Taivaankannen takojat

Kaikki blues-diggarit tietävät Robert Johnsonin legendan. Kerrotaan, että nuorena kuollut Johnson myi sielunsa paholaiselle tienristeyksessä tullakseen maailman parhaaksi muusikoksi. Ja sellainen hänestä monien mielestä tulikin. Amerikkalaisessa kansanperinteessä onkin annettu neuvoja maagisen hyvää soittotaitoa halajaville muusikoille. Ota kitarasi mukaan, sanottiin, ja mene hieman ennen keskiyötä tienristeykseen. Näppäillessäsi kitaraa paikalle saapuu iso musta mies. Anna hänen ottaa kitarasi ja soittaa sillä. Kun musta mies lopulta antaa kitaran takaisin, osaat soittaa mitä tahansa ikinä haluatkin. Mutta muista – sielusi on nyt hänen omaisuuttaan.

Joidenkin arvioiden mukaan tämä demoninen musta mies ei olekaan kristillinen paholainen, vaan afrikkalaisjuuristen uskomusperinteiden Papa Legba. Legba on kujeileva jumala (trickster), joka hallitsee sisäänkäyntejä ja tienristeyksiä. Henkisellä tasolla Legba on viestinviejä ja välittäjä ihmisten ja henkimaailman välillä. Vain Legban luvalla kuolevaiset saavat yhteyden jumalallisiin voimiin; hän avaa ja sulkee tuonpuoleisen portit. Legban hahmo tunnetaan afrikkalaisten diasporan seurauksena Karibian alueiden kansanperinteissä ja neworleansilaisessa voodoossa sekä syvän etelän kansanuskomuksissa. Tätä perua lienee Robert Johnsonin legendakin.

On syytä huomata, että tienristeys on merkittävä paikka muissakin kuin pelkästään afrikkalaisjuurisissa perinteissä. Tienristeyksen symbolinen merkitys vaikuttaa olevan sen tavassa yhdistää ihmisten ja jumalten maailmat toisiinsa. Ei siis ihme, että tuonpuoleiseen viestejä vievää Legbaa mennään tapaamaan juuri tienristeykseen. Eikä Legba ole ainoa, joka siellä ihmisiä odottaa. Moni suomalainenkin on varmasti matkoilla ollessaan nähnyt kolmen tien risteyskohtiin pystytettyjä Neitsyt Marian alttareita. Näitä kynttilöiden, kukkien ja pienten paperilappusten koristamia alttareita näkee varsin yleisesti katolisissa maissa.

Kuten ehkä jo arvasittekin, maagisia tienristeyksiä esiintyy myös suomalaisessa perinteessä. Esimerkiksi eräässä tai’assa parannetaan maidottomaksi kirottua lehmää käskemällä pahoja voimia poistumaan ja komentamalla lehmää “hakemaan maitonsa manalta”. Kyse on siis eräänlaisesta vaihdosta henkimaailman kanssa: pahat henget käsketään takaisin tuonpuoleiseen ja maito haetaan sieltä pois. Tai’assa tämä symbolinen “palautus” suoritetaan kouriintuntuvalla tavalla juuri kolmen tien risteyksessä.

Jos lehmästä katoaa maito, niin on lehmä vietävä maakivelle eli alakivelle. Sitten otetaan kolme pohjaeli pintapärettä (pohjapäreiksi sanotaan juuri puun kaarnan alta kiskottuja päreitä), uuniluuta ja kolme veistä, jotka sidotaan nippuun ja pistetään tuleen. Lehmä kierretään sillä kahdesti myötäpäivään ja kerran vastapäivään, loihtien:

Veitset otetaan pois roihdusta, ja palavat päreet sekä uuniluuta viedään kolme tien risteykseen ja heitetään vasemman olan yli.

Joiden kansanuskomusten perusteella myös Suomessa tienristeyksiin on menty tapaamaan henkimaailman vieraita. Esimerkiksi Ulvilassa oli tapana kävellä varhain laskiaisehtoona kattojen ja kivien päälle sekä tienristeyksiin henkiä näkemään. Lisäksi ainakin yhden uhripaikan tiedetään sijainneen kolmen tien risteyksessä. Kuhmoisten Puukkosten kylästä tallennetun perimätiedon mukaan erään suuren mäen vierellä kolmen tien risteyksessä oli vanha uhripaikka, jossa uhrattiin metsän jumalalle. Legenda kertoo, että Kuhmoisten ensimmäinen (sittemmin tuhoutunut) kirkko rakennettiin keskiajalla juuri tuolle paikalle.

Uhrien antaminen jumalalle kolmen tien risteyksessä sopii mielestäni hyvin yksiin lehmäloitsussa kuvattuun (ja siis maailmanlaajuisesti tunnettuun tapaan) tapaan käsittää tienristeydet nimenomaan ihmisten ja henkimaailman välisen yhteyden paikaksi. Toisin sanoen, kolmen tien risteys on eräänlainen sisäänkäynti tuonpuoleiseen. Yhtymäkohdat suomalaisen, afrikkalaisen, amerikkalaisen ja katolisen kansanuskon kesken ovat tässä suhteessa varsin hienoja. Kolmen tien risteyksessä kohtaavat Papa Legba, Neitsyt Maria, Tapio ja Robert Johnsonin haamu.

Kirjoituksen lähteistä ja taustasta ks. 1 ja 2.

Louhi. Marjatta Tapiola (2008).

Vanhojen uskomusten mukaan maan yllä on valtava kupumainen taivaankansi. Taivaankantta tukee keskeltä Pohjantähteen kiinnittynyt taivaannaula eli toisin sanoen maailmanpylväs tai maailmanpuu, minkä ympäri maailma pyörii. Sammon on usein arveltu tarkoittavan maailmanpylvästä.

