Alkusanat
Ajastaika on vanha itämerensuomalainen sana, joka tarkoittaa vuodenkiertoa. Tämä kirjoitus esittelee muinaissuomalaisista merkkipäivistä kootun kalenterin. Kalenterin tekee erikoiseksi se, että merkkipäivien koostaminen ja niiden merkityksen etsiminen on tapahtunut suomenuskoisesta näkökulmasta käsin. Kalenterin näkökulma kansanperinteen vuotuisjuhliin on siis ei-kristillinen, mutta silti hengellinen. Tässä wanhan kansan kalenterissa kesäkuista Sämpsän päivää ei esimerkiksi tulkita ortodoksiseksi pyhimyskultiksi, vaan viljanhaltijan kesäiseksi riittijuhlaksi.
Olen laatinut kalenterin lähinnä omaksi hyödykseni, mutta uskoisin siitä olevan iloa ja hyötyä muillekin. Mahdollisesti nyt koostetusta tiedosta on myös hyötyä silloin, kun tulevaisuudessa laaditaan Taivaannaulan suomenuskoista kalenteria.
Kalenterissa esitellään ensin lyhyesti koko kekristä alkava vuodenkierto merkkipäivineen. Tämän jälkeen merkkipäivät käydään yksityiskohtaisemmin läpi. Päivien nimen kohdalla on linkki päivälle omistettuun keskusteluketjuun, jos sellainen on Hiitolassa olemassa. Kirjoituksen loppuun olen merkinnyt lähteet, joista tässä mainitut tiedot ovat peräisin.
Aluksi kuitenkin muutamia huomioita kalenterista. Ensimmäiseksi sanottakoon, että kyseessä ei ole millään tapaa lopullinen tai valmis versio, vaan sitä voidaan täydentää, korjata ja parantaa tulevaisuudessa. Otan mielelläni vastaan kaikenlaisia korjausehdotuksia ja parannuksia.
Toisekseen todettakoon, että olen pyrkinyt kalenteria laadittaessa pitäytymään pelkästään kansanperinteellisessä tiedossa ja välttämään omia spekulaatioita, mytologisia tulkintoja ja rinnastuksia sukulaiskansojen juhlapyhiin. Kyseessä on siis melko neutraali muinaissuomalaisen kansanperinteen kalenteri. Edellä mainitun seikan johdosta kalenterissa esiintyy paljon kristillisperäisiä nimiä (esimerkiksi “Markun päivä”). Jos päivälle on ollut jokin vaihtoehtoinen kansanomainen ei-kristillinen nimi, niin olen pyrkinyt ottamaan sen käyttöön, mutta jos en ole sellaista löytänyt, niin en ole nähnyt järkeväksi nimetä päiviä uudestaan omasta päästäni.
En ole muutenkaan pyrkinyt “puhdistamaan” vanhan kansan kalenteria jonkinlaisesta “saastuttavasta” kristillisestä vaikutuksesta. Päinvastoin, olen jättänyt siihen sellaista kansanomaista kristillistä vaikutusta, joka ei ole ristiriidassa suomenuskoisen maailmankuvan kanssa – ja jonka poistaminen olisi perinteen kokonaiskuvan kannalta enemmän haitallinen kuin myönteinen asia. Tavallaan kyse on siitä, että olen kaapannut osia kristillisestä perinteestä ja tulkinnut ne suomenuskoisen maailmankatsomuksen kautta. Samaa tapaa – mutta vain toiseen suuntaan – kristitytkin käyttivät esikristillisten juhlapyhien kohdalla. Otetaan esimerkiksi tapaninpäivän hevosriitit, jotka eittämättä liittyvät hevosten suojeluspyhimykseen pyhään Stefanokseen. Olen tässä tapauksessa tulkinnut hevosten suojeluspyhimyksen hevosten emuuksi ja tapaninpäivän tavat emuulle osoitetuiksi riiteiksi. Ajatus hevosten emuusta kunnioittamisesta kun sopii minusta oivallisesti yhteen suomenuskoisen ajatusmaailman kanssa, enkä näe siis syytä tällaisen kansanperinteen “poistamiseen”, vaikka tieteellis-historiallisessa tarkastelussa sen takaa löytyisikin kristillistä vaikutusta.
Sellaiset puhtaasti kirkolliset juhlapyhät, joihin liittyy vähän ei-kristillistä kansanomaista perinnettä (mm. pitkäperjantai) olen jättänyt kokonaan pois. Pääsiäinen esiintyy kalenterissa, koska se määrittelee joidenkin merkkipäivien tarkkaa ajankohtaa. Tulevaisuudessa, tarkempaa suomenuskon ajastaikaa laadittaessa, näillekin merkkipäiville voitaisiin määritellä kalenterissa kiinteä sijainti, jolloin ne eivät ole riippuvaisia pääsiäisen ajankohdasta.
Mainittakoon vielä, että kyseessä ei ole puhtaasti riittikalenteri, vaan olen sisällyttänyt mukaan luonnonkierron ja maalaiselämän merkkipäiviä. Tämä siksi, että suomalainen perinne on sidoksissa sekä suomalaiseen luontoon että ikivanhaan elämäntapaan, enkä näe mielekkääksi karsia näitä tekijöitä keinotekoisesti pois vanhojen juhlapäivien ympäriltä. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että kaupunkilaisten pitää joiltain osin soveltaa ajastaikaa luovalla tavalla ja etsiä elämässään vanhoille asioille uusia merkityksiä.
Ajastaika
Marraskuu
Kekri
Marraskuun ensimmäisinä päivinä. Satovuosi päättyy. Vainajat saapuvat vieraisille ja heille lämmitetään kekrisauna. Kekrilammas teurastetaan ja sen kera nautitaan yltäkyllin ruokia ja juomia. Muistetaan kotieläimiä suojelevaa haltijaa, Kekriä eli Keyriä.
Jakoaika
Lokakuun lopun ja Martin päivän välillä. Useimmiten kekristä Marttiin. Aurinkovuoden ja kuuvuoden tasaava maaginen ajanjakso, joka kestää vuodenlopusta uuden vuoden alkuun. Jakoaika on kuin tuleva vuosi pienoiskoossa; senaikaisilla teoilla vaikutetaan tulevan vuoden onneen. Jakoaika on vanhaa juhla-aikaa: henget ovat liikkeellä marraskuun pimeinä iltona. Naiset kävivät tapaamassa ystäviään ja toimittivat pieniä käsitöitä.
Martin päivä
10. ja 11. marraskuuta. Herkutteleva makkarajuhla. Ennen kekriä saatu teurasveri valettiin makkaroiksi. Pehmeät maat jäätyvät kulkukelpoisiksi ja avovesikalastus päättyy.
Liisan päivä
19. marraskuuta. Luistava nuori jää peittää vedet ja tiet.
Litvetin päivä
23. marraskuuta. Päivä ennustaa sydäntalven säät. Litvettinä alkoi joulun odotus.
Kaisan päivä
25. marraskuuta. Lampaat kerittiin. Vietettiin lampaiden emuun, Kaisan eli Kaaraman pitoja, joissa syötiin uhrilammas ja juotiin Kaisan kahjaiset eli Kaisan oluet. Kaisan päivä ennustaa joulun sään.
Antin päivä
30. marraskuuta. Talvikalastajien kokous- ja juhlapäivä.
Joulukuu eli Talvikuu
Nikolain päivä
6. joulukuuta. Metsälintujen emuun (Laaus) muistopäivä. Maa ja vedet sidotaan lopullisesti jääkahleisiin.
Annikin päivä
15. joulukuuta. Annikin, metsän emännän ja Tapion tyttären päivä. Muinaissuomalaisten talvipäivänseisaus. Jouluoluet pannaan ja aloitetaan joulun leipomiset.
Tuomaan päivä
21. joulukuuta. Joulunaika alkaa. Pirtti pestään ja valkaistaan jouluksi.
Joulu
21. joulukuuta ja 13. tammikuuta välisenä aikana. Joulunajan alkuun sijoittuvat talviset pesäpäivät: Päivä lepää hetken vuoren onkalossa tai maailmanpuun oksilla. Jouluna muistettiin kodin- ja maanhaltijoita ja vainajia. Uhrimenoilla ja taoilla varmistettiin onni tulevaisuuden varalle. Aattona kylvettiin saunassa ja syötiin hyvin. Tupaan kannettiin olkia ja niistä valmistettiin joululyhde. Pyhien aikaan hiljennyttiin ja vältettiin työntekoa. Tinaa valettiin ja siitä ennustettiin tulevaisuutta. Henget olivat liikkeellä, joten koti suojattiin taoilla epätoivotuilta vierailta, »liiemmäisiltä».
Tapaninpäivä
26. joulukuuta. Hevosonni varmistettiin muistamalla hevosten emuuta. Nuorella hevosella käytiin rekiajelulla kylässä, »Tapania ajamassa».
Tammikuu
Nuutinpäivä
13. tammikuuta. Joulun kolme viikkoa kestäneet juhlat loppuivat. Nuuttipukit kiertelivät talosta taloon kestitystä vaatien.
Selkäviikot
Nuutista laskiaiseen. Selkäviikot eli härkäviikot olivat moniviikkoinen kausi ennen laskiaista; ne kuvaavat sydäntalven kovaa karuutta talonpojan elämässä. Joulun herkuttelu ja loikoilu lämpimässä pirtissä oli ohi. Juhlinta oli takana, oltiin arjessa kiinni.
Talvennapa
13. tai 14. tammikuuta. Talvikauden keskikohta. Talven selkä katkeaa.
Helmikuu
Matin päivä
24. helmikuuta. Kevättalven alku. Luonto alkaa vilkastumaan kevättä kohti kuljettaessa. »Matin parrat» eli jääpuikot roikkuvat räystäissä. Entisaikaan lehmät poikivat Matin aikoihin ja saatiin ensimmäiset vasikat ja maito.
Laskiainen
Aikaisintaan 8. helmikuuta, myöhäisintään 7. maaliskuuta. Naisten juhla. Naisten oli kiellettyä tehdä töitä laskiaisena. Laskiaisena varmistettiin onni monissa naisten toimialaan kuuluvissa asioissa. Pellavan, hampun ja villan kasvu sekä naisten kasvattamien pihapiirin hyötykasvien kuten nauriin, herneen ja pavun suotuisa kasvu varmistettiin taioilla. Laskiaisena keitettiin herneistä tai pavuista rokkaa, laskettiin mäkeä, saunottiin ja syötiin uhriateria vainajahenkien kanssa. Rasvainen ruoka toi onnea ja menestystä.
Maaliskuu
Kevätpäiväntasaus
Aikaisintaan 19. maaliskuuta ja myöhäisintään 21. maaliskuuta. Kurkien paluumuutto alkaa. Ajankohdan säästä ennustettiin lukemattomin tavoin kevään säätä ja tulevia tapahtumia.
Virposunnuntai
Lapset kiertävät talosta taloon tuoreiden koristeltujen pajunvitsojen kera loitsimassa koteihin onnea ja menestystä. Vitsoista ennustettiin tulevaa.
Kiirastorstai
Pääsiäisviikon torstai. Kiirastorstaina karkotettiin tulen, tervansavujen, lehmänkallojen ja muiden avulla pihamailta kiira, jotta »pahat henget pakenisivat seuduilta pois». Hämeessä siivottiin talot ja leikattiin kynnet ja hiukset kiirastorstaina.
