Tapionpöytä.

Kansanperinteessä erotetaan usein pihapiiriä ympäröivän maan haltija viljelemättömien maiden haltijoista, siis metsän väestä eli »metsänhaltijasta» ja veden väestä eli »vedenhaltijasta». Metsänhaltijaa kutsutaan toisinaan myös »metsänpitäjäksi». Metsän väen tyyssija on muurahaispesä, »metsänlinna», joka toimii väylänä ihmisen ja metsänhaltijan välillä. Kansanuskomusten mukaan metsänhaltijan saa puheilleen esimerkiksi uhraamalla muurahaiskekoon hopeaa, viinaa taikka sormestaan verta. Jos tekee ensin oikeanlaisia taikoja, metsänhaltija saattaa ilmestyä uneenkin. Kuten aina toismaailmallisia voimia kohdattaessa, terve kunnioitus on paikallaan haltijan kohdatessa. Uskomusten mukaan metsänhaltijalle ei saanut sanoa mitään tervehdykseksi, vaan sen piti antaa itse aloittaa, omaan tahtiinsa.

Ihmisen näkemän haltijan ulkomuoto on sidoksissa siihen, miten metsä elollisena olentona suhtautuu ihmisen aikeisiin. Uskottiin, että jos haltija näyttäytyy koruttomissa vaatteissa ja karsasmielisenä, niin metsämiehelle ei ollut luvassa hyvää saalista. Todennäköisemmin häntä tulisi kohtaamaan tapaturma, joka voitiin välttää uhraamalla metsän väelle. Jos taas haltija näyttäytyi koristeellisissa vaatteissa, lempeästi metsämiestä katsellen ja naisen äänellä puhuen, niin silloin tiedossa oli hyvä saalis. Metsänhaltijan suomasta saaliista uhrattiin antajalle aina »esikoiset». Muurahaispesä toimi tässäkin tapauksessa väylänä ihmisen haltijan välillä. Saaliin saatuaan metsämies pani suolet muurahaiskeon alle metsänhaltijan mieliksi. Toisen tiedonannon mukaan ensimmäisestä saalista valmistettavaan keittoon ei saanut lisätä suolaa ennen kuin siihen muodostui vaahtoa, jota kerättiin tuohiropposeen ja vietiin metsän väelle palkkioksi.

Haltijan muistaminen ei ollut pelkästään ihmisen hyvän tahdon ilmaus, vaan sillä oli kouriintuntuva päämäärä: haltijan vihan välttäminen. Haltijan pelossa jänistä ei tohdittu otttaa ansalangasta eikä lintua rihmasesta, ennen kuin ne pyyhittiin havuilla. Ilman saataviaan jäänyt, tai muulla tavoin loukattu metsänhaltija, kosti loukkaajalleen sekoittamalla hänen suuntavaistonsa metsässä. Metsänhaltijan eksyttämän sanottiin »metsittyneen» tai joutuneen »metsänpeittoon». Vihastunut haltija saattoi myös kätkeä ihmisen omistaman esineen metsään. Pahansuopa ihminen saattoikin käyttää hyödykseen haltijan taitoa piilottaa esineitä. Kun toinen ihminen pudotti jotain maahan, pahansuopa loitsi:

Maa peitä, karkea kadota,
minun toiste löytääkseni!

Metsänpeittoon joutuminen ei ollut aina seurausta loukkauksesta. Kerrotaan, että jos pahaa tekemättäkin metsässä kävellessä joutui metsänhaltijan jäljille, ei löytänyt kotiinsa. Uskottiin myös, että metsäpolulle ei saanut asettua nukkumaan, sillä sitä pitkin kulkivat metsänhaltijat. Maata tervehdittiinkin loitsulla ennen makuulle asettumista. Näin vältettiin metsänhaltijan »tarttumusten» saaminen maasta. Lyhyin tervehdysloitsu kuuluu:

Terve maa ja maanhaltija,
suo minun tervennä ollakseni!

Toisinaan metsää tervehdittiin haltijoineen ja nostatettiin väkineen yhtenä kokonaisuutena. Metsään saatettiin vedota, jotta se suojelisi karjaa tai antaisi metsämiehillä lintuja. Kun metsästä puhutaan kokonaisuutena, sitä kutsutaan usein Tapioksi. “Tapio” toimii synonyymina metsälle. Metsän merkityksen Tapiolle antaa myös Daniel Juslenius sanakirjassaan, jonka mukaan Tapion on sylva, skog. Metsän henkilöitymänä Tapiota kuvataan varakkaan maalaistalon patriarkan kielikuvilla. Metsän eläimiä kutsutaan Tapion karjaksi. Karhu on Tapion härkä, kettu Tapion koira ja jänis Tapion karitsa. Tapion perheeseen kerrotaan kuuluvan metsän emäntä, »Tapion tarkka vaimo» eli »kuusentukka Tapion vaimo». Lisäksi mainitaan Tapion tytär eli Tapion neiti ja Tapion poika.

Siinä missä eläimet miellettiin Tapion karjaksi, puut ovat Tapion viljaa. Maaliskuun tuulta kutsuttiin Tapion riihen puinniksi. Vanhan kansan mukaan Tapio pui riihtä, kun tuuli keväisin irrotteli puista rikkoja ja kiidätti niitä ympäriinsä. Samassa yhteydessä puhuttiin myös Tapion kylvöstä. Metsänhaltijan ajateltiin ikään kuin kylvävän puiden siemeniä ja käpyjä keväthangelle. Metsän väen asuinpaikkaa kuvataan runollisesti taloksi tai linnaksi. Tapion kodin vauraus symboloi metsäluonnon merkitystä ehtymättömänä elämän antajana, joka on toisinaan antelias, toisinaan kitsas.

Tapion talon emäntä,
kaikki kullassa kupahui,
hopeassa horjeksivi

Poikkeuksellisen muotoisten metsäkuusien ajateltiin olevan pyhiä Tapiolle. Tapion pöydäksi tai Tapion kämmeneksi kutsuttiin latvatonta metsäkuusta, joka kasvaa vaakasuuntaan, mutta ei juuri lainkaan ylöspäin. Metsämiehen tuli syödä päivän ensimmäinen saalis Tapion pöydän päältä. Mitä ei jaksanut syödä, piti panna Tapion pöydän alle, kuusen juurelle. Samaten Tapion kämmenelle asetettiin ensimmäisen jäniksen lihaa ja pikarillinen viinaa metsän lepytykseksi. Tapionpöydältä otettiin taikamenoja varten sammalta, jota kutsuttiin Tapion sammaleksi. Lisäksi Tapion kantona tunnettiin sellainen kanto, joka »päästään kasvattaa vesoja yltympäriinsä tarhilan eli kiehkuran tapaan».

Lähteet

Kaarle Krohn, Suomalaisten runojen uskonto

Aihetta sivuten

Maanhaltijat
Taikoja ja tarinoita maanhaltijoista
Pyhät lehdot
Pyhiä puita
Puiden palvonta
Puiden palvonta II

Kuvailen tässä artikkelissa suomenuskon vuotuisjuhlat niin kuin minä ne koen. Pohdinta on jatkoa aikaisemmalle kirjoitukselle, jossa kävin läpi kansanuskon juhlapyhiä. Aiempi ajastaika on kansanperinteellinen, tulkintaa välttävä tietopaketti, jota tämänkertainen mytologis-tulkinnallinen kirjoitus pyrkii täydentämään.

Kirjoituksesta saa vapaasti ottaa tai olla ottamatta vaikutteita. En yritä vakuuttaa ketään tämän kalenterin paremmuudesta tai oikeellisuudesta. On kuitenkin hienoa, jos jollekulle tarttuu tästä kirjoituksesta matkaan jotain arvokasta. Koen tällaiset maailmankuvalliset kysymykset siten, että ihmiset keräävät elämässä onnensa sirpaleina matkalta ja rakentavat niistä enemmän tai vähemmän onnistuneesti jotain eheää ja kestävää.

Tosiasiallisempaa tietoa kansanperinteestä on saatavilla juurikin aiemmassa ajastaika-artikkelissa. Suosittelen tutustumaan etenkin ensimmäisen artikkelin lähdekirjallisuuteen. Minulta voi myös kysyä, jos jokin kohta tai maininta kalenterissa jää askarruttamaan.

Alkusanat

Eli joitain maailmankuvallisia huomioita kalenterin takana…

Jo useiden vuosisatojen ajan länsimainen sivilisaatio on rakentunut kehityksen idean varaan. Kehityksen idea vaatii toimiakseen lineaarisen aikakäsityksen. Lineaarinen ajattelu tarkoittaa, että historialla on sekä alku että tulevaisuudessa sijaitseva huipentuma, jota kohti koko maailma ja ihmiskunta vääjäämättä kulkee, ja joka antaa historialle sen koko merkityksen. Huipentuma voi olla kommunistinen utopia tai edistyneen teknologian mahdollistama maanpäällinen paratiisi. Olennaista on, että historia kulkee vääjäämättä kohti jotain tulevaisuudessa häämöttävää. Kehitys tarkoittaa, että historia nähdään kasaantuvien ajallisten vaiheiden sarjana, jossa viimeisin vaihe on aina edeltäjiään parempi. Kehitys on väistämätöntä, välttämätöntä ja peruuttamatonta.

Otetaan esimerkki: elämä on nyt parempaa kuin 1800-luvulla, sanotaan. Tällainen kehitys on kuulemma ollut luonnollista ja väistämätöntä, emmekä voi palata enää vanhaan. Kukaan ei voi pysäyttää kehitystä. Huominen tulee aina olemaan parempi kuin eilinen. Vaihtoehtoisissa dystooppisissa visioissa kehitysusko käännetään peilikuvakseen: kuljemmekin hyvästä kohti katastrofaalisen huonoa maailmaa. Mutta tällaistenkin kauhukuvien takana piilee sama viivamainen lineaarinen ajattelu maailman kohtalosta.

Kehitysoptimismista seuraa ajatus, että maailmaa voidaan muuttaa ja sitä tulee muuttaa, siis kehittää huonosta kohti parempaa ja tehottomasta kohti tehokkaampaa. Samalla ihminen ottaa itselleen paikan luonnon suvereenina valtiaana, joka haluaa alistaa luonnon täydelliseen kontrolliinsa. Luontoa ei nähdä arkaaisille kulttuureille ominaiseen tapaan kunnioitettavana ja palvottavana mysteerinä, vaan hiottuna mekaanisena koneistona, jonka hienovaraiset yksityiskohdat tulee paljastaa valvottujen tieteellisten kokeiden avulla.

Koska tieteellinen tieto on kumulatiivista, niin tietomme kosmoksen »mekaniikasta» kasvaa jatkuvasti. Tämä on johtanut huikeaan tieteellisen ja teknologiseen kehityksen, jonka teknologinen seuraus tämäkin sivusto kiistattomasti on. Mutta miten tämä aatehistoria liittyy suomenuskoiseen kalenteriin? Siten, että muinaissuomalainen ajattelu ja elämäntapa ovat monessa mielessä vastakkaisia modernille lineaariselle ajattelulle ja luontokäsitykselle. Tästä johtuen myös muinaissuomalainen näkökulma vuodenkiertoon on länsimaisesta ajattelusta poikkeava.

Kaksi keskeistä eroavaisuutta lineaarisen kehitysajattelun ja muinaissuomalaisuuden välillä ovat suhde luontoon ja suhde perinteeseen. Kehityksen näkökulmasta luonto on aina jotain alistettavaa ja kontrolloitavaa, ei koskaan pyhää sanan varsinaisessa merkityksessä. Traditio taas nähdään järjen ja kehityksen esteeksi. Ja vaikka kehitysuskon järkevyyttä onkin kritisoitu rajusti länsimaissa viime vuosikymmeninä, niin yhä sangen yleisesti ajatellaan, että ihmisyksilön “vapaus” kasvaa sitä suuremmaksi, mitä kauemmaksi luonnon ja tradition siteistä hän onnistuu irrottautumaan.

Tarkoituksenani ei ole syventyä kehitysuskon tai sitä vastaan esitettyjen kritiikkien yksityiskohtiin. Tämän kirjoituksen kannalta on olennaista tietää, että suomenusko on luonteeltaan modernista länsimaisesta ajattelusta poikkeavaa. Tämä on väistämätöntä, sillä suomenusko on sekä traditionaalinen uskonto että luonnonuskonto. Suomenusko on ihmisen, luonnon ja tradition siteiden pyhittämistä ja niille omistautumista. Tällainen ajattelu ei ole edellä kuvailluista syistä johtuen mahdollista kehitysuskon ja lineaarisen aikakäsityksen viitekehyksessä. Ihmisen, tradition ja luonnon suhde on ymmärrettävissä syvällisellä tasolla vain silloin, jos omaksutaan luonnonuskonnoille ominainen tapa tarkastella maailman ja ajan olemusta.

Luonnonuskonnoissa – ja ehkä uskonnollisessa ajattelussa yleismaailmallisestikin – aika jakaantuu kahteen kerrokseen: myyttiseen aikaan ja maalliseen aikaan. Näistä myyttinen aika on aina maallista väkevämpi ja tärkeämpi, se on maailman alkuhämäriin ajoittuva jumalten aika. Myyttisellä ajalla jumalten teot antoivat maailmalle ja sen asioille muodon ja merkityksen. Myytit selittävät, miksi luonto ja ihmismieli ovat sellaisia kuin ne ovat. Lineaarisen aikakäsityksemme valossa tällainen ajattelu vaikuttaa kuitenkin kummalliselta ja taikauskoiselta.

Luonnonuskontojen aikakäsitys ei kuitenkan ole lineaarinen, vaan maailma rakentuu muuttumattoman myyttisen ytimen ympärille, jota aika kiertää ikuisena spiraalina. Luonnonuskoiselle jumalten aika ei ole luoksepääsemättömään menneisyyteen kahlittu ajanjakso. Päinvastoin, se on maailman pinnan alla vaikuttava muuttumattomuuden ja ikuisuuden taso, joka ohjaa maailman muutosta. Muutos toistaa jumalten aloittamia syklejä: myyttisen ajan tapahtumat toteutuvat maailman rytmeissä aina uudestaan ja uudestaan.

Kosmos on elävä kokonaisuus, joka syntyy jumalten käsistä. Luonnon rytmit ilmentävät jumalallista järjestystä, sopusointua, pysyvyyttä ja hedelmällisyyttä. Luonnonuskoinen ei ajattele ihmistä luonnon herraksi tai alistajaksi, vaan sen osaksi. Harva kaikkein maallistuneinkaan ihminen on täysin turta luonnon ihmeiden edessä. Tämän tunteen taustalla häilyy modernin ajan hälyssä heikentynyt alkuvoimainen kokemus luonnon pyhyydestä. Luonto ei ole luonnonuskoiselle koskaan pelkästään “luonnollista”, vaan sillä aina uskonnollista merkitystä. Luonto, koko kosmos, ilmaisee aina jotain itseään suurempaa ja ikiaikaista, se ruumiillistaa jumalallisen.

Luonnonuskonnon näkökulmasta ihminen on luotu osaksi luontoa, joten kaikki aito edistys voi tapahtua voi luonnonkierron mukana, sopusoinnussa jumalten kanssa. Ihmisen elämänlaatua ei silloin mitata maallisen edistyksellisyyden tai takapajuisuuden kriteereillä, vaan sillä perusteella, miten lähellä hän on alkuperäistä jumaluutta. Tällaisessa ajattelussa elämän vuotuiskierto on luonnon rytmeihin sulautumista ja sen ruumiillistaman jumaluuden kokemista.

Luonnon rytmien jaksottama aika ei ole tasapaksua virtaa. Toiset hetket vuodenkierrossa ovat toisia pyhempiä. Vuodenkierron rytmeissä on sellaisia merkkipäiviä, jolloin myyttisen ja maailmallisen tason väliset rajat katoavat hetkeksi ja ihminen pääsee kosketuksiin ikuisen pyhän kanssa sen puhtaassa muodossa. Tällaisella pyhällä hetkellä maailma jumaluus on tavallista vahvemmin läsnä. Silloin uskonnollinen ihminen elää uudelleen myyttisen ajan tapahtumat. Hän toistaa jumalten teot, sillä näin hän pääsee esikuvallisten jumaltensa yhteyteen, kulkemaan heidän jalanjäljissään kohti kaikkea mikä on puhdasta, alkuperäistä ja pyhää.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Jumalten tekoja toistetaan riiteissä eli pyhissä toimituksissa. Esimerkiksi toukojuhlassa hyötykasvi voidaan istuttaa rituaalisesti pihapiirin multaan. Toimitus tehdään laulaen muinoin toukotöissä toistettua kertomusta sammon ryöstöstä eli vuodenkierron synnystä. Tällä tavoin ihminen saattaa pyhän kertomuksen lihaksi. Hän toistaa jumalten työn elämän synnyttämisessä ja varjelemisessa. Ja toteuttaa sen kautta Väinämöisen toiveen, että sammosta syntyisi »kyntö, kylvö ja kasvu kaikenlainen».

Eräs suomenuskoinen ajastaika

Vuoden alkaminen on minulle muutakin kuin pelkkä päivämäärä. Se on mystinen hetki, jolloin kaaoksen syövereihin suistunut vuosi palaa takaisin alkuperäisen eheyden ja puhtauden löytäneenä. Jokaisen vuodenkierron lopussa turmeltunut vanha vuosi kuolee, mutta se herätetään aina uudelleen henkiin kuin Tuonen virrasta haravoitu Lemminkäinen. Tämä kuvastaa maailmankaikkeuden luonnetta elävänä kokonaisuutena; maailma syntyy, elää ja kuolee. Tämä on sen ikuinen kierto.

Kekri marraskuun alussa on paitsi satovuoden päätösjuhla, myös vuoden kuoleman juhla. Kekri on maailman vääjäämätön suistuminen kaaokseen ja kuolemaan. Kaaosta ja kuolemaa kuvastavat kekriyön pimeydessä vaeltavat vainajien saattueet. Pohjola ottaa silloin vallan, maa ei verso uutta elämää vaan makaa kuolleena, »martaana». Menneen satokauden antimista voidaan kuitenkin vielä nauttia sisällä pirtissä iloisessa seurassa. Kunnioitettujen vainajien vierailua kunnioitetaan hiljaisuudella sekä välttämällä tiettyjä töitä ja askareita. Vainajat saapuvat kekriaattona vanhoille kotopaikoilleen, jossa heille lämmitetään sauna sekä tehdään vihdat. Perheen kylpyajaksi jätetään tupaan ruokapöytä odottamaan näitä »keyrittäriä», jotta he saavat »rauhassa ravita».

Kekrin jälkeen seuraa yhdentoista tai kahdentoista päivän jakoaika. Silloin maailma lipuu eteenpäin pelottavassa kaaoksen virrassa. Uusi vuosi on vielä heiveröinen lupaus ja altis erilaisille kohtalonoikuille. Ihmisten teoilla onkin suuri vaikutus tulevan vuoden onneen. Jakoajan päättyessä maailma syntyy vahvana alkuperäiseen jumalalliseen järjestykseen, kaaoksesta tulee kosmos. Maailmanjärjestyksen kuva on kosmosta koossa pitävä maailmanpylväs, jota tähtitaivaan halki kaartuva Linnunrata, sielujen ja shamaanien tie, kuvastaa. Linnunrata esittää vuoden ensimmäisen puoliskon kulkua. Linnunradan alkupää on idässä, mistä aurinko uuden elämän lähteenä nousee. Alkupää vastaa alkutalvea. Korkein kohta kuvastaa keskitalvea, länteen kaartuva pää taas kevättalvea. Jakoajan lopussa ollaan Linnunradan alkupäässä, uuden vuoden lähteellä, josta siirrytään talven mittaan kohti keskikohdan harjaa.

Uudenvuoden myötä maailma palaa sen alkuperäiseen pyhään, joka pääsi kuluneen vuoden aikana turmeltumaan. Uudenvuoden ensimmäinen kuu on väkevä merkki jumalallisen järjestyksen paluusta. Eräs sukukansojen vanha tapa on tervehtiä vuoden ensimmäistä uutta kuuta ja toivoa hyvinvointia, vaurautta ja onnea. Udmurtit ottavat uudenkuun nähdessään lakin päästään ja sanovat: »Inmar (taivaanjumala) antakoon terveyttä!».

