Taivaankannen takojat

Esitän tässä kirjoituksessa joitakin huomioita nimen antamisesta kansanperinteen valossa. Tarkoitukseni on kuvata nimeämistä tapahtumana, en keskity tässä yhteydessä kertomaan yleisemmin nimistä, niiden merkityksistä tai valitsemisesta, niin mielenkiintoista kuin se olisikin. Olen näitä aiheita sivunnut jonkun verran eräässä aikaisemmassa kirjoituksessa.

Ensimmäisen hampaan puhkeamista on Suomessa pidetty merkkinä siitä, että lapsi on saanut suojelushaltijansa eli haltijasielun. Haltijasielulla selitettiin muun muassa ihmiskohtaloiden erilaisuutta, ihmisen onnea ja menestystä sekä voimakkaiden persoonallisuuksien kuten samaanien ja tietäjien henkisiä kykyjä; vahvalla ihmisellä oli voimakas haltija. Mutta ennen suojelushaltijan saamistakin lapsen piti osoittaa kestävyytensä. Muinaisaikoina lapsen selviäminen hengissä ensimmäisen hampaan puhkeamiseen oli todiste siitä, että vastasyntyneellä oli riittävästi elinvoimaa ja avuttomuudestaan huolimatta lapsi oli kyennyt vastustamaan maailman vihamielisiä voimia. Saavutus antoi lapselle ikään kuin oikeuden tulla hyväksytyksi suvun jäseneksi. Asiaa voidaan ajatella hieman toisellakin tapaa. Suvun kantavanhempia edustavan suojelushaltijan saapuminen lapsen elämään oli eläville merkki siitä, että tuonpuoleisen voimat olivat hyväksyneet vastasyntyneen osaksi elävien ja vainajien muodostamaa suvun kokonaisuutta.

Uuden aseman myötä lapsi sai myös sen ulkoisen tunnuksen: nimen. Nimi valittiin tietenkin ennen varsinaista nimeämistä, mutta vanhemmat varoivat lausumasta nimeä ennen kuin lapsi sai suojelushaltijansa, sillä nimen lausumisen uskottiin voivan kiinnittää vihamielisten voimien huomion lapseen. On huomionarvoisaa, että tämä luultavasti ikivanha tapa elää Suomessa nykypäivänäkin. Monet vanhemmat eivät halua paljastaa ulkopuolisille lapselleen valittua nimeä ennen ristiäisiä. Nykyisin ihmisten syyt nimen salailuun liittyvät tosin useimmiten muihin seikkoihin kuin henkimaailman harhauttamiseen.

Virossa, mahdollisesti Suomessakin, on ollut tapana ripustaa lapsen kaulaan ensimmäisen hampaan puhkeamisen johdosta suden tai hevosen hammas tai koristehelmiä taikka muu amuletti. Myöhempinä aikoina tapaa on selitetty sillä, että eläinten hampaiden ansiosta lapselle kasvaa vahvat omat hampaat. Toive vahvoista hampaista on varmasti ikivanha, mutta tavan alkuperäinen merkitys on kuitenkin todennäköisesti ollut laajempi; kaulakoru on ollut symboli lapsen elinvoimalle. Suojelushaltijan, nimen ja amulettinsa saanut lapsi ei enää ollut täysin avuton vihamielisten voimien edessä.

Kansantarinoissa kerrotaan, että ennen hampaan puhkeamista (tai myöhemmissä tarinoissa ennen lapsen kastamista) pahantahtoiset henget saattavat vaihtaa lapseen sielun tai koko lapsen vaihdokkaaseen. Virossa vaihdokkaita kutsuttiin piruiksi. Vaihdokas poikkesi tavallisesta ihmislapsesta, hän oli hidasälyinen tai oudon näköinen. Tarinoiden viesti on selvä: ennen haltijasielun saamista ja ihmissuvun osaksi tulemista vastasyntyneen minuus oli hataralla pohjalla. Nimetön pienokainen häilyi jossain tuntemattomien voimien ja ihmisyhteisön rajamailla. Vasta nimen antaminen ja suvun jäseneksi pääseminen vakiinnutti ihmisen minuuden niin sosiaalisella kuin henkimaailmankin tasolla.

Suomalaisten ja virolaisten tapana on ollut pestä ja vihtoa lapsi saunassa hampaan puhkeamisen jälkeen. Sauna onkin ollut tärkeässä osassa itämerensuomalaisten kansojen siirtymäriitteissä. Lapset synnytettiin saunan lämmössä, joten saunan autereinen utu on ollut lukemattomien sukupolvien ajan vastasyntyneen ensimmäisen kokemus maailmasta. Ennen avioliittoon astumista morsiamen hedelmällisyyttä ja avio-onnea parannettiin saunassa vihtomalla. Eräissä paikallisissa tavoissa on viitteitä siitä, että muinaisina aikoina pariskunta olisi vihdottu yhdessä ennen häitä. Maailmasta myös poistuttiin saunan kautta. Vainajien kalmot pestiin saunassa, jossa ne toisinaan vielä vihdottiin viimeisen kerran. Vihta annettiin vainajan mukaan viimeiselle matkalle. Ruumiin viereen hautaan asetettiin toisinaan myös viinapullo – tuliaisiksi jo Manan majoille menneille.

Mutta palataan ensimmäisen hampaansa saaneen lapsen vihtomiseen. Toimituksessa lapsi siis vihdottiin koivuvihdalla. Joidenkin kertomusten mukaan vain pienokaisen jalkapohjat ja takapuoli vihdottiin. Vihtomisen lisäksi lapsi myös pestiin rituaalisesti. Useisiin kulttuureihin kuuluvat erilaiset rituaalipeseytymiset, koska vettä on pidetty elämän lähteenä. Kastautuessaan veteen ihminen puhdistuu synneistään ja on valmis puhtaaseen elämään. Saunassa pestävän lapsen kohdalla vesi edustaa elämän aloittamista.

Syvemmin tarkasteltuna veden symboliikkaan kuuluu monissa myyteissä ajatus vailla muotoa olemisesta ja kuolleiden maailmasta. Elämällä on aina jokin muoto. Elämään astuminen on muodon saamista, syntymistä johonkin ruumiiseen, ja elämästä poistuminen on tuon muodon menettämistä. Myyteissä elämää edeltävää ja sitä seuraavaa tilaa hallitsee usein vesi muodossa tai toisessa. Elävien ja kuolleiden maailmat erottaa Tuonen virta, vainajalaan pääsee järven pohjasta, suonsilmästä tai lähteen läpi sukeltamalla. Ja ennen maailman luomista oli vain pimeydessä lainehtiva alkumeri. Lisäksi kansanuskomusten mukaan sielu pesee itsensä ennen poistumistaan tästä maailmasta. Tämän takia kuolevan ihmisen viereen asetettiin lasillinen vettä. Uskottiin, että kuoleman hetkellä vesi värähtelee, kun sielu pesee itsensä ennen katoamistaan tuonpuoleiseen. Sielu poistuu siis elämästä, sen muodosta eli ruumiista, veden kautta. Samaan tapaan voidaan ajatella, että haltijasielun asettuminen ihmislapseen tapahtuu rituaalisessa puhdistautumisessa pyhän veden kautta.

On mahdollista, että lapsia on alun alkujaan kastettu pyhissä lähteissä tai ukonilmalla vesisateessa, mutta papiston paheksunta on siirtänyt riitin saunan rauhaan. Eräs viite edellisestä on se, että kasteveden sekä lapsen riittisaunan pesuveden valmistamiseen on liittynyt joitakin nähtävästi pakanallisia tapoja. Joskus veteen on laitettu hiilenpaloja, jotta lapsi kestää paremmin vaikeuksia elämässä, sekä hopeaa kolikoista ja kultaa vanhempien sormuksista. Nämä veden ”taiallistamisen” tavat viittaavat siihen, että muinoin toimitus on suoritettu nimenomaan pyhällä vedellä.

