Taivaankannen takojat

Esitän tässä kirjoituksessa joitakin huomioita nimen antamisesta kansanperinteen valossa. Tarkoitukseni on kuvata nimeämistä tapahtumana, en keskity tässä yhteydessä kertomaan yleisemmin nimistä, niiden merkityksistä tai valitsemisesta, niin mielenkiintoista kuin se olisikin. Olen näitä aiheita sivunnut jonkun verran eräässä aikaisemmassa kirjoituksessa.

Ensimmäisen hampaan puhkeamista on Suomessa pidetty merkkinä siitä, että lapsi on saanut suojelushaltijansa eli haltijasielun. Haltijasielulla selitettiin muun muassa ihmiskohtaloiden erilaisuutta, ihmisen onnea ja menestystä sekä voimakkaiden persoonallisuuksien kuten samaanien ja tietäjien henkisiä kykyjä; vahvalla ihmisellä oli voimakas haltija. Mutta ennen suojelushaltijan saamistakin lapsen piti osoittaa kestävyytensä. Muinaisaikoina lapsen selviäminen hengissä ensimmäisen hampaan puhkeamiseen oli todiste siitä, että vastasyntyneellä oli riittävästi elinvoimaa ja avuttomuudestaan huolimatta lapsi oli kyennyt vastustamaan maailman vihamielisiä voimia. Saavutus antoi lapselle ikään kuin oikeuden tulla hyväksytyksi suvun jäseneksi. Asiaa voidaan ajatella hieman toisellakin tapaa. Suvun kantavanhempia edustavan suojelushaltijan saapuminen lapsen elämään oli eläville merkki siitä, että tuonpuoleisen voimat olivat hyväksyneet vastasyntyneen osaksi elävien ja vainajien muodostamaa suvun kokonaisuutta.

Uuden aseman myötä lapsi sai myös sen ulkoisen tunnuksen: nimen. Nimi valittiin tietenkin ennen varsinaista nimeämistä, mutta vanhemmat varoivat lausumasta nimeä ennen kuin lapsi sai suojelushaltijansa, sillä nimen lausumisen uskottiin voivan kiinnittää vihamielisten voimien huomion lapseen. On huomionarvoisaa, että tämä luultavasti ikivanha tapa elää Suomessa nykypäivänäkin. Monet vanhemmat eivät halua paljastaa ulkopuolisille lapselleen valittua nimeä ennen ristiäisiä. Nykyisin ihmisten syyt nimen salailuun liittyvät tosin useimmiten muihin seikkoihin kuin henkimaailman harhauttamiseen.

Virossa, mahdollisesti Suomessakin, on ollut tapana ripustaa lapsen kaulaan ensimmäisen hampaan puhkeamisen johdosta suden tai hevosen hammas tai koristehelmiä taikka muu amuletti. Myöhempinä aikoina tapaa on selitetty sillä, että eläinten hampaiden ansiosta lapselle kasvaa vahvat omat hampaat. Toive vahvoista hampaista on varmasti ikivanha, mutta tavan alkuperäinen merkitys on kuitenkin todennäköisesti ollut laajempi; kaulakoru on ollut symboli lapsen elinvoimalle. Suojelushaltijan, nimen ja amulettinsa saanut lapsi ei enää ollut täysin avuton vihamielisten voimien edessä.

Kansantarinoissa kerrotaan, että ennen hampaan puhkeamista (tai myöhemmissä tarinoissa ennen lapsen kastamista) pahantahtoiset henget saattavat vaihtaa lapseen sielun tai koko lapsen vaihdokkaaseen. Virossa vaihdokkaita kutsuttiin piruiksi. Vaihdokas poikkesi tavallisesta ihmislapsesta, hän oli hidasälyinen tai oudon näköinen. Tarinoiden viesti on selvä: ennen haltijasielun saamista ja ihmissuvun osaksi tulemista vastasyntyneen minuus oli hataralla pohjalla. Nimetön pienokainen häilyi jossain tuntemattomien voimien ja ihmisyhteisön rajamailla. Vasta nimen antaminen ja suvun jäseneksi pääseminen vakiinnutti ihmisen minuuden niin sosiaalisella kuin henkimaailmankin tasolla.

Suomalaisten ja virolaisten tapana on ollut pestä ja vihtoa lapsi saunassa hampaan puhkeamisen jälkeen. Sauna onkin ollut tärkeässä osassa itämerensuomalaisten kansojen siirtymäriitteissä. Lapset synnytettiin saunan lämmössä, joten saunan autereinen utu on ollut lukemattomien sukupolvien ajan vastasyntyneen ensimmäisen kokemus maailmasta. Ennen avioliittoon astumista morsiamen hedelmällisyyttä ja avio-onnea parannettiin saunassa vihtomalla. Eräissä paikallisissa tavoissa on viitteitä siitä, että muinaisina aikoina pariskunta olisi vihdottu yhdessä ennen häitä. Maailmasta myös poistuttiin saunan kautta. Vainajien kalmot pestiin saunassa, jossa ne toisinaan vielä vihdottiin viimeisen kerran. Vihta annettiin vainajan mukaan viimeiselle matkalle. Ruumiin viereen hautaan asetettiin toisinaan myös viinapullo – tuliaisiksi jo Manan majoille menneille.

Mutta palataan ensimmäisen hampaansa saaneen lapsen vihtomiseen. Toimituksessa lapsi siis vihdottiin koivuvihdalla. Joidenkin kertomusten mukaan vain pienokaisen jalkapohjat ja takapuoli vihdottiin. Vihtomisen lisäksi lapsi myös pestiin rituaalisesti. Useisiin kulttuureihin kuuluvat erilaiset rituaalipeseytymiset, koska vettä on pidetty elämän lähteenä. Kastautuessaan veteen ihminen puhdistuu synneistään ja on valmis puhtaaseen elämään. Saunassa pestävän lapsen kohdalla vesi edustaa elämän aloittamista.

Syvemmin tarkasteltuna veden symboliikkaan kuuluu monissa myyteissä ajatus vailla muotoa olemisesta ja kuolleiden maailmasta. Elämällä on aina jokin muoto. Elämään astuminen on muodon saamista, syntymistä johonkin ruumiiseen, ja elämästä poistuminen on tuon muodon menettämistä. Myyteissä elämää edeltävää ja sitä seuraavaa tilaa hallitsee usein vesi muodossa tai toisessa. Elävien ja kuolleiden maailmat erottaa Tuonen virta, vainajalaan pääsee järven pohjasta, suonsilmästä tai lähteen läpi sukeltamalla. Ja ennen maailman luomista oli vain pimeydessä lainehtiva alkumeri. Lisäksi kansanuskomusten mukaan sielu pesee itsensä ennen poistumistaan tästä maailmasta. Tämän takia kuolevan ihmisen viereen asetettiin lasillinen vettä. Uskottiin, että kuoleman hetkellä vesi värähtelee, kun sielu pesee itsensä ennen katoamistaan tuonpuoleiseen. Sielu poistuu siis elämästä, sen muodosta eli ruumiista, veden kautta. Samaan tapaan voidaan ajatella, että haltijasielun asettuminen ihmislapseen tapahtuu rituaalisessa puhdistautumisessa pyhän veden kautta.

