Kuvassa virolainen hiisi.

Tässä joitakin muistiinpanoja paikan pyhittämisestä. Tarkastelen ensin pyhittämistä filosofisesta näkökulmasta. Seuraavaksi kuvailen joitakin suomalais-karjalaisessa perinteessä tavattavia pyhittämisen, metafyysisen puhdistamisen ja pahan karkottamisen tapoja. Lopuksi tulee käytäntö: kuvailen aiempien huomioiden pohjalta yhden mahdollisen suomenuskoisen tavan paikan pyhittämiseen.

I. Pyhittämisen merkitys

Muinaissuomalainen perinne edustaa niin sanottua arkaaista eli primitiivistä ajattelua. Arkaaisen ajattelun mukaan esineillä, paikoilla tai ihmisen toiminnalla ei ole omaa itseisarvoa. Sen sijaan paikasta tai esineestä tulee pyhä siksi, että sen olemus kertoo yhteydestä johonkin kosmiseen symboliin, jumalaiseen ilmentymään tai myyttiseen tekoon. Tämä yhteys erottaa paikan tai esineen muista paikoista ja esineistä, ja antaa sille erityisen arvon ja merkityksen. Navetan oveen maalattu aurinkopyörä on pyhä merkki, koska sen muoto kuvaa kosmoksen rakennetta. Pellon mullasta nostettu ukonvaaja on pyhä esine, koska se on taivaanjumalan ilmentymä. Kylän lähellä sijaitseva mäki on pyhä paikka, koska sen kerrotaan syntyneen muinoin jumalten tai jättiläisten tekojen seurauksena. Kaikille näille uskomuksille on ominaista että niissä pyhyys syntyy asioiden yhteydestä ihmistä suurempaan ja väkevämpään.

Arkaaiselle ihmiselle pyhyyden alkulähde on jumalten tuonpuoleinen aika, joka on todellinen, väkevä ja ikuinen. Myyttiset kertomukset kuvaavat jumalten ajan tapahtumia, jotka ovat muokanneet maailmasta sellaisen kuin se on. Tämänpuoleinen, ihmisten maailma, saa merkityksen vain sikäli kun se toistaa jumalten ajan tapahtumia. Kun siis ihminen tekee pyhäksi minkä tahansa paikan, hän jäljittelee jumalten luomistyötä. Pyhittäminen toistaa luomistapahtuman, jossa jumalat antoivat kaaokselle muodon, puhtauden ja eheyden. Pyhittämällä ihminen luo maailmaan mikrokosmoksen eli kuvan luojajumalten aikaansaamasta maailmankaikkeudesta pienoiskoossa.

Ajatuksen sisäistämistä helpottaa ehkä kaikille läheinen esimerkki: koti. Kautta aikain ihmiset ovat kautta rakentaneet asumuksensa maailmankaikkeuden pienoismalleiksi. Suomenuskoisille läheisin esimerkki on ehkä pohjoisten luonnonkansojen kota, jonka tulisija on maailman keskipiste ja kodan tukikeppi kuvastaa kosmosta tukevaa maailmanpylvästä. Jumalat luovat kosmoksen ja ihminen luo vuorostaan kotinsa tuon kosmoksen kuvaksi. Koti on maailmankaikkeuden pienoismalli, jonka ihminen rakentaa itselleen jäljitellen työssään jumalia. Kodin sisällä vallitsee järjestys, siellä on maailman keskipiste, kuten tulisija tai kotialttari. Kotipiiri sulkee – maagisessa ja konkreettisessa mielessä – ulkopuolelleen kaaoksen voimat, liiemmäiset ja muukalaiset.

II. Pyhittäminen, puhdistaminen ja karkottaminen kansanperinteessä

Suomalais-karjalaisessa perinteessä esiintyy käsitys, että maan käyttäminen oikeastaan mihin tahansa tarkoitukseen edellyttää maanhaltijan suostumusta. Taloa rakentaessa, eräretkellä nukkumaan asetuttaessa ja vainajaa hautaan laskettaessa varmistettiin aina maanhaltijan lupa toiminnalle. Taloa rakentaessa tarkoitus oli pyhittää paikka ihmisille suotuisaksi asuinpaikaksi. Jos rakentamiselle saatiin suostumus, niin haltijasta tuli uuden talon kotihaltija. Ensin piti kuitenkin varmistua siitä, millainen haltija paikalla oli – ja oliko hän suostuvainen yhteiseloon ihmisten kanssa.