Kokonaisuudessaan itämerensuomalaisten kansojen muinaiset nimeämisriitit lienevät olleet samankaltaisia kuin venäläisten vastaavat. Esikristillisellä Venäjällä pienokainen tuotiin järvelle tai joelle puisessa kaukalossa, jossa hänet pestiin, kapaloitiin ja hänelle annettiin joko vanhempien tai suvunvanhimman keksimä nimi, usein jonkun kunnioitetun esivanhemman tai kansallisen sankarin mukaan. Samalla myös tietäjät lukivat maagisia loitsuja karkottaakseen pahat henget ja ennustivat pienokaisen tulevaisuutta. Itämerensuomalaisten osalta voidaan lisätä, että toimitus on mahdollisesti tapahtunut pyhän veden äärellä – ja myöhempinä aikoina saunassa. Ja että siihen on kuulunut rituaalinen vihtominen. Vielä ansaitsee tulla mainituksi Suomesta ja Virosta tunnettu tapa tuoda ristiäisiin nimen saaneelle lapselle hammasrahaa eli vihtarahaa.

Näiden tietojen pohjalta on varsin yksinkertaista kuvitella mahdollinen suomenuskoinen nimeämisriitti. Se tapahtuu saunassa, jonka pesässä on ehkä poltettu pahaa karkottavaa katajaa ja Väinämöisen hikeä eli tervaa. Sauna pyhitetään loitsulla, vaikkapa näillä sanoin:

Löyly poika Auterinen,
Auterettoman tekemä.
Hiki vanhan Väinämöisen,
Herran hengestä hyvästä
Tule tänne tarvitahan,
Apuvasi huuvetahan,
Tekemähän terveyttä,
Rauhoa rakentamahan,
Ennen päivän nousemista,
Koin jumalan koittamista!
Saata sauna lämpimäksi,
Kivet löylyn lyötäväksi
Puuhusilla puhtahilla!

Pienokainen tuodaan saunaan. Riittiin osallistuvat laulavat lapsen tulevasta onnellisesta elämästä. Loitsija vihtoo hyvin kevyesti lasta koivuvihdalla ja lausuu jotain suojelevia loitsuja. Otetaan esiin pyhä vesi, joka on uhrilähteen haltijalta ostettua tai mahdollisesti ukkosmyrskyssä kerättyä vettä, johon on vielä vuoltu hieman hopeaa ja upotettu hiilenpaloja. Loitsija pesee lasta vedellä ja lukee lisää onnea tuovia loitsuja. Lapsen nimi sanotaan nyt ääneen ensimmäisen kerran ja hän saa amuletin, joka kuvastaa hänen elinvoimaansa ja luonnettaan. Lapsesta tulee osa sukuaan, jonka sielullisia kantavanhempia jumalat ovat. Veden elementti, sauna ja terva yhdistävät lapsen ihmissuvun kantaisään, Väinämöiseen. Ihanteellisissa olosuhteissa nimeäminen tapahtuisi tietenkin auringon paistaessa ukonilman aikaan, sillä vanhan sanonnan mukaan silloin ”kastetaan Perkeleen lasta”.

Lähteet
Matti Sarmela, Perinneatlas
Mircea Eliade, Pyhä ja profaani
Suomi-Venäjä-Seura, Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää
Ülo Valk, The Significance of Baptism in Estonian Folk Belief
Matti Waronen, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla

Enimmäkseen Matti Sarmelan Perinneatlasta mukaillen.

Nimenanto

Muinaisina aikoina ihmisen nimellä oli tärkeä hengellinen merkitys. Nimi tavallaan kantoi sielua, joten oikean nimen antaminen lapselle oli ensiarvoisen tärkeää. Sukuyhteisöissä eri puolilla maailmaa on pidetty tärkeänä, että lapsi saa sen esivanhemman nimen (sielun), joka vastasyntyneessä on reinkarnoitunut takaisin maan päälle. Jos nimi ei ollut oikea tai suomalaisten runojen kielellä “vakava”, lapsi sai väärän sielun, se itki öisin, sairasteli ja kuihtui. Jotta lapsesta saataisiin elinkelpoinen, oli löydettävä oikea esi-isä ja vaihdettava vanha nimi uuteen. Nimenvaihto niin kuin mahdollisesti nimenantokin on ollut samaanien ja tietäjien tehtävä, arkkipiispa Makarijn kirjeessä (1548) mainitaan, että Karjalassa lapsen nimen antoi arpoja. Oikea uudelleen syntynyt vainaja on tunnistettu mm. luettelemalla kuolleiden sukulaisten nimiä ja tarkkailemalla lapsen reaktioita. Jos lapsi tietyn nimen kohdalla esim. aivasti tai lakkasi itkemästä, oli nimi “vakava”, silloin lapseen oli kiinnitetty oikea, pysyvä sielu ja elinvoima.

Oikean nimen löytämiseen oli muitakin tapoja. Sarmela pitää mahdollisina, että karsikkolehdossa ja myöhempinä aikoina uhripuun juurella lapselle on etsitty oikea, hänessä reinkarnoituneen esivanhemman nimi. Sarmela ei täsmennä tätä, mutta on oletattavaa, että lasta on kuljetettu karsikossa eri vainajien puiden lähellä kunnes jokin merkki on kertonut kenen vainajan sielu lapseen oli asettunut. Vainajien karsikot ja uhripuut olivat muutenkin tärkeässä roolissa uutta lasta sukuun tuotaessa. Uhripuun juurelle tiputettiin ensimmäiset tipat äidin maidosta, puiden luota odottavat äidit hakivat apua synnytyskipuihin ja sinne vietiin vastasyntyneet lapset ikään kuin saamaan suvun vainajien hyväksyntä.

Nimenanto pyrittiin suorittamaan nopeasti syntymän jälkeen, jotta lapsi saisi sielunsa ja suojelushaltijansa. Muutama vuosisata sitten lapsia kastettiin jopa 1-2 päivän ikäisinä. Suomessa nimeäminen tapahtui yleensä ensimmäisen hampaan puhkeamisen jälkeen, koska tämän ajateltiin olevan myös merkki siitä, että lapsi oli saanut suojelushaltijansa. Ihmiset toivat lapselle ristiäisiin “hammasrahaa”. Ensimmäisen hampaan puhkeaminen oli osoitus siitä, että lapsi oli osoittanut elinvoimaisuutensa ja kyennyt vastustamaan maailman kaoottisia voimia vaikean alkuajan yli. Lapsen kaulaan yli tällöin tapana laittaa kaulakoru suden, hevosen tai villisian hampaista. Kaulakoru toimi symbolina siitä, että lapsi oli saavuttanut tietyn aseman yhteisössä, eikä ollut enää täysin uusi tulokas. Hampaan puhkeamisen jälkeen lämmitettiin sauna, jossa lapsi pestiin ja vihdottiin rituaalisesti.

Nimenanto varmisti lapsen yhteisökelpoisuuden. Lapsen sukuun hyväksymisen edellytyksenä oli usein myös se, että hänelle voitiin osoittaa äiti ja isä; aviotonta lasta ei monissa kulttuureissa ole hyväksytty, vaan heidät surmattiin esimerkiksi jättämällä heitteille. Nimettä tai kasteetta kuolleitten asema on poikkeuksellinen myös siinä suhteessa, etteivät tällaiset lapset ole sosiaalisessa mielessä lainkaan kuuluneet elävien joukkoon. Jos lapsi ei ole “elänyt”, sitä ei myöskään voida liittää kuolleiden yhteisöön. Tällöin hautausseremoniat on jätetty suorittamatta tai ne on suoritettu poikkeuksellisella tavalla. Lasta on pidetty ulkopuolisena; hän ei ole missään vaiheessa ollut suvun jäsen eikä häntä myöskään hyväksytty suvun vainajien joukkoon. Ulkopuolisuudessa tai sijattomuudessa on myös lapsivainajien (Liekkiö) kummittelun perussyy.

