Taivaankannen takojat

Kaikki blues-diggarit tietävät Robert Johnsonin legendan. Kerrotaan, että nuorena kuollut Johnson myi sielunsa paholaiselle tienristeyksessä tullakseen maailman parhaaksi muusikoksi. Ja sellainen hänestä monien mielestä tulikin. Amerikkalaisessa kansanperinteessä onkin annettu neuvoja maagisen hyvää soittotaitoa halajaville muusikoille. Ota kitarasi mukaan, sanottiin, ja mene hieman ennen keskiyötä tienristeykseen. Näppäillessäsi kitaraa paikalle saapuu iso musta mies. Anna hänen ottaa kitarasi ja soittaa sillä. Kun musta mies lopulta antaa kitaran takaisin, osaat soittaa mitä tahansa ikinä haluatkin. Mutta muista – sielusi on nyt hänen omaisuuttaan.

Joidenkin arvioiden mukaan tämä demoninen musta mies ei olekaan kristillinen paholainen, vaan afrikkalaisjuuristen uskomusperinteiden Papa Legba. Legba on kujeileva jumala (trickster), joka hallitsee sisäänkäyntejä ja tienristeyksiä. Henkisellä tasolla Legba on viestinviejä ja välittäjä ihmisten ja henkimaailman välillä. Vain Legban luvalla kuolevaiset saavat yhteyden jumalallisiin voimiin; hän avaa ja sulkee tuonpuoleisen portit. Legban hahmo tunnetaan afrikkalaisten diasporan seurauksena Karibian alueiden kansanperinteissä ja neworleansilaisessa voodoossa sekä syvän etelän kansanuskomuksissa. Tätä perua lienee Robert Johnsonin legendakin.

On syytä huomata, että tienristeys on merkittävä paikka muissakin kuin pelkästään afrikkalaisjuurisissa perinteissä. Tienristeyksen symbolinen merkitys vaikuttaa olevan sen tavassa yhdistää ihmisten ja jumalten maailmat toisiinsa. Ei siis ihme, että tuonpuoleiseen viestejä vievää Legbaa mennään tapaamaan juuri tienristeykseen. Eikä Legba ole ainoa, joka siellä ihmisiä odottaa. Moni suomalainenkin on varmasti matkoilla ollessaan nähnyt kolmen tien risteyskohtiin pystytettyjä Neitsyt Marian alttareita. Näitä kynttilöiden, kukkien ja pienten paperilappusten koristamia alttareita näkee varsin yleisesti katolisissa maissa.

Kuten ehkä jo arvasittekin, maagisia tienristeyksiä esiintyy myös suomalaisessa perinteessä. Esimerkiksi eräässä tai’assa parannetaan maidottomaksi kirottua lehmää käskemällä pahoja voimia poistumaan ja komentamalla lehmää “hakemaan maitonsa manalta”. Kyse on siis eräänlaisesta vaihdosta henkimaailman kanssa: pahat henget käsketään takaisin tuonpuoleiseen ja maito haetaan sieltä pois. Tai’assa tämä symbolinen “palautus” suoritetaan kouriintuntuvalla tavalla juuri kolmen tien risteyksessä.

Jos lehmästä katoaa maito, niin on lehmä vietävä maakivelle eli alakivelle. Sitten otetaan kolme pohjaeli pintapärettä (pohjapäreiksi sanotaan juuri puun kaarnan alta kiskottuja päreitä), uuniluuta ja kolme veistä, jotka sidotaan nippuun ja pistetään tuleen. Lehmä kierretään sillä kahdesti myötäpäivään ja kerran vastapäivään, loihtien:

Veitset otetaan pois roihdusta, ja palavat päreet sekä uuniluuta viedään kolme tien risteykseen ja heitetään vasemman olan yli.

Joiden kansanuskomusten perusteella myös Suomessa tienristeyksiin on menty tapaamaan henkimaailman vieraita. Esimerkiksi Ulvilassa oli tapana kävellä varhain laskiaisehtoona kattojen ja kivien päälle sekä tienristeyksiin henkiä näkemään. Lisäksi ainakin yhden uhripaikan tiedetään sijainneen kolmen tien risteyksessä. Kuhmoisten Puukkosten kylästä tallennetun perimätiedon mukaan erään suuren mäen vierellä kolmen tien risteyksessä oli vanha uhripaikka, jossa uhrattiin metsän jumalalle. Legenda kertoo, että Kuhmoisten ensimmäinen (sittemmin tuhoutunut) kirkko rakennettiin keskiajalla juuri tuolle paikalle.

Uhrien antaminen jumalalle kolmen tien risteyksessä sopii mielestäni hyvin yksiin lehmäloitsussa kuvattuun (ja siis maailmanlaajuisesti tunnettuun tapaan) tapaan käsittää tienristeydet nimenomaan ihmisten ja henkimaailman välisen yhteyden paikaksi. Toisin sanoen, kolmen tien risteys on eräänlainen sisäänkäynti tuonpuoleiseen. Yhtymäkohdat suomalaisen, afrikkalaisen, amerikkalaisen ja katolisen kansanuskon kesken ovat tässä suhteessa varsin hienoja. Kolmen tien risteyksessä kohtaavat Papa Legba, Neitsyt Maria, Tapio ja Robert Johnsonin haamu.

Esitän tässä kirjoituksessa joitakin huomioita nimen antamisesta kansanperinteen valossa. Tarkoitukseni on kuvata nimeämistä tapahtumana, en keskity tässä yhteydessä kertomaan yleisemmin nimistä, niiden merkityksistä tai valitsemisesta, niin mielenkiintoista kuin se olisikin. Olen näitä aiheita sivunnut jonkun verran eräässä aikaisemmassa kirjoituksessa.

Ensimmäisen hampaan puhkeamista on Suomessa pidetty merkkinä siitä, että lapsi on saanut suojelushaltijansa eli haltijasielun. Haltijasielulla selitettiin muun muassa ihmiskohtaloiden erilaisuutta, ihmisen onnea ja menestystä sekä voimakkaiden persoonallisuuksien kuten samaanien ja tietäjien henkisiä kykyjä; vahvalla ihmisellä oli voimakas haltija. Mutta ennen suojelushaltijan saamistakin lapsen piti osoittaa kestävyytensä. Muinaisaikoina lapsen selviäminen hengissä ensimmäisen hampaan puhkeamiseen oli todiste siitä, että vastasyntyneellä oli riittävästi elinvoimaa ja avuttomuudestaan huolimatta lapsi oli kyennyt vastustamaan maailman vihamielisiä voimia. Saavutus antoi lapselle ikään kuin oikeuden tulla hyväksytyksi suvun jäseneksi. Asiaa voidaan ajatella hieman toisellakin tapaa. Suvun kantavanhempia edustavan suojelushaltijan saapuminen lapsen elämään oli eläville merkki siitä, että tuonpuoleisen voimat olivat hyväksyneet vastasyntyneen osaksi elävien ja vainajien muodostamaa suvun kokonaisuutta.

Uuden aseman myötä lapsi sai myös sen ulkoisen tunnuksen: nimen. Nimi valittiin tietenkin ennen varsinaista nimeämistä, mutta vanhemmat varoivat lausumasta nimeä ennen kuin lapsi sai suojelushaltijansa, sillä nimen lausumisen uskottiin voivan kiinnittää vihamielisten voimien huomion lapseen. On huomionarvoisaa, että tämä luultavasti ikivanha tapa elää Suomessa nykypäivänäkin. Monet vanhemmat eivät halua paljastaa ulkopuolisille lapselleen valittua nimeä ennen ristiäisiä. Nykyisin ihmisten syyt nimen salailuun liittyvät tosin useimmiten muihin seikkoihin kuin henkimaailman harhauttamiseen.

Virossa, mahdollisesti Suomessakin, on ollut tapana ripustaa lapsen kaulaan ensimmäisen hampaan puhkeamisen johdosta suden tai hevosen hammas tai koristehelmiä taikka muu amuletti. Myöhempinä aikoina tapaa on selitetty sillä, että eläinten hampaiden ansiosta lapselle kasvaa vahvat omat hampaat. Toive vahvoista hampaista on varmasti ikivanha, mutta tavan alkuperäinen merkitys on kuitenkin todennäköisesti ollut laajempi; kaulakoru on ollut symboli lapsen elinvoimalle. Suojelushaltijan, nimen ja amulettinsa saanut lapsi ei enää ollut täysin avuton vihamielisten voimien edessä.

Kansantarinoissa kerrotaan, että ennen hampaan puhkeamista (tai myöhemmissä tarinoissa ennen lapsen kastamista) pahantahtoiset henget saattavat vaihtaa lapseen sielun tai koko lapsen vaihdokkaaseen. Virossa vaihdokkaita kutsuttiin piruiksi. Vaihdokas poikkesi tavallisesta ihmislapsesta, hän oli hidasälyinen tai oudon näköinen. Tarinoiden viesti on selvä: ennen haltijasielun saamista ja ihmissuvun osaksi tulemista vastasyntyneen minuus oli hataralla pohjalla. Nimetön pienokainen häilyi jossain tuntemattomien voimien ja ihmisyhteisön rajamailla. Vasta nimen antaminen ja suvun jäseneksi pääseminen vakiinnutti ihmisen minuuden niin sosiaalisella kuin henkimaailmankin tasolla.

Suomalaisten ja virolaisten tapana on ollut pestä ja vihtoa lapsi saunassa hampaan puhkeamisen jälkeen. Sauna onkin ollut tärkeässä osassa itämerensuomalaisten kansojen siirtymäriitteissä. Lapset synnytettiin saunan lämmössä, joten saunan autereinen utu on ollut lukemattomien sukupolvien ajan vastasyntyneen ensimmäisen kokemus maailmasta. Ennen avioliittoon astumista morsiamen hedelmällisyyttä ja avio-onnea parannettiin saunassa vihtomalla. Eräissä paikallisissa tavoissa on viitteitä siitä, että muinaisina aikoina pariskunta olisi vihdottu yhdessä ennen häitä. Maailmasta myös poistuttiin saunan kautta. Vainajien kalmot pestiin saunassa, jossa ne toisinaan vielä vihdottiin viimeisen kerran. Vihta annettiin vainajan mukaan viimeiselle matkalle. Ruumiin viereen hautaan asetettiin toisinaan myös viinapullo – tuliaisiksi jo Manan majoille menneille.

