Aihe “Runo”

Runo

Tiistai, 15 Joulukuu, 2009

Päivänkehrä

Talvipäivänseisahduksesta talvennapaan

Vaka vanha Väinämöinen,
kauan soitti kanneltansa,
soitto kuului kuun tupihin,
laulu päivän ikkunoille.

Kulki kuu tuvan periltä,
koivun oksille asettui.
Päivä lähti linnastansa,
laski latvoille petäjän.

Siitä Louhi, Pohjan akka
otti päivän paistamasta,
siitä Pohjolan emäntä
laittoi kuun kumottamasta.

Päivä seisoo paikallansa
talven päivä seisahtavi.
Yllämme on tummuus pitkä,
aika ammoinen pimeä.
Vilu silloin viljasella,
nälkä karjan kylmäsellä,
outo ilman lintusilla
ja ihmisillä ikävä.

Ilmarinen, taivaan Ukko,
seppä, mahtava takoja,
takoo päivän paistamahan,
iskee kuun kumottamahan.
Ei päivän hopea paista
taotusta auringosta.
Eikä kulta kuun kumota
isketystä kuuhuesta.

Vaka vanha Väinämöinen,
lähti Pohjolan perille
rautavuorta iskemähän,
ovet auki laulamahan.
Väänsi, käänsi kaikin voimin,
vankkoja ovet olivat.

Lausui vanha Väinämöinen
Pohjolasta tultuansa:

”Tao kuokka kolmihaara,
rautakanget ja avaimet,
päästän päivän paistamahan,
sekä kuun kumottamahan.”

Ilmarinen ahjon laittoi,
avain-iskuja iloitsi.
Niitä iski päivän kaksi,
iski vielä kolmannenkin.

Silloin Louhi Pohjolasta
kokkolintuna lehahti,
saapui Väinölän tuville,
Ilmarisen ikkunalle.

”Ohoh, Ukko Ilmarinen,
oletpas taitava takoja.”

”Eipä liene ihme, kumma,
taivaankin olen takonut,
kirjokannen kolkutellut.”

”Mitäs isket Ilmarinen
tällä kertaa ahjostasi?”

”Kaularengasta takoilen
Louhen kaulan ympärille,
jolla akka kytketähän
kylkehen kivisen vuoren.”

Hädissänsä tuosta viuhtoi,
tuhon tiesi jo tulevan.
Lensi, liiti Pohjolahan,
vuoren rautaisen ovelle.
Päästi päivän paistamahan,
sekä kuun kumottamahan.

Muutti itsen kyyhkyseksi,
lensi Väinölän tuville,
ovelle takojan pirtin.

”Mitä lensit kyyhky kaunis,
kynnykselle kertomahan?”

”Lensin tuomahan sanoman,
että nousi kuu kivestä,
päivä pääsi kalliosta.”

Katsoi itse Ilmarinen,
astuipa pajan ovelle,
näki kuun kumottamassa,
sekä päivän paistamassa.

”Ohoh, vanha Väinämöinen
laulaja iän ikuinen,
katso kuun kumottamista,
päivänpaisteen alkamista.”

Taittuu silloin talven selkä
tammikuisen paikkehilla.

Terve, kuu, kumottamasta,
kaunis, kasvot näyttämästä,
päiväkulta koittamasta,
aurinko ylenemästä!

–Tuomas Keskimäki

Kansanrunouden rikkaat värit

Tiistai, 8 Syyskuu, 2009

Jäinen

Luulisi, ettei tuollainen irvistelevä väki [savolaiset] koskaan voi kohota juhlalliseen paatoseen. Mutta nyt on kumminkin asian laita se, että tuskin millään kansalla tavataan niin pursuavaa paatosta, kuin mikä loitsurunoista ilmenee. Se on suorastaan hysteeristä paatosta. Siinä on voimaa sanonnassa, siinä on rohkeutta vertauskuvien valinnassa, jota harvoin tapaa. Esimerkiksi painatan tähän tulenvaaran loitsun:

Tänne ellös tulkokkana,
Juoksevi jokea kaksi,
Vettä kaksi virtoavi
Ympäri minun kotini.
Hyiset sorsat soutelevi
Hyisen virran viertehellä,
Jäiset joutsenet joluvat
Jäisen lammen laitehella,
Hyiset hyppivät jänikset,
Jäiset karhut karkelevat.

Kun luen loitsurunoja, olen kuulevinani Sibeliuksen sinfonioja, kun taas kuuntelen niitä, olen lukevinani loitsurunoja.

Jos vertaa tätä runoutta Eddan ja vaikeatajuisten drapojen runouteen, on erotus silmiinpistävä. Skandinaavien runous on tyyntä, suurpiirteistä ja karua, suomalainen taas kuumeista ja riehuvaa. Suomalaisessa asuu Aasian hehkuvaa leimakkata, skandinaavisissa helleeniläinen tyyneys. Suomalainen runous rakastaa sitäpaitsi rikkaampia värejä tällaisessa runoudessa.

Mutta nyt ei enää vanhoja runoja pulppua savolaisten huulilta. Ne ovat vajonneet hautaan viimeisten sukupolvien keralla. Ihmeellinen sivistyskausi on loppunut, sivistyskausi, jonka synty ja kehitys vielä ovat selvittämättä. Varmaa vain on, että meillä tässä on mahtavin henkinen suurtyö, minkä kansamme tähän asti on aikaansaanut, ehkä suurin, minkä se kykenee luomaan.

Ernst Lampén
. Suomea ristiin rastiin (1918).

Suru

Perjantai, 26 Kesäkuu, 2009

Olga Bondar

Suru suuri syömmessäni
vihan valtavan edessä.

Oi, tule Kuolema kylästä
ja ota omaksi, sillä
ei minusta tänne miestä,
sankaria suurenmoista.

Katson kuuta, kosken maata,
silti kyyneleet valuvat.
Istun hiljaa, nauran illat,
suru vain iloni tiellä.

Tule, Surma, vie minutkin
täältä Kalman kartanoihin.
Ei minun eloni onni
ole onnea iloista.

Vaikka kaikki vierelläni
visertäisi huomisesta,
itse huomista en tunne,
tulevaksi, saapuvaksi.

Metsään viekää mentyäni,
taakse saunan sauhuavan,
siellä kauniit yöt kesäiset
lepään portilla Manalan.

On jo vaikea näin olla,
hetken onneni herääkin,
ei se kauan mieltä nosta,
saatikaan jaloillaan seiso.

Hyräillä voin pienen hetken,
iloitakin ja hymyillä,
katsoa voin maat ja kaiken,
kuulla sirkkojen helinän.

Mutta katso silmiäni,
silmissäni synkkä mieli,
sillä mielessä on aina
toivo kuoleman tulosta.

–Tuomas Keskimäki