Pohjoismaisen uskomusperinteen mukaan lapsivainajat saivat rauhan, kun ne kastettiin ja/tai haudattiin sinne, minne muutkin vainajat. Oikeushistoriallisesti lasten heitteillepano näyttää ennen kristillisiä vaikutteita olleen Pohjoismaissa hyväksytty kansantapa. Skandinaavinen oikeustraditio on seurannut vanhaa roomalaista ja myös germaanista käytäntöä, jonka mukaan suvun päämiehellä, tavallisesti isällä oli oikeus päättää, elätettiinkö vai hylättiinkö sukuun syntynyt lapsi. Jos isä otti lapsen vastaan, symbolisesti syliinsä, ja tälle oli annettu nimi, ei heitteillejättöä enää saanut tehdä, vaan sitä pidettiin jopa murhana. Lapsi oli silloin liitetty sukuun ja saanut oikeudet sukunsa perintöön.

Nimipäivä

Nimipäiviä on vietetty Suomessa keskiajalta lähtien. Sarmelan mukaan nimipäivätapojen vanhinta kerrostumaa on olut- tai viinakestityksen vaatiminen päivänsankarilta hänen nimikkopyhimyksensä vuotuisena muistopäivänä. Tapa on ollut tunnettu paitsi Pohjanmaalla myös Lounais-Suomessa, jossa siitä on käytetty nimeä kousan juominen. Nimipäivän viettäjän oli tarjottava kousa (kaksikorvainen oluthaarikka) eli tuoppi tai malja olutta kaikille taloon tulleille. Kestitysvelvollisuutta nimitettiin kousan maksamiseksi tai lunastamiseksi ellei nimipäivän viettäjä lunastanut kousaansa, hänet on uhattu teljetä sikolättiin tai antaa jokin muu rangaistus. Joskus kousansa maksamatta jättäneelle on annettu elinikäinen pilkkanimi liittämällä hänen etunimeensä sana “hako”, esim. Hako-Mari, Hako-Fretu, jne.

Sarmela arvelee, että edellä mainitun nimipäiväkousan taustalla saattaa olla esikristillinen tapa juoda oman suojelushaltijan kunniaksi tiettyinä vuosittaisina uhripäivinä. Katolisena aikana haltijoiden tilalle vaihtuivat nimikkopyhimykset ja kristillisen kalenterin tultua käyttöön vakiintui myös henkilökohtaisten muistopäivien vietto. Aluksi maljojen juonti on ehkä ollut yhteydessä pitäjänpyhien viettoon ja kousia joutuivat tarjoamaan ne, joilla oli sama nimi kuin kirkon suojeluspyhimyksellä.

Mielestäni kuulostaa uskottavalta, että nimipäivän taustalla voisi olla esikristillinen tapa kunnioittaa vuosittain ihmisen omaa suojelushaltijaa. Tuollainen tapa on tuttu roomalaisilta ja kreikkalaisilta. He muistivat vuosittain suojelushaltijaansa (tai sitä jumalaa, jonka päivänä olivat syntyneet, ja johon suojelushaltija sitten jollain tavalla kytkeytyi) koristelemalla haltijan alttarin kukilla ja seppeleillä. Ystävät onnittelivat ihmistä ja toivat lahjoja. Ajatus tietenkin oli, että muistettu ja kunnioitettu suojelushaltija piti ihmisen jatkossakin terveenä ja onnekkaana. Suomalais-karjalaisessa perinteessä kreikkalaisten ja roomalaisten suojelushaltijaa vastaa kutakuinkin luonto.

Itse en ole koskaan oikein välittänyt syntymäpäivistä ja ikävuosien laskemisesta. Oman suojelushaltijan kunnioittaminen maljoilla ja uhreilla syntymä- tai nimipäivänä kuulostaa paljon mielekkäämmältä. Onhan niin paljon ihmisen elämässä juuri tuon haltijan ansiota.

Vanha kansa uskoi saunan parantavaan voimaan. Terveyssaunassa parannettiin sairauksia, poistettiin kipuja ja nostatettiin neitojen lempeä. Seuraavaksi käyn läpi muutamia saunaan yhdistettyjä jumalia ja haltijoita. Kirjoituksen lopussa on Lönnrotin kuvaus tyypillisestä saunaparannuksesta.

Toisinaan saunaan astuttaessa ihmiset osoittavat loitsusanat suoraan löylyn hengelle ilman mitään jumalnimiä.

Terveh löyly,
terveh lämmin,
Tervehytty tegemäh,
Rauhuttu ragendamah!

Toisessa toivotuksessa löylyä pyydetään lyömään kiukaan kivien läpi.

Lyö löyly, lähätä lämmin,
Läpi kiukahan kivien,
Läpi seinän sauman sammalien!

SKS:n julkaisussa nimeltä Muinaisia loitsurunoja Lönnrot tietää kertoa “saunalöylyn siittäjäksi” ilman tyttären, usvan ja sumun haltian Auterettaren. Samassa yhteydessä Lönnrot mainitsee Auterettaren miehisen vastaparin Auterisen, joka on “saunalöylyn isä ja sen haltiaki”. Auteretar ja Auterinen on johdettu sanasta auer eli autere, joka tarkoittaa ilmassa leijuvaa aurinkoutua. Usvan ja sumun haltijan liittäminen saunalöylyyn on luonnollista, etenkin jos otetaan huomioon, että muinaisajan saunat olivat savusaunoja aina 1800-luvulle asti, jolloin savuhormilliset rakennukset löivät itsensä läpi maaseudulla. Saunan löyly on siis “poika Auterisen”.

Terve löyly, terve lämmin,
Terve tervehyttäjälle!
Löyly on poika Auterisen,
Auterettaren tekemä.
Tule löylyhyn Jumala,
Isä ilman lämpimähän,
Tekemähän terveyttä,
Rauhoa rakentamahan;
Luohuttele liika löyly,
Liika lämmin pois lähetä,
Läpi vintilän lävestä,
Napakairan kaivamasta!

Suomalaisen kansankulttuurin kerääjä Christfried Ganander taltioi 1700-luvulla runon, jossa Auterisen seurana mainitaan Väinämöinen ja Maaria.

Löyly poika Auterinen,
Auterettoman tekemä.
Hiki vanhan Väinämöisen,
Herran hengestä hyvästä
Neityt Maaria emoinen,
tule saunahan saloa
ilman uxen ulvomata,
saranan narajamata!

Väinämöinen onkin vahvasti kytköksissä saunan mytologiaan. Menneinä aikoina tietäjät paransivat usein tauteja nimenomaan saunassa. Väinämöinen on ensimmäinen tietäjä ja parantamisen jumala. Hän lämmitti ensimmäisen saunan ja voitti sen avulla Pohjolasta tulevat sairaudet ja kaaoksen. Sauna antaa Pohjolan vastapainona ihmisille sekä terveyden että rauhan.

Saattoi saunan lämpimäksi
Kivet löylyn lyötäväksi
Puuhu´illa puhtahilla
Ve´en tuomilla haloilla

“Tule nyt löylyhyn, jumala
Iso ilman, lämpimähän
Tekemähän terveyttä
Rauhoa rakentamahan.”

Tervan synty kertoo, että terva on Väinämöisen hikeä. Parantavan saunan löyly — “hiki vanhan Väinämöisen, henki nuoren Joukahaisen” — saadaan tervaisista puista. Eräässä runossa Joukahainen jopa laulaa Väinämöisen tervaskannoksi. Tervaisten puisten lisäksi myös Ukon pyhä puu pihlaja sopi terveyssaunan lämmitykseen samoin kuin kataja. Ukon merkitys korostuukin saunan lämmityksessä: parhaiksi lämmityspuiksi katsottiin ukkosen särkemät puut. Myös aallon rannalle ajamat puut kelpasivat. Kylpyvesti otettiin pohjoiseen päin juoksevasta joesta tai purosta. Toisinaan vettä haettiin läheisestä koskesta tai hyvästä lähteestä. Lähteestä vettä otettaessa vesi “ostettiin” lähteen haltijalta uhraamalla lähteeseen kolmasti kultaa vuolemalla. Saunaan vettä haettaessa on rukoiltu “veen tyttöä”.