On mahdollista, että lapsia on alun alkujaan kastettu pyhissä lähteissä tai ukonilmalla vesisateessa, mutta papiston paheksunta on siirtänyt riitin saunan rauhaan. Eräs viite edellisestä on se, että kasteveden sekä lapsen riittisaunan pesuveden valmistamiseen on liittynyt joitakin nähtävästi pakanallisia tapoja. Joskus veteen on laitettu hiilenpaloja, jotta lapsi kestää paremmin vaikeuksia elämässä, sekä hopeaa kolikoista ja kultaa vanhempien sormuksista. Nämä veden ”taiallistamisen” tavat viittaavat siihen, että muinoin toimitus on suoritettu nimenomaan pyhällä vedellä.

Kokonaisuudessaan itämerensuomalaisten kansojen muinaiset nimeämisriitit lienevät olleet samankaltaisia kuin venäläisten vastaavat. Esikristillisellä Venäjällä pienokainen tuotiin järvelle tai joelle puisessa kaukalossa, jossa hänet pestiin, kapaloitiin ja hänelle annettiin joko vanhempien tai suvunvanhimman keksimä nimi, usein jonkun kunnioitetun esivanhemman tai kansallisen sankarin mukaan. Samalla myös tietäjät lukivat maagisia loitsuja karkottaakseen pahat henget ja ennustivat pienokaisen tulevaisuutta. Itämerensuomalaisten osalta voidaan lisätä, että toimitus on mahdollisesti tapahtunut pyhän veden äärellä – ja myöhempinä aikoina saunassa. Ja että siihen on kuulunut rituaalinen vihtominen. Vielä ansaitsee tulla mainituksi Suomesta ja Virosta tunnettu tapa tuoda ristiäisiin nimen saaneelle lapselle hammasrahaa eli vihtarahaa.

Näiden tietojen pohjalta on varsin yksinkertaista kuvitella mahdollinen suomenuskoinen nimeämisriitti. Se tapahtuu saunassa, jonka pesässä on ehkä poltettu pahaa karkottavaa katajaa ja Väinämöisen hikeä eli tervaa. Sauna pyhitetään loitsulla, vaikkapa näillä sanoin:

Löyly poika Auterinen,
Auterettoman tekemä.
Hiki vanhan Väinämöisen,
Herran hengestä hyvästä
Tule tänne tarvitahan,
Apuvasi huuvetahan,
Tekemähän terveyttä,
Rauhoa rakentamahan,
Ennen päivän nousemista,
Koin jumalan koittamista!
Saata sauna lämpimäksi,
Kivet löylyn lyötäväksi
Puuhusilla puhtahilla!

Pienokainen tuodaan saunaan. Riittiin osallistuvat laulavat lapsen tulevasta onnellisesta elämästä. Loitsija vihtoo hyvin kevyesti lasta koivuvihdalla ja lausuu jotain suojelevia loitsuja. Otetaan esiin pyhä vesi, joka on uhrilähteen haltijalta ostettua tai mahdollisesti ukkosmyrskyssä kerättyä vettä, johon on vielä vuoltu hieman hopeaa ja upotettu hiilenpaloja. Loitsija pesee lasta vedellä ja lukee lisää onnea tuovia loitsuja. Lapsen nimi sanotaan nyt ääneen ensimmäisen kerran ja hän saa amuletin, joka kuvastaa hänen elinvoimaansa ja luonnettaan. Lapsesta tulee osa sukuaan, jonka sielullisia kantavanhempia jumalat ovat. Veden elementti, sauna ja terva yhdistävät lapsen ihmissuvun kantaisään, Väinämöiseen. Ihanteellisissa olosuhteissa nimeäminen tapahtuisi tietenkin auringon paistaessa ukonilman aikaan, sillä vanhan sanonnan mukaan silloin ”kastetaan Perkeleen lasta”.

Lähteet
Matti Sarmela, Perinneatlas
Mircea Eliade, Pyhä ja profaani
Suomi-Venäjä-Seura, Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää
Ülo Valk, The Significance of Baptism in Estonian Folk Belief
Matti Waronen, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla

Enimmäkseen Matti Sarmelan Perinneatlasta mukaillen.

Nimenanto

Muinaisina aikoina ihmisen nimellä oli tärkeä hengellinen merkitys. Nimi tavallaan kantoi sielua, joten oikean nimen antaminen lapselle oli ensiarvoisen tärkeää. Sukuyhteisöissä eri puolilla maailmaa on pidetty tärkeänä, että lapsi saa sen esivanhemman nimen (sielun), joka vastasyntyneessä on reinkarnoitunut takaisin maan päälle. Jos nimi ei ollut oikea tai suomalaisten runojen kielellä “vakava”, lapsi sai väärän sielun, se itki öisin, sairasteli ja kuihtui. Jotta lapsesta saataisiin elinkelpoinen, oli löydettävä oikea esi-isä ja vaihdettava vanha nimi uuteen. Nimenvaihto niin kuin mahdollisesti nimenantokin on ollut samaanien ja tietäjien tehtävä, arkkipiispa Makarijn kirjeessä (1548) mainitaan, että Karjalassa lapsen nimen antoi arpoja. Oikea uudelleen syntynyt vainaja on tunnistettu mm. luettelemalla kuolleiden sukulaisten nimiä ja tarkkailemalla lapsen reaktioita. Jos lapsi tietyn nimen kohdalla esim. aivasti tai lakkasi itkemästä, oli nimi “vakava”, silloin lapseen oli kiinnitetty oikea, pysyvä sielu ja elinvoima.

Oikean nimen löytämiseen oli muitakin tapoja. Sarmela pitää mahdollisina, että karsikkolehdossa ja myöhempinä aikoina uhripuun juurella lapselle on etsitty oikea, hänessä reinkarnoituneen esivanhemman nimi. Sarmela ei täsmennä tätä, mutta on oletattavaa, että lasta on kuljetettu karsikossa eri vainajien puiden lähellä kunnes jokin merkki on kertonut kenen vainajan sielu lapseen oli asettunut. Vainajien karsikot ja uhripuut olivat muutenkin tärkeässä roolissa uutta lasta sukuun tuotaessa. Uhripuun juurelle tiputettiin ensimmäiset tipat äidin maidosta, puiden luota odottavat äidit hakivat apua synnytyskipuihin ja sinne vietiin vastasyntyneet lapset ikään kuin saamaan suvun vainajien hyväksyntä.

