Taivaankannen takojat

Talvipäivänseisahduksesta talvennapaan

Vaka vanha Väinämöinen,
kauan soitti kanneltansa,
soitto kuului kuun tupihin,
laulu päivän ikkunoille.

Terve, kuu, kumottamasta,
kaunis, kasvot näyttämästä,
päiväkulta koittamasta,
aurinko ylenemästä!

–Tuomas Keskimäki

Vuonna 1840 pidettiin Helsingin salongeissa ensimmäinen virallinen puhe, jossa ylistettiin suurmieskolmikkoa Lönnrot, Runeberg ja Snellman. Lönnrot oli julkaissut Vanhan Kalevalan viisi vuotta aikaisemmin. Samoihin aikoihin establishmentti oli alkanut tiivistää rivejään hänen ympärillään. Suomalaisuustyön kannalta ehkä keskeisimmän suurmieskultin rakentaminen oli alkanut. Runebergin kanonisointi oli alkanut jo hänen vuonna 1839 saamastaan valtioneläkkeestä.

Lähes 170 vuotta myöhemmin Lönnrotin johtama kalevalais-runebergiläinen linja on muodostunut suomalaisten myyttisiä mielikuvia määrittäväksi totuudeksi. Kalevalan tulkinta muinaistarustostamme on “se” tulkinta. Kun ajattelemme Väinämöistä, ajattelemme nimenomaan Lönnrotin Väinämöistä. Kun ajattelemme Louhea, ajattelemme Lönnrotin Louhea. Jännitettä Kalevalan ja alkuperäisen kansanrunouden välillä voisi ajatella vaikka siten, että Kalevala on muinaissuomalaiselle mytologialle samaa kuin vanhan sadun Disney-filmatisointi on Grimmin veljesten alkuperäisille saduille. Eräs tämän Lönnrotin ja kumppaneiden vaaliman omatekoisen myytin aineksista oli taru “Karjalan laulumaista”. Romantiikasta vaikutteita saaneina he ajattelivat, että ikimuistoinen kalevalainen kansa oli kukoistanut aikoinaan suurella kultakaudella. Tuon aidon ja puhtaan kulttuurin jäännöksiä he uskoivat löytävänsä Karjalasta. Karjala oli ikiaikaisen kalevalaisen kulttuurin alkulähde, suomalaisten sielun myyttinen kotopaikka. Sinne kultaiseen Karjalaan Lönnrotkin askelsi tuohikontti selässä kuin pyhiinvaeltaja konsanaan.

Ruotsinpyhtäällä syntynyttä Carl Axel Gottlundia (1796–1875) ei koskaan kelpuutettu kunnolla mukaan näihin piireihin. Ei vaikka Gottlund oli suomalaisuuden tienraivaaja, kirjailija ja tutkija, jonka keräämä kansanrunouden määrä lähenteli Lönnrotin lukemia. Nämä meriitit eivät Gottlundia auttaneet, sillä hänet tunnettiin pikemminkin sivistyspiirien häirikkönä ja toisinajattelijana. Mielikuvaa piti yllä Gottlundin sivistyneistöä suuresti ärsyttänyt tapa kirjoitella hyökkääviä pamfletteja ja sanomalehtikirjoituksia. Mutta Gottlundin sivuuttamiseen suomalaisuusaatteen ytimestä oli muitakin syitä. Tuon ajan suurmiehen kuului nimittäin vaalia kansan “parhaita puolia”. Tällaisia suositeltavia ominaisuuksia olivat muun muassa kainous, sävyisyys sekä kaikkinainen hyvätapaisuus. Gottlund oli tähän seuraan liian rohkea kielenkäyttäjä ja liian rehellinen itsetilittäjä. Suomalaisuuden viralliseksi linjaksi määriteltiin sivistyspiireissä kalevalais-runebergilainen teennäinen siveys. Tuona aikana runonkerääjät tavallisesti sensuroivat kaiken kansanrunojen eroottisen aineksen, mutta Gottlund keräsi kaiken talteen. Joutilaana ollessaan mies kirjoitteli omiakin eroottisia runoja. Gottlundista tuli aikalaisten mielikuvissa seksuaalinen hurjastelija. Maine ei ehkä ollut täysin tuulesta temmattu. Tämä salskea nuorimies kun sai kaikenlaisia tarjouksia maalaiskylien tytöiltä runonkeruumatkoillaan. Gottlund ei vaikuta olleen tästä huomiosta ollenkaan pahoillaan. 1800-luvun siveellistä ilmapiiriä järkyttänyt skandaali oli pian valmis.

Toisin kuin Karjala, metsä-Suomi oli pitkään kansantieteen periferiaa. Metsäsuomalaisten perinne on kiinnostanut pikemminkin kansallisen kulttuurin toisinajattelijoita kuin sen virallisten totuuksien vartijoita. Gottlund suuntasi synkille saloille, kuten myöhemmin tekivät hänen jalanjäljissään kulkeneet Väinö Salminen, Lauri Kettunen ja Pertti Virtaranta. Mutta Krohnin, Setälän, Haavion ja Kuusen kaltaiset tutkijasuuruudet eivät metsiin astuneet. Ainoaa oikeaa runebergiläis-kalevalaista konsensusta ravistelleena vastavirran kulkijana Gottlund pitikin pilkata pois näköpiiristä. Kansantutkimuksen konsensuksessa Gottlundista piirrettiin kuva suomalaismetsistä kaikuvien äänien vainoamana hermorauniona. Joskus Gottlundin poikkeukselliselle elämälle yritettiin antaa lääketieteellinen diagnoosi. Viimeisimpänä yrityksenä on professori Leea Virtanen pikadiagnoosi vuodelta 1985. Virtasen mukaan Gottlund kärsi “kverulatiivisesta paranoiasta”.

Ruotsissa asuessaan Gottlund kuuli Skandinavian takamaiden synkissä havumetsissä ja syvissä laaksoissa elävistä metsäsuomalaisista. Pian Gottlund matkustikin Finnskogariin, josta hän löysi puhdasta savon kieltä puhuvia kaskiviljelijöitä. Metsissä suomalaiset puhuivat omaa kieltään, mutta ruotsalaisten seurassa he välttivät suomen puhumista. Tämä oli seurausta ruotsalaisten harjoittamasta pilkasta ja suoranaisesta vainosta suomenkielisiä kohtaan. Suomalaisten “hiljaisuus” ruotsalaisten seurassa oli niin totaalista, että ruotsalainen yläluokka uskoi aidosti suomen kielen kuolleen Ruotsissa sukupuuttoon. Gottlund keräsi kuitenkin mittavat määrät suomenkielistä kansanperinnettä metsäsuomalaisilta. Samalla hänestä tuli kaskiviljelijöiden etujen puolustaja, “metsäsuomalaisten apostoli”. Vielä Gottlundin lähdönkin jälkeen legenda hänestä jäi elämään suomalaismetsiin. Varsinkin Värmlannissa kaikki edistys pantiin pitkään Gottlundin nimiin ja häntä muisteltiin vuosikymmeniä herooisena hahmona kuten taalailaiset Kustaa Vaasaa konsanaan.

Vuosina 1828–1832 Gottlund julkaisi Otavan, josta hän aikoi suomen kielen kirjallista monumenttia. Otava sisälsi kielitieteellisiä, historiallisia, uskontotieteellisiä ja folkloristisia kirjoituksia sekä runoja. Teoksen julkaiseminen oli varsinaista tuskien taivalta. Värikuvat neljään painokseen saatiin vasta kun Gottlundin vaimo Charlotte osallistui itse niiden värittämiseen. Kaikesta vaivannäöstä huolimatta Otavan vastaanotto oli nihkeä. Gottlund suosi kirjoituksissaan savon murretta, joka oli hänestä “suomen kielen ydin ja kukka”. Gottlundille savon kieli oli “kaikkein puhtain, miellyttävin ja rikkain sekä ainoa runouteen sopiva kieli”. Kaikkia savonkielisyys ei kuitenkaan miellyttänyt. Eräs aikalainen kommentoi, että Gottlundin kirjoitusten savolaisuudet ja “gottlundilaisuudet”, omituiset kielivirheet ja tyylin kömpelyydet valmistivat lukijalle ainutlaatuisen riemun lähteen ja tekivät Gottlundin runosepitelmät useimmiten tahattomiksi parodioiksi. Täydellisenä epäonnistujana Gottlundia ei kuitenkaan voida kielen saralla pitää, sillä hän esitteli suomenkieleen useita uudissanoja. Esimerkiksi sanat ”toimittaja”, ”käännös”, ”sointu” ja ”kirjasto” ovat peräisin Gottlundilta.

Huolimatta Otavan epäonnistumisesta, Gottlund jaksoi hautoa suuria kirjallisia suunnitelmia. Lönnrot oli julkaissut Vanhan Kalevalan vuonna 1835, mutta teoksen asema ei vakiintunut vielä useisiin vuosiin. Lisäksi tuore kansalliseepos oli saanut osakseen kritiikkiä. Vanhaa Kalevalaa oli kritisoitu muun muassa runojen yhdistämistavasta ja sovittamisesta. Kalevalan asema oli vielä hieman horjuva. Oli ainutlaatuinen tilaisuus iskeä kaavailtu kansalliseepos laudalta toisella teoksella. Gottlund iski tähän väliin julkaisemalla vuonna 1840 oman eepoksensa, Runolan. Teoksen alkusäkeet kajahtavat jylhästi ilmoille näin:

Yksin laulon, yksin soitin
Runoja jo ruostunneita,
Lauluja lakastunneita
Ei mua Suomi soitattanek,
Omat lapset laulattanek,
Mielytäk nykyiset miehet,
Joita oaarteet ajelloopi
Rahan-voitto raukaisoopi,
Kateus tekee kapeiksi.

Runola oli kuitenkin suhteellisen heikosti valmisteltu ja suppea eepos. Teoksella ei ollut Gottlundin toivomaa vaikutusta. Lisäksi asiaa ei auttanut, että Runola oli lähinnä kansanrunoudesta lainaava Gottlundin sepittämä fantasiakertomus. Runola on kuvaus profeetan (Skaldi) matkasta jumalten asuinsijoille taivaaseen (Runolaan) saamaan rohkaisua ja sanoma kansalleen. Saattajana hänellä on kaukaisen kulta-ajan heeros (Väinämöinen). Tapahtumapaikka on laulun saari eli “Jumalkoto”, minkä Gottlund myöhemmin tarkensi tarkoittavan suomalaista vastinetta skandinaavien Valhallalle ja juutalaisten paratiisille. Runola oli yritys sovittaa suomalaiset runot pakolla klassiseksi jumaltarustoksi. Tai oikeastaan se ei ole edes sitä. Jo aikoinaan huomautettiin, että itse asiassa vain Väinämöisen hahmo edustaa runoelmassa suomalaista perinnettä. Tämä ei tuottanut Gottlundille mitään älyllistä ongelmaa, sillä hän tiesi, ettei suomalaisilla mitään mytologista eeposta koskaan ollutkaan. Gottlund ajatteli, että oli täysin hyväksyttävää yhdistellä vaikutteita muista jumaltarustoista, sillä kaikki kulttuurit olivat pohjimmiltaan sukulaisia.

Ei ole yllättävää, että Runola tyrmättiin aikalaisarvioissa. Paljon kritiikkiä sai osakseen pahasti ontuva runomitta. Myös Gottlundin heikolle suomen kielen hallinnalle naureskeltiin. Heikko kielitaito ilmeni teoksessa noloina kömmähdyksinä tyyliin “koira haukkui korvillansa”. Kielenkäyttö oli kautta teoksen ontuvaa ja usein tahattoman koomista:

Lehmän kielet keärettynnä,
Haisivat varpaat harakan.
Kaunimmaiset ruusun kannat,
Pantu peitteeksi povehen.

Vähemmän aikalaisia hymyilyttivät Runolan eroottiset säkeet. Teoksessa on todennäköisesti ensimmäinen suomenkielisen taiderunouden masturbointikuvaus. Kansanrunouden tutkija ja suomen kielen professori Julius Krohn kirjoitti, että teos iljetti häntä. Myöhempi tutkimus on paljastanut, että Runolan eroottiset kielikuvat eivät ole peräisin Gottlundin keräämistä kansanrunoista, vaan ne ovat selvästi Gottlundin omia sepitelmiä. Oli selvää, että Runolasta ei ollut suomalaisten kansalliseepokseksi.

Vaikka Gottlund karkotettiin suomalaisista sivistyspiireissä, ei hänen maineensa tavallisen kansan keskuudessa siitä kärsinyt. Suhtautumista selittää syvän juurtunut herraviha. Raavas, miehekäs ja metsissä viihtyvä Gottlund koettiin kansanomaisemmaksi hahmoksi kuin Helsingin fiinit suomalaisuusmiehet. Sivistyneistön Gottlundiin kohdistama ylenkatse nähtiin todisteena siitä, että Gottlund oli rahvaan puolella “herroja” vastaan.

Uskonnollis-filosofisessa ajattelussaan Gottlund oli vannoutunut alkumonoteismin kannattaja. Hän siis uskoi, että muinaissuomalaiset olivat alun alkujaan yksijumalaista kansaa. Gottlund esitti, että kaikki muinaissuomalaisten jumalina pidetyt hahmot Väinämöistä myöten olivat todellisuudessa heidän poliittisia ja sotilaallisia johtajiaan. Muinaissuomalaiset olivatkin olleet, vastoin yleisiä vääriä käsityksiä, filosofisen deismin kannattajia. Tai kuten Gottlund asian ilmaisi:

Jumala oli heidän ainoa jumaluutensa, josta heillä ei ollut mitään tarkempia luonnehdintoja; hän oli absoluuttinen, abstraktio kaikista modifikaatioistaan – ikuisesti olevainen esse kaiken ajan ulkopuolella, olento, jota he kuvittelivat kaikkein mahtavimmaksi, kaikkein olioiden alkuolioksi, tai siksi alkuvoimaksi, josta koko luonto oli saanut alkunsa. Hänestä käytettiinkin tämän johdosta nimitystä kaiken mailmantakoja, ilmankannenkalkuttaja.

Gottlund tuhlasi paljon mustetta yrittämällä todistella, miten esimerkiksi Tapio oli puhtaasti metsän runollinen personifikaatio, ei minkään sortin jumaluus. Ajattelun taustalla oli Gottlundin omaksuma valistusfilosofinen näkemys, joka ihannoi “puhdasta” rationaalista uskontoa, joka oli oikeastaan enemmän filosofiaa kuin uskonnollisuutta. Gottlundin kannalta oli tietysti ongelmallista, että kansanrunoudessa puhuttiin selvästi jumalista. Hän selitti seikan katolisen keskiajan vaikutuksena. Keskiajalla runojen kieli oli Gottlundin mukaan ymmärretty perustavalla tavalla väärin.

Mutta kun katolisuus levisi ja heihin istutettiin mystillisiä käsitteitä pyhien temppujen merkityksestä, saivat nämä runotkin toisen merkityksen. Metsämiehet rupesivat nyt uhraamaan Tapiolle, kuten kristityt tekivät, ja sekoittivat usein Marian rukouksiinsa ja lauluihinsa.

Samoin uhritoimitukset ovat Gottlundin mukaan olleet alun perin vain muistojuhlia tai suvun keskeisiä ilonpitoja. Vasta katolinen kirkko on ne hänen mukaansa muuttanut uskonnollisiksi uhrijuhliksi:

Varmalta näyttää ainakin, että ne alkujaan ovat olleet viatonta huvia, mutta että kaikki uhraaminen, rukoileminen ja polvistuminen kiistämättä on jätettä katolisista ajoista, jolloin kansa tulella ja miekalla pakotettiin näihin jumalisiin menoihin.

Gottlund poisti siis muinaisuskosta kaiken muun aineksen paitsi viileän abstraktin Kaikkivaltiaan. Tässä hän oli valistusaatteen vanki. Gottlund halusi nähdä muinaissuomalaiset valistusta ennakoineina suurina filosofeina, joiden muinaisusko ei ollut epäjumalanpalvontaa, vaan suurissa hengen sfääreissä liikkuvaa pohdiskelua.

Kansanperinteellä oli Gottlundille vain esteettistä arvoa. Filosofisen muinaisuskon ja kansanperinteen väliin jäi kuitenkin mytologian kokoinen aukko. Romantiikan aatevirtauksesta vaikutteita saaneet kansanrunouden tuntijat antoivat muinaissuomalaisten palvoa jumaliaan ja myyttisiä sankareitaan. He katsoivat, että myyttinen ajattelu versoi tiedostamattomasti kansan sielusta muinaisina aikoina, ilmaisten konkreettisesti kansan henkistä tasoa. Gottlundin valistusajattelu käänsi taas tilanteen päälaelleen: mytologia oli historiallisen rappeutumisen seurauksena syntynyttä hämärää höpinää. Siinä missä romantikot ihailivat keskiaikaa, Gottlundille keskiaika oli muinaista pakanuuden aikaa huonompi ajanjakso, koska se oli perin juurin katolilaisen kultin hapattama.

***

Gottlundista syntyy hieman ristiriitainen kuva. Hän oli rohkea vastarannankiiski tympeää suurmieskulttia luotaessa, ansiokas runonkerääjä ja metsäsuomalaisten oikeuksien puolustaja. Toisaalta taas syntyy tragikoominen kuva tökerösti suomea taitavasta ikuisesta epäonnistujasta, jonka näkemys muinaisuudesta oli vähintäänkin yhtä harhainen kuin hänen aikalaisillaan.

Luulisi, ettei tuollainen irvistelevä väki [savolaiset] koskaan voi kohota juhlalliseen paatoseen. Mutta nyt on kumminkin asian laita se, että tuskin millään kansalla tavataan niin pursuavaa paatosta, kuin mikä loitsurunoista ilmenee. Se on suorastaan hysteeristä paatosta. Siinä on voimaa sanonnassa, siinä on rohkeutta vertauskuvien valinnassa, jota harvoin tapaa. Esimerkiksi painatan tähän tulenvaaran loitsun:

Mutta nyt ei enää vanhoja runoja pulppua savolaisten huulilta. Ne ovat vajonneet hautaan viimeisten sukupolvien keralla. Ihmeellinen sivistyskausi on loppunut, sivistyskausi, jonka synty ja kehitys vielä ovat selvittämättä. Varmaa vain on, että meillä tässä on mahtavin henkinen suurtyö, minkä kansamme tähän asti on aikaansaanut, ehkä suurin, minkä se kykenee luomaan.

Ernst Lampén. Suomea ristiin rastiin (1918).

Mikä on Pohjola?

Minun sielunmaisemassani pohjoinen on kuoleman ilmansuunta. Pohja merkitsee taivaankannen ulointa osaa missä Pohjantähti sijaitsee. Pohjan maanalainen osa on Pohjola eli Saari, joka sijaitsee maan alla sumuisella ja synkällä Sarajas-merellä. Meren nimen mukaisesta Pohjola on myös Sariola. Kuolleiden valtakunta Manala on omana alueenaan Pohjolassa. Manalan erottaa muusta maailmasta tumma Tuonen virta. Tie Manalle, joka kuolleiden sielujen on kuljettava, on suuri koettelemus neuloineen, terineen, piikkeineen ja surmineen. Vaikeuksien on tarkoitus estää eläviä pääsemästä kuolleiden maahan. Pohjolaa hallitsevat Pohjolan emäntä ja isäntä. Revontulia, pohjoisen taivaan loitsutulia, on kutsuttu Pohjolan porteiksi.

Portit Pohjolan näkyvi,
Paistavi pahat veräjät,
Kannet kirjo kiimottavat.

Kun tietäjät menivät transsiin eli “lankesivat loveen”, heidän sielunsa irtosi ruumiista ja matkasi Manalle kysymään neuvoa kuolleilta suurtietäjiltä. Pohjolasta nousee vuori, joka ulottuu aina taivaankannessa olevaan vastineeseensa eli Pohjantähteen saakka. Tuota vuorta kutsutaan Kivimäeksi tai Kipumäeksi. Kipumäkeen tietäjät hakivat helpotusta ihmisten kipuihin. Manalasta taivaankanteen saakka nouseva vuori kuvastaa maailman keskuspistettä, jossa kivut ovat poissa ja koko maailma on yhtä. Toinen tapa hahmottaa maailman keskipiste on Pohjantähteen kiinnittynyt maailmanpylväs, jonka juuret ovat syvällä Pohjolassa. Tämä kosmosta pyörittävä maailmanpylväs on Sampo. Jumalten Väinölän ja Pohjolan välinen kamppailu Sammosta on ikuista taistelu onnesta tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen, elävien maailman ja vainajien maailman, elämän ja kuoleman välillä. Tämän taistelun keskipisteessä kaikki ovat kuitenkin yhtä.

Olen viime aikoina kirjoittanut paljon kuolemasta, hautausmaasta, kalmasta ja vainajista (klik, klik, klik, klik, klik). Tässä aiheeseen sopiva laulu.

Suru suuri syömmessäni
vihan valtavan edessä.

Mutta katso silmiäni,
silmissäni synkkä mieli,
sillä mielessä on aina
toivo kuoleman tulosta.

–Tuomas Keskimäki

Metsässä syntyy
Metsässä kasvaa
Seinällä seisoo,
Polvella laulaa
– Muinaissuomalainen arvoitus

Kantele oli muinaissuomalaisille kahden maailman olento. Soittimella oli myytillinen alkuperä, ja se oli taian väline, ja toisaalta pirtin seinällä roikkuva kantele kuului ihmisten arkeen. Ennen vanhaan taianomainen ja myytillinen sulautuivat osaksi tavallista elämää, joten käyttöesineen maagisuudessa ei ollut ajan ihmisille mitään omituista tai tavatonta. Pyhissä runoissa kantele on Väinämöisen, ensimmäisen tietäjän ja runonlaulajan soitin. Kanteleen soitto ja runonlaulu kuuluivatkin vahvasti yhteen. Jo H.G. Porthanin varhaisissa kansankuvauksissa mainitaan, että runonlaulua säestettiin kanteleen soitolla. Kantele oli siis sekä merkittävä runoissa esiintyvä esine että kouriintuntuva apu runoja esitettäessä.

Runonlaulusta puhuttaessa on muistettava, että myytilliset suomalais-karjalaiset runot olivat osa uskonnollisia kulttitapoja ja riittejä. Niiden laulaminen ei ollut ajanvietettä tai taidetta taiteen takia, vaan tekoja joilla oli uskonnollisia merkityksiä. Nämä “virret” sisälsivät vahvaa tietoa, joka saattoi vaikuttaa ihmisen kohtaloon. Kanteleen syntyruno kertoo, miten Väinämöisen lumoaa soitollaan luomakunnan, joten runoa käytettiin eräänlaisena loitsuna. Christfried Ganander kirjoitti 1700-luvulla, että linnustajat ja metsästäjät pyysivät Väinämöistä soittamaan kanneltaan, jotta musiikki houkuttelisi saaliseläimet heidän luokseen.

Taitavia runonlaulajia, runoita, on todennäköisesti pidetty tietäjinä ja shamaaneina. Eräät tutkijat ovatkin nähneet runojen laulutavassa viitteitä shamanismista. Runoja laulettaessa kaksi miestä, voidaan ajatella: shamaani ja oppipoika, puristavat oikeat kätensä yhteen ja laulavat vuorotellen. Shamaani laulaa rivin ja oppipoika yhtyy lauluun laulamalla rivin kaksi viimeistä tavua. Oppipoika laulaa seuraavan rivin ja shamaani yhtyy lauluun kahden viimeisen tavun kohdalla. Sitten shamaani laulaa jälleen rivin, jne. Näin oppipojat oppivat runot. Tällaisessa runonlaulussa on voinut olla kanteleen säestys, mutta soitinta on silloin soittanut kolmas osallistuja. Runoa laulaessa shamaani vaipuu rivi riviltä transsiin; hänen sielunsa lankeaa loveen. Oppipojan tehtävä on saattaa shamaanin sielu turvallisesti takaisin tähän maailmaan.

Useat tutkijat ovat olettaneet yhteyden kanteleen ja shamanistisen noitarummun välillä. Rumpua ovat käyttäneet muun muassa euraasialaisten kansojen shamaanit sekä saamelaisten noaidit. Haavion mukaan noaidin rummun nimi ‘keuru’ on sukua kanteleen lisänimelle ‘käyrä’. Haavio on myös huomauttanut, että esimerkiksi kirgiisien shamaanit käyttävät apunaan jousisoittimia. Yksi yleisesti huomioitu sanayhteys soittimien välillä on se, että noaidin rumpua kutsutaan nimellä ‘kannus’, joka on hyvin lähellä ‘kannelta’. Sanoille on ehdotettu yhteistä alkumuotoa *komta (kansi). Kantele tunnetaan esimerkiksi Baltiasta ja Virosta. Anna-Leena Siikala onkin ehdottanut, että kantele olisi kehittynyt balttilais-suomalaisen rumpuperinteen jatkona.

Kanteleen ja noitarummun mahdollista yhteyttä tarkastellessa huomiota saa eräs shamanististen kansojen tapa. Mircea Eliade on havainnoinut, miten shamaanit muuttavat rumpunsa “eläväksi” ennen sen käyttöä. Altailainen shamaani pirskottaa rummun kalvolle olutta ja alkaa kertomaan rummun valmistukseen käytettyjen osien tarinaa. Hän kertoo, miten puu rumpua varten kaadettiin läheisestä metsästä. Shamaani kertoo rumpua varten nahan antaneen eläimen tarinan: sen vanhemmat, lapsuuden ja koko elämän ennen kohtalokasta kohtaamista metsästäjän kanssa. Toisinaan elävöittämistarina seuraa hiukan erilaista juonimallia. Siinä shamaani etsii rummulle nahan antamaan eläimen sielua. Hän seuraa eläimen jalanjälkiä, kunnes saapuu eläimen syntypaikalle, jossa eläimen sielu odottaa. Noitarummun elävöittäminen tarkoittaa siis rummun valmistukseen käytettyjen eläinten ja kasvien sielujen tavoittamista kertomuksen avulla, soittimen “sielullistamista”. Myös kanteleen syntyrunossa kuvataan myytillisiä eläimiä, joiden osista Väinämöinen kokoaa kanteleen. Kantele tehdään kalojen ja sorsien luista, hiiden immen hiuksista, hyvän oriin jouhista ja niin edelleen.

Shamaanirummun elävöittämiseen kuuluu vielä pieni yksityiskohta. Rumpu ei ollut valmistuttuaan vielä varsinaisesti valmis. Se annettiin usein lasten leikkeihin tietyksi ajaksi, esimerkiksi kolmeksi päiväksi. Vasta tämän jälkeen shamaani sielullisti rummun oikeaan käyttöön sopivaksi. Myös Väinämöinen antaa kanteleen ensin muiden soiteltavaksi:

Teki harpun hauvin luista,
Kalan luista kanteleen,
Pani nuoret soittamaan.
Nuoret soitti, sormet kulu,
Ei ilo ilolle käynyt,
Soitto ei soitolle tavannut.
Vanhat pani soittamaan,
Ei ilo ilolle käynyt,
Soitto ei soitolle tavannut.
Otti ihe Väinämöinen
Harppusensa hauvinluisen,
Kalanluisen kanteleensa;
Sitten kävi ilo ilolle.

Kertomuksen voi ymmärtää niin, että ensimmäiset kokeilijat ovat lasten tapaan kokemattomia soittajia, joilta puuttuu iänikuisen tietäjän voima ja mahti saada kantele sielulliseksi.

Vielä yksi oletettu yhteys kanteleen ja shamaanirummun välillä löytyy: kanteleen koristeelliset ääniaukot. Vanhojen kanteleiden ristinmuotoisilla ääniaukoilla ei ole mitään järjellistä akustista perustetta. Kuviot ovat siis koristeita, jotka eräät tutkijat ovat tulkinneet maagisiksi symboleiksi, joilla olisi yhteyksiä noitarummun pintaan maalattuihin kuvioihin.

Kanteleen käytöstä loveen lankeamisessa tiedetään siis valitettavan vähän. On mahdollista, ellei peräti todennäköistä, että kanteletta on käytetty samanlaisena transsiin mielen upottavana äänenlähteenä kuin saamelaista noitarumpua. Se on joka tapauksessa selvää, että kanteleella oli maagista ja merkitystä tietäjällä jo pelkästään esineenäkin. Tämä oli seurausta soittimen myytillisestä alkuperästä. Vielä satakunta vuotta sitten kansan keskuudessa eli runoita, joiden soittotaitoa on kuvailtu lumoavaksi. Viime vuosisadan alussa kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju istui Teroin talossa, Shemeikan suvun — Karjalan “aatelin” — vieraana. Tuvassa yli 70-vuotias Pekka soitti 11-kielistä kanneltansa, jolloin Paulaharjusta tuntui kuin “olisivat nokisen kurkihirren alla katot kajahdelleet, permannot pemahdelleet, ikkunat iloa pitäneet”.

Lisää aiheesta: The Kantele Traditions of Finland, osa väitöskirjaa Indianan yliopistoon.

Kerran syksyllä eräs kolttanainen meni joelle kalastaakseen verkolla jään alta. Kun hän oli verkon asettanut, palasi hän kammilleen ja alkoi etsiskellä polttopuita. Kun hän oli valmis, meni hän kammiin takaisin ja alkoi keittää kalaa itselleen. Sitten hän alkoi syödä. Syötyään sytytti hän tulen takkaan ja istuutui tulen ääreen. Silloin ovi avautui ja oviaukkoon ilmestyivät karhun käpälät. Nainen ei pelästynyt, kysyi vain: “Mikäs mies se sieltä oikein tulee?” Silloin sisään astui karhu, joka oli aivan yltäpäältä jäässä. Se alkoi lämmitellä itseään tulen ääressä. Silloin nainen tunnisti sen yhdeksi niistä koltista, joilla oli tapana juoksennella karhuina; siksi hän jäi paikalleen takan ääreen. Kun karhu oli sulatellut itsensä, antoi nainen sille kalaa syötäväksi. Kun karhu oli syönyt, kävivät he kumpikin nukkumaan omalle puolelleen kammia. Aamulla he nousivat ylös ja nainen keitti karhulle kalaa ja antoi sille kalaa syötäväksi. Syötyään karhu meni ulos ja katsoi sitten taakseen. Tultuaan ulos se avasi kammen oven uudelleen ja viittasi naista tulemaan ulos. Silloin nainen ymmärsi, että oli jotakin, jonka vuoksi karhu kutsui häntä; hän meni katsomaan mitä se oli.

Kun nainen tuli ulos, viittoili karhu hänelle, että hänen pitäisi seurata sitä uraa, jota se oli tullut kammille, ja tallusti itse matkoihinsa. Nainen seurasi karhun jättämää uraa ja löysi toisen karhun, joka oli kuollut. Hän palasti kotiin ja kertoi kaiken mitä oli tapahtunut. Miehet menivät sinne ja ottivat karhun talteen, nylkivät sen ja löysivät nahan alta rahamassin.

Sitten tuli kesä ja keräännyttiin markkinoille. Eräs mies tapasi naisen ja kiitti häntä siitä, että nainen oli hoitanut häntä silloin, kun hän oli ollut jäätynyt. Hän kysyi edelleen: “Löysittekö velivainajani ruumiin?” – “Löysimme”, vastasi nainen. “Oliko hänellä yhtään rahaa mukanaan?” kysyi mies. “Oli”, vastasi nainen. “Sinä saat pitää rahat siitä hyvästä, että olit hyvä minua kohtaan!”

Lentonoidan poika: saamelaisia satuja (1978).

Terveisiä Tanskasta.

Kirjoitin muutaman sanan elämästä ja kuolemasta ja sen sellaisesta. Pahoittelen korkealentoisuutta mutta en osaa tuollaisesta aiheesta muulla tavoin kirjoittaa. :)

—

Vanhassa suomalaisessa kulttuurissa utuinen ja alkuvoimainen sauna on ollut paikka sekä syntymälle että kuolemalle. Lapset synnytettiin saunassa ja siellä pestiin kuolleiden ruumiit. Näihin tapoihin oli monia käytännöllisiä syitä, mutta symbolisella tasolla sauna oli pyhä paikka, joka oli yhteydessä tuonpuoleiseen. Olen kutsunut tuonpuoleista ”Näkymättömäksi” mutta yhtä hyvin voidaan ”Ykseydestä”, ”Selittämättömästä”, ”Jumalallisesta” tai ”Mysteeristä”. Nuo sanat kuvaavat maailman ikuista ykseyttä, kaikkea äärellistä ja määrällistä olemassaoloa suurempaa kokonaisuutta, joka on enemmän kuin osiensa summa. Näkymätön ei ole mikään paikka, olotila, persoona tai maailman erillinen osa, vaan kaikkien muotojen ja identiteettien lähde, ikuinen kokonaisuus, joka on ihmismielelle selittämätön ja kielen ja järjen tavoittamattomissa. Se on kaikki mitä on. Ja maailman ei ole staattinen vaan jatkuvaa muutosta. Se synnyttää itsestään muotoja, joita me kutsumme taivaaksi, maaksi, ihmisiksi, eläimiksi, kiviksi, puiksi tai tuuleksi. Kaikki ovat ykseyden muotoja, mutta ykseys ei ole pelkästään jokin näistä muodoista. Maailma jatkuvaa mysteerin muotoutumista; asiat syntyvät, saavat muotonsa, elävät, kuolevat ja menettävät muotonsa sulautuen takaisin selittämättömään. Sauna oli pyhä, koska saunassa vastasyntynyt astui tähän maailmaan ja elämäänsä, ja koska sauna oli paikka jossa ihmisen kuolevainen ruumis hyvästeltiin ennen sen hajoamista.

Syntymisen ja kuolemisen vuorottelu kuvaa hyvin maailman jatkuvaa muutosta. Maailma ei koskaan saavuta lopullista järjestystä ja pysyvää asioiden tilaa, mutta muutos noudattaa tiettyä tasapainoa ja rytmiä. Rytmit perustuvat erilaisille vastakohdille: elämää seuraa kuolema, kuolemasta syntyy elämää, valo seuraa pimeyttä ja pimeys vaihtuu valoon. Vastakohdat ovat toisistaan riippuvaisia ja toisiaan määritteleviä, saman Näkymättömän eri puolia. Syntymässä on jo kuoleman siemen ja kuolema synnyttää elämää. Kuoleman ja elämän, mustan ja valkoisen, symboliikka on kauniilla tavalla esillä pellavan syntyrunossa. Runo kertoo, miten kerran kuoli musta ruuna, miten valkea hevonen vaipui nurmelle nimettömälle, maalle tuntemattomalle. Hevosen ruumis poltettiin ja nurmi kynnettiin hevosen luilla. Palosta syntyi tuhkaa. Pellavan siemen kylvettiin tuhkaan. Eräänä kesäisenä yönä maasta nousi pellavan taimi, uusi elämä. Huolimatta siis siitä, että kaikki on jatkuvaa muutosta ja epätasaista vastakohtien kamppailua, maailmassa tuntuu olevan jotain mielekästä. Mielekkyys ei kuitenkaan synny mistään pysyvästä tilasta, sillä jokainen pysyvä tila on mieletön, koska vastakohdat tulevat korvaamaan sen. Jokainen elämä tulee päättymään ja synnyttämään uutta, jokainen muoto tulee hajoamaan muodottomaksi ja saamaan uuden muodon, jokainen järjestys tulee muuttumaan kaaokseksi ja järjestäytymään uudelleen uuteen muotoon. Tasapainoinen suhde maailmaan syntyy, kun ihminen ymmärtää hetkellisen vastakohtaisen muutoksen ikuisen ykseyden ilmauksena. Hengellisyys, taide, etiikka ovat kaikki parhaimmillaan tapoja saada yhteys kaikkien noiden muotojen ja vastakohtien ykseyteen. Voidaan sanoa, että kaikkien kolmen, hengellisyyden, taiteen ja etiikan, perimmäisenä tavoitteena on antaa vastauksia siihen, miten elää tasapainossa osana ikuisesti muuttuvaa maailmaa, miten ymmärtää kaiken yhteys – sekä se, että ihmismielellä näyttäytyvät vastakohdat ovat pohjimmiltaan illusorisia, saman ikuisen muutosrytmin eri puolia.

Vastakohtien maailmassa siirtyminen ei-elävästä eläväksi on siirtymistä muodottomuudesta ja rajattomuudesta rajalliseen muotoon ja sitä kautta ainutlaatuisuuteen. Mircea Eliaden mukaan “kaaoksen vesi” kuvaa monissa myyteissä sekä vailla muotoa olevaa kosmista materiaa että kuolleiden maailmaa – kaikkea mikä lähtee elämästä tai edeltää sitä. Tällainen kaoottinen vesi sijaitsee maailman ja tuonpuoleisen risteyskohdassa sekä alkuajan syntymättömän jumalten todellisuuden ja syntyneen maailman välitilassa. Vesi mahdollistaa siirtymän elämän ja kuoleman välillä, muodon ja ilman muotoa olemisen välillä sekä kaaoksen ja järjestetyn kosmoksen välillä. “Kaaoksen vesi” tuo mieleen maailmansyntymyytin synkkänä aaltoilevan alkumeren, josta maailma muotoillaan. Muodottomasta, rajattomasta alkukaaoksesta syntyy jumalten muovaamana rajattu järjestyksen ja muotojen maailma. Aivan kuten jokainen sikiö ajelehtii ennen syntymäänsä kohdun alkumeressä, josta se syntyy elämään. Olennon kuollessa sen rajattu muoto ja järjestys hajoavat ja se sulautuu taas osaksi kaaoksen merta. Vesi esiintyykin usein vainajauskomuksissa; kuolleet pestiin viimeistä matkaa varten, kalmistoja sijoitettiin saariin ja vainajalaan pääsi lähteen, suonsilmän tai järvenpohjan kautta. Keskeinen kuolemaan liittyvä vesisymboli on Tuonen virta, joka kuolleiden sielujen tulee ylittää tuonpuoleiseen päästäkseen. Tuonen virran voi katsoa symboloivan ruumiin hajoamista ja ajan virtaamista. Tuonen verinen poika tunnetusti hakkaa Lemminkäisen palasiksi tummaan virtaan, josta Lemminkäisen äiti kokoaa poikansa jäännökset ja herättää ne henkiin shamanistista initiaatioriitin tapaan. Jos Lemminkäisen äiti todella Päivätär (Aurinko), ja Lemminkäisen kuolema ja henkiin herääminen kuvaa vuodenkierron kulkua, niin joen mukana hengettömänä virtaamisen voi hyvinkin tulkita ajan kulumiseksi. Tuonen virran yli kulkevat vainajien sielut siirtyvät siis rajallisesta, ajallisesta ja ruumiillisesta olemassaolostaan ajan ja muodon ulkopuolelle, ehkä sukeltaen maailman syntyä edeltävään kaaoksen alkumereen.

Ihmisten maailma on ainoa paikka, jossa kaikki kolme sielua – henki, luonto ja itse – pääsevät yhdistymään. Kuoleman jälkeen kukin menee omaa tietään. Tämä tarkoittaa sitä, että maailma on ainoa todellisuus, jossa ihmiset voivat toteuttaa koko potentiaaliaan. Ihmisten kokemukset kuolleista ja vuosituhansia jatkunut vainajienpalvonta tuntuvat sanovan, että kuolleiden ja elävien välillä on yhteys. Vainajien kiinnostusta osallistua ihmisten elämään voi selittää juuri sillä, että vain elävillä on mahdollisuus ihmisyyden koko potentiaaliin. Jos kuolemanjälkeinen on rajatun ja ajallisen olemassaolon ulkopuolella, niin vainajien sieluille kaikki asiat tapahtuvat yhtenä kokonaisuutena ilman aikakäsitystä tai mahdollisuutta erottaa kokemuksia toisistaan. Vain elävällä rajallisella olennolla on mahdollista kokea jokin tietty asia tai tietty tunne. Vain ajassa elävä voi kokea hetkellisiä asioita. Mutta tässä onkin elämän paradoksi, ajatus kaiken hetkellisyydestä ja katoavaisuudesta saattaa ihmismielen melankoliaan. Mutta ymmärtämällä asian pyhän ykseyden ikuisen muutoksen kannalta tuokin melankolia voi saada jumalallisen pohjavireen. Maailmaan kuuluvat elämää rikastuttavat asiat, kuten ystävät, huumori, ruoka, seksuaalisuus, mutta ominaista näille kaikille asioille on juuri hetkellisyys – ja se, että ilman viisautta ja kohtuullisuutta ne johtavat epätasapainoon. Ehkä juuri noita hyveitä esivanhemmat haluavat meille opettaa. Me taas voimme antaa esivanhemmille osan tässä maailmassa, yhdistäen elävät ja kuolleet kaiken olevan pyhään ykseyteen.