Mutta palataan ensimmäisen hampaansa saaneen lapsen vihtomiseen. Toimituksessa lapsi siis vihdottiin koivuvihdalla. Joidenkin kertomusten mukaan vain pienokaisen jalkapohjat ja takapuoli vihdottiin. Vihtomisen lisäksi lapsi myös pestiin rituaalisesti. Useisiin kulttuureihin kuuluvat erilaiset rituaalipeseytymiset, koska vettä on pidetty elämän lähteenä. Kastautuessaan veteen ihminen puhdistuu synneistään ja on valmis puhtaaseen elämään. Saunassa pestävän lapsen kohdalla vesi edustaa elämän aloittamista.

Syvemmin tarkasteltuna veden symboliikkaan kuuluu monissa myyteissä ajatus vailla muotoa olemisesta ja kuolleiden maailmasta. Elämällä on aina jokin muoto. Elämään astuminen on muodon saamista, syntymistä johonkin ruumiiseen, ja elämästä poistuminen on tuon muodon menettämistä. Myyteissä elämää edeltävää ja sitä seuraavaa tilaa hallitsee usein vesi muodossa tai toisessa. Elävien ja kuolleiden maailmat erottaa Tuonen virta, vainajalaan pääsee järven pohjasta, suonsilmästä tai lähteen läpi sukeltamalla. Ja ennen maailman luomista oli vain pimeydessä lainehtiva alkumeri. Lisäksi kansanuskomusten mukaan sielu pesee itsensä ennen poistumistaan tästä maailmasta. Tämän takia kuolevan ihmisen viereen asetettiin lasillinen vettä. Uskottiin, että kuoleman hetkellä vesi värähtelee, kun sielu pesee itsensä ennen katoamistaan tuonpuoleiseen. Sielu poistuu siis elämästä, sen muodosta eli ruumiista, veden kautta. Samaan tapaan voidaan ajatella, että haltijasielun asettuminen ihmislapseen tapahtuu rituaalisessa puhdistautumisessa pyhän veden kautta.

On mahdollista, että lapsia on alun alkujaan kastettu pyhissä lähteissä tai ukonilmalla vesisateessa, mutta papiston paheksunta on siirtänyt riitin saunan rauhaan. Eräs viite edellisestä on se, että kasteveden sekä lapsen riittisaunan pesuveden valmistamiseen on liittynyt joitakin nähtävästi pakanallisia tapoja. Joskus veteen on laitettu hiilenpaloja, jotta lapsi kestää paremmin vaikeuksia elämässä, sekä hopeaa kolikoista ja kultaa vanhempien sormuksista. Nämä veden ”taiallistamisen” tavat viittaavat siihen, että muinoin toimitus on suoritettu nimenomaan pyhällä vedellä.

Kokonaisuudessaan itämerensuomalaisten kansojen muinaiset nimeämisriitit lienevät olleet samankaltaisia kuin venäläisten vastaavat. Esikristillisellä Venäjällä pienokainen tuotiin järvelle tai joelle puisessa kaukalossa, jossa hänet pestiin, kapaloitiin ja hänelle annettiin joko vanhempien tai suvunvanhimman keksimä nimi, usein jonkun kunnioitetun esivanhemman tai kansallisen sankarin mukaan. Samalla myös tietäjät lukivat maagisia loitsuja karkottaakseen pahat henget ja ennustivat pienokaisen tulevaisuutta. Itämerensuomalaisten osalta voidaan lisätä, että toimitus on mahdollisesti tapahtunut pyhän veden äärellä – ja myöhempinä aikoina saunassa. Ja että siihen on kuulunut rituaalinen vihtominen. Vielä ansaitsee tulla mainituksi Suomesta ja Virosta tunnettu tapa tuoda ristiäisiin nimen saaneelle lapselle hammasrahaa eli vihtarahaa.

Näiden tietojen pohjalta on varsin yksinkertaista kuvitella mahdollinen suomenuskoinen nimeämisriitti. Se tapahtuu saunassa, jonka pesässä on ehkä poltettu pahaa karkottavaa katajaa ja Väinämöisen hikeä eli tervaa. Sauna pyhitetään loitsulla, vaikkapa näillä sanoin:

Löyly poika Auterinen,
Auterettoman tekemä.
Hiki vanhan Väinämöisen,
Herran hengestä hyvästä
Tule tänne tarvitahan,
Apuvasi huuvetahan,
Tekemähän terveyttä,
Rauhoa rakentamahan,
Ennen päivän nousemista,
Koin jumalan koittamista!
Saata sauna lämpimäksi,
Kivet löylyn lyötäväksi
Puuhusilla puhtahilla!

Pienokainen tuodaan saunaan. Riittiin osallistuvat laulavat lapsen tulevasta onnellisesta elämästä. Loitsija vihtoo hyvin kevyesti lasta koivuvihdalla ja lausuu jotain suojelevia loitsuja. Otetaan esiin pyhä vesi, joka on uhrilähteen haltijalta ostettua tai mahdollisesti ukkosmyrskyssä kerättyä vettä, johon on vielä vuoltu hieman hopeaa ja upotettu hiilenpaloja. Loitsija pesee lasta vedellä ja lukee lisää onnea tuovia loitsuja. Lapsen nimi sanotaan nyt ääneen ensimmäisen kerran ja hän saa amuletin, joka kuvastaa hänen elinvoimaansa ja luonnettaan. Lapsesta tulee osa sukuaan, jonka sielullisia kantavanhempia jumalat ovat. Veden elementti, sauna ja terva yhdistävät lapsen ihmissuvun kantaisään, Väinämöiseen. Ihanteellisissa olosuhteissa nimeäminen tapahtuisi tietenkin auringon paistaessa ukonilman aikaan, sillä vanhan sanonnan mukaan silloin ”kastetaan Perkeleen lasta”.

Lähteet
Matti Sarmela, Perinneatlas
Mircea Eliade, Pyhä ja profaani
Suomi-Venäjä-Seura, Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää
Ülo Valk, The Significance of Baptism in Estonian Folk Belief
Matti Waronen, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla

Esittelen tässä kirjoituksessa joulunajan tapoja Matti Warosen kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (1898).

Aurinkopyörä

Muinaiset suomalaiset eivät viettäneet joulua minään määrättynä päivänä, vaan kolmen viikon pituinen joulunaika alkoi Tuomaan päivästä (21. joulukuuta) ja kesti Nuutin päivään (13. tammikuuta). ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, Hiiva-Nuutti pojes viepi”, sanottiin. Toisaalta monet jouluiset taiat toimitettiin nimenomaan jouluaattoiltana.

Tuomaanpäivän vietosta on säilynyt vanha laulu, joka on Somerolta taltioitu tällaisessa muodossa:

Tule meille Tuomas kulta,
Tuopa joulu tullessas,
Olkikahlo kainalossas,
Oluttynnyri olallas,
Viinapottu povessas,
Pikarikin pivossas,
Juustot, kakut kainalossas!
Kyll’ sä meidän talon tunnet,
Musta risti portin päällä,
Kirjava kissa portin alla.

Joulunajan alkuun ajoittuu talvipäivänseisaus, jolla oli kansan suussa oma nimitys: pesäpäivät. Tuolloin auringon ajateltiin ”ikäänkuin lepäävän vuoren onkalossa”. Waronen kuitenkin kiistää — sen enemmän perustelematta — joulun olevan auringon juhla, sen sijaan hän korostaa vainajahenkien merkitystä joulutavoissa ja uskomuksissa. Waronen on varmasti oikeassa vainajien suhteen, mutta mielestäni hän yrittää kirjansa teeman pakottamana nähdä kaikki juhlapyhät yksinomaan todisteena muinaissuomalaisten harjoittamasta vainajanpalvonnasta. Samalla hän sivuuttaa kaiken muuhun viittaavan aineiston (ks. esimerkiksi aurinkopyörät myöhemmin tässä kirjoituksessa) tai yrittää selittää sen jollain tapaa vainajiin liittyväksi. Joulunaika kesti käytännössä talvipäivänseisauksesta talvennapaan, eli vuoden pimeimmästä hetkestä siihen kun päivän piteneminen alkaa näkymään luonnossa. Waronen ei siis tällaista sano, mutta minä pidän tuota seikkaa oleellisena. Ylipäätään Warosen tulkinnat vaikuttavat usein perustelemattomilta ja heppoisilta, vaikka hän sinällään käsitteleekin kerättyä aineistoa ansiokkaasti.

Joulunajan pääasiallisena toimena olivat uhrimenot ja taiat, joilla varmistettiin menestys tulevaisuudessa. Toimitukset liittyivät useimmiten karjaonneen ja viljaonneen. Niiden ohessa toimitettiin uhreja myös koti- ja maanhaltijalle. Askolassa vietiin aattona riihen nurkkaan haltijalle jouluryyppy ja olutta, joka sinne nurkkaan kaadettiin. Elimäellä kaadettiin aattoiltana yksi kannu olutta ja yksi ryyppy viinaa haltijalle pöydän päähän penkin nurkkaan. Eräissä taloissa pidettiin jouluna ruokaa pyödällä koko päivä. Haltijoille piti viedä jouluna — ja muidenkin juhlien aikaan — juhlaruokia ennen kuin ihmiset niitä söivät. Näin varmistettiin onni ja haltijoiden suopeus jatkossakin. Hartolassa viettiin aattona joka lajin ruokaa pitämyspuun juurelle, sitä ennen kukaan ei saanut ruokaa maistaa.

Jos joku ehti ruokaa syömään ennen uhraamista, soviteltiin maanhaltijaa:

Anna anteeksi maanpitäjä, manterenhaltija! Se on tullut tuhmuudessa, tapahtunut taitamattomuudessa.

Ennustaminen tinaa valamalla lukeutui myös joulutapojen joukkoon. Pihtiputaalla kerrotaan, että tinoja valettaessa piti ensin valaa maanhaltijalle, jotta haltija olisi ”asetuksissa” (tyytyväisenä). Sitten valettiin isännälle, emännälle ja muulle väelle.

Joitakin vainajasielujen vierailuista kertovia tapoja on havaittavissa joulunvietossa, vaikkakin — kuten Warhonen toteaa — tällaiset tavat ovat selvimmin esillä kekrissä. Joillakin paikkakunnilla on kuitenkin vastaanotettu jouluna henkiä saunaan kylpemään kekrin tapaan. Selvimmin vierailevien henkien palveleminen näkyi siinä, että jouluna noudatettiin tarkoin hiljaisuutta ja vältettiin kovempaa työntekoa. Hiljaisuudella oli tarkoitus kunnioittaa vierailevia vainajahenkiä ja varmistaa onni tuleville ajoille. Joulun ja uudenvuoden välisellä viikolla ei saanut esimerkiksi kehrätä eikä tehdä muutakaan raskasta työtä. Vierailevien henkien uskottiin olevan läsnä erityisesti tietyissä osissa taloa: lieden lähellä, lattialla, ulko-oven ja kynnyksen seutuvilla. Tapana olikin että joulun aikaan lattioita ei lakaistu lainkaan. Jos rikka putosi maahan, se kätkettiin olkien alle.