Ennen rakentamista isäntä yöpyi tulevassa pihapiirissä ja unessa haltija näyttäytyi hänelle. Haltijan ulkomuodosta ja muusta pääteltiin, haluaako hän ihmisen asumaan paikalle. Jos haltija oli suopea hankkeelle, luvattiin häntä muistaa säännöllisesti lahjoin. Toisinaan maata myös ”ostettiin” maanhaltijalta asettamalla alueen nurkkiin pienet leipäkannikat ja muutama kolikon. Karjalassa vainajat omaiset ostivat vainajalle paikan maan povessa heittämällä avonaiseen hautaan muutaman vaskirahan.

Tulella uskottiin olevan voima karkottaa pahaa, puhdistava tuli toi onnea. Karjalassa hautajaisista palatessa jokainen tulija paineli käsiään leivinuunia vasten, että vainaja ei kummittelisi. Näin puhdistauduttiin kalman saastasta tulen avulla. Puhdistavalla tulella oli tehtävänsä myös talon rakentamisessa. Rakentamista aloitettaessa iskettiin tuli elävän puun taulaan ja tulta virittäessä luettiin rukous. Palavan taulan kanssa kierrettiin aiottu piha-alue kolmasti, kaksi kertaa myötäpäivään ja kerran vastapäivään. Samalla luettiin talonasetusloitsuja. Tulen palaminen ei saanut loppua kolmeen päivään. Tärkeää oli myös jatkuva vartioiminen: tulta ei saanut jättää kolmen päivän aikana hetkeksikään vartioimatta. On mielenkiintoista, että Karjalassa ennen hautajaisia kaivettua hautaa ei myöskään saanut koskaan jättää vartioimatta.

Keväisin poltettiin helavalkeita ylevillä paikoilla. Tulella kutsuttiin suosiollisia henkiä saapumaan iloon ja juhlanviettoon sekä karkotettiin pahansuopia ja vihamielisiä olentoja. Pyhä valkea sytytettiin poikkeavalla tavalla. Esimerkiksi Jyväskylän seudulla yhdeksästä eri puulajista. Tammelassa taas uskottiin, että valkeassa ei saanut polttaa muuta puuta kuin katajaa ja tervaa. Tervaa vanha kansa kutsui Väinämöisen hieksi. Parantavaa terveyssaunaa tietäjät lämmittivät muun muassa ajopuilla sekä ukkosen iskemillä puilla. Erityisessä asemassa on ollut kitkatuli eli kitkavalkea, jota on pidetty pyhänä. Kitkavalkeaa on käytetty muun muassa kaskenpoltossa ja vuotuisrituaaleissa.

Kuten edellä mainittu Tammelan uskomus osoittaa, katajan ja tervan polttamisen uskottiin karkottavan pahaa. Tästä on muitakin viitteitä. Esimerkiksi Karjalassa kalma häädettiin kuoleman jälkeen huuhtomalla lattiat ja ruumislaudat kylmällä vedellä ja savustamalla huoneet katajansavulla. Katajan lisäksi myös tiettynä vuodenaikana kerätyt kasvit karkottivat pahaa. Juhannuksen aikaan oksien ja lehvien katsottiin olevan täynnä hedelmällistä ja myönteistä väkeä. Niiden sirotteleminen asuinympäristöön on tuonut mukaan hyvää onnea ja kukoistusta. Juhannuksena kerättiin kukkia ja tuoreita lehviä, joilla koristeltiin kodin sisätiloja. Pihlajaa on taas perinteisesti pidetty Suomessa pihapiirin suojelijana. Taloja, kotieläimiä, metsästäjän ansoja ja kalastustarvikkeita on suojattu pihlajakepeillä ja -ympyröillä.

Kasvien lisäksi paikkoja on suojattu erilaisilla taikakaluilla, symboleilla sekä tietenkin loitsuilla. Joillakin paikkakunnilla piirrettiin jouluiltaisin liidulla aurinkopyörä asuinhuoneiden, tallin ja navetan oveen. Merkin oli tarkoitus estää tuntemattomia vainajasieluja tunkeutumasta taloon. Lehmän selkään piirretyn viisikulman uskottiin taas suojaavan karjaa pahalta silmältä ja maahan piirrettynä viisikulma varjeli karhun hyökkäykseltä. Paikkoja suojelevista taikakaluista tunnetuimpia lienevät ukonvaajat, esihistorialliset kiviset työkalut, joita on kätketty rakennusten perustuksiin onnea tuomaan.

