Kuvassa virolainen hiisi.

Tässä joitakin muistiinpanoja paikan pyhittämisestä. Tarkastelen ensin pyhittämistä filosofisesta näkökulmasta. Seuraavaksi kuvailen joitakin suomalais-karjalaisessa perinteessä tavattavia pyhittämisen, metafyysisen puhdistamisen ja pahan karkottamisen tapoja. Lopuksi tulee käytäntö: kuvailen aiempien huomioiden pohjalta yhden mahdollisen suomenuskoisen tavan paikan pyhittämiseen.

I. Pyhittämisen merkitys

Muinaissuomalainen perinne edustaa niin sanottua arkaaista eli primitiivistä ajattelua. Arkaaisen ajattelun mukaan esineillä, paikoilla tai ihmisen toiminnalla ei ole omaa itseisarvoa. Sen sijaan paikasta tai esineestä tulee pyhä siksi, että sen olemus kertoo yhteydestä johonkin kosmiseen symboliin, jumalaiseen ilmentymään tai myyttiseen tekoon. Tämä yhteys erottaa paikan tai esineen muista paikoista ja esineistä, ja antaa sille erityisen arvon ja merkityksen. Navetan oveen maalattu aurinkopyörä on pyhä merkki, koska sen muoto kuvaa kosmoksen rakennetta. Pellon mullasta nostettu ukonvaaja on pyhä esine, koska se on taivaanjumalan ilmentymä. Kylän lähellä sijaitseva mäki on pyhä paikka, koska sen kerrotaan syntyneen muinoin jumalten tai jättiläisten tekojen seurauksena. Kaikille näille uskomuksille on ominaista että niissä pyhyys syntyy asioiden yhteydestä ihmistä suurempaan ja väkevämpään.

Arkaaiselle ihmiselle pyhyyden alkulähde on jumalten tuonpuoleinen aika, joka on todellinen, väkevä ja ikuinen. Myyttiset kertomukset kuvaavat jumalten ajan tapahtumia, jotka ovat muokanneet maailmasta sellaisen kuin se on. Tämänpuoleinen, ihmisten maailma, saa merkityksen vain sikäli kun se toistaa jumalten ajan tapahtumia. Kun siis ihminen tekee pyhäksi minkä tahansa paikan, hän jäljittelee jumalten luomistyötä. Pyhittäminen toistaa luomistapahtuman, jossa jumalat antoivat kaaokselle muodon, puhtauden ja eheyden. Pyhittämällä ihminen luo maailmaan mikrokosmoksen eli kuvan luojajumalten aikaansaamasta maailmankaikkeudesta pienoiskoossa.

Ajatuksen sisäistämistä helpottaa ehkä kaikille läheinen esimerkki: koti. Kautta aikain ihmiset ovat kautta rakentaneet asumuksensa maailmankaikkeuden pienoismalleiksi. Suomenuskoisille läheisin esimerkki on ehkä pohjoisten luonnonkansojen kota, jonka tulisija on maailman keskipiste ja kodan tukikeppi kuvastaa kosmosta tukevaa maailmanpylvästä. Jumalat luovat kosmoksen ja ihminen luo vuorostaan kotinsa tuon kosmoksen kuvaksi. Koti on maailmankaikkeuden pienoismalli, jonka ihminen rakentaa itselleen jäljitellen työssään jumalia. Kodin sisällä vallitsee järjestys, siellä on maailman keskipiste, kuten tulisija tai kotialttari. Kotipiiri sulkee – maagisessa ja konkreettisessa mielessä – ulkopuolelleen kaaoksen voimat, liiemmäiset ja muukalaiset.

II. Pyhittäminen, puhdistaminen ja karkottaminen kansanperinteessä

Suomalais-karjalaisessa perinteessä esiintyy käsitys, että maan käyttäminen oikeastaan mihin tahansa tarkoitukseen edellyttää maanhaltijan suostumusta. Taloa rakentaessa, eräretkellä nukkumaan asetuttaessa ja vainajaa hautaan laskettaessa varmistettiin aina maanhaltijan lupa toiminnalle. Taloa rakentaessa tarkoitus oli pyhittää paikka ihmisille suotuisaksi asuinpaikaksi. Jos rakentamiselle saatiin suostumus, niin haltijasta tuli uuden talon kotihaltija. Ensin piti kuitenkin varmistua siitä, millainen haltija paikalla oli – ja oliko hän suostuvainen yhteiseloon ihmisten kanssa.

Ennen rakentamista isäntä yöpyi tulevassa pihapiirissä ja unessa haltija näyttäytyi hänelle. Haltijan ulkomuodosta ja muusta pääteltiin, haluaako hän ihmisen asumaan paikalle. Jos haltija oli suopea hankkeelle, luvattiin häntä muistaa säännöllisesti lahjoin. Toisinaan maata myös ”ostettiin” maanhaltijalta asettamalla alueen nurkkiin pienet leipäkannikat ja muutama kolikon. Karjalassa vainajat omaiset ostivat vainajalle paikan maan povessa heittämällä avonaiseen hautaan muutaman vaskirahan.

Tulella uskottiin olevan voima karkottaa pahaa, puhdistava tuli toi onnea. Karjalassa hautajaisista palatessa jokainen tulija paineli käsiään leivinuunia vasten, että vainaja ei kummittelisi. Näin puhdistauduttiin kalman saastasta tulen avulla. Puhdistavalla tulella oli tehtävänsä myös talon rakentamisessa. Rakentamista aloitettaessa iskettiin tuli elävän puun taulaan ja tulta virittäessä luettiin rukous. Palavan taulan kanssa kierrettiin aiottu piha-alue kolmasti, kaksi kertaa myötäpäivään ja kerran vastapäivään. Samalla luettiin talonasetusloitsuja. Tulen palaminen ei saanut loppua kolmeen päivään. Tärkeää oli myös jatkuva vartioiminen: tulta ei saanut jättää kolmen päivän aikana hetkeksikään vartioimatta. On mielenkiintoista, että Karjalassa ennen hautajaisia kaivettua hautaa ei myöskään saanut koskaan jättää vartioimatta.

Keväisin poltettiin helavalkeita ylevillä paikoilla. Tulella kutsuttiin suosiollisia henkiä saapumaan iloon ja juhlanviettoon sekä karkotettiin pahansuopia ja vihamielisiä olentoja. Pyhä valkea sytytettiin poikkeavalla tavalla. Esimerkiksi Jyväskylän seudulla yhdeksästä eri puulajista. Tammelassa taas uskottiin, että valkeassa ei saanut polttaa muuta puuta kuin katajaa ja tervaa. Tervaa vanha kansa kutsui Väinämöisen hieksi. Parantavaa terveyssaunaa tietäjät lämmittivät muun muassa ajopuilla sekä ukkosen iskemillä puilla. Erityisessä asemassa on ollut kitkatuli eli kitkavalkea, jota on pidetty pyhänä. Kitkavalkeaa on käytetty muun muassa kaskenpoltossa ja vuotuisrituaaleissa.

Kuten edellä mainittu Tammelan uskomus osoittaa, katajan ja tervan polttamisen uskottiin karkottavan pahaa. Tästä on muitakin viitteitä. Esimerkiksi Karjalassa kalma häädettiin kuoleman jälkeen huuhtomalla lattiat ja ruumislaudat kylmällä vedellä ja savustamalla huoneet katajansavulla. Katajan lisäksi myös tiettynä vuodenaikana kerätyt kasvit karkottivat pahaa. Juhannuksen aikaan oksien ja lehvien katsottiin olevan täynnä hedelmällistä ja myönteistä väkeä. Niiden sirotteleminen asuinympäristöön on tuonut mukaan hyvää onnea ja kukoistusta. Juhannuksena kerättiin kukkia ja tuoreita lehviä, joilla koristeltiin kodin sisätiloja. Pihlajaa on taas perinteisesti pidetty Suomessa pihapiirin suojelijana. Taloja, kotieläimiä, metsästäjän ansoja ja kalastustarvikkeita on suojattu pihlajakepeillä ja -ympyröillä.

Kasvien lisäksi paikkoja on suojattu erilaisilla taikakaluilla, symboleilla sekä tietenkin loitsuilla. Joillakin paikkakunnilla piirrettiin jouluiltaisin liidulla aurinkopyörä asuinhuoneiden, tallin ja navetan oveen. Merkin oli tarkoitus estää tuntemattomia vainajasieluja tunkeutumasta taloon. Lehmän selkään piirretyn viisikulman uskottiin taas suojaavan karjaa pahalta silmältä ja maahan piirrettynä viisikulma varjeli karhun hyökkäykseltä. Paikkoja suojelevista taikakaluista tunnetuimpia lienevät ukonvaajat, esihistorialliset kiviset työkalut, joita on kätketty rakennusten perustuksiin onnea tuomaan.

III. Suomenuskoinen pyhitys

Aikaisemmin sanotun perusteella voidaan kuvailla ainakin yhdenlainen suomenuskoinen tapa paikan pyhittämiseen. Tällaista pyhittämistä voidaan käyttää oikeastaan missä tahansa tilanteessa, oli kyseessä sitten asuintalon rakentaminen tai vanhan uhripaikan uudelleenelävöittäminen. Toki ohjeita pitää lähestulkoon aina soveltaa jonkin verran. Onhan vaikkapa selvää, että valtion suojeleman vanhan uhripaikan kohdalla esimerkiksi paikan aitaaminen ei tule kuuloon.

Pyhittäminen alkaa paikalle saapumisella, haltijan tervehtimisellä ja aikeiden esittämisellä. Haltijaa pyydetään näyttäytymään unessa ja seuraava yö nukutaankin paikalla. Unen perusteella päätellään, onko paikka suotuisa pyhitettäväksi. Jos haltija vaikuttaa suosiolliselta, voidaan maa vielä ostaa antamalla uhriksi alueen nurkkiin esimerkiksi kolikoita ja leipää. Samalla loitsitaan:

Terve maa, terve manner,
Terve manteren isäntä,
Terve tervehyttäjälle!

Käytän maata maan luvalla,
Maan luvalla, puun luvalla,
Kaiken kartanon luvalla!

Tämän jälkeen sytytetään puhdistava tuli. Sytytys tehdään perinteisin menetelmin ja ensimmäisenä sytytetään elävän puun taula. Taulan kanssa kuljetaan loitsuja lukien kolmasti alueen ympäri, kahdesti myötäpäivään ja kerran vastapäivään. Sen jälkeen taulalla sytytetään pyhä valkea, joka on koottu esimerkiksi yhdeksästä eri puulajista, katajasta ja tervasta tai ukkosen iskemistä puista. Tulta sytytettäessä lauletaan tulen syntyruno. Laulu ja tulen iskeminen toistavat toistavat tulen synnyn. Ne kertovat tarinan siitä, miten alkuajan pimeällä merenselällä Ukko-Ilmarinen väläytti maailmaan ensimmäisen tulen taivosesta. Sytytettävästä tulesta tulee näin maailman alkutuli.