Ensimmäinen suuri juhla kekrin jälkeen on joulu. Joulukuun 20. – 22. päivänä aurinko eli Päivätär kulkee kiertonsa matalimmassa kohdassa ja lepää hetken. Kesäpäivänseisauksen aikaan syntyneen ison tammen latva ulottuu jo taivaalle ja sen oksat levittäytyivät itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Se on niin suuri, että maailma peittyy pimeyteen. Tammelle etsitään kaatajaa. Pahat henget liikkuvat pimeydessä maan päällä, joten koti suojataan loitsuilla ja aurinkopyörillä epätoivotuilta vierailta, »liiemmäisiltä». Kuten kekrinä, myös jouluna »omakuntaiset» vainajat ovat kuitenkin tervetulleita ja onnea tuovia vieraita.

Joulu kestää pesäpäivistä Nuutinpäivään eli tammikuun 13. päivään. Joulu on perhejuhla. Silloin muistetaan kodin- ja maanhaltijoita sekä vainajia. Aattona tuodaan olkia sisälle, kylvetään saunassa ja syödään hyvin. Jouluna kunnioitetaan vierailevia omakuntaisia hiljaisuudella ja työntekoa välttämällä. Heille saatetaan jättää pöydälle vesimalja, jonka viereen asetetaan joulukynttilä palamaan jouluyön ajaksi. Tarkoituksena vesimaljan asettamiselle on se, että henget liikkuessaan saisivat sammuttaa janonsa.

Haltijoille annetaan jouluna – ja muidenkin juhlian aikaan – maistiaisensa juhlaruuista ennen kuin ihmiset niitä syövät. Näin varmistetaan onni ja haltijoiden suopeus jatkossakin. Uhrit asetetaan talon pitämyspuun juurelle. Uhripuu kuvastaa Linnunradan tapaan kosmista maailmapylvästä, se on maailman keskipiste ja ihmisten yhteysväylä jumaliin.

Tammikuun puolivälissä, 13. tai 14. tammikuuta saavutetaan Linnunradan keskikohta, josta alkaa lasku länteen kohti kevättalvea ja kasvukauden alkamista. On sydäntalvi: talvennapa eli harjapäivä. Tällöin talven selkä katkeaa, kun iso tammi kaatuu rytisten ja valo pääsee palaamaan maailmaan. Aivan kuin tästä tiedosta huojentuneena Ohto Otavanpoika kääntää kylkeään talvipesässä. Kevään odotus alkaa, mutta edessä ovat pitkät juhlattomat selkäviikot.

Kevättalven mittaan Päivä palaa voitonriemuisesti takaisin valoaan loistaen. Laskiaisena 16. helmikuuta (päivämäärä virolaisen kalenterin mukaan) Linnunradan laskua kohti kevättä vauhditetaan mäenlaskulla ja taioilla, jotka tuovat paitsi kevään myös onnea ja menestystä ihmisille. Laskiaisena naisten työt on kielletty. Silloin keitetään herneistä tai pavuista rokkaa, lasketaan mäkeä, saunotaan ja syödään uhriateria vainajahenkien kanssa.

Kun kevään ensimmäinen pajunkissa löydetään, vietetään virposunnuntaita. Lapset kulkevat talosta taloon käsissään kirjavilla tilkuilla koristettuja tuoreita pajunvitsoja, virpoja. Talon emännän tavattuaan he virpovat hänelle terveyttä kaikille suomalaisille tuttujen lorujen tahdissa. Virpominen on lastenperinnettä, mutta alkujaan tapahtumalla on luultavasti ollut uskonnollinen merkitys. Oksa on ollut todiste kosmoksen uudelleenluomisesta, se on ollut merkki siitä, että jumalat ovat voittaneet kaaoksen voimat ja kevät on palaamassa takaisin. Vastaavia riittejä tunnetaan maailmalta. Niissä joukko lapsia tai nuoria kulkee näyttämässä kevään ihmettä: ensimmäistä vihantaa oksaa. Meikäläinen virpomisperinne onkin mainio ja säilyttämisen arvoinen tapa.

Suviyöt huhtikuun puolivälissä päättävät talvikauden ja aloittavat vuoden kesäpuoliskon. Kesäkauden – tai oikeammin kevätkauden – ensimmäinen juhla on hela eli toukojuhla. Helan ajankohta on huhtikuun 20. ja toukokuun 20. päivän välillä. Hela on puhdasta iloa saapuneesta keväästä. Luonnonhenkiä kunnioitetaan ulkosalla niityillä, metsissä ja kukkuloilla. Siellä poltetaan onnea tuovia kokkovalkeita, iloitaan ja tanssitaan. Naimattomat naiset käyvät lemmensaunassa ja tekevät lemmentaikoja.

Helalla ei ole suomensuskoisessa kalenterissa tarkkaa päivämäärää, ellei sitä vietetä helatorstaina, mutta tällöin se olisi sidoksissa kristillisen pääsiäisen ajankohdan. Helan ajankohdan nyrkkisäännöksi voisikin ottaa vaikka sellaisen, että hela ajoittuu kevätpäiväntasauksen (19., 20. tai 21. maaliskuuta) jälkeisen toisen täysikuun aikoihin. Siis suurin piirtein välille 20. huhtikuuta ja 20. toukokuuta. Pääsiäisen ajoituksen vanha nyrkkisääntöhän kuuluu, että pääsiäistä vietetään kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina.

Keväisen toukojuhlan aikaan käydään taistelua sammosta. Tarina sammosta voidaan tulkita kertomukseksi siitä, miten vuodenkierto saa alkunsa. Pohjolan emännän kanssa käydyn taistelun lopuksi Väinämöinen toivoo sammosta tulevan »kyntö, kylvö ja kasvu kaikenlainen». Pohjolan emäntä vannoo vastustavansa näitä aikeita. Tämäkin pyhä kertomus toistuu luonnon rytmeissä: keväällä on kasvukausi, kylvön aika ja syksyllä Pohjolan pakkanen saa yliotteen. Satokauden päätteeksi kaaos murskaa kosmoksen, mutta se syntyy aina uudestaan kekrin jälkeen. Vuosittainen kasvukausi on siis jumalten taistelua kuoleman ja kaaoksen voimia vastaan. Jumalten esimerkkiä seuraten ihminenkin voi istuttaa toukokylvönä maahan omat sammonsirpaleensa, ja varjella niiden kasvua ja antaa niiden ravita itseään – ruumiillisesti tai henkisesti.

Kodinhaltijan juhlaa vietetään 23. huhtikuuta. Ihmiset ovat kautta aikain rakentaneet asumuksensa maailmankaikkeuden pienoismalleiksi. Suomenuskoisille läheisin esimerkki on ehkä pohjoisten luonnonkansojen kota, jonka tulisija on maailman keskipiste ja kodan tukikeppi kuvastaa kosmosta tukevaa maailmanpylvästä. Modernilta ihmiseltä tämä käsitys kodin ja kosmoksen yhteydestä on valitettavasti kadonnut. Kodista on tullut puhtaasti materiaalinen objekti, »asumiskone», jolla on useimmiten sentään henkilökohtaista tunteellista arvoa, mutta ei uskonnollista tai kosmista merkitystä.

Suomenuskoisena ajattelen kuitenkin, että jumalat luovat kosmoksen ja ihminen luo vuorostaan kotinsa tuon kosmoksen kuvaksi. Koti on maailmankaikkeus, jonka ihminen rakentaa itselleen jäljitellen työssään jumalia. Kodin sisällä vallitsee järjestys, siellä on maailman keskipiste, joka voi olla tulisija tai kotialttari. Kotipiiri sulkee – maagisessa ja konkreettisessa mielessä – ulkopuolelleen kaaoksen voimat, liiemmäiset ja muukalaiset.

Kodinhaltijan juhlassa talon perhettä ja pihapiiriä suojelevaa kotihaltijaa muistetaan juhlalla. Koti puhdistetaan huolellisesti edeltävänä päivänä. Haltijaa muistetaan uhrilahjalla. Perinteiseen tapaan – osoituksena haltijan kunnioittamisesta – talosta ei saa juhlapäivänä antaa mitään tavaraa pois. Juhlan perimmäisenä tarkoituksena on pyhittää koti ja puhdistaa se väkevään jumalalliseen alkutilaansa.

Toukokuun lopulla, noin 25. päivän tietämissä, vietetään Ukon vakkoja eli Ukon juhlaa. Vakkajuhlassa juodaan juhlaa varten pantua pyhitettyä olutta ja uhrataan Ukolle vakallinen ruokaa. Samalla rukoillaan suotuisaa säätä ja menestystä tulevalle suvelle. Samalla juhlitaan Ukon (taivaan) ja hänen naisensa (maan) pyhä avioliittoa. Salamointi ja sade ukkosen aikaan on avioliiton vahvistus, josta syntyy uusi viljasato – ja uusi elämä. Jumalten liitto hedelmöittää maan. Tämä ensimmäinen ikiaikainen yhtyminen on myös esikuva ihmisten avioliitoille.

Kesäkuun 20. päivän paikkeilla Päivä saavuttaa toisen lakipisteensä: vuoden korkeimman kohdan. Aurinko lepää hetken vuoren onkalossa tai maailmanpuun oksilla. Tämän jälkeen sen liikerata alkaa laskea ja päivänkierron pituus lyhentyä. Päivän ollessa korkeimmillaan siltä rukoillaan terveyttä ja menestystä. Luonnon kasvillisuus saavuttaa samaan aikaan huippunsa. Juhannuksen eli mittumaarin aikaan luonto on vehreimmillään ja maan hedelmällisyys voimakkaimmillaan. Oksat, lehdet ja kukat ovat täynnä hedelmällistä ja myönteistä väkeä, jumaluutta. Niiden sirotteleminen asuinympäristöön tuo hyvää onnea ja kukoistusta.

Juhannuksena koti koristellaan onnea tuovilla lehvillä ja kukilla. Pihamaalle pystytetään maailmanpuun symboliksi kaunis »aattokoivu». Juhannuksena saunotaan, iloitaan ja poltetaan pahaa karkottavia kokkoja. Salaperäisenä juhannusyönä tehdään taikoja maaemon pyhimpien lähteiden luona, ennustetaan tulevaa ja kerätään parhaat parannusyrtit. Keskikesän hekuma sisältää oman kuolemansa siemenet, sillä silloin syntyy tuhkasta iso tammi, jonka lehvästö peittää maan taas hitaasti mutta varmasti syksyiseen varjoonsa.

Kuva: Rada Kaasik.

Heinäkuun puolivälissä vietetään suomenuskoisten keskikesää ja vuoden useimmiten myös vuoden kuuminta aikaa. Karhunpäivä on 13. heinäkuuta. Virolaisessa kansankalenterissa koko heinäkuu on omistettu karhulle, se on »karhukuu». Karhu edustaa minulle suomenuskoisena voimaa ja viisautta. Karhun hahmossa yhdistyvät fyysinen ja henkinen. Karhu on ihmisten sukua, Otavaisten olkapäiltä maahan laskettu jumalanpoika. Kontio on tietäjä ja shamaani, joka jättää joka vuosi ruumiinsa makaamaan transsissa maaemon poveen kaivamaansa pesäkohtuun karhun sielun matkatessa taivaalla ylisessä.

Muinaissuomalaisessa ajattelussa pyhänä pidettyihin eläimiin liitetään usein kyky ylittää eri maailmojen tai todellisuuksien välisiä rajoja. Päänsä veteen kastava joutsen on aliseen vainajien maailmaan näkevä Tuonen lintu. Karhu taas kuuluu yliseen jumalalliseen todellisuuteen niin vahvasti, että vanhoina aikoina ihmiset katsoivat velvollisuudekseen varmistaa peijaisjuhlilla Otavan kaadettuaan, että ruumiinsa maan päälle jättäneen Ohton väkevä sielu pääsi nousemaan kallohongan nokasta takaisin ylös kohti Otavaa. Karhunpäivänä jumalanpoikaa muistetaan uhreilla, riiteillä ja lauluilla.

Villavuona 29. heinäkuuta on maanhaltijan juhla. Juhlan nimi tarkoittaa keritsemätöntä keväistä karitsaa, joka juhlassa ennen vanhaan uhrattiin. Juhlaa vietetään perheen kesken, vain talossa pidempään asuneet saavat siihen osallistua. Pihassa komeilevan, juhannuksena siihen nostetun »aattokoivun» juurelle kaadetaan uhri maanhaltijalle.

Pässinpäivää eli kristilliseltä nimeltään Mikkelinpäivää vietetään 29. syyskuuta. Päivän nimi tulee siitä, että ennen vanhaan silloin uhrattiin lammas tai pässi. Vuodenkierron kannalta päivä on kasvukauden ja kesän lopullinen päätöspiste. Pohjolan pakkanen ja pimeys saa maailmasta yliotteen, kosmisessa mielessä vanha vuosi alkaa suistua kaaokseen. Tällöin kiitetään jumalia ja maanhaltijaa kaikista maan antimista ja menneestä kasvukaudesta. Heille asetetaan kiitosuhri maailman keskipisteessä pitämyspuun luona; sen kautta rukoukset tavoittavat jumalat. Samalla aloitetaan valmistautuminen lokakuun puolivälin talviöiden aikaan alkavaan talvikauteen. Talvi synnyttää mukanaan uuden vuoden.

Alkusanat

Ajastaika on vanha itämerensuomalainen sana, joka tarkoittaa vuodenkiertoa. Tämä kirjoitus esittelee muinaissuomalaisista merkkipäivistä kootun kalenterin. Kalenterin tekee erikoiseksi se, että merkkipäivien koostaminen ja niiden merkityksen etsiminen on tapahtunut suomenuskoisesta näkökulmasta käsin. Kalenterin näkökulma kansanperinteen vuotuisjuhliin on siis ei-kristillinen, mutta silti hengellinen. Tässä wanhan kansan kalenterissa kesäkuista Sämpsän päivää ei esimerkiksi tulkita ortodoksiseksi pyhimyskultiksi, vaan viljanhaltijan kesäiseksi riittijuhlaksi.

Olen laatinut kalenterin lähinnä omaksi hyödykseni, mutta uskoisin siitä olevan iloa ja hyötyä muillekin. Mahdollisesti nyt koostetusta tiedosta on myös hyötyä silloin, kun tulevaisuudessa laaditaan Taivaannaulan suomenuskoista kalenteria.

Kalenterissa esitellään ensin lyhyesti koko kekristä alkava vuodenkierto merkkipäivineen. Tämän jälkeen merkkipäivät käydään yksityiskohtaisemmin läpi. Päivien nimen kohdalla on linkki päivälle omistettuun keskusteluketjuun, jos sellainen on Hiitolassa olemassa. Kirjoituksen loppuun olen merkinnyt lähteet, joista tässä mainitut tiedot ovat peräisin.

Aluksi kuitenkin muutamia huomioita kalenterista. Ensimmäiseksi sanottakoon, että kyseessä ei ole millään tapaa lopullinen tai valmis versio, vaan sitä voidaan täydentää, korjata ja parantaa tulevaisuudessa. Otan mielelläni vastaan kaikenlaisia korjausehdotuksia ja parannuksia.

Toisekseen todettakoon, että olen pyrkinyt kalenteria laadittaessa pitäytymään pelkästään kansanperinteellisessä tiedossa ja välttämään omia spekulaatioita, mytologisia tulkintoja ja rinnastuksia sukulaiskansojen juhlapyhiin. Kyseessä on siis melko neutraali muinaissuomalaisen kansanperinteen kalenteri. Edellä mainitun seikan johdosta kalenterissa esiintyy paljon kristillisperäisiä nimiä (esimerkiksi “Markun päivä”). Jos päivälle on ollut jokin vaihtoehtoinen kansanomainen ei-kristillinen nimi, niin olen pyrkinyt ottamaan sen käyttöön, mutta jos en ole sellaista löytänyt, niin en ole nähnyt järkeväksi nimetä päiviä uudestaan omasta päästäni.

En ole muutenkaan pyrkinyt “puhdistamaan” vanhan kansan kalenteria jonkinlaisesta “saastuttavasta” kristillisestä vaikutuksesta. Päinvastoin, olen jättänyt siihen sellaista kansanomaista kristillistä vaikutusta, joka ei ole ristiriidassa suomenuskoisen maailmankuvan kanssa – ja jonka poistaminen olisi perinteen kokonaiskuvan kannalta enemmän haitallinen kuin myönteinen asia. Tavallaan kyse on siitä, että olen kaapannut osia kristillisestä perinteestä ja tulkinnut ne suomenuskoisen maailmankatsomuksen kautta. Samaa tapaa – mutta vain toiseen suuntaan – kristitytkin käyttivät esikristillisten juhlapyhien kohdalla. Otetaan esimerkiksi tapaninpäivän hevosriitit, jotka eittämättä liittyvät hevosten suojeluspyhimykseen pyhään Stefanokseen. Olen tässä tapauksessa tulkinnut hevosten suojeluspyhimyksen hevosten emuuksi ja tapaninpäivän tavat emuulle osoitetuiksi riiteiksi. Ajatus hevosten emuusta kunnioittamisesta kun sopii minusta oivallisesti yhteen suomenuskoisen ajatusmaailman kanssa, enkä näe siis syytä tällaisen kansanperinteen “poistamiseen”, vaikka tieteellis-historiallisessa tarkastelussa sen takaa löytyisikin kristillistä vaikutusta.

Sellaiset puhtaasti kirkolliset juhlapyhät, joihin liittyy vähän ei-kristillistä kansanomaista perinnettä (mm. pitkäperjantai) olen jättänyt kokonaan pois. Pääsiäinen esiintyy kalenterissa, koska se määrittelee joidenkin merkkipäivien tarkkaa ajankohtaa. Tulevaisuudessa, tarkempaa suomenuskon ajastaikaa laadittaessa, näillekin merkkipäiville voitaisiin määritellä kalenterissa kiinteä sijainti, jolloin ne eivät ole riippuvaisia pääsiäisen ajankohdasta.

Mainittakoon vielä, että kyseessä ei ole puhtaasti riittikalenteri, vaan olen sisällyttänyt mukaan luonnonkierron ja maalaiselämän merkkipäiviä. Tämä siksi, että suomalainen perinne on sidoksissa sekä suomalaiseen luontoon että ikivanhaan elämäntapaan, enkä näe mielekkääksi karsia näitä tekijöitä keinotekoisesti pois vanhojen juhlapäivien ympäriltä. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että kaupunkilaisten pitää joiltain osin soveltaa ajastaikaa luovalla tavalla ja etsiä elämässään vanhoille asioille uusia merkityksiä.

Ajastaika

Marraskuu

Kekri
Marraskuun ensimmäisinä päivinä. Satovuosi päättyy. Vainajat saapuvat vieraisille ja heille lämmitetään kekrisauna. Kekrilammas teurastetaan ja sen kera nautitaan yltäkyllin ruokia ja juomia. Muistetaan kotieläimiä suojelevaa haltijaa, Kekriä eli Keyriä.

Jakoaika
Lokakuun lopun ja Martin päivän välillä. Useimmiten kekristä Marttiin. Aurinkovuoden ja kuuvuoden tasaava maaginen ajanjakso, joka kestää vuodenlopusta uuden vuoden alkuun. Jakoaika on kuin tuleva vuosi pienoiskoossa; senaikaisilla teoilla vaikutetaan tulevan vuoden onneen. Jakoaika on vanhaa juhla-aikaa: henget ovat liikkeellä marraskuun pimeinä iltona. Naiset kävivät tapaamassa ystäviään ja toimittivat pieniä käsitöitä.

Martin päivä
10. ja 11. marraskuuta. Herkutteleva makkarajuhla. Ennen kekriä saatu teurasveri valettiin makkaroiksi. Pehmeät maat jäätyvät kulkukelpoisiksi ja avovesikalastus päättyy.

Liisan päivä
19. marraskuuta. Luistava nuori jää peittää vedet ja tiet.

Litvetin päivä
23. marraskuuta. Päivä ennustaa sydäntalven säät. Litvettinä alkoi joulun odotus.

Kaisan päivä
25. marraskuuta. Lampaat kerittiin. Vietettiin lampaiden emuun, Kaisan eli Kaaraman pitoja, joissa syötiin uhrilammas ja juotiin Kaisan kahjaiset eli Kaisan oluet. Kaisan päivä ennustaa joulun sään.

Antin päivä
30. marraskuuta. Talvikalastajien kokous- ja juhlapäivä.

Joulukuu eli Talvikuu

Nikolain päivä
6. joulukuuta. Metsälintujen emuun (Laaus) muistopäivä. Maa ja vedet sidotaan lopullisesti jääkahleisiin.

Annikin päivä
15. joulukuuta. Annikin, metsän emännän ja Tapion tyttären päivä. Muinaissuomalaisten talvipäivänseisaus. Jouluoluet pannaan ja aloitetaan joulun leipomiset.