III. Suomenuskoinen pyhitys

Aikaisemmin sanotun perusteella voidaan kuvailla ainakin yhdenlainen suomenuskoinen tapa paikan pyhittämiseen. Tällaista pyhittämistä voidaan käyttää oikeastaan missä tahansa tilanteessa, oli kyseessä sitten asuintalon rakentaminen tai vanhan uhripaikan uudelleenelävöittäminen. Toki ohjeita pitää lähestulkoon aina soveltaa jonkin verran. Onhan vaikkapa selvää, että valtion suojeleman vanhan uhripaikan kohdalla esimerkiksi paikan aitaaminen ei tule kuuloon.

Pyhittäminen alkaa paikalle saapumisella, haltijan tervehtimisellä ja aikeiden esittämisellä. Haltijaa pyydetään näyttäytymään unessa ja seuraava yö nukutaankin paikalla. Unen perusteella päätellään, onko paikka suotuisa pyhitettäväksi. Jos haltija vaikuttaa suosiolliselta, voidaan maa vielä ostaa antamalla uhriksi alueen nurkkiin esimerkiksi kolikoita ja leipää. Samalla loitsitaan:

Terve maa, terve manner,
Terve manteren isäntä,
Terve tervehyttäjälle!

Käytän maata maan luvalla,
Maan luvalla, puun luvalla,
Kaiken kartanon luvalla!

Tämän jälkeen sytytetään puhdistava tuli. Sytytys tehdään perinteisin menetelmin ja ensimmäisenä sytytetään elävän puun taula. Taulan kanssa kuljetaan loitsuja lukien kolmasti alueen ympäri, kahdesti myötäpäivään ja kerran vastapäivään. Sen jälkeen taulalla sytytetään pyhä valkea, joka on koottu esimerkiksi yhdeksästä eri puulajista, katajasta ja tervasta tai ukkosen iskemistä puista. Tulta sytytettäessä lauletaan tulen syntyruno. Laulu ja tulen iskeminen toistavat toistavat tulen synnyn. Ne kertovat tarinan siitä, miten alkuajan pimeällä merenselällä Ukko-Ilmarinen väläytti maailmaan ensimmäisen tulen taivosesta. Sytytettävästä tulesta tulee näin maailman alkutuli.

Tulen pitää palaa yhtäjaksoisesti kolme vuorokautta. Tulessa poltetaan aina välillä katajaa ja tervaa, joiden savu puhdistaa aluetta. Terva, Väinämöisen hiki, kuvastaa tämän luojajumalan läsnäoloa. Katajan savu taas tuo paikalle katajan hyväntahtoiset ja väkevä voimat. Tulta vartioidaan koko ajan. Valkeaa vartioivat ovat valmistautuneet koitokseen puhdistautumalla saunassa. Paikalla he käyttäytyvät mahdollisimman kunnioittavasti haltijaa kohtaan; minkäänlaista riitelyä ei sallita, pyhitetylle alueelle ei jätetä roskia, eikä kukaan tee siellä tarpeitaan. Valkeassa ei polteta muuta kuin puuta ja tulta kohdellaan muutenkin kuin kunniavierasta – siihen ei esimerkiksi syljetä, eikä tulen ylitse astuta. Vartijat lukevat joitakin karkotussanoja päivittäin.

Kolmen päivän aikana valitaan alueelta paikka – käytännössä puu tai kivi – jonka ääressä haltija haluaa itseään muistettavan. Paras vaihtoehto on pyytää haltijaa näyttämään unessa toivomansa asuinpaikka. Sen jälkeen haltijalle luvataan milloin ja miten (esimerkiksi joka kekri maidolla leivällä) häntä tullaan muistamaan. Kun tulta on poltettu tarvittavan kauan, annetaan valkean hiipua hiljalleen sammuksiin.