Maailmankaikkeus koostuu kolmesta maailmasta tai todellisuuden tasosta: ylisestä maailmasta, keskimmäisestä maailmasta ja alisesta maailmasta. Ylinen on etelässä ja nimensä mukaisesti ylhäällä taivaissa. ‘Etelä’ voi olla sukua sanalle ‘esi’, joten etelässä on taivaankannen etummainen ja ylempi osa, siis nimenmukaisesti ylinen. Ylisessä on suuri koivu tai suomalaisessa perinteessä tammi, jonka juuristossa on maailmanjoen alkulähde. Puun lähellä on lämmin elämänjärvi tai elämänmeri, missä vesilinnut ja ihmissielut elvytetään ja uudistetaan. Suomalaisessa kansanuskossa ylinen on muuttunut etelässä sijaitsevaksi Lintukodoksi ja elämän meri Lintukotoa ympäröiväksi ikuisesti lämpimäksi mereksi.

Ylistä hallitsee vanha nainen. Hän on elämän hallitsija, synnytyksen ja äitiyden suojelija, sielujen lähettäjä, vesilintujen suojelija ja jumalten äiti. Mielestäni suomalaisessa mytologiassa häntä vastaa luojajumalat synnyttävä Iro. Kansanuskossa ja omassa uskossani tämän jumaläidin ilmentymiä ovat Maaria emonen ja Päivätär eli Aurinko.

Muuttomatkoja tekevät vesilinnut (joutsenet, hanhet, sorsat, jne.) ovat taivaallisten jumalten viestinviejiä. Lintujen tie ylisen ja ihmisten maailman välillä kulkee pitkin Linnunrataa (viroksi Linnutee). Vesilinnut toteuttavat keskimmäisessä maailmassa jumalten tehtäviä ja symboloivat ihmisten ja eläinten sieluja. Vesilinnut tuovat myös joka vuosi uuden kevään.

Ylisestä alas virtaava maailmanjoki yhdistää kaikki kolme maailmaa toisiinsa. Maailmanjoki on tietäjien ja kuolleiden sielujen kulkuväylä. Linnunrata on ylisestä alkavan maailmanjoen taivaallinen peilikuva. Siinä missä maailmanjoki yhdistää kaikki maailmat, maassa kasvava kuusipuu yhdistää maan taivaisiin. Se on ihmisten uhripuu ja tietäjien puu, joka yhdistää elävät ja vainajat. Myös ihmisten maailman sukeltajalinnut ovat yhteydessä kuolleiden maailmaan ja ne toimivat tietäjien apuhenkinä heidän matkatessaan aliseen.

Virrattuaan ihmisten maailman läpi kohti alista eli pohjoista, maailmanjoki laskee jäätävän kylmään Sarajas-mereen, jossa sijaitsee pahan valtakunta eli Pohjola. Taivaankannen revontulet välkehtivät Pohjolan porttien läheisyydessä. Porteilla vahtii Pohjolan koira. ‘Pohjoinen’ tulee sanasta ‘pohja’, mikä tarkoittaa taivaankannen alaosaa. Pohjola sijaitsee siis maankuoren alla. Siellä suuri maailmanjoki virtaa Kurimuksena tai Kurilan kurkkuna tunnettuun pohjattomaan kuiluun ja sitä kautta kuolleiden maailmaan.

Kuolleiden valtakunta sijaitsee saarella hyisen meren keskellä. Alisen hallitsijaa kutsutaan myös vesien hallitsijaksi. Tämä hahmo on omituisen epäselvä. Hän on mahdollisesti vanha nainen ja kuolleiden valtakunnan hallitsija — vastakohta ylisen elämän äidille. Mutta ei ole mahdotonta, että hän olisi miespuolinen.

Koska alisessa kaikki on käänteistä ihmisten maailmaan verrattuna, Kurimukseen virrannut maailmanjoki kääntyy alisessa Tuonelan joeksi. Joki virtaa maan alla päinvastaiseen suuntaan: pohjoisesta kohti etelää, alisesta kohti ylistä. Ylisen saavuttaessaan joki kastelee suuren koivun juuria ja päätyy lopulta koivun juurakon lähteeseen. Lähteestä se virtaa taas alas taivaista maailmanjokena.

Vanha kansa uskoi saunan parantavaan voimaan. Terveyssaunassa parannettiin sairauksia, poistettiin kipuja ja nostatettiin neitojen lempeä. Seuraavaksi käyn läpi muutamia saunaan yhdistettyjä jumalia ja haltijoita. Kirjoituksen lopussa on Lönnrotin kuvaus tyypillisestä saunaparannuksesta.

Toisinaan saunaan astuttaessa ihmiset osoittavat loitsusanat suoraan löylyn hengelle ilman mitään jumalnimiä.

Terveh löyly,
terveh lämmin,
Tervehytty tegemäh,
Rauhuttu ragendamah!

Toisessa toivotuksessa löylyä pyydetään lyömään kiukaan kivien läpi.

Lyö löyly, lähätä lämmin,
Läpi kiukahan kivien,
Läpi seinän sauman sammalien!

SKS:n julkaisussa nimeltä Muinaisia loitsurunoja Lönnrot tietää kertoa “saunalöylyn siittäjäksi” ilman tyttären, usvan ja sumun haltian Auterettaren. Samassa yhteydessä Lönnrot mainitsee Auterettaren miehisen vastaparin Auterisen, joka on “saunalöylyn isä ja sen haltiaki”. Auteretar ja Auterinen on johdettu sanasta auer eli autere, joka tarkoittaa ilmassa leijuvaa aurinkoutua. Usvan ja sumun haltijan liittäminen saunalöylyyn on luonnollista, etenkin jos otetaan huomioon, että muinaisajan saunat olivat savusaunoja aina 1800-luvulle asti, jolloin savuhormilliset rakennukset löivät itsensä läpi maaseudulla. Saunan löyly on siis “poika Auterisen”.

Terve löyly, terve lämmin,
Terve tervehyttäjälle!
Löyly on poika Auterisen,
Auterettaren tekemä.
Tule löylyhyn Jumala,
Isä ilman lämpimähän,
Tekemähän terveyttä,
Rauhoa rakentamahan;
Luohuttele liika löyly,
Liika lämmin pois lähetä,
Läpi vintilän lävestä,
Napakairan kaivamasta!

Suomalaisen kansankulttuurin kerääjä Christfried Ganander taltioi 1700-luvulla runon, jossa Auterisen seurana mainitaan Väinämöinen ja Maaria.