Nimenanto pyrittiin suorittamaan nopeasti syntymän jälkeen, jotta lapsi saisi sielunsa ja suojelushaltijansa. Muutama vuosisata sitten lapsia kastettiin jopa 1-2 päivän ikäisinä. Suomessa nimeäminen tapahtui yleensä ensimmäisen hampaan puhkeamisen jälkeen, koska tämän ajateltiin olevan myös merkki siitä, että lapsi oli saanut suojelushaltijansa. Ihmiset toivat lapselle ristiäisiin “hammasrahaa”. Ensimmäisen hampaan puhkeaminen oli osoitus siitä, että lapsi oli osoittanut elinvoimaisuutensa ja kyennyt vastustamaan maailman kaoottisia voimia vaikean alkuajan yli. Lapsen kaulaan yli tällöin tapana laittaa kaulakoru suden, hevosen tai villisian hampaista. Kaulakoru toimi symbolina siitä, että lapsi oli saavuttanut tietyn aseman yhteisössä, eikä ollut enää täysin uusi tulokas. Hampaan puhkeamisen jälkeen lämmitettiin sauna, jossa lapsi pestiin ja vihdottiin rituaalisesti.

Nimenanto varmisti lapsen yhteisökelpoisuuden. Lapsen sukuun hyväksymisen edellytyksenä oli usein myös se, että hänelle voitiin osoittaa äiti ja isä; aviotonta lasta ei monissa kulttuureissa ole hyväksytty, vaan heidät surmattiin esimerkiksi jättämällä heitteille. Nimettä tai kasteetta kuolleitten asema on poikkeuksellinen myös siinä suhteessa, etteivät tällaiset lapset ole sosiaalisessa mielessä lainkaan kuuluneet elävien joukkoon. Jos lapsi ei ole “elänyt”, sitä ei myöskään voida liittää kuolleiden yhteisöön. Tällöin hautausseremoniat on jätetty suorittamatta tai ne on suoritettu poikkeuksellisella tavalla. Lasta on pidetty ulkopuolisena; hän ei ole missään vaiheessa ollut suvun jäsen eikä häntä myöskään hyväksytty suvun vainajien joukkoon. Ulkopuolisuudessa tai sijattomuudessa on myös lapsivainajien (Liekkiö) kummittelun perussyy.

Pohjoismaisen uskomusperinteen mukaan lapsivainajat saivat rauhan, kun ne kastettiin ja/tai haudattiin sinne, minne muutkin vainajat. Oikeushistoriallisesti lasten heitteillepano näyttää ennen kristillisiä vaikutteita olleen Pohjoismaissa hyväksytty kansantapa. Skandinaavinen oikeustraditio on seurannut vanhaa roomalaista ja myös germaanista käytäntöä, jonka mukaan suvun päämiehellä, tavallisesti isällä oli oikeus päättää, elätettiinkö vai hylättiinkö sukuun syntynyt lapsi. Jos isä otti lapsen vastaan, symbolisesti syliinsä, ja tälle oli annettu nimi, ei heitteillejättöä enää saanut tehdä, vaan sitä pidettiin jopa murhana. Lapsi oli silloin liitetty sukuun ja saanut oikeudet sukunsa perintöön.

Nimipäivä

Nimipäiviä on vietetty Suomessa keskiajalta lähtien. Sarmelan mukaan nimipäivätapojen vanhinta kerrostumaa on olut- tai viinakestityksen vaatiminen päivänsankarilta hänen nimikkopyhimyksensä vuotuisena muistopäivänä. Tapa on ollut tunnettu paitsi Pohjanmaalla myös Lounais-Suomessa, jossa siitä on käytetty nimeä kousan juominen. Nimipäivän viettäjän oli tarjottava kousa (kaksikorvainen oluthaarikka) eli tuoppi tai malja olutta kaikille taloon tulleille. Kestitysvelvollisuutta nimitettiin kousan maksamiseksi tai lunastamiseksi ellei nimipäivän viettäjä lunastanut kousaansa, hänet on uhattu teljetä sikolättiin tai antaa jokin muu rangaistus. Joskus kousansa maksamatta jättäneelle on annettu elinikäinen pilkkanimi liittämällä hänen etunimeensä sana “hako”, esim. Hako-Mari, Hako-Fretu, jne.

Sarmela arvelee, että edellä mainitun nimipäiväkousan taustalla saattaa olla esikristillinen tapa juoda oman suojelushaltijan kunniaksi tiettyinä vuosittaisina uhripäivinä. Katolisena aikana haltijoiden tilalle vaihtuivat nimikkopyhimykset ja kristillisen kalenterin tultua käyttöön vakiintui myös henkilökohtaisten muistopäivien vietto. Aluksi maljojen juonti on ehkä ollut yhteydessä pitäjänpyhien viettoon ja kousia joutuivat tarjoamaan ne, joilla oli sama nimi kuin kirkon suojeluspyhimyksellä.

Mielestäni kuulostaa uskottavalta, että nimipäivän taustalla voisi olla esikristillinen tapa kunnioittaa vuosittain ihmisen omaa suojelushaltijaa. Tuollainen tapa on tuttu roomalaisilta ja kreikkalaisilta. He muistivat vuosittain suojelushaltijaansa (tai sitä jumalaa, jonka päivänä olivat syntyneet, ja johon suojelushaltija sitten jollain tavalla kytkeytyi) koristelemalla haltijan alttarin kukilla ja seppeleillä. Ystävät onnittelivat ihmistä ja toivat lahjoja. Ajatus tietenkin oli, että muistettu ja kunnioitettu suojelushaltija piti ihmisen jatkossakin terveenä ja onnekkaana. Suomalais-karjalaisessa perinteessä kreikkalaisten ja roomalaisten suojelushaltijaa vastaa kutakuinkin luonto.

Itse en ole koskaan oikein välittänyt syntymäpäivistä ja ikävuosien laskemisesta. Oman suojelushaltijan kunnioittaminen maljoilla ja uhreilla syntymä- tai nimipäivänä kuulostaa paljon mielekkäämmältä. Onhan niin paljon ihmisen elämässä juuri tuon haltijan ansiota.