Paikalle kootaan tarvittavat rakennelmat, kuten aidat ja alttarit. Jos kyseessä on asuintalo, niin kotialttari kootaan luonnollisesti rakentamisen lopuksi valmiiseen taloon. Rakennelmien on tarkoitus kuvata kosmosta, siksi uhripaikka voidaan jakaa “vähemmän” pyhiin ulkoreunan alueisiin sekä kaikkein pyhimpään keskukseen, jossa puu tai erikseen valmistettu pylväs seisoo maailmanpylvään, sammon, kuvana. Paikalle määritellään selkeät sisääntuloreitit, joiden varteen asetetaan ulkopuolisilta voimilta suojaavia symboleita, esimerkiksi virolaisten hiisien tapaan kaivertamalla ne oviaukon kohdalle erilliseen lautaan.

IV. Lähteitä

Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto
Matti Waronen, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla
Mircea Eliade, Ikuisen paluun myytti. Kosmos ja historia
Unelma Konkka, Ikuinen ikävä. Karjalaiset riitti-itkut
Uno Harva, Suomalainen muinaisusko

Kaikki blues-diggarit tietävät Robert Johnsonin legendan. Kerrotaan, että nuorena kuollut Johnson myi sielunsa paholaiselle tienristeyksessä tullakseen maailman parhaaksi muusikoksi. Ja sellainen hänestä monien mielestä tulikin. Amerikkalaisessa kansanperinteessä onkin annettu neuvoja maagisen hyvää soittotaitoa halajaville muusikoille. Ota kitarasi mukaan, sanottiin, ja mene hieman ennen keskiyötä tienristeykseen. Näppäillessäsi kitaraa paikalle saapuu iso musta mies. Anna hänen ottaa kitarasi ja soittaa sillä. Kun musta mies lopulta antaa kitaran takaisin, osaat soittaa mitä tahansa ikinä haluatkin. Mutta muista – sielusi on nyt hänen omaisuuttaan.

Joidenkin arvioiden mukaan tämä demoninen musta mies ei olekaan kristillinen paholainen, vaan afrikkalaisjuuristen uskomusperinteiden Papa Legba. Legba on kujeileva jumala (trickster), joka hallitsee sisäänkäyntejä ja tienristeyksiä. Henkisellä tasolla Legba on viestinviejä ja välittäjä ihmisten ja henkimaailman välillä. Vain Legban luvalla kuolevaiset saavat yhteyden jumalallisiin voimiin; hän avaa ja sulkee tuonpuoleisen portit. Legban hahmo tunnetaan afrikkalaisten diasporan seurauksena Karibian alueiden kansanperinteissä ja neworleansilaisessa voodoossa sekä syvän etelän kansanuskomuksissa. Tätä perua lienee Robert Johnsonin legendakin.

On syytä huomata, että tienristeys on merkittävä paikka muissakin kuin pelkästään afrikkalaisjuurisissa perinteissä. Tienristeyksen symbolinen merkitys vaikuttaa olevan sen tavassa yhdistää ihmisten ja jumalten maailmat toisiinsa. Ei siis ihme, että tuonpuoleiseen viestejä vievää Legbaa mennään tapaamaan juuri tienristeykseen. Eikä Legba ole ainoa, joka siellä ihmisiä odottaa. Moni suomalainenkin on varmasti matkoilla ollessaan nähnyt kolmen tien risteyskohtiin pystytettyjä Neitsyt Marian alttareita. Näitä kynttilöiden, kukkien ja pienten paperilappusten koristamia alttareita näkee varsin yleisesti katolisissa maissa.

Kuten ehkä jo arvasittekin, maagisia tienristeyksiä esiintyy myös suomalaisessa perinteessä. Esimerkiksi eräässä tai’assa parannetaan maidottomaksi kirottua lehmää käskemällä pahoja voimia poistumaan ja komentamalla lehmää “hakemaan maitonsa manalta”. Kyse on siis eräänlaisesta vaihdosta henkimaailman kanssa: pahat henget käsketään takaisin tuonpuoleiseen ja maito haetaan sieltä pois. Tai’assa tämä symbolinen “palautus” suoritetaan kouriintuntuvalla tavalla juuri kolmen tien risteyksessä.

Jos lehmästä katoaa maito, niin on lehmä vietävä maakivelle eli alakivelle. Sitten otetaan kolme pohjaeli pintapärettä (pohjapäreiksi sanotaan juuri puun kaarnan alta kiskottuja päreitä), uuniluuta ja kolme veistä, jotka sidotaan nippuun ja pistetään tuleen. Lehmä kierretään sillä kahdesti myötäpäivään ja kerran vastapäivään, loihtien:

Veitset otetaan pois roihdusta, ja palavat päreet sekä uuniluuta viedään kolme tien risteykseen ja heitetään vasemman olan yli.