Löyly poika Auterinen,
Auterettoman tekemä.
Hiki vanhan Väinämöisen,
Herran hengestä hyvästä
Neityt Maaria emoinen,
tule saunahan saloa
ilman uxen ulvomata,
saranan narajamata!

Väinämöinen onkin vahvasti kytköksissä saunan mytologiaan. Menneinä aikoina tietäjät paransivat usein tauteja nimenomaan saunassa. Väinämöinen on ensimmäinen tietäjä ja parantamisen jumala. Hän lämmitti ensimmäisen saunan ja voitti sen avulla Pohjolasta tulevat sairaudet ja kaaoksen. Sauna antaa Pohjolan vastapainona ihmisille sekä terveyden että rauhan.

Saattoi saunan lämpimäksi
Kivet löylyn lyötäväksi
Puuhu´illa puhtahilla
Ve´en tuomilla haloilla

“Tule nyt löylyhyn, jumala
Iso ilman, lämpimähän
Tekemähän terveyttä
Rauhoa rakentamahan.”

Tervan synty kertoo, että terva on Väinämöisen hikeä. Parantavan saunan löyly — “hiki vanhan Väinämöisen, henki nuoren Joukahaisen” — saadaan tervaisista puista. Eräässä runossa Joukahainen jopa laulaa Väinämöisen tervaskannoksi. Tervaisten puisten lisäksi myös Ukon pyhä puu pihlaja sopi terveyssaunan lämmitykseen samoin kuin kataja. Ukon merkitys korostuukin saunan lämmityksessä: parhaiksi lämmityspuiksi katsottiin ukkosen särkemät puut. Myös aallon rannalle ajamat puut kelpasivat. Kylpyvesti otettiin pohjoiseen päin juoksevasta joesta tai purosta. Toisinaan vettä haettiin läheisestä koskesta tai hyvästä lähteestä. Lähteestä vettä otettaessa vesi “ostettiin” lähteen haltijalta uhraamalla lähteeseen kolmasti kultaa vuolemalla. Saunaan vettä haettaessa on rukoiltu “veen tyttöä”.

Veen tyttö,
Veen entinen emäntä,
Nouse mun kansan kapisemaan
Tervettä tekemään,
Rauhoa rakentamaan
Lähe kanssani kylään!

Väinämöisen lisäksi toinen myyttinen saunan lämmittäjä on Ilmarisen sisar Annikki. Annikki lämmitti veljensä pyynnöstä “metisen saunan metisellä mättähällä”, mutta en tiedä voiko häntä yhdistää saman nimiseen Tapion tyttäreen (“simasuu Tapion neito, utupaita, hienohelma, vaimo valkeanverevä”), joka Lönnrotin mukaan kaitsi Tapion karjaa eli metsän eläviä.

Virkki Seppo Ilmarinen:
“Annikki sisäryeni,”
Vanhin vaimon kantamista,
Ensimäin’ emän aloista,
Lämmitä metinen sauna
Metisellä mättähällä,
Puilla tuulen tuittamilla,
Ukon ilman särkemillä,
Veen tuomilla haoilla!”

Annikki sisäryehen
Lämmitti metisen saunan
Metisellä mättähällä,
Puilla tuulen tuittamilla,
Ukon ilman särkemillä,
Veen tuomilla haoilla;
Saatto saunan lämpymäksi
Puilla tuulen tuittamilla,
Ukon ilman särkemillä,
Veen tuomilla haoilla;
Kivet koskesta kokosi,
Kanto vettä lähtehestä,
Käski veikon kylpemähän.

Eräässä kalmanpoistatuksessa mainitaan Väinämöisen ja Maarian lisäksi yllättäen Lemminkäinen.

Puun löyly, kivosen lämmin,
Hiki vanhan Väinämöisen,
Neitsyt Marian makeja maito,
Mesileipä Lemmingäisen,
Simana sisälle mänkos,
Metenä vatsahan valuos
Kipehille voitehiksi,
Vammoille valevesiksi!

Oma arveluni on, että “Lemminkäisen mesileipä” tarkoittaa mehiläispesää; toihan mehiläinen Lemminkäiselle parantavan voiteen taivaasta. Vastasyntyneen lapsen pesuveteen on nimittäin Lönnrotin mukaan asetettu mehiläispesä, jotta lapsesta kasvaisi lempeäluonteinen. Lemminkäisen toisintonimi “lieto” tarkoittaa jotakuinkin pehmeää tai lempeää. Aina lempeäluontoisuuden iskostamiseen ei tosin käytetty mehiläispesää vaan saman asian ajoi myös kullan tai hopean vuoleminen lapsen pesuveteen.

Terveyssaunassa avuksi huudettiin usein Maaria. Maaria emoista kutsuttiin myös lempeä nostatettaessa — toisinaan yhdessä Ukon kanssa.

Neitsyt Muarie emoni,
Rakas äiti armollini!
Tules tänne tarvitessa,
Hätähistä huutuassa!
Jos ollet joven takana,
Joutuos joven takoa
Tätä piätä piästämäh!
Ukko ylini, vuari vanha taivahaini,
Piäses tänne piästäjäksi,
Kerkie kerittäjiksi!

Nousis lempi liehumah,
Auvinkoh astumah
Neijon kuulusan kojista,
Tulis’ viejät veräjillä,
Ottajat ovilla,
Tulis’ tuojat tuonnempuata,
Niin kaukuu, kuin kaukana rahat kuleksiu!

