuonpuoleisesta kaari ilmestyy taas maailmaan vastasyntyneen lapsen matkassa. Tämä on ihmissuvun ikuinen kehä, jonka vastakkaisissa pisteissä ovat tuonpuoleiseen lähtevät vanhukset ja maailmaan syntyvät lapset. Kummatkin ovat maailmojen välisen rajan ylittäjiä, toiset tuntemattomaan matkaavia ja toiset sieltä saapuvia. Puun hahmo nousee esiin tämän suvun kiertokulunkin kohdalla. Vielä jokin aika sitten suvuilla oli karsikkopuita, joissa esivanhempien sielujen uskottiin asuvan. Kunnioitettu karsikkopuu yhdisti elävät ja kuolleet maailmojen välisen rajan yli yhdeksi sielulliseksi kokonaisuudeksi. Toisaalta suvun historia on usein tapana kuvittaa sukupuuksi, jossa sukupolvien ketju kulkee muinaisia esivanhempia kuvaavista juurista kohti uusia, haarautuvia elämän oksia.

Kolmantena kehien kokonaisuuteen limittyy mukaan koko luonto – tai pitäisikö sanoa kosmos, jota tammi pitää koossa rutimoraitana eli rautaisena maailmanpuuna. Luonnonkierto on suvun kehän tapaan elämän ja kuoleman vuorottelua: Lemminkäisen henkiinherääminen keväällä, kesän lyhyt mutta kiihkeä kukoistuskausi, talven pimeä rauha. Ihminen ja luonto huokuvat samasta jumalallisesta alkulähteestä, joten ihmisen elämä ja luonnonkierto heijastelevat toisiaan. Luonnossakin kierron murroshetket – alut ja loput, huiput ja laskut – ovat kaikkein pyhimpiä ja merkityksellisimpiä hetkiä. Ison tammen kerrotaan syntyvän keskikesällä vuoden valoisimpaan aikaan ja kaatuvan pimeän talven sudenhetkellä. Ihmisen ja luonnon yhteyden kannalta on kuvaavaa, että myös suuri osa lapsista saa alkunsa juuri keskikesällä.

Ison tammen juuret ovat syvällä Pohjolan mullassa ja sen latvusto huojuu taivaan tähtitarhojen tasolla. Iso tammi on toisinaan kansanperinteessä tasmatammi: puu, joka yhdistää maan ja taivaan nuoran tavoin. Näin se yhdistää itseensä kaksi vastakohtaa: maan ja taivaan, elämän ja kuoleman, maskuliinisen ja feminiinisen, samalla tavoin kuin ihmisen sielu sekä ihmisen suku yhdistävät itsessään nämä vastakohtaisuudet. Toisaalta Pohjolan synkät mullat ja taivaanvalojen loisto kuvaavat ihmisyksilön perimmäistä kaksinaisuutta: kykyä hyvään ja pahaan. Paha on juurakon pimeyttä, kaaosta ja mutaa, hyvä taas taivaan kirkkautta, sopusointua, valoa ja ilmaa. Kun tammi tarinassa kaadetaan, sen luonne tulee hyvin esiin: tammesta saadaan sekä hyvää että pahaa, siitä saadaan ikuista onnea ja rakkautta, mutta lastuista tulee sairauksia ja kuolemaa aiheuttavia nuolia Pohjolan noidille.

Tammi ihmisen symbolina tarkoittaa, että nämä molemmat puolet ovat osa jokaista ihmistä. Jokaisella meistä on verraton mahdollisuus sekä hyvään että pahaan. On ilmeistä, että kykenemättömyys nähdä pahuuden siemeniä itsessään johtaa pahuuden siirtämiseen oman persoonan ulkopuolelle. Tämä näkyy muiden ihmisten tai ryhmien demonisointina. Kypsän henkisen kokonaisuuden saavuttaminen edellyttää kuitenkin hyvän ja pahan tunnustamista itsessämme, ja sen ymmärtämistä, että pystymme halutessamme kumpaankin.

Tässä alkuperäisessä epävarmuudessaan ja sokeudessaan ihminen eroaa jumalista. Jumalat ovat hyvän ja pahan tuolla puolen, aina asioiden suuremman kokonaisuuden ja kiertokulun tiedostavia. Ison tammen kaataminen päättää luojajumalten ajan, ja tekee maailmasta sellaisen, millaisena ihmiset sen kokevat. Maailma on hajonnut, yhteys taivaan ja maan välillä on katkennut. Elämän ja kuoleman rajat ovat vahvistuneet ja muuttuneet pelottaviksi ja uhkaaviksi.

Jumalten alkuaika ei ollut silloin tai nyt, vaan se on kaiken ajan ulkopuolella. Jumalten aika on aina – ja ei koskaan. Myytit toistuvat luonnossa ja ihmisluonnossa ikuisesti. Joka vuosi tammi syntyy, kukoistaa maailmat yhdistäen ja kuolee ylväästi kaatuen. Toisin sanoen vuodenkierrossa maailmojen väliset rajat haurastuvat aina hetkeksi. Silloin maailma on taas yhtä samalla tavoin kuin jumalten aikana. Tällaisilla pyhillä mahdollisuuksien hetkillä itämerensuomalaiset kunnioittivat jumaliaan ja tekivät taikojaan.