Joiden kansanuskomusten perusteella myös Suomessa tienristeyksiin on menty tapaamaan henkimaailman vieraita. Esimerkiksi Ulvilassa oli tapana kävellä varhain laskiaisehtoona kattojen ja kivien päälle sekä tienristeyksiin henkiä näkemään. Lisäksi ainakin yhden uhripaikan tiedetään sijainneen kolmen tien risteyksessä. Kuhmoisten Puukkosten kylästä tallennetun perimätiedon mukaan erään suuren mäen vierellä kolmen tien risteyksessä oli vanha uhripaikka, jossa uhrattiin metsän jumalalle. Legenda kertoo, että Kuhmoisten ensimmäinen (sittemmin tuhoutunut) kirkko rakennettiin keskiajalla juuri tuolle paikalle.

Uhrien antaminen jumalalle kolmen tien risteyksessä sopii mielestäni hyvin yksiin lehmäloitsussa kuvattuun (ja siis maailmanlaajuisesti tunnettuun tapaan) tapaan käsittää tienristeydet nimenomaan ihmisten ja henkimaailman välisen yhteyden paikaksi. Toisin sanoen, kolmen tien risteys on eräänlainen sisäänkäynti tuonpuoleiseen. Yhtymäkohdat suomalaisen, afrikkalaisen, amerikkalaisen ja katolisen kansanuskon kesken ovat tässä suhteessa varsin hienoja. Kolmen tien risteyksessä kohtaavat Papa Legba, Neitsyt Maria, Tapio ja Robert Johnsonin haamu.

Esitän tässä kirjoituksessa joitakin huomioita nimen antamisesta kansanperinteen valossa. Tarkoitukseni on kuvata nimeämistä tapahtumana, en keskity tässä yhteydessä kertomaan yleisemmin nimistä, niiden merkityksistä tai valitsemisesta, niin mielenkiintoista kuin se olisikin. Olen näitä aiheita sivunnut jonkun verran eräässä aikaisemmassa kirjoituksessa.

Ensimmäisen hampaan puhkeamista on Suomessa pidetty merkkinä siitä, että lapsi on saanut suojelushaltijansa eli haltijasielun. Haltijasielulla selitettiin muun muassa ihmiskohtaloiden erilaisuutta, ihmisen onnea ja menestystä sekä voimakkaiden persoonallisuuksien kuten samaanien ja tietäjien henkisiä kykyjä; vahvalla ihmisellä oli voimakas haltija. Mutta ennen suojelushaltijan saamistakin lapsen piti osoittaa kestävyytensä. Muinaisaikoina lapsen selviäminen hengissä ensimmäisen hampaan puhkeamiseen oli todiste siitä, että vastasyntyneellä oli riittävästi elinvoimaa ja avuttomuudestaan huolimatta lapsi oli kyennyt vastustamaan maailman vihamielisiä voimia. Saavutus antoi lapselle ikään kuin oikeuden tulla hyväksytyksi suvun jäseneksi. Asiaa voidaan ajatella hieman toisellakin tapaa. Suvun kantavanhempia edustavan suojelushaltijan saapuminen lapsen elämään oli eläville merkki siitä, että tuonpuoleisen voimat olivat hyväksyneet vastasyntyneen osaksi elävien ja vainajien muodostamaa suvun kokonaisuutta.

Uuden aseman myötä lapsi sai myös sen ulkoisen tunnuksen: nimen. Nimi valittiin tietenkin ennen varsinaista nimeämistä, mutta vanhemmat varoivat lausumasta nimeä ennen kuin lapsi sai suojelushaltijansa, sillä nimen lausumisen uskottiin voivan kiinnittää vihamielisten voimien huomion lapseen. On huomionarvoisaa, että tämä luultavasti ikivanha tapa elää Suomessa nykypäivänäkin. Monet vanhemmat eivät halua paljastaa ulkopuolisille lapselleen valittua nimeä ennen ristiäisiä. Nykyisin ihmisten syyt nimen salailuun liittyvät tosin useimmiten muihin seikkoihin kuin henkimaailman harhauttamiseen.