Lönnrotin mukaan saunaa käytettiin parannuksessa seuraavasti. Aluksi sauna lämmitettiin ukkosen iskemillä tai rantaan ajautuneilla puilla. Lämmitys hoidettiin salassa, jotta kateet ja muut pahansuovat eivät saisi vihiä parantamisesta. Vihdaksi otettiin kolmen tai yhdeksän talon maalta kolmioksaisia koivun varpuja, joita sanottiin kirovarvuiksi. Loitsija varustautui kolmella saunan kynnyksestä otetulla pintapäreellä ja kolmella lastun pirsteellä. Saunaan tultuaan loitsija pyyhki aluksi vihdallaan saunan seinät, katon ja lattian, manaten samalla kaikkia kateita ja pahansuopia pakenemaan. Sen jälkeen, tai myöhemminkin, loitsija saattoi ottaa veitsen tai muun teräraudan, jota hän puraisi kolmasta luonnon karaisemiseksi. Hän mutisi aluksi hiljaisesti veden, tulen ja löylyn sanat. Sitten loitsija alkoi kylvettämään ja hieromaan sairasta. Samalla alkoi parannuksen dramaattisin osuus. Loitsija alkoi…

…korkealla äänellä väliin sylkäistä tupsahuttaen ja hampaitansa yhteen hivoen, väliin jalkaansa maahan polkien tahi ylös hypähtäen ja ruumistansa sinne tänne mutkistellen kuin raivoissaan oleva vimmastunut väliin keskeyttäen lukunsa syvillä huokauksilla ja ääntämällä “hoh, hoh tahi öh, öh, öh, anna hengellisen huokua!”

Raivokkuuden tarkoituksena oli saada loihtijan luonto nousemaan eli karaistumaan parannusloitsun sanoja varten. Ja kun loitsija sitten haltioissaan, hän luki loitsunsa niin raivoisasti ja pelottavalla äänellä, että siinä vaiheessa parannettava usein jo tärisi pelosta. Kylvetyksen jälkeen loitsija leikkasi vihdan pieniksi palasiksi ja kätki ne lattian alle. Lönnrotin mukaan loitsija löi vielä saunasta lähdettyään ruoskalla kolme kertaa maahan ristiin. Viimeisen tavan merkitys on jäänyt arvoitukseksi.

Vanha kansa osasi muistaa paikanhaltijoita. Elias Lönnrot kirjoittaa Muinaisten loitsurunojen esipuheessaan:

Vieraaseen paikkaan tahi vieraalle maalle tullessa piti, ennenkuin astui jalkansa siihen, uhrata mynttiraha tahi muu mitalinpalanen, joka nakattiin maahan sanoessa: “Terve maa, terve manner, tervehempi tervehtäjä!” Samoin piti veteen lähtiesä sitä ennen veden haltialle jotain uhriksi veteen panna.

Viime viikolla Italiassa Apenniinien vuoristometsässä “lunastimme” oikeuden teltan pystyttämiseen ja yöpymiseen uhraamalla mynttirahan ja lausumalla kutakuinkin seuraavat vanhat sanat:

Terve maa, terve manner,
Terve manteren isäntä,
Terve tervehyttäjälle!
Panen maata maan luvalla,
Maan luvalla, puun luvalla,
Kaiken kartanon luvalla,
Pyhän pellon pelkomalla,
Maan hyväksi holhojaksi,
Kaikkivalta vartiaksi,
Luoja oven lukitsiaksi,
Santta salvan laskiaksi,
Jesus kilpi, Maaria miekka.
Maaria makuuttakohon,
Jesus ylös nostakohon,
Jumalia kiittämähän,
Ukkoa ylistämähän!*

* Kaksi viimeistä riviä kuuluvat alkuperäisessä muodossaan: “Jumalata kiittämähän / Jesusta ylistämähän!”.

Sotkottaret.

Hiitolan keskustelussa tuli tilaisuus määritellä miksi en ole a) ateisti, b) kristitty, c) uuspakana tai d) new-ageri. Tässä kiteytys: huomioikaa, että puhun taas vain omasta puolestani.

Ateismi. Sanan varsinaisessa merkityksessä en ole ateisti, koska uskon “yliluonnollisiin” olentoihin. Lisäksi sanan kulttuuristen konnotaatioiden valossa en ole ateisti, koska en usko moniin asioihin, joilla ateistit usein ateismiaan perustelevat. Sellaisia ovat usko sivilisaatioon luonnolliseen kehitykseen alkukantaisesta taikauskosta kohti rationalismia, usko materialismiin ja järjen kaikkivoipuuteen sekä siihen, että luonnontieteellinen totuus on pohjimmiltaan ainoa oikea totuuden muoto.

Kristinusko. En ole kristitty, koska ajatteluni ei vastaa minkään kristillisen suuntauksen uskontunnustusta. En myöskään käy säännöllisesti kirkossa tai osallistu minkään seurakunnan toimintaan, vaikka sitä harvemmin nyky-Suomessa pidetään kristityn kriteerinä.

Uuspakanuus. En pidä itseäni uuspakanana tai pakanana, koska en (enää) pyri erottelemaan uskonnolliseen ajatteluuni vain “pakanallisia” asioita. En näe tuollaiseen erotteluun muuta syytä kuin ideologian, jonka mukaan kaikki kristillinen on jollain tapaa huonoa ja pakanallinen hyvää. Ja minä nimenomaan yritän välttää ideologista suhtautumista uskonasioihin. Yritän suhtautua esivanhempieni sielunperintöön elävänä kokonaisuutena, joka on täynnä pyhyyttä. Jos Neitsyt Maaria on ollut sovussa Ilmarisen rinnalla lähes tuhat vuotta rakas jumala esivanhemmilleni, niin miksei hän voi olla sitä minullekin. Voin rukoilla Maariaa ja kansanuskon pyhimyksiä aivan siinä missä karhuakin, kunnioittaa Maarian ikonia tai käyttää vanhaa Raamattua taikakaluna loitsussa vaikkapa käärmeenhampaiden kanssa. Lisäksi kunnioitan vanhoja kirkkoja ja katedraaleja pyhinä niiden väkevien haltijoiden, pyhimysreliikkien ja lukuisien vainajahenkien takia. Lisäksi uuspakanuuteen sisältyy muutakin ideologista painolastia kuten tuo aiemmin mainittu “nietzscheläinen” ajatusmalli, josta haluan siis kaikesta eroon.