Joillakin paikkakunnilla asetettiin pöydälle vesimalja, jonka viereen tai joskus sisäänkin asetettiin joulukynttilä palamaan jouluyön ajaksi. Tarkoituksena vesimaljan asettamisella oli se, että henget liikkuessaan saisivat sammuttaa janonsa. Yleisenä tapana oli polttaa kynttilää jouluna koko yön ajan. Usko, että henget kokoontuivat mielellään palavan kynttilän ympärille, onkin Warosen mukaan hyvinkin laajalle levinnyt.

Jouluna kannettiin sisätilojen lattioille olkia. Tätäkin joulutapaa on noudatettu myös kekrinä. Tavan alkuperä on epäselvä, joidenkin mukaan se on levinnyt kristillisen joulunvieton mukana, toiset taas pitävät sitä vanhana pohjoismaisena pakanallisena tapana. Henkien kunnioittavasta hiljaisuudesta johtuen oljilla ei saanut temmeltää liian varomattomasti. Aattoiltana tupaan tuotiin myös oljista valmistettu joululyhde. Lyhteen tuoja sanoi: ”Hyvä ehtoo!” ja toivotti kaikille iloista joulujuhlaa. Tervetuliaisiksi isäntä kaatoi ryypyn lyhteeseen. Lyhde avattiin pöydän alle ja sen ympäristöön. Olkien tuominen sisälle oli 1700-luvun lopulla niin yleistä ja koko maassa tunnettua, että joulua ei pidetty jouluna ilman olkia. Oljista myös ennustettiin tulevaa vuotta heittämällä niitä kurkihirren ja välikaton lomaan. Joulunpyhien jälkeen oljet vietiin pihalle ja poltettiin.

Jouluna, niin kuin muinakin juhlapyhinä, oli karja hoidettava ja ruokittava erinomaisen hyvin, sillä yleinen luulo oli, että jos se näinä päivinä menestyi hyvin, sillä oli onnea vastaisuudessakin. Tämä kuvaa osuvasti suomenuskon käsitystä, että juhlapäivien aika on erityisen merkityksellistä ja pyhää. Silloin ihmiset voivat vaikuttaa teoillaan onneensa ja kohtaloonsa. Juhlat auttavat ihmisiä elämään sopusoinnussa toistensa, luonnon ja sielullisten kanssa. Suomessa oli tapana yli koko maan joulunpyhinä antaa ei ainoastaan mitä parasta karjanruokaa, vaan vielä parhaita ihmisellekin laitettuja jouluruokia ja -juomia. Näin taattiin suojelushenkien tyytyväisyys.

Jouluna, samaten kuin kekrinä, leivottiin juhlaa varten erityinen leipä — joululeipä. Joululeipä ei ollut mikä tahansa kyrsä, vaan menestystä tuova symboli, jota käytettiin taioissa. Nurmijärvellä leivottiin kaksi joululeipää, joissa oli ”jalat” taikinasta. Toinen niistä syötiin laskiaisena ja toinen kevätkylvön aikana. Lapvedellä tuotiin joululeipä aattona pyötään ja siihen iskettiin kynttilä päälle palamaan. Joululeipä pidettiin yleensä pöydällä koko joulunpyhien ajan, jonka jälkeen se useimmiten syötiin. Monilla paikkakunnilla leipä leivottiin karjun muotoon. Waronen arvelee, mielestäni varsin uskottavasti, että tämä tapa liittyy skandinaaviseen Freyr-jumalaan, jonka ominta aikaa joulu on. Lihauhri on siis korvattu karjua muistuttavalla viljauhrilla.

Juhla-ateria ja ylenmääräinen syöminen oli olennainen osa joulua, kuten vainajajuhlia yleensäkin. Syömisen suhteen joulu yhdistyi vanhan kansan mielissä katolilaisuudenaikaiseen laskiaiseen, jolloin oli viimeinen mahdollisuus syödä tukevasti ennen pitkän pääsiäispaaston alkamista. Tähän yhteyteen viittaavat sananlaskut kuten ”Joulu juhlista jaloin, iltapuoli laskiaista” ja ”Juoman jouluna pitääpi, syödä lihaa laskiaisissa.” Savossa suosittuihin jouluruokiin kuului aattona syöty ”aattokala”, Karjalassa piti saada päivälliseksi joulurokka pavuista ja herneistä, Pohjois-Suomesta mainitaan keskeisinä jouluruokina paisti ja olut. Jouluaattona syötiin kylvyn jälkeen, sitten kun oljet oli tuotu tupaan. Syöminen ei rajoittunut aattoiltaan. Jouluyönä saatettiin nousta ”puoliyö-aterialle”. Joillakin alueilla tapana oli herätä peräti yhdeksän kertaa jouluyön aikana ruokailemaan. Elämiä myöskin ruokittiin yöllä ja hevosille annettiin sahtia, että ne ”sitä tuimemmin juoksevat kirkolle”.

Koska henget olivat liikkeellä joulunaikaan — ja vaikka omien vainajahenkien vierailu oli odotettu tapahtuma — ihmiset kokivat, että heidän täytyi varjella taloaan, perhettään ja onneaan kaikenlaisten sielullisten kulkijoiden, ”liiemmäisten”, varalta. Eräs tapa oli varustaa ristinmerkillä piha, huoneet ja varsinkin navetta onnettomuuksien estämiseksi. Warosen mukaan on epäselvää onko tapa peräisin keskiajan menoista, joissa vainajien henkiä alettiin pitämään pahoina henkiä, vai tulisiko ristinmerkki ymmärtää tässä yhteydessä yleiseksi hyvän onnen vertauskuvaksi. Joillakin paikkakunnilla piirrettiin jouluiltaisin liidulla aurinkopyörä asuinhuoneiden, tallin ja navetan oveen. Mielenkiintoista on, että kun paikkoja siunattiin myös lukemalla Isä meidän ja tekemällä ristinmerkki sen päällä, niin ”taitavimmat” kuulemma tekivät vielä kehän ristin ympäri. Siis käytännössä aurinkopyöräsymbolin. Esimerkiksi Vaurlammin kylässä kylänvanhin kulki aattoillan hämärissä talosta taloon ja piirsi kaikkiin oviin ristinmerkin, jossa oli kehä ympärillä. Tämä muistuttaa norjalaisten tapaa maalata viisikanta tervalla hannunvaakuna tuvan oveen jouluyönä.

Tapaninpäivään liittyy Warosen mukaan etupäässä hevosonnen varmistamiseen. Huomauttaisinkin tähän, että Tapani-nimi viittaa pyhään Stefanukseen, hevosten suojeluspyhimykseen. Tapaninpäivänä käytiin nuorella hevosella rekiajelulla kylässä, ”Tapania ajamassa”. Tapaninpäivänä pukeuduttiin myös kummallisiin pukimiin ja sellaisessa asussa kuljeskeltiin talosta taloon. Hämeenlinnassa tapana oli, että naamioitunut Tapani pyysi ensin lupaa tulla sisään. Hänellä oli naamari silmillä, olkinen kappa niskasta ja toinen samanlainen vyötäröstä takapuolella riippumassa häntänä. Tapani lauloi:

Meneppä kemppi kellarihin,
Tuoppa oltta tuoppisella!
Viisivanne kellariin se pyörähtää.

Waronen tulkitsee Tapaninpäivän naamioituneet kiertelijät jäänteiksi keskiaikaisista kristillisistä näytelmistä, joissa havainnollistettiin kansalle kristinopin tarinoita. Ajatuksessa voi olla jotain perää, mutta en usko, että se on koko totuus näistä kiertelijöistä.

—

Virolaisilla joulunaika yhdistyi mielenkiintoisesti ukkosenjumalaan, vaikka Waronen tätä vähätteleekin. Ennen joulua alkoi virolaisilla yhdeksän päivää kestänyt jakoaika, joka rinnastuu edellä mainittuun suomalaisten ”joulurauhaan”. Koko sinä aikana virolaisten kodeissa vallitsi hiljaisuus. Kaikenlainen kolina oli kielletty, samoin kuin kovaääninen puhuminen. Äänettömän juhlan tarkoitus oli suojella perhettä tulevan vuoden ukonilmoilta. Viron saaristossa tehtiin Tuomaanpäivänä pihlajanoksista ristejä ovien ja ikkunoiden päälle. Tässä yhteydessä on hyvä muistuttaa, että pihjala on ukkosenjumalan puu. Talvipäivänseisauksen aikaan virolaiset olivat jälleen hiljaa ukkosen ja vainajien kunnioituksen tähden. Muuten virolaisten tavat vastasivat monessa suhteessa suomalaisia. Mielenkiintoinen oli virolaisten tapa, että jouluaamuna saapuneelle kulkijalle, oli hän sitten vaikka ”juutalainen, mustalainen tai kerjäläinen”, tarjottiin aina ruokaa ja juomaa sekä yösija.

Itämerensuomalaiset liiviläiset uhrasivat jouluna leipää jauhinkivelle palkaksi siitä, mitä sillä vuoden kuluessa jauhetaan. Isännät antoivat ”vuoden palkan” kotieläinten haltijalle. Aattona tehtiin liidulla tai leikaten ristejä ja viisikantoja oviin ja talouskaluihin suojelemaan niitä. Myöhemmin illalla tehtiin ennustuksia tulevan vuoden varalle.

Saamelaiset ovat mahdollisesti viettäneet joulukuussa suurta uhrijuhlaa. Joulukuun nimi on saameksi basse-manne eli bassalis-manno mikä tarkoittaa ”uhrikuuta” tai ”pyhäkuuta”. Saamelaisilla, kuten suomalaisilla ja virolaisillakin, on ollut joulukuussa kieltoja töiden tekemisen ja metelöimisen suhteen. Erityisesti kehrääminen oli pannassa. Jouluyönä saamelaiset uskoivat henkien (Saivo- eli Manala-henkien) olevan liikkeellä. Tällöin hyville hengille toimitetaan uhreja, eritoten Sitte-henkiä muistettiin asutuksen lähellä olevan uhripuun juurella. Manalan asukkaiden uskottiin myös vierailevan saamelaisten kodissa. Oudolta kuulostaa saamelaisten tapa tehdä pieniä laivankuvia, jotka voideltiin uhriporon verellä ja aseteltiin korkealle kuusen oksille uhrilahjoiksi. On esitetty tulkinta, että laivat uhrattiin tuulten jumalalle. Näin — ja tämä on omaa tulkintaani — taivaanjumala näkyisi sekä virolaisten että saamelaisten joulussa.