Veen tyttö,
Veen entinen emäntä,
Nouse mun kansan kapisemaan
Tervettä tekemään,
Rauhoa rakentamaan
Lähe kanssani kylään!

Väinämöisen lisäksi toinen myyttinen saunan lämmittäjä on Ilmarisen sisar Annikki. Annikki lämmitti veljensä pyynnöstä “metisen saunan metisellä mättähällä”, mutta en tiedä voiko häntä yhdistää saman nimiseen Tapion tyttäreen (“simasuu Tapion neito, utupaita, hienohelma, vaimo valkeanverevä”), joka Lönnrotin mukaan kaitsi Tapion karjaa eli metsän eläviä.

Virkki Seppo Ilmarinen:
“Annikki sisäryeni,”
Vanhin vaimon kantamista,
Ensimäin’ emän aloista,
Lämmitä metinen sauna
Metisellä mättähällä,
Puilla tuulen tuittamilla,
Ukon ilman särkemillä,
Veen tuomilla haoilla!”

Annikki sisäryehen
Lämmitti metisen saunan
Metisellä mättähällä,
Puilla tuulen tuittamilla,
Ukon ilman särkemillä,
Veen tuomilla haoilla;
Saatto saunan lämpymäksi
Puilla tuulen tuittamilla,
Ukon ilman särkemillä,
Veen tuomilla haoilla;
Kivet koskesta kokosi,
Kanto vettä lähtehestä,
Käski veikon kylpemähän.

Eräässä kalmanpoistatuksessa mainitaan Väinämöisen ja Maarian lisäksi yllättäen Lemminkäinen.

Puun löyly, kivosen lämmin,
Hiki vanhan Väinämöisen,
Neitsyt Marian makeja maito,
Mesileipä Lemmingäisen,
Simana sisälle mänkos,
Metenä vatsahan valuos
Kipehille voitehiksi,
Vammoille valevesiksi!

Oma arveluni on, että “Lemminkäisen mesileipä” tarkoittaa mehiläispesää; toihan mehiläinen Lemminkäiselle parantavan voiteen taivaasta. Vastasyntyneen lapsen pesuveteen on nimittäin Lönnrotin mukaan asetettu mehiläispesä, jotta lapsesta kasvaisi lempeäluonteinen. Lemminkäisen toisintonimi “lieto” tarkoittaa jotakuinkin pehmeää tai lempeää. Aina lempeäluontoisuuden iskostamiseen ei tosin käytetty mehiläispesää vaan saman asian ajoi myös kullan tai hopean vuoleminen lapsen pesuveteen.

Terveyssaunassa avuksi huudettiin usein Maaria. Maaria emoista kutsuttiin myös lempeä nostatettaessa — toisinaan yhdessä Ukon kanssa.

Neitsyt Muarie emoni,
Rakas äiti armollini!
Tules tänne tarvitessa,
Hätähistä huutuassa!
Jos ollet joven takana,
Joutuos joven takoa
Tätä piätä piästämäh!
Ukko ylini, vuari vanha taivahaini,
Piäses tänne piästäjäksi,
Kerkie kerittäjiksi!

Nousis lempi liehumah,
Auvinkoh astumah
Neijon kuulusan kojista,
Tulis’ viejät veräjillä,
Ottajat ovilla,
Tulis’ tuojat tuonnempuata,
Niin kaukuu, kuin kaukana rahat kuleksiu!

Lönnrotin mukaan saunaa käytettiin parannuksessa seuraavasti. Aluksi sauna lämmitettiin ukkosen iskemillä tai rantaan ajautuneilla puilla. Lämmitys hoidettiin salassa, jotta kateet ja muut pahansuovat eivät saisi vihiä parantamisesta. Vihdaksi otettiin kolmen tai yhdeksän talon maalta kolmioksaisia koivun varpuja, joita sanottiin kirovarvuiksi. Loitsija varustautui kolmella saunan kynnyksestä otetulla pintapäreellä ja kolmella lastun pirsteellä. Saunaan tultuaan loitsija pyyhki aluksi vihdallaan saunan seinät, katon ja lattian, manaten samalla kaikkia kateita ja pahansuopia pakenemaan. Sen jälkeen, tai myöhemminkin, loitsija saattoi ottaa veitsen tai muun teräraudan, jota hän puraisi kolmasta luonnon karaisemiseksi. Hän mutisi aluksi hiljaisesti veden, tulen ja löylyn sanat. Sitten loitsija alkoi kylvettämään ja hieromaan sairasta. Samalla alkoi parannuksen dramaattisin osuus. Loitsija alkoi…

…korkealla äänellä väliin sylkäistä tupsahuttaen ja hampaitansa yhteen hivoen, väliin jalkaansa maahan polkien tahi ylös hypähtäen ja ruumistansa sinne tänne mutkistellen kuin raivoissaan oleva vimmastunut väliin keskeyttäen lukunsa syvillä huokauksilla ja ääntämällä “hoh, hoh tahi öh, öh, öh, anna hengellisen huokua!”

Raivokkuuden tarkoituksena oli saada loihtijan luonto nousemaan eli karaistumaan parannusloitsun sanoja varten. Ja kun loitsija sitten haltioissaan, hän luki loitsunsa niin raivoisasti ja pelottavalla äänellä, että siinä vaiheessa parannettava usein jo tärisi pelosta. Kylvetyksen jälkeen loitsija leikkasi vihdan pieniksi palasiksi ja kätki ne lattian alle. Lönnrotin mukaan loitsija löi vielä saunasta lähdettyään ruoskalla kolme kertaa maahan ristiin. Viimeisen tavan merkitys on jäänyt arvoitukseksi.

James Hillmania mukaillen.

Yksinäisyyden kokeminen kuuluu jokaiseen ihmiselämään. Vaikuttaa siltä, että mikään saavutus ei voi poistaa alttiutta yksinäisyyteen. Rikkaat, menestyneet ja kuuluisatkin kokevat lamaannuttavia yksinäisyyden hetkiä. Traumaattinen kokemuks kuten läheisen ihmisen kuolema voi sysätä kenet tahansa syvään yksinäisyyteen ja eristäytymiseen.

On olennaista huomata, että yksinäisyys ei läheskään aina ole kirjaimellista yksinäisyyttä. Ihminen voi kokea yksinäisyyden häivähdyksiä iloitsevassa joukossa tai vastaanottaessaan palkintoa suuren yleisön edessä. Tästä syystä yksinäisyydeltä ei ole mahdollista suojautua suuren sosiaalisen verkoston avulla tai opettelemalla ekstoverttia elämänasennetta. Aina kun ihminen sitä vähiten odottaa, yksinäisyyden tunne palaa taas hengittymään hänen niskaansa, jättäen hänet hetkellisesti vailla yhteyden tunnetta mihinkään tässä maailmassa.

Eri uskonnot ja filosofiat tarjoavat erilaisia ratkaisuja yleisinhimilliseen “yksinäisyyden ongelmaan”. Kristityille yksinäisyys on synnin palkka, tunne siitä, kun tulee erotetuksi Jumalasta. Itämaisessa ajattelussa yksinäisyys on egon illuusio, josta ihmisen tulee vapautua. Eksistentialisteille kosmisen yksinäisyyden kokemus toimi kokonaisen filosofian perustana. Länsimaiselle lääketieteen mukaan yksinäisyyden tunne paranee lääkkeillä.