New age. Tämä onkin vaikeampi määritellä. Perusero on tietysti sitoutuminen, suorastaan uppoutuminen, omaan etniseen ja kulttuuriseen sielunperintöön sen kaikkine oikkuineen. En siis arvosta newagerien (ja muuten useiden uuspakanoidenkin) harjoittamaa uskonasioiden irrottamista perinteestä; niiden kulttuurisesta ja etnisestä maaperästä. Etnisyydestä irrotettu uskonnollisuus taantuu usein joko ideologiaksi tai pinnalliseksi itsensä irvikuvaksi. Lisäksi vierastan new agen yleistä asennetta, käsitteitä ja retoriikkaa; homeopatiaa, “henkistä kasvua”, energiakenttiä, tuota aiemmin mainittua jumalkäsitystä ja muuta (anteeksi nyt vaan kaikki new age -henkiset) tyhjää liirumlaarumia. Tätä on kummallisen vaikea määritellä, mutta sen kyllä huomaa heti, jos jokin asia tai henkilö haiskahtaa new agelta.

Kaarle Krohn kirjoittaa Suomalaisten runojen uskonnossaan:

Kun Porthanin aikoina oli kuuluisalta suomenkarjalaiselta loitsijalta kysytty, ketä hänen pakanalliset esivanhempansa olivat korkeimpana jumalana pitäneet, tämä oli vastannut: “vanhaa Väinämöistä ja Neitsyt Maariaa emoista”. 1860-luvulla kysyttäessä Suomen rajakarjalaiselta, ketä hän palveli, mainitaan saadun vastaukseksi. “kah! Neitsyt Maariaa ja Ilmarista”.

Vanhassa kansanuskossa Maarialle eli Neitsyt Marialle oli omistettu vuosittain viisi päivää:

1. Kynttilänpäivä eli Marian puhdistus 2.2.
2. Kevät-Maaria eli ilmestyspäivä 25.3.
3. Heinä-Maija eli Maarian etsikko 2.7.
4. Jälki-Maaria eli Marian kuolin- ja taivaaseenastumispäivä 15.8.
5. Syys-Maaria eli Marian syntymäpäivä 8.9.

Näistä maaliskuun paaston aikainen Maarian ilmestyspäivä (Marianpäivä) oli ylivoimaisesti merkittävin. Juhlapäivä syntyi ristikunnan keskuudessa jo varhain. Kristuksen sikiämisen kannalta on luonnollista olettaa, Augustinuksen tavoin, että enkeli vieraili Maarian luona tasan 9 kuukautta ennen joulua, siis 25. maaliskuuta. Suomessa mainitaan vietetyn “Annuntiatio Marie” nimistä juhlaa jo vuonna 1351. Viimeisen kerran Marianpäivä oli arkipyhänä 1954, minkä jälkeen juhlapäivä siirrettiin edelliseen sunnuntaihin. Vuotuiskatsonnossa ilmestyspäivä liittyy läheiseen kevätpäiväntasaukseen, samoin kuin juhannus liittyy kesäpäivänseisaukseen ja joulu talvipäivänseisaukseen. Näiden juhlien kohdalla kirkollinen pyhäpäivä on kasvanut merkittävämmäksi kuin auringon aseman muutokset. Kustaa Vilkunan mukaan monet Maarian ilmestyspäivän ennustukset ovat alun alkujaan olleet kevätpäiväntasauksen enteitä.

Maarian ilmestyspäivää pidettiin säiden taitekohtana, jolloin katseltiin kevääntulon merkkejä ja ennustettiin koko kevään säätä. Tästä kertovat sanonnat kuten “Mitä on malolla Maariana, on suolla suvipäivänä” ja “Turhaan saa huhtikuussa kesää odottaa, ellei Maaria maata näytä”. Ilmestyspäivänä ennustettiin myös muutakin kuin tulevia säitä. Jos esimerkiksi jostain kuului soittoa, niin siellä vietettiin pian häitä. Jos jossain naulattiin, oli siellä luvassa kohta hautajaiset. Maarian ilmestyspäivä on tietysti tunnettu myös Virossa, jossa Paastumaarjapäevää on pidetty tärkeänä kevään heräämisen merkkipäivänä. Virossa nuoret kävivät yöjalassa Maarian päivästä Mikkelin päivään (29.9).

Kun ajattelen suomenuskoisena Maarian ilmestyspäivää, mieleen tulee heti Maarian yhteys Kuuttareen ja Päivättäreen. Olihan keskeinen Maarian rooli eurooppalaisissa kansanuskoissa auringon ja kuun madonna. Kansanrunoissa Maariaa puhutellaan toisinaan kultaisena käkenä ja hopeisena kyyhkysenä – siis samoilla määreillä kuin Päivätärtä ja Kuutarta. Samalla vaikuttaa siltä, että Päivätär on Lemminkäisen äiti. Kuolleista heräävässä Lemminkäisessä, Päivätär-Maarian pojassa, on taas helppo nähdä kristushahmo.

Tästä kaikesta tulee minulle mielenkiintoisia tuntemuksia. Maarian ilmestyspäivä on kevääntulon merkkihetki. Lemminkäisen kuolemassa ja ylösnousemuksessa näen yhteyden vuosittaiseen luonnon heräämiseen hankien alta. Hankien, jotka vanhan kansan mukaan Maaria vie mennessään, ja jotka Päivätär sulattaakin kevään tieltä. Puhuin tästä aiheesta erään suomenuskoisen kanssa. Hän sanoi osuvasti, että Maarian ilmestyspäivänä voikin hyvin todeta, että Lemminkäinen on noussut kuolleista.

Suomalainen perinne on perinjuurin kristillisen vaikutuksen läpitunkemaa. Esivanhempamme eivät kristillistyneet yhdessä yössä vaan vanha pakanuus ja uusi uskonto sekoittuivat toisiinsa muodostaen vuosisatojen pituisen synkretistisen kansanuskon kauden. Usein kristillinen vaikutus iskostui suoraan vanhojen tapojen ja uskomusten päälle.

On hyvä muistaa, että synkretismi toimii kahteen suuntaan. Suomalaisen perinteen kristillistäminen ei aiheuttanut pelkkää kristinuskon nimien ja uskomusten sulautumista pakanuuteen, vaan pakanuus muovasi myös kristinuskoa. Usein kirkko joutui tekemään kompromissejä, antamaan vanhoille tavoille uusia merkityksiä ja ummistamaan silmänsä rahvaan tavoilta. Keskiajan kansanuskoa voidaan pitää jonkinlaisena pakanakristillisyytenä.