—

Uudenvuoden päivä ei näytä olleen muinoin kovinkaan juhlallinen. Päivällä ei tietysti ollut paljon merkitystäkään esivanhemmille, sillä vuoden katsottiin vaihtuneen kekrinä. Waronen pitää mahdollisena lisätodisteena päivän vähäisestä pakanallisesta merkityksestä sitä, että juhlalle ei ole omistettu Suomessa minkään katolilaisen suojeluspyhimyksen juhlaa. Toisin sanoen kirkko ei kokenut tarvetta korvata mitään nykyisen uudenvuoden aikaista pakanallista juhlaa omalla juhlallaan.

Joitakin vähäisiä tapoja uuteenvuoteen kuitenkin liittyi. Tinaa valettiin, onnea ennustettiin vedestä ja onnea myös kuunneltiin tienhaaroissa. Nämä tavat tunnettiin kautta maan. Paikoin myös piirrettiin aurinkopyöriä oviin joulun tapaan. Virossa ajateltiin, että vainajien vaellusaika jatkui vielä uudenvuoden aikaan ja heitä ruokittiin samaan tapaan kuin jouluna.

Nuutinpäivänä, Hiiva-Nuuttina, loppuivat kolme viikkoa kestäneet jouluiset uhrijuhlat, joiden aikana oli hankittu menestystä sekä uhreilla lepytelty haltijoita ja jumalia. Hiiva-Nuutti on saanut nimensä siitä, että Nuutinpäivänä kylillä ajettiin suurella porukalla kokoamassa hiivatynnyrin tappeja. Jos talosta ei annettu tappeja, kannettiin sisälle ilkikurisesti kanto. Nuutinpäivänä taloissa kierteli myös nuuttipukkeja. Poikajoukko pukeutui tavallisesti oljista tehtyyn asuun ja kierteli talosta taloon kyselemässä: ”Onko hiivoja jälellä?”. Elleivät he saaneet mitään syödäkseen ja juodakseen, Hiiva-Nuutit veivät tynnyreistä kaikki tapit mennessään.

Nuuttina joulunaika päätettiin paikoin varsin riehakkaissa tunnelmissa, ehkä kaoottisena vastapainona juhla-ajan alkujakson hiljaisuudelle ja rauhallisuudelle. Huittisissa miesjoukko veti reessä ympäri kylää kummallisesti puettua miestä, jolla oli päällään nurinpäin käännetty turkki, päässä tuohihattu sekä naamari, jossa oli suuri ”komonenä” ja huuliparta. Nuuttipukin puhemies kävi kyselemässä, josko tämä ”parooni” päästetään sisälle. Sitten puhemies piti puhetta ja kaatoi viinaa paroonin suuhun. Seurue kokosi mukaansa viinaa ja olutta, minkä he sitten joivat loppuun jossakin saunassa. Toisinaan tällä ”joulupukilla” oli parta ja sarvet. Pukin selässä ratsasti toinen miekkonen turkki väärinpäin käännettynä; hänen tehtävänään oli kaataa viinaa pukin suuhun. Seurue kulki talosta taloon siihen asti kunnes kaikki juopuivat. Silloin laulettiin:

Nyt on Knuutin knuppi, Joulun loppu,
Hiiva hattuun, tappi taskuun.

Pohjolan emäntä kätkee taivaanvalot rautavuoreen.

Mikä on taivaanvalojen, siis auringon, kuun ja tähtien tarina? Maailman synnystä kertovassa runossa mainitaan, että taivaanvalot syntyvät Väinämöisen polvelta putoavasta sotkanmunasta. Valkuainen vierähtää Päiväksi taivaalle, ruskiainen muuttuu taivaankannella kumottavaksi kuuksi ja murusista tulee säihkyviä tähtiä taivaalle.

Taivaanvalot eivät kuitenkaan pääse loistamaan vapaasti, vaan maailmassa koetaan pimeyden ja vilun kausia. Tunnetuin tällainen tarina kertoo suuresta tammesta. Tarinan alussa neljä neitosta lähtee niittämään kortetta utuiselle niemelle. He niittivät ja haravoivat kortteet karholle. Nyt nousi merestä Tursas ja poltti kortteet tuhkaksi. Tuhkassa oli tammen terho. Siitä kasvoi kaunis tammi. Tammi varttui. Sen latva ulottui taivaalle ja sen oksat levittäytyivät itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Se oli niin suuri, että se ehkäisi pilvien vaelluksen taivaan laella. Kohta ei näkynyt enää aurinkoakaan. Maailmasta tuli pimeä. Tammelle etsittiin kaatajaa.

Silloin nousi merestä pienoinen mies, vaskihattu päässään, vaskikintaat käsissään ja kädessään pienoinen vaskikirves. Mies alkoi kasvaa, pian hänen päänsä oli pilvien tasalla. Vaskimies otti kolme valtavaa askelta kohti puuta ja iski tammea kolme kertaa, kolmannella iskulla tammi kaatui. Sen latva työntyi itään, tyvi luoteeseen. Se oli taianomainen tammi: joka sai siitä oksan, sai ikuisen onnen, joka latvan, ikuisen taian, joka lehvän, hän sai ikuisen rakkauden. Muutamat tammen lastuista tuuli ajoi vettä myöten Pohjolaan. Pieni Pohjolan piikanen keräili lastut ja vei kotiinsa: niistä veistävät noidat nuolensa.

Kun tammi oli kaatunut, pilvet juoksivat, aurinko paistui utuiseen niemeen. Lehdet puhkesivat puihin, kukat kedolle, ruoho viheriöi, linnut lauloivat.

Tulkitsen tarinan kertovan vuodenkierrosta. Toisin sanoen: alkuajan myytit tapahtuvat aina uudestaan ja uudestaan, heijastuen osaksi meidän maailmaamme, näin jumalat ovat alati läsnä luonnossa. Lopputuloksena on vuodenkierto. Iso tammi syntyy keskikesällä vuoden valoisimpaan aikaan. Tammi kasvaa, kunnes talvipäivänseisauksena se on langettanut pimeyden koko maailmaan. Tällöin puu kaadetaan ja valo tekee taas paluun, kevät saapuu. Tarinan neljä neitoa kuvastavat vaihtuvia vuodenaikoja ja vuodenkierron mukana kutoutuvaa ihmisen kohtaloa.

Erään huonommin tunnetun kertomuksen mukaan ennen elettiin vailla taivaanvaloja. Maita etsittiin käsillä, tietä etsittiin sormilla. Elämä ilman valoa oli kuitenkin ankeaa. Turo tuima mies keri unensa kerälle ja ratsasti mustalla hevosella eräälle mäelle (tai Hiitolaan tai Pohjolaan). Mäellä oli kolme neitoa, jotka pesivät taivaanvaloja. Turo nukutti neidot unikerällä ja sieppasi auringon ja kuun mukaansa. Valojen vapauttaja asetti valot maailmanpuun oksille siten, että ne paistoivat tasapuolisesti sekä rikkaille että köyhille.

Martti Haavion mukaan tuo kertomus olisi ortodoksisten kerjäläisten moraalisaarna. Mielenkiintoinen on kertomussa esiintyvä nimitys unikerä, auringostahan on puhuttu usein keränä tai kehränä. Lisäksi virolaiset ovat ajatelleet, että pimennyksien aikaan taivaanvaloja pestään. Onhan Suomessakin Rahko, joka värjäsi kuun. Kai jonkun täytyi kuu sitten puhdistaakin.

Huomattavasti tunnetumpi on tarina auringon ja kuun vangitsemisesta, jossa Pohjolan emäntä kätkee taivaanvalot vuoren sisään. Kirjassa Kalevalan tarinat (1966) kertomus tulee kerrotuksi seuraavilla sanoilla..

Pohjolan emäntä päätti kostaa Kalevanpojille Sammon ryöstön. Kerran, kun Väinämöinen soitteli kanneltaan, lähti kuu huoneestaan ja astui koivun konkelolle. Aurinko jätti linnansa ja laskeutui petäjän latvaan. Pohjolan emäntä sieppasi auringon ja kuun ja vei mukanan pimeään Pohjolaan. Hän kätki ne kirjavan kiven sisään, teräksiseen vuoreen. Oli yö Kalevalan kankailla. Viljan oli vilu; karja kuihtui; ihmiset olivat suruissaan. Nuoret neidot menivät seppo Ilmarisen pajaan ja sanoivat: “Tai meille kuu ja aurinko!” Ilmarinen takoi uuden kuun ja uuden auringon ja nosti puun latvaan: mutta se kuu ei kumottanut eikä se aurinko lämmittänyt.

Vaka vanha Väinämöinen lähti vapauttamaan taivaanvaloja. Hän saapui vihannalle saarelle; saarella oli kirjava kivi. Väinämöinen näki kivessä viirun, iski siihen miekallaan ja kivi halkesi. Kiven sisässä käärmeet joivat olutta. Väinämöinen yritti aukaista kiven salvet käsin ja lauluin, mutta ovet pysyivät kiinni. Hän vaelsi pitkän matkan takaisin ja tuli Ilmarisen pihaan.

VÄINÄMÖINEN: Tao minulle, Ilmarinen, kolmihaarainen kuokka, tao minulle tuuria ja avaimia: sillä haluan päästää auringon ja kuun kivestä irti.

Ilmarinen alkoi takoa kuokkaa, tuuria ja avaimia. Pohjolan emäntä lensi vaakalintuna yli meren ja laskeutui pajan ikkunan eteen.

POHJOLAN EMÄNTÄ: Mitä taot, seppo Ilmarinen?
ILMARINEN: Taon kaularengasta Pohjolan emännälle. Sillä hänet kytketään rautaiseen vuoreen.

Tästä säikähti Pohjolan emäntä. Hän kohosi siivilleen, lensi Pohjolaan ja päästi kuun ja auringon irti kivestä. Ilmarinen astui pajansa ovelle ja näki kuun kumottamassa ja auringon helottamassa taivaan ylhäisellä laella. Hän meni Väinämöisen luokse.