Kaikki edellä mainitut perustuvat kahdelle oletukselle. 1) Yksinäisyys on epätoivottava asiaintila, 2) ihminen voi poistaa yksinäisyyden kokemukset oman toimintansa kautta.

Mutta kuten edellä todettiin, toistuva yksinäisyyden kokemus tuntuu aina palaavan ihmisen elämään. Tätä ei voi kiihkeinkään uskovainen kiistää. Toisaalta en usko, että kyse olisi “väärästä” tai synnillisesti tuntemuksesta, joka tulee hävittää ihmiselämästä. Yksinäisyyden kokemukset seuraavat ketä tahansa inhimillistä olentoa varhaislapsuudesta vanhuuteen, joten yksinäisyys on luonnollinen osa elämää.

Jos yksinäisyyden kokemusta tarkastelee lähemmin, se tuntuu koostuvan epämääräisestä nostalgiasta, surusta, hiljaisuudesta ja halusta olla “jotain muuta” ja “jossain muualla”, ei tässä ja nyt. Minulle on luontevaa ajatella, että tunteen saa aikaan sieluista se, joka kaipaa “kotiinsa”, jonka alkuperäinen ja lopullinen olosija ei ole tässä hetkellisessä ruumissa. Kaipuun seurauksena on sielullisen epämääräistä surumielistä nostalgiaa, jota ei voi tarkasti ilmaista sanoin.

Sielu kaipaa jonnekin muualle. Sielu, joka ei ole juurtunut tähän maailmaan ja ruumiseen samalla tavoin kuin itse. Ehkä se ei tule koskaan juurtumaankaan. Jos näin on, niin silloin tällöin mielen pintaan nouseva surumielinen olemassaolon nostalgia tulee aina olemaan osa ihmisenä olemista. Uskoisin kuitenkin, että noiden surumielisten häivähdysten tuskaa pehmentää ymmärrys niiden alkuperästä ja välttämättömyydestä osana elämää — eikä epäonnistumisesta johtuvana syntinä. Ei liene sattumaa, että eksistentialistinen melankolia on monesti edesauttanut hienon taiteen syntymistä.

Katsoin Stephen Fryn juontaman dokumentin, joka käsitteli maanis-depressiivisyyttä. Nykysuomessa samaa ilmiötä kutsutaan kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi.

Kuten tunnettua, maanis-depressiivisen ihmisen elämä jakautuu maanisiin vaiheisiin ja toivottomiin masennuskausiin. Mania tulee kreikan kielen sanasta mainomai, joka viittaa vimmaan tai raivoamiseen. Maaninen ihminen voi kokea valtavaa energiaa, nopeaa ajatuksenrientoa, normaalista poikkeavia ajatusmalleja, vähäistä unentarvetta, euforiaa ja korostunutta seksuaalisuutta. Mania aiheuttaa usein liioitellun voiman, tärkeyden ja suuruuden tunteen, vastuuntunnon puuttumisen sekä mahtipontisille suunnitelmille omistautumisen. Kansanperinteen sanastoa käyttäen voidaan sanoa, että maanisessa vaiheessa ihminen kokee haltijoitumisen.

Maanisuudessa on jotain toismaailmallista. Euforia, voimantunne ja mahtipontisten suunnitelmien laatiminen vihjailevat siitä, että jokin ihmistä suurempi ottaa ihmisruumiin haltuunsa. Jokin, jota eivät voi estellä inhimilliset rajoitukset kuten ajattelun verkkaisuus, unentarve tai harkittu vastuuntunto. Ihmiset kokevat usein manian lievemmät muodot miellyttävinä ja luovina tiloina, mutta äärimmäinen mania on pelottava kokemus, joka voi johtaa koko inhimillisen todellisuudentajun menetykseen. Suuret taiteilijat ja muut nerot ovat usein maanis-depressiivisiä – ja he hyötyvät tästä. Haltijoituminen saa aikaan kaavoihin kangistuneiden ajatusmallien murtumisen ja sysää ihmisen innolla kunnianhimoisiin projekteihin. Lähes kaikki Fryn ohjelmassakin haastatellut mielialahäiriöstä kärsineet sanoivat, että jos heillä olisi mahdollisuus valita, niin he eivät haluaisi olla “normaaleja”, huolimatta masennuskausien suuresta tuskasta.

Minä näen maanis-depressiivisyyden ihmisen sielujen kemiana. Haltijoitumisen aiheuttaa ihmisen suojelushaltija, Luonto-sielu. Mahdollisuus sairastua mielialahäiriöön kulkee suvuittain, samoin kuin Luonto-sielu edustaa suvun yhteistä kantavanhemmilta asti periytyvää väkeä. Ihmisen haltijana Luonto on toismaailmallinen olento, joka ei ole sidottu ruumiiseen. Luonto suojaa, ohjaa ja inspiroi, mutta se ei suostu ymmärtämään ihmisenä olemisen rajoitteita. Siksi isäntänsä haltijoinut Luonto kiihdyttää hänen ajattelunsa epäinhimillisen nopeaksi, vie tietoisuuden uusille tasoille eikä anna hänen levätä, vaan ajaa ihmistä yhä suurempiin visioihin.

Suvun poikkeuksellisen vahvan väen mukanaan tuoma taipumus maanis-depressiivisyyteen on sekä kirous että siunaus. Haltijoituessaan ihminen voi parhaimmillaan päästä koskettamaan jotain jumalallista. Fry haastatteli ohjelmassaan erittäin voimakkaita maniavaiheita kokevaa miestä, joka kertoi uskovansa, että tavallisen todellisuudentason yläpuolella on toinen taso, johon hän saa yhteyden maanisessa tilassa. Mies kertoi näkevänsä maniavaiheessa ihmisten ympärillä enkeleitä. On huomionarvoisaa, että kristillinen enkelin käsite vastaa hyvin kuvauksia Luonto-sielusta ja muista esikristillisten kansojen tuntemista ihmisen suojelushaltijoista. Ehkä mies näkikin haltijoituneessa tilassaan todellisuuden arkisen hunnun alle ja havaitsi ihmisten olevan Luontojensa ohjaamia, inspiroimia ja suojelemia.

Ihminen ei kuitenkaan ole jumala. Tämän takia maaninen vaihe ei voi kestää loputtomiin. Inhimillisten rajojensa yläpuolella toimiva ihminen palaa lopulta loppuun. Ihminen on Luontoaan heikompi, rajoittaviin raameihin sidottu ruumis. Luonto joutuu vetäytymään hetkeksi. Ihminen jää yksin puutteidensa kanssa, vajoaa masennukseen suremaan omaa surkeuttaan ja mitättömyyttään. Kansanperinteessä masentunutta ihmistä on kutsuttu itsettömäksi. Itse-sielu kuvastaa ihmisen tietoisuuden kokonaisuutta, itsetuntemusta ja eettistä orientaatiota. Itse on juurtumista tähän elämään, sen vapauksiin ja velvoitteisiin – ihmisenä olemiseen. Masentuneen ihmisen itse on sijaan sirpaleina, hänellä ei ole enää muuta kuin henki, löyly, joka pitää hänen fyysisen ruumiin elossa. Paradoksaalisesti heikko itse saa ihmisen hyökkäämään sitä vastaan, monet päätyvät itsetuhoisuuteen tai itsemurhaan. Tasapainoisella ihmisellä on sen sijaan realistinen ymmärrys omista rajoistaan ja kyvyistään. Tasapainoinen ihminen hyväksyy itsensä, hänen mielensä on vahva ja eheä.

Kypsymättömiä ja sekavia ajatuksia suomenuskon etiikasta.