Tuomaan päivä
21. joulukuuta. Joulunaika alkaa. Pirtti pestään ja valkaistaan jouluksi.

Joulu
21. joulukuuta ja 13. tammikuuta välisenä aikana. Joulunajan alkuun sijoittuvat talviset pesäpäivät: Päivä lepää hetken vuoren onkalossa tai maailmanpuun oksilla. Jouluna muistettiin kodin- ja maanhaltijoita ja vainajia. Uhrimenoilla ja taoilla varmistettiin onni tulevaisuuden varalle. Aattona kylvettiin saunassa ja syötiin hyvin. Tupaan kannettiin olkia ja niistä valmistettiin joululyhde. Pyhien aikaan hiljennyttiin ja vältettiin työntekoa. Tinaa valettiin ja siitä ennustettiin tulevaisuutta. Henget olivat liikkeellä, joten koti suojattiin taoilla epätoivotuilta vierailta, »liiemmäisiltä».

Tapaninpäivä
26. joulukuuta. Hevosonni varmistettiin muistamalla hevosten emuuta. Nuorella hevosella käytiin rekiajelulla kylässä, »Tapania ajamassa».

Tammikuu

Nuutinpäivä
13. tammikuuta. Joulun kolme viikkoa kestäneet juhlat loppuivat. Nuuttipukit kiertelivät talosta taloon kestitystä vaatien.

Selkäviikot
Nuutista laskiaiseen. Selkäviikot eli härkäviikot olivat moniviikkoinen kausi ennen laskiaista; ne kuvaavat sydäntalven kovaa karuutta talonpojan elämässä. Joulun herkuttelu ja loikoilu lämpimässä pirtissä oli ohi. Juhlinta oli takana, oltiin arjessa kiinni.

Talvennapa
13. tai 14. tammikuuta. Talvikauden keskikohta. Talven selkä katkeaa.

Helmikuu

Matin päivä
24. helmikuuta. Kevättalven alku. Luonto alkaa vilkastumaan kevättä kohti kuljettaessa. »Matin parrat» eli jääpuikot roikkuvat räystäissä. Entisaikaan lehmät poikivat Matin aikoihin ja saatiin ensimmäiset vasikat ja maito.

Laskiainen
Aikaisintaan 8. helmikuuta, myöhäisintään 7. maaliskuuta. Naisten juhla. Naisten oli kiellettyä tehdä töitä laskiaisena. Laskiaisena varmistettiin onni monissa naisten toimialaan kuuluvissa asioissa. Pellavan, hampun ja villan kasvu sekä naisten kasvattamien pihapiirin hyötykasvien kuten nauriin, herneen ja pavun suotuisa kasvu varmistettiin taioilla. Laskiaisena keitettiin herneistä tai pavuista rokkaa, laskettiin mäkeä, saunottiin ja syötiin uhriateria vainajahenkien kanssa. Rasvainen ruoka toi onnea ja menestystä.

Maaliskuu

Kevätpäiväntasaus
Aikaisintaan 19. maaliskuuta ja myöhäisintään 21. maaliskuuta. Kurkien paluumuutto alkaa. Ajankohdan säästä ennustettiin lukemattomin tavoin kevään säätä ja tulevia tapahtumia.

Virposunnuntai
Lapset kiertävät talosta taloon tuoreiden koristeltujen pajunvitsojen kera loitsimassa koteihin onnea ja menestystä. Vitsoista ennustettiin tulevaa.

Kiirastorstai
Pääsiäisviikon torstai. Kiirastorstaina karkotettiin tulen, tervansavujen, lehmänkallojen ja muiden avulla pihamailta kiira, jotta »pahat henget pakenisivat seuduilta pois». Hämeessä siivottiin talot ja leikattiin kynnet ja hiukset kiirastorstaina.

Huhtikuu

Suviyöt
Kolme yötä huhtikuun 12. ja 14. päivän välillä. Vuodenkierron merkkihetki: 14. huhtikuuta on »Suwi-Päiwä», silloin vuoden talvipuolisko päättyy ja kesäpuoli alkaa.

Huutoyöt ja Jyrin päivä
Huutoyöt 13. ja 22. huhtikuuta, Jyrin päivä 23. huhtikuuta. Karjaonnen ja kodinhaltijan juhla. Karja laskettiin laitumella ja metsissä pyydettiin metsänhaltijaa pitämään sutensa aisoissa. Talon perhettä ja karjaa suojelevaa kotihaltijaa muistettiin myös uhreilla. Osoituksena haltijan kunnioittamisesta, Jyrin päivän talosta ei saanut antaa mitään tavaraa pois. Satakunnassa syötiin Jyrin päivänä rituaalinen toukotöiden alkajaisateria, jonka pääosan muodostivat jouluksi leivotut kylvöleivät.

Markun päivä
25. huhtikuuta. Maamiehet menivät pelloille auroineen ja äkeineen. Käki kertoi kukunnallaan kesän saapumisesta. Markun yön säästä ennustettiin tulevan kesän ilmoja.

Toukokuu

Vapunpäivä
1. toukokuuta. Jyrin päivän tapaan lehmien ja lampaiden uloslaskupäivä. Kunnnostettiin metsäjärvien rantapuihin ripustetut vesilintujen pesimäpöntöt eli uutut tai hontot.

Kevät-Risti
3. toukokuuta. Savokarjalaisella alueella karjan uloslaskupäivä. Vietettiin perhejuhlaa, jossa vainajia muistettiin uhriaterialla. Perhe polvistui juhlapukimissa talon uhripuun juurelle tai muulle uhripaikalle, jossa nautittiin rituaalisin menoin sekä olutta että erilaisia ruokia.

Helatorstai ja Helluntai
Toukokuun 10. päivän ja heinäkuun 13. tai 14. päivän välillä. Talvikauden kotijuhlista siirryttiin hiljalleen heränneen luonnon pariin. Luonnonhenkiä kunnioitettiin ulkosalla keväisillä niityillä, metsissä ja kukkuloilla. Poltettiin hyvää onnea tuovia kokkovalkeita, iloittiin ja tanssittiin. Naimattomat naiset kävivät lemmensaunassa ja tekivät lemmentaikoja.

Kesäkuu

Ukon juhla / Ukon vakat / Ukonkunniat / Ukonhäät
Touko-kesäkuussa. Ukkoa muistettiin uhreilla suurissa juhlissa toukokylvön aikaan onnistuneen sadon varmistamiseksi. Juotiin pyhää olutta ja uhrattiin vakallinen ruokaa.

Juhannus eli mittumaari tai mettumaari
24. kesäkuuta. Kesän »pesäpäivät»; Päivä lepää taas hetken vuoren onkalossa tai maailmanpuun oksilla. Luonnon kukoistusvoima on väkevimmillään. Koti koristeltiin onnea tuovilla lehvillä ja kukilla. Salaperäisen juhannusyön aikaan tehtiin taikoja ja ennustettiin tulevaa. Tytöt paransivat sulhasonneaan tietäjä-ämmien lemmensaunoissa. Kyläkunnat polttivat pahaa karkottavia juhannuskokkoja, joiden ympärillä karkeloitiin musiikin soidessa.

Sämpsän päivä
27. kesäkuuta. Vietettiin riittijuhlaa, jossa kasvillisuuden haltijaa kutsuttiin varmistamaan viljasato.

Itu- eli hikiperjantai
Juhannuksen jälkeinen perjantai. Nauris kylvetään maahan.

Heinäkuu

Kukkasten päivä
2. heinäkuuta. Kerättiin kukkia kasvivärjäystä varten. Yö oli juhannusyön tapaista otollista aikaa lemmentaioille.

Heinäpäivä
12. tai 13.7. heinäkuuta. Heinänteko alkoi. Herne- ja papumaan kasvutilannetta tarkkailtiin.

Karhunpäivä
13. heinäkuuta. Keskikesä ja lämpövuoden huipentuma. Karhun merkkipäivä. Karhulle osoitettiin uhreja ja kunnioitusta, jotta karhu ei aiheuttaisi vahinkoa ihmisille.

Ukon pyhä / Ukon päivä
25. heinäkuuta. Kesän korkein piste on sivuutettu, syyskesä alkaa. Kodit siivottiin ja koristeltiin lehvillä kuten juhannuksena. Ukkoa kunnioitettiin hiljentymällä; vältettiin melua ja kolinaa.

Ollinpäivä
29. heinäkuuta. Maanhaltijan ja heinänkorjuun lopettamisen juhla, jota viettivät vain talossa pidempään asuneet perheenjäsenet. Juhlaa vietettiin hiljaisuudessa ja välttämällä työntekoa. Uhrilammas surmattiin ja sen veri annettiin kiitosuhrina talon suojelushengille.

Elokuu

Laurin päivä
10. elokuuta. Heinänteon päätöspäivä, kesä alkaa olla lopuillaan. Lapset pääsivät maistelemaan herneitä ja papuja. Myös uusia perunoita syötiin. Parannusloitsujen aineksia kerättiin luonnosta.

Perttylin päivä
24. elokuuta. Ensimmäinen syyspäivä; yöt ovat pimenneet ja lehdet kellastuneet. Nautittiin viljellyn maan antimista. Joinain vuosina näihin aikoihin alkoi »Akkain kesä», pieni poutajakso, joka toi kesän vielä hetkeksi takaisin.

Syyskuu

Syys-Matti
21. syyskuuta. Siirryttiin ulkotöistä talven puhdetöihin. Naiset aloittivat talviset käsityönsä. Perunat ja nauriit kaivettiin ylös ja vietiin kellariin.

Mikkelinpäivä / Pässinpäivä
29. syyskuuta. Vuotuisen sadonkorjuun lopullinen päätepiste, viimeinenkin sato korjattiin talteen. Karja ja hevoset tuotiin laitumilta talvisijoilleen; samalle ne suojattiin talvikaudeksi taoilla. Mikkelinä teurastettiin uhrilammas, jonka sisälmykset ja veri vietiin talon uhripuun juurelle.

Lokakuu

Talviyöt
13., 14. ja 15. lokakuuta. Suviöiden syksyinen vastapari. Vuoden kesäpuoli vaihtuu talvipuoleksi 14. lokakuuta. Maa jäätyy ja routa valtaa kotovainiot.

Simon päivä
28. lokakuuta. Maa ja pienet vedet alkavat lopullisesti jäätyä. Entisaikaan syyskalastuskausi oli Simon päivänä vilkkaimmillaan.

Tarkempaa tietoa

Marraskuu
Kuoleman kuukausi, yöpakkaset tappavat kasvit ja maa on martaana. Marraskuussa valmistettiin verkot, rysät ja talvinuotat. Marraskuun puuta pidettiin lujana lahoamista vastaan, joten rakennushirret kaadettiin marraskuussa. Lehmien terveyttä lujitettiin marraskuun aikana pesemällä ne suopursuvedellä.

Kekri
1. marraskuuta. Kekri (murteissa köyri, keyri, keuri ja köyry) on ollut satovuoden viimeinen ja uuden vuoden ensimmäinen päivä, siis vanhan kansan vuoden suurin merkkipäivä, päivä, jolloin on ollut syytä juhlimiseen. Christfried Ganander kertoo Mythogia Fennicassa kekrin olleen »suuri ja vanhaa perua oleva juhla, jolloin iloittiin hyvästä sadosta ja korjuusta».

Vuodenalkajaisia vietettiin eri seuduilla eri päivinä. Ajankohta oli entisaikaan hyvinkin vaihteleva, syyskesästä myöhäissyksyyn. Kekriä vietettiin talossa yleisesti sinä päivänä, mikä esi-isien tavan mukaan missäkin talossa oli tullut käytäntöön. Viimeistään 1800-luvulla kekrin ajankohta vakiintui valtakunnallisesti marraskuun 1. päivän eli pyhäinmiesten päivän tienoille.

Kekriksi teurastettiin kekrilammas ja valmistettiin yltäkyllin ruokia ja juomia. Lammas syötiin oluen ja viinan kera. Samassa tilaisuudessa kasteltiin linnunsiipi olueen ja sillä voideltiin lehmien selät ja laulettiin kekriruno Tapion kunniaksi. Muudan Wexionius lukeekin (vuonna 1650) Käkre-haltijan suomalaisten muinaisiin epäjumaliin ja antaa siitä seuraavan tiedon: »Kekri, jota nykyään taikauskoisesti palvellaan, suojeli elukoita pedoilta». Lencqvist sanoo karjalaisten Kekrin eli Köyrin olleen haltijan, jonka kunniaksi vietettiin talven alussa juomingit ja pidot.

Kekrin aikaan ei saanut tehdä tiettyjä töitä ja askareita. Uskottiin, että mitä kauemmas työnteon äänet kantautuvat, sitä lähemmäs sudet tulevat kesällä ja niin likeltä ne syövät ja repivät talon eläimiä. Hiljaisuudella varauduttiin myös sielullisten vieraiden saapumiseen. Ganander kertoo, että kekrin jälkeistä päivää kutsuttiin Sielujen-päiwäksi. Silloin »lämmitetään sauna sekä tehdään vihdat ja valmistetaan kylpyvesi niille pyhille miehille, joiden uskotaan tulevan kylpemään». Kansanperinteen mukaan vierailu tapahtui jo kekriaattona. Uukuniemelle uskottiin, että kaiken piti olla yhtäaikaa pöytään pantuna, jotta nämä keyrittäriksi kutsutut talon entisten isäntien ja emäntien henget saisivat osansa. Henget saapuivat kekrinä vanhoille kotopaikoilleen. Aattoiltana niille lämmitettiin sauna ja valmistettiin kylpy lämpimän veden kanssa, vastat haudottiin valmiiksi, saippuat, pyyhinliinat, vieläpä harjatkin piti olla, joilla harjaisivat päänsä. Perheen kylpyaikana oli sitten tuvassa ruokapöytä odottamassa keyrittäriä syömään, että he saivat »rauhassa ravita».

Pimeällä kekri-iltana meni isäntä saattamaan vieraita saunasta pois, jolloin hän itse kulki avopäin edellä ja välistä aina kaatoi olutta ja viinaan jälkeensä tielle. Siitä, että ruokia oli maistettu ja vesiä liikuteltu, tiedettiin, että pyhät ottivat talon asukkaineen tulevaksikin vuodeksi hoitaaksensa. Vaan jos vedessä nähtiin päreen palasia taikka niistä pudonneita hiiliä, oli se paha merkki, joka ennusti katovuotta. Kolmatta päivää kekrin aattopäivästä kutsuttiin henkienpäiväksi. Silloin kuolleet henget menivät takaisin hautoihinsa lepäämään.

Jakoaika
Lokakuun lopun ja Martin päivän välillä. Jakoajan tarkka ajankohta vaihtelee lähteiden mukaan, mutta käytännössä se kestää 12 tai 11 päivää; lokakuun viimeisistä päivistä tai kekristä Martin päivään. Jakoaika tasasi aurinkovuoden ja kuuvuoden, sillä kahdestatoista kuukaudesta ei tule kokonaista aurinkovuotta, vaan jäljelle jää noin 11 vuorokautta kestävä aukko, joka oli vuosittain tasattava. Vuoden loputtua tarvittiin siis jakoaika, jonka jälkeen uusivuosi saattoi alkaa. Jakoaika oli siis maagista aikaa vuosien ”välissä”, se oli kuin vuosi pienoiskoossa.

Jakoaika on vanhaa juhla-aikaa. Jakoajan teoilla oli vaikutusta koko vuoden tapahtumiin. Monet arkiset työt olivat kiellettyjä – niiden tekijä turmeli tulevan vuoden onnensa. Kuten suurien juhlien aikaan yleensäkin, jakoaikana piti olla hiljaa ja äänettömästi. Erilaiset henget olivat liikkeellä, taudit tarttuivat helposti. Naapureille eikä köyhille ei annettu jakoaikana mitään lahjoja tai toimitettavia asioita. Naiset menivät jakoaikana usein sukuloimaan ja toimittelivat siellä pieniä käsitöitään. Leivottiin suuri kylvöleipä – satokauden viimeinen leipä – jota pidettiin jouluna pöydässä, ja joka syötiin vasta ensimmäisenä toukopäivänä. Jakoaikana ennustettiin myös koko vuoden säätä. Erityisesti päivänpaisteesta ilahduttiin, sillä pilkahduskin aurinkoa vastasi yhdeksän vuorokauden poutaa sydänkesällä.

Martin päivä
10. ja 11. marraskuuta. Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla Martti on ollut erityinen makkarajuhla. Etelämpänäkin on sanottu, että »Martti makkarat sitoo». Ennen kekriä saatu teurasveri talletettiin kylmässä ja valettiin ennen Martinpäivää makkaroiksi. Paikoin päivä on ollut myös Perso-Martti tai Liha-Martti, siis erityinen herkutteleva lihansyöntipäivä. Marttina pehmeät maat jäätyvät kulkukelpoisiksi (»Martti maita vahvistaapi») ja avovesikalastus päättyi. Inkerissä ja Virossa oli tapana, että kylän lapset, varsinkin pojat, kulkivat joukottain joko oudoissa pukimissa tai ilman niitä talosta taloon, laulaen martinlauluja, jolloin heitä taloissa ravittiin tai he saivat mukaansa antimia, joita nauttiakseen he sitten kokoontuivat johonkin taloon viettämään juhlaansa.

Liisan päivä
19. marraskuuta. Liisan päivänä luistava nuori jää peittää vedet ja tiet. Vanha kansa puhuikin »Liisan liukkaista ja Kaisan kaljamista».

Litvetin päivä
23. marraskuuta. Kansa on Litvetiltä odottanut samaa suojasäätä kuin Liisalta ja Kaisalta. Hänen suojansa on ennustanut leutoa talvea Matin päivään (24.2.) saakka, pakkanen taas kylmää. Lementtinä aloitettiin myös joulun odotus, »Katrinan luikkaat ja Lemetin luikkaat kun ovat olleet, niin sitten ala vuottaa joulua».

Kaisan päivä
25. marraskuuta. Kaisan päivänä kerittiin lampaat ja vietettiin pitoja, joissa juotiin Kaisan kahjaiset eli Kaisan oluet ja syötiin lammasta. Pidot olivat karjanhaltija Kaaraman eli Katariinan juhla. Virossa Katariinaa (Kadri) palveltiin lampaiden suojelijajumalana. Inkerissä Kaisan päivä on ollut vuoden tärkeimpiä juhlapyhiä. Inkeriläiset lauloivat (käännös ruotsista):

»Katariina kaunis vaimo,
Anna valkoinen vasikka,
Musta kaikista parahin,
Kelpaisi se kirjavakin»

Kaisan päivänä ja jouluna sanotaan olevan samanlainen sää, koska näiden päivien välissä on jotenkin tarkalleen yksi kuunkierto. Toisaalta Jämsässä sanottiin: »Kun Kattina (pakkanen) kapsaa, niin jouluna (vesisade) napsaa» tai »Jos Kajin päivänä hanki hiiren kantaa, niin keväällä hevosen».

Antin päivä
30. marraskuuta. Antin päivä oli talvikalastajien kokous- ja juhlapäivä. Antti tavataan myös sellaisista kalaloitsuista kuten »Anna, Antti, ahvenia, Pekka pieniä kaloja!». Päivän säästä on tietysti arvailtu talven ilmoja. Ajateltiin, että ennen Anttia sattuneet pakkaset ennustavat vanhan kansan mielestä helppoa eli siis lauhaa talvea. Sanotaan: »Antin päivän pakkanen tekee suojatalven ja ruman kevään». Yleensä Antin päivää on pidetty säiden kannalta taitteena kylmempään. Iitissä sanottiin, että »Antti talven alottaa».

Joulukuu
Joulukuu oli 1600-1700-luvulle asti »talvikuu». Viime vuosisatoina tapahtunut joulun korostuminen juhlana (kekrin kustannuksella) antoi lopulta nimensä koko kuukaudelle. ‘Joulu’ tulee muinaisruotsin sanasta ‘Jól’, nykyruotsiksi ‘Jul’.

Nikolain päivä
6. joulukuuta. Muinaisille suomalaisille Nikolaus (Laaus) on ollut metsälintujen suojelija ja metsänjumala. Eräsmies pyysi häneltä lihavaa lintua »kotoisiksi tuomisiksi, näistä puista puhtahista, varvuista valantehista» ja lupasi kiittäen kumartaa, jos Laaus juoksuttaa lintuja ansoihin. Toisaalta myös karjalaisten ja inkeriläisten parissa hän on »Miikkula meren jumala», siis veden vaarasta suojelija sekä tuulen ja ilman säätäjä. Nikolaus sitoo lopullisesti maan ja vedet jääkahleisiin. »Martti maita vahvistaapi, Antti aisoilla ajaa, Nikolaus nivoo kiinni».