Huhtikuu
Suviyöt
Kolme yötä huhtikuun 12. ja 14. päivän välillä. Vuodenkierron merkkihetki: 14. huhtikuuta on »Suwi-Päiwä», silloin vuoden talvipuolisko päättyy ja kesäpuoli alkaa.
Huutoyöt ja Jyrin päivä
Huutoyöt 13. ja 22. huhtikuuta, Jyrin päivä 23. huhtikuuta. Karjaonnen ja kodinhaltijan juhla. Karja laskettiin laitumella ja metsissä pyydettiin metsänhaltijaa pitämään sutensa aisoissa. Talon perhettä ja karjaa suojelevaa kotihaltijaa muistettiin myös uhreilla. Osoituksena haltijan kunnioittamisesta, Jyrin päivän talosta ei saanut antaa mitään tavaraa pois. Satakunnassa syötiin Jyrin päivänä rituaalinen toukotöiden alkajaisateria, jonka pääosan muodostivat jouluksi leivotut kylvöleivät.
Markun päivä
25. huhtikuuta. Maamiehet menivät pelloille auroineen ja äkeineen. Käki kertoi kukunnallaan kesän saapumisesta. Markun yön säästä ennustettiin tulevan kesän ilmoja.
Toukokuu
Vapunpäivä
1. toukokuuta. Jyrin päivän tapaan lehmien ja lampaiden uloslaskupäivä. Kunnnostettiin metsäjärvien rantapuihin ripustetut vesilintujen pesimäpöntöt eli uutut tai hontot.
Kevät-Risti
3. toukokuuta. Savokarjalaisella alueella karjan uloslaskupäivä. Vietettiin perhejuhlaa, jossa vainajia muistettiin uhriaterialla. Perhe polvistui juhlapukimissa talon uhripuun juurelle tai muulle uhripaikalle, jossa nautittiin rituaalisin menoin sekä olutta että erilaisia ruokia.
Helatorstai ja Helluntai
Toukokuun 10. päivän ja heinäkuun 13. tai 14. päivän välillä. Talvikauden kotijuhlista siirryttiin hiljalleen heränneen luonnon pariin. Luonnonhenkiä kunnioitettiin ulkosalla keväisillä niityillä, metsissä ja kukkuloilla. Poltettiin hyvää onnea tuovia kokkovalkeita, iloittiin ja tanssittiin. Naimattomat naiset kävivät lemmensaunassa ja tekivät lemmentaikoja.
Kesäkuu
Ukon juhla / Ukon vakat / Ukonkunniat / Ukonhäät
Touko-kesäkuussa. Ukkoa muistettiin uhreilla suurissa juhlissa toukokylvön aikaan onnistuneen sadon varmistamiseksi. Juotiin pyhää olutta ja uhrattiin vakallinen ruokaa.
Juhannus eli mittumaari tai mettumaari
24. kesäkuuta. Kesän »pesäpäivät»; Päivä lepää taas hetken vuoren onkalossa tai maailmanpuun oksilla. Luonnon kukoistusvoima on väkevimmillään. Koti koristeltiin onnea tuovilla lehvillä ja kukilla. Salaperäisen juhannusyön aikaan tehtiin taikoja ja ennustettiin tulevaa. Tytöt paransivat sulhasonneaan tietäjä-ämmien lemmensaunoissa. Kyläkunnat polttivat pahaa karkottavia juhannuskokkoja, joiden ympärillä karkeloitiin musiikin soidessa.
Sämpsän päivä
27. kesäkuuta. Vietettiin riittijuhlaa, jossa kasvillisuuden haltijaa kutsuttiin varmistamaan viljasato.
Itu- eli hikiperjantai
Juhannuksen jälkeinen perjantai. Nauris kylvetään maahan.
Heinäkuu
Kukkasten päivä
2. heinäkuuta. Kerättiin kukkia kasvivärjäystä varten. Yö oli juhannusyön tapaista otollista aikaa lemmentaioille.
Heinäpäivä
12. tai 13.7. heinäkuuta. Heinänteko alkoi. Herne- ja papumaan kasvutilannetta tarkkailtiin.
Karhunpäivä
13. heinäkuuta. Keskikesä ja lämpövuoden huipentuma. Karhun merkkipäivä. Karhulle osoitettiin uhreja ja kunnioitusta, jotta karhu ei aiheuttaisi vahinkoa ihmisille.
Ukon pyhä / Ukon päivä
25. heinäkuuta. Kesän korkein piste on sivuutettu, syyskesä alkaa. Kodit siivottiin ja koristeltiin lehvillä kuten juhannuksena. Ukkoa kunnioitettiin hiljentymällä; vältettiin melua ja kolinaa.
Ollinpäivä
29. heinäkuuta. Maanhaltijan ja heinänkorjuun lopettamisen juhla, jota viettivät vain talossa pidempään asuneet perheenjäsenet. Juhlaa vietettiin hiljaisuudessa ja välttämällä työntekoa. Uhrilammas surmattiin ja sen veri annettiin kiitosuhrina talon suojelushengille.
Elokuu
Laurin päivä
10. elokuuta. Heinänteon päätöspäivä, kesä alkaa olla lopuillaan. Lapset pääsivät maistelemaan herneitä ja papuja. Myös uusia perunoita syötiin. Parannusloitsujen aineksia kerättiin luonnosta.
Perttylin päivä
24. elokuuta. Ensimmäinen syyspäivä; yöt ovat pimenneet ja lehdet kellastuneet. Nautittiin viljellyn maan antimista. Joinain vuosina näihin aikoihin alkoi »Akkain kesä», pieni poutajakso, joka toi kesän vielä hetkeksi takaisin.
Syyskuu
Syys-Matti
21. syyskuuta. Siirryttiin ulkotöistä talven puhdetöihin. Naiset aloittivat talviset käsityönsä. Perunat ja nauriit kaivettiin ylös ja vietiin kellariin.
Mikkelinpäivä / Pässinpäivä
29. syyskuuta. Vuotuisen sadonkorjuun lopullinen päätepiste, viimeinenkin sato korjattiin talteen. Karja ja hevoset tuotiin laitumilta talvisijoilleen; samalle ne suojattiin talvikaudeksi taoilla. Mikkelinä teurastettiin uhrilammas, jonka sisälmykset ja veri vietiin talon uhripuun juurelle.
Lokakuu
Talviyöt
13., 14. ja 15. lokakuuta. Suviöiden syksyinen vastapari. Vuoden kesäpuoli vaihtuu talvipuoleksi 14. lokakuuta. Maa jäätyy ja routa valtaa kotovainiot.
Simon päivä
28. lokakuuta. Maa ja pienet vedet alkavat lopullisesti jäätyä. Entisaikaan syyskalastuskausi oli Simon päivänä vilkkaimmillaan.
Tarkempaa tietoa
Marraskuu
Kuoleman kuukausi, yöpakkaset tappavat kasvit ja maa on martaana. Marraskuussa valmistettiin verkot, rysät ja talvinuotat. Marraskuun puuta pidettiin lujana lahoamista vastaan, joten rakennushirret kaadettiin marraskuussa. Lehmien terveyttä lujitettiin marraskuun aikana pesemällä ne suopursuvedellä.
Kekri
1. marraskuuta. Kekri (murteissa köyri, keyri, keuri ja köyry) on ollut satovuoden viimeinen ja uuden vuoden ensimmäinen päivä, siis vanhan kansan vuoden suurin merkkipäivä, päivä, jolloin on ollut syytä juhlimiseen. Christfried Ganander kertoo Mythogia Fennicassa kekrin olleen »suuri ja vanhaa perua oleva juhla, jolloin iloittiin hyvästä sadosta ja korjuusta».
Vuodenalkajaisia vietettiin eri seuduilla eri päivinä. Ajankohta oli entisaikaan hyvinkin vaihteleva, syyskesästä myöhäissyksyyn. Kekriä vietettiin talossa yleisesti sinä päivänä, mikä esi-isien tavan mukaan missäkin talossa oli tullut käytäntöön. Viimeistään 1800-luvulla kekrin ajankohta vakiintui valtakunnallisesti marraskuun 1. päivän eli pyhäinmiesten päivän tienoille.
Kekriksi teurastettiin kekrilammas ja valmistettiin yltäkyllin ruokia ja juomia. Lammas syötiin oluen ja viinan kera. Samassa tilaisuudessa kasteltiin linnunsiipi olueen ja sillä voideltiin lehmien selät ja laulettiin kekriruno Tapion kunniaksi. Muudan Wexionius lukeekin (vuonna 1650) Käkre-haltijan suomalaisten muinaisiin epäjumaliin ja antaa siitä seuraavan tiedon: »Kekri, jota nykyään taikauskoisesti palvellaan, suojeli elukoita pedoilta». Lencqvist sanoo karjalaisten Kekrin eli Köyrin olleen haltijan, jonka kunniaksi vietettiin talven alussa juomingit ja pidot.
Kekrin aikaan ei saanut tehdä tiettyjä töitä ja askareita. Uskottiin, että mitä kauemmas työnteon äänet kantautuvat, sitä lähemmäs sudet tulevat kesällä ja niin likeltä ne syövät ja repivät talon eläimiä. Hiljaisuudella varauduttiin myös sielullisten vieraiden saapumiseen. Ganander kertoo, että kekrin jälkeistä päivää kutsuttiin Sielujen-päiwäksi. Silloin »lämmitetään sauna sekä tehdään vihdat ja valmistetaan kylpyvesi niille pyhille miehille, joiden uskotaan tulevan kylpemään». Kansanperinteen mukaan vierailu tapahtui jo kekriaattona. Uukuniemelle uskottiin, että kaiken piti olla yhtäaikaa pöytään pantuna, jotta nämä keyrittäriksi kutsutut talon entisten isäntien ja emäntien henget saisivat osansa. Henget saapuivat kekrinä vanhoille kotopaikoilleen. Aattoiltana niille lämmitettiin sauna ja valmistettiin kylpy lämpimän veden kanssa, vastat haudottiin valmiiksi, saippuat, pyyhinliinat, vieläpä harjatkin piti olla, joilla harjaisivat päänsä. Perheen kylpyaikana oli sitten tuvassa ruokapöytä odottamassa keyrittäriä syömään, että he saivat »rauhassa ravita».
Pimeällä kekri-iltana meni isäntä saattamaan vieraita saunasta pois, jolloin hän itse kulki avopäin edellä ja välistä aina kaatoi olutta ja viinaan jälkeensä tielle. Siitä, että ruokia oli maistettu ja vesiä liikuteltu, tiedettiin, että pyhät ottivat talon asukkaineen tulevaksikin vuodeksi hoitaaksensa. Vaan jos vedessä nähtiin päreen palasia taikka niistä pudonneita hiiliä, oli se paha merkki, joka ennusti katovuotta. Kolmatta päivää kekrin aattopäivästä kutsuttiin henkienpäiväksi. Silloin kuolleet henget menivät takaisin hautoihinsa lepäämään.
Jakoaika
Lokakuun lopun ja Martin päivän välillä. Jakoajan tarkka ajankohta vaihtelee lähteiden mukaan, mutta käytännössä se kestää 12 tai 11 päivää; lokakuun viimeisistä päivistä tai kekristä Martin päivään. Jakoaika tasasi aurinkovuoden ja kuuvuoden, sillä kahdestatoista kuukaudesta ei tule kokonaista aurinkovuotta, vaan jäljelle jää noin 11 vuorokautta kestävä aukko, joka oli vuosittain tasattava. Vuoden loputtua tarvittiin siis jakoaika, jonka jälkeen uusivuosi saattoi alkaa. Jakoaika oli siis maagista aikaa vuosien ”välissä”, se oli kuin vuosi pienoiskoossa.