Listaan tähän muutamia suomalais-karjalaisessa perinteessä esiintyviä kristillisiä pyhimyksiä. Lähteenäni on Kaarle Krohnin Suomalaisten runojen uskonto. Kuten tunnettua, kristilliset pyhimykset ovat marttyyreja, askeetteja ja tunnettuja kirkon esimiehiä sekä roomalaiskatolisen kirkon hyväksi toimineita maallisia hallitsijoita. Esimerkkinä jälkimmäisesti ryhmästä pakanoita raivokkaasti lahdannut Kaarle “Suuri”. Pyhimyksillä on merkkipäivänsä kirkkokalenterissa. Merkkipäivä on oikeastaan pyhimyksen kuolinpäivä, mutta sitä kutsutaan syntymäpäiväksi, koska pyhimysten ajatellaan syntyneen kuolemassa uudestaan taivaalliseen elämään

Muutamia suomalais-karjalaisessa runoperinteessä esiintyviä pyhimyksiä

Antti, Antero. Pyhä Andreas. Kalastajien suojeluspyhimys, jopa kalajumala. Tämän lisäksi Ruotsin Lapin metsämiehet ja poronhoitajat pyhittivät Antinpäivän. He uhrasivat Anterolle pääsiäisenä ja uskoivat, että ‘Antero apostoli on onnen ja terveyden jumala’.

Pekka, Petri. Pyhä Pietari. Andreaksen tapaan kalastajien suojeluspyhimys ja kalajumala. Molempien veljesten palvonnasta on säilynyt muistona Suomessa onkimisloitsu: ‘Anna Antti ahvenia, Pekka pieniä kaloja!’ Kalamytologiasta lisää täällä.

Taivaanavaimet omistava Pietari oli Saksassa ja Tanskassa lukko- ja kelloseppien pyhimys. Lukkoseppänä häntä puhutellaan myös suomalaisessa loitsussa: ‘Pietari parahin pappi, kultalukkojen kutoja, vaskilukkojen valaja!’ Yleisesti levinneeseen käärmeensyntyrunoon on Karjalassa joskus päätynyt venäläisperäinen Petri. Venäläinen kansa kunnioittaa Petriä myös peltojen varjelijana. Siitä johtuu Ukonpäivän yhdistyminen Petronpäivään Inkerissä. Myös Pietari esiintyy joskus pellon vartijana: ‘Pietari pellolle pertuska käteen! Anna maata maan luvalla!’

Klementti, Klimit, Klimetti, Litvetti. Pyhä Clemens, Paavalin oppilas ja Pietarin apulainen. Pohjoismaiden varhaisen keskiajan pyhimyksiä. Tanskassa Klement tunnetaan ankkuriseppien ja merenkulkijain suojeluspyhimyksenä. Suomeen on johdettu vedenhaltijana rukoiltu Litvetti. ‘Litvetti veen kuningas, veen isäntä, vuon valio’. Merenkulkijoiden suojeluspyhimyksenä Klementin syrjäytti myöhemmin Pyhä Nikolaus.

Miikula, Miikkula, Klaus, Loaus, Laus. Pyhä Nikolaus, merenkulkijoiden ja lasten suojelupyhimys. Joulupukinkin kantaisänäkin tunnettu. Inkerissä ja itäisessä Karjalassa Nikolai on siirtynyt mereltä metsään, metsän jumala Miikulaksi eli Miikkulaksi. Tätä kautta on korostunut Nikolain rooli metsästäjäin ja erityisesti linnustajain palvomana pyhimyksenä. Ganander tallensi rukouksen:

Loaus Pohjolan isäntä
anna mulle aika lintu
näistä puista puhtahista
varvuista valantehista

Krohnin mukaan Loaus eli Laus on Nikolaus-nimen loppuosa. Nimen muodostuksen välivaiheena lienee ollut Klaus. Mainesana ‘Pohjolan isäntä’ on saanut Gananderin tekemään Lauksesta poroja ja hirviä juoksuttavan puolison Pohjolan emännälle. Kuitenkin Lauksen kohdalla puhutaan linnuista. Pohjola lieneekin tässä tapauksessa vain synonyymi Mehtolalle eikä Gananderin rinnastus Lausin ja naispuolisen Loveattaren välillä ole uskottava.

Vesi-Risto, Ristoppi, Ristikko. Pyhä Kristoforos eli Kristofer, vedenhädästä päästäjä ja merimiesten suojelija. Ristopin ‘kosken haltijan’ puoleen käännyttiin saukkoja metsästettäessä. Ehkä myös Ristikko, ‘Tapion neito’.

Annikki, Annikka, Annatar, Santta Anna. Neitsyt Marian äiti pyhä Anna. Maarian äidillä oli vahva kultti keskiajan Euroopassa. Saksassa muodikas Anna lähes syrjäytti tyttärensä keskiajan lopulla. Suomessakin pyhitettiin kirkkoja Annalle, Suomesta keskiajalta säilyneet pyhäinkuvat esittävät Annaa useammin kuin ketään muuta pyhimystä, Neitsyt Mariaa lukuunottamatta.

Itäsuomalaisissa metsäloitsuissa pyhä Anna esiintyy tavallisesti kolmitavuisena: Annikki, Annikka, Annatar. Toisinaan Annan latinalainen etusana sancta, ‘pyhä’, on säilynyt muodossa santta. Anna on esimerkiksi ‘avainpiika’, ‘metsän piika pikkarainen’ ja ’sinisukka suon emäntä’. Annikki esiintyy Tapion tyttärenä, jota pyydettiin avaamaan metsän rikkauksien portit. Annikki oli myös ampiaisten hillitsijä, ampiaista kutsuttiin Annin linnuksi. Lisäksi Santta Anni oli vielä naisten käsityötaidon suojelija:

Santta Anni, armas muori,
kehrää mulle punainen lanka,
sinilanka siuvuttele
rautaisella rukkilalla,
vaskisella värttinällä
kahen kallion välissä,
kolmen vuoren konkelossa!