ILMARINEN: Oi Väinämöinen! Jo ovat muinaisilla paikoillaan aurinko ja kuu!
VÄINÄMÖINEN: Terve, sinä kultainen kuu, jonka kasvot taas näen! Terve, sinä aurinko, joka lennät hopeaisena kyyhkyläisenä! Aurinko, terve sinulle! Kohoa aamun koitteessa iloiten taivaan korkeuteen. Illan tullen vaivu onnellisena maan reunan taakse!

—

Tätä jumalten asettamaa esimerkkiä seuraten minäkin tervehdin vapautuneita taivaanvaloja aina aamuisin.

Hannunvaakuna eli käpälikkö on vanha symboli, jota on käytetty koristelussa ja maagisessa tarkoituksessa monessa maailman kolkassa. Hannunvaakunalla kuvioituja tekstiilejä tunnetaan muun muassa egyptiläisiltä 300-luvulta lähtien. Erityisen suosittu se on kuitenkin ollut Skandinaviassa, Suomessa ja Virossa.

Skandinaviassa hannunvaakunaa on käytetty sukujen puumerkkinä. Ruotsissa merkillä suojeltiin karjaa noitia ja pahoja ihmisiä vastaan. Norjassa oli taas ennen muinoin tapana piirtää jouluiltana tervalla tuvanoveen hannunvaakuna. Vanhimmat tunnetut suomalaiset hannunvaakunat kaiverrettiin noin vuoden 1000 paikkeilla suksiin. Käpälikköä tavataan Suomesta lukemattomista muistakin yhteyksistä: kirjontakuviona, riipuksina, soljista, juustomuoteista, talojen kannatinpylväistä, ladon seinistä, jne. Hannunvaakuna oli taikamerkki, jolla uskottiin olevan pahalta suojelevia voimia.

Mutta mitä kuvio symboloi? Erään näkemyksen mukaan hannunvaakunan neljä silmukkaa kuvaavat neljän ilmansuunnan henkiä, jotka kannattelevat taivaankantta maan yllä. Nykyisin hannunvaakuna on useimmille ihmisille tuttu kulttuurinähtävyyttä kuvaavasta merkistä sekä vanhoista pennin ja viiden pennin kolikoista. Hannunvaakunan nimi tulee kristillisestä pyhimyksestä, pyhästä Johanneksesta eli Hannuksesta. Englanniksi hannunvaakuna onkin nimeltään St. John’s Arms. Symboli on kohtalaisen suosittu riipuksena suomenuskoisten keskuudessa.

Aiheesta:
U.T. Sirelius. Taikamerkit ja varausmerkit.
Opinnäyte seinätekstiilien symboliikasta.

Kirjoituksen lähteistä ja taustasta ks. 1 ja 2.

Louhi. Marjatta Tapiola (2008).

Vanhojen uskomusten mukaan maan yllä on valtava kupumainen taivaankansi. Taivaankantta tukee keskeltä Pohjantähteen kiinnittynyt taivaannaula eli toisin sanoen maailmanpylväs tai maailmanpuu, minkä ympäri maailma pyörii. Sammon on usein arveltu tarkoittavan maailmanpylvästä.

Maailmankaikkeus koostuu kolmesta maailmasta tai todellisuuden tasosta: ylisestä maailmasta, keskimmäisestä maailmasta ja alisesta maailmasta. Ylinen on etelässä ja nimensä mukaisesti ylhäällä taivaissa. ‘Etelä’ voi olla sukua sanalle ‘esi’, joten etelässä on taivaankannen etummainen ja ylempi osa, siis nimenmukaisesti ylinen. Ylisessä on suuri koivu tai suomalaisessa perinteessä tammi, jonka juuristossa on maailmanjoen alkulähde. Puun lähellä on lämmin elämänjärvi tai elämänmeri, missä vesilinnut ja ihmissielut elvytetään ja uudistetaan. Suomalaisessa kansanuskossa ylinen on muuttunut etelässä sijaitsevaksi Lintukodoksi ja elämän meri Lintukotoa ympäröiväksi ikuisesti lämpimäksi mereksi.

Ylistä hallitsee vanha nainen. Hän on elämän hallitsija, synnytyksen ja äitiyden suojelija, sielujen lähettäjä, vesilintujen suojelija ja jumalten äiti. Mielestäni suomalaisessa mytologiassa häntä vastaa luojajumalat synnyttävä Iro. Kansanuskossa ja omassa uskossani tämän jumaläidin ilmentymiä ovat Maaria emonen ja Päivätär eli Aurinko.

Muuttomatkoja tekevät vesilinnut (joutsenet, hanhet, sorsat, jne.) ovat taivaallisten jumalten viestinviejiä. Lintujen tie ylisen ja ihmisten maailman välillä kulkee pitkin Linnunrataa (viroksi Linnutee). Vesilinnut toteuttavat keskimmäisessä maailmassa jumalten tehtäviä ja symboloivat ihmisten ja eläinten sieluja. Vesilinnut tuovat myös joka vuosi uuden kevään.

Ylisestä alas virtaava maailmanjoki yhdistää kaikki kolme maailmaa toisiinsa. Maailmanjoki on tietäjien ja kuolleiden sielujen kulkuväylä. Linnunrata on ylisestä alkavan maailmanjoen taivaallinen peilikuva. Siinä missä maailmanjoki yhdistää kaikki maailmat, maassa kasvava kuusipuu yhdistää maan taivaisiin. Se on ihmisten uhripuu ja tietäjien puu, joka yhdistää elävät ja vainajat. Myös ihmisten maailman sukeltajalinnut ovat yhteydessä kuolleiden maailmaan ja ne toimivat tietäjien apuhenkinä heidän matkatessaan aliseen.

Virrattuaan ihmisten maailman läpi kohti alista eli pohjoista, maailmanjoki laskee jäätävän kylmään Sarajas-mereen, jossa sijaitsee pahan valtakunta eli Pohjola. Taivaankannen revontulet välkehtivät Pohjolan porttien läheisyydessä. Porteilla vahtii Pohjolan koira. ‘Pohjoinen’ tulee sanasta ‘pohja’, mikä tarkoittaa taivaankannen alaosaa. Pohjola sijaitsee siis maankuoren alla. Siellä suuri maailmanjoki virtaa Kurimuksena tai Kurilan kurkkuna tunnettuun pohjattomaan kuiluun ja sitä kautta kuolleiden maailmaan.

Kuolleiden valtakunta sijaitsee saarella hyisen meren keskellä. Alisen hallitsijaa kutsutaan myös vesien hallitsijaksi. Tämä hahmo on omituisen epäselvä. Hän on mahdollisesti vanha nainen ja kuolleiden valtakunnan hallitsija — vastakohta ylisen elämän äidille. Mutta ei ole mahdotonta, että hän olisi miespuolinen.

Koska alisessa kaikki on käänteistä ihmisten maailmaan verrattuna, Kurimukseen virrannut maailmanjoki kääntyy alisessa Tuonelan joeksi. Joki virtaa maan alla päinvastaiseen suuntaan: pohjoisesta kohti etelää, alisesta kohti ylistä. Ylisen saavuttaessaan joki kastelee suuren koivun juuria ja päätyy lopulta koivun juurakon lähteeseen. Lähteestä se virtaa taas alas taivaista maailmanjokena.

Metsässä syntyy
Metsässä kasvaa
Seinällä seisoo,
Polvella laulaa
– Muinaissuomalainen arvoitus

Kantele oli muinaissuomalaisille kahden maailman olento. Soittimella oli myytillinen alkuperä, ja se oli taian väline, ja toisaalta pirtin seinällä roikkuva kantele kuului ihmisten arkeen. Ennen vanhaan taianomainen ja myytillinen sulautuivat osaksi tavallista elämää, joten käyttöesineen maagisuudessa ei ollut ajan ihmisille mitään omituista tai tavatonta. Pyhissä runoissa kantele on Väinämöisen, ensimmäisen tietäjän ja runonlaulajan soitin. Kanteleen soitto ja runonlaulu kuuluivatkin vahvasti yhteen. Jo H.G. Porthanin varhaisissa kansankuvauksissa mainitaan, että runonlaulua säestettiin kanteleen soitolla. Kantele oli siis sekä merkittävä runoissa esiintyvä esine että kouriintuntuva apu runoja esitettäessä.

Runonlaulusta puhuttaessa on muistettava, että myytilliset suomalais-karjalaiset runot olivat osa uskonnollisia kulttitapoja ja riittejä. Niiden laulaminen ei ollut ajanvietettä tai taidetta taiteen takia, vaan tekoja joilla oli uskonnollisia merkityksiä. Nämä “virret” sisälsivät vahvaa tietoa, joka saattoi vaikuttaa ihmisen kohtaloon. Kanteleen syntyruno kertoo, miten Väinämöisen lumoaa soitollaan luomakunnan, joten runoa käytettiin eräänlaisena loitsuna. Christfried Ganander kirjoitti 1700-luvulla, että linnustajat ja metsästäjät pyysivät Väinämöistä soittamaan kanneltaan, jotta musiikki houkuttelisi saaliseläimet heidän luokseen.

Taitavia runonlaulajia, runoita, on todennäköisesti pidetty tietäjinä ja shamaaneina. Eräät tutkijat ovatkin nähneet runojen laulutavassa viitteitä shamanismista. Runoja laulettaessa kaksi miestä, voidaan ajatella: shamaani ja oppipoika, puristavat oikeat kätensä yhteen ja laulavat vuorotellen. Shamaani laulaa rivin ja oppipoika yhtyy lauluun laulamalla rivin kaksi viimeistä tavua. Oppipoika laulaa seuraavan rivin ja shamaani yhtyy lauluun kahden viimeisen tavun kohdalla. Sitten shamaani laulaa jälleen rivin, jne. Näin oppipojat oppivat runot. Tällaisessa runonlaulussa on voinut olla kanteleen säestys, mutta soitinta on silloin soittanut kolmas osallistuja. Runoa laulaessa shamaani vaipuu rivi riviltä transsiin; hänen sielunsa lankeaa loveen. Oppipojan tehtävä on saattaa shamaanin sielu turvallisesti takaisin tähän maailmaan.

Useat tutkijat ovat olettaneet yhteyden kanteleen ja shamanistisen noitarummun välillä. Rumpua ovat käyttäneet muun muassa euraasialaisten kansojen shamaanit sekä saamelaisten noaidit. Haavion mukaan noaidin rummun nimi ‘keuru’ on sukua kanteleen lisänimelle ‘käyrä’. Haavio on myös huomauttanut, että esimerkiksi kirgiisien shamaanit käyttävät apunaan jousisoittimia. Yksi yleisesti huomioitu sanayhteys soittimien välillä on se, että noaidin rumpua kutsutaan nimellä ‘kannus’, joka on hyvin lähellä ‘kannelta’. Sanoille on ehdotettu yhteistä alkumuotoa *komta (kansi). Kantele tunnetaan esimerkiksi Baltiasta ja Virosta. Anna-Leena Siikala onkin ehdottanut, että kantele olisi kehittynyt balttilais-suomalaisen rumpuperinteen jatkona.

Kanteleen ja noitarummun mahdollista yhteyttä tarkastellessa huomiota saa eräs shamanististen kansojen tapa. Mircea Eliade on havainnoinut, miten shamaanit muuttavat rumpunsa “eläväksi” ennen sen käyttöä. Altailainen shamaani pirskottaa rummun kalvolle olutta ja alkaa kertomaan rummun valmistukseen käytettyjen osien tarinaa. Hän kertoo, miten puu rumpua varten kaadettiin läheisestä metsästä. Shamaani kertoo rumpua varten nahan antaneen eläimen tarinan: sen vanhemmat, lapsuuden ja koko elämän ennen kohtalokasta kohtaamista metsästäjän kanssa. Toisinaan elävöittämistarina seuraa hiukan erilaista juonimallia. Siinä shamaani etsii rummulle nahan antamaan eläimen sielua. Hän seuraa eläimen jalanjälkiä, kunnes saapuu eläimen syntypaikalle, jossa eläimen sielu odottaa. Noitarummun elävöittäminen tarkoittaa siis rummun valmistukseen käytettyjen eläinten ja kasvien sielujen tavoittamista kertomuksen avulla, soittimen “sielullistamista”. Myös kanteleen syntyrunossa kuvataan myytillisiä eläimiä, joiden osista Väinämöinen kokoaa kanteleen. Kantele tehdään kalojen ja sorsien luista, hiiden immen hiuksista, hyvän oriin jouhista ja niin edelleen.

Shamaanirummun elävöittämiseen kuuluu vielä pieni yksityiskohta. Rumpu ei ollut valmistuttuaan vielä varsinaisesti valmis. Se annettiin usein lasten leikkeihin tietyksi ajaksi, esimerkiksi kolmeksi päiväksi. Vasta tämän jälkeen shamaani sielullisti rummun oikeaan käyttöön sopivaksi. Myös Väinämöinen antaa kanteleen ensin muiden soiteltavaksi:

Teki harpun hauvin luista,
Kalan luista kanteleen,
Pani nuoret soittamaan.
Nuoret soitti, sormet kulu,
Ei ilo ilolle käynyt,
Soitto ei soitolle tavannut.
Vanhat pani soittamaan,
Ei ilo ilolle käynyt,
Soitto ei soitolle tavannut.
Otti ihe Väinämöinen
Harppusensa hauvinluisen,
Kalanluisen kanteleensa;
Sitten kävi ilo ilolle.

Kertomuksen voi ymmärtää niin, että ensimmäiset kokeilijat ovat lasten tapaan kokemattomia soittajia, joilta puuttuu iänikuisen tietäjän voima ja mahti saada kantele sielulliseksi.

Vielä yksi oletettu yhteys kanteleen ja shamaanirummun välillä löytyy: kanteleen koristeelliset ääniaukot. Vanhojen kanteleiden ristinmuotoisilla ääniaukoilla ei ole mitään järjellistä akustista perustetta. Kuviot ovat siis koristeita, jotka eräät tutkijat ovat tulkinneet maagisiksi symboleiksi, joilla olisi yhteyksiä noitarummun pintaan maalattuihin kuvioihin.

Kanteleen käytöstä loveen lankeamisessa tiedetään siis valitettavan vähän. On mahdollista, ellei peräti todennäköistä, että kanteletta on käytetty samanlaisena transsiin mielen upottavana äänenlähteenä kuin saamelaista noitarumpua. Se on joka tapauksessa selvää, että kanteleella oli maagista ja merkitystä tietäjällä jo pelkästään esineenäkin. Tämä oli seurausta soittimen myytillisestä alkuperästä. Vielä satakunta vuotta sitten kansan keskuudessa eli runoita, joiden soittotaitoa on kuvailtu lumoavaksi. Viime vuosisadan alussa kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju istui Teroin talossa, Shemeikan suvun — Karjalan “aatelin” — vieraana. Tuvassa yli 70-vuotias Pekka soitti 11-kielistä kanneltansa, jolloin Paulaharjusta tuntui kuin “olisivat nokisen kurkihirren alla katot kajahdelleet, permannot pemahdelleet, ikkunat iloa pitäneet”.

Lisää aiheesta: The Kantele Traditions of Finland, osa väitöskirjaa Indianan yliopistoon.

Kirjoitin muutaman sanan elämästä ja kuolemasta ja sen sellaisesta. Pahoittelen korkealentoisuutta mutta en osaa tuollaisesta aiheesta muulla tavoin kirjoittaa. :)

—

Vanhassa suomalaisessa kulttuurissa utuinen ja alkuvoimainen sauna on ollut paikka sekä syntymälle että kuolemalle. Lapset synnytettiin saunassa ja siellä pestiin kuolleiden ruumiit. Näihin tapoihin oli monia käytännöllisiä syitä, mutta symbolisella tasolla sauna oli pyhä paikka, joka oli yhteydessä tuonpuoleiseen. Olen kutsunut tuonpuoleista ”Näkymättömäksi” mutta yhtä hyvin voidaan ”Ykseydestä”, ”Selittämättömästä”, ”Jumalallisesta” tai ”Mysteeristä”. Nuo sanat kuvaavat maailman ikuista ykseyttä, kaikkea äärellistä ja määrällistä olemassaoloa suurempaa kokonaisuutta, joka on enemmän kuin osiensa summa. Näkymätön ei ole mikään paikka, olotila, persoona tai maailman erillinen osa, vaan kaikkien muotojen ja identiteettien lähde, ikuinen kokonaisuus, joka on ihmismielelle selittämätön ja kielen ja järjen tavoittamattomissa. Se on kaikki mitä on. Ja maailman ei ole staattinen vaan jatkuvaa muutosta. Se synnyttää itsestään muotoja, joita me kutsumme taivaaksi, maaksi, ihmisiksi, eläimiksi, kiviksi, puiksi tai tuuleksi. Kaikki ovat ykseyden muotoja, mutta ykseys ei ole pelkästään jokin näistä muodoista. Maailma jatkuvaa mysteerin muotoutumista; asiat syntyvät, saavat muotonsa, elävät, kuolevat ja menettävät muotonsa sulautuen takaisin selittämättömään. Sauna oli pyhä, koska saunassa vastasyntynyt astui tähän maailmaan ja elämäänsä, ja koska sauna oli paikka jossa ihmisen kuolevainen ruumis hyvästeltiin ennen sen hajoamista.

Syntymisen ja kuolemisen vuorottelu kuvaa hyvin maailman jatkuvaa muutosta. Maailma ei koskaan saavuta lopullista järjestystä ja pysyvää asioiden tilaa, mutta muutos noudattaa tiettyä tasapainoa ja rytmiä. Rytmit perustuvat erilaisille vastakohdille: elämää seuraa kuolema, kuolemasta syntyy elämää, valo seuraa pimeyttä ja pimeys vaihtuu valoon. Vastakohdat ovat toisistaan riippuvaisia ja toisiaan määritteleviä, saman Näkymättömän eri puolia. Syntymässä on jo kuoleman siemen ja kuolema synnyttää elämää. Kuoleman ja elämän, mustan ja valkoisen, symboliikka on kauniilla tavalla esillä pellavan syntyrunossa. Runo kertoo, miten kerran kuoli musta ruuna, miten valkea hevonen vaipui nurmelle nimettömälle, maalle tuntemattomalle. Hevosen ruumis poltettiin ja nurmi kynnettiin hevosen luilla. Palosta syntyi tuhkaa. Pellavan siemen kylvettiin tuhkaan. Eräänä kesäisenä yönä maasta nousi pellavan taimi, uusi elämä. Huolimatta siis siitä, että kaikki on jatkuvaa muutosta ja epätasaista vastakohtien kamppailua, maailmassa tuntuu olevan jotain mielekästä. Mielekkyys ei kuitenkaan synny mistään pysyvästä tilasta, sillä jokainen pysyvä tila on mieletön, koska vastakohdat tulevat korvaamaan sen. Jokainen elämä tulee päättymään ja synnyttämään uutta, jokainen muoto tulee hajoamaan muodottomaksi ja saamaan uuden muodon, jokainen järjestys tulee muuttumaan kaaokseksi ja järjestäytymään uudelleen uuteen muotoon. Tasapainoinen suhde maailmaan syntyy, kun ihminen ymmärtää hetkellisen vastakohtaisen muutoksen ikuisen ykseyden ilmauksena. Hengellisyys, taide, etiikka ovat kaikki parhaimmillaan tapoja saada yhteys kaikkien noiden muotojen ja vastakohtien ykseyteen. Voidaan sanoa, että kaikkien kolmen, hengellisyyden, taiteen ja etiikan, perimmäisenä tavoitteena on antaa vastauksia siihen, miten elää tasapainossa osana ikuisesti muuttuvaa maailmaa, miten ymmärtää kaiken yhteys – sekä se, että ihmismielellä näyttäytyvät vastakohdat ovat pohjimmiltaan illusorisia, saman ikuisen muutosrytmin eri puolia.