Sama dramatiikka kuvastuu ihmisen sielussa. Maailman astuva lapsi on tietämätön sielunsa kokonaisuudesta. Silti lapsella on potentiaali, oma tuhkassa makaava tammenterhonsa, jonka avulla hänen on mahdollisuus kasvaa elämänkokemuksen vahvistamana itsensä tuntevaksi kokonaiseksi ihmiseksi. Parhaimmillaan ihminen kasvaa elinaikanaan jatkuvasti vahvistuen kuin kertomuksen tammi, joka yhdistää lopulta ilmojen tähtitarhat ja juurakoiden pimeät sokkelot kukoistavaksi kokonaisuudeksi, omaksi itsekseen. Tammen elämän päättää vedenalaisesta vainajalasta saapuva vaskihattuinen kuolema. Vainajala odottaa lopulta myös jokaista ihmistä. Astuessaan vuorollaan tuonpuoleiseen ihminen saattaa eheäksi ihmissuvun elävien ja kuolleiden kehän.

Eli aatoksia ja kokemuksia pyhäpäivän vietosta.

Minusta uskonnollisuus ei ole ensisijaisesti uskomuksia vaan tekoja. Miksi? Koska uskomuksen voi joskus ymmärtää vain tekojen kautta. Ajattelen, että jokaisen ihmisen sielunmaisema on saatu lahjana menneiltä sukupolvilta. Sekä tavat että uskomukset ovat osa tuota samaa sielullista perintöä. Kun siis ihminen noudattaa samaa uskonnollista tapaa kuin hänen esivanhempansa – vaikka sitten sen merkitystä sillä hetkellä täysin ymmärtämättä – niin teko koskettaa jotain osaa syvällä ihmisen sielunmaisemassa, ja vanhat uskomukset heräävät eloon, valaisten tavan merkityksellisyyden ihmiselle. Usko syntyy siis teoista.

Tietenkin on motivoivaa ymmärtää tavan merkitys edes jollain tasolla jo ennen sen noudattamista, mutta syvällisen ymmärtämisen saavuttaminen edellyttää tekemistä. Jos haluaa ymmärtää esi-isiään, heidän tavoilleen tulee antaa mahdollisuus, niistä tulee tehdä osa omaa elämäänsä.

Tältä pohjalta kiinnostuin pyhäpäivän viettämisestä. Se on osa sielunperintöäni. Muinaisista ajoista aina viime vuosikymmeniin saakka esivanhempani ovat erottaneet pyhäpäivän arjesta. Enkä nyt tarkoita pelkästään kristillistä pyhäpäivää. Muinaiset virolaiset – joiden verta minunkin suonissani juoksee – omistivat torstait ukkosenjumala Toorulle eli Torille. Viron vanha kansa ei tehnyt töitä torstaisin vaan he kokoontuivat iltaisin pyhään lehtoon kuuntelemaan torupillin soittoa, laulamaan ja tanssimaan. Torstai on Suomessakin ollut erityinen päivä. Muinaisia loitsurunoja -teoksen esipuheessaan Elias Lönnrot kertoo kansan tietäjien painottaneen, että otollisin hetki niin rukouksille “kuin monelle muullekin taikatyölle” oli torstai-iltana tai sunnuntai-aamuna. Sukukansa udmurtit taas viettävät perjantaisin uhrijuhliaan, koska perjantai on heille pyhä viikonpäivä, udmurt arnja.

Pyhäpäivän merkitys kiteytyy itsestään selvältä kuulostavaan lauseeseen: pyhä on arjen vastakohta. Pyhänä arkipäivien virta katkaistaan ja siihen luodaan tietoisesti muita hetkiä pyhempi saareke. Pyhäpäivä on kuin uhrilehto ajassa. Tällainen toiminta on antiteesi jälkiteollisen yhteiskunnan 24/7-tahdille. Pyhäpäivänä arjen askareet, huolet ja kiireet siirretään pois elämästä. Silloin levätään, muistetaan vainajia ja jumalia sekä nautitaan perheenjäsenten ja ystävien seurasta. Pyhänpäivän merkitys on siis sama kuin vuotuisjuhlien, mutta se on niitä pienimuotoisempi ja viikottainen.

Valitsen pyhäpäiväksi sen tutuimman pyhän eli sunnuntain. Sunnuntai tuntuu olevan merkityksellinen päivä kuunkierron kannalta. Maanantai oli kristinuskoa edeltäneessä kuukalenterissa aina kuun ensimmäinen päivä. Kuunkiertoa noudatteleva kuukausi oli noin 28 päivän mittainen. Tämän takia sunnuntai olisi ollut pyhä “maanantain aattona”. Sukukansojen kielissä arkipäivät ovat edelleen toisarvoisia pyhään verrattuna. Arkipäiviä kutsutaan sen suuntaisilla nimillä kuten “ensimmäinen arki” (maanantai), “toinen arki” (tiistai) jne. Lisäksi sunnuntai on tietysti ollut pyhä lukemattomille kristityille sukupolville ennen minua. Kuunkierrollisista syistä riippumattakin sunnuntai on nyky-yhteiskunnassa sopivin – tai vähiten huono – vaihtoehto pyhäksi päiväksi. Yritäpä vakuuttaa työnantaja siitä, että et voi vastedes tehdä torstaisin töitä!