Annan päivä
15. joulukuuta. Vihreäviittainen Anna on Annikki, metsän emäntä ja Tapion tytär. Annikki soitteli metsässä simapilliä ja istui kultaisella tuolilla kehräten vaskisella värttinällä. Metsän pedot olivat Annikin koiria, joten oli luonnollista, että karjanhoitajat pyysivät Annikkia, »juottajaa metisen juoman, katsojaa metisen karjan», varjelemaan karjaa näiltä koirilta. Annan päivä oli muinaissuomalaisille vuoden lyhin päivä eli ikivanha suomalaisten talvipäivänseisaus, joka oli yksi vuoden neljästä auringon mukaisesta merkkihetkestä ja vanhan viikkolaskun tukipäivistä. Annan päivänä pantiin jouluoluet ja aloitettiin joulun leipomiset.

Tuomaan päivä
21. joulukuuta. Tuomaan päivä aloitti joulunajan. Sanottiin: »Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti (7. tai 13. tammikuuta) pois sen viepi». Puhutaan myös Tohu- ja Noki-Tuomaasta, sillä Tuomaan päivänä savupirttejä pestiin ja valkaistiin jouluksi. Muutamissa riimusauvoissa on Tuomaan merkkinä pari puuta ristissä. On selitetty, että ne tarkoittavat polttopuita. Kyseessä ilmeisesti on vanha suojamerkki, niin sanottu Tuomaan risti, joka tehtiin päreestä ja nostettiin kuin koristeena seinälle, tai pyyhittiin tervalla risti porttiin ja oven pieliin.

Joulunaika
21. joulukuuta ja 13. tammikuuta välisenä aikana. Muinaiset suomalaiset eivät viettäneet joulua minään määrättynä päivänä, vaan kolmen viikon pituinen joulunaika alkoi Tuomaan päivästä (21. joulukuuta) ja kesti Nuutin päivään (13. tammikuuta). »Hyvä Tuomas joulun tuopi, Hiiva-Nuutti pojes viepi», sanottiin. Toisaalta monet jouluiset taiat toimitettiin nimenomaan jouluaattoiltana.

Tuomaanpäivän vietosta on säilynyt vanha laulu, joka on Somerolta taltioitu tällaisessa muodossa:

»Tule meille Tuomas kulta,
Tuopa joulu tullessas’,
Olkikahlo kainalossas’,
Oluttynnyri olallas’,
Viinapottu povessas’,
Pikarikin pivossas’,
Juustot, kakut kainalossas’!
Kyll’ sä meidän talon tunnet,
Musta risti portin päällä,
Kirjava kissa portin alla.»

Joulunajan alkuun ajoittuu talvipäivänseisaus, jolla oli kansan suussa oma nimitys: pesäpäivät. Tuolloin auringon ajateltiin »ikäänkuin lepäävän vuoren onkalossa».

Joulunajan pääasiallisena toimena olivat uhrimenot ja taiat, joilla varmistettiin menestys tulevaisuudessa. Toimitukset liittyivät useimmiten karjaonneen ja viljaonneen. Niiden ohessa toimitettiin uhreja myös koti- ja maanhaltijalle. Askolassa vietiin aattona riihen nurkkaan haltijalle jouluryyppy ja olutta, joka sinne nurkkaan kaadettiin. Elimäellä kaadettiin aattoiltana yksi kannu olutta ja yksi ryyppy viinaa haltijalle pöydän päähän penkin nurkkaan. Eräissä taloissa pidettiin jouluna ruokaa pyödällä koko päivä. Haltijoille piti viedä jouluna – ja muidenkin juhlien aikaan – juhlaruokia ennen kuin ihmiset niitä söivät. Näin varmistettiin onni ja haltijoiden suopeus jatkossakin. Hartolassa viettiin aattona joka lajin ruokaa pitämyspuun juurelle, sitä ennen kukaan ei saanut ruokaa maistaa.

Jos joku ehti ruokaa syömään ennen uhraamista, soviteltiin maanhaltijaa:

»Anna anteeksi maanpitäjä, manterenhaltija! Se on tullut tuhmuudessa, tapahtunut taitamattomuudessa.»

Ennustaminen tinaa valamalla lukeutui myös joulutapojen joukkoon. Pihtiputaalla kerrotaan, että tinoja valettaessa piti ensin valaa maanhaltijalle, jotta haltija olisi »asetuksissa» (tyytyväisenä). Sitten valettiin isännälle, emännälle ja muulle väelle.

Joillakin paikkakunnilla on kuitenkin vastaanotettu jouluna henkiä saunaan kylpemään kekrin tapaan. Jouluna noudatettiin tarkoin hiljaisuutta ja vältettiin kovempaa työntekoa. Hiljaisuudella oli tarkoitus kunnioittaa vierailevia vainajahenkiä ja varmistaa onni tuleville ajoille. Joulun ja uudenvuoden välisellä viikolla ei saanut esimerkiksi kehrätä eikä tehdä muutakaan raskasta työtä. Vierailevien henkien uskottiin olevan läsnä erityisesti tietyissä osissa taloa: lieden lähellä, lattialla, ulko-oven ja kynnyksen seutuvilla. Tapana olikin että joulun aikaan lattioita ei lakaistu lainkaan. Jos rikka putosi maahan, se kätkettiin olkien alle.

Joillakin paikkakunnilla asetettiin pöydälle vesimalja, jonka viereen tai joskus sisäänkin asetettiin joulukynttilä palamaan jouluyön ajaksi. Tarkoituksena vesimaljan asettamisella oli se, että henget liikkuessaan saisivat sammuttaa janonsa. Yleisenä tapana oli polttaa kynttilää jouluna koko yön ajan.

Jouluna kannettiin sisätilojen lattioille olkia. Tätäkin joulutapaa on noudatettu myös kekrinä. Tavan alkuperä on epäselvä, joidenkin mukaan se on levinnyt kristillisen joulunvieton mukana, toiset taas pitävät sitä vanhana pohjoismaisena pakanallisena tapana. Henkien kunnioittavasta hiljaisuudesta johtuen oljilla ei saanut temmeltää liian varomattomasti. Aattoiltana tupaan tuotiin myös oljista valmistettu joululyhde. Lyhteen tuoja sanoi: »Hyvä ehtoo!» ja toivotti kaikille iloista joulujuhlaa. Tervetuliaisiksi isäntä kaatoi ryypyn lyhteeseen. Lyhde avattiin pöydän alle ja sen ympäristöön. Olkien tuominen sisälle oli 1700-luvun lopulla niin yleistä ja koko maassa tunnettua, että joulua ei pidetty jouluna ilman olkia. Oljista myös ennustettiin tulevaa vuotta heittämällä niitä kurkihirren ja välikaton lomaan. Joulunpyhien jälkeen oljet vietiin pihalle ja poltettiin.

Jouluna, niin kuin muinakin juhlapyhinä, oli karja hoidettava ja ruokittava erinomaisen hyvin, sillä yleinen luulo oli, että jos se näinä päivinä menestyi hyvin, sillä oli onnea vastaisuudessakin. Suomessa oli tapana yli koko maan joulunpyhinä antaa ei ainoastaan mitä parasta karjanruokaa, vaan vielä parhaita ihmisellekin laitettuja jouluruokia ja -juomia. Näin taattiin suojelushenkien tyytyväisyys.

Jouluna, samaten kuin kekrinä, leivottiin juhlaa varten erityinen leipä – joululeipä. Joululeipä ei ollut mikä tahansa kyrsä, vaan menestystä tuova symboli, jota käytettiin taioissa. Nurmijärvellä leivottiin kaksi joululeipää, joissa oli ”jalat” taikinasta. Toinen niistä syötiin laskiaisena ja toinen kevätkylvön aikana. Lapvedellä tuotiin joululeipä aattona pyötään ja siihen iskettiin kynttilä päälle palamaan. Joululeipä pidettiin yleensä pöydällä koko joulunpyhien ajan, jonka jälkeen se useimmiten syötiin. Monilla paikkakunnilla leipä leivottiin karjun muotoon. Tämä tapa liittynee skandinaaviseen Freyr-jumalaan, jonka ominta aikaa joulu on. Lihauhri on siis korvattu karjua muistuttavalla viljauhrilla.

Juhla-ateria ja ylenmääräinen syöminen oli olennainen osa joulua. Syömisen suhteen joulu yhdistyi vanhan kansan mielissä laskiaisen mässäilyyn. Tästä kertovat sananlaskut kuten »Joulu juhlista jaloin, iltapuoli laskiaista» ja »Juoman jouluna pitääpi, syödä lihaa laskiaisissa». Savossa suosittuihin jouluruokiin kuului aattona syöty ”aattokala”, Karjalassa piti saada päivälliseksi joulurokka pavuista ja herneistä, Pohjois-Suomesta mainitaan keskeisinä jouluruokina paisti ja olut. Jouluaattona syötiin kylvyn jälkeen, sitten kun oljet oli tuotu tupaan. Syöminen ei rajoittunut aattoiltaan. Jouluyönä saatettiin nousta »puoliyö-aterialle». Joillakin alueilla tapana oli herätä peräti yhdeksän kertaa jouluyön aikana ruokailemaan. Elämiä myöskin ruokittiin yöllä ja hevosille annettiin sahtia, että ne »sitä tuimemmin juoksevat kirkolle».

Koska henget olivat liikkeellä joulunaikaan – ja vaikka omien vainajahenkien vierailu oli odotettu tapahtuma – ihmiset kokivat, että heidän täytyi varjella taloaan, perhettään ja onneaan kaikenlaisten sielullisten kulkijoiden, »liiemmäisten», varalta. Eräs tapa oli varustaa ristinmerkillä piha, huoneet ja varsinkin navetta onnettomuuksien estämiseksi. Joillakin paikkakunnilla piirrettiin jouluiltaisin liidulla aurinkopyörä asuinhuoneiden, tallin ja navetan oveen. Mielenkiintoista on, että kun paikkoja siunattiin myös lukemalla Isä meidän ja tekemällä ristinmerkki sen päällä, niin »taitavimmat» kuulemma tekivät vielä kehän ristin ympäri. Siis käytännössä aurinkopyöräsymbolin. Esimerkiksi Vaurlammin kylässä kylänvanhin kulki aattoillan hämärissä talosta taloon ja piirsi kaikkiin oviin ristinmerkin, jossa oli kehä ympärillä.

Tapaninpäivä
26. joulukuuta. Tapaninpäivä liittyy etupäässä hevosonnen varmistamiseen. Huomauttaisinkin tähän, että Tapani-nimi viittaa pyhään Stefanukseen, hevosten suojeluspyhimykseen. Tapaninpäivänä käytiin nuorella hevosella rekiajelulla kylässä, »Tapania ajamassa». Tapaninpäivänä pukeuduttiin myös kummallisiin pukimiin ja sellaisessa asussa kuljeskeltiin talosta taloon. Hämeenlinnassa tapana oli, että naamioitunut Tapani pyysi ensin lupaa tulla sisään. Hänellä oli naamari silmillä, olkinen kappa niskasta ja toinen samanlainen vyötäröstä takapuolella riippumassa häntänä. Tapani lauloi:

»Meneppä kemppi kellarihin,
Tuoppa oltta tuoppisella!
Viisivanne kellariin se pyörähtää.»

Nuutinpäivä
13. tammikuuta. Nuutinpäivänä, Hiiva-Nuuttina, loppuivat kolme viikkoa kestäneet jouluiset uhrijuhlat, joiden aikana oli hankittu menestystä sekä uhreilla lepytelty haltijoita ja jumalia. Hiiva-Nuutti on saanut nimensä siitä, että Nuutinpäivänä kylillä ajettiin suurella porukalla kokoamassa hiivatynnyrin tappeja. Jos talosta ei annettu tappeja, kannettiin sisälle ilkikurisesti kanto. Nuutinpäivänä taloissa kierteli myös nuuttipukkeja. Poikajoukko pukeutui tavallisesti oljista tehtyyn asuun ja kierteli talosta taloon kyselemässä: »Onko hiivoja jälellä?». Elleivät he saaneet mitään syödäkseen ja juodakseen, Hiiva-Nuutit veivät tynnyreistä kaikki tapit mennessään.

Nuuttia vietettiin paikoin varsin riehakkaissa tunnelmissa. Huittisissa miesjoukko veti reessä ympäri kylää kummallisesti puettua miestä, jolla oli päällään nurinpäin käännetty turkki, päässä tuohihattu sekä naamari, jossa oli suuri »komonenä» ja huuliparta. Nuuttipukin puhemies kävi kyselemässä, josko tämä »parooni» päästetään sisälle. Sitten puhemies piti puhetta ja kaatoi viinaa paroonin suuhun. Seurue kokosi mukaansa viinaa ja olutta, minkä he sitten joivat loppuun jossakin saunassa. Toisinaan tällä »joulupukilla» oli parta ja sarvet. Pukin selässä ratsasti toinen miekkonen turkki väärinpäin käännettynä; hänen tehtävänään oli kaataa viinaa pukin suuhun. Seurue kulki talosta taloon siihen asti kunnes kaikki juopuivat. Silloin laulettiin:

»Nyt on Knuutin knuppi, Joulun loppu,
Hiiva hattuun, tappi taskuun.»

Tammikuu
Sydäntalven aika. Tammi tarkoittaa murteesta riippuen sydäntä, keskikohtaa tai ydintä, toisaalta napaa tai akselia. Tammikuu on siis talven keskikohta; se jakoi vuoden vaikeimman ajan kahtia. Tammikuun keskivaiheilla on sydäntalvi, talvennapa.

Selkäviikot
Nuutista laskiaiseen. Selkäviikot eli härkäviikot olivat moniviikkoinen kausi ennen laskiaista, ja ne kuvaavat sydäntalven kovaa karuutta talonpojan elämässä. Joulun herkuttelu ja loikoilu lämpimässä pirtissä oli ohi. Juhlinta oli takana, oltiin arjessa kiinni. Selkäviikkojen nimi viittaa talven selkään, joka sattuu tammikuun jälkipuolelle. Selkäviikot olivat metsätöiden aikaa, tällöin hankittiin poltto- ja rakennuspuut. Raikas metsäntuoksu täytti ilman. Kalastajien parissa sisämaassa made muistuttaa sydänkuulla olemassaolostaan. Maderysät laskettiinkin selkäviikkoina jäiden alle. Merikalastajille selkäviikot ovat olleet vuoden ankarinta työaikaa.

Talvennapa
13. tai 14. tammikuuta. Kuten selkäviikkojen nimestä ilmenee, vanha kansa on ajatellut keskitalven muodostavan vuoden ”korkeimman” kohdan, kaaren tai harjan, joka tiettyyn aikaan katkeaa. Tarkka katkeamispäivä vaihtelee kansanperinteessä, mutta Kustaa Vilkuna arvelee, että päivän on alkujaan ollut 13. tai 14. tammikuuta. Päivä on merkitty vanhoihin kalenterisauvoihin, joiden symboliikassa päivän kohdalla oleva kaarimerkki osoittaa, että talven selkä katkeaa ja vuoden pimein aika on ohitse. Kalendaarisesti ensimmäinen talvipäivä eli talviyö alkoi 14. lokakuuta ja ensimmäinen suviyö alkoi 14. huhtikuuta. Näiden välissä sijaitsee 13. tammikuuta talvennapa eli sydäntalvi ja keskikesä 13. heinäkuuta.

Muinaisessa maatalousyhteiskunnassa ei ollut tarpeen ajoittaa vuodenaikojen keskikohtia auringon liikkeiden vaan lämpövaihteluiden mukaan. Viljelijää auringon lakipisteet eivät juuri hetkauttaneet, mutta helle sekä vilu tuntuivat luissa ja ytimissä. Meteorologinen tosiasia onkin, että keli lämpenee yleensä noin kolmen viikon ajan vanhan keskikesän (13.7.) jälkeen ja viilenee kolmisen viikon ajan talvipäivänseisauksen jälkeen. Näiden päivien paikkeille sijoittuvat vuoden lämpö- ja kylmyyshuiput. Talvennapa on siis (tilastollisesti) vuoden kylmintä aikaa.

Sydäntalven perinnettä näkyy myös Heikin (19/20. tammikuuta) ja Paavalin (25. tammikuuta) päivissä. Jollain paikkakunnilla ajateltiin, että Heikki katkaisee talven selän. Kittilässä sanottiin: »Heikki heinänen kurikka, joka taittaa talven selän». Keski-Pohjanmaalla lapsia on Heikin päivänä kehotettu menemään tunkiolle kuuntelemaan, kun talvenselkä paukahtaa poikki. Lapset saivat iltapimeällä juosta ympäri kylää kelloja, kulkusia, ja metalliastioita helistellen ja rummuttaen. Kylän lapset yhtyivät joukkioksi ja kiersivät sitten vuoronsa jokaisen talon kovaa meteliä pitäen; ensin lyötiin kurikalla seinään merkiksi, jotta talven selkä nyt juuri katkesi. Paukahdusta seurasi sitten kova melu, helinä ja rummutus.

Helmikuu
Kuukauden nimi tulee jäähelmistä, joita kuukaudelle tyypilliset pakkaset aiheuttavat suojasään jälkeen. Helmikuu onkin vuoden kylmintä aikaa.

Talvi-Matti
24. helmikuuta. Vanha kansa tunsi Syys-Matin (21. syyskuuta) ja Talvi-Matin. Talvi-Matti on tunnettu myös nimillä Kakara-Matti, Hauta-Matti ja Varis-Matti. Kakara-Matti on saanut nimensä siitä, että talviteillä hevosten jäiset lantakokkareet kalisevat hevosten jaloissa. Varis-Matti kertoo varisten keväisin vilkastuvasta elämästä ja raakkumisesta. Myös metsäkana alkaa Talvi-Mattina vaatimattoman laulunsa.

Karjakartanon piirissä Matti on nimeltään Vasikka-Matti. Entisaikaan lehmiä ei nimittäin astutettu sisäruokintakaudella, joten ne poikivat aina kevättalvella. Matti toi siis ensimmäiset vasikat ja maidon. »Matti se maijon aloittaa, (Syys-)Matti se maijon lopettaa», tiedettiin Savossa. Lampaat myös kerittiin Matin tienoissa, jolloin saatiin varpuvilla eli matinvilla. Säiden suhteen Talvi-Matti oli kevättalven alku. Matin parraksi kutsuttiin räystäiden jääpuikkoja. Sanottiin myös, että Matti heittää kuuman kiven avantoon, koskeen tai kaivoon, millä ilmaistiin, että uutta jäätä ei enää muodostu veden luontaisille liikkumapaikoille. Matti sanottiin myös ensimmäiseksi kevätpäiväksi. Sotkamossa sanottiin, että »Millainen ilma Matin päivänä, sellaisia sitten koko kevät».

Laskiainen
Aikaisintaan 8. helmikuuta, myöhäisintään 7. maaliskuuta. Laskiainen oli ennen kaikkea naisten työ- ja toimialaan kuuluva päivä. Useimmat laskiaisen tavat ja uskomukset kohdistuivat joko naisten käsitöiden raaka-aineisiin: pellavaan, hamppuun ja villaan, tai karjanhoitoon ja naisten kasvattamiin pihan piirin hyötykasveihin, nauriiseen, herneeseen ja papuun. Joulunaika oli miesten, peltoviljan ja hevosten juhla, mutta laskiainen oli taas naisten aikaa. Saman ilmiön voi havaita Virossa, jossa naisten oli kiellettyä tehdä töitä laskiaisen aikoihin. Toisaalta kaikenlainen veistäminen ja hakkaaminen oli myös kiellettyä laskiaisena.

Suomessa kehruut oli saatava päätökseen mieluummin laskiaiseen mennessä, sillä päivän pidentyessä alkoi kankaiden kutominen, joka vaati enemmän valoa. Joka tapauksessa laskiaisena kehrääminen olisi tuonut perheelle epäonnea tulevaisuudessa. Kotiaskareet lopetettiin varhain iltapäivällä, jotta työt olisivat joutuneet hyvin koko vuoden. Mitä varhaisemmin lehmät juotettiin ja ruokittiin, sitä varhaisemmin ne tulivat kesällä metsästä kotiin eivätkä yöstäneet. Saunaan mentiin päivännäöllä, miehet ja naiset kilvan. Jos miehet ehtivät ensin, tuli sonninvasikoita, jos naiset, niin saatiin lehmäisiä. Saunassa ei puheltu, jotta kesä olisi saatu olla rauhassa hyönteisiltä. Kiusoitellen saunassa koeteltiin toisten lujuutta puhumattomuudessa monin tavoin, kuten kaatamalla kylmää vettä selkään. Erityisesti pojat tekivät mielellään tällaisia koiruuksia tytöille.

Vaikuttaa siltä, että laskiaissaunan äänettömyys jäänne ihmisten luona vierailevien vainajasielujen muistamisesta. Laskiaisena ruokailunkin aikana noudatettiin nimittäin äänettömyyttä, joka muistuttaa sitä hiljaisuutta, jota on noudatettu kaikissa vainajajuhlien uhriaterioissa. Karstulassa ripoteltiin ennen illallista pyödälle jauhoja ja suolaa, joihin piirrettiin useita viisikulmia. Sitten käytiin pöytään äänettömänä illallista syömään. Hiljaisuutta koetettiin laskiaisena tavoitella myös aikaisemmalla kylpemisellä ja levolle asettumisella jo päivännäön aikaan, jotta mikään melu ei häiritsisi henkien rauhaa. Ulvilassa mentiin varhain laskiaisehtoona kattojen ja kivien päälle sekä tienristeyksiin henkiä näkemään. Pihtiputaalla oli tapana naisilla oli tapana lakaista rikat lattialta pöydän alle ruokailun ajaksi. Näin ikään kuin koottiin henget ottamaan osaa uhriateriaan. Hartolassa taas uskottiin, että laskiaisena syödessä kasvot tuli aina suunnata etelää kohti.

Laskiaisena ruuassa tuli olla ennen kaikkea rasvaa. Keitettiin siansorkista, herneistä tai pavuista rokkaa, vainajien ruokaa, ja leivottiin ja koristeltiin rasvarieskoja, suuria ja pyöreitä, lämmitettiin rasvamakkaroita ja paloiteltiin väelle kesällä tehtyjä juustoja. Syötiin myös ohrarieskaa sekä ohraleipää, jonka sisään oli leivottu sianlihaa. Mitä enemmän rasva kiilteli sormissa ja suupielissä, sitä paremmin kotieläimet lypsivät ja lihoivat. Ruokaa piti olla yltäkylläisesti, eikä pöytää tyhjennetty koko päivänä. Näin runsauden ajateltiin jatkuvan koko vuodeksi. Muurlassa uskottiin, että laskiaisena piti syödä yhdeksän kertaa joka nurkassa. Tämän kun teki, niin koko vuotena ei tarvinnut syödä paljoa, mutta silti lihoi ja tuli terveeksi ja voimakkaaksi. Ruokailun jälkeen Savossa vietiin sikojen kynsiluut metsään uhripihlajan tai uhrikuusen juurelle, sanoen: »Teidän poikanne näitä jälkiä seuratkoon!», jolla tarkoitettiin, että siat menivät seuraavana kesänä metsään. Sormia ei nuoltu eikä liioin syönnin jälkeen pyyhitty, vaan hyvä laskiaisrasva sai kulua niistä käyttöesineisiin, jopa pellavalankaan. Tämäkin edisti tulevaa pellavan kasvua.

Pellavalla olikin merkittävä asema laskiaisen vietossa. Lattiaa lakaistiin moneen kertaan ja rikat vietiin kauas, jotta pellavapelto olisi pysynyt puhtaana ja kasvanut pitkää vartta. Naiset ottivat puhtaan paidan ylleen ja pukeutuivat muutoinkin valkoisiin sekä sukivat tiheään hiuksiaan, jotta pellavan kuidut olisivat tiulleet valkeiksi ja pehmeiksi. Lasten päähän tehtiin pitkistä kuiduista laskiaispalmikot. Iltapäivällä nuori väki alkoi hurjan mäenlaskun, jonka aikana huudettiin kotitaloon pitkiä pellavia, hienoja hamppuja, nauriita kuin lautasia, räätiköitä kuin nurkanpäitä. Tytöt laskettelivat tukka hajallaan. Ja mitä pidemmälle kelkka lipui, sitä pidempiä tuli pellavista. Joidenkin talojen emännät toivat lapsille mäkeen hyvää maitovelliä. Sellainen talo menestyi.

Paitsi siis pellavalla myös hiuksilla, kampaamisella ja tuhkalla oli asemansa laskiaisen tavoissa uskomuksissa. Laskiaisena neitojen kuului pitää hiuksensa auki ja harjata niitä kiiltäviksi, jotta tulevan vuoden pellavasato onnistuisi. Hirvensalmella uskottiin, että kun laskiaisena kampasi yhdeksän kertaa joka nurkassa, niin pellavista tuli pitkiä sileitä. Viron Hiidenmaalla taas tiedettiin, että jos päivän mentyä mailleen on tyttäriä vielä mäen laskussa, niin on varmaa että heillä hiukset säilyvät sileinä ja pitkinä ja pellavat kasvavat pitkää liinaa. Laskiaisen jälkeen vietettiin tuhkapäivää, jolloin siroteltiin Virossa sikojen silmille tuhkaa, jotta ne eivät näkisi mennä viljapeltoon.

Maaliskuu
Maaliskuun nimi on johdettu maa-sanasta. Maallisessa kuussa maata paljastuu lumipeitteen alta. Kevään joutumista seurattiin »Tapion riihenpuinnista», joka tunnettiin myös honka- eli kaarnatuulen ja metsänkylvön nimellä.

Kevätpäiväntasaus
Aikaisintaan 19. maaliskuuta ja myöhäisintään 21. maaliskuuta. Kevätpäiväntasaus on kurkien paluumuuton aikaa. Aikaa kuvaa sananparsi: »Tasan yöt, tasan päivät, tasan kaksi jalkaistani». Näin sanoo kurki ottaessaan lentoasennon kaukana etelässä kohti pohjoista. Ottavat uistimet ja onget tehtiin kevätpäiväntasauksena.

Monet kevätpäivänseisauksen tavat uskomukset lienevät siirtyneen osaksi kirkollista Marian ilmestyspäivää, Kevät-Maariaa, jota vietettiin 25. maaliskuuta. Kevät-Maariaa pidettiin säiden taitekohtana ja siihen liittyy monia säähän ja muihin asioihin liittyviä enteitä. Marian ilmestyspäivä on ollut tärkeää merkkiaikaa, josta on ennustettu lukemattomin tavoin tulevaa säätä. Laajalti esimerkiksi ajateltiin, että minkä verran lunta oli katoilla Marjana, sen verran vappuna pelloilla. Kevät-Maarian aikoihin tarkkailtiin hauen kutua, metsälintujen soidinta ja kurkien saapumista. Maarian aattoyönä kuunneltiin katolla istuen ääniä ja niistä ennustettiin. Jos kuului soittoa jostakin, siellä vietettiin pian häitä. Jos kuuluu naulojen takomista, tehtiin siellä pian ruumisarkkua.

Virposunnuntai
Viikkoa ennen pääsiäistä. Lapset olivat liikkeillä varhain, kulkivat talosta taloon käsissään kirjavilla tilkuilla koristettuja tuoreita pajunvitsoja, virpoja. Talon emännän tavattuaan he virpoivat häntä kaikille suomalaisille tuttujen lorujen tahdissa. Tapa on kuulunut jo varhaiskristilliseen aikaan, mistä todistaa virpoa-sanan palautuminen muinaisvenäjään. Länsi-Suomessa lapset ovat koonneet »palmuja» eli »pajunkissoja». Savossa on taiteltu lehdettömiä raudaskoivun oksia ja pantu vesiasiaan. Näistä oksista on ennustettu kevään saapumisen nopeutta.

Kiirastorstai
Pääsiäisviikon torstai. Kiirastorstaina karkotettiin tulen, tervansavujen, lehmänkallojen ja muiden avulla talojen pihamailta taikamenoilla kiira, jotta »pahat henget pakenisivat seuduilta pois». Hankasalmella kerrotaan, että isäntä raahasti perässään palavaa tervatuokkosta kartanon ympäri kahdesti myötä- ja kerran vastapäivään. Toinen mies kulki perässä ja löi leppäisellä vitsalla tuohista koko ajan huudellen »Kits kiira metsään!».

Kiirastorstai on ollut erityisesti Hämeessä vuoden parhain siistimispäivä, ei vain huoneiden siivoamispäivä, vaan myös tukan ja kynsien leikkauspäivä. Jossain alueilla pahoilta voimilta suojauduttiin näihin aikoihin vielä polttamalla katajista ja terva-astioista koottuja kitkeränsavuisia valkeita täydenkuun aikaan.

Huhtikuu
‘Huhta’ tarkoittaa kaskea. Huhtikuussa tehtiin metsätöitä ja kaadettiin havupuukaski. Suomen oloissa päästiin vielä huhtikuussa suksilla huhdan kaatoon kaukaisillekin saloille. Kansanomaisia nimityksiä huhtikuulle olivat sulamakuu ja suvikuu, jotka viittaavat leutonevaan säähän. ‘Suvi’ tarkoittaa nimittäin Itä- ja Pohjois-Suomessa talvista suojasäätä. Metsästäjät kutsuivat huhtikuuta kiimakuuksi eläinmaailmasta tekemiensä havaintojensa perusteella.

Suviyöt
12. huhtikuuta ja 14. huhtikuuta välisenä aikana. Jossain vanhassa almanakassa 14. huhtikuuta on nimeltään »Suwi-Päiwä». Suviöitä on kolme. Suvipäivän ja suviyön nimitykset selittyvät muistona ikivanhasta pohjoismaisesta vuoden kahtijaosta, mikä näkyy useimmissa vanhoissa suomalaisissa riimukalentereissa. Huhtikuun 14. päivän kohdalla on puu ylenevin oksin, mutta vastaavasti lokakuun 14. päivän kohdalla on puu alenevin oksin. Vuosi siis jaettiin kahteen puoliskoon, suveen ja talveen. Nämä puoliskot taas jaettiin neljännekseen, jotka olivat 13 viikon pituiset. Siten ensimmäinen suvipäivä oli 14. huhtikuuta, keskikesä 13. heinäkuuta, ensimmäinen talvipäivä 14. lokakuuta ja sydäntalvi 13. tammikuuta. »Suwi-Päiwä» eli siis tavallaan ensimmäinen kesäpäivä. Silloin pojat pyysivät tytöiltä suviryyppyä ja laskettiin olevan sata päivää rukiin leikkuuseen.

Suviyöt on tärkeä merkkipäivä eläinkunnalle. Väitettiin, että kalat lähtevät tällöin liikkeelle, kurjet tulevat jo Keski-Pohjanmaalle saakka, ja västäräkki saapuu kurjen siiven päällä. Varis munii ensimmäisen munansa. Lounaissuomalaisissa kylissä oli tapana, että paimenet kulkivat varhoin aamulla ja soittelivat leppätorvilla ja pukinsarvilla. Sanottiin, että »paimenet soittivat suden suun kiinni».

Huutoyöt ja Jyrin päivä
Huutoyöt 13. ja 22. huhtikuuta, Jyrin päivä 23. huhtikuuta. Pienellä alueella Savossa sekä suvipäivän että Jyrin päivän (23. huhtikuuta) aattoyö on nimeltään huutoyö. Silloin huhuiltiin metsissä: »Hyvä Jyrki, Pyhä Jyrki, pane hurtat kiinni suviöistä talviöihin». Samalla sytytettiin kukkuloille kokkotulia ja paimenet soittivat torviaan. Tarkoitus oli karkoittaa kevätnälkäiset sudet mailta ja halmeilta kesäkaudeksi, sillä päivä on ollut vanha karjanuloslaskupäivä. Vanhalle kansalle karjan laitumelle lasku oli todella juhla, jota juhlistettiin syömällä ja yleisellä ilonpidolla. Päivän sopivalla vietolla ja uhreja tarjoamalla saatettiin vainajain henget suosiollisiksi vuoden viljankasvulle ja karjalle sen laitumelle käydessä.

Keskisellä Pohjanmaalla puhuttiin »jyrynajosta». Lapset ottivat Jyrin päivänä kellot kaulaansa ja juoksivat muutenkin meluten ja melskaten ympäri taloja ja lähimetsiä. Savossa ja Koillis-Pohjanmaalla mukana olivat myös aikuiset, puita paukutellen, ajamassa susia mailta halmeilta. Satakunnassa syötiin Jyrin päivänä rituaalinen toukotöiden alkajaisateria, jonka pääosan muodostivat jouluksi leivotut kylvöleivät. Kalamiehet tiesivät, että Yrjönä alkoi ahvenen kutu.

Jyrin päivänä oli noudatettava hiljaisuutta. Silloin ei kukaan saanut tehdä työtä, hakata, jyskätä tai paukutella ovia. Jopa ovensaranatkin voideltiin, etteivät ne narisisi. Tämä kaikki tehtiin estääkseen ukkosta käymästä kesällä, ettei sato vahingoittuisi. Muuten kyllä huudettiin kovasti. Metsästä ei saanut taittaa Jyrkinä oksaakaan, siitä pysähtyisi muuten koko vuoden kasvillisuus.

Etelä-Savossa toimitettiin Jyrin päivänä uhriateria. Silloin pantiin olutta ja laitettiin ruokaa, joka aamiaisen aikana pantiin pöydälle, mutta ei maistettu, ennen kuin jokaista ruokalajia oli asetettu erilliselle lautaselle, ikään kuin uhriksi. Sitten »juotiin koko päivä ja oltiin työttömiä». Gananderilla on tieto, että Jyrin päivänä uhrattiin maitoa tai kokonaisia maitopyttyjä pyhien puiden alla. Savossa ja Karjalassa vietiin Jyrin päivänä kontillinen piirakoita jonkun uhripuun luo. Siellä tehtiin pihlajainen naula, joka iskettiin uhripuuhun lujasti kiinni, naulaan pantiin sitten kontti riippumaan. Puun juurelle kaadettiin myös juustomaitoa. Jyrin päivänä uhrattiin myös lampaanvilloja.

Ganander sanoo Jyrin olleen kodinhaltija (Hus-Gud), jonka huomassa oli talon perhe ja karja. Eräs kummallinen Jyrin päivän tapa olikin olla antamatta sinä päivänä mitään tavaraa pois talosta. Erään talon isäntä oli ostanut lehmän toisesta talosta ja meni sitä hakemaan. Mutta eipä annettukaan, sanottiin vaan: »Ei tänä päivänä, tulkaa huomenna. Meillä on vanhuudesta asti ollut semmoinen tapa. Jos me nyt annamme, niin meiltä kuolee kaikki lehmät».

Markun päivä
25. huhtikuuta. Markun päivänä riimusauvoissa on peltoauran kuva. Sanottiin: »Markku auran pellolle kantaa, Valpuri käelle kielen antaa». Markku kuuluu siis Yrjön ja Valpurin ohella niihin, jotka Etelä-Suomessa avaavat pellon maamiehelle auroineen äkeineen ja jotka antavat käen kukunnallaan ilmoittaa kesän saapumisesta. Markun päivän – tai pikemminkin Markun yön – tai säitä seurattiin tarkkaan. Jos silloin on pakkasia, niin se tietää jatkuvia kylmiä. Pakkasmerkki tiedettiin niin vahvaksi, että Peräpohjolassa kauppaakäyvät vienankarjalaiset laukunkantajat päättivät matkasuunnitelmistaan sen mukaan. Jos aattoyö oli leuto tai jos satoi tai tuuli henki muualta kuin pohjoisesta, niin luvassa oli hyvä ja lämmin kesä ilman halloja. Niityt tulisivat työntämään heinää, metsät antamaan marjoja ja viljavuosikin tulisi olemaan runsas.

Toukokuu
Toukokuussa tehtiin toukotyöt, valmisteltiin uusi sato: kylvettiin viljaa, kynnettiin ja äestettiin. Luonnossa ja ihmisen elämässä toukokuu oli toivorikasta uuden luomisen kautta. Maan ja vesien avautuminen oli entisajan ihmisille toivonpilkahdus elämän jatkumisesta.

Vapunpäivä
1. toukokuuta. Samoin kuin Jyrin päivänä, vappuna lehmät ja lampaat päästettiin ulos, vaikka lunta olisi maassa. Joillakin paikkakunnilla »kelloteltiin» eli ripustettiin vaatteisiin tiukuja ja juostiin meluten ympäri kyliä. Kurikasta kerrotaan, että aikuiset naiset ripustivat tiukuja hameiden helmoihin ja pukivat ylleen mitä ikinä kummallista löysivät, miehillä oli vain yksi suuri tiuku. Tämä railakka meno edisti maidon saantia. Satakunnassa soitettiin lehmänkelloja ja huudettiin: ”Vappu tuu, Vappu tuu, latoon tuu, tuu-tuun”. Paikoin pidettiin myös huutoyötä, poltettiin tulia ja huudettiin susia pois mailta ja mannuilta. Vappuna kunnnostettiin metsäjärvien rantapuihin ripustetut vesilintujen pesimäpöntöt eli uutut tai hontot.

Ristinpäivä eli Kevät-Risti
3. toukokuuta. Ristinpäivä eli Kevät-Risti. Monin paikoin Suomessa ristinpäivä eli Jumalan veren päivä on ollut vappua huomattavampi tapahtuma. Vainajien henget olivat liikkeellä keväisin. Savokarjalaisella alueella se oli karjan uloslaskupäivä, johon liittyi runsaasti karjataikojen ja muiden maagisten menojen toimituksia. Vielä 1600-luvulla Karjalan taloissa vietettiin ristinpäivänä perhejuhlaa. Perhe polvistui juhlapukimissa talon uhripuun juurelle (tai uhripaikalle), jossa nautittiin rituaalisin menoin sekä olutta että erilaisia ruokia.

Vainajasielut olivat liikkeellä. Tammelassa ristinpäivänä “katseltiin, kun henget ja kuolleet ovat kulkuretkellään”. Silloin ei saanut kukaan ryskätä, ei puhua, muutoin täytyi henkien käydä levottomina koko vuosi. Lattiat peitettiin oljilla, etteivät henget pelästyneet jalkojen töminää. Henkien muistettiin 3., 4. ja 5. toukokuuta. Karjalassa vietiin taas ristinpäivänä kananmuna muurahaispesään. Tämä tuo mieleen karjalaisten uskomuksen kananmunista vainajien ruokana. Virossa ristinpäivä oli Suomen tavoin suurempi juhla kuin vappu. Virolaisillakin päivään liittyy todennäköisiä jäänteitä vainajienpalvonnasta.

Risti on myös kalamiesten päivä. Silloin on saatava kalakeitto vaikka avannosta, muuten pyyntionni kaventuu. Myös metsämiehet ovat tällöin kiertäneet saalismaansa. Teerien soidinpaikoille ristinpäivänä viritetty ansoja. Kevät-Ristin seremoniallisia ruokia ovat aamiaiseksi maitoon keitetty ohrajauhopuuro ja puoliseksi kalakeitto. Kun kaloihin päästiin käsiksi, saatettiin sanoa: »Nyt on Ristin päivä lautasella».

Helatorstai ja Helluntai
Toukokuun 10. päivän ja heinäkuun 13. tai 14. päivän välillä. Helluntaina elettiin kevään ja valon aikaa. Juhlassa vallitsi ilo ja riemu. Kentillä ja vuorilla leimusivat iloiset kokkovalkeat ja niiden ympärillä ihmisparvet laulaen ja tanssien päästivät ilonsa ilmoille. Henkien muistamiseen syksyllä ja talvella kuulunut vakavuus ja hiljaisuus oli tiessään. Pimeänä ja kylmänä aikana sekä ihmiset ja henget kokoontuivat koteihin, mutta nyt heille toimitettiin palvelus pihalla, pelloilla, metsissä ja kedoilla. Helavalkeita poltettiin ylevillä paikoilla. Tulella kutsuttiin suosiollisia henkiä saapumaan iloon ja juhlanviettoon sekä karkoitettiin pahansuopia ja vihamielisiä olentoja. Jyväskylän seudulla kerrotaan, että helavalkea sytytettiin yhdeksästä eri puulajista. Tammelassa taas uskottiin, että kokkovalkeassa ei saa polttaa muuta puuta kuin katajaa ja tervaa. Kokon vieressä laulettiin:

»Kataja ja tervaa
kokon yli leijaa
sauhu että seilaa!»

Helluntaisauna eli lemmensauna oli nuorten neitojen naimaonnen nostattamissauna. Ne nuoret, joilla tällöin ei vielä ole ollut vakinaista sulhasta, turvautuivat tietäjiin. Neito kylvetettiin tietyin menoin ja samalla luettiin voimalliset lemmennostatussanat, jotka alkavat: »Nouse lempi liehumahan, kunnia kupuamahan.» Tytöt sanoivat: »Liiku likka helluntaina, juhannussa et jouva». Tytöt kilpailivat viehättävyydessä kauneimmillaan olevan luonnon kanssa, jottta mielitietty olisi voinut antaa parhaimman tunnustuksen: »Heilani on kuin helluntai». Juuri helluntaina pojat katselivatkin itselleen mielitiettyä. Usein kävi niin, että kesäheilasta tuli morsian ja syksyllä aviovaimo.

Kesäkuu
Kesäkuun nimi ei tarkoittanut alunperin kesää vaan kesantoa. Kesannoksi jätetty pelto piti kyntää kesäkuussa. Suvi on ollut länsimurteissa perinteinen kesän nimitys. Kesää ennen juhannusta vanha kansa nimitti lyhyeksi eli pikkukesäksi, päivänseisauksen jälkeisen pitkän eli isonkesän vastakohtana. Vaikka luonto oli alkukesästä kauneimmillaan, vanha kansa ymmärsi hyvin, että luonnon loisto ei välttämättä merkinnyt ruokavarojen runsautta ihmisille. Sanottiin: »Kesä kerkeimmillään, nälkä närkeimmillään». Pikkukesällä muinaissuomalaiset saivat ravintoa muun muassa koivunmahlasta, väinönputkesta ja nokkosen taimista, mutta ne eivät hävin vieneet huikovaa näläntunnetta. Pikkukesä antoi kuitenkin jo lupauksen leivästä: vilja kasvoi.

Ukon juhla / Ukon vakat / Ukonkunniat / Ukonhäät
Touko-kesäkuussa. Muinaissuomalaiset viettivät alkukesästä Ukon juhlaa tai juhlia. Ukon vakat olivat pitäjän tai yhden tai useamman kyläyhteisön järjestämät uskonnolliset pidot. Vakkajuhlissa uhrattiin vakallinen ruokaa ja juotiin pyhää olutta. Kyseessä oli todennäköisesti juhla sadon ja hedelmällisyyden varmistamiseksi. Ukon juhlan ajankohta on todennäköisesti vaihdellut eri aikoina ja eri paikoissa. Ukon vakkoja vietettiin ainakin kevätkylvön yhteydessä hyvän sääonnen toivossa. Jossain lähteissä arvellaan, että juhlaa olisi vietetty toukokuun 25. päivä, toisissa tapa taas yhdistetään juhannukseen.

Tämä perinne jatkui joka tapauksessa pitkälle historialliselle ajalle asti. Värmlannin suomalaiset viettivät kaksi ukonjuhlaa »touonalkajaisten» ja juhannuksen välisenä aikana. »Pitää tehä ukoinkunnian, niin soa vettä», sanottiin poutakesänä. Ukonkunnioissa talon emäntä teki ukonsupun eli poutatuohisen, jonka avulla tehtiin rituaali veden “ostamiseksi” Ukolta. Ukonkunnioita vietettiin vain juhannukseen asti, ei koskaan juhannuksen jälkeen.

Kun satoi ensi kerran poudan jälkeen, vietettiin uudet pidot: »ukoinkeikkeet» eli ukonhäät. Agricolan kuuluisat humalasäkeet liittyvät luultavasti juuri tähän juhlaan, Ukonhäihin kuului nimittäin voimakkaan oluen nauttiminen ja juhlakunnan humaltuminen. Humaltumisen katsottiin varmistavan hyvä sato-onni. Ukonkeikkeitä seuranneena päivänä kodit siivottiin perusteellisesti.

Juhannus eli mittumaarja tai mettumaari
24. kesäkuuta. Vuoden pisimpiä päiviä kesäpäivänseisauksen (21.6.) tienoilla on kutsuttu pesäpäiviksi. Tällöin yö on lyhimmillään, päivä pisimmillään. Nimitys johtuu siitä, että auringon käydessä vuodenkierron korkeimmalla kohdalla se ikään kuin lepää hetken “pesässä” vuoren onkalossa tai maailmanpuun oksilla. Tämän jälkeen auringon liikerata alkaa taas laskea ja päivät lyhetä. Vanhan kansan sanoin aurinko kääntyy loppuvuodeksi rengin puolelle, talvipäivänseisauksena se siirtyy taas isännän puolelle. Saamelaiset toimittivat keskikesällä uhrin Paeivvelle (Päivällä, auringolle) siten, että sekä miehet että naiset söivät juhannusehtoona auringon kunniaksi. Aterian alkajaisiksi he rukoilivat polvillaan auringolta päivänpaistetta ja menestystä poroille

Juhannuksen aikaan luonto on vehreimmillään ja maan hedelmällisyys voimakkaimmillaan. Tähän aikaan oksien ja lehtien onkin katsottu olevan täynnä hedelmällistä ja myönteistä väkeä. Niiden sirotteleminen asuinympäristöön on tuonut mukanaan hyvää onnea ja kukoistusta. Juhannuksena ihmiset keräsivät kukkia ja tuoreita lehviä, joilla koristeltiin sisätiloja. Asuinhuoneen lattia peitettiin riivityillä haavan lehdillä, seinät ja katto täytetään tuomen, pihlajan tai syreenin oksilla. Pirtin lattioille ripoteltiin raikkaita haavan- ja pihlajanlehtiä sekä kuusenkerkkiä. Lehvien kantaminen sisälle heijastelee jouluista tapaa peittää tuvan lattia oljilla. Virolaiset kokosivat juhannuksena yrttinsä juhannuksena, sillä silloin ne olivat voimakkaimmillaan ja pyhimmillään. Saarenmaalla ripustettiin juhannuskukkia kimppuihin tuvan ympäri riippumaan, jotta ne karkottaisivat pahoja henkiä.

Ulko-oven pieleen kannettiin Suomessa nuoria koivuja. Koristukset koottiin aina aattoiltana ja koristelu suoritettiin vuoden lyhimpänä yönä. Kedon kukkasia, erityisesti kieloja, on myös sidottu seppeleiksi ja asetettu seinille ja ikkunoille. Paimenet koristelivat lehmänsä seppeleillä ja kukilla; vanhin lehmä sai päähänsä tuohiseppeleen. Näillä riiteillä taattiin hyvä karjaonni.

Keskikesän öihin liittyy niin paljon erilaisia uskomuksia ja magiaa. Silloin ihmiset toimittivat salaperäisiä uhritoimituksia ja ennustuksia kaivoilla ja lähteillä. toimitettiin uhreja toimitettiin juhannuksena kaivoilla ja lähteillä. Juhannusyön aikaan on tarkkailtiin erityisesti enteitä karjan ja sadon menestymisestä sekä naimisiin pääsystä. Nuoret tytöt ovat tehneet öisin lemmentaikoja. Jos neito esimerkiksi kieriskeli alasti kasteisessa viljapellossa, oli varmaa, että sulhanen ilmaantui vuoden kuluessa.

Keskikesän öinen kasteen uskottiin olevan erityisen väkevää ja sitä pyrittiin keräämään talteen ennen auringonnousua. Kaste paransi tauteja ja edisti hedelmällisyyttä. Sanottiin, että »Juhannuskaste se lantut kasvattaa». Kaste kohensi myös myös kauneutta. Jos ennen auringonnousua pesi kasvonsa kasteella, koko suvena ei ruskettunut. Entisaikojen kauneuskäsityksissä rusketusta pidettiin nimittäin rumana, naisihanne oli pitkä ja vaalea, niin hipiältään kuin hiuksiltaankin. Tytöt kävivät myös lemmensaunassa, joka oli täynnä tuoreen vihdan ja kukkien tuoksua. Kylvettäjinä toimivat vanhat tietäjä-ämmät (ämmä tarkoitti ennen vanhaan juuri naispuolista tietäjää), jotka lukivat pitkiä ja kaunissanaisia loitsuja.

Juhannuksena poltettiin myös kokkoja. Juhannuskokot olivat taas alunperin itäsuomalainen tapa, joka yleistyi muualla Suomessa 1800-luvulta lähiten. Suomessa tulia on tosin poltettu vanhastaan ainakin eri kevätpyhinä ja syksyisin kekrin aikaan. Kustaa Vilkuna arvelee keskikesän kokkoja poltetun kyläyhteisöjen toimesta jo rautakaudella. Kunnian kokon sytyttämisestä sai kylän vanhin. Kylän väki kokoontui tulen ääreen valvomaan ja viettämään aikaa, poisjääminen merkitsi sekä oman että koko yhteisön onnen vaarantamista. Juhannuskokkojen polttamisella on siis ollut sama merkitys kuin helavalkeiden poltolla, eli vahingollisten henkien karkoittaminen ja puolustautuminen niiden tuottamia vahinkoja, varsinkin tauteja ja kipuja vastaan. Puhdistava tuli toi onnea. Juhlatulien on katsottiin edistävän viljelyskasvien, kotieläinten ja ihmisten hedelmällisyyttä sekä menestystä ja torjuvan pahaa. Tulien ympärillä karkeloitiin ja leikittiin. Pohjanmaalla koko juhannusyö tanssittiin viulunsoiton tahdissa.

Sämpsän päivä
27. kesäkuuta. Sydänkesällä viljapelto lainehti hiljalleen suvituulessa. Viljanhaltijaa muistettiin jyvän sikiämisen edistämiseksi. Elämä oli uudistettava, saatava uusi sato, uusi viljakerto. Runoilla Sämpsä kutsuttiin »toukoja tomuttamaan» eli levittämään toukoviljojen siitepölyä- eli tomua, pölyttämään viljaa. Ukolta rukoiltiin sadetta ja Sämpsä nostatettiin riittirunoilla vuoteeltaan viljakasveja hedelmöittämään.

Itu- eli hikiperjantai
Juhannuksen jälkeinen perjantai. Nauris kylvetään maahan.

Heinäkuu
Heinäkuu on kesän lämpimintä aikaa, sydänkesän kuukausi, silloin kerätään heinä karjalle ja hevosille.

Kukkasten päivä
2. heinäkuuta. Työkalenterissa päivä on nimeltään Heinä-Maija. Silloin alkoi heinänteon valmistelu. Hämeessä päivää kutsuttiin kukkasten päiväksi. Silloin poimittiin kukkia erilaisia tarkoituksia varten kuten kasvivärjäykseen. Kukkasten päivän yö oli samanlaista otollista aikaa lemmentaioille kuin juhannusyö. Jos Heinä-Maijana satoi, niin uskottiin satavan koko kuun tai ainakin kaksi viikkoa.

Heinäpäivä (so. Marketan päivä)
12. tai 13.7. heinäkuuta. Heinänteko alkoi. Kalenterisauvassa on haravan kuvan. Silloin aletaan korjata heiniä. Isäntä ja niittymiehet ottivat »matoryypyn» ennen heinään lähtemistä. Päivä on myös herne- ja papumaan tarkkailupäivä. Sanotaan: »Sinä vuonna papuja tulee, kun papumaa Marken päivänä on marjametsän väärtti».

Karhunpäivä (keskikesä)
13. heinäkuuta. Karhunpäivää on vanhastaan pidetty keskikesänä, se on lämpövuoden huipentuma. Talvennavan, keskitalven aikaan (13. tammikuuta), karhu käänsi kylkeään ja sanoi: »Yö puolessa, nälkä suolessa». Keskikesä oli toinen karhun merkkipäivä. Virolaisille heinäkuu oli »karhunkuu», koska karhu oli syntynyt silloin. Karhulle osoitettiin uhreja ja kunnioitusta, jotta karhu ei aiheuttaisi vahinkoa ihmisille.

Ukon pyhä / Ukon päivä
25. heinäkuuta. Uimavedet alkavat viilentyä, kaura alkaa kasvaa. Kesän korkein piste sivuutetaan. Yöt pitenevät ja tummuvat. Syyskesä alkaa. Ukon pyhä paljastaa myös elonkorjuun sään. Jos tänään ei sada, tulee hyvä loppukesä. Jos taas sataa, niin sade kastelee maata useina päivinä perätysten. Lattiat puhdistettiin ja niille ripoteltiin lehtiä kuten juhannuksena. Töitä sai tehdä korkeintaan iltapäivällä. Melua ja kolinaa vältettiin. Silloin ei myllyjä käytetä, viljaa ei puida, kangasta ei kudota, lankoja ei kehrätä, eloa ei leikata eikä talkoita pidetä. Jos näitä töitä ei välttänyt, niin salama saattoi polttaa heinät. Työkalenterissa päivä päättää heinänteon. Metsästäjille Ukon päivä aloitti hanhien ja muiden vesilintujen suurpyynnin. Pyyntitoimissa heinäisillä rannoilla ja nevoilla tarvittaa aseeksi vain hangasverkko ja kadikka sekä apuriksi kokenut koira, joka ajeli lintujen hankaaseen. Ennen Ukon pyhää ei ollut sopivaa lähteä vesilintujen pyyntiin.

Ollinpäivä
29. heinäkuuta. Ollinpäivä oli heinänkorjuun lopettajaisjuhla, jota vietettiin työttömyydellä ja hiljaisuudella. Pyhitetty lammas tapettiin ja syötiin. Sen kera nautittiin juhlaa varten valmistettua olutta ja viinaa. Lammas oli »villavuona» eli keritsemätön keväinen karitsa. Tarkoituksena oli karjaonnen varmistaminen. Lampaan veri annettiin kiitosuhriksi talon suojelushengille. Ollinpäivänä ei saanut niittää, sitä vähemmän korjata heiniä, ettei karhu vahingoittaisi karjaa. Lammasta sisään kannettaessa piti lepän- ja kuusenoksilla pirskottaa vettä kynnyksen yli. Ennen kuin ruokia ja juomia maistettiin, annettiin pieni uhri penkinnurkkaan pöydän päähän ja lattialle sekä juhannusiltana pystytetyn aattokoivun alle. Tämä uhrin »maanhaltijalle» toimitti emäntä, joka sitten kaatoi ruuasta ja juomasta aattokoivun läpeen, jonka hän peitti vaatteella siksi aikaa, kun väki söi. Ollinpäivää saivat osallistua vain talossa pidempään asuneet, eivät siis edes palvelijat, vävyt ja miniät, jos he eivät olleet kauan asuneet talossa. Ollin päivän pidoissa syötiin myös maitovelliä ja sirppijuustoa.

Elokuu
Elokuun eli kylvökuun tärkeimpiä tapahtumia olivat rukiinkylvö ja elonleikkuu. Uskottiin, että öiset äänettömät salamat, »kalevantulet» eli »elovalkeat», jouduttivat satoa.

Laurin päivä
10. elokuuta. Laurin päivä on heinänteon viimeinen päätöspäivä, silloin viimeistään heinien pitää olla ladossa ja ladonoven lukossa. Lauri on myös ensimmäinen rukiinkylvöpäivä. »Lauri vakkaan», sanottiin. Laurina herneen ja pavun pitäisi olla lautikalla eli litukalla. Usein lapset pääsivät jo maistelemaan palkokasveja Laurina. Lauri on ollut myös ensimmäinen uusien perunoiden syöntipäivä; sitä ennen oli sopimatonta nostella keskenkasvuisten perunoiden juurikimppuja.

Ilmojen puolesta Lauria pelättiin, puhuttiin Laurin hallasta ja vilusta, jopa pakkasesta. Päivän jälkeen kesä alkoi olla lopuillaan: puut eivät enää kasvaneet, lehdet alkavat kellastua, joten vihtoja ei voi enää tehdä. Laurin öinä nähdään paljon tähdenlentoja. Kansa puhui »Laurin kyynelistä». Pääskyset, kurjet ja villihanhet alkoivat kokoontua Laurista alkaen laumoihin. Lampaiden kesävilla kerittiin. Vanhat eränkävijät virittivät ensimmäisen paulan Laurina. Lauri on myös monien parannustaioissa tarvittavien ainesten ottopäivä. Laurin päivä oli myös paimen juhla. Silloin paimenilla oli vapaa päivä ja he saivat jokaisesta lehmästä juustokimpaleen, Laurin juuston.

Perttylin päivä
24. elokuuta. Perttylinä yöt ovat pimenneet ja muuttuneet hallanvaaraisiksi ja muuttolinnut alkavat suunnata etelään. Vedet jäähtyvät, mustikat ovat parhaimmillaan ja keltaisia lehtiä näkyy yhä enemmän puissa. Nautitaan viljellyn maan antimista. Pellava kerättiin talteen, samoihin rakennuksiin käytetyt sammalet ja humalan kukinnot. Metsälintujen pyynti alkoi, jäniksen pauloja viriteltiin ja Peräpohjolassa ryhdyttiin peuran pyyntiin. Perttyli ennusteli syyskauden ilmoja. »Mitä päivä Pärttylinä, sitä sää sinä syksynä». Erityisesti kylmän ja sateisen kesän jälkeen saattoi Perttylin aikoihin saattoi alkaa »Pärttylin pikkukesä» eli »akkain kesä», pieni poutajakso, joka toi kesän hetkeksi takaisin. Lämpimät ja kosteat syyspäivät tuovat näkyviin ilmassa, puissa ja maan pinnalla kimeltelevät hämähäkin seitit. Niistä sanottiin, että »maa on kiimassa» tai että »maa suonii».

Syyskuu
Vanha kansa nimesti monta syksyn alkupäivää. Syksyn ounasteltiin alkavan jo Laurina tai Perttelinä, mutta viimeistään syyskuu toi syksyn perille. Vuodet eivät ole veljeksiä, joten syksy saattoikin alkaa luonnossa eri vuosina hieman eri aikoina. Syyskuussa tähyiltiin yötaivaan linnunrataa, josta ennustettiin talven luonnetta. Linnunradan korkein kohta edustaa keskitalvea, läntinen pää kevättalvea; haarain kohta on Matin päivän seutua helmikuussa. »Missä tähtiä enempi, tulee lunta, missä tähti vähempi, tulee selkeätä», ajateltiin.

Syys-Matti
21. syyskuuta. Syys-Matti on Kevät-Matin syksyinen veli. Veljekset toimivat usein yhdessä. Syys-Matti muun muassa aloitti talven puhdetyöt ja Talvi-Matti lopetti ne. Uudellamaalla kerrottiin, että karhu nukkuu Matista Mattiin. Matti myös aloitti ja lopetti maidon, eli entisaikaan lehmät olivat syys- ja sydäntalven ummessa. Syys-Mattina kaivettiin perunoita ja nauriita. Sanottiin, että »Matti naurismaalle valkian tekee» eli tällöin paistettiin haudikkaita. Mattina siirryttiin pelloilta jo osittain pihan piiriin. Naiset aloittivat talviset käsityönsä. Matin tienoissa suoritettiin myös suuri syysteurastus.

Mikkelinpäivä / Pässinpäivä
29. syyskuuta. Vuotuisen sadonkorjuun lopullinen päätepiste. Naiset siirtyivät tupatöihin ja viimeininkin sato korjattiin talteen. Karjan laiduntaminen lopetettiin mikkelin aattona ja lehmät vietiin talvisijoilleen navettaan. Samalla emännät suojasivat karjan taioilla talvikaudeksi. Myös hevoset tuotiin ulkolaitumilta tallille. Teurastettiin jo syntyhetkellä uhriksi valittu mikkelinlammas, jonka sisälmykset ja veri vietiin talon uhripuun juurelle, pää ripustettiin puuhun ja osa keitosta vietiin navettaan; muun lihan väki nautti juhla-ateriana oluen ja muiden höysteiden kera. Uhrilla varmistettiin lammasonni. Mikkelinpässin luut oliva taikakaluja, niitä nuottamiehet asettivat apajoihinsa, jotta kalaonni olisi suosinut. Mikkelinpäivän ilman uskottiin määrittelevän säät kekriin asti.

Lokakuu
Kuun nimi tulee loasta, loskasta. Lokakuun luonteesta kertovat vanhat nimitykset lokakuu, likakuu ja ruojakuu. Öiden pituus ja pimeys alkaa todella tuntua. Sumut ja pilvet pimentävät päivää. Sateet tuovat lokaa teille. Lokakuun säätä pidettiin syyskuun vastakohtana. Jos syyskuussa satoi, lokakuussa oli kuivaa. Jos syyskuu oli lämmin, lokakuu oli kylmä ja niin edelleen. Pihlajasta sanottiin, että se ei kanna kahta taakkaa. Jos pihlajassa on lokakuussa paljon marjoja, tulee sateinen syksy ja sen seurauksena vähäluminen talvi.

Talviyöt
13., 14. ja 15. lokakuuta. Talviyöt ovat kesäisten suviöiden vastapari. Lokakuun 14. päivänä vuoden kesäpuoli vaihtui talvipuoleksi, aivan kuten huhtikuun puolivälin suviyöt lopettivat vuorostaan talvikauden. Maan jäätyessä ja routaisten peltojen jäädessä huomio keskittyi kotovainioilta asuinpihaan ja tupaan, toisaalta riistamaille ja metsähakkioille. Ensimmäisenä talvipäivänä ennustettiin eläinten sisälmyksistä talven säätä.

Simon päivä
28. lokakuuta. Simon päivänä maa ja pienet vedet alkavat lopullisesti jäätyä. Erään vanhan tiedon mukaan Simo on »korttopäivä», pahan onnen päivä, jolloin ei sopinut mitään suurempaa tai vaativampaa työtä aloittaa. Simon päivänä siian, muikun ja kutulohen kalastus oli parhaassa käynnissä ja syyskalastuskausi vilkkaimmillaan.

Lähteet

Christfried Ganander, Mythogia Fennica
Juha Nirkko (toim.), Juhannus ajallaan. Juhlia vapusta kekriin
Toivo Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri
Toivo Vuorela, Kansatieteen sanasto
Julius Krohn, Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus
Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto
SKS, Vanhat merkkipäivät
Silja Ahlsved, Ajastaika – Tietoja, muistoja, uskomuksia
Martti Haavio, Suomalainen mytologia
Uno Harva, Suomalaisten muinaisusko

Melko tuoreessa kirjassa Kansanomainen ajattelu (2007) on Juha Pentikäisen artikkeli niin sanotusta Viitasaaren tekstistä, suomalaisen kansatieteen pienestä aarteesta. Viitasaaren teksti on säilynyt kuvaus 1600-luvun karhuriitistä. Tuosta erittäin mielenkiintoisesta tekstistä lisää myöhemmin, mutta tässä yhteydessä mainitsen artikkelissa kerrotuista sangen hätkähdyttävistä seikoista liittyen karhunpalvontaan Keski-Suomen korpimailla.

1600-luvulla silloisen Pohjois-Hämeen, nykyisen Keski-Suomen, perukoilla sijaitsevan Viitasaaren yhden pitäjän kappeli oli Pihtipudas. Pihtiputaan taajaman ja kirkonkylän halki virtaa joki, joka on Pentikäisen mukaan vanhastaan tunnettu Pyhäjokena ja Hiidenvirtana. Sen virrasta yhä erottuvan putaan kautta niin Päijänteen kuin Saimaankin vedet laskivat noin 7000 vuotta sitten Kolimasta Alvajärveen, siitä Muurasjärveen ja edelleen Olloenjoen ja Kotajoen kautta Kalajokeen Haapajärven kohdalla, missä oli silloin Pohjanlahden ranta. Maanpinnan kohoamisen vuoksi veden laskusuunta Pihtiputaalla on sittemmin muuttunut päinvastaiseksi.

Viitasaaren karhutekstissä mainitaan “Pyhäjoen putaan miesi”. Pyhäjoki viittaa eittämättä juuri Pihtiputaan Pyhäjokeen. Paikkakunnan nimi tulee virran uomasta, “pudasta”, johon kiviä latomalla rakennettiin sananmukaisesti “pihti”. Se oli kapea suppu, oiva rysäpyynnin tai kolkkauksen paikka kivikauden kalastajille. Siitä oli helppo pyytää nousukalaa. Kun putaaseen ladottujen luonnonkivien ympärille lisättiin seipäät ja koottiin verkko, saatiin siitä rysä, jolla Koliman koskista pyydetään yhä. Pentikäinen yhdistää Viitasaaren tekstin mystisen “Pyhäjoen putaan miesin” mestarillisena kalastajana tunnettuun karhuun.

Samassa Pentikäinen kertoo, että Pyhäjoen eli Hiidenvirran korkeimmalla rantatörmällä on nykyisinkin punainen talo nimeltä Ohtola (kuva kirjassa). Talo on yhä asuttuna, sen katossa on vuosiluku 1528. Tilalta alueelta on löydetty runsaasti kivikauden esineitä. Pentikäinen arvelee, että alueen kantatilana pidetty Ohtola on saanut nimensä karhusta, siis Ohdosta. Ja jos “Pyhäjoen putaan miesi” on todella Pihtiputaan karhu, niin lähistölle tarvittiin kyllin varakas talo järjestämään Viitasaaren tekstissä kuvattuja karhunpeijaisia. Ohtolan talo sopii hyvin nimeltään, iältään, vanhalta vauraudeltaan sekä sijainniltaan Saimaan ja Päijänteen muinaisten lasku-uomien varrella tällaiseksi “kouvon pää-liset” järjestäneeksi kantataloksi. Sen mailla on ollut Ohdon pesiä ja väellä mitä pyytää. Pentikäinen huomauttaa, että “oikeus karhuun” on saattanut Suomenkin erämaissa olla tilakohtaisesti myönnetty oikeus kuten Ruotsin Lapissa.

Pentikäinen mainitsee tuoreista tutkimuksista, jotka tukevat päätelmää, että karhukultti näyttää jatkuneen Keski-Suomen saloilla vielä 1900-luvulla. Ohtoa siis palvottiin alle sata vuotta sitten – ei pelkästään Vienan kaukaisimmassa korvessa tai Siperiassa mansien parissa – vaan ihan keskellä Suomea. Karhukultin yksi keskus oli Pihtipudas. Suur-Viitasaaren pohjoisimmin kappelin rajojen sisällä, Korppisen erämaiden tuntumassa seisoo yhä kolme karhunkallopetäjää. Muurasjärven kylänraitin varrella olevaan petäjään (kuva kirjassa) on ripustettu varmuudella karhun kalloja vielä sotien välisenä aikana. Tuo kallohonka oli pystyssä Muurasjärvellä Pentikäisen raportin mukaan ainakin vielä vuonna 2006.

Joka sai lehvän, sai ikuisen rakkauden.

Itämerensuomalaiset perinteet tietävät kertomuksen suuresta tammesta ja sen kaatamisesta. Tarinan alussa kaunis taimi kasvaa tuhkassa maanneesta terhosta. Se varttuu kunnes sen latva ulottuu taivaalle ja puun oksat levittäytyivät itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Suomen kielessä ihmisen elämän alkutaivalta kuvaillaan myös puisella metafarolla. Lapsen sanotaan olevan kuin taimi. Voidaan ajatella, että tämä ihmisen taimi kasvaa vaihe vaiheelta varreltaan vankistuen ja maailmaan vahvemmin juurtuen.

Ihmisen kasvinpolku on kiemurainen kehdosta hautaan. Polun varrella odottaa kamppailua, kärsimystä, toivoa, iloa, surua ja syyllisyyttä. Olemassaolon myrskyt riepottelevat ihmistä, joka välillä nousee voitokkaasti kukoistukseen, välillä sortuu, epäonnistuu ja aloittaa taas alusta. Ristiriidat raivaavat tietä uudelle kasvulle. Ihmisen elämälle on ominaista, että ilman rohkeaa osallistumista ja kokemuksiin antautumista ihmisen persoonallisuus ei voi kypsyä täyteen kukoistukseensa. Liiallinen harha-askelien varominen ja jatkuva toisten seuraaminen johtaa vain itsenäisen kehityksen lamautumiseen, taimen kuolemaan muiden puiden varjossa.

Ihmisen henkisen kehityksen ohjaava voima on luontainen tarve tuntea itsensä kokonaiseksi, eheäksi. Kokonaisuus merkitsee symbolien tasolla rikkomatonta kehää, ympyrää ja sykliä. Se on kaiken kiertokulkua ja vastakohtaisuuksien sovittamista yhteen. Ihmisen elämä on kuin kehä, jonka alkupuolella korostuu elämisen opettelu, itsenäistyminen, perheen perustaminen ja elämänuran rakentaminen. Elämänsä jälkipuoliskolla ihminen etsii vaistomaisesti henkistä eheyttä ja elämänsä merkitystä – ja valmistautuu kohtaamaan väistämättömän kuoleman ja voimiensa kuihtumisen.

Elämän kehää voidaan ajatella myös elinkaarena. Ihmisen elinkaari alkaa kehdosta ja kulkee hautaan asti, jossa se sukeltaa tuonpuoleiseen; näkymättömään, käsittämättömään ja muodottomaan. Tuonpuoleisesta kaari ilmestyy taas maailmaan vastasyntyneen lapsen matkassa. Tämä on ihmissuvun ikuinen kehä, jonka vastakkaisissa pisteissä ovat tuonpuoleiseen lähtevät vanhukset ja maailmaan syntyvät lapset. Kummatkin ovat maailmojen välisen rajan ylittäjiä, toiset tuntemattomaan matkaavia ja toiset sieltä saapuvia. Puun hahmo nousee esiin tämän suvun kiertokulunkin kohdalla. Vielä jokin aika sitten suvuilla oli karsikkopuita, joissa esivanhempien sielujen uskottiin asuvan. Kunnioitettu karsikkopuu yhdisti elävät ja kuolleet maailmojen välisen rajan yli yhdeksi sielulliseksi kokonaisuudeksi. Toisaalta suvun historia on usein tapana kuvittaa sukupuuksi, jossa sukupolvien ketju kulkee muinaisia esivanhempia kuvaavista juurista kohti uusia, haarautuvia elämän oksia.

Kolmantena kehien kokonaisuuteen limittyy mukaan koko luonto – tai pitäisikö sanoa kosmos, jota tammi pitää koossa rutimoraitana eli rautaisena maailmanpuuna. Luonnonkierto on suvun kehän tapaan elämän ja kuoleman vuorottelua: Lemminkäisen henkiinherääminen keväällä, kesän lyhyt mutta kiihkeä kukoistuskausi, talven pimeä rauha. Ihminen ja luonto huokuvat samasta jumalallisesta alkulähteestä, joten ihmisen elämä ja luonnonkierto heijastelevat toisiaan. Luonnossakin kierron murroshetket – alut ja loput, huiput ja laskut – ovat kaikkein pyhimpiä ja merkityksellisimpiä hetkiä. Ison tammen kerrotaan syntyvän keskikesällä vuoden valoisimpaan aikaan ja kaatuvan pimeän talven sudenhetkellä. Ihmisen ja luonnon yhteyden kannalta on kuvaavaa, että myös suuri osa lapsista saa alkunsa juuri keskikesällä.

Ison tammen juuret ovat syvällä Pohjolan mullassa ja sen latvusto huojuu taivaan tähtitarhojen tasolla. Iso tammi on toisinaan kansanperinteessä tasmatammi: puu, joka yhdistää maan ja taivaan nuoran tavoin. Näin se yhdistää itseensä kaksi vastakohtaa: maan ja taivaan, elämän ja kuoleman, maskuliinisen ja feminiinisen, samalla tavoin kuin ihmisen sielu sekä ihmisen suku yhdistävät itsessään nämä vastakohtaisuudet. Toisaalta Pohjolan synkät mullat ja taivaanvalojen loisto kuvaavat ihmisyksilön perimmäistä kaksinaisuutta: kykyä hyvään ja pahaan. Paha on juurakon pimeyttä, kaaosta ja mutaa, hyvä taas taivaan kirkkautta, sopusointua, valoa ja ilmaa. Kun tammi tarinassa kaadetaan, sen luonne tulee hyvin esiin: tammesta saadaan sekä hyvää että pahaa, siitä saadaan ikuista onnea ja rakkautta, mutta lastuista tulee sairauksia ja kuolemaa aiheuttavia nuolia Pohjolan noidille.

Tammi ihmisen symbolina tarkoittaa, että nämä molemmat puolet ovat osa jokaista ihmistä. Jokaisella meistä on verraton mahdollisuus sekä hyvään että pahaan. On ilmeistä, että kykenemättömyys nähdä pahuuden siemeniä itsessään johtaa pahuuden siirtämiseen oman persoonan ulkopuolelle. Tämä näkyy muiden ihmisten tai ryhmien demonisointina. Kypsän henkisen kokonaisuuden saavuttaminen edellyttää kuitenkin hyvän ja pahan tunnustamista itsessämme, ja sen ymmärtämistä, että pystymme halutessamme kumpaankin.

Tässä alkuperäisessä epävarmuudessaan ja sokeudessaan ihminen eroaa jumalista. Jumalat ovat hyvän ja pahan tuolla puolen, aina asioiden suuremman kokonaisuuden ja kiertokulun tiedostavia. Ison tammen kaataminen päättää luojajumalten ajan, ja tekee maailmasta sellaisen, millaisena ihmiset sen kokevat. Maailma on hajonnut, yhteys taivaan ja maan välillä on katkennut. Elämän ja kuoleman rajat ovat vahvistuneet ja muuttuneet pelottaviksi ja uhkaaviksi.

Jumalten alkuaika ei ollut silloin tai nyt, vaan se on kaiken ajan ulkopuolella. Jumalten aika on aina – ja ei koskaan. Myytit toistuvat luonnossa ja ihmisluonnossa ikuisesti. Joka vuosi tammi syntyy, kukoistaa maailmat yhdistäen ja kuolee ylväästi kaatuen. Toisin sanoen vuodenkierrossa maailmojen väliset rajat haurastuvat aina hetkeksi. Silloin maailma on taas yhtä samalla tavoin kuin jumalten aikana. Tällaisilla pyhillä mahdollisuuksien hetkillä itämerensuomalaiset kunnioittivat jumaliaan ja tekivät taikojaan.

Sama dramatiikka kuvastuu ihmisen sielussa. Maailman astuva lapsi on tietämätön sielunsa kokonaisuudesta. Silti lapsella on potentiaali, oma tuhkassa makaava tammenterhonsa, jonka avulla hänen on mahdollisuus kasvaa elämänkokemuksen vahvistamana itsensä tuntevaksi kokonaiseksi ihmiseksi. Parhaimmillaan ihminen kasvaa elinaikanaan jatkuvasti vahvistuen kuin kertomuksen tammi, joka yhdistää lopulta ilmojen tähtitarhat ja juurakoiden pimeät sokkelot kukoistavaksi kokonaisuudeksi, omaksi itsekseen. Tammen elämän päättää vedenalaisesta vainajalasta saapuva vaskihattuinen kuolema. Vainajala odottaa lopulta myös jokaista ihmistä. Astuessaan vuorollaan tuonpuoleiseen ihminen saattaa eheäksi ihmissuvun elävien ja kuolleiden kehän.

Vuonna 1888 taltioitiin kansanrunousarkistoon yksityiskohtainen kuvaus talon rakentamista edeltävistä loitsutoimituksista. Tiedonannon lähteenä on muudan Teppana Karjalainen, joka oli aikoinaan kuullut asiasta Heikki Kylmäseltä, joka oli vuorostaan kuullut toimituksesta isältään noin sata vuotta sitten.

Loitsutoimituksen tarkoitus on pyhittää paikka ihmisille suotuisaksi asuinpaikaksi. Toisin muotoiltuna voidaan sanoa, että toimituksella taloaikeelle saatiin maanhaltijan suostumus, jolloin maanhaltijasta tuli uuden talon kotihaltija. Kuvaus on yksityiskohtaisuudessaan kiinnostava, sillä sen perusteella on mahdollista soveltaen toteuttaa suomenuskoinen uuden asuinpaikan pyhitys.

Lainaan kuvauksen tähän kokonaisuudessaan. Pilkon tekstin väliin muutamia omia huomioitani. Nämä huomiot ovat aina ennen sitä kohtaa kuvauksesta, johon ne viittaavat.

Taloa alkaissa, kuin tehään ensimäinen tuli, se isketään elävan puun taulaan ja sitä tulta virittäissä luvetaan:

Anna Luoja,
suo Jumala,
Anna onni ollakseni,
Suo rauha eleäkseni,
Hyvin aina asuakseni jne.

Ensin maa-alue rajataan tällä pyhitetyllä tulella ja loitsuilla. Taikojen pyhä luku kolme esiintyy jälleen. Tulkitsen niin, että tulella, loitsuilla, puhdasoppisen ihmisen läsnäololla ja kiroamisen välttämisellä paikka puhdistetaan rituaalisesti ja tehdään suotuisaksi hyville voimille.

Sittä kuin on tuli virinnyt palamaan, niin palavan, elävän puun taulapalasen kanssa kierretään sen piha maan ympäri niin laajalta kuin luultaan tarvitsevan kartano ja piha maaksi. Kiertäissään luvetaan talon asetus -sanoja ja rukouksia, (joita kertoja ei muistanut). Sittä kuin on kierretty kolmasti, kaksi kertaa myötä päivin ja yhen kerran vastapäivin, sittä otetaan lakki päästään, luvetaan Isämeitä kaksi kertaa, mutta päästään asti, ja siitä kolmas kerta takasi, ja Herrasiunaus kahiste, paitsi niitä viimmesiä sanoja “nimeen isän, pojan ja pyhän hengen” ei luveta, vaan siitä käännytään takasi ja luvetaan viimme kerta takaperin. Sittä pannaan lakki päähäsä, ruvetaan työtä tekemään. Ja siitä tulesta ei saa palaminen loppuva kolmeen vuorokauteen eikä autijoksi jättää, pitää olla joku ristitty henkilö siinä kierroksessa eikä saa kirota kolmeen vuorokauteen, siihen pääsee kirouksen väki haltijaksi.

Maanhaltija näyttäytyy rakentajalle unessa, niin kuin jumalat ja haltijat usein. Unikuvan haltijan ulkomuodosta voidaan päätellä paikan väkien ominaisuuksia.

Sittä kolmantena yönä tulee maan haltia, omituinen. Se näyttäytyy unissa; kuin oikeen hyvä, niin näyttäytyy ihmissäkin. Jos on nainen ja on hyvin ilosen näkönen ja komeissa vaatteissa ja kulta korvarenkaissa, sormuksissa, niin tulee kerran siitä talosta varakas ja myötäkäyminen, erittäin karjalla. Jos elukoita näkee unissaan sillon, niin minkä näkösiä näkee, niin semmoiset menestyy. Hevoset pitää välttämättömästi laittaa sen näköset, muun näköset ei menesty, maan haltia ei pijä niistä huolta. Jos miehinen tulee maan haltija, niin se miehinen sillon näyttäytyy. Jos se on ilonen ja hyvissä vaatteissa ja jos sillä on koiria, niin metsä onni on hyvä; vaan lehmi karja ei onnistu niihyvin, kuin hevoset, kuin on miehinen haltija. Toisinaan tulee kaksi, mies ja vaimo. Silloin tulee talo olemaan onnellinen ja hupanen; jos ne on iloset ja rikkaan näköset, on talo rikas; jos on köyhän näköset ja alamieliset, niin elos tulee kurja ja talo jää pieneksi ilmoseksi ijäkseen.

Jos maan haltija on kulta koltuskoissa, niin aamulla nostuvaan pitää tehä pikku uhri sille paikalle, missä se näyttäysi. Otetaan semmoinen sormus, jolla on kolme pari kuntaa vihitty, siitä vuoltaan kolme silua ja luvetaan että:

Mannun ukko, mannun eukko,
Mannun kultainen kuninkas,
Mainio manuen emäntä,
Maan ehtoisat eläjät,
Maan vartijat vakaiset,
Tullos nyt kullan muuttelohon,
Hopean vaehtelohon,
Minun on kullat, ei lasten kullat,
Nämä on hopeat, ei naisten lelut,
Nämä on kullat Ruotsin kullat,
Nämä Saksanmaan hopeat,
Torin on tuotu Torniosta,
Riitelyin rajan takaa,
Minun lassa ollessani,
Piennä piehtaroijessani.
Ota nyt kullat kuppihisi,
Hopeaiset vakkaseesi,
Minulla kuluvat kukkarossa,
Tummenevat tuhnijossa.
Ei kullat kuluhun jouva,
Hukkahan hyvät hopeat.
(Kertoja ei muistanut pitemmältä).

Tämä seuraava on mielenkiintoista. Rakentaja tekee haltijan kanssa ikuisen lupauksen, että muistaa häntä kekrinä tai torstaisin. Jos paikalle kasvaa puu, niin siitä tulee talon uhripuu eli pitämyspuu. Mielenkiintoinen myös tuo tapa sijoittaa talon uuni tontin ensimmäisen tulisijan kohdalle.