Tulen pitää palaa yhtäjaksoisesti kolme vuorokautta. Tulessa poltetaan aina välillä katajaa ja tervaa, joiden savu puhdistaa aluetta. Terva, Väinämöisen hiki, kuvastaa tämän luojajumalan läsnäoloa. Katajan savu taas tuo paikalle katajan hyväntahtoiset ja väkevä voimat. Tulta vartioidaan koko ajan. Valkeaa vartioivat ovat valmistautuneet koitokseen puhdistautumalla saunassa. Paikalla he käyttäytyvät mahdollisimman kunnioittavasti haltijaa kohtaan; minkäänlaista riitelyä ei sallita, pyhitetylle alueelle ei jätetä roskia, eikä kukaan tee siellä tarpeitaan. Valkeassa ei polteta muuta kuin puuta ja tulta kohdellaan muutenkin kuin kunniavierasta – siihen ei esimerkiksi syljetä, eikä tulen ylitse astuta. Vartijat lukevat joitakin karkotussanoja päivittäin.

Kolmen päivän aikana valitaan alueelta paikka – käytännössä puu tai kivi – jonka ääressä haltija haluaa itseään muistettavan. Paras vaihtoehto on pyytää haltijaa näyttämään unessa toivomansa asuinpaikka. Sen jälkeen haltijalle luvataan milloin ja miten (esimerkiksi joka kekri maidolla leivällä) häntä tullaan muistamaan. Kun tulta on poltettu tarvittavan kauan, annetaan valkean hiipua hiljalleen sammuksiin.

Paikalle kootaan tarvittavat rakennelmat, kuten aidat ja alttarit. Jos kyseessä on asuintalo, niin kotialttari kootaan luonnollisesti rakentamisen lopuksi valmiiseen taloon. Rakennelmien on tarkoitus kuvata kosmosta, siksi uhripaikka voidaan jakaa “vähemmän” pyhiin ulkoreunan alueisiin sekä kaikkein pyhimpään keskukseen, jossa puu tai erikseen valmistettu pylväs seisoo maailmanpylvään, sammon, kuvana. Paikalle määritellään selkeät sisääntuloreitit, joiden varteen asetetaan ulkopuolisilta voimilta suojaavia symboleita, esimerkiksi virolaisten hiisien tapaan kaivertamalla ne oviaukon kohdalle erilliseen lautaan.

IV. Lähteitä

Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto
Matti Waronen, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla
Mircea Eliade, Ikuisen paluun myytti. Kosmos ja historia
Unelma Konkka, Ikuinen ikävä. Karjalaiset riitti-itkut
Uno Harva, Suomalainen muinaisusko

Kaikki blues-diggarit tietävät Robert Johnsonin legendan. Kerrotaan, että nuorena kuollut Johnson myi sielunsa paholaiselle tienristeyksessä tullakseen maailman parhaaksi muusikoksi. Ja sellainen hänestä monien mielestä tulikin. Amerikkalaisessa kansanperinteessä onkin annettu neuvoja maagisen hyvää soittotaitoa halajaville muusikoille. Ota kitarasi mukaan, sanottiin, ja mene hieman ennen keskiyötä tienristeykseen. Näppäillessäsi kitaraa paikalle saapuu iso musta mies. Anna hänen ottaa kitarasi ja soittaa sillä. Kun musta mies lopulta antaa kitaran takaisin, osaat soittaa mitä tahansa ikinä haluatkin. Mutta muista – sielusi on nyt hänen omaisuuttaan.

Joidenkin arvioiden mukaan tämä demoninen musta mies ei olekaan kristillinen paholainen, vaan afrikkalaisjuuristen uskomusperinteiden Papa Legba. Legba on kujeileva jumala (trickster), joka hallitsee sisäänkäyntejä ja tienristeyksiä. Henkisellä tasolla Legba on viestinviejä ja välittäjä ihmisten ja henkimaailman välillä. Vain Legban luvalla kuolevaiset saavat yhteyden jumalallisiin voimiin; hän avaa ja sulkee tuonpuoleisen portit. Legban hahmo tunnetaan afrikkalaisten diasporan seurauksena Karibian alueiden kansanperinteissä ja neworleansilaisessa voodoossa sekä syvän etelän kansanuskomuksissa. Tätä perua lienee Robert Johnsonin legendakin.

On syytä huomata, että tienristeys on merkittävä paikka muissakin kuin pelkästään afrikkalaisjuurisissa perinteissä. Tienristeyksen symbolinen merkitys vaikuttaa olevan sen tavassa yhdistää ihmisten ja jumalten maailmat toisiinsa. Ei siis ihme, että tuonpuoleiseen viestejä vievää Legbaa mennään tapaamaan juuri tienristeykseen. Eikä Legba ole ainoa, joka siellä ihmisiä odottaa. Moni suomalainenkin on varmasti matkoilla ollessaan nähnyt kolmen tien risteyskohtiin pystytettyjä Neitsyt Marian alttareita. Näitä kynttilöiden, kukkien ja pienten paperilappusten koristamia alttareita näkee varsin yleisesti katolisissa maissa.

Kuten ehkä jo arvasittekin, maagisia tienristeyksiä esiintyy myös suomalaisessa perinteessä. Esimerkiksi eräässä tai’assa parannetaan maidottomaksi kirottua lehmää käskemällä pahoja voimia poistumaan ja komentamalla lehmää “hakemaan maitonsa manalta”. Kyse on siis eräänlaisesta vaihdosta henkimaailman kanssa: pahat henget käsketään takaisin tuonpuoleiseen ja maito haetaan sieltä pois. Tai’assa tämä symbolinen “palautus” suoritetaan kouriintuntuvalla tavalla juuri kolmen tien risteyksessä.

Jos lehmästä katoaa maito, niin on lehmä vietävä maakivelle eli alakivelle. Sitten otetaan kolme pohjaeli pintapärettä (pohjapäreiksi sanotaan juuri puun kaarnan alta kiskottuja päreitä), uuniluuta ja kolme veistä, jotka sidotaan nippuun ja pistetään tuleen. Lehmä kierretään sillä kahdesti myötäpäivään ja kerran vastapäivään, loihtien:

Veitset otetaan pois roihdusta, ja palavat päreet sekä uuniluuta viedään kolme tien risteykseen ja heitetään vasemman olan yli.

Joiden kansanuskomusten perusteella myös Suomessa tienristeyksiin on menty tapaamaan henkimaailman vieraita. Esimerkiksi Ulvilassa oli tapana kävellä varhain laskiaisehtoona kattojen ja kivien päälle sekä tienristeyksiin henkiä näkemään. Lisäksi ainakin yhden uhripaikan tiedetään sijainneen kolmen tien risteyksessä. Kuhmoisten Puukkosten kylästä tallennetun perimätiedon mukaan erään suuren mäen vierellä kolmen tien risteyksessä oli vanha uhripaikka, jossa uhrattiin metsän jumalalle. Legenda kertoo, että Kuhmoisten ensimmäinen (sittemmin tuhoutunut) kirkko rakennettiin keskiajalla juuri tuolle paikalle.

Uhrien antaminen jumalalle kolmen tien risteyksessä sopii mielestäni hyvin yksiin lehmäloitsussa kuvattuun (ja siis maailmanlaajuisesti tunnettuun tapaan) tapaan käsittää tienristeydet nimenomaan ihmisten ja henkimaailman välisen yhteyden paikaksi. Toisin sanoen, kolmen tien risteys on eräänlainen sisäänkäynti tuonpuoleiseen. Yhtymäkohdat suomalaisen, afrikkalaisen, amerikkalaisen ja katolisen kansanuskon kesken ovat tässä suhteessa varsin hienoja. Kolmen tien risteyksessä kohtaavat Papa Legba, Neitsyt Maria, Tapio ja Robert Johnsonin haamu.

Kuva: Ulrika Rowan.

Päivitys 26.6.2010: Taivaannaula avasi vetoomuksen muinaisten kultti- ja palvontapaikkojen suojelun tiukentamiseksi.

Hämeenlinnassa Uhrikivenkadun varrella, noin 1,3 kilometriä Hämeen linnasta itälounaaseen sijaitsee erittäin suuri uhrikivi. Kyseessä on rautakautinen kuppikivi, jossa on poikkeukselliset toistasataa kuppia. Ympäröivä alue on 1940-luvun loppupuolelle asti muodostanut Kivikolunpellon – kivikkoisen ketoalueen laajojen peltoalueiden keskellä. Nykyään peltojen tilalla kohoaa pienteollisuusrakennuksia. Huolimatta ympäristön rajusta muutoksesta uhrikivi on säilynyt hyvässä kunnossa. Muiden kuppikivien tapaan pellon läheisyydessä sijainneelle kivelle on rautakaudelta alkaen uhrattu muun muassa ensiviljaa ja maitoa; näin on varmistettu korkeammilta voimilta sato-onni sekä karjaonni.

Uhrikiven tuhatvuotinen rauha saattaa kuitenkin katketa tänä kesänä. YLE Häme uutisoi eilen, että uhrikivi saa tehdä tilaa paikallisen autokaupan laajennukselle. Siirtosuunnitelmat ovat herättäneet ansaitusti kritiikkiä niin nettiuutisen kommenteissa kuin blogistanissakin. Facebookiin organisoitiin eilen välittömästi kansalaisliike, joka vastustaa uhrikiven siirtoaikeita ja ajaa muinaisten kultti- ja palvontapaikkojen tiukempaa suojelua. Ryhmään on liittynyt tätä kirjoitettaessa noin 330 huolestunutta kansalaista. Tapahtumia seurataan myös suomenuskoisten Hiitola-foorumilla. Nopea reagointi on tuottanut jo tulosta, sillä tänään autokauppa ilmoitti harkitsevansa vielä muita toimintatapoja.

Suomen suurin uhrikivi ei ole kuitenkaan vielä lopullisesti turvassa. Tarvitaan lisää ihmisiä ja lisää vastustavia kannanottoja siirtoaikeille. Uhrikiven suunniteltu häpäiseminen koskettaa vahvimmin suomenuskoisia, mutta sillä on merkitystä kaikille suomalaista kulttuuriperintöä arvostaville. Kaupalliset ja taloudelliset arvot eivät saa mennä suomalaisen kulttuuriperinnön pyhimmän osan suojelemisen edelle. Suomen suurimman uhrikiven siirtäminen sen alkuperäiseltä paikalta olisi pyhänhäväistys, jota voisi verrata keskiaikaisen puukirkon siirtämiseen uuden automarketin tieltä.

Laajemmassa mielessä tapaus kiteyttää jotain olennaista nyky-Suomen arvoista. Suomessa taloudellinen hyöty vaikuttaa menevän kaiken muun edelle ja yhteiskunnan korkeimmaksi arvoksi on nostettu yrityksen osakkeen arvo. Hämeenlinnan uhrikiven surullinen tilanne tarjoaa ihmisille mahdollisuuden vastustaa tällaista mentaliteettia. Tapauksesta protestoiminen lähettää selvän viestin siitä, että kaikki suomalaiset eivät kannata perinteemme pyhimmän osan asettamista alisteiseksi talouskasvun vaihteleville vaatimuksille. Se osoittaa, että Suomessa on vielä ihmisiä jotka tietävät mitä pyhä tarkoittaa.

Uhrikivien puolesta!

Esitän tässä kirjoituksessa joitakin huomioita nimen antamisesta kansanperinteen valossa. Tarkoitukseni on kuvata nimeämistä tapahtumana, en keskity tässä yhteydessä kertomaan yleisemmin nimistä, niiden merkityksistä tai valitsemisesta, niin mielenkiintoista kuin se olisikin. Olen näitä aiheita sivunnut jonkun verran eräässä aikaisemmassa kirjoituksessa.