Aloitan pyhän viettämisen. Lauantai-iltana puolenyön aikaan sammutan tietokoneen. Saman kohtalon kokisi televisio, jos sellaisen omistaisin. Suljen myös kännykän, sillä pyhänä olen tavattavissa vain kasvokkain. Herään aamulla ja pukeudun tavanomaista hienommin – pyhävaatteisiin. Perinteinen juhlien väri on valkoinen, joten puen päälleni valkoisen paidan. Yritän muistaa kunnioittavan pukeutumisen. Udmurteilla se tarkoittaa miehillä päähineitä ja naisilla huiveja päässä, ja sitä, että esimerkiksi paljaita käsivarsia ei saa näyttää. Lausun Päivän paistaessa aamurukouksen. Sitten yritän rauhoittua ja puhdistautua henkisesti. Samassa tajuan, että lauantai-illan saunominen kuuluu olennaisesti pyhän viettämiseen. Saunominen on henkistä ja ruumiillista puhdistautumista: valmistautumista tulevaan pyhään. Sytytän kotialttarille tulet, uhraan, ja – tämä tulee jotenkin vaistomaisesti – alan kiittämään suurempia voimia kaikesta omassa elämässäni ja läheisteni elämässä. Lausun myös kateiden karkotussanat.

Loppupäivän ajan olen puhtaassa ja rauhoittuneessa mielentilassa, ja yritän vältellä tekemästä mitään sen suurempaa. Se onkin yllättävän helppoa (lisää tähän vitsi laiskasta luonteesta). En pidä suurta meteliä ja kuljen vain jalkaisin, enkä silloinkaan pitkiä matkoja. Käyn pienellä kävelyllä luonnossa. En myöskään tee ostoksia tai muuta arkista. Kävelyltä palattuani ulkona jyrisee ukkonen ja komea Ukon kaari ilmestyy ikkunan taakse.

Illan hämärtyessä on hämäräpyhän aika. Hämäränhetken vietto on vanha maaseudun tapa. Iltahämärissä levättiin tai seurusteltiin töiden päätyttyä usein ennen valojen sytyttämistä ja ilta-askareiden aloittamista. Hetkestä huokuu pyhä hiljaisuus. Sen jälkeen istuskelen kynttilänvalossa ja jaan aterian vainajien kanssa. Jatkossa ajattelin siivota lauantaina ennen pyhää sekä tehdä pyhäpäivän ruuat etukäteen valmiiksi. Nyt olisi hyvä hetki viettää aikaa perheen, sukulaisten ja ystävien seurassa. Mutta tänään olen yksin, mikä on ihan mukavaa sekin. Jostain syystä koko päivän teki mieli hyräillä. Jos minulla olisi kantele, soittaisin sitä varmasti pyhäpäivänä. Lopulta ilta kallistuu yöksi. Puoliltaöin pyhä on ohi, mutta ei tee mieli palata arkeen. Mieli on kuulas kuin taivaankansi poutapäivänä.

Tule Uni ulkonta,
Käy lapsen kätkyesse,
Hullukkaisen hulpeloissa,
Vakahaisen vaatteloissa!
Sio lapselta silmät kiini,
Sio silkillä sitteellä,
Kuro lapselta kulmat kiini,
Kuro kulta rihmalla!
-Vanhan kansan kehtolaulu

Unen voi ajatella olevan alisen maailman olento. Ylinen on kuin kuulas sininen taivas ja loistava auringonkehrä: valoa, ykseyttä, puhtautta, eteeristä aineettomuutta ja kirkasta selkeyttä. Monoteistiset ja moralistiset uskonnot sekä moderni tiede suhtautuvat pakkomielteenomaisesti tähän ykseyteen, puhtauteen ja selkeyteen. Alisen mullan alla on taas pimeyttä, moninaisuutta, ruumiillisuutta, elämän labyrinttejä ja villiyttä. Keskinen maailma on näiden kahden todellisuuden yhdistelmä. Keskisessä maailmassa vuorottelevat yö ja päivä, uni ja valve. Tuskin tarvitsee erikseen korostaa, että Pohjolan ja jumalten ikuinen mittelö kuvastaa juuri näiden voimien vuorottelua. Minusta ihmisen henki kaipaa ylös aurinkoon. Sielu taas ei elä pelkästä järjestä ja selkeydestä vaan se tarvitsee myös mielikuvitusta.

Luonnonkansojen ihmiset elävät kirjaimellisen ja vertauskuvallisen maailman välissä. He tavallaan elävät toinen jalka näkymättömässä todellisuudessa. Länsimainen ihminen saavuttaa saman maailman vasta unessa (tai tietyissä mielisairauksissa). Uni laskee ihmisen toiseen todellisuuteen, aliseen, missä ihmisen mielikuvitus kuvittelee itsensä uudelleen. Sielun mielikuvitus tarvitsee hengen ylisten ihanteiden seuraksi monimuotoisuutta, kaoottisesti assosioivaa mielikuvavirtaa, elämän pimeämpiä puolia sekä ruumiillisia tuntemuksia – ja siksi nämä asiat korostuvat unimaailmassa. Samalla unet tuovat ihmisen lähelle alisen asukkaita – vainajia.

Uskon sielullisen maailman autonomiaan yli aineellisen maailman rajoitteiden, joten minusta on ilmeistä, että unessa sielu voi liikkua ajassa ja paikassa vapaammin kuin tässä maailmassa. Tämä selittäisi muun muassa enneunet.