Purppura, Purppula, ‘puhas emäntä’. Pyhä Barbara.

Piata, ‘metsän miniä’. Beata.

Rauhio, ‘metsän isäntä’. Mahdollisesti matkustajien ja vuorimiesten suojelusenkeli Rafael.

Rammikko, ‘rahojen vanhin’. Mahdollisesti Pyhä Erasmus eli Rasmus.

Hyypiö, ‘hyvä emäntä’. Pyhä Hubertus.

Jyrki, metsän herra ja kotieläinten suojelija. Pyhä Yrjänä: ‘Sankt Yrjänä, tuo karjas kotiin!’

Tahvana, Tehvanus, Teppana, Teppo, Tahvo Istoppi, ‘hevosten herra’. Pyhä Stefanus. ‘Istoppi’ tulee venäläisestä muodosta ‘Stepan’. Tapaninpäivää nimitettiin Suomessa tallitapanukseksi. Silloin hevosia muistettiin ja kestittiin. Teppana-muodosta on johdettu lyhennys Teppo. Hevosten suojelijasta on tällöin tullut Vienassa Matka-Teppo, tien ja matkustamisen jumala.

Huotari, ‘hevosten herra’. Venäjän Feodor, alkujaan Pyhä Theodor, ratsailla lohikäärmeen surmannut pyhimys.

Seitäri, Siitari. 1100-luvulla elänyt espanjalainen talonpoikaispyhimys Isidor. Esiintyy härän synnyssä.

Ulassie, Valassi, lehmien jumala. Venäläinen nautakarjan suojeluspyhimys Vlasij, eli Pyhä Blasios.

Katariina, Katarina, Katrina, Kaarama, Kaisa, Kati. Pyhä Katariina. Virossa Kadri on ollut lampaiden suojelijajumala. Inkerissä on Kaisanpäivänä pantu olutta ja keitetty puuroa, jota on tarjottu ensin karjalle ja syöty vasta sitten mitä jäi jäljelle. Satakunnassa huudettiin vielä Isonvihan aikaan kekrilammasta syödessä: ‘Saltta Kaarama! Oi sinä suloinen jääräpää, lihasi antamasta ja makkarasi kantamasta!’ Kati mainitaan puun kasvattajana, tuulen tuudittajana ja kouvon sekä koiran kohdussa kantajana.

Tyni, Tynimys, Tynikki, Tyynikki, Kyni, Kynimyl, Kynönen. Pyhä Antonius, sikojen suojeluspyhimys. Tunnetaan myös Virossa.

Ilja, Ilia. Pyhä Elias, korvasi Ukon.

Lauri, Laurikkainen, ‘paloisen paimen, valkeaisen varjelija’. Pyhä Laurentius, kidutettiin tulella kuoliaaksi, katolisissa maissa tulen suojeluspyhimys.

Helka, Heltteri, Jelter, ‘vaimo Hempeätär’. Helena. Huudetaan apuun tulen- ja raudanloitsuissa.

Kyllikki, Killikki, Kyllitti, Kyllykäs. Ehkä Ranskassa 600-luvulla elänyt erakko Aegidius, ranskaksi Gilles, saksaksi Gilgen. Keskiajalla Pohjoismaista asti tehtiin pyhiinvaellusmatkoja Aegidiuksen haudalle.

Kuteratar, Kuteritar, Kuuteratar, Kuuter neito. Pyhä Quadratus, venäläisittäin Kodrat.

Pirjata, ‘pikainen vaimo’. Pyhä Birgitta.

Mareta, Marketta. Pyhä Margareta. Saksassa ja Virossa lapsensynnyttäjäin suojelija. Vermantilaisessa karjaloitsuissa Maretaa rukoillaan hillitsemään karhua. Inkeriläisessä loitsussa mainitaan ‘Marketan emo mokoma’ meren lukkojen lumoojana, saatanan salpojen ja avaimien saajana sekä kyiden lypsäjänä.

Malitar, ‘vanha vaimo’. Neitsyt Maria, muodostunut sanasta Maritar, esiintyy puunsynnyssä.

Juones, Juonetar, Juoletar, Iivana, Ivan. Johannes Kastaja tai evankelista-Johannes. Runoissa karhun ristijä, metsän isäntä, lääkekasvien kerääjä, voiteiden valmistaja. Juones-muodosta on mahdollisesti johdettu naispuoliset Juonetar eli Juonitar sekä Juoletar. Toisaalta saukonpyynnissä puhuteltu Juoletar voi olla johdos juolukasta. Juolukan ruotsinkielinen nimitys on utterbär, ’saukonmarja’. 

Maaria esiintyyy kiehtovalla tavalla suomalaisen kansanuskon loitsuissa. Maaria-loitsut ovat suomalaisen pakanuuden ja keskiajan katolilaisuuden ainutlaatuinen synteesi. Tarkastelen tässä kirjoituksessa näiden runojen ja loitsujen Maaria-hahmoa. Mukana on muutamia omia huomioita, mutta enimmäkseen referoin lähteenäni ollutta Kaarle Krohnin teosta Suomen suvun uskonnot I: Suomalaisten runojen uskonto. Krohn käsittelee Maariaa niin kattavasti, että aion palata aiheeseen vielä toisenkin kerran.

***

Euroopassa muodostui jo kristinuskon varhaisina vuosisatoina Neitsyt Marian (tässä kirjoituksessa Maarian) legenda ja sittemmin kokonainen Maaria-kultti. Maarian merkittävyys kristityille kasvoi aikojen kuluessa hurjaa vauhtia. Keskiajalla kirkko määritteli kolme eriasteista kristillistä palvonnan muotoa: pyhimysten, Maarian ja Jumalan palvonnan. Kristinuskon levitessä Suomeen ja Viroon Neitsyt Maaria oli noussut kaikkien pyhimysten yläpuolelle. Valloitetut Itämeren maakunnat saivatkin nimekseen Maarianmaa.

Maaria esiintyy suomalaisessa loitsurunoudessa hyvin usein. Yksi taustaoletukseni on, että Maaria-jumala on korvannut kristinuskon saapumisen jälkeen jonkin pakanallisen jumalattaren ja jumalattaria, ja ottanut loitsuissa heidän paikkansa avunantajana. Maaria-loitsut kertovat kiehtovasta synteesistä keskiaikaisen katolisuuden ja suomalaisten kansanomaisten loitsurunojen välillä. Runoissa Maariaa puhutellaan useimmiten sanoilla “emonen”, “emäntä” tai “neiti”. Maaria mainitaan usein samanaikaisesti äidiksi ja neitsyeksi. Kertomuotona puhutaan “pyhästä piiasta pikkaraisesta” ja “pyhästä piiasta taivahisesta”. On huomattava, että Maaria-nimitys liittyy katolilaisuuteen, ortodoksit puhuivat Jumalan emästä eli äidistä. Venäjänkarjalassa käytettiin nimitystä Pohrotsa (ven. Bogoroditsa).

Loitsuissa Maaria käsitetään uskovaisten (ja sitä kautta loitsijan) hengelliseksi äidiksi. Tässä on yhtymäkohta pakanallisten uskomusten myyttiseen alkuäitiin Iro-neitoon, joka synnytti alkuajalla luojajumalat Väinämöisen, Ilmarisen ja Joukahaisen. Maarian tapaan myös Iro on sekä äiti että neitsyt. Maariaa on pidetty myös ajallisesti maailman ensimmäisenä naisolentona. Jo 400-luvulla Maariasta puhuttiin “kaiken elävän äitinä”. Tätä käsitystä kuvastavat säkeet:

Jok’ olet emä emien
sekä vanhin vaimoloista

Loitsuissa Maarian liitetään muutamia keskeisiä piirteitä. Yksi niistä on hänen maitonsa, joka parantaa sairaita (vrt. Jeesuksen veri). Lisäksi runoissa kuvaillaan Maarian huntua tai päänauhaa, riippuen aina siitä millaisiin asuihin ja tunnusmerkkeihin neitsyet ovat runon historiallisella syntykaudella sonnustautuneet. Maarian kerrotaan lentävän kyyhkysen muodossa — kyyhkyseen Maariaa verrataan jo Jaakobin evankeliumissa. Suomessa kyyhky saanut runoissa kertosanakseen suomalaisten lempilinnun eli käen. Maarian olinpaikan kerrotaan sijaitsevan joko “yläisessä taivosessa” tai kaukana vetten takana. Joskus runoissa mehiläinen lentää “Maarian majalle”, missä “Maaria makasi pikkuisella luotosella”. Maariaa nähtävästi tarkoittaa myös taivaassa tai saarella nukkuva nimetön neiti, jonka pieluksiin on kasvanut kolmikanta heinä.

Loitsuissa Maarialta pyydetään mitä moninaisempia asioita. Muun muassa karhunkaataja kutsui Maariaa, koska hänen ajateltiin olleen osallisena karhun kasvatuksessa. Maaria myös suojeli karjaa ja pelasti avuntarvitsijat hädästä. Venäjän Karjalassa palvottiin pyhää Pohrotsaa, “lehmien emäntää”. Lisäksi Maaria paransi sairauksia, auttoi kehrääjiä, pysäytti veren ja toi lämpöä pakkasen keskelle. Maarian yhteys jäähän ja lumeen selittyy 200-luvulla Roomassa tapahtuneeseen ihmeeseen, jonka seurauksena katolilaiset viettävät elokuussa Maarian lumen juhlaa.

Monissa Maaria-runoissa korostuu hänen asemansa sairauksien parantamisessa. Runojen mukaan Jeesus on paras parantaja ja Maaria paras voitelija. Maaria rientää avuksi:

Sata sarvea otsassa
tuhat rinnassa niseä
kaikki täynnä voitehia,
yheksiä voitehia.

Tuhatnisäisyys liittyy Maarian parantavaan maitoon ja ehkä myös efesolaisten Diana-myyttiin. Sarvekkuus on sen sijaan omituista. Välillä sarvien kerrotaan sijaitsevan Maarian selässä.

Maariaan liittyviä eläimiä ovat orava ja mehiläinen. Mehiläinen kuvastaa monissa eurooppalaisissa mytologioissa seksuaalisuutta. Maarian tapauksessa mehiläinen symboloi seksuaalisuuden puuttumista, neitsyyttä. Pohjois-Saksassa on perinteisesti uskottu, että mehiläinen ei pistä puhdasta neitsyttä. Runoissa mehiläinen tuo Maarialle taivaasta voiteita. Tässä on kiinnostava yhteys Lemminkäisen äidin ja Maarian välillä. Lemminkäisen tarussa sankari tulee paloitelluksi Tuonen synkkään virtaan. Lemminkäisen äiti kuitenkin parantaa poikansa eläväksi mehiläisen taivosesta tuomalla voiteella. Lemminkäinen on eräänlainen kristushahmo ja “Jumalan emäntänä” Maaria sopisi hyvin Lemminkäisen äidiksi.

Maarialla on lukuisia eri nimityksiä. Hän on Luojan tytär, Luojatar, Luonnotar ja Synnytär. Luonnottaresta puhutaan runoissa myös kave-eukkona: “Kave-eukko Luonnotar, kave kultainen korea”. Tämäkin seikka on kiinnostava, koska Christfrid Gananderin Pohjanmaalta keräämässä runokatkelmassa mainitaan Väinämöisen isäksi kave ukko. Olisiko “kave ukko” ollut alunperin “kave-eukko”, Väinämöisen äiti?, Näin Iron ja Maarian yhteys saisi vahvistusta. Raudan synnyssä maitoansa maahan lypsävät “kolme neittä Luonnotarta”. Maaria eli Luonnotar tunnetaan maidostaan, joten onko Maaria sotkeutunut raudankin syntyrunoon? Toisaalta Maarian summittainen yhdistäminen jokaiseen Luonnotar-nimiseen kansanrunouden hahmoon ei välttämättä ole perusteltua. Runoissa Luonnotar on nimittäin usein pelkkä yleisnimitys naispuolisille haltijoille.