Ensimmäisen hampaan puhkeamista on Suomessa pidetty merkkinä siitä, että lapsi on saanut suojelushaltijansa eli haltijasielun. Haltijasielulla selitettiin muun muassa ihmiskohtaloiden erilaisuutta, ihmisen onnea ja menestystä sekä voimakkaiden persoonallisuuksien kuten samaanien ja tietäjien henkisiä kykyjä; vahvalla ihmisellä oli voimakas haltija. Mutta ennen suojelushaltijan saamistakin lapsen piti osoittaa kestävyytensä. Muinaisaikoina lapsen selviäminen hengissä ensimmäisen hampaan puhkeamiseen oli todiste siitä, että vastasyntyneellä oli riittävästi elinvoimaa ja avuttomuudestaan huolimatta lapsi oli kyennyt vastustamaan maailman vihamielisiä voimia. Saavutus antoi lapselle ikään kuin oikeuden tulla hyväksytyksi suvun jäseneksi. Asiaa voidaan ajatella hieman toisellakin tapaa. Suvun kantavanhempia edustavan suojelushaltijan saapuminen lapsen elämään oli eläville merkki siitä, että tuonpuoleisen voimat olivat hyväksyneet vastasyntyneen osaksi elävien ja vainajien muodostamaa suvun kokonaisuutta.

Uuden aseman myötä lapsi sai myös sen ulkoisen tunnuksen: nimen. Nimi valittiin tietenkin ennen varsinaista nimeämistä, mutta vanhemmat varoivat lausumasta nimeä ennen kuin lapsi sai suojelushaltijansa, sillä nimen lausumisen uskottiin voivan kiinnittää vihamielisten voimien huomion lapseen. On huomionarvoisaa, että tämä luultavasti ikivanha tapa elää Suomessa nykypäivänäkin. Monet vanhemmat eivät halua paljastaa ulkopuolisille lapselleen valittua nimeä ennen ristiäisiä. Nykyisin ihmisten syyt nimen salailuun liittyvät tosin useimmiten muihin seikkoihin kuin henkimaailman harhauttamiseen.

Virossa, mahdollisesti Suomessakin, on ollut tapana ripustaa lapsen kaulaan ensimmäisen hampaan puhkeamisen johdosta suden tai hevosen hammas tai koristehelmiä taikka muu amuletti. Myöhempinä aikoina tapaa on selitetty sillä, että eläinten hampaiden ansiosta lapselle kasvaa vahvat omat hampaat. Toive vahvoista hampaista on varmasti ikivanha, mutta tavan alkuperäinen merkitys on kuitenkin todennäköisesti ollut laajempi; kaulakoru on ollut symboli lapsen elinvoimalle. Suojelushaltijan, nimen ja amulettinsa saanut lapsi ei enää ollut täysin avuton vihamielisten voimien edessä.

Kansantarinoissa kerrotaan, että ennen hampaan puhkeamista (tai myöhemmissä tarinoissa ennen lapsen kastamista) pahantahtoiset henget saattavat vaihtaa lapseen sielun tai koko lapsen vaihdokkaaseen. Virossa vaihdokkaita kutsuttiin piruiksi. Vaihdokas poikkesi tavallisesta ihmislapsesta, hän oli hidasälyinen tai oudon näköinen. Tarinoiden viesti on selvä: ennen haltijasielun saamista ja ihmissuvun osaksi tulemista vastasyntyneen minuus oli hataralla pohjalla. Nimetön pienokainen häilyi jossain tuntemattomien voimien ja ihmisyhteisön rajamailla. Vasta nimen antaminen ja suvun jäseneksi pääseminen vakiinnutti ihmisen minuuden niin sosiaalisella kuin henkimaailmankin tasolla.

Suomalaisten ja virolaisten tapana on ollut pestä ja vihtoa lapsi saunassa hampaan puhkeamisen jälkeen. Sauna onkin ollut tärkeässä osassa itämerensuomalaisten kansojen siirtymäriitteissä. Lapset synnytettiin saunan lämmössä, joten saunan autereinen utu on ollut lukemattomien sukupolvien ajan vastasyntyneen ensimmäisen kokemus maailmasta. Ennen avioliittoon astumista morsiamen hedelmällisyyttä ja avio-onnea parannettiin saunassa vihtomalla. Eräissä paikallisissa tavoissa on viitteitä siitä, että muinaisina aikoina pariskunta olisi vihdottu yhdessä ennen häitä. Maailmasta myös poistuttiin saunan kautta. Vainajien kalmot pestiin saunassa, jossa ne toisinaan vielä vihdottiin viimeisen kerran. Vihta annettiin vainajan mukaan viimeiselle matkalle. Ruumiin viereen hautaan asetettiin toisinaan myös viinapullo – tuliaisiksi jo Manan majoille menneille.

Mutta palataan ensimmäisen hampaansa saaneen lapsen vihtomiseen. Toimituksessa lapsi siis vihdottiin koivuvihdalla. Joidenkin kertomusten mukaan vain pienokaisen jalkapohjat ja takapuoli vihdottiin. Vihtomisen lisäksi lapsi myös pestiin rituaalisesti. Useisiin kulttuureihin kuuluvat erilaiset rituaalipeseytymiset, koska vettä on pidetty elämän lähteenä. Kastautuessaan veteen ihminen puhdistuu synneistään ja on valmis puhtaaseen elämään. Saunassa pestävän lapsen kohdalla vesi edustaa elämän aloittamista.

Syvemmin tarkasteltuna veden symboliikkaan kuuluu monissa myyteissä ajatus vailla muotoa olemisesta ja kuolleiden maailmasta. Elämällä on aina jokin muoto. Elämään astuminen on muodon saamista, syntymistä johonkin ruumiiseen, ja elämästä poistuminen on tuon muodon menettämistä. Myyteissä elämää edeltävää ja sitä seuraavaa tilaa hallitsee usein vesi muodossa tai toisessa. Elävien ja kuolleiden maailmat erottaa Tuonen virta, vainajalaan pääsee järven pohjasta, suonsilmästä tai lähteen läpi sukeltamalla. Ja ennen maailman luomista oli vain pimeydessä lainehtiva alkumeri. Lisäksi kansanuskomusten mukaan sielu pesee itsensä ennen poistumistaan tästä maailmasta. Tämän takia kuolevan ihmisen viereen asetettiin lasillinen vettä. Uskottiin, että kuoleman hetkellä vesi värähtelee, kun sielu pesee itsensä ennen katoamistaan tuonpuoleiseen. Sielu poistuu siis elämästä, sen muodosta eli ruumiista, veden kautta. Samaan tapaan voidaan ajatella, että haltijasielun asettuminen ihmislapseen tapahtuu rituaalisessa puhdistautumisessa pyhän veden kautta.

On mahdollista, että lapsia on alun alkujaan kastettu pyhissä lähteissä tai ukonilmalla vesisateessa, mutta papiston paheksunta on siirtänyt riitin saunan rauhaan. Eräs viite edellisestä on se, että kasteveden sekä lapsen riittisaunan pesuveden valmistamiseen on liittynyt joitakin nähtävästi pakanallisia tapoja. Joskus veteen on laitettu hiilenpaloja, jotta lapsi kestää paremmin vaikeuksia elämässä, sekä hopeaa kolikoista ja kultaa vanhempien sormuksista. Nämä veden ”taiallistamisen” tavat viittaavat siihen, että muinoin toimitus on suoritettu nimenomaan pyhällä vedellä.

Kokonaisuudessaan itämerensuomalaisten kansojen muinaiset nimeämisriitit lienevät olleet samankaltaisia kuin venäläisten vastaavat. Esikristillisellä Venäjällä pienokainen tuotiin järvelle tai joelle puisessa kaukalossa, jossa hänet pestiin, kapaloitiin ja hänelle annettiin joko vanhempien tai suvunvanhimman keksimä nimi, usein jonkun kunnioitetun esivanhemman tai kansallisen sankarin mukaan. Samalla myös tietäjät lukivat maagisia loitsuja karkottaakseen pahat henget ja ennustivat pienokaisen tulevaisuutta. Itämerensuomalaisten osalta voidaan lisätä, että toimitus on mahdollisesti tapahtunut pyhän veden äärellä – ja myöhempinä aikoina saunassa. Ja että siihen on kuulunut rituaalinen vihtominen. Vielä ansaitsee tulla mainituksi Suomesta ja Virosta tunnettu tapa tuoda ristiäisiin nimen saaneelle lapselle hammasrahaa eli vihtarahaa.

Näiden tietojen pohjalta on varsin yksinkertaista kuvitella mahdollinen suomenuskoinen nimeämisriitti. Se tapahtuu saunassa, jonka pesässä on ehkä poltettu pahaa karkottavaa katajaa ja Väinämöisen hikeä eli tervaa. Sauna pyhitetään loitsulla, vaikkapa näillä sanoin:

Löyly poika Auterinen,
Auterettoman tekemä.
Hiki vanhan Väinämöisen,
Herran hengestä hyvästä
Tule tänne tarvitahan,
Apuvasi huuvetahan,
Tekemähän terveyttä,
Rauhoa rakentamahan,
Ennen päivän nousemista,
Koin jumalan koittamista!
Saata sauna lämpimäksi,
Kivet löylyn lyötäväksi
Puuhusilla puhtahilla!

Pienokainen tuodaan saunaan. Riittiin osallistuvat laulavat lapsen tulevasta onnellisesta elämästä. Loitsija vihtoo hyvin kevyesti lasta koivuvihdalla ja lausuu jotain suojelevia loitsuja. Otetaan esiin pyhä vesi, joka on uhrilähteen haltijalta ostettua tai mahdollisesti ukkosmyrskyssä kerättyä vettä, johon on vielä vuoltu hieman hopeaa ja upotettu hiilenpaloja. Loitsija pesee lasta vedellä ja lukee lisää onnea tuovia loitsuja. Lapsen nimi sanotaan nyt ääneen ensimmäisen kerran ja hän saa amuletin, joka kuvastaa hänen elinvoimaansa ja luonnettaan. Lapsesta tulee osa sukuaan, jonka sielullisia kantavanhempia jumalat ovat. Veden elementti, sauna ja terva yhdistävät lapsen ihmissuvun kantaisään, Väinämöiseen. Ihanteellisissa olosuhteissa nimeäminen tapahtuisi tietenkin auringon paistaessa ukonilman aikaan, sillä vanhan sanonnan mukaan silloin ”kastetaan Perkeleen lasta”.

Lähteet
Matti Sarmela, Perinneatlas
Mircea Eliade, Pyhä ja profaani
Suomi-Venäjä-Seura, Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää
Ülo Valk, The Significance of Baptism in Estonian Folk Belief
Matti Waronen, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla

Kuvailen tässä artikkelissa suomenuskon vuotuisjuhlat niin kuin minä ne koen. Pohdinta on jatkoa aikaisemmalle kirjoitukselle, jossa kävin läpi kansanuskon juhlapyhiä. Aiempi ajastaika on kansanperinteellinen, tulkintaa välttävä tietopaketti, jota tämänkertainen mytologis-tulkinnallinen kirjoitus pyrkii täydentämään.