Tule Uni ulkonta,
Käy lapsen kätkyesse,
Hullukkaisen hulpeloissa,
Vakahaisen vaatteloissa!
Sio lapselta silmät kiini,
Sio silkillä sitteellä,
Kuro lapselta kulmat kiini,
Kuro kulta rihmalla!
-Vanhan kansan kehtolaulu

Unen voi ajatella olevan alisen maailman olento. Ylinen on kuin kuulas sininen taivas ja loistava auringonkehrä: valoa, ykseyttä, puhtautta, eteeristä aineettomuutta ja kirkasta selkeyttä. Monoteistiset ja moralistiset uskonnot sekä moderni tiede suhtautuvat pakkomielteenomaisesti tähän ykseyteen, puhtauteen ja selkeyteen. Alisen mullan alla on taas pimeyttä, moninaisuutta, ruumiillisuutta, elämän labyrinttejä ja villiyttä. Keskinen maailma on näiden kahden todellisuuden yhdistelmä. Keskisessä maailmassa vuorottelevat yö ja päivä, uni ja valve. Tuskin tarvitsee erikseen korostaa, että Pohjolan ja jumalten ikuinen mittelö kuvastaa juuri näiden voimien vuorottelua. Minusta ihmisen henki kaipaa ylös aurinkoon. Sielu taas ei elä pelkästä järjestä ja selkeydestä vaan se tarvitsee myös mielikuvitusta.

Luonnonkansojen ihmiset elävät kirjaimellisen ja vertauskuvallisen maailman välissä. He tavallaan elävät toinen jalka näkymättömässä todellisuudessa. Länsimainen ihminen saavuttaa saman maailman vasta unessa (tai tietyissä mielisairauksissa). Uni laskee ihmisen toiseen todellisuuteen, aliseen, missä ihmisen mielikuvitus kuvittelee itsensä uudelleen. Sielun mielikuvitus tarvitsee hengen ylisten ihanteiden seuraksi monimuotoisuutta, kaoottisesti assosioivaa mielikuvavirtaa, elämän pimeämpiä puolia sekä ruumiillisia tuntemuksia – ja siksi nämä asiat korostuvat unimaailmassa. Samalla unet tuovat ihmisen lähelle alisen asukkaita – vainajia.

Uskon sielullisen maailman autonomiaan yli aineellisen maailman rajoitteiden, joten minusta on ilmeistä, että unessa sielu voi liikkua ajassa ja paikassa vapaammin kuin tässä maailmassa. Tämä selittäisi muun muassa enneunet.

Seuraavat Marcus Aureliuksen lähes kaksi vuosituhatta sitten kirjoittamat sanat heijastelevat suomenuskonkin hyveitä. Oikeamielisen ihmisen kunnioitettavin saavutus on varjella itse-sieluaan puhtaana ja suoraselkäisenä maallisen vaelluksensa ajan.

Älä koskaan arvosta omana etunasi sitä, mikä pakottaa sinut joskus rikkomaan luottamuksen, hylkäämään itsekunnioituksen, vihaamaan jotakuta, epäilemään, kiroamaan, näyttelemään, himoitsemaan jotakin, joka vaatii ympärilleen seiniä ja verhoja. Joka asettaa etusijalle oman mielensä ja jumalhenkensä ja sen hyveen pyhät riitit, ei pane toimeen murhenäytelmää, ei huokaile, ei kaipaa yksinäisyyttä eikä väkijoukkoja. Mikä tärkeintä, hänen elämänsä ei ole takaa-ajoa eikä pakenemista eikä häntä kiinnosta lainkaan, saako hän käyttää ruumin sisäänsä sulkemaa sieluaan pidemmän vai lyhyemmän aikaa. Vaikka hänen pitäisi poistua nyt heti, hän lähtisi yhtä kevyin mielin kuin voisi tehdä jotain muutakin, minkä voi suorittaa vaatimattomasti ja säädyllisesti. Kaikessa elämässään hän varoo yksin sitä, ettei hänen ymmärryksensä joudu mihinkään älylliselle, yhteisölliselle eläimelle vieraaseen tilaan.

Marcus Aurelius, Itselleni

Näitä haltioita, mitkä hyviä, mitkä pahoja, luultiin koko luonto täynnänsä olevan, ilmassa, maassa ja maan allaki. Ei ollut järveä, saarta, nientä ja lahtea, ei metsää, korpea, suota, kangasta, ahoa ja laaksoa, ei mäkeä, vuorta ja kukkulaa, ei lähdettä, puroa, jokea ja koskea, ei puuta, ruohoa ja kukkasta, ei ihmistä eikä muuta elävää, jolla ei olisi ollut erityinen haltiansa. Vedellä ja raudalla, tulella, tuulella ja pakkasella, vieläpä semmoisillaki olennoilla, kuin uni ja kuolema, oli oma lähimmäinen haltiansa. Näiden haltiain luultiin itsekunki voivan vaikuttaa hyvää tahi pahaa niin omalla alallansa kuin syrjäisillenki, johon niitä tarpeen mukaan hyvityssanoilla, rukouksilla ja uhreillaki kehotettiin, välistä myös nuhde- ja uhkaussanoilla taivutettiin. Muutamilla haltioilla oli suurempi piiri kuin toisilla, niin esimerkiksi Tapiolla suurempi kuin Hongattarella, Pihlajattarella ja muilla eri puiden haltioilla, mutta kaikki olivat he ylijumalan Ukon vallan alaisina, jonka puoleen siis rukouksissa käännyttiin, kun muusta ei tullut toivottua apua.

-Elias Lönnrot, Muinaisia loitsurunoja

Karhunpalvonta on ollut ikiajoista lähtien tärkeää pohjoisille kansoille. Suomalaiset eivät ole tässä suhteessa poikkeus, vaan karhu oli muinaissuomalaisille pyhä eläin ja sillä on keskeinen asema muinaisissa myyteissä. Karhun alkuperäinen nimi on Ohto. Tämän sanan juuret voidaan johtaa ugrilaisten kielten varhaisvaiheisiin, joten kyseessä on todella vanha sana. 1800-luvun kansanrunouden keräilijät arvelivat virheellisesti, että Ohto olisi murreilmaus ja se “käännettiin” nykyään käytettyyn Otso-asuun. Ohto on siis karhun alkuperäinen nimi karhun ollessa karheaan turkkiin viittaava kiertonimitys tuolle metsän kuninkaalle.

Muita kiertonimityksiä karhulle on tallennettu satoja, joukossa muun muassa pelkkä kunnioittava Hän. Voidaan siis ehkä päätellä, että karhun alkuperäisen nimen katsottiin olevan jollain tasolla tabu, jonka käyttöä vältettiin ainakin arkisessa puheessa. Samaa nimikäytäntöä on mahdollisesti käytetty yleisesti muistakin jumaluuksista, kutsutaanhan suomalaisessa mytologiassa lähes mitä tahansa jumalaa, myös karhua, jossain vaiheessa Ukoksi, eli kunnioitetuksi vanhaksi mieshahmoksi.