Vastakohtien maailmassa siirtyminen ei-elävästä eläväksi on siirtymistä muodottomuudesta ja rajattomuudesta rajalliseen muotoon ja sitä kautta ainutlaatuisuuteen. Mircea Eliaden mukaan “kaaoksen vesi” kuvaa monissa myyteissä sekä vailla muotoa olevaa kosmista materiaa että kuolleiden maailmaa – kaikkea mikä lähtee elämästä tai edeltää sitä. Tällainen kaoottinen vesi sijaitsee maailman ja tuonpuoleisen risteyskohdassa sekä alkuajan syntymättömän jumalten todellisuuden ja syntyneen maailman välitilassa. Vesi mahdollistaa siirtymän elämän ja kuoleman välillä, muodon ja ilman muotoa olemisen välillä sekä kaaoksen ja järjestetyn kosmoksen välillä. “Kaaoksen vesi” tuo mieleen maailmansyntymyytin synkkänä aaltoilevan alkumeren, josta maailma muotoillaan. Muodottomasta, rajattomasta alkukaaoksesta syntyy jumalten muovaamana rajattu järjestyksen ja muotojen maailma. Aivan kuten jokainen sikiö ajelehtii ennen syntymäänsä kohdun alkumeressä, josta se syntyy elämään. Olennon kuollessa sen rajattu muoto ja järjestys hajoavat ja se sulautuu taas osaksi kaaoksen merta. Vesi esiintyykin usein vainajauskomuksissa; kuolleet pestiin viimeistä matkaa varten, kalmistoja sijoitettiin saariin ja vainajalaan pääsi lähteen, suonsilmän tai järvenpohjan kautta. Keskeinen kuolemaan liittyvä vesisymboli on Tuonen virta, joka kuolleiden sielujen tulee ylittää tuonpuoleiseen päästäkseen. Tuonen virran voi katsoa symboloivan ruumiin hajoamista ja ajan virtaamista. Tuonen verinen poika tunnetusti hakkaa Lemminkäisen palasiksi tummaan virtaan, josta Lemminkäisen äiti kokoaa poikansa jäännökset ja herättää ne henkiin shamanistista initiaatioriitin tapaan. Jos Lemminkäisen äiti todella Päivätär (Aurinko), ja Lemminkäisen kuolema ja henkiin herääminen kuvaa vuodenkierron kulkua, niin joen mukana hengettömänä virtaamisen voi hyvinkin tulkita ajan kulumiseksi. Tuonen virran yli kulkevat vainajien sielut siirtyvät siis rajallisesta, ajallisesta ja ruumiillisesta olemassaolostaan ajan ja muodon ulkopuolelle, ehkä sukeltaen maailman syntyä edeltävään kaaoksen alkumereen.

Ihmisten maailma on ainoa paikka, jossa kaikki kolme sielua – henki, luonto ja itse – pääsevät yhdistymään. Kuoleman jälkeen kukin menee omaa tietään. Tämä tarkoittaa sitä, että maailma on ainoa todellisuus, jossa ihmiset voivat toteuttaa koko potentiaaliaan. Ihmisten kokemukset kuolleista ja vuosituhansia jatkunut vainajienpalvonta tuntuvat sanovan, että kuolleiden ja elävien välillä on yhteys. Vainajien kiinnostusta osallistua ihmisten elämään voi selittää juuri sillä, että vain elävillä on mahdollisuus ihmisyyden koko potentiaaliin. Jos kuolemanjälkeinen on rajatun ja ajallisen olemassaolon ulkopuolella, niin vainajien sieluille kaikki asiat tapahtuvat yhtenä kokonaisuutena ilman aikakäsitystä tai mahdollisuutta erottaa kokemuksia toisistaan. Vain elävällä rajallisella olennolla on mahdollista kokea jokin tietty asia tai tietty tunne. Vain ajassa elävä voi kokea hetkellisiä asioita. Mutta tässä onkin elämän paradoksi, ajatus kaiken hetkellisyydestä ja katoavaisuudesta saattaa ihmismielen melankoliaan. Mutta ymmärtämällä asian pyhän ykseyden ikuisen muutoksen kannalta tuokin melankolia voi saada jumalallisen pohjavireen. Maailmaan kuuluvat elämää rikastuttavat asiat, kuten ystävät, huumori, ruoka, seksuaalisuus, mutta ominaista näille kaikille asioille on juuri hetkellisyys – ja se, että ilman viisautta ja kohtuullisuutta ne johtavat epätasapainoon. Ehkä juuri noita hyveitä esivanhemmat haluavat meille opettaa. Me taas voimme antaa esivanhemmille osan tässä maailmassa, yhdistäen elävät ja kuolleet kaiken olevan pyhään ykseyteen.

Neljäs ja viimeinen osa Unto Salo -referaatista. Tässä osassa tehdään yhteenveto. Aikaisemmat osat: ensimmäinen, toinen, kolmas.

Artikkelinsa loppupuolella Salo käy yksityiskohtaisesti läpi vasarakirveskulttuuria ja sen tuloa Suomeen arkeologisten todisteiden pohjalta. Lisäksi hän käsittelee Ukkoon liittyvää etymologiaa. Tyydyn tässä osassa kuitenkin vain referoimaan hänet Ilmarista ja Ukkoa koskevan artikkelinsa loppupäätelmät. Jos alla olevissa historiatiedoissa on virheitä, niin kyse on luultavasti allekirjoittaneen virheestä, ei Salon sekoilusta.

—

Päätelmiä

– Kivikaudella metsästäjä-keräilijät uskoivat, että Suomenniemen taivaita hallitsi ukkoslintu, todennäköisesti kotka. Kansanrunous sisältää epämääräisiä jäänteitä ukkoslinnusta. Myöhemmin ukkoslintu väistyi antropomorfisen taivaanjumalan tieltä. Ukkoslintua kuvaavaa arkeologista esineistöä ei ole löytynyt – sitä siis pelättiin, mutta ei palvottu.

– Ajatus välkehtivien salamien ja käärmeiden välisestä symbolisesta yhteydestä palautuu kivikaudelle.

– Indoeurooppalainen käsitys taivaanjumalasta saapui nykyisen Suomen ja Viron seudulle vasakirveskansan mukana noin 3200–3500 eaa. Tämän jumalan nimeä ei tiedetä. Salon mukaan myöhäinen kampakeraaminen kulttuuri näyttää hylänneen tämän jumalan ja siirtyneen takaisin ukkoslinnun lapsiksi.

– Taivaanjumala tekee paluun uusien tulijoiden mukana vasakirveskulttuurin lopulla tai kulttuurin jo kadottua kolmannella vuosituhannella eaa. Ukkosenjumala hallitsee taivaita kivikirveineen kaksi vuosituhatta: Kiukaisten kulttuurin synnystä rautakauden alkuun.

– Antropomorfisen ukkosenjumalan tulo muokkasivat merkittävästi kulttuuria ja uskontoa. Tämä muutos heijastui myös kielessä. Ukkosenjumalaan liittyviä sanoja ovat muun muassa taivas, sammas (pylväs), sampo (maailmanpylväs), vasara ja jumala. Taivas oli taivaanjumalan asuinpaikka, vasara hänen aseensa. Jumala oli taivaanjumalan lisänimi.

– Vaikka taivaanjumala oli uusi tulokas, hänellä ei ollut uutta nimeä. Arvonimet Ukko ja Ukkonen toimivat kiertoilmauksina ukkosenjumalan alkuperäiselle nimelle, joka tulen synty myytin perusteella on ollut Ilmari. Salo arvelee, että jumalan nimen varhaisin muoto on ollut mahdollisesti ”Ilmamo”, josta kehittyi sitten ”Ilmamoinen”.

– Ilmamoinen, taivaiden jumala, iski salamalla alkumeren pimeällä ulapalla ensimmäisen tulen. Väinämöinen oli mukana tulen synnyssä, mutta hän ei voinut olla tulen synnyttäjä, sillä Väinämöisen elementti on vesi. Väinämöinen ja Ilmarinen ovat Kalevan poikia. He esiintyvät yhdessä monissa myyteissä.

– Taivaiden jumalana Ilmamo hallitsi ilman elementtejä: pilviä, ukkosta, salamoita, tuulta, myrskyä, tyyntä, sadetta ja lunta. Hän oli myös luoja, joka takoi taivaankannen sekä kosmosta kannattelevan maailmanpylvään. Lisäksi Ilmamo asetti tähdet paikoilleen ja hallitsi tulta. Tulen ja sateen jumalana hän oli kaskiviljelijöiden jumala. Tuulen jumalana hän auttoi merenkävijöitä ja kalastajia. Tulen ja tuulen salaisuuksien hallitsijana Ilmari oli seppien jumala. Hän oli mahdollisesti myös isällinen jumala, jolta pyydettiin apua monissa asioissa. Tai sitten isällisyydessä on kyse kristinuskon vaikutuksesta.

– Eri aikoina ja eri paikoissa korostettiin taivaan jumalan eri elementtejä. Syntyi ajatus kahdesta jumalasta – Ukosta ja Ilmarista. Tieto jumalten yhteisestä alkuperästä säilyi kuitenkin tulen syntytarinassa. Länsi-Suomessa Ilmamoisesta on käytetty kiertoilmausta “Äijä”, jonka sana Ukko on sittemmin korvannut.

– On mahdollista, että Ilmamoisen rooli tuulten hallitsijana korostui pronssikaudella länsirannikolla, koska muinaissuomalaiset ja muinaisgermaaniset merimiehet ja kalastajat tarvitsivat apua tuulten hallintaan.

– Raudan keksimisen seurauksena Ilmamoisesta tuli raudan jumala, ”Ilmari”. Muistot Ukon kivikirveestä sekoittuivat kertomuksiksi maasta löydetyistä Ukon vaajoista.

– Myöhäisroomalaisella rautakaudella ellipsin muotoiset tulukset levisivät Baltiaan alueelle ja Suomeen. Muotonsa takia tulukset edustavat hieros gamos -symboliikkaa, joka kertoi tarinan ukkosenjumalan ja hänen naisensa, veden jumalattaren, pyhästä avioliitosta.

– Yhdessä tulen syntyrunon versiossa ukkosenjumala ampuu tulen jousella. Salo yhdistää tämän uskomuksen rautakautisiin jousenmuotoisiin tuluksiin.

– Jotkut skandinaavien Toriin liitetyt myytit on mahdollisesti yhdistetty Ukkoon rautakaudella, mutta viimeistään varhaiskeskiajalla, kun ruotsalaisia muutti Suomen rannikoille.

– Ukon kunnioitus oli historiallisellakin ajalla niin vahvaa, että lähetyssaarnaajat eivät uskaltaneet demonisoida häntä. Toisin kävi balttien ukkosenjumalan nimelle: Perkunasista tuli Perkule, Perkele.

Kolmas osa Unto Salo -referaatista. Tässä osassa pohditaan erästä tulen syntymyyttiä, Hieros gamosta sekä Ukon aseita ja varusteita. Aikaisemmat osat: ensimmäinen, toinen.

—

Ukko ja tulen ampuminen

Aikaisemmin todettiin, että Ukko / Ilmarinen esiintyy suomalaisessa myytissä tulen synnystä. Näin Ukko / Ilmari rinnastuu Zeukseen, joka vartioi tulta ennen kuin Prometheus varasti sen ja antoi tulen ihmisille. Kaarle Krohnin mukaan suomalaisessa tarustossa on kaksi usein toisiinsa sekoittuvaa myyttiä tulen synnystä. Yhden tulkinnan mukaan tuli sai alkunsa taivaan keskellä Ukon / Ilmarin asuinsijoilla, mistä se putosi Aluenjärveen. Tässä myytissä ei kuvata Ukon / Ilmarin osallisuutta tulen synnyssä. Toisessa, aiemmin esitellyssä myytissä kerrotaan sen sijaan miten Ukko / Ilmarinen / Pitkäinen iskee tulen.

Salon mukaan on myös olemassa myös kolmas versio. Siinä Ukko ampuu tulen. Tätä tarinaa ei kerrota suoraan tulen synnystä kertovissa runoissa, mutta se tulee ilmi Vienan Karjalasta kerätyistä katkelmista, joissa Ilmari / Ukko iskee tulta kolmella kokon sulalla. Jorma Leppäahon mukaan ”kolme sulkaa” viittaa sulkien ohjaamaan nuoleen. Kansanrunoudessa nuolta kutsutaan toisinaan ”kolmesulkaiseksi”. Tämä teoria selittäisi kansanrunouden maininnat Ukon nuolesta ja jousista, jotka tunnettiin myös virolaisten ja saamelaisten parissa. Ampumismyytin mukaan tuli syntyi Ukon nuolesta, joka osui kiveen. Salon mukaan merovingiajan haudoista on löytynyt jousenmuotoisia tulusrautoja, jotka viittaavat edellä mainittuun myyttiin tulen synnystä.

Hieros gamos

Salo palaa Agricolan kuvaukseen Ukon “härskymisestä” ja “pärskymisestä”. Haavio on aikaisemmin saanut selville, että härskyminen tarkoittaa joissain murteissa kiimaisen eläimen ääntelyä. Pärskyminen taas sopii hyvin sekä ukkosen jyrinään että vesisateeseen. Haavio tulkitseekin Agricolan lauseen viittaavan pyhään avioliittoon, hieros gamokseen. Haavion mukaan Agricolan maininta on kuvaus pyhästä avioliitosta Sampsan “pellon pojan” ja äitijumalan välillä. “Pohiasti” on Agricolan kielenkäytössä elatiivi sanasta “pohja”. Haavion arveli, että se tarkoittaisi “pellon pohjaa”, jossa Sampsa talvehti ja josta hän keväisin nousi. Salo kritisoi Haavion näkemyksiä. Sampsa on nuori poika, joten “Ukko” ei voi olla hänen kunnianimensä. Toisekseen, jos lauseessa puhutaan Sampsasta, niin Agricola tuskin olisi maininnut ukkosenjumalaa tässä yhteydessä.

Salo on kuitenkin Haavion kanssa samaa mieltä siitä, että kyseessä on hieros gamos. Avioliiton osapuolina eivät kuitenkaan ole Sampsa ja äitijumalatar, vaan Ukko ja Ukon nainen. Salon mukaan “Pohiasti” viittaa taivaankannen pohjaan, jossa Ukko asui. Agricolan kuvauksen sisältö on siis se, että salamointi ja sade ukkosen aikaan miellettiin pyhäksi avioliitoksi, josta syntyi uusi viljasato. Jumalten liitto hedelmöitti maan. Salo osoittaa, että kansanperinteestä löytyy useita ukkosen seksuaalisuuteen liittyviä sananparsia kuten “Joco nyt Pitkänen panepi?” Pohjanmaalla on metsäpalon syttyessä sanottu, että palon aiheutti lähteestä noussut paljasrintainen neito, joka houkutteli salaman iskemään. Salaman iskeminen vertautuu siis yhdyntään. Salo antaa muitakin esimerkkejä, joiden voi tulkita kuvaavan Ukon ja Ukon naisen – veden jumalattaren – yhdyntää.

Erityisen selkeästi Ukon ja hänen naisensa avioliitto kuvataan Etelä-Pohjanmaalta 1600-luvulla taltioiduissa säkeissä:

“Tuiskahti tulikipenä
läpi maan, läpi mannon
läpi neitsyen kämmenpään.
Siinä puthehen puhalsi,
siihen sijansi sai”

Runon tulikipinä on selvästi salama, joka tunkeutuu maahan. Mainittu neito on alastomuuttaan suojaava Ukon nainen, joten Salon mukaan ei ole epäselvyyttä minne “putkeen” salama päätyy.

Joissain runoissa Ukon voimat uhkaavat myös kuolevaisia naisia.

“Vaimo lastansa imetti
alla reppänän retuisen.
Rikkoi rinnat neitoselta,
paloi parhamat emolta”

Salon mukaan tämä on kuvaus imettävään äitiin iskeytyvästä salamasta. Yhteys aiemmin mainittuun kertomukseen paljasrintaisesta neidosta on ilmeinen. Eräässä runon pidemmässä versiossa iskijäksi mainitaan Ilmarinen. Salaman seksuaalinen luonne tulee myös esiin uskomuksissa, joiden mukaan salaman sytyttämän palon pystyy sammuttamaan maidolla. Uno Harvan mukaan tämä maito tarkoitti alun perin nimenomaan naisten rintamaitoa. Ajatus oli, että koska salamointi syntyy Ukon ja Ukon naisen avioliitosta, niin tämän seurauksena naisen rintoihin kertyvä maito on seuraus tästä yhdynnästä. Näin maito pystyy sammuttamaan salaman toisen seurauksen – tulipalon.

Salo ei osaa vastata kysymykseen siitä, voisiko Ukon nainen olla skandinaavista vaikutusta eli Torin vaimo Siv. Ellipsin (vulvan) muotoisten tuluskivien perusteella Salo todistelee erittäin yksityiskohtaisesta, että hieros gamos -myytti on tunnettu Suomessa ajanlaskun alusta saakka.

Ukon viitta

Eräät kansanrunot kertovat Ukon vaatetuksesta:

“Anna Ukko ummertasi,
siniviitta viimojasi”

Uno Harvan mukaan jopa saamelaiset kertovat Ukon pukeutuvan siniseen. Siniseen viittaan pukeutuivat myös indoeurooppalaiset taivaanjumalat. Viitta oli osa skandinaavien vaatetusta varhaiselta pronssikaudelta alkaen. Salon mukaan Suomessa pukeuduttiin tekstiileihin viimeistään toisen vuosituhannen toisella puoliskolla ennen ajanlaskun alkua, mahdollisesti aikaisemminkin. Kuvaus Ukon viitasta voi siis olla peräisin jo tältä ajalta. Rannikkoseuduilla viittoja käytettiin viimeistään pronssikauden lopusta alkaen. Salo kuitenkin huomauttaa, että “viitta” on laina muinaisvenäjästä, joten sana on lainattu suomeen luultavasti viikinkiajalla.

Ukon vaaja, Ukon kynsi ja muut

Kansanuskomusten mukaan Ukon yleisin ase oli ”Ukon vaaja”. Se oli kiviase, joka saattoi halkaista puun. Ukonilmalla vaaja iskeytyi syvälle maahan, josta sen saattoi kaivaa esiin. Maan uumenissa makaavan vaajan uskottiin nousevan maata kohti vuosien mittaan. Samanlaisia uskomuksia tavataan Harvan mukaan saamelaisilta, skandinaaveilta ja balteilta. Johtuen jumalallisesta alkuperästään, ukonvaajat olivat voimakkaita esineitä, joista veistettiin osia käytettäväksi kansanparannuksessa. Vaaja toimi myös tulta vastaan, koska se oli alkutulen synnyttäneen jumalan ase. Hämeenkyrössä uskottiin, että jos vaajan kanssa kiertää kolmasti kaskialueen ympäri, niin tuli ei aiheuta vahinkoa alueen ulkopuolella. Vaajoilla suojeltiin myös taloja tulipalolta ja niitä käytettiin yleisesti onnentuojina.

Salamiin yhdistetyillä kiviesineillä on ollut useita muitakin nimiä kuten ”Ukon kynsi”, ”Ukon nuoli” ja niin edelleen. Pienellä alueella itäisen Uudenmaan ja Koillis-Hämeen välissä on Harvan mukaan puhuttu “Ukon nauloista”. Gananderin mukaan Ukon naulat olivat “mustia ja kovia kivikiiloja”, mahdollisesti rautakautta edeltäneitä kivikirveitä. Salo ajoittaa ukkosenjumalaan liitettyjen maagisten kiviuskomusten saapumisen Suomeen myöhäisen pronssikauden ja rautakauden alun väliselle ajanjaksolle.

Ukon miekka

Miekka tiedetään toisinaan kertoa Ukon aseeksi. Se mainitaan joissakin tulen syntyä kuvaavissa runoissa. Salo on samaa mieltä Kaarle Krohnin kanssa siitä, että miekka ei ollut Ukon alkuperäinen ase, vaan myöhempi lisäys runoihin. Salon mielestä on kuitenkin ymmärrettävää, että Ukon aseeksi miellettiin aikakauden hienoin ase.

Krohn on arvellut tulisen miekan olevan kristillistä vaikutusta, mutta Salon mukaan kyse on vanhemmasta elementistä. Tulinen miekka voi hyvin tarkoittaa salamaa. Miekka ilmestyi Suomeen varhaisella pronssikaudella, mutta Ukon käsiin se päätyi Salon mukaan todennäköisesti vasta rautakaudella.

Ukon vasara, kirves ja kurikka

“Kultainen kurikka” ja “vaskinen vasara” ovat eittämättä osa Ukon varustusta.

“Ukko kultanen kuningas,
Vaari vanha taivahainen,
Ota kultanen kurikka
Tahi vaskinen vasara,
Käy sie korvet kolkutellen,
metsät synkät sylkytellen”

Yllä lainattu on metsästäjän rukous, mutta kurikka mainitaan myös esimerkiksi synnytysrukouksessa. Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että kurikka tai vasara on Ukon alkuperäinen ase, koska se on indoeurooppalaisen ukkosenjumalan ase, joka kantaa niin Tor kuin Perkunaskin. Esimerkiksi kreikkalaisessa mytologiassa ukkosenjumalan ase on kuitenkin sivilisaatiokehityksessä muuttunut pelkäksi salamaksi. On esitetty, että indoeurooppalaisen ukkosenjumalan alkuperäinen ase oli vasarakirves. Salo yhtyy tähän näkemykseen, koska ukkosenjumala omaksuttiin Suomeen vasarakirveskulttuurin aikaan. Vasarakirves ei ollut vasarakirveskansalle pelkkä ase vaan kokonaisen kulttuurin tunnus.