Kirjoituksesta saa vapaasti ottaa tai olla ottamatta vaikutteita. En yritä vakuuttaa ketään tämän kalenterin paremmuudesta tai oikeellisuudesta. On kuitenkin hienoa, jos jollekulle tarttuu tästä kirjoituksesta matkaan jotain arvokasta. Koen tällaiset maailmankuvalliset kysymykset siten, että ihmiset keräävät elämässä onnensa sirpaleina matkalta ja rakentavat niistä enemmän tai vähemmän onnistuneesti jotain eheää ja kestävää.

Tosiasiallisempaa tietoa kansanperinteestä on saatavilla juurikin aiemmassa ajastaika-artikkelissa. Suosittelen tutustumaan etenkin ensimmäisen artikkelin lähdekirjallisuuteen. Minulta voi myös kysyä, jos jokin kohta tai maininta kalenterissa jää askarruttamaan.

Alkusanat

Eli joitain maailmankuvallisia huomioita kalenterin takana…

Jo useiden vuosisatojen ajan länsimainen sivilisaatio on rakentunut kehityksen idean varaan. Kehityksen idea vaatii toimiakseen lineaarisen aikakäsityksen. Lineaarinen ajattelu tarkoittaa, että historialla on sekä alku että tulevaisuudessa sijaitseva huipentuma, jota kohti koko maailma ja ihmiskunta vääjäämättä kulkee, ja joka antaa historialle sen koko merkityksen. Huipentuma voi olla kommunistinen utopia tai edistyneen teknologian mahdollistama maanpäällinen paratiisi. Olennaista on, että historia kulkee vääjäämättä kohti jotain tulevaisuudessa häämöttävää. Kehitys tarkoittaa, että historia nähdään kasaantuvien ajallisten vaiheiden sarjana, jossa viimeisin vaihe on aina edeltäjiään parempi. Kehitys on väistämätöntä, välttämätöntä ja peruuttamatonta.

Otetaan esimerkki: elämä on nyt parempaa kuin 1800-luvulla, sanotaan. Tällainen kehitys on kuulemma ollut luonnollista ja väistämätöntä, emmekä voi palata enää vanhaan. Kukaan ei voi pysäyttää kehitystä. Huominen tulee aina olemaan parempi kuin eilinen. Vaihtoehtoisissa dystooppisissa visioissa kehitysusko käännetään peilikuvakseen: kuljemmekin hyvästä kohti katastrofaalisen huonoa maailmaa. Mutta tällaistenkin kauhukuvien takana piilee sama viivamainen lineaarinen ajattelu maailman kohtalosta.

Kehitysoptimismista seuraa ajatus, että maailmaa voidaan muuttaa ja sitä tulee muuttaa, siis kehittää huonosta kohti parempaa ja tehottomasta kohti tehokkaampaa. Samalla ihminen ottaa itselleen paikan luonnon suvereenina valtiaana, joka haluaa alistaa luonnon täydelliseen kontrolliinsa. Luontoa ei nähdä arkaaisille kulttuureille ominaiseen tapaan kunnioitettavana ja palvottavana mysteerinä, vaan hiottuna mekaanisena koneistona, jonka hienovaraiset yksityiskohdat tulee paljastaa valvottujen tieteellisten kokeiden avulla.

Koska tieteellinen tieto on kumulatiivista, niin tietomme kosmoksen »mekaniikasta» kasvaa jatkuvasti. Tämä on johtanut huikeaan tieteellisen ja teknologiseen kehityksen, jonka teknologinen seuraus tämäkin sivusto kiistattomasti on. Mutta miten tämä aatehistoria liittyy suomenuskoiseen kalenteriin? Siten, että muinaissuomalainen ajattelu ja elämäntapa ovat monessa mielessä vastakkaisia modernille lineaariselle ajattelulle ja luontokäsitykselle. Tästä johtuen myös muinaissuomalainen näkökulma vuodenkiertoon on länsimaisesta ajattelusta poikkeava.

Kaksi keskeistä eroavaisuutta lineaarisen kehitysajattelun ja muinaissuomalaisuuden välillä ovat suhde luontoon ja suhde perinteeseen. Kehityksen näkökulmasta luonto on aina jotain alistettavaa ja kontrolloitavaa, ei koskaan pyhää sanan varsinaisessa merkityksessä. Traditio taas nähdään järjen ja kehityksen esteeksi. Ja vaikka kehitysuskon järkevyyttä onkin kritisoitu rajusti länsimaissa viime vuosikymmeninä, niin yhä sangen yleisesti ajatellaan, että ihmisyksilön “vapaus” kasvaa sitä suuremmaksi, mitä kauemmaksi luonnon ja tradition siteistä hän onnistuu irrottautumaan.

Tarkoituksenani ei ole syventyä kehitysuskon tai sitä vastaan esitettyjen kritiikkien yksityiskohtiin. Tämän kirjoituksen kannalta on olennaista tietää, että suomenusko on luonteeltaan modernista länsimaisesta ajattelusta poikkeavaa. Tämä on väistämätöntä, sillä suomenusko on sekä traditionaalinen uskonto että luonnonuskonto. Suomenusko on ihmisen, luonnon ja tradition siteiden pyhittämistä ja niille omistautumista. Tällainen ajattelu ei ole edellä kuvailluista syistä johtuen mahdollista kehitysuskon ja lineaarisen aikakäsityksen viitekehyksessä. Ihmisen, tradition ja luonnon suhde on ymmärrettävissä syvällisellä tasolla vain silloin, jos omaksutaan luonnonuskonnoille ominainen tapa tarkastella maailman ja ajan olemusta.

Luonnonuskonnoissa – ja ehkä uskonnollisessa ajattelussa yleismaailmallisestikin – aika jakaantuu kahteen kerrokseen: myyttiseen aikaan ja maalliseen aikaan. Näistä myyttinen aika on aina maallista väkevämpi ja tärkeämpi, se on maailman alkuhämäriin ajoittuva jumalten aika. Myyttisellä ajalla jumalten teot antoivat maailmalle ja sen asioille muodon ja merkityksen. Myytit selittävät, miksi luonto ja ihmismieli ovat sellaisia kuin ne ovat. Lineaarisen aikakäsityksemme valossa tällainen ajattelu vaikuttaa kuitenkin kummalliselta ja taikauskoiselta.

Luonnonuskontojen aikakäsitys ei kuitenkan ole lineaarinen, vaan maailma rakentuu muuttumattoman myyttisen ytimen ympärille, jota aika kiertää ikuisena spiraalina. Luonnonuskoiselle jumalten aika ei ole luoksepääsemättömään menneisyyteen kahlittu ajanjakso. Päinvastoin, se on maailman pinnan alla vaikuttava muuttumattomuuden ja ikuisuuden taso, joka ohjaa maailman muutosta. Muutos toistaa jumalten aloittamia syklejä: myyttisen ajan tapahtumat toteutuvat maailman rytmeissä aina uudestaan ja uudestaan.

Kosmos on elävä kokonaisuus, joka syntyy jumalten käsistä. Luonnon rytmit ilmentävät jumalallista järjestystä, sopusointua, pysyvyyttä ja hedelmällisyyttä. Luonnonuskoinen ei ajattele ihmistä luonnon herraksi tai alistajaksi, vaan sen osaksi. Harva kaikkein maallistuneinkaan ihminen on täysin turta luonnon ihmeiden edessä. Tämän tunteen taustalla häilyy modernin ajan hälyssä heikentynyt alkuvoimainen kokemus luonnon pyhyydestä. Luonto ei ole luonnonuskoiselle koskaan pelkästään “luonnollista”, vaan sillä aina uskonnollista merkitystä. Luonto, koko kosmos, ilmaisee aina jotain itseään suurempaa ja ikiaikaista, se ruumiillistaa jumalallisen.

Luonnonuskonnon näkökulmasta ihminen on luotu osaksi luontoa, joten kaikki aito edistys voi tapahtua voi luonnonkierron mukana, sopusoinnussa jumalten kanssa. Ihmisen elämänlaatua ei silloin mitata maallisen edistyksellisyyden tai takapajuisuuden kriteereillä, vaan sillä perusteella, miten lähellä hän on alkuperäistä jumaluutta. Tällaisessa ajattelussa elämän vuotuiskierto on luonnon rytmeihin sulautumista ja sen ruumiillistaman jumaluuden kokemista.

Luonnon rytmien jaksottama aika ei ole tasapaksua virtaa. Toiset hetket vuodenkierrossa ovat toisia pyhempiä. Vuodenkierron rytmeissä on sellaisia merkkipäiviä, jolloin myyttisen ja maailmallisen tason väliset rajat katoavat hetkeksi ja ihminen pääsee kosketuksiin ikuisen pyhän kanssa sen puhtaassa muodossa. Tällaisella pyhällä hetkellä maailma jumaluus on tavallista vahvemmin läsnä. Silloin uskonnollinen ihminen elää uudelleen myyttisen ajan tapahtumat. Hän toistaa jumalten teot, sillä näin hän pääsee esikuvallisten jumaltensa yhteyteen, kulkemaan heidän jalanjäljissään kohti kaikkea mikä on puhdasta, alkuperäistä ja pyhää.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Jumalten tekoja toistetaan riiteissä eli pyhissä toimituksissa. Esimerkiksi toukojuhlassa hyötykasvi voidaan istuttaa rituaalisesti pihapiirin multaan. Toimitus tehdään laulaen muinoin toukotöissä toistettua kertomusta sammon ryöstöstä eli vuodenkierron synnystä. Tällä tavoin ihminen saattaa pyhän kertomuksen lihaksi. Hän toistaa jumalten työn elämän synnyttämisessä ja varjelemisessa. Ja toteuttaa sen kautta Väinämöisen toiveen, että sammosta syntyisi »kyntö, kylvö ja kasvu kaikenlainen».

Eräs suomenuskoinen ajastaika

Vuoden alkaminen on minulle muutakin kuin pelkkä päivämäärä. Se on mystinen hetki, jolloin kaaoksen syövereihin suistunut vuosi palaa takaisin alkuperäisen eheyden ja puhtauden löytäneenä. Jokaisen vuodenkierron lopussa turmeltunut vanha vuosi kuolee, mutta se herätetään aina uudelleen henkiin kuin Tuonen virrasta haravoitu Lemminkäinen. Tämä kuvastaa maailmankaikkeuden luonnetta elävänä kokonaisuutena; maailma syntyy, elää ja kuolee. Tämä on sen ikuinen kierto.

Kekri marraskuun alussa on paitsi satovuoden päätösjuhla, myös vuoden kuoleman juhla. Kekri on maailman vääjäämätön suistuminen kaaokseen ja kuolemaan. Kaaosta ja kuolemaa kuvastavat kekriyön pimeydessä vaeltavat vainajien saattueet. Pohjola ottaa silloin vallan, maa ei verso uutta elämää vaan makaa kuolleena, »martaana». Menneen satokauden antimista voidaan kuitenkin vielä nauttia sisällä pirtissä iloisessa seurassa. Kunnioitettujen vainajien vierailua kunnioitetaan hiljaisuudella sekä välttämällä tiettyjä töitä ja askareita. Vainajat saapuvat kekriaattona vanhoille kotopaikoilleen, jossa heille lämmitetään sauna sekä tehdään vihdat. Perheen kylpyajaksi jätetään tupaan ruokapöytä odottamaan näitä »keyrittäriä», jotta he saavat »rauhassa ravita».

Kekrin jälkeen seuraa yhdentoista tai kahdentoista päivän jakoaika. Silloin maailma lipuu eteenpäin pelottavassa kaaoksen virrassa. Uusi vuosi on vielä heiveröinen lupaus ja altis erilaisille kohtalonoikuille. Ihmisten teoilla onkin suuri vaikutus tulevan vuoden onneen. Jakoajan päättyessä maailma syntyy vahvana alkuperäiseen jumalalliseen järjestykseen, kaaoksesta tulee kosmos. Maailmanjärjestyksen kuva on kosmosta koossa pitävä maailmanpylväs, jota tähtitaivaan halki kaartuva Linnunrata, sielujen ja shamaanien tie, kuvastaa. Linnunrata esittää vuoden ensimmäisen puoliskon kulkua. Linnunradan alkupää on idässä, mistä aurinko uuden elämän lähteenä nousee. Alkupää vastaa alkutalvea. Korkein kohta kuvastaa keskitalvea, länteen kaartuva pää taas kevättalvea. Jakoajan lopussa ollaan Linnunradan alkupäässä, uuden vuoden lähteellä, josta siirrytään talven mittaan kohti keskikohdan harjaa.

Uudenvuoden myötä maailma palaa sen alkuperäiseen pyhään, joka pääsi kuluneen vuoden aikana turmeltumaan. Uudenvuoden ensimmäinen kuu on väkevä merkki jumalallisen järjestyksen paluusta. Eräs sukukansojen vanha tapa on tervehtiä vuoden ensimmäistä uutta kuuta ja toivoa hyvinvointia, vaurautta ja onnea. Udmurtit ottavat uudenkuun nähdessään lakin päästään ja sanovat: »Inmar (taivaanjumala) antakoon terveyttä!».

Ensimmäinen suuri juhla kekrin jälkeen on joulu. Joulukuun 20. – 22. päivänä aurinko eli Päivätär kulkee kiertonsa matalimmassa kohdassa ja lepää hetken. Kesäpäivänseisauksen aikaan syntyneen ison tammen latva ulottuu jo taivaalle ja sen oksat levittäytyivät itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Se on niin suuri, että maailma peittyy pimeyteen. Tammelle etsitään kaatajaa. Pahat henget liikkuvat pimeydessä maan päällä, joten koti suojataan loitsuilla ja aurinkopyörillä epätoivotuilta vierailta, »liiemmäisiltä». Kuten kekrinä, myös jouluna »omakuntaiset» vainajat ovat kuitenkin tervetulleita ja onnea tuovia vieraita.

Joulu kestää pesäpäivistä Nuutinpäivään eli tammikuun 13. päivään. Joulu on perhejuhla. Silloin muistetaan kodin- ja maanhaltijoita sekä vainajia. Aattona tuodaan olkia sisälle, kylvetään saunassa ja syödään hyvin. Jouluna kunnioitetaan vierailevia omakuntaisia hiljaisuudella ja työntekoa välttämällä. Heille saatetaan jättää pöydälle vesimalja, jonka viereen asetetaan joulukynttilä palamaan jouluyön ajaksi. Tarkoituksena vesimaljan asettamiselle on se, että henget liikkuessaan saisivat sammuttaa janonsa.

Haltijoille annetaan jouluna – ja muidenkin juhlian aikaan – maistiaisensa juhlaruuista ennen kuin ihmiset niitä syövät. Näin varmistetaan onni ja haltijoiden suopeus jatkossakin. Uhrit asetetaan talon pitämyspuun juurelle. Uhripuu kuvastaa Linnunradan tapaan kosmista maailmapylvästä, se on maailman keskipiste ja ihmisten yhteysväylä jumaliin.

Tammikuun puolivälissä, 13. tai 14. tammikuuta saavutetaan Linnunradan keskikohta, josta alkaa lasku länteen kohti kevättalvea ja kasvukauden alkamista. On sydäntalvi: talvennapa eli harjapäivä. Tällöin talven selkä katkeaa, kun iso tammi kaatuu rytisten ja valo pääsee palaamaan maailmaan. Aivan kuin tästä tiedosta huojentuneena Ohto Otavanpoika kääntää kylkeään talvipesässä. Kevään odotus alkaa, mutta edessä ovat pitkät juhlattomat selkäviikot.

Kevättalven mittaan Päivä palaa voitonriemuisesti takaisin valoaan loistaen. Laskiaisena 16. helmikuuta (päivämäärä virolaisen kalenterin mukaan) Linnunradan laskua kohti kevättä vauhditetaan mäenlaskulla ja taioilla, jotka tuovat paitsi kevään myös onnea ja menestystä ihmisille. Laskiaisena naisten työt on kielletty. Silloin keitetään herneistä tai pavuista rokkaa, lasketaan mäkeä, saunotaan ja syödään uhriateria vainajahenkien kanssa.

Kun kevään ensimmäinen pajunkissa löydetään, vietetään virposunnuntaita. Lapset kulkevat talosta taloon käsissään kirjavilla tilkuilla koristettuja tuoreita pajunvitsoja, virpoja. Talon emännän tavattuaan he virpovat hänelle terveyttä kaikille suomalaisille tuttujen lorujen tahdissa. Virpominen on lastenperinnettä, mutta alkujaan tapahtumalla on luultavasti ollut uskonnollinen merkitys. Oksa on ollut todiste kosmoksen uudelleenluomisesta, se on ollut merkki siitä, että jumalat ovat voittaneet kaaoksen voimat ja kevät on palaamassa takaisin. Vastaavia riittejä tunnetaan maailmalta. Niissä joukko lapsia tai nuoria kulkee näyttämässä kevään ihmettä: ensimmäistä vihantaa oksaa. Meikäläinen virpomisperinne onkin mainio ja säilyttämisen arvoinen tapa.

Suviyöt huhtikuun puolivälissä päättävät talvikauden ja aloittavat vuoden kesäpuoliskon. Kesäkauden – tai oikeammin kevätkauden – ensimmäinen juhla on hela eli toukojuhla. Helan ajankohta on huhtikuun 20. ja toukokuun 20. päivän välillä. Hela on puhdasta iloa saapuneesta keväästä. Luonnonhenkiä kunnioitetaan ulkosalla niityillä, metsissä ja kukkuloilla. Siellä poltetaan onnea tuovia kokkovalkeita, iloitaan ja tanssitaan. Naimattomat naiset käyvät lemmensaunassa ja tekevät lemmentaikoja.

Helalla ei ole suomensuskoisessa kalenterissa tarkkaa päivämäärää, ellei sitä vietetä helatorstaina, mutta tällöin se olisi sidoksissa kristillisen pääsiäisen ajankohdan. Helan ajankohdan nyrkkisäännöksi voisikin ottaa vaikka sellaisen, että hela ajoittuu kevätpäiväntasauksen (19., 20. tai 21. maaliskuuta) jälkeisen toisen täysikuun aikoihin. Siis suurin piirtein välille 20. huhtikuuta ja 20. toukokuuta. Pääsiäisen ajoituksen vanha nyrkkisääntöhän kuuluu, että pääsiäistä vietetään kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina.

Keväisen toukojuhlan aikaan käydään taistelua sammosta. Tarina sammosta voidaan tulkita kertomukseksi siitä, miten vuodenkierto saa alkunsa. Pohjolan emännän kanssa käydyn taistelun lopuksi Väinämöinen toivoo sammosta tulevan »kyntö, kylvö ja kasvu kaikenlainen». Pohjolan emäntä vannoo vastustavansa näitä aikeita. Tämäkin pyhä kertomus toistuu luonnon rytmeissä: keväällä on kasvukausi, kylvön aika ja syksyllä Pohjolan pakkanen saa yliotteen. Satokauden päätteeksi kaaos murskaa kosmoksen, mutta se syntyy aina uudestaan kekrin jälkeen. Vuosittainen kasvukausi on siis jumalten taistelua kuoleman ja kaaoksen voimia vastaan. Jumalten esimerkkiä seuraten ihminenkin voi istuttaa toukokylvönä maahan omat sammonsirpaleensa, ja varjella niiden kasvua ja antaa niiden ravita itseään – ruumiillisesti tai henkisesti.

Kodinhaltijan juhlaa vietetään 23. huhtikuuta. Ihmiset ovat kautta aikain rakentaneet asumuksensa maailmankaikkeuden pienoismalleiksi. Suomenuskoisille läheisin esimerkki on ehkä pohjoisten luonnonkansojen kota, jonka tulisija on maailman keskipiste ja kodan tukikeppi kuvastaa kosmosta tukevaa maailmanpylvästä. Modernilta ihmiseltä tämä käsitys kodin ja kosmoksen yhteydestä on valitettavasti kadonnut. Kodista on tullut puhtaasti materiaalinen objekti, »asumiskone», jolla on useimmiten sentään henkilökohtaista tunteellista arvoa, mutta ei uskonnollista tai kosmista merkitystä.

Suomenuskoisena ajattelen kuitenkin, että jumalat luovat kosmoksen ja ihminen luo vuorostaan kotinsa tuon kosmoksen kuvaksi. Koti on maailmankaikkeus, jonka ihminen rakentaa itselleen jäljitellen työssään jumalia. Kodin sisällä vallitsee järjestys, siellä on maailman keskipiste, joka voi olla tulisija tai kotialttari. Kotipiiri sulkee – maagisessa ja konkreettisessa mielessä – ulkopuolelleen kaaoksen voimat, liiemmäiset ja muukalaiset.

Kodinhaltijan juhlassa talon perhettä ja pihapiiriä suojelevaa kotihaltijaa muistetaan juhlalla. Koti puhdistetaan huolellisesti edeltävänä päivänä. Haltijaa muistetaan uhrilahjalla. Perinteiseen tapaan – osoituksena haltijan kunnioittamisesta – talosta ei saa juhlapäivänä antaa mitään tavaraa pois. Juhlan perimmäisenä tarkoituksena on pyhittää koti ja puhdistaa se väkevään jumalalliseen alkutilaansa.

Toukokuun lopulla, noin 25. päivän tietämissä, vietetään Ukon vakkoja eli Ukon juhlaa. Vakkajuhlassa juodaan juhlaa varten pantua pyhitettyä olutta ja uhrataan Ukolle vakallinen ruokaa. Samalla rukoillaan suotuisaa säätä ja menestystä tulevalle suvelle. Samalla juhlitaan Ukon (taivaan) ja hänen naisensa (maan) pyhä avioliittoa. Salamointi ja sade ukkosen aikaan on avioliiton vahvistus, josta syntyy uusi viljasato – ja uusi elämä. Jumalten liitto hedelmöittää maan. Tämä ensimmäinen ikiaikainen yhtyminen on myös esikuva ihmisten avioliitoille.

Kesäkuun 20. päivän paikkeilla Päivä saavuttaa toisen lakipisteensä: vuoden korkeimman kohdan. Aurinko lepää hetken vuoren onkalossa tai maailmanpuun oksilla. Tämän jälkeen sen liikerata alkaa laskea ja päivänkierron pituus lyhentyä. Päivän ollessa korkeimmillaan siltä rukoillaan terveyttä ja menestystä. Luonnon kasvillisuus saavuttaa samaan aikaan huippunsa. Juhannuksen eli mittumaarin aikaan luonto on vehreimmillään ja maan hedelmällisyys voimakkaimmillaan. Oksat, lehdet ja kukat ovat täynnä hedelmällistä ja myönteistä väkeä, jumaluutta. Niiden sirotteleminen asuinympäristöön tuo hyvää onnea ja kukoistusta.

Juhannuksena koti koristellaan onnea tuovilla lehvillä ja kukilla. Pihamaalle pystytetään maailmanpuun symboliksi kaunis »aattokoivu». Juhannuksena saunotaan, iloitaan ja poltetaan pahaa karkottavia kokkoja. Salaperäisenä juhannusyönä tehdään taikoja maaemon pyhimpien lähteiden luona, ennustetaan tulevaa ja kerätään parhaat parannusyrtit. Keskikesän hekuma sisältää oman kuolemansa siemenet, sillä silloin syntyy tuhkasta iso tammi, jonka lehvästö peittää maan taas hitaasti mutta varmasti syksyiseen varjoonsa.

Kuva: Rada Kaasik.

Heinäkuun puolivälissä vietetään suomenuskoisten keskikesää ja vuoden useimmiten myös vuoden kuuminta aikaa. Karhunpäivä on 13. heinäkuuta. Virolaisessa kansankalenterissa koko heinäkuu on omistettu karhulle, se on »karhukuu». Karhu edustaa minulle suomenuskoisena voimaa ja viisautta. Karhun hahmossa yhdistyvät fyysinen ja henkinen. Karhu on ihmisten sukua, Otavaisten olkapäiltä maahan laskettu jumalanpoika. Kontio on tietäjä ja shamaani, joka jättää joka vuosi ruumiinsa makaamaan transsissa maaemon poveen kaivamaansa pesäkohtuun karhun sielun matkatessa taivaalla ylisessä.

Muinaissuomalaisessa ajattelussa pyhänä pidettyihin eläimiin liitetään usein kyky ylittää eri maailmojen tai todellisuuksien välisiä rajoja. Päänsä veteen kastava joutsen on aliseen vainajien maailmaan näkevä Tuonen lintu. Karhu taas kuuluu yliseen jumalalliseen todellisuuteen niin vahvasti, että vanhoina aikoina ihmiset katsoivat velvollisuudekseen varmistaa peijaisjuhlilla Otavan kaadettuaan, että ruumiinsa maan päälle jättäneen Ohton väkevä sielu pääsi nousemaan kallohongan nokasta takaisin ylös kohti Otavaa. Karhunpäivänä jumalanpoikaa muistetaan uhreilla, riiteillä ja lauluilla.

Villavuona 29. heinäkuuta on maanhaltijan juhla. Juhlan nimi tarkoittaa keritsemätöntä keväistä karitsaa, joka juhlassa ennen vanhaan uhrattiin. Juhlaa vietetään perheen kesken, vain talossa pidempään asuneet saavat siihen osallistua. Pihassa komeilevan, juhannuksena siihen nostetun »aattokoivun» juurelle kaadetaan uhri maanhaltijalle.

Pässinpäivää eli kristilliseltä nimeltään Mikkelinpäivää vietetään 29. syyskuuta. Päivän nimi tulee siitä, että ennen vanhaan silloin uhrattiin lammas tai pässi. Vuodenkierron kannalta päivä on kasvukauden ja kesän lopullinen päätöspiste. Pohjolan pakkanen ja pimeys saa maailmasta yliotteen, kosmisessa mielessä vanha vuosi alkaa suistua kaaokseen. Tällöin kiitetään jumalia ja maanhaltijaa kaikista maan antimista ja menneestä kasvukaudesta. Heille asetetaan kiitosuhri maailman keskipisteessä pitämyspuun luona; sen kautta rukoukset tavoittavat jumalat. Samalla aloitetaan valmistautuminen lokakuun puolivälin talviöiden aikaan alkavaan talvikauteen. Talvi synnyttää mukanaan uuden vuoden.

Melko tuoreessa kirjassa Kansanomainen ajattelu (2007) on Juha Pentikäisen artikkeli niin sanotusta Viitasaaren tekstistä, suomalaisen kansatieteen pienestä aarteesta. Viitasaaren teksti on säilynyt kuvaus 1600-luvun karhuriitistä. Tuosta erittäin mielenkiintoisesta tekstistä lisää myöhemmin, mutta tässä yhteydessä mainitsen artikkelissa kerrotuista sangen hätkähdyttävistä seikoista liittyen karhunpalvontaan Keski-Suomen korpimailla.

1600-luvulla silloisen Pohjois-Hämeen, nykyisen Keski-Suomen, perukoilla sijaitsevan Viitasaaren yhden pitäjän kappeli oli Pihtipudas. Pihtiputaan taajaman ja kirkonkylän halki virtaa joki, joka on Pentikäisen mukaan vanhastaan tunnettu Pyhäjokena ja Hiidenvirtana. Sen virrasta yhä erottuvan putaan kautta niin Päijänteen kuin Saimaankin vedet laskivat noin 7000 vuotta sitten Kolimasta Alvajärveen, siitä Muurasjärveen ja edelleen Olloenjoen ja Kotajoen kautta Kalajokeen Haapajärven kohdalla, missä oli silloin Pohjanlahden ranta. Maanpinnan kohoamisen vuoksi veden laskusuunta Pihtiputaalla on sittemmin muuttunut päinvastaiseksi.

Viitasaaren karhutekstissä mainitaan “Pyhäjoen putaan miesi”. Pyhäjoki viittaa eittämättä juuri Pihtiputaan Pyhäjokeen. Paikkakunnan nimi tulee virran uomasta, “pudasta”, johon kiviä latomalla rakennettiin sananmukaisesti “pihti”. Se oli kapea suppu, oiva rysäpyynnin tai kolkkauksen paikka kivikauden kalastajille. Siitä oli helppo pyytää nousukalaa. Kun putaaseen ladottujen luonnonkivien ympärille lisättiin seipäät ja koottiin verkko, saatiin siitä rysä, jolla Koliman koskista pyydetään yhä. Pentikäinen yhdistää Viitasaaren tekstin mystisen “Pyhäjoen putaan miesin” mestarillisena kalastajana tunnettuun karhuun.

Samassa Pentikäinen kertoo, että Pyhäjoen eli Hiidenvirran korkeimmalla rantatörmällä on nykyisinkin punainen talo nimeltä Ohtola (kuva kirjassa). Talo on yhä asuttuna, sen katossa on vuosiluku 1528. Tilalta alueelta on löydetty runsaasti kivikauden esineitä. Pentikäinen arvelee, että alueen kantatilana pidetty Ohtola on saanut nimensä karhusta, siis Ohdosta. Ja jos “Pyhäjoen putaan miesi” on todella Pihtiputaan karhu, niin lähistölle tarvittiin kyllin varakas talo järjestämään Viitasaaren tekstissä kuvattuja karhunpeijaisia. Ohtolan talo sopii hyvin nimeltään, iältään, vanhalta vauraudeltaan sekä sijainniltaan Saimaan ja Päijänteen muinaisten lasku-uomien varrella tällaiseksi “kouvon pää-liset” järjestäneeksi kantataloksi. Sen mailla on ollut Ohdon pesiä ja väellä mitä pyytää. Pentikäinen huomauttaa, että “oikeus karhuun” on saattanut Suomenkin erämaissa olla tilakohtaisesti myönnetty oikeus kuten Ruotsin Lapissa.

Pentikäinen mainitsee tuoreista tutkimuksista, jotka tukevat päätelmää, että karhukultti näyttää jatkuneen Keski-Suomen saloilla vielä 1900-luvulla. Ohtoa siis palvottiin alle sata vuotta sitten – ei pelkästään Vienan kaukaisimmassa korvessa tai Siperiassa mansien parissa – vaan ihan keskellä Suomea. Karhukultin yksi keskus oli Pihtipudas. Suur-Viitasaaren pohjoisimmin kappelin rajojen sisällä, Korppisen erämaiden tuntumassa seisoo yhä kolme karhunkallopetäjää. Muurasjärven kylänraitin varrella olevaan petäjään (kuva kirjassa) on ripustettu varmuudella karhun kalloja vielä sotien välisenä aikana. Tuo kallohonka oli pystyssä Muurasjärvellä Pentikäisen raportin mukaan ainakin vielä vuonna 2006.

Raimo Hakolan ja Juha Pakkalan teoksessa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret. Arkeologian näkökulmia (2008) esitetään ajatus, että Jerusalemin temppelin hävitys antoi sysäyksen juutalaisten siirtymiselle monoteismiin. Lähi-idässä vallitsi pitkään, mahdollisesti pronssikaudelta alkaen, ns. monolatria. Useilla alueilla ja jopa kaupungeilla oli “meidän Jumalamme”, joka oli kaikki kaikessa. Samalla uskottiin muidenkin jumalien olemassaoloon. Israelin Jahve oli Jerusalemin oma Jumala, jonka palvonta pyöri uhrikultin ympärillä. Temppeli oli paikka, jossa Jahven ajateltiin asuvan ja kaikki palvonta keskittyi sinne.

Temppelin tuho aiheutti israelilaisille uskonnollisen ja poliittisen kriisin. Jahven koti oli tuhottu: maa, monarkia ja Jumala oli menetetty. Tämän seurauksena temppeliin kytkeytynyt uhrikultti vaihtui lain noudattamiseen. Tämä oli uskonnon elinehto, lakia kun ei ole sidottu mihinkään paikkaan. Varsinainen monoteismi syntyi mahdollisesti hyvin pienessä joukossa, kun jotkin piirit alkoivat vaatia, ettei muita jumalia saanut enää palvoa eikä muiden jumalien uhripaikoissa saanut uhrata. Pakkalan mukaan pyrkimyksenä oli määrittää omaa identiteetti, pelastaa oma uskonto. Psykohistorian kannalta on ironista, että monoteistit ovat historiansa ajan keskittyneet tuhoamaan sellaisella raivolla muiden kansojen pyhiä paikkoja. Kaiken tuhoamisvimman taustalla kun saattaa piillä trauma oman pyhän paikan menettämisestä.

Israelilaisten tarina korostaa uhripaikan merkitystä uskonharjoitukselle. Ilman kiinnittymistä uhripaikkaan uskonnot muuttuvat helposti universalistisiksi ja lakeihin pohjaaviksi. Oma pitkäaikainen, ehkä vuosikymmeniä kestävä, hankkeeni onkin saada omistukseen oma uhripaikka, oma uhrimäki pyhättöineen. Tämän ajatuksen innoittamana kirjoitin vaatimattomasti muutamia huomioita suomalaisten ja sukukansojen uhripaikoista. Huomiot on otettu Julius Krohnin kirjasta Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus. Tarkoitus ei ole mennä tarkkoihin yksityiskohtiin vaan esitellä muutama keskeinen ajatus koskien pyhien uhripaikkojen sijaintia ja merkitystä sekä paikkaan liittyneitä tabuja.