Virossa, mahdollisesti Suomessakin, on ollut tapana ripustaa lapsen kaulaan ensimmäisen hampaan puhkeamisen johdosta suden tai hevosen hammas tai koristehelmiä taikka muu amuletti. Myöhempinä aikoina tapaa on selitetty sillä, että eläinten hampaiden ansiosta lapselle kasvaa vahvat omat hampaat. Toive vahvoista hampaista on varmasti ikivanha, mutta tavan alkuperäinen merkitys on kuitenkin todennäköisesti ollut laajempi; kaulakoru on ollut symboli lapsen elinvoimalle. Suojelushaltijan, nimen ja amulettinsa saanut lapsi ei enää ollut täysin avuton vihamielisten voimien edessä.

Kansantarinoissa kerrotaan, että ennen hampaan puhkeamista (tai myöhemmissä tarinoissa ennen lapsen kastamista) pahantahtoiset henget saattavat vaihtaa lapseen sielun tai koko lapsen vaihdokkaaseen. Virossa vaihdokkaita kutsuttiin piruiksi. Vaihdokas poikkesi tavallisesta ihmislapsesta, hän oli hidasälyinen tai oudon näköinen. Tarinoiden viesti on selvä: ennen haltijasielun saamista ja ihmissuvun osaksi tulemista vastasyntyneen minuus oli hataralla pohjalla. Nimetön pienokainen häilyi jossain tuntemattomien voimien ja ihmisyhteisön rajamailla. Vasta nimen antaminen ja suvun jäseneksi pääseminen vakiinnutti ihmisen minuuden niin sosiaalisella kuin henkimaailmankin tasolla.

Suomalaisten ja virolaisten tapana on ollut pestä ja vihtoa lapsi saunassa hampaan puhkeamisen jälkeen. Sauna onkin ollut tärkeässä osassa itämerensuomalaisten kansojen siirtymäriitteissä. Lapset synnytettiin saunan lämmössä, joten saunan autereinen utu on ollut lukemattomien sukupolvien ajan vastasyntyneen ensimmäisen kokemus maailmasta. Ennen avioliittoon astumista morsiamen hedelmällisyyttä ja avio-onnea parannettiin saunassa vihtomalla. Eräissä paikallisissa tavoissa on viitteitä siitä, että muinaisina aikoina pariskunta olisi vihdottu yhdessä ennen häitä. Maailmasta myös poistuttiin saunan kautta. Vainajien kalmot pestiin saunassa, jossa ne toisinaan vielä vihdottiin viimeisen kerran. Vihta annettiin vainajan mukaan viimeiselle matkalle. Ruumiin viereen hautaan asetettiin toisinaan myös viinapullo – tuliaisiksi jo Manan majoille menneille.

Mutta palataan ensimmäisen hampaansa saaneen lapsen vihtomiseen. Toimituksessa lapsi siis vihdottiin koivuvihdalla. Joidenkin kertomusten mukaan vain pienokaisen jalkapohjat ja takapuoli vihdottiin. Vihtomisen lisäksi lapsi myös pestiin rituaalisesti. Useisiin kulttuureihin kuuluvat erilaiset rituaalipeseytymiset, koska vettä on pidetty elämän lähteenä. Kastautuessaan veteen ihminen puhdistuu synneistään ja on valmis puhtaaseen elämään. Saunassa pestävän lapsen kohdalla vesi edustaa elämän aloittamista.

Syvemmin tarkasteltuna veden symboliikkaan kuuluu monissa myyteissä ajatus vailla muotoa olemisesta ja kuolleiden maailmasta. Elämällä on aina jokin muoto. Elämään astuminen on muodon saamista, syntymistä johonkin ruumiiseen, ja elämästä poistuminen on tuon muodon menettämistä. Myyteissä elämää edeltävää ja sitä seuraavaa tilaa hallitsee usein vesi muodossa tai toisessa. Elävien ja kuolleiden maailmat erottaa Tuonen virta, vainajalaan pääsee järven pohjasta, suonsilmästä tai lähteen läpi sukeltamalla. Ja ennen maailman luomista oli vain pimeydessä lainehtiva alkumeri. Lisäksi kansanuskomusten mukaan sielu pesee itsensä ennen poistumistaan tästä maailmasta. Tämän takia kuolevan ihmisen viereen asetettiin lasillinen vettä. Uskottiin, että kuoleman hetkellä vesi värähtelee, kun sielu pesee itsensä ennen katoamistaan tuonpuoleiseen. Sielu poistuu siis elämästä, sen muodosta eli ruumiista, veden kautta. Samaan tapaan voidaan ajatella, että haltijasielun asettuminen ihmislapseen tapahtuu rituaalisessa puhdistautumisessa pyhän veden kautta.