Jakoaika on vanhaa juhla-aikaa. Jakoajan teoilla oli vaikutusta koko vuoden tapahtumiin. Monet arkiset työt olivat kiellettyjä – niiden tekijä turmeli tulevan vuoden onnensa. Kuten suurien juhlien aikaan yleensäkin, jakoaikana piti olla hiljaa ja äänettömästi. Erilaiset henget olivat liikkeellä, taudit tarttuivat helposti. Naapureille eikä köyhille ei annettu jakoaikana mitään lahjoja tai toimitettavia asioita. Naiset menivät jakoaikana usein sukuloimaan ja toimittelivat siellä pieniä käsitöitään. Leivottiin suuri kylvöleipä – satokauden viimeinen leipä – jota pidettiin jouluna pöydässä, ja joka syötiin vasta ensimmäisenä toukopäivänä. Jakoaikana ennustettiin myös koko vuoden säätä. Erityisesti päivänpaisteesta ilahduttiin, sillä pilkahduskin aurinkoa vastasi yhdeksän vuorokauden poutaa sydänkesällä.
Martin päivä
10. ja 11. marraskuuta. Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla Martti on ollut erityinen makkarajuhla. Etelämpänäkin on sanottu, että »Martti makkarat sitoo». Ennen kekriä saatu teurasveri talletettiin kylmässä ja valettiin ennen Martinpäivää makkaroiksi. Paikoin päivä on ollut myös Perso-Martti tai Liha-Martti, siis erityinen herkutteleva lihansyöntipäivä. Marttina pehmeät maat jäätyvät kulkukelpoisiksi (»Martti maita vahvistaapi») ja avovesikalastus päättyi. Inkerissä ja Virossa oli tapana, että kylän lapset, varsinkin pojat, kulkivat joukottain joko oudoissa pukimissa tai ilman niitä talosta taloon, laulaen martinlauluja, jolloin heitä taloissa ravittiin tai he saivat mukaansa antimia, joita nauttiakseen he sitten kokoontuivat johonkin taloon viettämään juhlaansa.
Liisan päivä
19. marraskuuta. Liisan päivänä luistava nuori jää peittää vedet ja tiet. Vanha kansa puhuikin »Liisan liukkaista ja Kaisan kaljamista».
Litvetin päivä
23. marraskuuta. Kansa on Litvetiltä odottanut samaa suojasäätä kuin Liisalta ja Kaisalta. Hänen suojansa on ennustanut leutoa talvea Matin päivään (24.2.) saakka, pakkanen taas kylmää. Lementtinä aloitettiin myös joulun odotus, »Katrinan luikkaat ja Lemetin luikkaat kun ovat olleet, niin sitten ala vuottaa joulua».
Kaisan päivä
25. marraskuuta. Kaisan päivänä kerittiin lampaat ja vietettiin pitoja, joissa juotiin Kaisan kahjaiset eli Kaisan oluet ja syötiin lammasta. Pidot olivat karjanhaltija Kaaraman eli Katariinan juhla. Virossa Katariinaa (Kadri) palveltiin lampaiden suojelijajumalana. Inkerissä Kaisan päivä on ollut vuoden tärkeimpiä juhlapyhiä. Inkeriläiset lauloivat (käännös ruotsista):
»Katariina kaunis vaimo,
Anna valkoinen vasikka,
Musta kaikista parahin,
Kelpaisi se kirjavakin»
Kaisan päivänä ja jouluna sanotaan olevan samanlainen sää, koska näiden päivien välissä on jotenkin tarkalleen yksi kuunkierto. Toisaalta Jämsässä sanottiin: »Kun Kattina (pakkanen) kapsaa, niin jouluna (vesisade) napsaa» tai »Jos Kajin päivänä hanki hiiren kantaa, niin keväällä hevosen».
Antin päivä
30. marraskuuta. Antin päivä oli talvikalastajien kokous- ja juhlapäivä. Antti tavataan myös sellaisista kalaloitsuista kuten »Anna, Antti, ahvenia, Pekka pieniä kaloja!». Päivän säästä on tietysti arvailtu talven ilmoja. Ajateltiin, että ennen Anttia sattuneet pakkaset ennustavat vanhan kansan mielestä helppoa eli siis lauhaa talvea. Sanotaan: »Antin päivän pakkanen tekee suojatalven ja ruman kevään». Yleensä Antin päivää on pidetty säiden kannalta taitteena kylmempään. Iitissä sanottiin, että »Antti talven alottaa».
Joulukuu
Joulukuu oli 1600-1700-luvulle asti »talvikuu». Viime vuosisatoina tapahtunut joulun korostuminen juhlana (kekrin kustannuksella) antoi lopulta nimensä koko kuukaudelle. ‘Joulu’ tulee muinaisruotsin sanasta ‘Jól’, nykyruotsiksi ‘Jul’.
Nikolain päivä
6. joulukuuta. Muinaisille suomalaisille Nikolaus (Laaus) on ollut metsälintujen suojelija ja metsänjumala. Eräsmies pyysi häneltä lihavaa lintua »kotoisiksi tuomisiksi, näistä puista puhtahista, varvuista valantehista» ja lupasi kiittäen kumartaa, jos Laaus juoksuttaa lintuja ansoihin. Toisaalta myös karjalaisten ja inkeriläisten parissa hän on »Miikkula meren jumala», siis veden vaarasta suojelija sekä tuulen ja ilman säätäjä. Nikolaus sitoo lopullisesti maan ja vedet jääkahleisiin. »Martti maita vahvistaapi, Antti aisoilla ajaa, Nikolaus nivoo kiinni».
Annan päivä
15. joulukuuta. Vihreäviittainen Anna on Annikki, metsän emäntä ja Tapion tytär. Annikki soitteli metsässä simapilliä ja istui kultaisella tuolilla kehräten vaskisella värttinällä. Metsän pedot olivat Annikin koiria, joten oli luonnollista, että karjanhoitajat pyysivät Annikkia, »juottajaa metisen juoman, katsojaa metisen karjan», varjelemaan karjaa näiltä koirilta. Annan päivä oli muinaissuomalaisille vuoden lyhin päivä eli ikivanha suomalaisten talvipäivänseisaus, joka oli yksi vuoden neljästä auringon mukaisesta merkkihetkestä ja vanhan viikkolaskun tukipäivistä. Annan päivänä pantiin jouluoluet ja aloitettiin joulun leipomiset.
Tuomaan päivä
21. joulukuuta. Tuomaan päivä aloitti joulunajan. Sanottiin: »Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti (7. tai 13. tammikuuta) pois sen viepi». Puhutaan myös Tohu- ja Noki-Tuomaasta, sillä Tuomaan päivänä savupirttejä pestiin ja valkaistiin jouluksi. Muutamissa riimusauvoissa on Tuomaan merkkinä pari puuta ristissä. On selitetty, että ne tarkoittavat polttopuita. Kyseessä ilmeisesti on vanha suojamerkki, niin sanottu Tuomaan risti, joka tehtiin päreestä ja nostettiin kuin koristeena seinälle, tai pyyhittiin tervalla risti porttiin ja oven pieliin.
Joulunaika
21. joulukuuta ja 13. tammikuuta välisenä aikana. Muinaiset suomalaiset eivät viettäneet joulua minään määrättynä päivänä, vaan kolmen viikon pituinen joulunaika alkoi Tuomaan päivästä (21. joulukuuta) ja kesti Nuutin päivään (13. tammikuuta). »Hyvä Tuomas joulun tuopi, Hiiva-Nuutti pojes viepi», sanottiin. Toisaalta monet jouluiset taiat toimitettiin nimenomaan jouluaattoiltana.
Tuomaanpäivän vietosta on säilynyt vanha laulu, joka on Somerolta taltioitu tällaisessa muodossa:
»Tule meille Tuomas kulta,
Tuopa joulu tullessas’,
Olkikahlo kainalossas’,
Oluttynnyri olallas’,
Viinapottu povessas’,
Pikarikin pivossas’,
Juustot, kakut kainalossas’!
Kyll’ sä meidän talon tunnet,
Musta risti portin päällä,
Kirjava kissa portin alla.»
Joulunajan alkuun ajoittuu talvipäivänseisaus, jolla oli kansan suussa oma nimitys: pesäpäivät. Tuolloin auringon ajateltiin »ikäänkuin lepäävän vuoren onkalossa».
Joulunajan pääasiallisena toimena olivat uhrimenot ja taiat, joilla varmistettiin menestys tulevaisuudessa. Toimitukset liittyivät useimmiten karjaonneen ja viljaonneen. Niiden ohessa toimitettiin uhreja myös koti- ja maanhaltijalle. Askolassa vietiin aattona riihen nurkkaan haltijalle jouluryyppy ja olutta, joka sinne nurkkaan kaadettiin. Elimäellä kaadettiin aattoiltana yksi kannu olutta ja yksi ryyppy viinaa haltijalle pöydän päähän penkin nurkkaan. Eräissä taloissa pidettiin jouluna ruokaa pyödällä koko päivä. Haltijoille piti viedä jouluna – ja muidenkin juhlien aikaan – juhlaruokia ennen kuin ihmiset niitä söivät. Näin varmistettiin onni ja haltijoiden suopeus jatkossakin. Hartolassa viettiin aattona joka lajin ruokaa pitämyspuun juurelle, sitä ennen kukaan ei saanut ruokaa maistaa.
Jos joku ehti ruokaa syömään ennen uhraamista, soviteltiin maanhaltijaa:
»Anna anteeksi maanpitäjä, manterenhaltija! Se on tullut tuhmuudessa, tapahtunut taitamattomuudessa.»
Ennustaminen tinaa valamalla lukeutui myös joulutapojen joukkoon. Pihtiputaalla kerrotaan, että tinoja valettaessa piti ensin valaa maanhaltijalle, jotta haltija olisi »asetuksissa» (tyytyväisenä). Sitten valettiin isännälle, emännälle ja muulle väelle.
Joillakin paikkakunnilla on kuitenkin vastaanotettu jouluna henkiä saunaan kylpemään kekrin tapaan. Jouluna noudatettiin tarkoin hiljaisuutta ja vältettiin kovempaa työntekoa. Hiljaisuudella oli tarkoitus kunnioittaa vierailevia vainajahenkiä ja varmistaa onni tuleville ajoille. Joulun ja uudenvuoden välisellä viikolla ei saanut esimerkiksi kehrätä eikä tehdä muutakaan raskasta työtä. Vierailevien henkien uskottiin olevan läsnä erityisesti tietyissä osissa taloa: lieden lähellä, lattialla, ulko-oven ja kynnyksen seutuvilla. Tapana olikin että joulun aikaan lattioita ei lakaistu lainkaan. Jos rikka putosi maahan, se kätkettiin olkien alle.
Joillakin paikkakunnilla asetettiin pöydälle vesimalja, jonka viereen tai joskus sisäänkin asetettiin joulukynttilä palamaan jouluyön ajaksi. Tarkoituksena vesimaljan asettamisella oli se, että henget liikkuessaan saisivat sammuttaa janonsa. Yleisenä tapana oli polttaa kynttilää jouluna koko yön ajan.