Esi-isiemme näkemykseen ihmisen arvosta kuuluu olennaisesti onnen käsite. Kuten hyvin tiedetään, onnea oli montaa eri lajia. Sato-onni käänsi ilmat ja sateet pelloille suotuisiksi. Se suojeli orastavia versoja hallalta ja kypsytti runsaan sadon. Kalaonni ohjasi veden viljan kalamiehen verkkoihin. Naimaonni toi neidolle hyviä sulhasehdokkaita ja piti huonommat loitolla. Sotaonni ohjasi miehen nuolet kohteisiinsa ja varjeli kalpojen iskuilta taistelun tuoksinassa. Mahtimiehen onni murensi heikompionnisten juonittelut ja suunnitelmat häntä vastaan. Purjehdusonni nostatti vesilläkulkijalle hyvät tuulet tai piti hänet hengissä myrskyn silmässä. Karjaonnen tunnisti siitä, että karja pysyi terveenä, monipäisenä ja hyvässä lihassa. Karjaonni myös suojasi niityillä käyskennellyttä karjaa metsän pedoilta. Ainakin muinaisgermaanit yksilöivät omaksi onnekseen myös “ihmisonnen”. Tämä onni toi ihmiselle luotettavia ystäviä sekä muiden kunnioitusta ja kiintymystä kuin itsestään. Mikä tahansa onnen laji saattoi myös puuttua ihmiseltä. Onnen puuttumisen vaikutukset elämän eri osa-alueilla lienevät itsestäänselviä ilman esimerkkejäkin.

On myös selvää, että onni oli tavoiteltua ja onnekkaan ihmisen arvo oli suurempi kuin onnettoman. Modernista ihmisestä tämä tuntuu epäreilulta, koska nykyajan ajattelussa onni on yhtä kuin sattuma. Muinaisille ihmisille sattumalla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä onnen kanssa. Päinvastoin, onni oli aina seurausta teoista: joko ihmisen omista teoista, häneen läheisesti liittyvän sukulaisen teoista (esimerkiksi esi-isän), tai onneen kajonneen tietäjätaitoisen teoista. Tätä ajattelua voidaan havainnollistaa kehillä. Kuvitellaan, että koko maailmankaikkeus on kehä, joka pyörii Pohjannaulan varassa. Tämä maailmankaikkeus on jumalten mahdollistama eheä järjestys kaaoksessa. Maailmankaikkeuden ominaisuuksia ovat muun muassa hyvyys, viisaus ja kauneus. Näiden keskeisin ilmentymä ihmisen aisteille on luonto. Luonto on puhdasta voimaa, tahtoa, luovuutta, iloa, menestystä, vaurautta ja kauneutta. Se on onnen arkkityyppi. Maailmankaikkeuden kehä on eheä, ja se kiertää omaa jumalien mukana kulkuaan. Kehä jakautuu kahteen dynaamiseen vastapuoleen (Kalevanpojat vs. Pohjola), joiden kamppailu synnyttää maailmaan jatkuvasti uutta.

Myös ihmisyhteisö tai suku muodostaa kehän, joka tapahtuu maailmankaikkeuden kehässä. Tämä kehä kiertää maailmassa vastasyntyneistä lapsista suvun nuorten ja aikuisten kautta aina kuolemaa lähestyviin harmaahapsisiin vanhuksiin asti. Tuonpuoleisessa sijaitsee suvun kehän toinen puoli, joka kulkee äskettäin rajan yli astuneista vanhuksista suvun ikiaikaisiin kantavanhempiin asti. Osa Manalle menneistä syntyy uudelleen maailmaan osana jokaista uutta sukuun syntyvää lasta. Suku ja yhteisö koostuvat maailmankaikkeuden tapaan vastinpareista ja niiden vuorovaikutuksesta: nuori-vanha, elävä-kuollut, mies-nainen ja niin edelleen. Miehen ja naisen yhtyminen synnyttää uutta ja ylläpitää suvun kehän kiertoa. Maailmankaikkeuden kehän osana eheä suku ilmentää kosmoksen ominaisuuksia: hyvyyttä, voimaa, viisautta ja kauneutta. Suvun kehä voi kuitenkin myös hajota ja turmeltua. Tähän voivat olla syynä sisäiset tai ulkoiset tekijät. Turmeltuminen tuhoaa suvun onnen, irrottaa sen maailmankaikkeuden pyhästä kierrosta. Esimerkki alkoholismi, yhteyden katoaminen suvun pyhään maahan tai esivanhempien unohtaminen estivät onnen ja kukoistuksen virtaamisen normaalia tietään suvun kehässä. Tilanne piti parantaa ja tämä on ollut tietäjien tehtävä.

Maailmankaikkeuden ja suvun tai yhteisön kehien sisään rakentuu vielä kolmas vastinparien kehä: ihmisen elämä. Oikeita eli hyveellisiä tekoja eli tekemällä hän sisäistää paikkansa minänsä ulkopuolella olevien kehien, yhteisönsä ja kosmoksen, osana. Maailmankaikkeuden, suvun ja ihmisen onnen virrasta tulee yhtä. Onnekas ihminen toimii tavalla, joka lähentää häntä maailmankaikkeutta ohjaileviin voimiin kanssa, asettaen ihmisen osaksi näitä voimia, niiden rytmejä ja ilmentymiä. Halu tällaiseen toimintaan näkyi kaikessa muinaisten ihmisten toiminnassa: he ajoittivat suunnitelmansa kuun ja auringon kulun mukaan, näkivät kohtalonsa tähdissä, tunnistivat eläinlajeja kantavanhemmikseen, kunnioittivat vainajiaan luonnon kuollessa sekä antoivat lahjoja haltijoille, elinpiirinsä todellisille omistajille.

Muinaiset laajensivat sielunsa kattamaan niin taivaankannen kuin järvenselät ja synkät metsätkin kaikkine asukkaineen. Juuri tämä kosminen ystävällisyys ja itsensä sulauttaminen osaksi maailmankaikkeuden kulkua on muinaista ihmiselämää hallinnut periaate, ei suinkaan materialistinen “kaikki vastaan kaikkia” -selviytymistaistelu, jonka moderni ihminen haluaa heijastaa historian kankaalle. Muinaisten ihmisten etiikan tarkoituksena ei ollut myöskään taivaspaikan varmistaminen seuraavaa elämää varten, vaan tämän maailman ja elämän pyhittäminen. Ihmisen elämänkehäkin saattoi murtua ja tämä turmeli ihmisen onnen. Kehän murtuminen käänsi hänet maailman voimia vastaan. Näin kävi, jos hän menetti itsensä, yhteisönsä tai ymmärryksen paikastaan maailmankaikkeuden kierrossa. Oikeastaan nämä ovat kaikki yksi ja sama asia.

Maailma on täynnä harmaan eri sävyjä, mutta ei käy kiistäminen, että äärimmäistä pahuutta on myös olemassa (sadistit, sarjamurhaajat, pedofiilit etc). En menisi väittämään, että esimerkiksi Tšikatilon tekojen pahuus on vain mielipide- tai näkökulmakysymys. Ajattelinkin kirjoittaa näin suomenuskoisena hieman ajatuksiani äärimmäisestä pahuudesta. Ilmiöt kirkastuvat selkeimmilleen saavuttaessaan äärimuotonsa, joten käsittelen äärimmäistä, jotta voin sen kautta sanoa jotain myös tavallisesta.

Itämerensuomalaisessa perinteessä ihmisen luonnetta, psyykeä ja tekoja on selitetty sielujen vaikutuksilla, joten perustan tämän pahuusanalyysin näihin samoihin sielukäsityksiin.

Sielut

Kaksinainen sielukäsitys on ominainen suomalais-ugrilaisille kansoille. Ihmisellä katsotaan olevan ruumiin elollistava ainutkertainen ruumissielu sekä yksittäisestä ruumiista riippumaton ylisukupolvinen persoonallisuus. Näiden kahden lisäksi suomalais-karjalaisessa perinteessä voidaan erottaa myös kolmas toimija: luonto tai syntyinen, joka on vainajalasta tuleva ihmisen suojelushaltija.