On mahdollista, että lapsia on alun alkujaan kastettu pyhissä lähteissä tai ukonilmalla vesisateessa, mutta papiston paheksunta on siirtänyt riitin saunan rauhaan. Eräs viite edellisestä on se, että kasteveden sekä lapsen riittisaunan pesuveden valmistamiseen on liittynyt joitakin nähtävästi pakanallisia tapoja. Joskus veteen on laitettu hiilenpaloja, jotta lapsi kestää paremmin vaikeuksia elämässä, sekä hopeaa kolikoista ja kultaa vanhempien sormuksista. Nämä veden ”taiallistamisen” tavat viittaavat siihen, että muinoin toimitus on suoritettu nimenomaan pyhällä vedellä.

Kokonaisuudessaan itämerensuomalaisten kansojen muinaiset nimeämisriitit lienevät olleet samankaltaisia kuin venäläisten vastaavat. Esikristillisellä Venäjällä pienokainen tuotiin järvelle tai joelle puisessa kaukalossa, jossa hänet pestiin, kapaloitiin ja hänelle annettiin joko vanhempien tai suvunvanhimman keksimä nimi, usein jonkun kunnioitetun esivanhemman tai kansallisen sankarin mukaan. Samalla myös tietäjät lukivat maagisia loitsuja karkottaakseen pahat henget ja ennustivat pienokaisen tulevaisuutta. Itämerensuomalaisten osalta voidaan lisätä, että toimitus on mahdollisesti tapahtunut pyhän veden äärellä – ja myöhempinä aikoina saunassa. Ja että siihen on kuulunut rituaalinen vihtominen. Vielä ansaitsee tulla mainituksi Suomesta ja Virosta tunnettu tapa tuoda ristiäisiin nimen saaneelle lapselle hammasrahaa eli vihtarahaa.

Näiden tietojen pohjalta on varsin yksinkertaista kuvitella mahdollinen suomenuskoinen nimeämisriitti. Se tapahtuu saunassa, jonka pesässä on ehkä poltettu pahaa karkottavaa katajaa ja Väinämöisen hikeä eli tervaa. Sauna pyhitetään loitsulla, vaikkapa näillä sanoin:

Löyly poika Auterinen,
Auterettoman tekemä.
Hiki vanhan Väinämöisen,
Herran hengestä hyvästä
Tule tänne tarvitahan,
Apuvasi huuvetahan,
Tekemähän terveyttä,
Rauhoa rakentamahan,
Ennen päivän nousemista,
Koin jumalan koittamista!
Saata sauna lämpimäksi,
Kivet löylyn lyötäväksi
Puuhusilla puhtahilla!

Pienokainen tuodaan saunaan. Riittiin osallistuvat laulavat lapsen tulevasta onnellisesta elämästä. Loitsija vihtoo hyvin kevyesti lasta koivuvihdalla ja lausuu jotain suojelevia loitsuja. Otetaan esiin pyhä vesi, joka on uhrilähteen haltijalta ostettua tai mahdollisesti ukkosmyrskyssä kerättyä vettä, johon on vielä vuoltu hieman hopeaa ja upotettu hiilenpaloja. Loitsija pesee lasta vedellä ja lukee lisää onnea tuovia loitsuja. Lapsen nimi sanotaan nyt ääneen ensimmäisen kerran ja hän saa amuletin, joka kuvastaa hänen elinvoimaansa ja luonnettaan. Lapsesta tulee osa sukuaan, jonka sielullisia kantavanhempia jumalat ovat. Veden elementti, sauna ja terva yhdistävät lapsen ihmissuvun kantaisään, Väinämöiseen. Ihanteellisissa olosuhteissa nimeäminen tapahtuisi tietenkin auringon paistaessa ukonilman aikaan, sillä vanhan sanonnan mukaan silloin ”kastetaan Perkeleen lasta”.