Seuraavat Marcus Aureliuksen lähes kaksi vuosituhatta sitten kirjoittamat sanat heijastelevat suomenuskonkin hyveitä. Oikeamielisen ihmisen kunnioitettavin saavutus on varjella itse-sieluaan puhtaana ja suoraselkäisenä maallisen vaelluksensa ajan.

Älä koskaan arvosta omana etunasi sitä, mikä pakottaa sinut joskus rikkomaan luottamuksen, hylkäämään itsekunnioituksen, vihaamaan jotakuta, epäilemään, kiroamaan, näyttelemään, himoitsemaan jotakin, joka vaatii ympärilleen seiniä ja verhoja. Joka asettaa etusijalle oman mielensä ja jumalhenkensä ja sen hyveen pyhät riitit, ei pane toimeen murhenäytelmää, ei huokaile, ei kaipaa yksinäisyyttä eikä väkijoukkoja. Mikä tärkeintä, hänen elämänsä ei ole takaa-ajoa eikä pakenemista eikä häntä kiinnosta lainkaan, saako hän käyttää ruumin sisäänsä sulkemaa sieluaan pidemmän vai lyhyemmän aikaa. Vaikka hänen pitäisi poistua nyt heti, hän lähtisi yhtä kevyin mielin kuin voisi tehdä jotain muutakin, minkä voi suorittaa vaatimattomasti ja säädyllisesti. Kaikessa elämässään hän varoo yksin sitä, ettei hänen ymmärryksensä joudu mihinkään älylliselle, yhteisölliselle eläimelle vieraaseen tilaan.

Marcus Aurelius, Itselleni

Theodor Kittelsen – Pesta i trappen (1896)

Lueskelin šintolaisten tavoista. Šintolaisille kuollut ruumis on epäpuhdas, vaarallinen ja voimakas. Kuolleen ruumiin vaurioittamista pidetään vakavana rikoksena. Tästä syystä šintolainen voi olla vastahakoinen allekirjoittamaan elinluovutustestamenttia tai paperia, joka oikeuttaa hänen ruumiinsa käytön tieteelliseen tutkimukseen kuoleman jälkeen. Vallitseva länsimainen näkemys sen sijaan on kutakuinkin se, että ruumis on pohjimmiltaan biomassaa siinä missä mikä tahansa muukin asia. Jos ihminen on siis eläessään ollut myötäsukainen ruumiinsa käyttämiselle, niin vainajan leikkelyssä ei ole sinällään mitään väärää.

Muinaissuomalaisten käsitykset olivat tietysti lähempänä šintolaisuutta kuin modernia länsimaista ajattelua. Kuollut ruumis oli vaarallinen ja tabu. Tätä vaarallisuuden tunnetta ei voi järjellistää joksikin “primitiivisten” ihmisten tiedostamattomaksi bakteerikammoksi, vaan ruumiin vaarallisuuteen liittyi puhtaasti yliluonnollisia ja myytillisiä käsityksiä. Uskottiin kalmaan, jonka saattoi saada vainajille kuuluneista tai heidän yhteydessään olleista esineistä tai vedestä, jolla vainaja oli pesty. Kalma saattoi tarttua kalmistoista, luurangoista tai ruumislaudoista, joilla vainaja lepäsi. Vesikalman saattoi saada paikasta, johon joku oli hukkunut. Mutta erityisen pelätty oli keskosen kalma. Sen uskottiin tarttuvan paikasta, johon oli laitettu liian aikaisin syntyneen lapsen ruumis. Kalman tartunta eli kalmannenä ilmeni mielenvikaisuutena, sekavuutena ja hermostuneisuutena. Sairastuneen ruumissa kalman merkkinä saattoi olla esimerkiksi märkivä haava. Kalma parannettiin lähettämällä se takaisin kuolleiden valtakuntaan. Tietäjän taioissa kuolleiden valtakuntaa edusti konkreettisesti hautausmaa ja myytillisesti Tuonela, pohjoinen ja maanalainen. Siksi kalmaa parannettiin esimerkiksi pesemällä sairastunut pohjoiseen tai auringonlaskuun päin virtaavasta purosta otetulla vedellä ja kantamalla pesuvesi sitten hautausmaalle. Pestessä manattiin kalmaa poistumaan.

Mene, kalma, karsinaan
Alle kylmän kynnyshirren,
Alle kauhean katoksen
Ihosta inehmo raukan,
Karvasta emon kapehen,
Emon tuoman ruummihista!
Ei sinulla sijoa täällä,
Ei aikasta asuntoa,
Ei tahota tarpehella,
Ei himolla hopeankana.

Kuolemaan liittyvät henget, haltijat ja vainajat yhdistyvät uskomuksissa kalman väeksi. Siinä missä esivanhemmat olivat tuttuja ja kunnioitettuja kuolleita, kalman väki eli kirkon väki taas parveili kalmistossa epämääräisenä ja pelottavana haamujen joukkona. Kalman väen lähettyvillä tuli olla hiljaa eikä hautausmaalla sopinut nauraa eikä juosta, sillä loukatut tai häirityt vainajat saattoivat vihastua loukkaajalleen. Vihastunut kalman väki aiheutti loukkaajalleen sairauksia. Toisaalta hurjaluontoinen tietäjä saattoi ostaa hautausmaan haltijalta kalman väkeä omaan palvelukseensa. Tämä oli kuitenkin vaarallista, koska toisinaan kalman väki otti ylivallan isännästään tai emännästään. Joidenkin uskomusten mukaan kalman väki saattoi vaeltaa hautausmaalta hakemaan kuolettavasti sairasta ihmistä Tuonelaan. Yleensä (onnekseen) tavalliset ihmiset eivät nähneet tätä synkkää kulkuetta, mutta kuolemansairas itse, tietäjät ja eläimet saattoivat aistia kulkevan kuoleman.

Kun puhutaan esivanhemmista, niin ketä oikeastaan tarkoitetaan? Kysymys ei ole niin yksinkertainen kuin miltä se aluksi kuulostaa. Ja teen tämän kirjoituksen ajaksi keinotekoisen erottelun biologisten ja sielullisten esivanhempien välillä. Eli vaikka lasken karhun sielullisesti osaksi sukuani, niin viittaan tässä kirjoituksessa vainajilla selkeyden vuoksi yksinomaan Manalle menneisiin ihmissukulaisiin.

Eräässä rukouksessa pyydetään Luojaa rakentamaan “rautainen aita” ja “kivilinna” taivaasta maahan asti ihmisen kodin ja oman väen ympärille. Tuollainen aita kohoaa erottamaan asioita toisistaan – myös tuonpuoleisessa. Sukuvainalajaan pääseminen edellytti sukulaisuutta. Lisäksi vaikuttaa siltä, että muinaissuomalaisille ainakin kuolintapa vaikutti ihmisen kohtaloon kuoleman jälkeen. Väkivaltaisesti kuolleet menivät ehkä taivaaseen verisurman saaneiden vainajalaan. Itsemurhan tehneiltä pääsyn Manan majoille kielsi itse Väinämöinen. Puhuttiin sijattomista sieluista, joille ei kuoleman jälkeen löytynyt omaa paikkaa ja rauhaa. Toisinaan sielun matka Manalle ei onnistunut traumatisoivasta kuolintavasta johtuen ilman ulkopuolista apua. Suomen historia on sotainen ja väkivaltainen, joten sijattomat sielut eivät varmasti ole olleet harvinaisia. Tältä kannalta tarkasteltuna esimerkiksi kirkon suorittamat sisällissodan uhrien siunaukset eivät ole vain psykologinen ja symbolinen ele suomalaisille, vaan kärsivien sielujen oikeaa auttamista. Mutta luonnollisesti luottaisin sielujen Manalle saattamisessa enemmän oikean tietäjän apuun kuin luterilaiseen kirkkoon.

Mutta sitten takaisin esivanhempiin. Millainen vainaja pääsee tuon rautaisen aidan ja kivisen linnan rakentajaksi: oikeaksi esivanhemmaksi, jolle voin uhrata ja jonka apuun voin turvata? Uskon, että esivanhempien väkeen kuuluvat kaikki ne esi-isät ja esiäidit, jotka ovat eläneet kunnioitettavan elämän. En kannata ajatusta, että kaikki esivanhemmat ovat kunnioituksensa ansainneet vain siksi, että he ovat samaa sukua ja vainajia. Tähän monia syitä, mutta selkein ja yksinkertaisin on se, että vainajalle uhraaminen ja hänen rukoilemisensa tuo aina hänen ominaisuuksiaan takaisin tähän maailmaan, osaksi elävien elämää. Samaan ajatteluun perustuu lasten nimeäminen edesmenneiden arvostettujen ja rakkaiden sukulaisten mukaan. Siksi minä en rukoile väkivaltaisesti kuolleita vainajia (lukuunottamatta yhteisön puolesta ns. oikeutetussa sodassa kaatuneita), en rukoile rikollisia (lukuunottamatta niitä, joiden “rikos” oli lainsäädäntöä korkeamman moraalin noudattaminen), en ennen nimenantoa kuolleita lapsia, en huonoihin elämäntapoihin kuolleita (alkoholismi) enkä itsemurhan tehneitä vainajia.

Edellä mainittuja kuolleita on joissain kulttuureissa pidetty “pimeinä vainajina”. Heille ei ole uhrattu, heidän nimeään ei ole mainittu. Usein heille ei ole edes järjestetty hautajaisia. Tällainen vainajien sivuuttaminen voi tuntua julmalta, mutta sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä rakkauden puuttumisen kanssa. Väkivaltaisesti tai oman käden kautta kuollut lähimmäinen herättää luonnollisesti halun kunnioittaa hänen muistoaan. Tämä on vain inhimillistä. Itse voisin sytyttää kynttilän ja rukoilla tällaisen sielun puolesta, jotta hän pääsisi eteenpäin ja saisi rauhan. Enempää en hänen puolestaan voi näillä taidoilla tehdä. En ikinä uhraisi sielulle tai rukoilisi tällaista sielua itseään. Kuten jo todettiin, uhri on aina toive siitä, että sen vastaanottaja vaikuttaisi uhraajan elämään. Ja jos totta puhutaan, niin tuskin kukaan haluaa vaikkapa väkivaltaisen kuoleman kärsinyttä, sekavaa ja mahdollisesti vihaista sielua osaksi elämäänsä.

Pelkkä kuoleminen ei siis tee ihmisestä esivanhempaa. Hänen tulee elää ja kuolla oikean esivanhemman tavalla. Esi-isien ja esiäitien rauta-aita sulkee siis sisäänsä suvun hyvät ja vastuulliset elämät, hyvät teot ja moraaliset ihanteet, joista elävät saavat väkeä eloonsa. Esivanhemmat varjelevat omiaan, mutta pitävät myös vankasti kiinni suvun onnesta, arvoista ja kielloista. Hyvä elämä on sitä, että tuntee nämä arvot ja pystyy kuoleman jälkeen astumaan esivanhempien joukkoon kunnioitettuna sieluna. Todettakoon, että en näe mitään syytä ajatella, että vainajan omastani poikkeava uskonnollinen vakamus sulkisi hänet kunnioitettavien esivanhempien ulkopuolelle. Oleellisinta, että kunnioittaa esivanhemmistaan niitä ihmisiä, joiden elämä, luonne ja teot ansaitsevat kunnioituksen – ja joiden vaikutuksen haluaa tuntuvan myös omassa elämässään. Syvästi kristityn esiäidin rankka elämä 1800-luvulla Savon korvessa on voinut olla hyvinkin kunnioituksenarvoinen ja täynnä luonteenlujuutta, äidinrakkautta muita arvokkaita ominaisuuksia.

Rehellisyys jumalallisen edessä merkitsee, että ihminen sitoutuu johonkin. Tämä ei miellytä niitä, joihin vetoaa kuva juurettomasta mystikosta, joka agnostisesti vailla oppijärjestelmiä kulkee etsien hengellisiä ”kiksejään”. Mutta juurettoman mystikon polku ei vetoa minuun. Uskon, että aito kokemus ja syvä ymmärrys jumalallisesta on mahdollista saavuttaa vain sitoutumalla oppiin ja perinteeseen. Ilman vakavaa sitoutumista uskonasiat ovat ihmiselle pohjimmiltaan pelkkiä makumieltymyksiä. Sitoutuminen merkitsee sitä, että ihminen tunnustaa jonkin hänen hetkellisiä mielijohteitaan suuremman olemassaolon. Se merkitsee sitä, että ihminen alkaa suhtautumaan uskonnollisuuteen vakavasti, elämän ja kuoleman kysymyksenä.

Valitettavasti postmodernin ajan ironinen henki ei kannusta ihmisiä suhtautumaan vakavasti mihinkään. Sitoutuminen on liian “orjallista”, makumieltymyksiä ja valinnanvapautta rajoittavaa. Samalla sanotaan rivien välistä, että ei uskonnollisuus nyt niin vakavasti ole osa ihmisen elämää. Mutta silläkin uhalla että kuulostan viisastelevalta ja lattealta, vertaisin uskonnollista sitoutumista ihmisten väliseen sitoutumiseen. Aivan kuten uskonnollisuudessakin; aito kokemus ja syvä ymmärrys on ihmisten välillä mahdollista vain sitoutumisen kautta.

Seita Lapin lakeuksilla.

Surketa on, sanoo Högström, nähdä Lappalainen menossa uhraamaan. Kun hän tulee niin lähelle, että näkee sen paikan, jossa luulee jumalan asuvan, niin hän ottaa lakin päästään ja kumartelee kumartelemistaan. Vielä likempänä hän alkaa ryömiä nelin kontin, kunnes pääsee kiven luokse, jonne jättää uhriantimensa.

Heikki Meriläiselle muisteli vanha Lappalainen Ruotsin puolella, että uhritoimituksen aikana kaikkien perheen jäsenten tuli saapua uhripaikalle puhtaaksi pestyinä ja maaten kasvoillaan pyytää seidalta sitä onnea, jonka edestä uhrattiin. Perheen vanhin vei paljain päin uhrattavan elukan paikalle ja rukoili: ‘Tässä on paras kaluni, tämän annan jumalalle; jumala antakoon parempia minulle’. Sitten kumartui kolmasti niin syvään, että kasvot tapasivat maahan.

–Julius Krohn – Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus.

“Uuspakanoiden” suusta saa aina kuulla, miten he kohtaavat jumalansa ylpeästi pää pystyssä ja soturimieli rinnassaan, eivät nyöristellen ja kumarrellen kuin “lammasmaiset” kristityt. Kaikki vähänkään vilpittömään nyöryyteen ja jumalanpelkoon viittaava perinneaines halutaan sivuuttaa kristillisenä rappiovaikutuksena. Minusta tällaisen eetoksen korostaminen on moderni ilmiö, jolla enemmän yhteistä Nietzschen ja kumppaneiden kuin muinaisten esivanhempiemme kanssa. Asiaan vaikuttaa se, että new agen vaikutuksesta tapaamme ajatella, että kohtaamiseen jumalallisen kanssa saa liittyä vain kaikenlaisia “kivoja”, myönteisiä, tasa-arvoistavia tuntemuksia; mutta ei esimerkiksi pelkoa ja oman arvonsa vähättelyä.

Totta kai esivanhempamme kävivät jumalten kanssa rehdisti “vaihtokauppaa” ja sen sellaista. Silti nyöryyden halveksimisen syynä on mielestäni modernin ihmisen piiloateismii ja kykenemättömyys kokea aidosti toismaailmallista pyhyyttä. Sellaisen pyhyyden kohtaaminen saa nimittäin ihmisen vapisemaan, uskonnosta riippumatta.

Kirjoitin Iltamon kysymysten innoittamana lyhyen kuvauksen uskonnollis-eettisestä ajattelustani. Toisin kuin muistin, en sellaista aiemmin tähän blogiin kirjoittanut. Jokainen on varmasti ajatellut näitä asioita – ja tässä tulee näkemykseni.

Mielestäni on olemassa hyviä ja pahoja tekoja. Hyvät teot ovat hyviä ja oikeita, koska ne tuovat ihmiselle hyvän onnen ja mielenrauhan. Kun ihmisen onni on vahva, asiat onnistuvat sulavasti, maailma on täynnä mahdollisuuksia ja ihmisen mieli selkeä. Mutta kun onni on heikko, jopa yksinkertaisimmat asiat nousevat ylitsepääsemittömiksi esteiksi. Maailmalla, kosmoksella, on aikojen alussa luotu tasapainonsa. Viisas ihminen elää elämänsä tuota tasapainoa kunnioittaen ja omaa onneaan vahvistaen. Oikeat teot vahvistavat onnea, kun taas maailman tasapainoa järkyttävät teot heikentävät sitä. Koska kaikki olevat ovat yhtä, niin ihmisen teot suuntautuvat aina tavalla tai toisella häneen itseensä. Pahat teot ovat pohjimmiltaan itsetuhoa.

Onnea vahvistavia tekoja ovat esimerkiksi pyhien paikkojen ja luonnon kunnioittaminen sekä yhteys jumaliin ja esivanhempiin (sielullisiin). Tämä pitää paikkansa erityisesti vuodenkierron murroshetkinä (juhlapyhät), jolloin ihmisen toiminta on erityisen merkityksellistä. Yhteys sielullisiin on tärkeä, koska jumalten alkuaika on ohi, suuri tammi on kaatunut ja ihmisten yhteys taivaalliseen on katkennut. Siksi ihmisellä on taipumusta ajautua typeriin ja huonoihin tekoihin, jotka horjuttavat maailman ja ihmisen tasapainoa. Ihmisten on itse haettava uudelleen yhteyttä yliseen jumalalliseen. Tätä yhteyttä kuvastavat monet uskonnolliset teot kuten karhunkallon nostaminen kallohonkaan.

Onnen turmelee sielullisten halveksuminen, tabujen rikkominen, luonnon turmeleminen ja muut huonot teot. Pidän tabuja heimokohtaisina: esivanhempien jälkeläisilleen asettamina ja valvomina. Minulle laulujoutsenen surmaaminen olisi onnen tuhoava teko, mutta en ole varma olisiko se sitä vaikkapa kiinalaiselle. Tämä siksi, että suvun onni on yhteinen, joten se periytyy esisuvulta jälkeläisille. Onni, jota esi-isäni varjeli, on samaa onnen virtaa kuin omani. Siksi samat asiat voivat pilata onnen nyt ja silloin.

Myös hyveet ovat onnea vahvistavia. Hyveitä ovat esimerkiksi kohtuullisuus, käytännöllinen viisaus ja anteliaisuus. Hyveiden vastakohdat voidaan mieltää paheiksi tai synneiksi. Kansanperinteessä onnen tuhoavia “syntejä” ovat esimerkiksi kateus, vihanpito, saituus, varastaminen, valehtelu, luonnonvoimien pilkkaaminen ja eläinrääkkäys.

Ihminen siis ylläpitää maailman tasapainoa elämällä oikeamielistä elämää, jossa jokainen oikea teko kasvattaa hänen onneaan. Tuhoisat teot vähentävät näitä ominaisuuksia ja muuttavat ihmisen lopulta onnettomaksi, sekavaksi ja itsetuhoiseksi. Hyvin eletty elämä on sellainen, jossa hyvät teot seurauksineen ovat huonoja tekoja suuremmat.

—

Pohdintaa aiheesta muun muassa seuraavissa kirjoituksissa:

1. Suomenuskon hyveet
2. Suomenuskon hyveet II
3. Pyhä ja paha
4. Ajatuksia sielun menetyksestä
5. Ajatuksia yksinäisyydestä
6. Sananen hyveistä
7. Hyvä elämä
8. Kiire ja kohtuullisuus
9. Syntymästä kuolemaan
10. Elämän osa.

Carl Jung teoksessa Job saa vastauksen (Otava 1974):