Ruumissielu on ihmisen elämänvoima. Unkarin kielen sana lélek tarkoittaa sielua, lélegzés hengitystä. Komien lov merkitsee sielua, henkeä, hengitystä ja elämää. Suomessa löylyn etymologia on samantapainen. Kaikki nämä sanat tarkoittavat, tai ovat tarkoittaneet, ruumiin elämänvoimaa, joka ilmenee lämpönä ja hengityksenä. Kun hengitys lakkaa, keho kuolee ja muuttuu kylmäksi.

Itse on ihmisen henkinen identiteetti, joka kykenee elämään irrallaan ruumiista. Sanan sielua tarkoittava merkitys on kadonnut suomen kielestä, mutta se elää yhä pronomininä. Minä itse. Itse tekeekin ihmisestä itsenäisen, tajuavan, tietävän, tahtovan ja tuntevan olennon. Se on ihmisen itsekuva ja itsetunto. Samalla itse liittyy läheisesti ihmisen sukuun ja esivanhempiin. Se ei siis ole kristinuskon yksilöllisen pelastettavan sielun kaltainen. Itse kuuluu yhteisölle ja esivanhemmille, joiden kautta ihmisen henkinen identiteetti muodostuu. Monista suomalais-ugrilaisista kielistä löytyy is-sanan johdannainen, joka tarkoittaa sekä varjoa että elävän tai kuolleen ihmisen sielua. Itse on siis varjosielu.

Luonto menee joissakin uskomuksissa päällekkäin itsen kanssa. Tämä voi johtua siitä, että molemmat liittyvät läheisesti esivanhempiin. Mielestäni ne ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Ihmisellä on sekä löylyn elävöittämä ruumis että itsen tahto, tunteet ja identiteetti, mutta hänessä on myös jotain muuta. Luonto ihmisen suojelushaltija, jonka vaikutus näkyy ihmisen luonteenpiirteinä. Luonto on esivanhempien väkeä alisesta, joka antaa ihmiselle potentiaalin ylittää itsensä, haltioitua ja murtaa hetkellisesti totutut inhimillisen rajat. Kyse voi olla normaalin ylittämisestä esimerkiksi fyysisen kestävyyden tai henkisen neronleimauksen muodossa. Itse tekee ihmisestä ihmisen, mutta luonto on jotain toismaailmallista ja “elämää suurempaa”. Toisilla on tätä väkeä enemmän kuin toisilla. Vahvaluontoisuus voi näkyä esimerkiksi karismana.

Sielujen epätasapaino

Ihminen voi menettää itsensä tai se voi heikentyä pahasti. Tämä voi olla seurausta äkillisestä traumaattisesta tapahtumasta (esim. auto-onnettomuus) tai pidemmästä prosessista (esim. alkoholismi). Ehkä jonkun itse on syntymästään asti heikko ja häilyväinen. Itsetön ihminen voi huonosti tässä maailmassa; hän on sairas, masentunut, onneton. Itsettömältä puuttuu elämän henkinen perusta. Hänellä ei ole vahvaa itsenäistä psyykettä, joka ankkuroisi hänet tähän maailmaan, ja antaisi suunnan elämälle. Ongelmia syntyy, jos tällaisella ihmisellä on erittäin vahva luonto. Itsen ja henkisen perustan puuttuessa haltioiva luonto ottaa ohjat käsiinsä, vieden ihmisen äärimmäisyyksien leimaamaan elämään; aiheuttaen välillä haltioituneita luomiskausia ja jättäen sitten taas ihmisen potemaan itsetöntä masennustaan.

Jokaisen vahvaluontoinen ihminen kokee joskus pelkoa siitä, että hän ei pysty yltämään hänessä olevan potentiaalin tasolle. Tällainen ihminen voi antautua suoraan luonnolleen, ilman kyseenalaistamista tai omaa itsenäistä tahtoa. Hän yrittää epätoivoisesti käyttää luonnon tarjoaman koko potentiaalin tässä maailmassa, ilman oman inhimillisen rajallisuutensa nöyrää tunnustamista. Tämä synnyttää ihmisessä megalomanian tai perfektionismin.

Heikon itsen ihminen käsittää hänessä vallitsevan epätasapainon: persoonallisuudella ei ole tarjota niitä puitteita, mitä väkevä luonto vaatii. Tämä johtaa kahteen asiaan, toisaalta tiedostettuun ylemmyydentunteeseen ja arroganssiin omasta nerokkuudesta ja taidoista. Taustalla on kuitenkin myös tiedostamaton alemmuudentunne omasta kyvyttömyydestä elää kohtalonsa tasolle: huono itsetunto. Tällainen ihminen antautuu täysin megalomaaniselle potentiaalilleen, jotta hän voisi kätkeä perustavanlaatuisen heikkouden omassa itsessään. Hitler oli tunnetusti pakkomielteinen heikkouden suhteen. Hän mässäili sillä, mutta aina heijastamalla sen muihin — juutalaisiin, slaaveihin, vammaisiin, sairaisiin, mutta hän ei koskaan myöntänyt heikoutta omassa itsessään.

Äärimmäinen pahuus vaati silti syntyäkseen muutakin kuin itsettömyyden ja vahvan luonnon. Maailma on kahden luojajumalan, Väinämöisen ja Joukahaisen (Pohjolan isännän), muovaama. Äärimmäistä pahuutta edustavassa ihmisessä tuntuu kuitenkin olevan läsnä yksinomaan kylmä ja pimeä Pohjola. Kylmyys on yksi demonisen pääpiirteitä. Kylmyys on lämmön puuttumista psyykestä. Sen seurauksia ihmisen luonteessa ovat jäykkyys, ankaruus, kyvyttömyys joustaa, kyvyttömyys muuttua, toistuvat rutiinit, konemaisuus ja huumorintajuttomuus.

Demonisella ihmisellä ei ole tarvetta syvälliseen inhimilliseen yhteyteen muiden kanssa. Hän kätkee ajattelunsa pinnallisuuden triviatietoon ja jargoniin; joukahaismaisiin faktalistauksiin. Demoniselle kaikki on pelkkää triviaa, häneltä puuttuu kyky Väinämöisen (itse)ymmärrykseen ja viisauteen. Ilman yhteyttä maailman muodostavan dualismin toiseen puoleen ihmisen olemuksen inhimillinen osuus kapenee. Hän mielenmaisemansa muuttuu Pohjolan kuvaksi: kylmäksi ja pimeäksi. Suojelushaltijasta tulee tällaiselle ihmiselle toismaailmallinen loinen, joka jättää hänet sekavaksi, impulsiiviseksi, oirehtivaksi, masentuneeksi ja henkisesti tyhjäksi. Hän on kyvytön saamaan yhteyttä muuhun elolliseen. On mielenkiintoista, että tällaisia yksilöitä, kuten Petri Gerdtiä ja Pekka-Eric Auvista, kutsutaan toisinaan yksinäisiksi susiksi. Kaikki kunnia sudelle hienona eläimenä, mutta mytologiassa susilla on pitkä perinne kuoleman symboleina. Myös suomalaisessa mytologiassa susi syntyy kylmässä ja pimeässä Pohjolassa.