Lähteet
Matti Sarmela, Perinneatlas
Mircea Eliade, Pyhä ja profaani
Suomi-Venäjä-Seura, Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää
Ülo Valk, The Significance of Baptism in Estonian Folk Belief
Matti Waronen, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla

Kuun vaiheiden vaikutus ihmiseen ja luontoon on keskeisiä suomalaisia kansanuskomuksia. Kuun vaiheiden mukaan ovat työnsä ajoittaneet niin kansanparantajat, maanviljelijät kuin metsätyömiehetkin. Kuusta on katsottu ennen vanhaan – ja miksei nykyäänkin – niin polttopuun kaatopäivät kuin kylvöt ja istutuksetkin. Anne Pöyhönen on koonnut kiitettävästi vanhan kansan kuutietoa kirjaan Ylä ja alakuu – ajoituksen taito suomalaisessa kansanperinteessä (2006).

Jos pohdimme kuun uskonnollista merkitystä muinaissuomalaisille, niin esille nousee eräs seikka, joka on epäsuorasti läsnä kuuhun liittyvässä kansanomaisessa uskomusperinteessä, nimittäin kuun vaikutus ihmisen kohtaloon. Kuutar, kuun jumala, vaikuttaa olevan jollain tavalla tekemisissä ihmisten kohtalon kanssa. Asia vaatii kuitenkin hieman selvennystä. Aloitetaan taustoittaminen maailmaan utuiseen alkuhämärään sijoittuvasta Ison tammen synnystä. Tämä suomalaisen perinteen keskeinen runokertomus alkaa kuvauksella kolmesta tai neljästä neidosta, jotka lähtevät niittämään heinää.

Oli ennen nel’l'ä neittä
koko kolme morsienta
lähetih hyö heinän niittoh,
eli korttehen koruh.

Runon virolaisessa versiossa samat neljä neitoa lähtevät harjaamaan merta kultaisella luudalla tai kampaamaan sitä kultaisella kammalla. Kansanrunoudentutkija Matti Kuusen mukaan neidot ovat samoja kuin itämerensuomalaisessa runoissa esiintyvät neljä kutojaneitoa. Nämä neljä kutovaa neitoa tapaamme esimerkiksi tunnetussa virolaisessa regilaulussa.

Mis seel sormukse sisessa?
Neli noorta neitsikesta:
üks seel kuab kuldavööda,
teine vaalib vaskivööda,
kolmas poomib pollesida,
neljas nutab noorta miesta.

Virolaisen tutkijan Aado Lintropin mukaan runoissa annetaan ymmärtää, että nämä neljä neitoa ovat taivaallisia olentoja Seulasten tähtiryhmässä maailmanpuun latvassa. Seulaset on useimmiten virolaisessa kansanomaisessa tähtitieteessä esiintyvä tähtijoukko. Seulasista mitattiin aikaa, ennustettiin vuodenaikojen säitä ja viljasadon onnistumista. Seulasten kutojaneidoilla tuntuu siis olevan yhteys tulevaisuuden ennustamiseen ja sitä kautta ihmisten kohtaloon. Ei ole siis yllättävää, että kansanperinteen tutkijat ovat Lintropin mukaan verranneet Seulasten neitoja kreikkalaisen ja skandinaavisen mytologian kohtalottariin, joiden tehtävänä oli kehrätä ja katkaista ihmisen elämänlanka.

Lintropin mukaan eräässä Inkeristä tallennetussa runoversiossa taivaallinen kutojaneito yhdistetään suoraan ihmisen kohtaloon ja ajatukseen elämänlangasta. Runossa mainitaan neljän neidon sijasta enää vain yksi neito, jonka kerrotaan ”kutovan kultakangasta” ja ”helskyttävän hopeaista” kirjokannen alla. Yksi neidon kutomista langoista katkeaa ja neito purskahtaa itkuun.

Mikä kirjokannen alla?
Neitoi kirjoikannen alla.
Mitä neitoi tekköö?
Kultoikangasta kuttoo,
hopeaista helkyttää.
Taittui yksi kultoilankoi,
helähtyi hoppealankoi,
neitoi täytyi itkömään.

Runo jatkuu kuvauksella siitä, miten tytön kyyneleet valuvat pitkin hänen poskiaan ja putovat rintaneulalle. Eräissä runoversioissa tytön valuvista kyynelistä syntyy kolme jokea, joista muodostuu kaksi tai kolmea mäkeä. Mäelle kasvaa kolme koivua ja koivun latvassa kukkuu kolme käkeä. Runossa kerrotaan, että käki kukkuu sille ihmiselle, jota kohtalo odottaa. