Taivaankannen takojat

Kaikki blues-diggarit tietävät Robert Johnsonin legendan. Kerrotaan, että nuorena kuollut Johnson myi sielunsa paholaiselle tienristeyksessä tullakseen maailman parhaaksi muusikoksi. Ja sellainen hänestä monien mielestä tulikin. Amerikkalaisessa kansanperinteessä onkin annettu neuvoja maagisen hyvää soittotaitoa halajaville muusikoille. Ota kitarasi mukaan, sanottiin, ja mene hieman ennen keskiyötä tienristeykseen. Näppäillessäsi kitaraa paikalle saapuu iso musta mies. Anna hänen ottaa kitarasi ja soittaa sillä. Kun musta mies lopulta antaa kitaran takaisin, osaat soittaa mitä tahansa ikinä haluatkin. Mutta muista – sielusi on nyt hänen omaisuuttaan.

Joidenkin arvioiden mukaan tämä demoninen musta mies ei olekaan kristillinen paholainen, vaan afrikkalaisjuuristen uskomusperinteiden Papa Legba. Legba on kujeileva jumala (trickster), joka hallitsee sisäänkäyntejä ja tienristeyksiä. Henkisellä tasolla Legba on viestinviejä ja välittäjä ihmisten ja henkimaailman välillä. Vain Legban luvalla kuolevaiset saavat yhteyden jumalallisiin voimiin; hän avaa ja sulkee tuonpuoleisen portit. Legban hahmo tunnetaan afrikkalaisten diasporan seurauksena Karibian alueiden kansanperinteissä ja neworleansilaisessa voodoossa sekä syvän etelän kansanuskomuksissa. Tätä perua lienee Robert Johnsonin legendakin.

On syytä huomata, että tienristeys on merkittävä paikka muissakin kuin pelkästään afrikkalaisjuurisissa perinteissä. Tienristeyksen symbolinen merkitys vaikuttaa olevan sen tavassa yhdistää ihmisten ja jumalten maailmat toisiinsa. Ei siis ihme, että tuonpuoleiseen viestejä vievää Legbaa mennään tapaamaan juuri tienristeykseen. Eikä Legba ole ainoa, joka siellä ihmisiä odottaa. Moni suomalainenkin on varmasti matkoilla ollessaan nähnyt kolmen tien risteyskohtiin pystytettyjä Neitsyt Marian alttareita. Näitä kynttilöiden, kukkien ja pienten paperilappusten koristamia alttareita näkee varsin yleisesti katolisissa maissa.

Kuten ehkä jo arvasittekin, maagisia tienristeyksiä esiintyy myös suomalaisessa perinteessä. Esimerkiksi eräässä tai’assa parannetaan maidottomaksi kirottua lehmää käskemällä pahoja voimia poistumaan ja komentamalla lehmää “hakemaan maitonsa manalta”. Kyse on siis eräänlaisesta vaihdosta henkimaailman kanssa: pahat henget käsketään takaisin tuonpuoleiseen ja maito haetaan sieltä pois. Tai’assa tämä symbolinen “palautus” suoritetaan kouriintuntuvalla tavalla juuri kolmen tien risteyksessä.

Jos lehmästä katoaa maito, niin on lehmä vietävä maakivelle eli alakivelle. Sitten otetaan kolme pohjaeli pintapärettä (pohjapäreiksi sanotaan juuri puun kaarnan alta kiskottuja päreitä), uuniluuta ja kolme veistä, jotka sidotaan nippuun ja pistetään tuleen. Lehmä kierretään sillä kahdesti myötäpäivään ja kerran vastapäivään, loihtien:

Veitset otetaan pois roihdusta, ja palavat päreet sekä uuniluuta viedään kolme tien risteykseen ja heitetään vasemman olan yli.

Joiden kansanuskomusten perusteella myös Suomessa tienristeyksiin on menty tapaamaan henkimaailman vieraita. Esimerkiksi Ulvilassa oli tapana kävellä varhain laskiaisehtoona kattojen ja kivien päälle sekä tienristeyksiin henkiä näkemään. Lisäksi ainakin yhden uhripaikan tiedetään sijainneen kolmen tien risteyksessä. Kuhmoisten Puukkosten kylästä tallennetun perimätiedon mukaan erään suuren mäen vierellä kolmen tien risteyksessä oli vanha uhripaikka, jossa uhrattiin metsän jumalalle. Legenda kertoo, että Kuhmoisten ensimmäinen (sittemmin tuhoutunut) kirkko rakennettiin keskiajalla juuri tuolle paikalle.

Uhrien antaminen jumalalle kolmen tien risteyksessä sopii mielestäni hyvin yksiin lehmäloitsussa kuvattuun (ja siis maailmanlaajuisesti tunnettuun tapaan) tapaan käsittää tienristeydet nimenomaan ihmisten ja henkimaailman välisen yhteyden paikaksi. Toisin sanoen, kolmen tien risteys on eräänlainen sisäänkäynti tuonpuoleiseen. Yhtymäkohdat suomalaisen, afrikkalaisen, amerikkalaisen ja katolisen kansanuskon kesken ovat tässä suhteessa varsin hienoja. Kolmen tien risteyksessä kohtaavat Papa Legba, Neitsyt Maria, Tapio ja Robert Johnsonin haamu.

Tässä loitsu pakkasen aiheuttamia vikoja vastaan (Suomen kansan muinaiset loitsurunot). Huomionarvoisaa on muinaissuomalaisten tapa käsittää koko luonto persoonalliseksi ja ihmisen tunteisiin osallistuvaksi. Pakkasta puhutellaan ja uhitellaan kuin ketä tahansa elävää olentoa. Pakkasta vaaditaan korjaavan pahat tekonsa tai niistä kerrotaan emolle. Kun puhutaan pakkasesta, niin olennon emo ei taida olla kuka tahansa äitimuori, vaan itse pimeän Pohjolan (vainajalan) emäntä.

Pakkanen Puhurin poika,
Talvipoika hyyhetyinen,
Jo rikoit ihon imeisen,
Turmelit emosen tuoman,
Vaimon kantaman kaotit;
Meni mies mehettömäksi,
Uros uimenettomaksi.

Enemp’ on emolla huolta,
Vaiva suuri vanhemmalla,
Pahoja parantaessa,
Tammottaissa taikioita,
Kun poika pahoin tekevi,
Lapsi tuhmin turmelevi.

Paitsi loitsusanoin, pohjoisen kansat ovat hoitaneet paleltumia perinteisesti hieromalla, mutta nykylääketiede kieltää tällaisen hoitomuodon ankarasti. Erään lähteen mukaan paleltumia on kansanlääkinnässä hoidettu muun muassa piharatamon lehdistä tehdyllä hauteella.

Elollistettu pakkanen tuo mieleen venäläisen perinteen Pakkasukon (Ded Moroz) eli venäläisten vastineen länsimaalaiselle joulupukille (Santa Claus). Pakanallisella ajalla Pakkasukko oli loitsussa kuvatun pakkasen kaltainen ilkeä henki, joka palellutti ihmisiä ja ryösti lapsia. Pakkasukko oli sukua slaavilaisille tuulen, talven ja alisen maailman jumalille, jotka kaikki elementit ovat läsnä myös meikäläisen pakkasen emon, Louhen, hahmossa.

Aikojen kuluessa, ortodoksisten perinteiden ja pyhän Nikolauksen tarinan vaikutuksesta Pakkasukosta tuli lapsiystävällinen hyväntekijä. Nyky-Venäjällä Pakkasukko tuo uutenavuotena lapsille lahjoja yhdessä lapsenlapsensa Lumitytön (Snegurotška) kanssa.

Puiden kansa -teoksen sivuilta löytyy mittava tietopaketti Suomen ja Karjalan pyhistä puista. Nuo tiedot ansaitsevat tulla julkaistuksi tässäkin blogissa. Olen kirjoittanut aiemmin puidenpalvonnasta (klik, klik, klik). Alla olevasta listauksesta puuttuu Haarun-Matin kuusi Kurussa, jota kävin ihmettelemässä viime talvena. Puiden kansan sivuilta löytyy tietoa myös virolaisten pyhistä puista ja hiisistä, mutta julkaisen nuo tiedot erillisenä viestinä.

Alla oleva on siis suoraa lainausta.

—

PUITA

Paikkaan liittyi uskomus, että kun puut kuolevat tulee maailmanloppu. Kokemäenjoelta tulevalta matkaajalta kysytäänkin: “Vieläkö Pyhänkorvan kuuset kasvavat?”

Theodor Kittelsen – Pesta i trappen (1896)

Lueskelin šintolaisten tavoista. Šintolaisille kuollut ruumis on epäpuhdas, vaarallinen ja voimakas. Kuolleen ruumiin vaurioittamista pidetään vakavana rikoksena. Tästä syystä šintolainen voi olla vastahakoinen allekirjoittamaan elinluovutustestamenttia tai paperia, joka oikeuttaa hänen ruumiinsa käytön tieteelliseen tutkimukseen kuoleman jälkeen. Vallitseva länsimainen näkemys sen sijaan on kutakuinkin se, että ruumis on pohjimmiltaan biomassaa siinä missä mikä tahansa muukin asia. Jos ihminen on siis eläessään ollut myötäsukainen ruumiinsa käyttämiselle, niin vainajan leikkelyssä ei ole sinällään mitään väärää.

Muinaissuomalaisten käsitykset olivat tietysti lähempänä šintolaisuutta kuin modernia länsimaista ajattelua. Kuollut ruumis oli vaarallinen ja tabu. Tätä vaarallisuuden tunnetta ei voi järjellistää joksikin “primitiivisten” ihmisten tiedostamattomaksi bakteerikammoksi, vaan ruumiin vaarallisuuteen liittyi puhtaasti yliluonnollisia ja myytillisiä käsityksiä. Uskottiin kalmaan, jonka saattoi saada vainajille kuuluneista tai heidän yhteydessään olleista esineistä tai vedestä, jolla vainaja oli pesty. Kalma saattoi tarttua kalmistoista, luurangoista tai ruumislaudoista, joilla vainaja lepäsi. Vesikalman saattoi saada paikasta, johon joku oli hukkunut. Mutta erityisen pelätty oli keskosen kalma. Sen uskottiin tarttuvan paikasta, johon oli laitettu liian aikaisin syntyneen lapsen ruumis. Kalman tartunta eli kalmannenä ilmeni mielenvikaisuutena, sekavuutena ja hermostuneisuutena. Sairastuneen ruumissa kalman merkkinä saattoi olla esimerkiksi märkivä haava. Kalma parannettiin lähettämällä se takaisin kuolleiden valtakuntaan. Tietäjän taioissa kuolleiden valtakuntaa edusti konkreettisesti hautausmaa ja myytillisesti Tuonela, pohjoinen ja maanalainen. Siksi kalmaa parannettiin esimerkiksi pesemällä sairastunut pohjoiseen tai auringonlaskuun päin virtaavasta purosta otetulla vedellä ja kantamalla pesuvesi sitten hautausmaalle. Pestessä manattiin kalmaa poistumaan.

Mene, kalma, karsinaan
Alle kylmän kynnyshirren,
Alle kauhean katoksen
Ihosta inehmo raukan,
Karvasta emon kapehen,
Emon tuoman ruummihista!
Ei sinulla sijoa täällä,
Ei aikasta asuntoa,
Ei tahota tarpehella,
Ei himolla hopeankana.

Kuolemaan liittyvät henget, haltijat ja vainajat yhdistyvät uskomuksissa kalman väeksi. Siinä missä esivanhemmat olivat tuttuja ja kunnioitettuja kuolleita, kalman väki eli kirkon väki taas parveili kalmistossa epämääräisenä ja pelottavana haamujen joukkona. Kalman väen lähettyvillä tuli olla hiljaa eikä hautausmaalla sopinut nauraa eikä juosta, sillä loukatut tai häirityt vainajat saattoivat vihastua loukkaajalleen. Vihastunut kalman väki aiheutti loukkaajalleen sairauksia. Toisaalta hurjaluontoinen tietäjä saattoi ostaa hautausmaan haltijalta kalman väkeä omaan palvelukseensa. Tämä oli kuitenkin vaarallista, koska toisinaan kalman väki otti ylivallan isännästään tai emännästään. Joidenkin uskomusten mukaan kalman väki saattoi vaeltaa hautausmaalta hakemaan kuolettavasti sairasta ihmistä Tuonelaan. Yleensä (onnekseen) tavalliset ihmiset eivät nähneet tätä synkkää kulkuetta, mutta kuolemansairas itse, tietäjät ja eläimet saattoivat aistia kulkevan kuoleman.

Vanha kansa uskoi saunan parantavaan voimaan. Terveyssaunassa parannettiin sairauksia, poistettiin kipuja ja nostatettiin neitojen lempeä. Seuraavaksi käyn läpi muutamia saunaan yhdistettyjä jumalia ja haltijoita. Kirjoituksen lopussa on Lönnrotin kuvaus tyypillisestä saunaparannuksesta.

Toisinaan saunaan astuttaessa ihmiset osoittavat loitsusanat suoraan löylyn hengelle ilman mitään jumalnimiä.

Terveh löyly,
terveh lämmin,
Tervehytty tegemäh,
Rauhuttu ragendamah!

Toisessa toivotuksessa löylyä pyydetään lyömään kiukaan kivien läpi.

Lyö löyly, lähätä lämmin,
Läpi kiukahan kivien,
Läpi seinän sauman sammalien!

SKS:n julkaisussa nimeltä Muinaisia loitsurunoja Lönnrot tietää kertoa “saunalöylyn siittäjäksi” ilman tyttären, usvan ja sumun haltian Auterettaren. Samassa yhteydessä Lönnrot mainitsee Auterettaren miehisen vastaparin Auterisen, joka on “saunalöylyn isä ja sen haltiaki”. Auteretar ja Auterinen on johdettu sanasta auer eli autere, joka tarkoittaa ilmassa leijuvaa aurinkoutua. Usvan ja sumun haltijan liittäminen saunalöylyyn on luonnollista, etenkin jos otetaan huomioon, että muinaisajan saunat olivat savusaunoja aina 1800-luvulle asti, jolloin savuhormilliset rakennukset löivät itsensä läpi maaseudulla. Saunan löyly on siis “poika Auterisen”.

Terve löyly, terve lämmin,
Terve tervehyttäjälle!
Löyly on poika Auterisen,
Auterettaren tekemä.
Tule löylyhyn Jumala,
Isä ilman lämpimähän,
Tekemähän terveyttä,
Rauhoa rakentamahan;
Luohuttele liika löyly,
Liika lämmin pois lähetä,
Läpi vintilän lävestä,
Napakairan kaivamasta!

Suomalaisen kansankulttuurin kerääjä Christfried Ganander taltioi 1700-luvulla runon, jossa Auterisen seurana mainitaan Väinämöinen ja Maaria.

Löyly poika Auterinen,
Auterettoman tekemä.
Hiki vanhan Väinämöisen,
Herran hengestä hyvästä
Neityt Maaria emoinen,
tule saunahan saloa
ilman uxen ulvomata,
saranan narajamata!

Väinämöinen onkin vahvasti kytköksissä saunan mytologiaan. Menneinä aikoina tietäjät paransivat usein tauteja nimenomaan saunassa. Väinämöinen on ensimmäinen tietäjä ja parantamisen jumala. Hän lämmitti ensimmäisen saunan ja voitti sen avulla Pohjolasta tulevat sairaudet ja kaaoksen. Sauna antaa Pohjolan vastapainona ihmisille sekä terveyden että rauhan.

Saattoi saunan lämpimäksi
Kivet löylyn lyötäväksi
Puuhu´illa puhtahilla
Ve´en tuomilla haloilla

“Tule nyt löylyhyn, jumala
Iso ilman, lämpimähän
Tekemähän terveyttä
Rauhoa rakentamahan.”

Tervan synty kertoo, että terva on Väinämöisen hikeä. Parantavan saunan löyly — “hiki vanhan Väinämöisen, henki nuoren Joukahaisen” — saadaan tervaisista puista. Eräässä runossa Joukahainen jopa laulaa Väinämöisen tervaskannoksi. Tervaisten puisten lisäksi myös Ukon pyhä puu pihlaja sopi terveyssaunan lämmitykseen samoin kuin kataja. Ukon merkitys korostuukin saunan lämmityksessä: parhaiksi lämmityspuiksi katsottiin ukkosen särkemät puut. Myös aallon rannalle ajamat puut kelpasivat. Kylpyvesti otettiin pohjoiseen päin juoksevasta joesta tai purosta. Toisinaan vettä haettiin läheisestä koskesta tai hyvästä lähteestä. Lähteestä vettä otettaessa vesi “ostettiin” lähteen haltijalta uhraamalla lähteeseen kolmasti kultaa vuolemalla. Saunaan vettä haettaessa on rukoiltu “veen tyttöä”.

Veen tyttö,
Veen entinen emäntä,
Nouse mun kansan kapisemaan
Tervettä tekemään,
Rauhoa rakentamaan
Lähe kanssani kylään!

Väinämöisen lisäksi toinen myyttinen saunan lämmittäjä on Ilmarisen sisar Annikki. Annikki lämmitti veljensä pyynnöstä “metisen saunan metisellä mättähällä”, mutta en tiedä voiko häntä yhdistää saman nimiseen Tapion tyttäreen (“simasuu Tapion neito, utupaita, hienohelma, vaimo valkeanverevä”), joka Lönnrotin mukaan kaitsi Tapion karjaa eli metsän eläviä.

Virkki Seppo Ilmarinen:
“Annikki sisäryeni,”
Vanhin vaimon kantamista,
Ensimäin’ emän aloista,
Lämmitä metinen sauna
Metisellä mättähällä,
Puilla tuulen tuittamilla,
Ukon ilman särkemillä,
Veen tuomilla haoilla!”

Annikki sisäryehen
Lämmitti metisen saunan
Metisellä mättähällä,
Puilla tuulen tuittamilla,
Ukon ilman särkemillä,
Veen tuomilla haoilla;
Saatto saunan lämpymäksi
Puilla tuulen tuittamilla,
Ukon ilman särkemillä,
Veen tuomilla haoilla;
Kivet koskesta kokosi,
Kanto vettä lähtehestä,
Käski veikon kylpemähän.

Eräässä kalmanpoistatuksessa mainitaan Väinämöisen ja Maarian lisäksi yllättäen Lemminkäinen.

Puun löyly, kivosen lämmin,
Hiki vanhan Väinämöisen,
Neitsyt Marian makeja maito,
Mesileipä Lemmingäisen,
Simana sisälle mänkos,
Metenä vatsahan valuos
Kipehille voitehiksi,
Vammoille valevesiksi!

Oma arveluni on, että “Lemminkäisen mesileipä” tarkoittaa mehiläispesää; toihan mehiläinen Lemminkäiselle parantavan voiteen taivaasta. Vastasyntyneen lapsen pesuveteen on nimittäin Lönnrotin mukaan asetettu mehiläispesä, jotta lapsesta kasvaisi lempeäluonteinen. Lemminkäisen toisintonimi “lieto” tarkoittaa jotakuinkin pehmeää tai lempeää. Aina lempeäluontoisuuden iskostamiseen ei tosin käytetty mehiläispesää vaan saman asian ajoi myös kullan tai hopean vuoleminen lapsen pesuveteen.

Terveyssaunassa avuksi huudettiin usein Maaria. Maaria emoista kutsuttiin myös lempeä nostatettaessa — toisinaan yhdessä Ukon kanssa.

Neitsyt Muarie emoni,
Rakas äiti armollini!
Tules tänne tarvitessa,
Hätähistä huutuassa!
Jos ollet joven takana,
Joutuos joven takoa
Tätä piätä piästämäh!
Ukko ylini, vuari vanha taivahaini,
Piäses tänne piästäjäksi,
Kerkie kerittäjiksi!

Nousis lempi liehumah,
Auvinkoh astumah
Neijon kuulusan kojista,
Tulis’ viejät veräjillä,
Ottajat ovilla,
Tulis’ tuojat tuonnempuata,
Niin kaukuu, kuin kaukana rahat kuleksiu!

Lönnrotin mukaan saunaa käytettiin parannuksessa seuraavasti. Aluksi sauna lämmitettiin ukkosen iskemillä tai rantaan ajautuneilla puilla. Lämmitys hoidettiin salassa, jotta kateet ja muut pahansuovat eivät saisi vihiä parantamisesta. Vihdaksi otettiin kolmen tai yhdeksän talon maalta kolmioksaisia koivun varpuja, joita sanottiin kirovarvuiksi. Loitsija varustautui kolmella saunan kynnyksestä otetulla pintapäreellä ja kolmella lastun pirsteellä. Saunaan tultuaan loitsija pyyhki aluksi vihdallaan saunan seinät, katon ja lattian, manaten samalla kaikkia kateita ja pahansuopia pakenemaan. Sen jälkeen, tai myöhemminkin, loitsija saattoi ottaa veitsen tai muun teräraudan, jota hän puraisi kolmasta luonnon karaisemiseksi. Hän mutisi aluksi hiljaisesti veden, tulen ja löylyn sanat. Sitten loitsija alkoi kylvettämään ja hieromaan sairasta. Samalla alkoi parannuksen dramaattisin osuus. Loitsija alkoi…

…korkealla äänellä väliin sylkäistä tupsahuttaen ja hampaitansa yhteen hivoen, väliin jalkaansa maahan polkien tahi ylös hypähtäen ja ruumistansa sinne tänne mutkistellen kuin raivoissaan oleva vimmastunut väliin keskeyttäen lukunsa syvillä huokauksilla ja ääntämällä “hoh, hoh tahi öh, öh, öh, anna hengellisen huokua!”

Raivokkuuden tarkoituksena oli saada loihtijan luonto nousemaan eli karaistumaan parannusloitsun sanoja varten. Ja kun loitsija sitten haltioissaan, hän luki loitsunsa niin raivoisasti ja pelottavalla äänellä, että siinä vaiheessa parannettava usein jo tärisi pelosta. Kylvetyksen jälkeen loitsija leikkasi vihdan pieniksi palasiksi ja kätki ne lattian alle. Lönnrotin mukaan loitsija löi vielä saunasta lähdettyään ruoskalla kolme kertaa maahan ristiin. Viimeisen tavan merkitys on jäänyt arvoitukseksi.

..Eli muutama sana kansanparannuksesta ja kansanparantajista.

Noita parantamassa.

Kansanparantajat

Kansanparantaja oli arvostettu ja tärkeä henkilö oman yhteisönsä keskuudessa. Parantaja oli usein samalla tietäjä. Tietäjä oli aina poikkeusyksilö, jota pelättiin ja kunnioitettiin. Tietäjä oli yhteisönsä henkinen johtaja. Hänen apuunsa käännyttiin, jos jokin asia horjutti yhteisön normaalia elämänmenoa. Tietäjän viisautta ja tietoja arvostettiin, ja hänellä oli usein selvännäkijän kykyjä. Tietäjältä kysyttiin neuvoa monissa asioissa aina avioitumisesta maakauppoihin asti. Parantaja oppi taitonsa itse tai sai ne vanhemmalta taitajalta. Parantajien itseoppimat keinot olivat usein vaistonvaraisia kokemusperäisiä menetelmiä, mutta niiden ”logiikka” oli sidoksissa ihmisen myytilliseen maailmankuvaan. Usein parannustaito periytyi suvussa. Vanhempi parantaja opetti tietonsa ja taitonsa valitsemalleen sukulaiselleen, esimerkiksi lapselleen. Erään uskomuksen mukaan hammas suussa syntynyt lapsi oli erityisen hyvä omaksumaan opit, sillä hän kantoi tietäjän sielua. Myös muu kuin sukulainen saattoi tulla kuuluisan tietäjän luo oppia hakemaan. Oppi voitiin ostaa esimerkiksi viinaryypyllä. Lapin noitia arvostettiin, ja heidän luokse tultiin pitkienkin matkojen takaa oppia hakemaan.

Varsinkin ”vähäisemmissä” kansanparantajissa oli eri alojen ”spesialisteja”. Oli kuppareita, suoneniskijöitä, hierojia, nikamien niksauttajia, rohdoilla ja yrteillä parantajia, verenseisauttajia ja niin edelleen. Kansanparannuksen tutkija Olavi Räsänen jakaa parantajat neljään ryhmään:

- ekstaatikot eli hurmoshenkiset noidat, jotka vaipuivat transsiin parannuksen aikana
- verbalistit eli sanalla parantajat, joiden parannusvoima oli sanoissa ja loitsuissa
- herbalistit, jotka paransivat yrteillä ja rohdoilla
- teknikot, jotka paransivat käsillään, eivätkä käyttäneet lainkaan loitsuja tai taikoja.

Viimeksi mainittuja olivat esimerkiksi hierojat, kupparit ja niksauttelijat. Jaottelu on tietysti viitteellinen ja etenkin mahtavat parantajat hallitsivat usein monenlaisia taitoja. Tässä kirjoituksessa käsitellään lähinnä parannuskeinoja, joihin liittyy taikuutta ja yliluonnollisia sekä myytillisiä elementtejä.

Jane Tuovisen mukaan parantajaksi aikovan olennainen luonteenomaisuus oli halu auttaa lähimmäistään. Rehellisten ja asiansa osaavien kansanparantajien jalanjäljissä kulki kuitenkin ns. puoskareita ja huijareita, joiden parannustaidot saattoivat olla olemattomat. Kansanparantajan ja puoskarin eron voisi sanoa olleen siinä, että puoskari ei välittänyt potilaastaan, vaan hänen toimintaansa ohjasi raha. Parantajan arvostus ei riippunut pelkästään hänen parannuskyvyistään vaan myös parantajan asemasta yhteisössä. Elämäntavoiltaan rehti ja kunnollinen parantaja oli arvostetumpi kuin juoppo maankiertäjä. Toisaalta kuuluisille ja mahtaville tietäjille sallittiin Tuovisen mukaan vähän paheitakin. Vähäisempiä parantajia kuten kuppareita ja hierojia saatettiin kuitenkin ivata ankarasti heidän vähemmän mairittelevista luonteenpiirteistään ja elämäntavoistaan. Parantajien joukossa oli sekä ammattilaisia, että niitä, jotka tekivät parannustyötään muun työn ohella. Lisäksi oli kylästä toiseen kiertäviä parantajia. Kiertävät parantajat eivät useimmiten pyytäneet työstään suuria palkkioita. Useille riitti ruokapalkka ja yösija talosta. Lisäksi kiertolaisparantajille saatettiin lahjoittaa rahaa, kangasta, vuotia jne. Kun tieto kiertävän parantajan saapumisesta levisi kylään, kaikki lähiseudun asukkaat ilmaantuivat usein hänen luokseen hoidattamaan vaivojaan.

Uskonpuhdistuksen levitessä Suomeen alkoi myös taistelu yliluonnollista kansanparannusta vastaan. Luterilainen kirkko alkoi vähitellen pitää kaikkia kansanparantajia paholaisen liittolaisina. Varsinaiset noitavainot Suomessa keskittyvät 1600-luvulla, jolloin Tuovisen mukaan 50–60 henkeä tuomittiin noituudesta kuolemaan, yli puolet heistä Pohjanmaalla. Tyypillisen noidan ja parantajan kohtalon koki muuan parantaja nimeltä Eerikki Puujumala, joka kierteli 1600-luvulla Varsinais-Suomessa. Kerrotaan, että Eerikki pystyi nostattamaan ja parantamaan tauteja. Lopulta Eerikki vangittiin ja häntä syytettiin muun muassa siitä, että hän oli noitunut tyrän erääseen talonpoikaan. Syytetty kertoi, että hänen parannustaitonsa ovat vain suvun ja perintöä ja hän sanoi käyttävänsä apunaan parannuksessa vain ilmaa. Eerikki Puujumala tuomittiin käräjillä kuolemaan.

Esimerkki 1800-luvun noidasta on Kurun korvessa asunut tietäjä-Matti, oikealta nimeltään Matti Haaru. Matin suku eli 1600–1700-luvuilla Kurun erämaassa lähes eristyksissä muusta maailmasta. Ei siis ihme, että vanha tieto säilyi suvussa. Samalla erämaan siimeksessä eläminen herkisti ihmiset luonnon väkien ymmärtämiseen. 1800-luvulla vaikuttanut Haarun Matti oli parantaja ja selvännäkijä, noidaksikin sanottu. Monen apua hakeneen kyläläisen tauti jäi mäelle. Kerrotaan, että Matti loihti taudit puutikkuihin, joita hän kätki kuusen kuoren väliin yhdessä rohtojensa kanssa. Ennen kuolemaansa Matti manasi, että joka hänen kuusensa kaataa, se saa päällensä kaikki siihen kätketyt taudit. Matin kuusi seisoo yhä ylväästi paikallaan Kurussa.

Noitia ei saatu hävitetty kansan keskuudesta. Suomen maaseudulla eli vielä 1960-luvulle asti yksittäisiä kansanparantajia, joita voidaan hyvin kutsua noidiksi tai tietäjiksi. Jane Tuovinen kirjoittaa kirjassaan Tietäjistä kuppareihin. Kansanparannuksesta ja parantajista Suomessa erään myöhäisen tietäjäsuvun vaiheista:

Valtimolainen Pekka Tuovinen (1892-1961) oli pelätty noita ja tietäjä, josta ei Valtimolla uskallettu edes ääneen puhua. Pekka Tuovinen oli suurehkon talon isäntä ja hän oli jo ulkonäöltään pelottava. Suuri, kulmikas ja tuimannäköinen miehenjärkäle. Häntä voisi sanoa todellisten intomiesten ja šamaanien viimeiseksi jälkeläiseksi, joka parantaessaan etsi taudin syytä ja aiheuttajaa eräänlaisessa hurmostilassa. Silloin hänen silmänsä pyörivät verestävinä päässä, suusta pursui vaahtoa ja koko mies vapisi ja vavahteli kuin horkassa ja loitsujen sanat tulivat hänen suustaan mahtavina karjahduksina. Sellaista velhoa katsellessa ja kuunnellessa moni varmasti parani jo pelkästä säikähdyksestä.

Pekka eli kirkonkirjojen mukaan Pietari Tuovinen oli vanhaa velhosukua. Hänen isoisänsä Nurmeksen Kynsiniemessä asunut Petter Tuovinen oli saanut mahtinsa lappalaiselta. Petter Tuovisen poika Antti Tuovinen, Pekan isä, ei kuitenkaan saanut tietojaan omalta isältään, vaan kasvatusisältään ja vaariltaan Juuso Tietäväiseltä. Antti Tuovinen muutti sittemmin Nurmeksesta Valtimolle ja tuli siellä pian kuuluisaksi tietäjäksi. Hän osasi parantaa sekä ihmisiä että elämiä, seisauttaa veren ja lumota käärmeet. Hänen luonaan kävi paljon avunhakijoita ja monet häneltä myös avun saivat. Ukon sanottiin olevan liitossa itse rajapirun kanssa.

Kun Antti Tuovisen luo tuli avunhakija, hän ei aluksi ollut huomaavinaankaan tulijaa eikä kuulevinaan tämän asiaa. Ukko vain istui sängyn laidalla ja läpsytteli jalkojaan lattiaan ja sanaakaan sanomatta lähti sitten tuvasta pajaan. Hän viipyi aikansa ja palasi lopulta muassaan rohdot avunhakijalle. Kiitosta ei tietäjälle saanut sanoa eikä liioin rahaa antaa, sillä silloin rohdot eivät enää olisi tepsineet.

Antti Tuovisella oli kuusi poikaa ja neljä tytärtä, mutta parannuskonstinsa ja tietonsa hän opetti pojistaan vain Pekalle, joka eniten muistutti isäänsä. Pekka osasikin sitten isänsä tavoin parantaa ihmisiä ja eläimiä ja seisottaa veret. Jos ei seisottaminen muuten onnistunut, niin Pekka ryhtyi veren keittoon. Keitinvedellä hän voiteli haavaa ja se kuulemma oli aina tepsinyt. Monien loitsujen sanat Pekka Tuovisella oli myös hallussaan mm. käärmeen kutsuloitsu.

Myöhempinä aikoina tietäjät ja noidat väistyivät kuitenkin hiljakseen “tavallisten” kansanparantajien tieltä. Kansanparantajat saivat edelleen tietonsa vanhemmilta kansanparantajilta, mutta vanhan kansanuskon kadotessa yliluonnollisen rooli kansanparannuksessa heikkeni ja vain kasvilääkintätieto jäi elämään. 1900-luvun alussa elänyt viitasaarelainen Tahvo Pyörni oli tunnettu kasvilääkitsijä. Hän keitti muun muassa voikukan juuresta ja pihlajanmarjoista voiteita. Pyörni ei hoitanut sisätauteja, mutta saavutti hämmästyttäviä paranemisia verenmyrkytyksissä. Hän oli myös taitava eläinten lääkitsijä.

Taudit ja parantaminen

Vanha kansa käsitti taudit sielullisiksi olennoiksi, jotka pääsivät tunkeutumaan ihmisen sisimpään, mahdollisesti kohtalokkain seurauksin. Taudit oli synnyttänyt Loviatar, Tuonen musta ja sokea tyttö, jonka itätuuli saattoi tiineeksi. Taudit jaettiin panentatauteihin ja jumalantauteihin. Panentataudit olivat tauteja, jotka pahansuopa ihminen tai haltija oli sairastuneeseen lähettänyt. Oli tärkeää tietää, oliko ihmiseen tarttunut tauti panentatauti vai jumalantauti. Jumalantauti oli nimittäin kuolemaksi: siihen ei tunnettu parannuskeinoa tai tehoavaa loitsua. Panentataudit voitiin taas parantaa kansanparannuksen keinoin. Jumalantauteja pidettiin Jumalan lähettäminä, sellaisiksi katsottiin esimerkiksi rokkotaudit sekä taudit, jotka veivät ikäloput vanhukset hautaan. Jumalantaudit hyväksyttiin osana maailmaa ja kohtaloa. Panentataudit taas nähtiin pahan ilmauksina. Ne olivat kateiden tai muiden pahansuopien aiheuttamia, ja ryömivät ihmiseen soista, metsistä, kalmistoista, vesistä, tuulesta ja muista paikoista paikkahaltijoiden laittamina. Panentatauti voitiin panna ihmiseen manaamalla, kiroamalla, loihtimalla, “ampumalla” ja katsomalla. Ampumiseen viittaavat joidenkin tautien nimetkin kuten noidannuoli, ruttonuoli ja ammus. “Nuolien” myytillinen alkuperä on Ison tammen tarussa, jossa tammen oksa toi ikuisen onnen, latva ikuisen taian ja lehvä ikuisen lemmen. Tammen lastut kuitenkin ajelehtivat Pohjolaan, jossa niistä veistettiin nuolia.

Min on lastu lonkahteli,
Meren lieto liikutteli,
Pohjan penkeren peräh.
Tuli koira rautahammas,
Suolet vaskesta valettu,
Tuon kanto kavon kätehen,
Tuota kapo katselevi:
Tuosta noita nuolet saisi.

Asiaa voi ajatella niin, että maailmassa singahtelee Pohjolan nuolia, joiden iskiessä ihminen sairastuu. Kohtalonnuolilta suojauduttiin loitsuin, rukouksin ja muiden taikakeinojen avulla. Sairauksilta ja onnettomuuksilta suojasivat muun muassa rauta- ja teräesineet. Niillä voitiin ehkäistä varsinkin noidannuolia ja painajaisia, jos niitä kantoi mukanaan tai piti nukkuessa tyynynsä alla. Erilaisilla suojamerkeillä kuten viiskannalla ja hannunvaakunalla suojattiin taloa ja sen asukkaita pahoilta voimilta.

Tautia parannettaessa oli siis tärkeää saada tietoon taudin alkuperä. Varsinkin myöhempinä aikoina taudin syytä selvitettiin “viinasta katsomalla”. Parantaja kaatoi loitsuin ja taikasanoin käsiteltyä alkoholia lasiin ja lasin pinnalle ilmestyi sitten taudin aiheuttajan kuva. Myös arpomista käytettiin taudin syytä etsittäessä. Arpomisvälineenä käytettiin esimerkiksi seulaa, joka oli täytetty erilaisilla esineillä. Parantaja esitti eri olettamuksia taudin alkuperästä ja seula pyörähti oikean olettamuksen kohdalla. Lapissa noidat käyttivät arvontapöytänä noitarumpua eli kannusta. Eräät suuret tietäjät pystyivät unessa näkemään taudin aiheuttajan.

Taudin alkuperä oli usein jokin väki. Maailmaan kuuluivat erilaiset väet, jotka saattoivat vihoissaan “tarttua” ihmiseen ja aiheuttaa tauteja. Tällaisia väkiä olivat esimerkiksi maan väki, veden väki, tuulen väki, veren väki ja kalman väki. Monesti taudin syynä oli säikähdys eli pelästys. Pelästyksellä on tarkoitettu äkillistä pelästymistä ja säikähtämistä, jolle ei välttämättä ole tiedetty luonnollista syytä. Pelästynyt ihminen herkistyi paikan haltijoille, jotka saattoivat jollain tapaa tarttua ihmiseen ja aiheuttaa hänelle sairauden. Säikähdyksestä saattoi seurata erilaisia tauteja: vatsatautia, kuumetta, kouristuksia ja jopa halvaantuminen. Samantapainen oli kohtaus, jonka saattoi saada, jos kohtasi yllättäen luonnonhengen. Tauti ilmeni äkillisenä pahoinvointina, puistatuksena, huimauksena, päänsärkynä tai vain äkillisenä väsymyskohtauksena.

Vihat oli yleisnimitys kaikille salaperäisten voimien aiheuttamille sairauksille. Puhuttiin muun muassa veden vihoista, jotka tulivat vedestä, kylmästä tulivat kylmän vihat, rauta-aseiden haavoissa polttelivat raudan vihat, ja niin edelleen. Puhuttiin myös kalmasta, jonka saattoi saada vainajille kuuluneista tai heidän yhteydessään olleista esineistä tai vedestä, jolla vainaja oli pesty. Vesikalman saattoi saada paikasta, johon joku oli hukkunut. Kalman väen lähettyvillä tuli olla hiljaa eikä hautausmaalla sopinut nauraa eikä juosta, sillä loukatut tai häirityt vainajat saattoivat vihastua loukkaajalleen. Vainajien kunnioitukseen kuului muitakin tapoja. Kuolleesta ei saanut puhua pahaa eikä heti sukulaisen kuoleman jälkeen käyttää punaisia vaatteita. Pahansuopa ihminen saattoi vahingoittaa kanssaihmistään käsittelemällä tietyllä tavalla jotakin hänelle kuulunutta ruumiinosaa (usein: hius, kynsi), vaatekappaletta tai eritettä. Esimerkiksi veden väen sai vaivaamaan vihamiestään sulkemalla tämän hiuksia jonkin esineen sisään ja heittämällä sen koskeen.

Painajainen oli kansanperinteen tuntema pahansuopa olento, joka nousi nukkuvan rinnan päälle, halvaannuttaen ja yrittäen jopa tukehduttaa tämän. Painajaisen ajateltiin kulkevan ketun, karhun tai vanhan naisen hahmossa. Se asettui nukkuvan ihmisen rinnan päälle levittäytyen niin, että se peitti nukkujan alleen. Sen painon alla ihminen ei voinut huutaa eikä liikahtaa. Painajaisen uskottiin tulevan siksi, että oli puhutellut tai ajatellut liiaksi vainajia. Sen estämiseksi pantiin päänalusen alle veitsi tai teräspala.

Mielisairauden syynä uskottiin monin paikoin olevan sairastuneeseen asettunut samasta taudista kärsineen sukulaisen sielu. Ajatus on johdonmukainen, sillä mielisairaudet usein suvuissa. Sairauteen kuollut saatettiin haudatessa asettaa ruumisarkkuun kasvoilleen, jotta sielu ei pääsisi ulos ruumiista eikä voisi hakeutua eloonjääneisiin. Tämä vihjaa siitä, että sairauden uskottiin olevan ihmisen henkisielussa eli löylyssä, joka liittyy hengittämiseen ja elämänvoimaan. Mielenkiintoista kyllä, menneinä aikoina ajateltiin melko yleisesti, etteivät isän sielulliset sairaudet periytyneet lapseen, vaan lapsi peri sairaudet aina äidiltään.

Tauteja parannettiin esineillä, sanoilla, saunalla ja voiteilla. Parantajina toimivat vanhaan aikaan tietäjät ja noidat, myöhemmin eritoten kasvilääkintään erikoistuneet kansanparantajat. Parantavina esineinä saatettiin käyttää esimerkiksi Raamattua (mustaa tai tavallista), vainajien luita ja hiuksia, karhunhampaita, käärmeenhampaita ja palaa ukkosen kaatamasta puusta. Periaatteena oli, että parantavan asian tai esineen tuli olla voimakkaampi kuin asian, josta tauti oli peräisin. Toisaalta noudatettiin periaatetta sama samalla eli samanlaista samanlaisella, similia similibus. Esimerkiksi paisetta parannettiin puunpahkalla, joka ulkomuodoltaan muistutti paisetta.

Parannuksessa käytettyjä sanoja olivat loitsut, syntysanat, rukoukset, manaukset ja parannussanat. Syntysanoilla osoitettiin taudille, että sen alku ja syy oli saatu selville. Uskottiin, että jos tiesi asian synnyn, niin pystyi hallitsemaan itse asiaa. Rukouksen tarkoituksena oli saada aikaan maaginen voima, joka pakottaisi tautihengen tottelemaan parantajaa. Manauksella ajettiin tauti ulos sairaasta, ja karkotettiin se kaukaiseen paikkaan kuten Kipumäen kipukiveen. Erään teorian mukaan kuppikivet olisivat manauksissa mainittuja kipukiviä joihin tauteja manattiin. Loitsuissa kutsutaan Kivutarta, Kipu-tyttöä tai Vammatarta viemään vaivat mukanaan.

Savusauna lämpiämässä.

Parannussauna oli suosittu parannuskeino. Esimerkin oli antanut jo Väinämöinen, joka lämmitti ensimmäinen terveyssaunan avuksi Pohjolan lähettämiä tauteja vastaan. Parannussauna lämmitettiin ukkosen kaatamilla puilla. Myös pihlajapuulla kuumennetulla saunalla oli tavallista suurempi parannusvoima. Parannusvihta tehtiin usein lepästä, ja lehvät siihen saatettiin hakea jopa yhdeksästä eri puusta. Vihtominen aloitettiin päästä ja sitä jatkettiin jalkoihin ja näin tauti ajettiin pois kehosta. Päinvastainen menettely taas vei taudin sisemmälle ruumiiseen. Parantavan saunan löylyä sanottiin Väinämöisen hieksi ja Joukahaisen hengeksi (tai kyyneleksi).

Myös parantavilla voiteilla oli suuri merkitys kansanparannuksessa. Voiteeseen koottiin oikeat ainesosat ja voidetta valmistaessa lausuttiin loitsuja. Kuuluisin voiteella parannettu lienee Lemminkäisen, jonka emo herätti henkiin mehiläisen taivaasta tuomalla voiteella. Runoissa hoidetaan voiteilla myös Ilmarisen palovammoja. Eräs tärkeä ainesosa voiteissa ja hauteissa oli terva. Löylyn tapaan myös tervaa on sanottu Väinämöisen hieksi. Tervaa on käytetty hoitamaan ihosairauksia, vammoja, haavoja ja tulehduksia ja hävittämään täitä. Jopa irronneiden raajojen tynkiä on tervattu kuolion estämiseksi.

Eräs kansanparannuksen erikoistaito on verenseisautus, eli tapa seisauttaa verenvuoto haavasta. Verenseisautustaito on kulkenut suvuittain. Eräiden tietojen mukaan verenseisauttajia löytyy Suomesta vieläkin. Seisautussanoja on usein pidetty salaisina, sillä niiden on pelätty menettävän tehonsa julkistettaessa. Väinämöinen oli ensimmäisen tämänkin parannuskeinon käyttäjä. Kerrotaan, että Väinämöinen iski polveensa haavan venettä veistäessään. Rautaesineen aiheuttaman verenvuodon pysäyttämiseksi tarvittiin raudan syntysanat. Sen jälkeen rautaa herjattiin, luettiin verensulkusanat ja varmuudeksi vielä rukoussanat:

Piäty, veri, vuotamasta,
Hurme huppelehtamasta,
Päälleni päräjämästä,
Riuskumasta rinnoilleni,
Veri, seiso kuni seinä,
Asu, hurme, kuni aita,
Kuin miekka meressä seiso,
Saraheinä sammalessa,
Paasi pellon pientaressa,
Kivi koskessa kovassa!

Toinen erikoistaito oli vaikean synnytyksen lievittäminen. Menneinä aikoina pelko sekä lapsen että äidin hengen menetyksestä synnytyksessä oli hyvin todellinen pelko. Loitsuissa synnyttäjän avuksi kutsuttiin muun muassa Neitsyt Maariaa sekä Louhea, Pohjolan emäntää, joka synnytti sairaudet maailmaan. Myös Ukolta pyydettiin apua:

Mitä sille laulettanee,
Ja kuta sanottanehe,
Kuin tuleepi immin tuska,
Pakko neitosen paneepi;
Kuin kohtu kovaksi käypi,
Vatan täysi vaikiaksi?
Onkohan suvussa tässä,
Nykysessä nuorisessa,
Tämän puuton purkajata,
Tämän haitan halkajata,
Reittehin revittäjätä?
Oi Ukko yli jumala,
Vaari vanha taivahinen!
Tule tuota kahtomahan,
Likeltä tähystämähän,
Lunastamaan luotuasi…

Tervavene Oulujoella 1900-luvun alkupuolella.

Tervan synty kertoo, että terva on Väinämöisen hikeä. Parantavan saunan löyly — “hiki vanhan Väinämöisen, henki nuoren Joukahaisen” — saadaan tervaisista puista. Eräässä runossa Joukahainen jopa laulaa Väinämöisen tervaskannoksi. Yhteys Väinämöisen ja tervan välillä on ilmeinen, jos sitä hieman ajattelee. Väinämöinen on myyttien veneen veistäjä — ja veneet tietysti tervataan vesikelpoisiksi. Väinämöinen on myös ensimmäinen parantaja, ensimmäisen parantavan saunan lämmittäjä. Kansanparannuksessa tervalla on ollut tärkeä rooli. Tervaa on käytetty voiteina ja hauteina hoitamaan ihosairauksia, vammoja, haavoja ja tulehduksia ja hävittämään täitä. Jopa irronneiden raajojen tynkiä on tervattu kuolion estämiseksi. Voisi sanoa, että terva on Väinämöisen lahja ihmisille.