Äärimmäinen pahuus on siis tavallisen inhimillisyyden puutetta. Kuolemaa, kylmyyttä ja pimeyttä edustava ihminen etsii kuitenkin tietoisesti tai tiedostamatta yhteyttä maailman dualismiin toiseen osaan — takaisin muun elämän piirin, lämpöön ja elämänvoimaan. Mytologiassa elämänvoima yhdistetään vereen, tuleen ja seksuaalisuuteen. Unkarin vér tarkoittaa verta, mielentilaa, temperamenttia, tunnetta ja aistia. Tuli on taas puhdistava, uudistava, lämmittävä ja valaiseva symboli. Seksuaalisuuteen yhdistetty Lemminkäinen on ainoa jumala, joka pystyy heräämään kuolleista. Myös yksinäinen susi haluaa herätä kuolleista, mutta hänen todellisuudessaan elämän symbolitkin kääntyvät synkiksi, hän osaa lähestyä niitä vain tuhon kautta. Uuden elävöittävän veren etsiminen muuttuu verenvuodatukseksi ja väkivallaksi. Onhan väkivalta kierolla tavalla intiimiä yhteyttä toiseen ihmiseen. Yritys sytyttää uudelleen sammunut elämänliekki seksuaalisuuden kautta taantuu perversioon tai kyvyttömyyteen. Yksinäiselle sudelle myös tuli on ennen kaikkea tuhoava voima. Kuten Adolf (adalwolf, jalo susi) Hitler sanoi jo kauan ennen toista maailmansotaa: “Voi olla, että meidät tuhotaan, mutta jos niin käy, viemme koko maailman mukanamme liekkeihin”.

Apoteoosi, jumalaksi korottautuminen

Äärimmäistä pahuutta voidaan lähestyä myös toiselta suunnalta. Äärimmäinen väkivalta ei ole välttämättä turmeltunut yritys saada takaisin menetetty yhteys inhimilliseen elämään. Se voi olla myös yritys irrottautua lopullisesti kaikesta inhimillisestä. Äärimmäisen kautta ihminen saavuttaa ylimaailmalliseen, hän nousee kaiken arkisen ja tavallisen yläpuolelle. Rikkomalla perimmäisiä moraaliarvoja vastaan yksilö vapautuu “ihmisyyden kahleista”. Tämä ajatuskulku on tuttu monista radikaaleista mystikkoliikkeistä. Samaa ajattelujuurta voi aistia materialistisemmassa muodossa sosiaalidarwinismin Might Is Right -eetoksessa. Psykopaattisia murhia kutsutaan järjettömiksi, koska ne ovat irrationaalisia, sattumanvaraisia ja motiiveiltaan epäselviä. Mutta tällaisessa väkivallassa on kyse muuntumisesta; siitä, mitä yksilöstä voi tulla äärimmäisen väkivallan kautta. Tällaisesssa psykologisessa apoteoosissa ihminen yrittää nostaa itsensä jumalalliseen asemaan.

Moraalisäännökset ovat tätä maailmaa ja ihmisiä varten. Luonto ei ole ihminen eikä tästä maailmasta. Se haluaa haltioitua, ylittää kaikki inhimilliset rajoitukset, saada aikaan flow’n. Etiikka kuuluu itseen, minuuteen ja identiteettiin, luonnon kannalta se on yhdentekevää. Luonnon ottaessa ihmisen valtaansa hänen ajantajunsa hämärtyy, koska luonto on itse olentona ajan ulkopuolella. Väkivallantekijät kuvailevat yleensä tuntojaan jälkikäteen; “En tiedä mikä minuun meni”, “En ollut silloin oma itseni”. Tämä ei ole välttämättä mikään keksitty puolustus omalle toiminnalle. Myös karismaa voi käyttää hyvään tai pahaan. Ihminen voi kokeä haltioituneen väkevyyden kokemuksen niin hyveellisiä kuin eettisesti vastenmielisiäkin tekoja tehdessään. Kaikki riippuu ihmisen itsestä, henkisestä perustasta; hänen vaalimistaan hyveistä, ja rajoista, jotka ihminen omalle toiminnalleen asettaa. Kaikki riippuu siitä, että itse ja luonto ovat tasapainossa, eikä ihminen ole pelkän toismaailmallisen suojelushaltijansa ohjaama.

Mitä tulisi tehdä?

Miten pahuutta voisi sitten suitsia yksilöiden ja yhteiskunnan tasolla? Ennen kaikkea ihmisen pitäisi saavuttaa edellä mainittu tasapaino sielujensa: psyyken ja potentiaalin välillä. Itsen vaaliminen on juurtumista tähän maailmaan, yksiulotteisen ja kapean itsekkyyden ylittämistä ja identiteetin rakentamista esivanhempiin, sukuun ja yhteisöön. Käytännössä tällainen myönteisen kasvu tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vankilasta vapautunut parannuksen tehnyt entinen rikollinen käy kouluissa kertomassa lapsille omasta elämästään. Hän siis muuttaa toimintansa oman edun tavoittelusta yhteisöllisen hyvän edistämiseen. Ihmisen toismaallisen ja ei-inhimillisen potentiaalin moralistinen kieltäminen ei toimi, vaan se pitää tiedostaa, hallita ja käyttää rakentaviin päämääriin. Itsetutkiskelu ja hyveiden kehittäminen itsessään ovat tie tähän.

Täytyy myös muistaa, että luonto haluaa päästä esiin. Sen haluaa tunnustusta, haluaa tulla nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi. Suojelushaltija ei suostu siihen, että hänen hallitsemansa ihminen on ei-kukaan, ei-mitään ja muiden halveksima. Ihminen tarvitsee yhteisön ja vertaisryhmän mihin juurtua, minkä puitteissa kasvaa, missä vaalia itseään, missä tulla hyväksytyksi, nähdyksi ja arvostetuksi. Jos tällaista yhteisöä ei ole, luonto etsii aina jonkun keinon saada paikkansa auringossa. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. Mitä vahvempi loukattu luonto on, sitä katkeramman ja näyttävämmän tavan se keksii jättää itsettömän ruumiinsa taakseen.

Nykyinen kulttuuri on yksilöllinen ja julkisuudenhenkilöitä palvova. Samalla ihmiset eristäytyvät yhä enemmän toisistaan. Tämä johtaa helposti merkityksettömyyden tunteisiin ja tukahduttavaan kauhuun siitä, että on itse ei-kukaan ja ei-mitään. Tämä purkautuu pyrkimykseen päästä julkisuuteen. Siellä luonnon piirteet ja potentiaali saavat kaivatun valokehänsä ja lahjakkuus ihailunsa. Pinnallinen ja narsistinen julkisuuskulttuuri ei kuitenkaan tarjoa mahdollisuuksia juurtumiseen, itsetutkiskeluun ja maanläheiseen yhteisöllisyyteen. Ehkä tästäkin syystä niin monet todella kuuluisat ihmiset kompensoivat ihailtua osaansa maailmanparantajakompleksilla.

Kun puhun yhteisöllisyydestä, tarkoitan nimenomaan sen maanläheistä ja pienimuotoista versiota, en poliittisia tai uskonnollisia massaliikkeitä. Nämä liikeet tarjoavat illuusion yhteisöllisyydestä, mutta samalla niiden tarjoamat kollektiiviset visiot voivat olla vähintään samassa määrin vihan täyttämiä ja tuhoavia kuin väkivaltaisten psykopaattien fantasiat. Joukkoliikkeestä “haltioituminen” on taas yksi keino lisää unohtaa itsensä, sulautua samaan ihmisvirtaan ja huutaa yhteen ääneen. Radikaalit massaliikkeet ovat usein vastakohta itsetutkiskelulle ja hyveen vahvistamiselle omassa itsessään. Amerikkalainen ajattelija Eric Hoffer tiivisti osuvasti: “Jokainen äärimmäinen asenne on ihmisen pakoa itseltään”.

Yhteiskunnan pitäisi tarjota ihmisillä tapoja ylittää itsensä, kokea järisyttävää kauneutta, jännitystä ja käsitellä suuria kosmologisia teemoja kuten kuolemaa. Ihmisillä tulee olla muitakin mahdollisuuksia “haltioitua” kohti jumalallista ja antaa luonnolleen hetkeksi valta kuin rikollinen väkivalta ja yhteisöllisten normien rikkominen. Yksi tapa tähän on taiteen tarjoamat kokemukset, toinen yhteisölliset rituaalit. Käytän rituaali-sanaa tässä sen laajassa maallisessa merkityksessä, mutta hengellisenä ihmisenä pidän myös aitoja uskonnollisia rituaaleja tärkeänä osana ihmiselämää.