Sukukansojen pyhät paikat ovat yleensä sijainneet mäkien laella. Marit arvostavat sitä, että uhripaikan sijainti on korkea ja kaunis. Marien uhripaikoille on yhteistä joen, puron tai lähteen sijainti. Myös virolaisten uhripaikat sijaitsivat kauniilla mäkisillä paikoilla. Suomessakin vuoret ovat olleet mieluisia uhripaikkoja. Esimerkiksi Pohjois-Hämeessä Ukonjuhlaa kerrotaan vietetyn ”Ukonvuoreksi” sanotulla harjulla. Paikka on yleensä valittu läheltä yhteisön asuinpaikkaa, mutta ei kuitenkaan liian läheltä. Saamelaiset eivät koskaan pyhittäneet paikkaa kodan välittömästä läheisyydestä, sillä jokapäiväinen melu ja lasten itku saattoi häiritä jumalaa. Udmurttien parissa noita valitsi paikan uhripyhätölle,. Hän nousi sellaisen varsan selkään, jolla kukaan ei ollut vielä ratsastanut, ja antoi sen kirmata metsään. Mihin varsa pysähtyi, siihen rakennettiin uhripaikka.

Pyhän paikan aitaaminen oli yleisesti tunnettu tapa. Udmurttien uhripaikat ovat aidattuja lehtoja, joiden keskellä on puinen katos. Alttarina on iso puupöytä, jolle uhrit asetetaan. Udmurttien mukaan aitauksen porttia ei saanut avata kuin joka kolmas vuosi pidettävää juhlaa varten, silloinkin vasta sen jälkeen kun siihen oli rukouksella ja uhrilla pyydetty lupa jumalilta. Myös Virossa pyhät lehdot aidattiin. 1600-luvulla piispankäräjillä käskettiin hakata maahan Hiidenmaan pyhät hakametsät (Hägebüsche). Permin ja Volgan kansat varustivat uhripaikat aitauksilla ja nostivat uhrilihat korkeille puisille lavoille. Näin toimittiin todennäköisesti siksi, että petoeläimet eivät olisi päässeet käsiksi lihoihin. Ruotsalaiset rauhanvälittäjät kertovat nähneenä 1600-luvulla Savon korvessa samanlaisia lavoja uhrilihoineen. Voidaan olettaa, että uhrilehdot aidattiin myös Suomessa, mutta 1800-luvulle tultaessa täkäläisistä uhrilehdoista oli jäljellä enää yksittäisiä vanhoja puita. Hantien ja mansien uhripaikat olivat muiden itäisten siperialaisten luonnonkansojen tapaan aitaamattomia. Uhritarha onkin pyhän paikan eurooppalainen kehitysmuoto, jota tavataan itämerensuomalaisten lisäksi myös liettualais-slaavilaisilta ja germaanisilta kansoilta.

Uhripaikka oli luonnonvoimien ehdottomassa vallassa. Ihmisellä ei ollut oikeutta kajota siellä jumalten asettamaan järjestykseen. Marien uhrilehdoissa puiden kaataminen on ankarasti kielletty. Virossa puita ei saanut hakata eikä oksia murtaa, edes marjoja ei pyhältä paikalta saanut poimia. Eräässä saarenmaalaisessa lehdossa oli kiellettyä paitsi puiden kaataminen myös tulen polttaminen. Maahan karisseet oksatkin jätettiin paikoilleen, vaikka polttopuusta oli seudulla pulaa. Toisaalta yrttejä oli sallittua kerätä lehdosta sairauksien parantamista varten. Krohn arvelee karjalaisia ortodoksien kalmistolehtoja vanhoiksi uhrilehdoiksi. Kalmistoissa puiden hakkaaminen oli samalla tavalla kielletty. Vienassa kasvoi erään rukoushuoneen edessä männikkö, jossa toimitettiin kansanuskon uhrimenoja pitkälle 1800-luvulle saakka. Krohn arvelee, että männikkö oli pyhän paikan jäännös: sieltä ei saanut ottaa puutikkuakaan eikä edes havunneulasta, vaan kaikki sai mädätä paikalleen. Lempäälässä tiedettiin ”Kunnianmänty”, josta ei tohdittu pienintäkään lastua hakata tai havuneulasta ottaa. Turun lähistöllä Liedossa kerrotaan erään pellon reunassa kasvaneesta lehdosta, jota kunnioitettiin niin kovin, että varkaatkaan eivät sieltä hakanneet puuta.

Käytös uhripaikalla tai sen läheisyydessä poikkesi muutenkin ihmisten arkikäyttäytymisestä. Marien uhriaitauksessa on useampia osastoja, joista osaa saattaa mennä vain noita, osa taas on muita osallistujia varten. Saamelaisten mukaan pyhä paikka vaatii hiljaisuutta ja kunnioittavaa käytöstä. Paikan ohisoutaessa ei saanut puhua eikä paikalla saanut nukkua. Siniset vaatteet ja nauhat piti riisua pois ennen siellä vierailua. Pyhään paikkaan ei koskaan menty tyhjin käsin, ilman uhria. Naisten läsnäoloa pyhällä paikalla ei yleensä katsottu hyvällä. Aiheesta on eri lähteissä hieman erilaisia mainintoja. Toisten mukaan naisten piti välttää uhripaikkaa vain tärkeimpien juhlien aikana, toisten lähteiden mukaan mitään tällaisia kieltoja ei noudatettu, mutta silti paikalliset useimmiten muistivat, että ”ennen vanhaan” naiset eivät saaneet mennä uhritarhan lähellekään. Käsitys siitä, että naisen lähestyminen saastuttaa uhripaikan, on niin yleinen, että sitä on vaikea sivuuttaa sukukansojen uskonnollisista tavoista puhuttaessa. Saamelaisilla tabu oli niin ankara, että pyhän paikan ohi soudettassa naisten piti kääntää päänsä ja peittää kasvonsa. Mieskään ei saanut mennä uhripaikalle, jos hän oli pukeutunut vaatteisiin joita nainen oli joskus pitänyt. Marien mukaan naisilta oli kielletty pääsy pyhiin paikkoihin ja miehiltä taas vaadittiin, että he eivät koskaan menneet niihin tyhjin käsin.

Udmurtit toimittavat ainoastaan suvun antamat uhrit aidatuissa pyhätöissä. Esimerkiksi vuotuiset maanviljelysjuhlat toimitettiin aitaamattomissa paikoissa, kuten vanhan uhripuun juurella. Uhritarha oli siis suvun kulttia varten. Joka kerran oli paikan asettanut, oli velvollinen toimittamaan siinä uhreja koko ikänsä. Hänen kuoltuaan tämä pyhä velvollisuus siirtyi hänen jälkeläisilleen. Samanlaisia ajatuksia pyhille paikoille omistautuneista vartijoista, pyhien paikkojen ”papistosta”, tavataan Virosta ja Suomestakin. Miihkelin pitäjässä Länsi-Virossa eräs mies oli kertonut, että hän oli kerran nähnyt isoisänsä polvistuneena suuren kiven luona pellolla. Kun hän oli kysynyt, mitä ukkovaari siinä toimitti, oli tämä lyönyt häntä korvalle ja kieltänyt kenellekään puhumasta, mutta samalla ilmoittanut, että he polveutuvat pappissuvusta, jonka oli pyhä velvollisuus palvella vanhoja jumaliaan.

Karjalaisessa Kontio-Leppälähden kylässä Immosen pellon pientareella on ikiaikainen uhrikivi. Kivelle uhrattiin kylvämään mentäessä jyviä. Lisäksi naiset kantoivat sille maitoa, lehmänkarvoja, villoja ynnä muita karjantuotteita antimeksi. Nainen nimeltä Toivasen Kirsti oli pitkään kivikultin papittarena. Hänen kauttaan uhrit siihen laskettiin ja hän kertoi uhraajille haltijan antamat vastaukset kuin oraakkeli ikään. Vahvajärven itärannalla Tikanmäessä oli ollut samanlainen uhri. Kun sen naispappi, vanha ämmä (= naispuolinen tietäjä) kuoli, halkesi kivi kahteen kappaleeseen.

—

Aiheesta lisää:

Pyhät lehdot
Pyhiä puita
Viron pyhiä puita ja hiisipaikkoja
Tietäjä-Matin kuusi
Puiden palvonta
Puiden palvonta II
Karsikko, vainajien puu
Suku ja puu.

Maarianhaminasta itään sijaitsevat Lemböten ikivanhan kappelin rauniot. Siellä louhikossa ja saariston kuusten katveessa muinaiset merenkulkijat viettivät hartaushetkiään. Kappelin pyhimys suojasi heitä Itämeren myrskyiltä. Paikka kätkee itsestään tarinan jostain vielä vanhemmasta pyhästä. Se on utuinen muistikuva pyhästä tulinaisesta, Lemmosta, joka antoi ihmisille leivän, raudan ja lemmen. Se tarina, tulen tarina, alkoi kauan sitten.

Kerran muinaisuudessa ihminen katseli, kun tuli saapui esiin näkyväisen maailman takaa. Se kiisi hohtavana tulikeränä taivaalla, iskeytyi maahan ja repi siihen kuopan. Tuliroihu nousi maasta hurjana tulinaisena, liekkiset hiukset hulmuten. Maahan iskeytynyt tuli poltti maita ja soita. Aluksi ihmiset pakenivat kauhuissaan tulinaisen raivoa, mutta pian he huomasivat, että tuli poltti maan viljavaksi.

Ihmiset kyntivät palaneen nurmen, kylvivät jyviä tuhkaan. Pian maasta saatiin ensivilja. Heimon tietäjät puhuivat tulinaiselle: auttaisiko hän ihmisiä saamaan paremman sadon, pitämään nälän loitolla. Nainen oli ystävällinen ja lupasi auttaa ihmisiä, mutta vannotti heitä muistamaan, että tuli on toisinaan julma ja äkkipikainen. Ihmiset lupasivat muistaa tämän ja kohdella tulinaista kunnioituksella. Pian ihmiset polttivat maata ja voittava tuli antoi heille leivän.

Ihmisistä tuli tulen kansaa. Tulinainen liekutti pronssin ja raudan, antoi ihmisille aseita ja työkaluja. Ihmisen sielussa tulinainen sytytti lemmen liekin. Vainajatkin tulinainen otti helmoihinsa, polttaen heidät tuonpuoliseen. Tulen kansa kulki metsissä polttaen ja raivaten. Tulinainen itse asettui asemaan mäelle vuorenrotkoon, pyhien puiden katveeseen. Tietäjät kävivät siellä tulinaista tapaamassa.

Sitten saapui uusi usko. Tulikeränä maahan saapunut jumala oli uuden taivaanjumalan vihollinen. Uuden uskon miehet vainosivat tietäjiä ja tuhosivat merkkejä jumalista. Vihainen tulinainen poltti pyhät puunsa ja katosi. Tulinaisen vuorenrotkoon kohosi suuri puinen risti.

Vuodet kuluivat, eikä kukaan tiennyt tulinaisen kohtalosta. Sitten kansan korviin kantautui tarinoita Ruotsinmaalta. Kerrottiin tarinaa merkillisestä naisesta. Nainen oli elänyt pyhää elämää ja tehnyt ihmeitä. Häntä kutsuttiin Birgitaksi tai Santa Pirjoksi. Kansa kuiskaili, että Birgitan nimi tarkoitti pyhää tulinaista. Birgitan kerrottiin nähneen vaikuttavia näkyjä tulesta ja lieskoista. Tulinaisen seuraajat kääntyivät Birgitan sielun puoleen. Heille Birgitta oli uuden muodon saanut tulinainen.