Muinaissuomalaisissa uskomuksissa karhulla on vahva sidos ihmislajiin. Muistuttaahan karhu jo ulkomuodoltaankin täkäläisistä eläinlajista eniten ihmistä. Karhun katsottiin myös ymmärtävän puhetta ja pystyvän jopa lukemaan ihmisten ajatuksia. Tarinoissa kerrotaan karhun ja ihmisnaisen muodostamasta pariskunnasta, josta kasvui karhun kansa. Tämä lienee ollut alunperin jonkun karhuklaanin myyttinen syntytarina. Noihin myytteihin perustuvat myös käsitykset siitä, että metsän kuningas ei vahingoita ihmisnaista. Vienan Karjalassa karhun lihan syöminen rinnastettiin vielä 1900-luvun alussa kannibalismiin. Uskottiin myös, että ihmiset saattoivat ottaa hetkellisesti karhun muodon.

Karhu edusti muinaissuomalaisille voimaa ja viisautta. Näin karhun hahmossa yhdistyivät fyysinen ja henkinen. Useissa karhun syntytarinan versioissa kontion katsotaan saaneen alkunsa taivaassa “Otavaisen olkapäillä”. Karhun emuuksi mainitaan Hongatar tai Hongotar. Karhun syntyrunojen mukaan tämä jumalan poika laskettiin maahan hopeisilla vitjoilla, kultaisessa kätkyessä elämään karhun ruumiissa; karhun sielu kuuluu taivaalla ja ruumis maahan. Toisissa kansantaruissa karhun kerrotaan syntyneen metsässä, “sydämessä salon simaisen”.

Otavanpoika kulki tästä.

Uskomuksissa karhu on yhdistetty sekä keskitalveen että keskikesään. Suomessa on vanhastaan vietetty 13. heinäkuuta keskikesää ja karhunpäivää. Karhunpäivä tunnettiin myös Virossa, jossa sen kansanomainen nimi oli suomennettuna “karhun pyhä”. Tämän päivän aikana karhulle pyrittiin olemaan mieliksi ja työntekoa vältettiin. Virossa heinäkuu on ollut vanhastaan “karhunkuu” ja sen puolivälissä oleva karhunpäivä on mielletty karhun myyttiseksi syntymäpäiväksi. Keskikesän määrittäminen tälle päivälle juhannuksen sijaan perustuu siihen, että maatalousyhteiskunnassa ei ollut tarpeen ajoittaa vuodenaikojen keskikohtia auringon liikkeiden vaan lämpövaihteluiden mukaan. Viljelijää auringon lakipisteet eivät juuri hetkauttaneet, mutta helle sekä vilu tuntuivat luissa ja ytimissä. Meteorologinen tosiasia onkin, että keli lämpenee yleensä noin kolmen viikon ajan “oikean” keskikesän jälkeen ja viilenee kolmisen viikon ajan talvipäivänseisauksen jälkeen. Näiden päivien paikkeille sijoittuvat vuoden lämpö- ja kylmyyshuiput. Keskitalvea (talvennapaa) vietettiin siis 13.1 (tai 19.1) ja keskikesää 13.7. Kustaa Vilkuna toteaa karhun kääntyvän kansan uskomuksien mukaan pesässään keskitalvella tammikuussa (sanoen “Yö puolessa, nälkä suolessa”). Vanhalla ajallahan uuden vuoden aloitti talvikausi kekrinä loka-marraskuun vaihteessa. Vilkunan mukaan karhunkaato peijaisineen ja Ohdonhäät-näytelmineen on keskittynyt sydäntalveen.

Muinaissuomalaiset olivat tunnettuja karhunpalvonnastaan. Vuonna 1640 piispa Iisak Rothovius jyrisi Turun akatemiaa vihkiessään, että “karhunkalloa palvovat ja karhunkallosta juovat” suomalaiset pitäisi nyt viimeinkin saada kuuliaisiksi kristilliselle esivallalle. Rothovius lienee tarkoittanut karhun kunniaksi järjestettyjä uhripitoja eli karhunpeijaisia. Kun metsästäjät kaatoivat karhun, järjestettiin pidot, joissa kaadettu karhu aineellisesti ja sielullisesti kunniavieraana. Uhripidoissa ihmiset söivät karhun lihan, ja tulivat samalla osaksi sen voimasta. Uskomusta voi verrata kristittyjen ehtoolliseen, jossa seurakunta syö Kristuksen ruumiin. Pitojen jälkeen karhun hengen piti palata kotiinsa taivaaseen. Ihmiset nostivat karhunkalloja kallohonkiin, jossa ne olivat lähempänä kotiaan. Samalla toivottiin, että kotiinsa palaava karhu palaisi vielä takaisin lihalliseen elämään, ja toistaisi näin alkuaikojen myyttisen tapahtuman ja luonnon kiertokulun. Karhunpeijaiset kuvastivat siis ihmisen ja kosmoksen välistä sopusointua.

Kerran syksyllä eräs kolttanainen meni joelle kalastaakseen verkolla jään alta. Kun hän oli verkon asettanut, palasi hän kammilleen ja alkoi etsiskellä polttopuita. Kun hän oli valmis, meni hän kammiin takaisin ja alkoi keittää kalaa itselleen. Sitten hän alkoi syödä. Syötyään sytytti hän tulen takkaan ja istuutui tulen ääreen. Silloin ovi avautui ja oviaukkoon ilmestyivät karhun käpälät. Nainen ei pelästynyt, kysyi vain: “Mikäs mies se sieltä oikein tulee?” Silloin sisään astui karhu, joka oli aivan yltäpäältä jäässä. Se alkoi lämmitellä itseään tulen ääressä. Silloin nainen tunnisti sen yhdeksi niistä koltista, joilla oli tapana juoksennella karhuina; siksi hän jäi paikalleen takan ääreen. Kun karhu oli sulatellut itsensä, antoi nainen sille kalaa syötäväksi. Kun karhu oli syönyt, kävivät he kumpikin nukkumaan omalle puolelleen kammia. Aamulla he nousivat ylös ja nainen keitti karhulle kalaa ja antoi sille kalaa syötäväksi. Syötyään karhu meni ulos ja katsoi sitten taakseen. Tultuaan ulos se avasi kammen oven uudelleen ja viittasi naista tulemaan ulos. Silloin nainen ymmärsi, että oli jotakin, jonka vuoksi karhu kutsui häntä; hän meni katsomaan mitä se oli.