“Seuraavassa tulevat [..] puheeksi uskonnollisen uskon kunnioitusta ansaitsevat asiat, ja jokainen, joka ne ottaa puheeksi, on aina vaarassa repeytyä kappaleiksi niiden kahden puolueen välillä, jotka juuri näistä seikoista kiistelevät. Kiista perustuu siihen eriskummalliseen olettamukseen, että jokin on ‘totta’ vain silloin, kun se osoittautuu tai on osoittautunut fyysiseksi tosiseikaksi. Niinpä esimerkiksi se, että Kristus syntyi neitseestä, on toisille fyysistä totta, johon he uskovat, kun taas toiset sen kiistävät, koska se on heistä fyysisesti mahdotonta. Jokainen voi nähdä, että tämä ristiriita on loogisesti ratkaisematon, ja siksi olisikin parasta luopua tuon kaltaisista hedelmättömistä väittelyistä. Kumpikin osapuoli on näet sekä oikeassa että väärässä, ja molemmat saattaisivat päästä yhteisymmärrykseen, kunhan vain olisi tahtoa luopua yhdestä pikku sanasta: ‘fyysinen’. Ei ‘fyysinen’ ole ainoa totuuden kriteeri. On näet myös sielullisia totuuksia, joita ei fyysiseltä kannalta voida selittää, ei todistaa eikä kiistää. Jos esimerkiksi yleisesti uskottaisiin, että Rein-virta joskus olisi kääntynyt suistostaan takaisin kohti alkulähteitään ja palannut sinne, niin olisi tämä usko sinänsä tosiseikka, joskin tuollainen lausuma fyysiseltä kannalta olisi äärimmäisen epäuskottava. Usko siihen olisi sielullinen tosiseikka, jota ei voi kiistää ja joka ei todistuksia kaipaa. Tähän lajiin kuuluvat uskonnon lausumat. Ne koskevat kauttaaltaan seikkoja, joita ei fyysisesti voida todeta. Ellei näin olisi, ne eittämättä kuuluisivat luonnontieteiden pariin, josta ne heti karsittaisiin, koska ne eivät ole empiirisesti koeteltavissa. Fyysisen alueelle sijoitettuna niissä ei olisi mitään mieltä. Ne olisivat pelkästään ihmeitä, jotka jo sinänsä herättävät epäilyä eivätkä kuitenkaan voi todistaa hengen todellisuutta eli mitä mieltä niissä on, sillä se missä on mieltä ja merkitystä, puhuu todistuksittakin puolestaan aina. Mitä mieltä on Kristuksessa ja mikä on Kristuksen henki – sen tajuamme todelliseksi ja voimme omaksua ilman ihmeitäkin. Ihmeet ainoastaan vetoavat niiden ymmärrykseen, jotka eivät pysty käsittämään merkitystä. Ne ovat pelkkää ymmärtämättä jääneen hengen todellisuuden korviketta. Tällöin en halua kieltää sitä, että hengen elävään läsnäoloon toisinaan voi liittyä ihmeellisiäkin fyysisiä tapahtumia: haluan vain painottaa, etteivät nämä suinkaan voi korvata eivätkä liioin toteuttaa olennaista tietoa, joka tulee hengestä yksinomaan.

On tosiasia, että uskonnolliset lausumat usein ovat jopa ristiriidassa fyysiseltä kannalta todistettuihin ilmiöihin. Tämä puolestaan todistaa, että henki on itsenäinen joutuessaan fyysisiin havaintoihin perustuvan menettelytavan eteen ja että sielun kokemukset ovat tietyssä määrin riippumattomia fyysisen maailman tapahtumista. Sielulla on oma autonomiansa, ja uskonnolliset lausumat ovat sielun tunnustuksia, jotka perimmältään pohjautuvat tiedostamattomiin eli transsendentteihin tapahtumakulkuihin. Näihin ei fyysisen havainnon tietä voi päästä käsiksi, mutta ne osoittavat olevansa olemassa vastaavien sielun tunnustusten kautta.

Ihmisen tajunta välittää nämä ilmaisut – toisin sanoen se saattaa ne havainnollisiin muotoihin, jotka puolestaan joutuvat alttiiksi moninaisille ulkoisen ja sisäisen luonnon taholta tuleville vaikutuksille. Tästä johtuu, että puhuessamme uskonnon sisällöistä liikumme kuvien maailmassa, jossa viitataan sellaiseen mitä ei voi sanoin lausua. Emme tiedä kuinka selviä tai epäselviä nämä kuvat, vertaukset tai käsitteet ovat suhteessa vastaavaan transsendenttiin kohteeseen. Jos sanomme esimerkiksi sanan ‘Jumala’, niin ilmaisemme vain kuvan tai sanallisen käsitteen, jossa on aikojen kuluessa tapahtunut monia muutoksia. Niinpä emme pystykään varmuudella sanomaan – emme edes uskon varmuudella – onko näissä muutoksissa kysymys vain kuvista ja käsitteistä vai juuri siitä, mikä on lausumattomissa. Voimmehan kuvitella Jumalan ikuisesti virtaavaksi elämäntäyteiseksi voimaksi, mikä koko ajan muuttuu hahmosta toiseen – samoin kuin voimme kuvitella Jumalan olennoksi, joka ikuisesti pysyy paikoillaan eikä muuksi muutu. Ymmärryksemme mukaan tämä ainakin on varmaa: Jumala käyttää itsestään kuvia, antaa itsestään mielikuvia, jotka muuttuvat ihmisten fantasiassa, ajasta ja paikasta riippuen, vuosituhannesta toiseen. Epäilemättä näissä kuvissa on jotakin, mikä on ankkuroitu tietoisuuden tuolle puolen, ja siitä syystä uskonnon lausumat eivät rajattomasti ja kaoottisesti muuntelehdikaan, vaan niistä näkyy, että pohjimmaisina ovat muutamat harvat perusmallit, arkkityypit. Niistä sinänsä emme voi mitään tietää, sen paremmin kuin psyykestä tai materiastakaan: malleja vain voimme laatia, tietäen että ne ovat riittämättömiä – seikka jonka taas uskonnon lausumat yhä uudelleen vahvistavat.”