Sittä tehään ikuinen seurattava lupaus, joko että vanhana Mikkelinä keitetään lammas ja kutsutaan vieraita, että se tulee kokonaan syötyksi sinä päivänä; ja sen lampaan veri ja sisälmykset, luut ja ne ruuvan tähteet, mitä jääpi, viijään sille paikalle. Silloin Mikkeli-iltana, kuin on päästy syömästä ja ne astijoitten pesu veit viijään sille paikalle; tahi että joka tuorustaina tipautetaan maitotippuja, tahi että kekrinä, kekriä vasen, “laitetaan ruoka pöytä yksinäiseen huoneeseen” johon valmistetaan ruokija kaikista maan, karjan, metsän ja veten tuotteista ja ne kekri-iltana viijään sille paikalle. Tahi tehkään minkä moisen lupauksen tahaan, niin se pitää seurata, eikä huonetta saa sille paikalle tehä eikä tietä laittaa siitä kohti kulkemaan. Ja jos puu kasvaa sillen paikalle, mikä hyvään vesa ensimäiseksi nousee, niin se pitää suojella, ettei siitä saa yhtään oksaa taittaa eikä elävillä syöttää. Se puu juuri itse tulee olemaan se näkyvä, palveltava esine, jolle kumarretaan aina sitä maan haltijaa palvellessa, ja sen juuressa pitää aina uhrata, jos näyttäytysi muuvallakin. Ensimäinen pirtti pitää tehä niin, että uuni tulee sen ensimäisen tulisijan päälle.

Sillon kiertäissä kuin luvetaan niitä Herrasiunausta ja Isämeitää, niin ei luveta viimmeisiä sanoja sen vuoksi, kuin pappi lukee ne ruummista mullatessaan; niin ne jos lukisi kaikki ja ei viimme kertaa lukisi takaperin, niin voisi kalman väki asettua asumaan. Ja kirota ei saa sen tähen kolmeen vuorokauteen, kuin ei ole maan haltijaa vielä, niin voi asettua hiiten väkeä ainaisiksi asukkaiksi, niin kuin monessa on, jossa roskua seinät yöllä asuinhuoneissa ja painaisena ajelehtaa, itkettää lapsia y.m.

Jos toimitukset toteutetaan oikealla tavalla, niin maanhaltija asettuu suojelemaan kotia.

Sillä tavalla kuin talo laitetaan, niin tuli ei tie vahinkoa koskaan. Jos se sattuu olemaan pahasti, niin kyllä maan haltia herättää korjaamaan, ynnä muuta se tekee, joka kuuluu hänen huolekseen. Suuremman vahinkon eillä se näyttäytyy ilmisissä; silloin pitää olla varuillaan, niimpä usein on saatu vahinko estetyksi.

Tässä kuvauksessa ei sitä mainita, mutta niin sanottuja ukonvaajoja, esihistoriallisia kivisiä työkaluja, on myös kätketty rakennusten perustuksiin onnea tuomaan. Kansanuskomusten mukaan Ukon vaaja oli Ukon yleisin ase. Se oli kiviase, joka saattoi halkaista puun. Ukonilmalla vaaja iskeytyi syvälle maahan, josta sen saattoi kaivaa esiin. Maan uumenissa makaavan vaajan uskottiin nousevan maata kohti vuosien mittaan. Samanlaisia uskomuksia tavataan Harvan mukaan saamelaisilta, skandinaaveilta ja balteilta.

Johtuen jumalallisesta alkuperästään, ukonvaajat olivat voimakkaita esineitä, joista veistettiin osia käytettäväksi kansanparannuksessa. Vaaja toimi myös tulta vastaan, koska se oli alkutulen synnyttäneen jumalan ase. Hämeenkyrössä uskottiin, että jos vaajan kanssa kiertää kolmasti kaskialueen ympäri, niin tuli ei aiheuta vahinkoa alueen ulkopuolella. Kivijalkaan laitettu ”ukonvaaja” eli taikakalu torjui uskomusten mukaan salamaniskuja ja sairauksia.

Tuli ja Ukko tuntuvat siihen liittyvän jonkin alueen suojeluun. Eikä ihme, iskeehän Ukko pahoja henkiä taivaasta salamallaan. Suojeluun (ja todennäköisesti Ukkoon) liittyy myös pihlaja, joka on ollut perinteisesti suomalaisen pihapiirin pyhä puu. Kansanrunouden säkein:

Pyhät on pihlajat pihoilla,
Pyhät oksat pihlajoissa,
marjaset sitäi pyhemmät.

Monissa mytologioissa pihlaja yhdistetään nimenomaan ukkoseen ja jumalallisiin voimiin. Esimerkiksi Liettuassa uskottiin, että salama ei iske pihlajaan. Marien mukaan pihlajanoksat suojaavat kummituksilta ja pahoilta hengiltä. Ruotsissa pihlajasta valmistetuilla risteillä suojeltiin juomavettä pahoilta hengiltä. Uno Harvan mukaan Suomessakin on suojattu taloja, kotieläimiä, metsästäjien ansoja, kalastustarvikkeita ja muita paikkoja ja tarvikkeita pihlajanoksista tehdyillä kepeillä ja ympyröillä. Suomalaisessa perinteessä Ukon ja pyhän pihlajan yhteyttä ei ilmaista suoraan, mutta molemmilla on samanlainen rooli pahojen henkien karkottajina. Tämä on varmasti vaikuttanut siihen, että pihlaja on haluttu pihapiiriin.

Ukonvaajoista tuli mieleen ironinen tapaus. Ukonvaaja on nimittäin löytynyt jopa uskonpuhdistaja Agricolan vanhan kotitilan perustuksista Pernajan Torsbystä. Agricolan kotitalon kaivauksissa löydetty kiilleliuskeesta valmistettu 6 senttiä pitkä talttamainen työkalu on ilmeisesti laitettu rakennuksen kivijalkaan joskus 1700-1800-luvulla. En voi tässä yhteydessä olla ajattelematta paikan nimeä: Torsby, Torin kylä. Nimensä perusteella se on kyllä sopiva paikka ukkosenjumalan aseille.

Karsikkopuu 1800-luvulta Pyhäkankaan karsikkometsässä

Karsikko tarkoittaa puuta, jonka runkoon on tehty vainajia koskevia merkintöjä. Yleisemmin runkoon kaiverrettiin vainajan puumerkki sekä syntymä- ja kuolinvuodet. Karsikko voi tarkoittaa kokonaista karsikkopuiden muodostamaa metsää, yksittäistä puuta tai jopa huoneen seinällä olevaa karsikkolautaa. Karsikon nimitys tulee siitä, että karsikkoa tehdessä puusta karsitaan oksia. Usein karsikko sijaitsee tien varrella, asutuksen ja kalmiston välillä. Karsikkoja tunnetaan etenkin savolaisalueilla.

Vanhassa artikkelissaan K.H. Hornborg arvelee, että pakanuuden aikaan jokaisella sukukunnalla oli oma karsikko. Karsikko oli omakuntaisten pyhä lehto, jossa uhrattiin vainajille. Vainajille annettiin osa ensiviljasta, karjan antimista, veden saaliista sekä metsän riistasta. Etenkin suvun juhlapäivinä karsikon vainajia muistettiin ruokauhreilla. Eläimiä ja kaloja ei koskaan uhrattu sellaisenaan, vaan aina ruoaksi laitettuna. Kun talossa teurastettiin eläin, vietiin siitä laitetusta ruoasta ensimmäinen kupponen karsikkoon. Ajateltiin, että vainajien oli saatava osansa ruuasta ennen kuin kukaan ihminen oli sitä maistanut. Karsikossa uhrattiin myös rahaa. Hyvin onnistuneesta kaupasta kiitettiin vainajia uhraamalla karsikossa pieni määrä rahaa. Uhri annettiin ennen kuin rahoja käytettiin mihinkään muuhun.

Uutta taloa rakennettaessa ensimmäisiä toimia oli valita karsikon paikka. Yleensä tämä tarkoitti sitä, että jokin metsikkö asumuksen läheisyydessä jätettiin kaatamatta. Metsästä muodostui karsikko ajan kuluessa seuraavasti: jokaiselle talossa kuolleelle karsittiin metsästä puu karsikoksi, jolle sitten uhrattiin. Karsikossa ei uhrattu erikseen tietyille vainajille vaan kaikille yleisesti. Hornborg arvelee, että entisaikaan jokainen talon vainaja lapsista palvelijoihin sai oman karsikon, mutta myöhemmin karsikkoja tehtiin enää merkittävimmille asukkaille; vanhuksille, isännälle ja emännälle.

Karsikkoa varten valittiin tanakka petäjä — ei koskaan lehtipuuta — jonka kuivat oksat karsittiin ja tuoreet jätettiin. Kun talossa tai suvussa kuoli arvohenkilö, jolle oli tarpeellista uhrata (ei siis esimerkiksi nuori lapsi), niin puusta hakattiin alimmainen tuore oksa ja sen juurelle uhrattiin. Karsikko karsittiin samaan tapaan ihmisten kuollessa, kunnes se oli oksaton. Silloin rungosta otettiin kuorta irti, jolloin puun kylkeen muodostui taulumainen kohta nimeltä pilkka. Pilkkaan kaiverrettiin vainajan nimi sekä synnyin- ja kuolinvuosi. Hornborgin mukaan taloon muuttaneet uudet asukkaat useimmiten uhrasivat vanhassa karsikossa. Uskottiin, että jos vanhoja vainajia ei palvella, he voivat aiheuttaa talolle monenlaista vahinkoa.

Myöhempinä aikoina karsikoita tehtiin myös laudanpätkistä ja kivistä. Vainajan puumerkki sekä syntymä- ja kuolinvuosi koverrettiin laudanpalaan tai kovertaa kiveen, joka sitten ripustettiin “kylmän huoneen” seinälle. Kaiverrukset saatettiin myös leikata irti puun rungosta laudanpalaseksi, joka naulattiin huoneen seinälle. Laudanpalasta nimitettiin karsikoksi vaikka itse puu olisi jo aikaa sitten kadonnut.

Karsikkojen merkityksestä useita teorioita. Uno Harvan mukaan karsikkopuu on saattanut kertoa jotain siitä henkilöstä, jonka kunniaksi se on pystytetty. Janne Vilkuna puolestaan arvelee, että keskeisin syy karsikon pystyttämiselle on ollut vainajan kotiinpaluun estäminen, jolloin karsikon veistämisen voi nähdä liittyvän vanhoihin sielu-uskomuksiin ja esikristillisiin tai synkretistisiin kansanuskon kategorioihin. Vainajanpalvontaa liittyvä karsikko symboloi siis elämän ja kuoleman välisen siirtymän rajaa.

Eräs karsikko oli sellainen, jonka vainajan hautaan kantaneet tekivät matkallaan tien viereen tai venematkalla johonkin niemeen. He karsivat puun, leikkasivat siihen tavanmukaiset merkit ja ottivat ryypyt vainajan muistoksi. Tällaiseen karsikkopuuhun jätetttiin yksi oksa, käsivarsi, osoittamaan, tavallisesti kirkolle päin. Karjalassa tällaista puuta nimitettiin ristikoksi ja puulajin mukaan ristipetäjäksi tai ristikoivuksi. Jokaista ohitse kuljettua vainajaa varten kaiverrettiin puuhun risti.

Tämän toiminnan uskonnollinen tarkoitus oli suojella eläviä omaisia vainajasielujen paluulta: hautausmaalta liikkeelle lähteneet sielut huomasivat ristipetäjästä, että he olivat kuolleita ja heidän oli syytä palata hautaansa. Toisinaan puhuttiin myös esivanhempien puusta. Esivanhempien puuksi kutsuttuun puuhun ripustettiin vaatteenkaistaleita ja nauhoja sekä naulattiin edellä mainittuja laudanpalasia, joissa oli kuolleen nimi ja synnyin- ja kuolinvuosi. Esivanhempien puuta mainitaan joskus karsitun mutta sen kylkeä ei milloinkaan leikattu

Karsikkoja on veistetty elävillekin. Joskus vieraaseen taloon saapuneen kunnioitukseksi hänelle tehtiin karsikko, johon merkittiin vieraan saapumisvuosi. Karsikkoon jätettiin oksa osoittamaan mistä ilmansuunnasta vieras on kotoisin. Joskus matkatoverit tekivät toisillaan karsikkoja saapuessaan oudoille seuduille. Hornborgin mukaan tällaista ensikertalaista uudella maalla kutsuttiin härkäpojaksi ja hänen oli pidettävä härkijäiset eli tarjottava ryypyt karsikon tekijöille eli matkatovereilleen.

Hornborg mainitsee myös niin sanotut muistokarsikot. Ne tehtiin tavallisten karsikoiden tapaan, mutta niiden tarkoitus oli toimia jonkin merkittävän tapahtuman kuten onnettomuuden muistomerkkinä. Tapahtumapaikalle karsittiin puu ja siihen merkittiin vuosiluku jona tapaus sattui. Muistokarsikko saattoi myös olla kivi. Vuoden 1918 traagisten tapahtumien seurauksena Suomessa tehtiin lukuisia karsikkopuita paikoille joissa vuonna 1918 ammuttiin punaisia.

Matkalleen jääneiden vainajien — “heidän jotka eivät koskaan päässeet kotiin” — kuolinpaikan merkitseminen on varsin yleismaailmallinen ilmiö. Meksikossa ja Yhdysvalloissa meksikolaiset pystyttävät kuolleille muistopyhättöjä, jotka tunnetaan nimellä descansos. Nämä risteistä, valokuvista ja kukista muodostetut “karsikot” täplittävät teiden reunoja Yhdysvaltojen eteläosiossa muistuttamassa nuorten hengenvaarallisista ajotottumuksista. Suomessakin tunnetaan tapa viedä kuolonuhreja vaatineen onnettomuuden tapahtumapaikalle kynttilöitä, kukkia ja ehkä jopa valokuvia. Minusta tuntuisikin luontevalta tehdä esimerkiksi auto-onnettomuudessa menehtyneen ystävän surmapaikalle karsikkopuu, johon voisi merkitä hänen nimensä ja elinvuotensa.

Tässä on Viron pyhiä puita ja hiisipaikkoja koskeva teksti Puiden kansa -kirjan sivuilta.

—

Emmasten uhritammi, Hiidenmaa

Arvet puun rungossa kertovat salaman iskeneen siihen useita kertoja, siksi puussa uskotaan asustavan tulen jumalan. Käsitys, että ukkosen jumalan henki on yhteydessä tammeen on tunnettu suomalaisten ja muidenkin eurooppalaisten kansojen uskomuksissa. Perkunas on latvialaisten tammessa asuvan ukkosenjumalan nimi. Luonnontieteilijät ovat havainneet, että ukkonen iskee muita puulajeja useammin tammeen.

Puiden kansa -teoksen sivuilta löytyy mittava tietopaketti Suomen ja Karjalan pyhistä puista. Nuo tiedot ansaitsevat tulla julkaistuksi tässäkin blogissa. Olen kirjoittanut aiemmin puidenpalvonnasta (klik, klik, klik). Alla olevasta listauksesta puuttuu Haarun-Matin kuusi Kurussa, jota kävin ihmettelemässä viime talvena. Puiden kansan sivuilta löytyy tietoa myös virolaisten pyhistä puista ja hiisistä, mutta julkaisen nuo tiedot erillisenä viestinä.

Alla oleva on siis suoraa lainausta.

—

PUITA

Paikkaan liittyi uskomus, että kun puut kuolevat tulee maailmanloppu. Kokemäenjoelta tulevalta matkaajalta kysytäänkin: “Vieläkö Pyhänkorvan kuuset kasvavat?”

Aikaisempi kirjoitus puiden palvonnasta löytyy täältä.

—

On kiehtovaa ajatella, että monet vanhat ihmiset uhrasivat uhripuille vielä 1800-luvun lopun Suomessa. Näin kertoo Mari Tuohiniemi-Hurmeen gradu “Vanhat kun kuol, niin hakkasivat sen puun siitä”. Uhripuut ja kansanuskon muutos Suomen modernisoitumisen kuvaajana 1800-luvulla.

Tuohiniemi-Hurmeen mukaan uhripuulla oli monta nimeä kuten pyhä puu, nimikkopuu, kasvattipuu, pitämyspuu, taikapuu ja aljopuu. Uhripuun puulajilla ei tuntuvat olevan paljoakaan välilä; uhripuina oli pihlajia, koivuja, leppiä, kuusia, mäntyjä, tuomia, haapoja, pajuja ja tammia. Puu saattoi olla talon pihapiirissä tai kauempana asutuksesta peltojen keskellä. Uhripuiden iällä oli kaksi vaihtoehtoa. Osa oli vanhempia kuin kukaan muistaa. Tällaisille ikiaikaisille puille oli kansanperinteen mukaan uhrattu jo useiden sukupolvien ajan. Uhraavan yhteisön ja uhripuun onni kietoutuivat tällöin yhteen. Toinen vaihtoehto oli hyvin nuori puu, joka oli jätetty kasvamaan tontille talon rakennusvaiheessa. Kyseessä oli yleensä vasta taimi, koska ajateltiin, että vanhemman puun henki ei alkaisi palvelemaan nuorempaa isäntää.

Puulle uhraaminen oli arkipäiväinen tapa. Tietojen perusteella vaikuttaa siltä, että aiemmin jokaisella talolla on ollut palveltava puu. Puun haltijaa muistettiin erityisesti juhlapyhinä. Sen juurelle vietiin juotavaa ja syötävää, toisinaan puun juurella myös istuskeltiin. Uhripuu sai ensimmäisenä osansa talon viljasta, villoista ja maidosta. Myös teuraseläinten verta on uhrattu puulle. Uno Harvan mukaan syksy oli tärkeintä uhriaikaa, johtuen ehkä sadonkorjuusta. Toisinaan puun alla syötettiin yhtä tai useampaa tarhakäärmettä, joita kutsuttiin aljokäärmeiksi.

Yleisesti ajateltiin, että uhripuun palveleminen toi talolle vaurautta ja onnea. Puuta kunnioitettiin suuresti. Jo oksien ottaminen oli useimmiten pahasta. Kaatamiselle oli kaikkein pelottavimmat seuraukset; usein mielisairaus tai kuolema.

Uhripuiden ja muiden ikiaikaisten tapojen suosioon kansan keskuudessa vaikutti se, että kuolemanjälkeistä elämää korostava kristinusko ei tarjonnut ihmisille keinoja tämän maailman ilmiöiden, luonnon, vainajien ja henkien kanssa toimimiseen. Kansanusko ei ollut kristinuskon turmelemaa pakanuutta tai pakanuuden korruptoimaa kristinuskoa vaan siihen oli sovellettu toimivasti käyttökelpoisimmat elementit kummastakin maailmasta: kristillinen ikuisen elämän tavoittelu ja tämän maailman haasteisiin vastaava pakanallinen luonnonvoimien ja elämänonnen hallinta. Ihmiset eivät välttämättä nähneet ristiriitaa kristillisen ja pakanallisen välillä. Kirkossa käyvä kristitty saattoi uhrata pyhälle puulle. Eräs karjalainen vanha isäntä totesi, että hänen kuoltuaan hänen vanha raamattunsa tulee haudata uhripuun juurelle.

Miksi ikiaikainen uhripuuperinne sitten kuoli 1800-luvulla?

Syyt liittyvät yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Isojaon seurauksena vanha ryhmäkyläasutus hävisi, mikä osaltaan edesauttoi vanhojen yhteisöllisten tapojen häviämistä. 1860-luvun suuret katovuodet koettelivat kansaa. Vaikeudet tulkittiin toisinaan jumalalliseksi rangaistukseksi, joka vaati ei-kristillisistä tavoista luopumista. Samaan aikaan kristilliset herätysliikkeet menestyivät kansan keskuudessa, syrjäyttäen vanhan pakanallisia aineksia sisältäneen kansanuskon karismaattisella kristillisyydellä. Maallisella rintamalla koulut ja sanomalehdet modernisoivat maaseutua, tuhoten tieltään vanhan kansan”taikauskoa”. Alkoi muuttoliike maalta kaupunkeihin. Siinä sivussa uusi sukupolvi hylkäsi esivanhempiensa uhripuut – tai jopa hakkasi ne alas. Eräässä pitäjässä pappi lahjoi rippikoululaiset kaatamaan seudun jäljelle jääneet uhripuut.

Maailma on muuttunut noista ajoista avarakatseisempaan suuntaan. Ihmisen perustarpeet eivät ole sen sijaan muuttuneet. Uhripuu yhdisti ihmisen ihmistä itseään suurempiin voimiin ja henkiseen perintöön. Uhripuuta muistamalla haettiin yhteisöllistä eheyttä, elämänhallintaa, onnea ja turvaa elämään. Nyt ihmisillä onkin onneksi mahdollisuus korjata tämä reilun vuosisadan harha-askel ja palata vanhan kansan tapaan uhripuun juurelle..