Kun nainen tuli ulos, viittoili karhu hänelle, että hänen pitäisi seurata sitä uraa, jota se oli tullut kammille, ja tallusti itse matkoihinsa. Nainen seurasi karhun jättämää uraa ja löysi toisen karhun, joka oli kuollut. Hän palasti kotiin ja kertoi kaiken mitä oli tapahtunut. Miehet menivät sinne ja ottivat karhun talteen, nylkivät sen ja löysivät nahan alta rahamassin.

Sitten tuli kesä ja keräännyttiin markkinoille. Eräs mies tapasi naisen ja kiitti häntä siitä, että nainen oli hoitanut häntä silloin, kun hän oli ollut jäätynyt. Hän kysyi edelleen: “Löysittekö velivainajani ruumiin?” – “Löysimme”, vastasi nainen. “Oliko hänellä yhtään rahaa mukanaan?” kysyi mies. “Oli”, vastasi nainen. “Sinä saat pitää rahat siitä hyvästä, että olit hyvä minua kohtaan!”

Lentonoidan poika: saamelaisia satuja (1978).

Carl Jung teoksessa Job saa vastauksen (Otava 1974):

“Seuraavassa tulevat [..] puheeksi uskonnollisen uskon kunnioitusta ansaitsevat asiat, ja jokainen, joka ne ottaa puheeksi, on aina vaarassa repeytyä kappaleiksi niiden kahden puolueen välillä, jotka juuri näistä seikoista kiistelevät. Kiista perustuu siihen eriskummalliseen olettamukseen, että jokin on ‘totta’ vain silloin, kun se osoittautuu tai on osoittautunut fyysiseksi tosiseikaksi. Niinpä esimerkiksi se, että Kristus syntyi neitseestä, on toisille fyysistä totta, johon he uskovat, kun taas toiset sen kiistävät, koska se on heistä fyysisesti mahdotonta. Jokainen voi nähdä, että tämä ristiriita on loogisesti ratkaisematon, ja siksi olisikin parasta luopua tuon kaltaisista hedelmättömistä väittelyistä. Kumpikin osapuoli on näet sekä oikeassa että väärässä, ja molemmat saattaisivat päästä yhteisymmärrykseen, kunhan vain olisi tahtoa luopua yhdestä pikku sanasta: ‘fyysinen’. Ei ‘fyysinen’ ole ainoa totuuden kriteeri. On näet myös sielullisia totuuksia, joita ei fyysiseltä kannalta voida selittää, ei todistaa eikä kiistää. Jos esimerkiksi yleisesti uskottaisiin, että Rein-virta joskus olisi kääntynyt suistostaan takaisin kohti alkulähteitään ja palannut sinne, niin olisi tämä usko sinänsä tosiseikka, joskin tuollainen lausuma fyysiseltä kannalta olisi äärimmäisen epäuskottava. Usko siihen olisi sielullinen tosiseikka, jota ei voi kiistää ja joka ei todistuksia kaipaa. Tähän lajiin kuuluvat uskonnon lausumat. Ne koskevat kauttaaltaan seikkoja, joita ei fyysisesti voida todeta. Ellei näin olisi, ne eittämättä kuuluisivat luonnontieteiden pariin, josta ne heti karsittaisiin, koska ne eivät ole empiirisesti koeteltavissa. Fyysisen alueelle sijoitettuna niissä ei olisi mitään mieltä. Ne olisivat pelkästään ihmeitä, jotka jo sinänsä herättävät epäilyä eivätkä kuitenkaan voi todistaa hengen todellisuutta eli mitä mieltä niissä on, sillä se missä on mieltä ja merkitystä, puhuu todistuksittakin puolestaan aina. Mitä mieltä on Kristuksessa ja mikä on Kristuksen henki – sen tajuamme todelliseksi ja voimme omaksua ilman ihmeitäkin. Ihmeet ainoastaan vetoavat niiden ymmärrykseen, jotka eivät pysty käsittämään merkitystä. Ne ovat pelkkää ymmärtämättä jääneen hengen todellisuuden korviketta. Tällöin en halua kieltää sitä, että hengen elävään läsnäoloon toisinaan voi liittyä ihmeellisiäkin fyysisiä tapahtumia: haluan vain painottaa, etteivät nämä suinkaan voi korvata eivätkä liioin toteuttaa olennaista tietoa, joka tulee hengestä yksinomaan.

On tosiasia, että uskonnolliset lausumat usein ovat jopa ristiriidassa fyysiseltä kannalta todistettuihin ilmiöihin. Tämä puolestaan todistaa, että henki on itsenäinen joutuessaan fyysisiin havaintoihin perustuvan menettelytavan eteen ja että sielun kokemukset ovat tietyssä määrin riippumattomia fyysisen maailman tapahtumista. Sielulla on oma autonomiansa, ja uskonnolliset lausumat ovat sielun tunnustuksia, jotka perimmältään pohjautuvat tiedostamattomiin eli transsendentteihin tapahtumakulkuihin. Näihin ei fyysisen havainnon tietä voi päästä käsiksi, mutta ne osoittavat olevansa olemassa vastaavien sielun tunnustusten kautta.

Ihmisen tajunta välittää nämä ilmaisut – toisin sanoen se saattaa ne havainnollisiin muotoihin, jotka puolestaan joutuvat alttiiksi moninaisille ulkoisen ja sisäisen luonnon taholta tuleville vaikutuksille. Tästä johtuu, että puhuessamme uskonnon sisällöistä liikumme kuvien maailmassa, jossa viitataan sellaiseen mitä ei voi sanoin lausua. Emme tiedä kuinka selviä tai epäselviä nämä kuvat, vertaukset tai käsitteet ovat suhteessa vastaavaan transsendenttiin kohteeseen. Jos sanomme esimerkiksi sanan ‘Jumala’, niin ilmaisemme vain kuvan tai sanallisen käsitteen, jossa on aikojen kuluessa tapahtunut monia muutoksia. Niinpä emme pystykään varmuudella sanomaan – emme edes uskon varmuudella – onko näissä muutoksissa kysymys vain kuvista ja käsitteistä vai juuri siitä, mikä on lausumattomissa. Voimmehan kuvitella Jumalan ikuisesti virtaavaksi elämäntäyteiseksi voimaksi, mikä koko ajan muuttuu hahmosta toiseen – samoin kuin voimme kuvitella Jumalan olennoksi, joka ikuisesti pysyy paikoillaan eikä muuksi muutu. Ymmärryksemme mukaan tämä ainakin on varmaa: Jumala käyttää itsestään kuvia, antaa itsestään mielikuvia, jotka muuttuvat ihmisten fantasiassa, ajasta ja paikasta riippuen, vuosituhannesta toiseen. Epäilemättä näissä kuvissa on jotakin, mikä on ankkuroitu tietoisuuden tuolle puolen, ja siitä syystä uskonnon lausumat eivät rajattomasti ja kaoottisesti muuntelehdikaan, vaan niistä näkyy, että pohjimmaisina ovat muutamat harvat perusmallit, arkkityypit. Niistä sinänsä emme voi mitään tietää, sen paremmin kuin psyykestä tai materiastakaan: malleja vain voimme laatia, tietäen että ne ovat riittämättömiä – seikka jonka taas uskonnon lausumat yhä uudelleen vahvistavat.”

Legendaarinen sveitsiläinen psykiatri C.G. Jung esittää kiehtovassa omaelämäkerrassaan Unia, ajatuksia, muistikuvia muutamia kiinnostavia ajatuksia esivanhemmista. Ainakin minun on helppo samaistua näihin näkemyksiin. Lainaukset WSOY:n vuoden 2001 painoksen sivuilta 254-258.

Kun valmistelin kivisiä sukutauluja, tajusin selvästi oudon kohtalonyhteyden, joka liittää minut esivanhempiini. Tunnen hyvin voimakkaasti, että minuun vaikuttavat sellaiset asiat ja kysymykset, jotka jäivät kesken tai vastaamatta vanhemmiltani ja isovanhemmiltani ja kaukaisemmilta esivanhemmilta. Tuntuu usein siltä kuin suvulla olisi epäpersoonallinen karma, joka siirtyy vanhemmilta lapsille. Niinpä minä olen aina tuntenut, että minun olisi vastattava kysymyksiin, jotka kohtalo oli asettanut jo esi-isilleni mutta joihin he eivät vielä olleet löytäneet vastausta, tai että minun olisi täydennettävä tai vain vietävä eteenpäin asioita, jotka olivat menneisyydessä jääneet kesken.

[...]

Sekä meidän sielumme että ruumiimme koostuvat aineksista, jotka kaikki ovat olleet olemassa jo meidän esivanhempiemme pitkässä ketjussa. Se mikä yksilön sielussa on “uutta”, on tulosta ikivanhojen aineisten loputtoman erilaisista yhdistelmistä. Tämän takia niin ruumiilla kuin sielulla on vahvasti historiallinen luonne eivätkä ne löydä omaa paikkaansa siinä uudessa, mikä on vasta syntynyt. Esivanhemmilta periytyvät piirteet ovat toisin sanoen vain osaksi kotonaan tässä uudessa. Me emme suinkaan ole selvittäneet välejämme keskiajan ja antiikin ja primitiivisyyden kanssa läheskään siinä määrin kuin psyykemme vaatii. Sen sijaan olemme syöksyneet edistyksen pyörteeseen, joka vie meitä mukanaan tulevaisuuteen sitä nopeammin ja rajummin mitä täydellisemmin se saa riistetyksi meidät irti kaikista juuristamme. Mutta kun vanha kerran on murrettu, se on suurimmaksi osaksi myös tuhottu, emmekä me voi enää pysähtyä. Juuri yhteyden menettäminen menneeseen, juurettomuus, saa aikaan “pahoinvoinnin kulttuurissa” sellaisen sellaisen kiireen, että me elämme enemmän tulevaisuudessa ja sen kulta-ajan lupauksissa kuin nykyhetkessä, jota sitäkään meidän koko kehityshistoriallinen taustamme ei vielä ole tavoittanut. Me syöksymme pidäkkeittä kaikkeen uuteen yhä yltyvän tyydyttämättömyyden, tyytymättömyyden ja levottomuuden ajamina. Ihminen ei enää elä siitä, mitä hänellä on, vaan lupauksista, hän ei elä nykypäivän valossa vaan tulevaisuuden pimeydessä odottaen vihdoinkin todellista auringonnousua. Ihminen ei halua myöntää että kaikki parempi hankitaan jonkin pahemman hinnalla. Suuremman vapauden toiveet esimerkiksi tekee tyhjiksi se että valtio orjuuttaa kansalaisiaan yhä enemmän puhumattakaan niistä pelottavista vaaroista, joille tieteen loistavimmat keksinnöt asettavat meidän alttiiksi. Mitä vähemmän me ymmärrämme mitä meidän isämme ja esi-isämme ovat etsineet, sitä vähemmän me ymmärrämme itseämme ja lisäämme osaltamme yksilön juurettomuutta ja etääntymistä omista vaistoistaan niin että hänestä tulee pelkkä massahiukkanen, joka seuraa enää vain “painovoimaa”.

Samassa yhteydessä Jung tuntui jo 1950-luvulla ennakoivan nopeutunutta modernia elämänrytmiä vastustavaa nk. hitausliikettä.

Edistykselliset uudistukset, kaikenlaiset uudet menetelmät ja laitteet ja koneet tuntuvat osin aluksi vakuuttavilta mutta pitkän päälle ne osoittautuvat kyseenalaisiksi ja vaativat joka tapauksessa kalliin hinnan. Missään tapauksessa ne eivät kaiken kaikkiaan lisää ihmisten tyytyväisyyttä eivätkä tee heitä onnellisemmiksi. Ne ovat suurimmaksi osaksi petollisia elämän helpottamiskeinoja kuten esimerkiksi erilaiset laitteet ja menetelmät, joiden tarkoituksena on säästää aikaa. Todellisuudessa ne vain nopeuttavat elämänrytmiä epämiellyttävällä ja jättävät meille jopa vähemmän aikaa kuin ennen. Vanhat mestarit sanoivat, että kaikki kiire on paholaisesta – omnis festinatio ex parte diaboli est.

Parannukset, jotka perustuvat menneisyyden kokemuksiin, ovat sen sijaan tavallisesti vähemmän kalliita ja lisäksi kestäviä, koska niissä palataan menneisyyden yksinkertaisempiin ja koeteltuihin keinoihin ja turvaudutaan mahdollisimman vähän radioon, televisioon ja kaikenlaisiin muka aikaa säästäviin uudistuksiin.

Keski-iän kynnyksellä Jung rakensi itselleen pienen majan rauhalliselle paikalle Zürichjärven rannalle. Talossa ei ollut sähköä, juoksevaa vettä tai muita nykyajan hienouksia, mutta retriitissään Jung koki vahvaa yhteyttä esi-isiinsä.