Jouluna kannettiin sisätilojen lattioille olkia. Tätäkin joulutapaa on noudatettu myös kekrinä. Tavan alkuperä on epäselvä, joidenkin mukaan se on levinnyt kristillisen joulunvieton mukana, toiset taas pitävät sitä vanhana pohjoismaisena pakanallisena tapana. Henkien kunnioittavasta hiljaisuudesta johtuen oljilla ei saanut temmeltää liian varomattomasti. Aattoiltana tupaan tuotiin myös oljista valmistettu joululyhde. Lyhteen tuoja sanoi: »Hyvä ehtoo!» ja toivotti kaikille iloista joulujuhlaa. Tervetuliaisiksi isäntä kaatoi ryypyn lyhteeseen. Lyhde avattiin pöydän alle ja sen ympäristöön. Olkien tuominen sisälle oli 1700-luvun lopulla niin yleistä ja koko maassa tunnettua, että joulua ei pidetty jouluna ilman olkia. Oljista myös ennustettiin tulevaa vuotta heittämällä niitä kurkihirren ja välikaton lomaan. Joulunpyhien jälkeen oljet vietiin pihalle ja poltettiin.
Jouluna, niin kuin muinakin juhlapyhinä, oli karja hoidettava ja ruokittava erinomaisen hyvin, sillä yleinen luulo oli, että jos se näinä päivinä menestyi hyvin, sillä oli onnea vastaisuudessakin. Suomessa oli tapana yli koko maan joulunpyhinä antaa ei ainoastaan mitä parasta karjanruokaa, vaan vielä parhaita ihmisellekin laitettuja jouluruokia ja -juomia. Näin taattiin suojelushenkien tyytyväisyys.
Jouluna, samaten kuin kekrinä, leivottiin juhlaa varten erityinen leipä – joululeipä. Joululeipä ei ollut mikä tahansa kyrsä, vaan menestystä tuova symboli, jota käytettiin taioissa. Nurmijärvellä leivottiin kaksi joululeipää, joissa oli ”jalat” taikinasta. Toinen niistä syötiin laskiaisena ja toinen kevätkylvön aikana. Lapvedellä tuotiin joululeipä aattona pyötään ja siihen iskettiin kynttilä päälle palamaan. Joululeipä pidettiin yleensä pöydällä koko joulunpyhien ajan, jonka jälkeen se useimmiten syötiin. Monilla paikkakunnilla leipä leivottiin karjun muotoon. Tämä tapa liittynee skandinaaviseen Freyr-jumalaan, jonka ominta aikaa joulu on. Lihauhri on siis korvattu karjua muistuttavalla viljauhrilla.
Juhla-ateria ja ylenmääräinen syöminen oli olennainen osa joulua. Syömisen suhteen joulu yhdistyi vanhan kansan mielissä laskiaisen mässäilyyn. Tästä kertovat sananlaskut kuten »Joulu juhlista jaloin, iltapuoli laskiaista» ja »Juoman jouluna pitääpi, syödä lihaa laskiaisissa». Savossa suosittuihin jouluruokiin kuului aattona syöty ”aattokala”, Karjalassa piti saada päivälliseksi joulurokka pavuista ja herneistä, Pohjois-Suomesta mainitaan keskeisinä jouluruokina paisti ja olut. Jouluaattona syötiin kylvyn jälkeen, sitten kun oljet oli tuotu tupaan. Syöminen ei rajoittunut aattoiltaan. Jouluyönä saatettiin nousta »puoliyö-aterialle». Joillakin alueilla tapana oli herätä peräti yhdeksän kertaa jouluyön aikana ruokailemaan. Elämiä myöskin ruokittiin yöllä ja hevosille annettiin sahtia, että ne »sitä tuimemmin juoksevat kirkolle».
Koska henget olivat liikkeellä joulunaikaan – ja vaikka omien vainajahenkien vierailu oli odotettu tapahtuma – ihmiset kokivat, että heidän täytyi varjella taloaan, perhettään ja onneaan kaikenlaisten sielullisten kulkijoiden, »liiemmäisten», varalta. Eräs tapa oli varustaa ristinmerkillä piha, huoneet ja varsinkin navetta onnettomuuksien estämiseksi. Joillakin paikkakunnilla piirrettiin jouluiltaisin liidulla aurinkopyörä asuinhuoneiden, tallin ja navetan oveen. Mielenkiintoista on, että kun paikkoja siunattiin myös lukemalla Isä meidän ja tekemällä ristinmerkki sen päällä, niin »taitavimmat» kuulemma tekivät vielä kehän ristin ympäri. Siis käytännössä aurinkopyöräsymbolin. Esimerkiksi Vaurlammin kylässä kylänvanhin kulki aattoillan hämärissä talosta taloon ja piirsi kaikkiin oviin ristinmerkin, jossa oli kehä ympärillä.
Tapaninpäivä
26. joulukuuta. Tapaninpäivä liittyy etupäässä hevosonnen varmistamiseen. Huomauttaisinkin tähän, että Tapani-nimi viittaa pyhään Stefanukseen, hevosten suojeluspyhimykseen. Tapaninpäivänä käytiin nuorella hevosella rekiajelulla kylässä, »Tapania ajamassa». Tapaninpäivänä pukeuduttiin myös kummallisiin pukimiin ja sellaisessa asussa kuljeskeltiin talosta taloon. Hämeenlinnassa tapana oli, että naamioitunut Tapani pyysi ensin lupaa tulla sisään. Hänellä oli naamari silmillä, olkinen kappa niskasta ja toinen samanlainen vyötäröstä takapuolella riippumassa häntänä. Tapani lauloi:
»Meneppä kemppi kellarihin,
Tuoppa oltta tuoppisella!
Viisivanne kellariin se pyörähtää.»
Nuutinpäivä
13. tammikuuta. Nuutinpäivänä, Hiiva-Nuuttina, loppuivat kolme viikkoa kestäneet jouluiset uhrijuhlat, joiden aikana oli hankittu menestystä sekä uhreilla lepytelty haltijoita ja jumalia. Hiiva-Nuutti on saanut nimensä siitä, että Nuutinpäivänä kylillä ajettiin suurella porukalla kokoamassa hiivatynnyrin tappeja. Jos talosta ei annettu tappeja, kannettiin sisälle ilkikurisesti kanto. Nuutinpäivänä taloissa kierteli myös nuuttipukkeja. Poikajoukko pukeutui tavallisesti oljista tehtyyn asuun ja kierteli talosta taloon kyselemässä: »Onko hiivoja jälellä?». Elleivät he saaneet mitään syödäkseen ja juodakseen, Hiiva-Nuutit veivät tynnyreistä kaikki tapit mennessään.
Nuuttia vietettiin paikoin varsin riehakkaissa tunnelmissa. Huittisissa miesjoukko veti reessä ympäri kylää kummallisesti puettua miestä, jolla oli päällään nurinpäin käännetty turkki, päässä tuohihattu sekä naamari, jossa oli suuri »komonenä» ja huuliparta. Nuuttipukin puhemies kävi kyselemässä, josko tämä »parooni» päästetään sisälle. Sitten puhemies piti puhetta ja kaatoi viinaa paroonin suuhun. Seurue kokosi mukaansa viinaa ja olutta, minkä he sitten joivat loppuun jossakin saunassa. Toisinaan tällä »joulupukilla» oli parta ja sarvet. Pukin selässä ratsasti toinen miekkonen turkki väärinpäin käännettynä; hänen tehtävänään oli kaataa viinaa pukin suuhun. Seurue kulki talosta taloon siihen asti kunnes kaikki juopuivat. Silloin laulettiin:
»Nyt on Knuutin knuppi, Joulun loppu,
Hiiva hattuun, tappi taskuun.»
Tammikuu
Sydäntalven aika. Tammi tarkoittaa murteesta riippuen sydäntä, keskikohtaa tai ydintä, toisaalta napaa tai akselia. Tammikuu on siis talven keskikohta; se jakoi vuoden vaikeimman ajan kahtia. Tammikuun keskivaiheilla on sydäntalvi, talvennapa.
Selkäviikot
Nuutista laskiaiseen. Selkäviikot eli härkäviikot olivat moniviikkoinen kausi ennen laskiaista, ja ne kuvaavat sydäntalven kovaa karuutta talonpojan elämässä. Joulun herkuttelu ja loikoilu lämpimässä pirtissä oli ohi. Juhlinta oli takana, oltiin arjessa kiinni. Selkäviikkojen nimi viittaa talven selkään, joka sattuu tammikuun jälkipuolelle. Selkäviikot olivat metsätöiden aikaa, tällöin hankittiin poltto- ja rakennuspuut. Raikas metsäntuoksu täytti ilman. Kalastajien parissa sisämaassa made muistuttaa sydänkuulla olemassaolostaan. Maderysät laskettiinkin selkäviikkoina jäiden alle. Merikalastajille selkäviikot ovat olleet vuoden ankarinta työaikaa.
Talvennapa
13. tai 14. tammikuuta. Kuten selkäviikkojen nimestä ilmenee, vanha kansa on ajatellut keskitalven muodostavan vuoden ”korkeimman” kohdan, kaaren tai harjan, joka tiettyyn aikaan katkeaa. Tarkka katkeamispäivä vaihtelee kansanperinteessä, mutta Kustaa Vilkuna arvelee, että päivän on alkujaan ollut 13. tai 14. tammikuuta. Päivä on merkitty vanhoihin kalenterisauvoihin, joiden symboliikassa päivän kohdalla oleva kaarimerkki osoittaa, että talven selkä katkeaa ja vuoden pimein aika on ohitse. Kalendaarisesti ensimmäinen talvipäivä eli talviyö alkoi 14. lokakuuta ja ensimmäinen suviyö alkoi 14. huhtikuuta. Näiden välissä sijaitsee 13. tammikuuta talvennapa eli sydäntalvi ja keskikesä 13. heinäkuuta.
Muinaisessa maatalousyhteiskunnassa ei ollut tarpeen ajoittaa vuodenaikojen keskikohtia auringon liikkeiden vaan lämpövaihteluiden mukaan. Viljelijää auringon lakipisteet eivät juuri hetkauttaneet, mutta helle sekä vilu tuntuivat luissa ja ytimissä. Meteorologinen tosiasia onkin, että keli lämpenee yleensä noin kolmen viikon ajan vanhan keskikesän (13.7.) jälkeen ja viilenee kolmisen viikon ajan talvipäivänseisauksen jälkeen. Näiden päivien paikkeille sijoittuvat vuoden lämpö- ja kylmyyshuiput. Talvennapa on siis (tilastollisesti) vuoden kylmintä aikaa.
Sydäntalven perinnettä näkyy myös Heikin (19/20. tammikuuta) ja Paavalin (25. tammikuuta) päivissä. Jollain paikkakunnilla ajateltiin, että Heikki katkaisee talven selän. Kittilässä sanottiin: »Heikki heinänen kurikka, joka taittaa talven selän». Keski-Pohjanmaalla lapsia on Heikin päivänä kehotettu menemään tunkiolle kuuntelemaan, kun talvenselkä paukahtaa poikki. Lapset saivat iltapimeällä juosta ympäri kylää kelloja, kulkusia, ja metalliastioita helistellen ja rummuttaen. Kylän lapset yhtyivät joukkioksi ja kiersivät sitten vuoronsa jokaisen talon kovaa meteliä pitäen; ensin lyötiin kurikalla seinään merkiksi, jotta talven selkä nyt juuri katkesi. Paukahdusta seurasi sitten kova melu, helinä ja rummutus.
Helmikuu
Kuukauden nimi tulee jäähelmistä, joita kuukaudelle tyypilliset pakkaset aiheuttavat suojasään jälkeen. Helmikuu onkin vuoden kylmintä aikaa.
Talvi-Matti
24. helmikuuta. Vanha kansa tunsi Syys-Matin (21. syyskuuta) ja Talvi-Matin. Talvi-Matti on tunnettu myös nimillä Kakara-Matti, Hauta-Matti ja Varis-Matti. Kakara-Matti on saanut nimensä siitä, että talviteillä hevosten jäiset lantakokkareet kalisevat hevosten jaloissa. Varis-Matti kertoo varisten keväisin vilkastuvasta elämästä ja raakkumisesta. Myös metsäkana alkaa Talvi-Mattina vaatimattoman laulunsa.
Karjakartanon piirissä Matti on nimeltään Vasikka-Matti. Entisaikaan lehmiä ei nimittäin astutettu sisäruokintakaudella, joten ne poikivat aina kevättalvella. Matti toi siis ensimmäiset vasikat ja maidon. »Matti se maijon aloittaa, (Syys-)Matti se maijon lopettaa», tiedettiin Savossa. Lampaat myös kerittiin Matin tienoissa, jolloin saatiin varpuvilla eli matinvilla. Säiden suhteen Talvi-Matti oli kevättalven alku. Matin parraksi kutsuttiin räystäiden jääpuikkoja. Sanottiin myös, että Matti heittää kuuman kiven avantoon, koskeen tai kaivoon, millä ilmaistiin, että uutta jäätä ei enää muodostu veden luontaisille liikkumapaikoille. Matti sanottiin myös ensimmäiseksi kevätpäiväksi. Sotkamossa sanottiin, että »Millainen ilma Matin päivänä, sellaisia sitten koko kevät».
Laskiainen
Aikaisintaan 8. helmikuuta, myöhäisintään 7. maaliskuuta. Laskiainen oli ennen kaikkea naisten työ- ja toimialaan kuuluva päivä. Useimmat laskiaisen tavat ja uskomukset kohdistuivat joko naisten käsitöiden raaka-aineisiin: pellavaan, hamppuun ja villaan, tai karjanhoitoon ja naisten kasvattamiin pihan piirin hyötykasveihin, nauriiseen, herneeseen ja papuun. Joulunaika oli miesten, peltoviljan ja hevosten juhla, mutta laskiainen oli taas naisten aikaa. Saman ilmiön voi havaita Virossa, jossa naisten oli kiellettyä tehdä töitä laskiaisen aikoihin. Toisaalta kaikenlainen veistäminen ja hakkaaminen oli myös kiellettyä laskiaisena.
Suomessa kehruut oli saatava päätökseen mieluummin laskiaiseen mennessä, sillä päivän pidentyessä alkoi kankaiden kutominen, joka vaati enemmän valoa. Joka tapauksessa laskiaisena kehrääminen olisi tuonut perheelle epäonnea tulevaisuudessa. Kotiaskareet lopetettiin varhain iltapäivällä, jotta työt olisivat joutuneet hyvin koko vuoden. Mitä varhaisemmin lehmät juotettiin ja ruokittiin, sitä varhaisemmin ne tulivat kesällä metsästä kotiin eivätkä yöstäneet. Saunaan mentiin päivännäöllä, miehet ja naiset kilvan. Jos miehet ehtivät ensin, tuli sonninvasikoita, jos naiset, niin saatiin lehmäisiä. Saunassa ei puheltu, jotta kesä olisi saatu olla rauhassa hyönteisiltä. Kiusoitellen saunassa koeteltiin toisten lujuutta puhumattomuudessa monin tavoin, kuten kaatamalla kylmää vettä selkään. Erityisesti pojat tekivät mielellään tällaisia koiruuksia tytöille.
Vaikuttaa siltä, että laskiaissaunan äänettömyys jäänne ihmisten luona vierailevien vainajasielujen muistamisesta. Laskiaisena ruokailunkin aikana noudatettiin nimittäin äänettömyyttä, joka muistuttaa sitä hiljaisuutta, jota on noudatettu kaikissa vainajajuhlien uhriaterioissa. Karstulassa ripoteltiin ennen illallista pyödälle jauhoja ja suolaa, joihin piirrettiin useita viisikulmia. Sitten käytiin pöytään äänettömänä illallista syömään. Hiljaisuutta koetettiin laskiaisena tavoitella myös aikaisemmalla kylpemisellä ja levolle asettumisella jo päivännäön aikaan, jotta mikään melu ei häiritsisi henkien rauhaa. Ulvilassa mentiin varhain laskiaisehtoona kattojen ja kivien päälle sekä tienristeyksiin henkiä näkemään. Pihtiputaalla oli tapana naisilla oli tapana lakaista rikat lattialta pöydän alle ruokailun ajaksi. Näin ikään kuin koottiin henget ottamaan osaa uhriateriaan. Hartolassa taas uskottiin, että laskiaisena syödessä kasvot tuli aina suunnata etelää kohti.
Laskiaisena ruuassa tuli olla ennen kaikkea rasvaa. Keitettiin siansorkista, herneistä tai pavuista rokkaa, vainajien ruokaa, ja leivottiin ja koristeltiin rasvarieskoja, suuria ja pyöreitä, lämmitettiin rasvamakkaroita ja paloiteltiin väelle kesällä tehtyjä juustoja. Syötiin myös ohrarieskaa sekä ohraleipää, jonka sisään oli leivottu sianlihaa. Mitä enemmän rasva kiilteli sormissa ja suupielissä, sitä paremmin kotieläimet lypsivät ja lihoivat. Ruokaa piti olla yltäkylläisesti, eikä pöytää tyhjennetty koko päivänä. Näin runsauden ajateltiin jatkuvan koko vuodeksi. Muurlassa uskottiin, että laskiaisena piti syödä yhdeksän kertaa joka nurkassa. Tämän kun teki, niin koko vuotena ei tarvinnut syödä paljoa, mutta silti lihoi ja tuli terveeksi ja voimakkaaksi. Ruokailun jälkeen Savossa vietiin sikojen kynsiluut metsään uhripihlajan tai uhrikuusen juurelle, sanoen: »Teidän poikanne näitä jälkiä seuratkoon!», jolla tarkoitettiin, että siat menivät seuraavana kesänä metsään. Sormia ei nuoltu eikä liioin syönnin jälkeen pyyhitty, vaan hyvä laskiaisrasva sai kulua niistä käyttöesineisiin, jopa pellavalankaan. Tämäkin edisti tulevaa pellavan kasvua.
Pellavalla olikin merkittävä asema laskiaisen vietossa. Lattiaa lakaistiin moneen kertaan ja rikat vietiin kauas, jotta pellavapelto olisi pysynyt puhtaana ja kasvanut pitkää vartta. Naiset ottivat puhtaan paidan ylleen ja pukeutuivat muutoinkin valkoisiin sekä sukivat tiheään hiuksiaan, jotta pellavan kuidut olisivat tiulleet valkeiksi ja pehmeiksi. Lasten päähän tehtiin pitkistä kuiduista laskiaispalmikot. Iltapäivällä nuori väki alkoi hurjan mäenlaskun, jonka aikana huudettiin kotitaloon pitkiä pellavia, hienoja hamppuja, nauriita kuin lautasia, räätiköitä kuin nurkanpäitä. Tytöt laskettelivat tukka hajallaan. Ja mitä pidemmälle kelkka lipui, sitä pidempiä tuli pellavista. Joidenkin talojen emännät toivat lapsille mäkeen hyvää maitovelliä. Sellainen talo menestyi.
Paitsi siis pellavalla myös hiuksilla, kampaamisella ja tuhkalla oli asemansa laskiaisen tavoissa uskomuksissa. Laskiaisena neitojen kuului pitää hiuksensa auki ja harjata niitä kiiltäviksi, jotta tulevan vuoden pellavasato onnistuisi. Hirvensalmella uskottiin, että kun laskiaisena kampasi yhdeksän kertaa joka nurkassa, niin pellavista tuli pitkiä sileitä. Viron Hiidenmaalla taas tiedettiin, että jos päivän mentyä mailleen on tyttäriä vielä mäen laskussa, niin on varmaa että heillä hiukset säilyvät sileinä ja pitkinä ja pellavat kasvavat pitkää liinaa. Laskiaisen jälkeen vietettiin tuhkapäivää, jolloin siroteltiin Virossa sikojen silmille tuhkaa, jotta ne eivät näkisi mennä viljapeltoon.
Maaliskuu
Maaliskuun nimi on johdettu maa-sanasta. Maallisessa kuussa maata paljastuu lumipeitteen alta. Kevään joutumista seurattiin »Tapion riihenpuinnista», joka tunnettiin myös honka- eli kaarnatuulen ja metsänkylvön nimellä.
Kevätpäiväntasaus
Aikaisintaan 19. maaliskuuta ja myöhäisintään 21. maaliskuuta. Kevätpäiväntasaus on kurkien paluumuuton aikaa. Aikaa kuvaa sananparsi: »Tasan yöt, tasan päivät, tasan kaksi jalkaistani». Näin sanoo kurki ottaessaan lentoasennon kaukana etelässä kohti pohjoista. Ottavat uistimet ja onget tehtiin kevätpäiväntasauksena.
Monet kevätpäivänseisauksen tavat uskomukset lienevät siirtyneen osaksi kirkollista Marian ilmestyspäivää, Kevät-Maariaa, jota vietettiin 25. maaliskuuta. Kevät-Maariaa pidettiin säiden taitekohtana ja siihen liittyy monia säähän ja muihin asioihin liittyviä enteitä. Marian ilmestyspäivä on ollut tärkeää merkkiaikaa, josta on ennustettu lukemattomin tavoin tulevaa säätä. Laajalti esimerkiksi ajateltiin, että minkä verran lunta oli katoilla Marjana, sen verran vappuna pelloilla. Kevät-Maarian aikoihin tarkkailtiin hauen kutua, metsälintujen soidinta ja kurkien saapumista. Maarian aattoyönä kuunneltiin katolla istuen ääniä ja niistä ennustettiin. Jos kuului soittoa jostakin, siellä vietettiin pian häitä. Jos kuuluu naulojen takomista, tehtiin siellä pian ruumisarkkua.
Virposunnuntai
Viikkoa ennen pääsiäistä. Lapset olivat liikkeillä varhain, kulkivat talosta taloon käsissään kirjavilla tilkuilla koristettuja tuoreita pajunvitsoja, virpoja. Talon emännän tavattuaan he virpoivat häntä kaikille suomalaisille tuttujen lorujen tahdissa. Tapa on kuulunut jo varhaiskristilliseen aikaan, mistä todistaa virpoa-sanan palautuminen muinaisvenäjään. Länsi-Suomessa lapset ovat koonneet »palmuja» eli »pajunkissoja». Savossa on taiteltu lehdettömiä raudaskoivun oksia ja pantu vesiasiaan. Näistä oksista on ennustettu kevään saapumisen nopeutta.
Kiirastorstai
Pääsiäisviikon torstai. Kiirastorstaina karkotettiin tulen, tervansavujen, lehmänkallojen ja muiden avulla talojen pihamailta taikamenoilla kiira, jotta »pahat henget pakenisivat seuduilta pois». Hankasalmella kerrotaan, että isäntä raahasti perässään palavaa tervatuokkosta kartanon ympäri kahdesti myötä- ja kerran vastapäivään. Toinen mies kulki perässä ja löi leppäisellä vitsalla tuohista koko ajan huudellen »Kits kiira metsään!».
Kiirastorstai on ollut erityisesti Hämeessä vuoden parhain siistimispäivä, ei vain huoneiden siivoamispäivä, vaan myös tukan ja kynsien leikkauspäivä. Jossain alueilla pahoilta voimilta suojauduttiin näihin aikoihin vielä polttamalla katajista ja terva-astioista koottuja kitkeränsavuisia valkeita täydenkuun aikaan.
Huhtikuu
‘Huhta’ tarkoittaa kaskea. Huhtikuussa tehtiin metsätöitä ja kaadettiin havupuukaski. Suomen oloissa päästiin vielä huhtikuussa suksilla huhdan kaatoon kaukaisillekin saloille. Kansanomaisia nimityksiä huhtikuulle olivat sulamakuu ja suvikuu, jotka viittaavat leutonevaan säähän. ‘Suvi’ tarkoittaa nimittäin Itä- ja Pohjois-Suomessa talvista suojasäätä. Metsästäjät kutsuivat huhtikuuta kiimakuuksi eläinmaailmasta tekemiensä havaintojensa perusteella.
Suviyöt
12. huhtikuuta ja 14. huhtikuuta välisenä aikana. Jossain vanhassa almanakassa 14. huhtikuuta on nimeltään »Suwi-Päiwä». Suviöitä on kolme. Suvipäivän ja suviyön nimitykset selittyvät muistona ikivanhasta pohjoismaisesta vuoden kahtijaosta, mikä näkyy useimmissa vanhoissa suomalaisissa riimukalentereissa. Huhtikuun 14. päivän kohdalla on puu ylenevin oksin, mutta vastaavasti lokakuun 14. päivän kohdalla on puu alenevin oksin. Vuosi siis jaettiin kahteen puoliskoon, suveen ja talveen. Nämä puoliskot taas jaettiin neljännekseen, jotka olivat 13 viikon pituiset. Siten ensimmäinen suvipäivä oli 14. huhtikuuta, keskikesä 13. heinäkuuta, ensimmäinen talvipäivä 14. lokakuuta ja sydäntalvi 13. tammikuuta. »Suwi-Päiwä» eli siis tavallaan ensimmäinen kesäpäivä. Silloin pojat pyysivät tytöiltä suviryyppyä ja laskettiin olevan sata päivää rukiin leikkuuseen.
Suviyöt on tärkeä merkkipäivä eläinkunnalle. Väitettiin, että kalat lähtevät tällöin liikkeelle, kurjet tulevat jo Keski-Pohjanmaalle saakka, ja västäräkki saapuu kurjen siiven päällä. Varis munii ensimmäisen munansa. Lounaissuomalaisissa kylissä oli tapana, että paimenet kulkivat varhoin aamulla ja soittelivat leppätorvilla ja pukinsarvilla. Sanottiin, että »paimenet soittivat suden suun kiinni».
Huutoyöt ja Jyrin päivä
Huutoyöt 13. ja 22. huhtikuuta, Jyrin päivä 23. huhtikuuta. Pienellä alueella Savossa sekä suvipäivän että Jyrin päivän (23. huhtikuuta) aattoyö on nimeltään huutoyö. Silloin huhuiltiin metsissä: »Hyvä Jyrki, Pyhä Jyrki, pane hurtat kiinni suviöistä talviöihin». Samalla sytytettiin kukkuloille kokkotulia ja paimenet soittivat torviaan. Tarkoitus oli karkoittaa kevätnälkäiset sudet mailta ja halmeilta kesäkaudeksi, sillä päivä on ollut vanha karjanuloslaskupäivä. Vanhalle kansalle karjan laitumelle lasku oli todella juhla, jota juhlistettiin syömällä ja yleisellä ilonpidolla. Päivän sopivalla vietolla ja uhreja tarjoamalla saatettiin vainajain henget suosiollisiksi vuoden viljankasvulle ja karjalle sen laitumelle käydessä.
Keskisellä Pohjanmaalla puhuttiin »jyrynajosta». Lapset ottivat Jyrin päivänä kellot kaulaansa ja juoksivat muutenkin meluten ja melskaten ympäri taloja ja lähimetsiä. Savossa ja Koillis-Pohjanmaalla mukana olivat myös aikuiset, puita paukutellen, ajamassa susia mailta halmeilta. Satakunnassa syötiin Jyrin päivänä rituaalinen toukotöiden alkajaisateria, jonka pääosan muodostivat jouluksi leivotut kylvöleivät. Kalamiehet tiesivät, että Yrjönä alkoi ahvenen kutu.
Jyrin päivänä oli noudatettava hiljaisuutta. Silloin ei kukaan saanut tehdä työtä, hakata, jyskätä tai paukutella ovia. Jopa ovensaranatkin voideltiin, etteivät ne narisisi. Tämä kaikki tehtiin estääkseen ukkosta käymästä kesällä, ettei sato vahingoittuisi. Muuten kyllä huudettiin kovasti. Metsästä ei saanut taittaa Jyrkinä oksaakaan, siitä pysähtyisi muuten koko vuoden kasvillisuus.
Etelä-Savossa toimitettiin Jyrin päivänä uhriateria. Silloin pantiin olutta ja laitettiin ruokaa, joka aamiaisen aikana pantiin pöydälle, mutta ei maistettu, ennen kuin jokaista ruokalajia oli asetettu erilliselle lautaselle, ikään kuin uhriksi. Sitten »juotiin koko päivä ja oltiin työttömiä». Gananderilla on tieto, että Jyrin päivänä uhrattiin maitoa tai kokonaisia maitopyttyjä pyhien puiden alla. Savossa ja Karjalassa vietiin Jyrin päivänä kontillinen piirakoita jonkun uhripuun luo. Siellä tehtiin pihlajainen naula, joka iskettiin uhripuuhun lujasti kiinni, naulaan pantiin sitten kontti riippumaan. Puun juurelle kaadettiin myös juustomaitoa. Jyrin päivänä uhrattiin myös lampaanvilloja.
Ganander sanoo Jyrin olleen kodinhaltija (Hus-Gud), jonka huomassa oli talon perhe ja karja. Eräs kummallinen Jyrin päivän tapa olikin olla antamatta sinä päivänä mitään tavaraa pois talosta. Erään talon isäntä oli ostanut lehmän toisesta talosta ja meni sitä hakemaan. Mutta eipä annettukaan, sanottiin vaan: »Ei tänä päivänä, tulkaa huomenna. Meillä on vanhuudesta asti ollut semmoinen tapa. Jos me nyt annamme, niin meiltä kuolee kaikki lehmät».
Markun päivä
25. huhtikuuta. Markun päivänä riimusauvoissa on peltoauran kuva. Sanottiin: »Markku auran pellolle kantaa, Valpuri käelle kielen antaa». Markku kuuluu siis Yrjön ja Valpurin ohella niihin, jotka Etelä-Suomessa avaavat pellon maamiehelle auroineen äkeineen ja jotka antavat käen kukunnallaan ilmoittaa kesän saapumisesta. Markun päivän – tai pikemminkin Markun yön – tai säitä seurattiin tarkkaan. Jos silloin on pakkasia, niin se tietää jatkuvia kylmiä. Pakkasmerkki tiedettiin niin vahvaksi, että Peräpohjolassa kauppaakäyvät vienankarjalaiset laukunkantajat päättivät matkasuunnitelmistaan sen mukaan. Jos aattoyö oli leuto tai jos satoi tai tuuli henki muualta kuin pohjoisesta, niin luvassa oli hyvä ja lämmin kesä ilman halloja. Niityt tulisivat työntämään heinää, metsät antamaan marjoja ja viljavuosikin tulisi olemaan runsas.
Toukokuu
Toukokuussa tehtiin toukotyöt, valmisteltiin uusi sato: kylvettiin viljaa, kynnettiin ja äestettiin. Luonnossa ja ihmisen elämässä toukokuu oli toivorikasta uuden luomisen kautta. Maan ja vesien avautuminen oli entisajan ihmisille toivonpilkahdus elämän jatkumisesta.
Vapunpäivä
1. toukokuuta. Samoin kuin Jyrin päivänä, vappuna lehmät ja lampaat päästettiin ulos, vaikka lunta olisi maassa. Joillakin paikkakunnilla »kelloteltiin» eli ripustettiin vaatteisiin tiukuja ja juostiin meluten ympäri kyliä. Kurikasta kerrotaan, että aikuiset naiset ripustivat tiukuja hameiden helmoihin ja pukivat ylleen mitä ikinä kummallista löysivät, miehillä oli vain yksi suuri tiuku. Tämä railakka meno edisti maidon saantia. Satakunnassa soitettiin lehmänkelloja ja huudettiin: ”Vappu tuu, Vappu tuu, latoon tuu, tuu-tuun”. Paikoin pidettiin myös huutoyötä, poltettiin tulia ja huudettiin susia pois mailta ja mannuilta. Vappuna kunnnostettiin metsäjärvien rantapuihin ripustetut vesilintujen pesimäpöntöt eli uutut tai hontot.
Ristinpäivä eli Kevät-Risti
3. toukokuuta. Ristinpäivä eli Kevät-Risti. Monin paikoin Suomessa ristinpäivä eli Jumalan veren päivä on ollut vappua huomattavampi tapahtuma. Vainajien henget olivat liikkeellä keväisin. Savokarjalaisella alueella se oli karjan uloslaskupäivä, johon liittyi runsaasti karjataikojen ja muiden maagisten menojen toimituksia. Vielä 1600-luvulla Karjalan taloissa vietettiin ristinpäivänä perhejuhlaa. Perhe polvistui juhlapukimissa talon uhripuun juurelle (tai uhripaikalle), jossa nautittiin rituaalisin menoin sekä olutta että erilaisia ruokia.
Vainajasielut olivat liikkeellä. Tammelassa ristinpäivänä “katseltiin, kun henget ja kuolleet ovat kulkuretkellään”. Silloin ei saanut kukaan ryskätä, ei puhua, muutoin täytyi henkien käydä levottomina koko vuosi. Lattiat peitettiin oljilla, etteivät henget pelästyneet jalkojen töminää. Henkien muistettiin 3., 4. ja 5. toukokuuta. Karjalassa vietiin taas ristinpäivänä kananmuna muurahaispesään. Tämä tuo mieleen karjalaisten uskomuksen kananmunista vainajien ruokana. Virossa ristinpäivä oli Suomen tavoin suurempi juhla kuin vappu. Virolaisillakin päivään liittyy todennäköisiä jäänteitä vainajienpalvonnasta.
Risti on myös kalamiesten päivä. Silloin on saatava kalakeitto vaikka avannosta, muuten pyyntionni kaventuu. Myös metsämiehet ovat tällöin kiertäneet saalismaansa. Teerien soidinpaikoille ristinpäivänä viritetty ansoja. Kevät-Ristin seremoniallisia ruokia ovat aamiaiseksi maitoon keitetty ohrajauhopuuro ja puoliseksi kalakeitto. Kun kaloihin päästiin käsiksi, saatettiin sanoa: »Nyt on Ristin päivä lautasella».
Helatorstai ja Helluntai
Toukokuun 10. päivän ja heinäkuun 13. tai 14. päivän välillä. Helluntaina elettiin kevään ja valon aikaa. Juhlassa vallitsi ilo ja riemu. Kentillä ja vuorilla leimusivat iloiset kokkovalkeat ja niiden ympärillä ihmisparvet laulaen ja tanssien päästivät ilonsa ilmoille. Henkien muistamiseen syksyllä ja talvella kuulunut vakavuus ja hiljaisuus oli tiessään. Pimeänä ja kylmänä aikana sekä ihmiset ja henget kokoontuivat koteihin, mutta nyt heille toimitettiin palvelus pihalla, pelloilla, metsissä ja kedoilla. Helavalkeita poltettiin ylevillä paikoilla. Tulella kutsuttiin suosiollisia henkiä saapumaan iloon ja juhlanviettoon sekä karkoitettiin pahansuopia ja vihamielisiä olentoja. Jyväskylän seudulla kerrotaan, että helavalkea sytytettiin yhdeksästä eri puulajista. Tammelassa taas uskottiin, että kokkovalkeassa ei saa polttaa muuta puuta kuin katajaa ja tervaa. Kokon vieressä laulettiin:
»Kataja ja tervaa
kokon yli leijaa
sauhu että seilaa!»
Helluntaisauna eli lemmensauna oli nuorten neitojen naimaonnen nostattamissauna. Ne nuoret, joilla tällöin ei vielä ole ollut vakinaista sulhasta, turvautuivat tietäjiin. Neito kylvetettiin tietyin menoin ja samalla luettiin voimalliset lemmennostatussanat, jotka alkavat: »Nouse lempi liehumahan, kunnia kupuamahan.» Tytöt sanoivat: »Liiku likka helluntaina, juhannussa et jouva». Tytöt kilpailivat viehättävyydessä kauneimmillaan olevan luonnon kanssa, jottta mielitietty olisi voinut antaa parhaimman tunnustuksen: »Heilani on kuin helluntai». Juuri helluntaina pojat katselivatkin itselleen mielitiettyä. Usein kävi niin, että kesäheilasta tuli morsian ja syksyllä aviovaimo.
Kesäkuu
Kesäkuun nimi ei tarkoittanut alunperin kesää vaan kesantoa. Kesannoksi jätetty pelto piti kyntää kesäkuussa. Suvi on ollut länsimurteissa perinteinen kesän nimitys. Kesää ennen juhannusta vanha kansa nimitti lyhyeksi eli pikkukesäksi, päivänseisauksen jälkeisen pitkän eli isonkesän vastakohtana. Vaikka luonto oli alkukesästä kauneimmillaan, vanha kansa ymmärsi hyvin, että luonnon loisto ei välttämättä merkinnyt ruokavarojen runsautta ihmisille. Sanottiin: »Kesä kerkeimmillään, nälkä närkeimmillään». Pikkukesällä muinaissuomalaiset saivat ravintoa muun muassa koivunmahlasta, väinönputkesta ja nokkosen taimista, mutta ne eivät hävin vieneet huikovaa näläntunnetta. Pikkukesä antoi kuitenkin jo lupauksen leivästä: vilja kasvoi.
Ukon juhla / Ukon vakat / Ukonkunniat / Ukonhäät
Touko-kesäkuussa. Muinaissuomalaiset viettivät alkukesästä Ukon juhlaa tai juhlia. Ukon vakat olivat pitäjän tai yhden tai useamman kyläyhteisön järjestämät uskonnolliset pidot. Vakkajuhlissa uhrattiin vakallinen ruokaa ja juotiin pyhää olutta. Kyseessä oli todennäköisesti juhla sadon ja hedelmällisyyden varmistamiseksi. Ukon juhlan ajankohta on todennäköisesti vaihdellut eri aikoina ja eri paikoissa. Ukon vakkoja vietettiin ainakin kevätkylvön yhteydessä hyvän sääonnen toivossa. Jossain lähteissä arvellaan, että juhlaa olisi vietetty toukokuun 25. päivä, toisissa tapa taas yhdistetään juhannukseen.
Tämä perinne jatkui joka tapauksessa pitkälle historialliselle ajalle asti. Värmlannin suomalaiset viettivät kaksi ukonjuhlaa »touonalkajaisten» ja juhannuksen välisenä aikana. »Pitää tehä ukoinkunnian, niin soa vettä», sanottiin poutakesänä. Ukonkunnioissa talon emäntä teki ukonsupun eli poutatuohisen, jonka avulla tehtiin rituaali veden “ostamiseksi” Ukolta. Ukonkunnioita vietettiin vain juhannukseen asti, ei koskaan juhannuksen jälkeen.
Kun satoi ensi kerran poudan jälkeen, vietettiin uudet pidot: »ukoinkeikkeet» eli ukonhäät. Agricolan kuuluisat humalasäkeet liittyvät luultavasti juuri tähän juhlaan, Ukonhäihin kuului nimittäin voimakkaan oluen nauttiminen ja juhlakunnan humaltuminen. Humaltumisen katsottiin varmistavan hyvä sato-onni. Ukonkeikkeitä seuranneena päivänä kodit siivottiin perusteellisesti.
Juhannus eli mittumaarja tai mettumaari
24. kesäkuuta. Vuoden pisimpiä päiviä kesäpäivänseisauksen (21.6.) tienoilla on kutsuttu pesäpäiviksi. Tällöin yö on lyhimmillään, päivä pisimmillään. Nimitys johtuu siitä, että auringon käydessä vuodenkierron korkeimmalla kohdalla se ikään kuin lepää hetken “pesässä” vuoren onkalossa tai maailmanpuun oksilla. Tämän jälkeen auringon liikerata alkaa taas laskea ja päivät lyhetä. Vanhan kansan sanoin aurinko kääntyy loppuvuodeksi rengin puolelle, talvipäivänseisauksena se siirtyy taas isännän puolelle. Saamelaiset toimittivat keskikesällä uhrin Paeivvelle (Päivällä, auringolle) siten, että sekä miehet että naiset söivät juhannusehtoona auringon kunniaksi. Aterian alkajaisiksi he rukoilivat polvillaan auringolta päivänpaistetta ja menestystä poroille
Juhannuksen aikaan luonto on vehreimmillään ja maan hedelmällisyys voimakkaimmillaan. Tähän aikaan oksien ja lehtien onkin katsottu olevan täynnä hedelmällistä ja myönteistä väkeä. Niiden sirotteleminen asuinympäristöön on tuonut mukanaan hyvää onnea ja kukoistusta. Juhannuksena ihmiset keräsivät kukkia ja tuoreita lehviä, joilla koristeltiin sisätiloja. Asuinhuoneen lattia peitettiin riivityillä haavan lehdillä, seinät ja katto täytetään tuomen, pihlajan tai syreenin oksilla. Pirtin lattioille ripoteltiin raikkaita haavan- ja pihlajanlehtiä sekä kuusenkerkkiä. Lehvien kantaminen sisälle heijastelee jouluista tapaa peittää tuvan lattia oljilla. Virolaiset kokosivat juhannuksena yrttinsä juhannuksena, sillä silloin ne olivat voimakkaimmillaan ja pyhimmillään. Saarenmaalla ripustettiin juhannuskukkia kimppuihin tuvan ympäri riippumaan, jotta ne karkottaisivat pahoja henkiä.
Ulko-oven pieleen kannettiin Suomessa nuoria koivuja. Koristukset koottiin aina aattoiltana ja koristelu suoritettiin vuoden lyhimpänä yönä. Kedon kukkasia, erityisesti kieloja, on myös sidottu seppeleiksi ja asetettu seinille ja ikkunoille. Paimenet koristelivat lehmänsä seppeleillä ja kukilla; vanhin lehmä sai päähänsä tuohiseppeleen. Näillä riiteillä taattiin hyvä karjaonni.
Keskikesän öihin liittyy niin paljon erilaisia uskomuksia ja magiaa. Silloin ihmiset toimittivat salaperäisiä uhritoimituksia ja ennustuksia kaivoilla ja lähteillä. toimitettiin uhreja toimitettiin juhannuksena kaivoilla ja lähteillä. Juhannusyön aikaan on tarkkailtiin erityisesti enteitä karjan ja sadon menestymisestä sekä naimisiin pääsystä. Nuoret tytöt ovat tehneet öisin lemmentaikoja. Jos neito esimerkiksi kieriskeli alasti kasteisessa viljapellossa, oli varmaa, että sulhanen ilmaantui vuoden kuluessa.
Keskikesän öinen kasteen uskottiin olevan erityisen väkevää ja sitä pyrittiin keräämään talteen ennen auringonnousua. Kaste paransi tauteja ja edisti hedelmällisyyttä. Sanottiin, että »Juhannuskaste se lantut kasvattaa». Kaste kohensi myös myös kauneutta. Jos ennen auringonnousua pesi kasvonsa kasteella, koko suvena ei ruskettunut. Entisaikojen kauneuskäsityksissä rusketusta pidettiin nimittäin rumana, naisihanne oli pitkä ja vaalea, niin hipiältään kuin hiuksiltaankin. Tytöt kävivät myös lemmensaunassa, joka oli täynnä tuoreen vihdan ja kukkien tuoksua. Kylvettäjinä toimivat vanhat tietäjä-ämmät (ämmä tarkoitti ennen vanhaan juuri naispuolista tietäjää), jotka lukivat pitkiä ja kaunissanaisia loitsuja.
Juhannuksena poltettiin myös kokkoja. Juhannuskokot olivat taas alunperin itäsuomalainen tapa, joka yleistyi muualla Suomessa 1800-luvulta lähiten. Suomessa tulia on tosin poltettu vanhastaan ainakin eri kevätpyhinä ja syksyisin kekrin aikaan. Kustaa Vilkuna arvelee keskikesän kokkoja poltetun kyläyhteisöjen toimesta jo rautakaudella. Kunnian kokon sytyttämisestä sai kylän vanhin. Kylän väki kokoontui tulen ääreen valvomaan ja viettämään aikaa, poisjääminen merkitsi sekä oman että koko yhteisön onnen vaarantamista. Juhannuskokkojen polttamisella on siis ollut sama merkitys kuin helavalkeiden poltolla, eli vahingollisten henkien karkoittaminen ja puolustautuminen niiden tuottamia vahinkoja, varsinkin tauteja ja kipuja vastaan. Puhdistava tuli toi onnea. Juhlatulien on katsottiin edistävän viljelyskasvien, kotieläinten ja ihmisten hedelmällisyyttä sekä menestystä ja torjuvan pahaa. Tulien ympärillä karkeloitiin ja leikittiin. Pohjanmaalla koko juhannusyö tanssittiin viulunsoiton tahdissa.
Sämpsän päivä
27. kesäkuuta. Sydänkesällä viljapelto lainehti hiljalleen suvituulessa. Viljanhaltijaa muistettiin jyvän sikiämisen edistämiseksi. Elämä oli uudistettava, saatava uusi sato, uusi viljakerto. Runoilla Sämpsä kutsuttiin »toukoja tomuttamaan» eli levittämään toukoviljojen siitepölyä- eli tomua, pölyttämään viljaa. Ukolta rukoiltiin sadetta ja Sämpsä nostatettiin riittirunoilla vuoteeltaan viljakasveja hedelmöittämään.
Itu- eli hikiperjantai
Juhannuksen jälkeinen perjantai. Nauris kylvetään maahan.
Heinäkuu
Heinäkuu on kesän lämpimintä aikaa, sydänkesän kuukausi, silloin kerätään heinä karjalle ja hevosille.
Kukkasten päivä
2. heinäkuuta. Työkalenterissa päivä on nimeltään Heinä-Maija. Silloin alkoi heinänteon valmistelu. Hämeessä päivää kutsuttiin kukkasten päiväksi. Silloin poimittiin kukkia erilaisia tarkoituksia varten kuten kasvivärjäykseen. Kukkasten päivän yö oli samanlaista otollista aikaa lemmentaioille kuin juhannusyö. Jos Heinä-Maijana satoi, niin uskottiin satavan koko kuun tai ainakin kaksi viikkoa.
Heinäpäivä (so. Marketan päivä)
12. tai 13.7. heinäkuuta. Heinänteko alkoi. Kalenterisauvassa on haravan kuvan. Silloin aletaan korjata heiniä. Isäntä ja niittymiehet ottivat »matoryypyn» ennen heinään lähtemistä. Päivä on myös herne- ja papumaan tarkkailupäivä. Sanotaan: »Sinä vuonna papuja tulee, kun papumaa Marken päivänä on marjametsän väärtti».
Karhunpäivä (keskikesä)
13. heinäkuuta. Karhunpäivää on vanhastaan pidetty keskikesänä, se on lämpövuoden huipentuma. Talvennavan, keskitalven aikaan (13. tammikuuta), karhu käänsi kylkeään ja sanoi: »Yö puolessa, nälkä suolessa». Keskikesä oli toinen karhun merkkipäivä. Virolaisille heinäkuu oli »karhunkuu», koska karhu oli syntynyt silloin. Karhulle osoitettiin uhreja ja kunnioitusta, jotta karhu ei aiheuttaisi vahinkoa ihmisille.
Ukon pyhä / Ukon päivä
25. heinäkuuta. Uimavedet alkavat viilentyä, kaura alkaa kasvaa. Kesän korkein piste sivuutetaan. Yöt pitenevät ja tummuvat. Syyskesä alkaa. Ukon pyhä paljastaa myös elonkorjuun sään. Jos tänään ei sada, tulee hyvä loppukesä. Jos taas sataa, niin sade kastelee maata useina päivinä perätysten. Lattiat puhdistettiin ja niille ripoteltiin lehtiä kuten juhannuksena. Töitä sai tehdä korkeintaan iltapäivällä. Melua ja kolinaa vältettiin. Silloin ei myllyjä käytetä, viljaa ei puida, kangasta ei kudota, lankoja ei kehrätä, eloa ei leikata eikä talkoita pidetä. Jos näitä töitä ei välttänyt, niin salama saattoi polttaa heinät. Työkalenterissa päivä päättää heinänteon. Metsästäjille Ukon päivä aloitti hanhien ja muiden vesilintujen suurpyynnin. Pyyntitoimissa heinäisillä rannoilla ja nevoilla tarvittaa aseeksi vain hangasverkko ja kadikka sekä apuriksi kokenut koira, joka ajeli lintujen hankaaseen. Ennen Ukon pyhää ei ollut sopivaa lähteä vesilintujen pyyntiin.
Ollinpäivä
29. heinäkuuta. Ollinpäivä oli heinänkorjuun lopettajaisjuhla, jota vietettiin työttömyydellä ja hiljaisuudella. Pyhitetty lammas tapettiin ja syötiin. Sen kera nautittiin juhlaa varten valmistettua olutta ja viinaa. Lammas oli »villavuona» eli keritsemätön keväinen karitsa. Tarkoituksena oli karjaonnen varmistaminen. Lampaan veri annettiin kiitosuhriksi talon suojelushengille. Ollinpäivänä ei saanut niittää, sitä vähemmän korjata heiniä, ettei karhu vahingoittaisi karjaa. Lammasta sisään kannettaessa piti lepän- ja kuusenoksilla pirskottaa vettä kynnyksen yli. Ennen kuin ruokia ja juomia maistettiin, annettiin pieni uhri penkinnurkkaan pöydän päähän ja lattialle sekä juhannusiltana pystytetyn aattokoivun alle. Tämä uhrin »maanhaltijalle» toimitti emäntä, joka sitten kaatoi ruuasta ja juomasta aattokoivun läpeen, jonka hän peitti vaatteella siksi aikaa, kun väki söi. Ollinpäivää saivat osallistua vain talossa pidempään asuneet, eivät siis edes palvelijat, vävyt ja miniät, jos he eivät olleet kauan asuneet talossa. Ollin päivän pidoissa syötiin myös maitovelliä ja sirppijuustoa.
Elokuu
Elokuun eli kylvökuun tärkeimpiä tapahtumia olivat rukiinkylvö ja elonleikkuu. Uskottiin, että öiset äänettömät salamat, »kalevantulet» eli »elovalkeat», jouduttivat satoa.
Laurin päivä
10. elokuuta. Laurin päivä on heinänteon viimeinen päätöspäivä, silloin viimeistään heinien pitää olla ladossa ja ladonoven lukossa. Lauri on myös ensimmäinen rukiinkylvöpäivä. »Lauri vakkaan», sanottiin. Laurina herneen ja pavun pitäisi olla lautikalla eli litukalla. Usein lapset pääsivät jo maistelemaan palkokasveja Laurina. Lauri on ollut myös ensimmäinen uusien perunoiden syöntipäivä; sitä ennen oli sopimatonta nostella keskenkasvuisten perunoiden juurikimppuja.
Ilmojen puolesta Lauria pelättiin, puhuttiin Laurin hallasta ja vilusta, jopa pakkasesta. Päivän jälkeen kesä alkoi olla lopuillaan: puut eivät enää kasvaneet, lehdet alkavat kellastua, joten vihtoja ei voi enää tehdä. Laurin öinä nähdään paljon tähdenlentoja. Kansa puhui »Laurin kyynelistä». Pääskyset, kurjet ja villihanhet alkoivat kokoontua Laurista alkaen laumoihin. Lampaiden kesävilla kerittiin. Vanhat eränkävijät virittivät ensimmäisen paulan Laurina. Lauri on myös monien parannustaioissa tarvittavien ainesten ottopäivä. Laurin päivä oli myös paimen juhla. Silloin paimenilla oli vapaa päivä ja he saivat jokaisesta lehmästä juustokimpaleen, Laurin juuston.
Perttylin päivä
24. elokuuta. Perttylinä yöt ovat pimenneet ja muuttuneet hallanvaaraisiksi ja muuttolinnut alkavat suunnata etelään. Vedet jäähtyvät, mustikat ovat parhaimmillaan ja keltaisia lehtiä näkyy yhä enemmän puissa. Nautitaan viljellyn maan antimista. Pellava kerättiin talteen, samoihin rakennuksiin käytetyt sammalet ja humalan kukinnot. Metsälintujen pyynti alkoi, jäniksen pauloja viriteltiin ja Peräpohjolassa ryhdyttiin peuran pyyntiin. Perttyli ennusteli syyskauden ilmoja. »Mitä päivä Pärttylinä, sitä sää sinä syksynä». Erityisesti kylmän ja sateisen kesän jälkeen saattoi Perttylin aikoihin saattoi alkaa »Pärttylin pikkukesä» eli »akkain kesä», pieni poutajakso, joka toi kesän hetkeksi takaisin. Lämpimät ja kosteat syyspäivät tuovat näkyviin ilmassa, puissa ja maan pinnalla kimeltelevät hämähäkin seitit. Niistä sanottiin, että »maa on kiimassa» tai että »maa suonii».
Syyskuu
Vanha kansa nimesti monta syksyn alkupäivää. Syksyn ounasteltiin alkavan jo Laurina tai Perttelinä, mutta viimeistään syyskuu toi syksyn perille. Vuodet eivät ole veljeksiä, joten syksy saattoikin alkaa luonnossa eri vuosina hieman eri aikoina. Syyskuussa tähyiltiin yötaivaan linnunrataa, josta ennustettiin talven luonnetta. Linnunradan korkein kohta edustaa keskitalvea, läntinen pää kevättalvea; haarain kohta on Matin päivän seutua helmikuussa. »Missä tähtiä enempi, tulee lunta, missä tähti vähempi, tulee selkeätä», ajateltiin.
Syys-Matti
21. syyskuuta. Syys-Matti on Kevät-Matin syksyinen veli. Veljekset toimivat usein yhdessä. Syys-Matti muun muassa aloitti talven puhdetyöt ja Talvi-Matti lopetti ne. Uudellamaalla kerrottiin, että karhu nukkuu Matista Mattiin. Matti myös aloitti ja lopetti maidon, eli entisaikaan lehmät olivat syys- ja sydäntalven ummessa. Syys-Mattina kaivettiin perunoita ja nauriita. Sanottiin, että »Matti naurismaalle valkian tekee» eli tällöin paistettiin haudikkaita. Mattina siirryttiin pelloilta jo osittain pihan piiriin. Naiset aloittivat talviset käsityönsä. Matin tienoissa suoritettiin myös suuri syysteurastus.
Mikkelinpäivä / Pässinpäivä
29. syyskuuta. Vuotuisen sadonkorjuun lopullinen päätepiste. Naiset siirtyivät tupatöihin ja viimeininkin sato korjattiin talteen. Karjan laiduntaminen lopetettiin mikkelin aattona ja lehmät vietiin talvisijoilleen navettaan. Samalla emännät suojasivat karjan taioilla talvikaudeksi. Myös hevoset tuotiin ulkolaitumilta tallille. Teurastettiin jo syntyhetkellä uhriksi valittu mikkelinlammas, jonka sisälmykset ja veri vietiin talon uhripuun juurelle, pää ripustettiin puuhun ja osa keitosta vietiin navettaan; muun lihan väki nautti juhla-ateriana oluen ja muiden höysteiden kera. Uhrilla varmistettiin lammasonni. Mikkelinpässin luut oliva taikakaluja, niitä nuottamiehet asettivat apajoihinsa, jotta kalaonni olisi suosinut. Mikkelinpäivän ilman uskottiin määrittelevän säät kekriin asti.
Lokakuu
Kuun nimi tulee loasta, loskasta. Lokakuun luonteesta kertovat vanhat nimitykset lokakuu, likakuu ja ruojakuu. Öiden pituus ja pimeys alkaa todella tuntua. Sumut ja pilvet pimentävät päivää. Sateet tuovat lokaa teille. Lokakuun säätä pidettiin syyskuun vastakohtana. Jos syyskuussa satoi, lokakuussa oli kuivaa. Jos syyskuu oli lämmin, lokakuu oli kylmä ja niin edelleen. Pihlajasta sanottiin, että se ei kanna kahta taakkaa. Jos pihlajassa on lokakuussa paljon marjoja, tulee sateinen syksy ja sen seurauksena vähäluminen talvi.
Talviyöt
13., 14. ja 15. lokakuuta. Talviyöt ovat kesäisten suviöiden vastapari. Lokakuun 14. päivänä vuoden kesäpuoli vaihtui talvipuoleksi, aivan kuten huhtikuun puolivälin suviyöt lopettivat vuorostaan talvikauden. Maan jäätyessä ja routaisten peltojen jäädessä huomio keskittyi kotovainioilta asuinpihaan ja tupaan, toisaalta riistamaille ja metsähakkioille. Ensimmäisenä talvipäivänä ennustettiin eläinten sisälmyksistä talven säätä.
Simon päivä
28. lokakuuta. Simon päivänä maa ja pienet vedet alkavat lopullisesti jäätyä. Erään vanhan tiedon mukaan Simo on »korttopäivä», pahan onnen päivä, jolloin ei sopinut mitään suurempaa tai vaativampaa työtä aloittaa. Simon päivänä siian, muikun ja kutulohen kalastus oli parhaassa käynnissä ja syyskalastuskausi vilkkaimmillaan.
Lähteet
Christfried Ganander, Mythogia Fennica
Juha Nirkko (toim.), Juhannus ajallaan. Juhlia vapusta kekriin
Toivo Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri
Toivo Vuorela, Kansatieteen sanasto
Julius Krohn, Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus
Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto
SKS, Vanhat merkkipäivät
Silja Ahlsved, Ajastaika – Tietoja, muistoja, uskomuksia
Martti Haavio, Suomalainen mytologia
Uno Harva, Suomalaisten muinaisusko