Ristin juurelle vuorenrotkoon he kokoontuivat muistamaan uutta pyhitettyään. He rakensivat myös merenkulkijoiden kappelin Lemböten karuun louhikkoon. Kappeli kohosi samaan paikkaan, jossa pyhää tulinaistakin oli muinoin muistettu.

—

Lukemista: Juha Kuisma. Lemmon arvoitus.

Puhtaus on osa pyhiä hetkiä ruumiillisella, henkisellä ja hengellisellä tasolla.

Hengellinen puhtaus tarkoittaa sitä, että riittipaikka puhdistetaan ennen tapahtumaa karkotusloitsuilla sekä vaikka polttamalla pyhiä kasveja suitsukkeena. Tavoite henkiseen puhtauteen ilmenee hyvin vironuskoisten tavassa välttää vihaisia ajatuksia, kiroamista sekä puiden, pensaiden ja ihmisten loukkaamista pyhässä lehdossa. Ruumiillinen puhtaus yhdistyy henkiseen ja hengelliseen puhtauteen, koska henki, sielu ja ruumis ovat osa samaa kokonaisuutta. Vaaliakseen ruumiillista puhtautta sukukansat ovat saunoneet ennen uhrijuhlia. Valkoisiin juhlavaatteisiin pukeutumisen voi myös katsoa symboloivan puhtautta. Säännöllisesti toistuvat pyhät hetket, vuotuisjuhlien viettäminen, jumalten, vainajien ja haltijoiden huomioiminen, ylläpitävät ihmisessä kokonaisvaltaista “rituaalista puhtautta”.

Olen ulottanut puhtauden idean arkisimpiinkin pyhiin hetkiin. Katajan polttaminen ennen uhrin antamista on minulle itsestäänselvyys. Samoin kuin vihaisten ajatusten välttäminen. Ennen rukousta en yleensä polta katajaa – vaikka syytä saattaisi olla, sanotaanhan sitä, että savu kuljettaa ihmisen sanat yliseen – mutta nyt olen alkanut peseytymään symbolisesti ennen rukousta. Pesen ainakin kädet ja kasvot, toisinaan jalat ja kainalotkin. Puhdistautuminen tulee ikään kuin luonnostaan, minun on vaikea asennoitua lausumaan pyhiä sanoja niiden edellyttämällä arvokkuudella, jos olo on likainen ja nuhjuinen.

Toisaalta tuntuu, että juuri se pyhien sanojen lausuminen puhdistaa koko sielun. Kerran olin matkalla jossain kaukana kotoa ja hikisenä ja nääntyneenä pääsin yömyöhällä lepäämään ainoaan mahdolliseen majapaikkaan, joka sattui sillä reissulla olemaan suurkaupungin kivinen katu. En saanut juurikaan nukuttua ja pian aamu alkoi sarastaa. Minulla oli pullossa tilkkanen vettä. Pesin vedellä kasvot, kädet ja jalat. Tämän jälkeen kohotin kädet taivaalle kohti auringon ensimmäisiä säteitä ja lausuin hiljaa aamurukouksen. Paljon matkalta tarttunutta tomua, saastaa ja väsymystä karisi matkasta sen hetken myötä.

Karsikkopuu 1800-luvulta Pyhäkankaan karsikkometsässä

Karsikko tarkoittaa puuta, jonka runkoon on tehty vainajia koskevia merkintöjä. Yleisemmin runkoon kaiverrettiin vainajan puumerkki sekä syntymä- ja kuolinvuodet. Karsikko voi tarkoittaa kokonaista karsikkopuiden muodostamaa metsää, yksittäistä puuta tai jopa huoneen seinällä olevaa karsikkolautaa. Karsikon nimitys tulee siitä, että karsikkoa tehdessä puusta karsitaan oksia. Usein karsikko sijaitsee tien varrella, asutuksen ja kalmiston välillä. Karsikkoja tunnetaan etenkin savolaisalueilla.

Vanhassa artikkelissaan K.H. Hornborg arvelee, että pakanuuden aikaan jokaisella sukukunnalla oli oma karsikko. Karsikko oli omakuntaisten pyhä lehto, jossa uhrattiin vainajille. Vainajille annettiin osa ensiviljasta, karjan antimista, veden saaliista sekä metsän riistasta. Etenkin suvun juhlapäivinä karsikon vainajia muistettiin ruokauhreilla. Eläimiä ja kaloja ei koskaan uhrattu sellaisenaan, vaan aina ruoaksi laitettuna. Kun talossa teurastettiin eläin, vietiin siitä laitetusta ruoasta ensimmäinen kupponen karsikkoon. Ajateltiin, että vainajien oli saatava osansa ruuasta ennen kuin kukaan ihminen oli sitä maistanut. Karsikossa uhrattiin myös rahaa. Hyvin onnistuneesta kaupasta kiitettiin vainajia uhraamalla karsikossa pieni määrä rahaa. Uhri annettiin ennen kuin rahoja käytettiin mihinkään muuhun.

Uutta taloa rakennettaessa ensimmäisiä toimia oli valita karsikon paikka. Yleensä tämä tarkoitti sitä, että jokin metsikkö asumuksen läheisyydessä jätettiin kaatamatta. Metsästä muodostui karsikko ajan kuluessa seuraavasti: jokaiselle talossa kuolleelle karsittiin metsästä puu karsikoksi, jolle sitten uhrattiin. Karsikossa ei uhrattu erikseen tietyille vainajille vaan kaikille yleisesti. Hornborg arvelee, että entisaikaan jokainen talon vainaja lapsista palvelijoihin sai oman karsikon, mutta myöhemmin karsikkoja tehtiin enää merkittävimmille asukkaille; vanhuksille, isännälle ja emännälle.

Karsikkoa varten valittiin tanakka petäjä — ei koskaan lehtipuuta — jonka kuivat oksat karsittiin ja tuoreet jätettiin. Kun talossa tai suvussa kuoli arvohenkilö, jolle oli tarpeellista uhrata (ei siis esimerkiksi nuori lapsi), niin puusta hakattiin alimmainen tuore oksa ja sen juurelle uhrattiin. Karsikko karsittiin samaan tapaan ihmisten kuollessa, kunnes se oli oksaton. Silloin rungosta otettiin kuorta irti, jolloin puun kylkeen muodostui taulumainen kohta nimeltä pilkka. Pilkkaan kaiverrettiin vainajan nimi sekä synnyin- ja kuolinvuosi. Hornborgin mukaan taloon muuttaneet uudet asukkaat useimmiten uhrasivat vanhassa karsikossa. Uskottiin, että jos vanhoja vainajia ei palvella, he voivat aiheuttaa talolle monenlaista vahinkoa.

Myöhempinä aikoina karsikoita tehtiin myös laudanpätkistä ja kivistä. Vainajan puumerkki sekä syntymä- ja kuolinvuosi koverrettiin laudanpalaan tai kovertaa kiveen, joka sitten ripustettiin “kylmän huoneen” seinälle. Kaiverrukset saatettiin myös leikata irti puun rungosta laudanpalaseksi, joka naulattiin huoneen seinälle. Laudanpalasta nimitettiin karsikoksi vaikka itse puu olisi jo aikaa sitten kadonnut.

Karsikkojen merkityksestä useita teorioita. Uno Harvan mukaan karsikkopuu on saattanut kertoa jotain siitä henkilöstä, jonka kunniaksi se on pystytetty. Janne Vilkuna puolestaan arvelee, että keskeisin syy karsikon pystyttämiselle on ollut vainajan kotiinpaluun estäminen, jolloin karsikon veistämisen voi nähdä liittyvän vanhoihin sielu-uskomuksiin ja esikristillisiin tai synkretistisiin kansanuskon kategorioihin. Vainajanpalvontaa liittyvä karsikko symboloi siis elämän ja kuoleman välisen siirtymän rajaa.

Eräs karsikko oli sellainen, jonka vainajan hautaan kantaneet tekivät matkallaan tien viereen tai venematkalla johonkin niemeen. He karsivat puun, leikkasivat siihen tavanmukaiset merkit ja ottivat ryypyt vainajan muistoksi. Tällaiseen karsikkopuuhun jätetttiin yksi oksa, käsivarsi, osoittamaan, tavallisesti kirkolle päin. Karjalassa tällaista puuta nimitettiin ristikoksi ja puulajin mukaan ristipetäjäksi tai ristikoivuksi. Jokaista ohitse kuljettua vainajaa varten kaiverrettiin puuhun risti.

Tämän toiminnan uskonnollinen tarkoitus oli suojella eläviä omaisia vainajasielujen paluulta: hautausmaalta liikkeelle lähteneet sielut huomasivat ristipetäjästä, että he olivat kuolleita ja heidän oli syytä palata hautaansa. Toisinaan puhuttiin myös esivanhempien puusta. Esivanhempien puuksi kutsuttuun puuhun ripustettiin vaatteenkaistaleita ja nauhoja sekä naulattiin edellä mainittuja laudanpalasia, joissa oli kuolleen nimi ja synnyin- ja kuolinvuosi. Esivanhempien puuta mainitaan joskus karsitun mutta sen kylkeä ei milloinkaan leikattu

Karsikkoja on veistetty elävillekin. Joskus vieraaseen taloon saapuneen kunnioitukseksi hänelle tehtiin karsikko, johon merkittiin vieraan saapumisvuosi. Karsikkoon jätettiin oksa osoittamaan mistä ilmansuunnasta vieras on kotoisin. Joskus matkatoverit tekivät toisillaan karsikkoja saapuessaan oudoille seuduille. Hornborgin mukaan tällaista ensikertalaista uudella maalla kutsuttiin härkäpojaksi ja hänen oli pidettävä härkijäiset eli tarjottava ryypyt karsikon tekijöille eli matkatovereilleen.

Hornborg mainitsee myös niin sanotut muistokarsikot. Ne tehtiin tavallisten karsikoiden tapaan, mutta niiden tarkoitus oli toimia jonkin merkittävän tapahtuman kuten onnettomuuden muistomerkkinä. Tapahtumapaikalle karsittiin puu ja siihen merkittiin vuosiluku jona tapaus sattui. Muistokarsikko saattoi myös olla kivi. Vuoden 1918 traagisten tapahtumien seurauksena Suomessa tehtiin lukuisia karsikkopuita paikoille joissa vuonna 1918 ammuttiin punaisia.

Matkalleen jääneiden vainajien — “heidän jotka eivät koskaan päässeet kotiin” — kuolinpaikan merkitseminen on varsin yleismaailmallinen ilmiö. Meksikossa ja Yhdysvalloissa meksikolaiset pystyttävät kuolleille muistopyhättöjä, jotka tunnetaan nimellä descansos. Nämä risteistä, valokuvista ja kukista muodostetut “karsikot” täplittävät teiden reunoja Yhdysvaltojen eteläosiossa muistuttamassa nuorten hengenvaarallisista ajotottumuksista. Suomessakin tunnetaan tapa viedä kuolonuhreja vaatineen onnettomuuden tapahtumapaikalle kynttilöitä, kukkia ja ehkä jopa valokuvia. Minusta tuntuisikin luontevalta tehdä esimerkiksi auto-onnettomuudessa menehtyneen ystävän surmapaikalle karsikkopuu, johon voisi merkitä hänen nimensä ja elinvuotensa.