Jos 16. vuosisadan ihminen muuttaisi talooni, vain öljylamppu ja tulitikut olisivat hänelle uusia, muuten kaikki olisi hänelle tuttua. Mikään ei häiritse kuolleita, ei sähkövalo, ei puhelin. Sitä paitsi minun taloni henkinen ilmapiiri tukee esi-isieni sieluja, sillä minä annan niille vastauksia kysymyksiin, jotka elämä aikoinaan jätti avoimiksi. Vastaan parhaan kykyni mukaan niin kuin pystyn. Olen jopa piirtänyt heidän kuvansa seinille. On kuin hiljainen suuri suku, joka ulottuu vuosisatojen taakse, kansoittaisi talon. Minä elän siellä “toisena persoonanani” ja näen elämän suurena virtana, joka tulee ja menee.

Jung kaiversi Manalle menneiden sukulaisten nimet kivitauluille. Suomessa vainajien nimiä on kaiverrettu puuhun. Tällaisia puita kutsuttiin puulajin mukaan ristipetäjiksi tai ristikoivuiksi. Minusta ei olisi hassumpi idea kaivertaa esivanhempien nimet puiseen tauluun, jonka sitten sijoittaisi vaikka kotialttarin seurauksi hengille omistettuun nurkkaukseen. Tai parhaimmassa tapauksessa omistaisi heille kokonaisen rauhoitetun huoneen.

”Primitiivisten” kulttuurien parista tunnetaan sairaus, jota kutsutaan ”sielun menetykseksi”. Suomessa tuo sielu on ollut itse, sielunsa menettänyt oli itsetön. Sieluton ihminen on vailla täyttä ihmisyyttä. Hän on masentunut, vailla ulkoista yhteyttä yhteisöön ja sisäistä yhteyttä itseensä. Sielutonta kalvaa merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunne. Hän ei ota osaa yhteiskuntaan, sen rituaaleihin ja perinteisiin, eikä hän pysty muodostamaan yhteyttä ympäröivään luontoon, sen väkiin ja jumaliin. Kaikki muut ovat hänen silmissään kuolleita ja hän on muiden silmissä kuollut. Sielunsa menettänyt on kadottanut samalla kaiken sielusta virtaavan: spontaaniuden, elävyyden ja mielikuvituksen. Sieluton ei oikeastaan ole sairas, mutta hän on menettänyt kaiken muun paitsi ruumiillisen ulkokuorensa ja jonkinlaisen teknisen järkeilyn kykynsä.

Mistä sielun menetys johtuu? Joskus ihmistä oli katsottu pahalla silmällä, joskus syynä oli rikottu vala. Usein jokin traumaattinen kokemus säikytti sielun pois, toisinaan vainajat veivät ihmisen sielun tuonpuoleiseen ennen hänen kuolemaansa. Freudin mukaan suremme meidät jättäneitä ihmisiä jonkin aikaa, kunnes lopulta pystymme päästämään heistä irti. Aina asiat eivät kuitenkaan suju tämän normaalin mallin mukaan. Toisinaan emme pysty päästämään irti ihmisestä, joka on kuollut tai pettänyt meidät. Tällaisessa tilanteessa ihminen tukahduttaa kaikki omat tunteensa ja halunsa ja kiinnittyy epätoivoisesti poistuneeseen ihmiseen. Tällainen surija vaipuu masennukseen, koska hänelle ei ole itsenäistä elämää eikä epätoivoinen kiinnittyminen ole oikea vastavuoroinen suhde, joka voisi koskaan täyttää hänen sille asettamansa vaatimukset. Ihminen kääntää kaiken turhautuneen rakkauden ja raivon itseensä. Hän ei pääse eteenpäin elämässä, eikä pysty jättämään mennyttä taakseen. Seurauksena on turhautuminen ja masennus. Näin Manalle mennyt vie ihmisen sielun mukanaan.

C.G. Jung on todennut, että ihmisen elämä kulkee eteenpäin siihen asti, kun hän kohtaa vastoinkäymisen, jota hän ei pysty käsittelemään olemassa olevilla henkisillä taidoillaan. Tällainen traumaattinen kokemus on sielun menetyksen keskeinen syy. Itse luhistuu ja pakenee, koska se ei pysty vastaamaan eteen tulleeseen elämäntilanteeseen. Jokaisella terveellä ihmisellä on menneisyys jonka varassa hän kasvaa ja tulevaisuus johon voi suunnata ponnistelunsa. Menneisyys on tapahtunut ja valmis, tulevaisuus on avoin ja mahdollinen. Traumaattinen tapahtuma saattaa kuitenkin kääntää tämän järjestyksen; tulevaisuus katoaa ja menneisyys muuttuu epävarman spekulaation kentäksi. ”Entäs jos olisinkin..” Tai mitä jos..”

Miten sielun menetys on parannettu? Koska ”primitiiviset” kulttuurit tunnistivat edellä kuvattujen oireiden aiheuttajaksi sielun katoamisen, niin parantajana toimi sielujen ammattilainen, shamaani. Eliadea lainaten shamaani on sairas ihminen, joka on onnistunut parantamaan itsensä ja siksi hän voi parantaa muita. Shamaani ymmärtää sairauden luonteen ja olemuksen. Jumalat ovat osoittaneet hänelle toisen maailman, sielujen maailman, jonka voi tavoittaa ekstaattisessa transsissa. Sielun menetystä parannettaessa shamaani lankesi loveen, irrottautui ruumistaan ja matkasi sielun muodossa etsimään parannettavan kadotettua sielua. Shamaani jätti taakseen normaalin ruumiillisen identiteettinsä ja omaksui hetkeksi ekstaattisen sielullisen identiteetin. Siinä missä ruumiillinen identiteetti on materiaalinen, rajoittunut ja melko pysyvä; sielu on taas spontaani, liikkuva, aineeton ja rajatonta mielikuvitusta edustava. Kadonneen sielun löytymisestä kuvattiin mielikuvien kielellä – sielu saattoi löytyä Tuonelasta kuolleen omaisen tuvalta tai hongikosta raatelevan karhun kynsistä.

On mielestäni kuvaavaa, että kadonneen sielun voi palauttaa vain toisen ihmisen (shamaanin) sielu. Ihmisen sielu kaipaa yhteyttä muihin sieluihin. Parhaimmillaan tällainen yhteyden kokemus saattaa auttaa hänen palautumisessaan. Mikään järkeen vetoava puhe ei voi tietenkään parantaa ihmistä, jonka sairauden alkuperä on sielullinen. Vain sielujen kohtaaminen saattoi palauttaa ihmisen kosketukseen sieluunsa, itseensä, ja käynnistää parantumisen, joka tarkoitti matkaa takaisin täyteen ihmisyyteen ja yhteisön jäseneksi. Ehkä tällainen kokemus on mahdollinen taiteenkin kautta. Oikeat sanat parantavat.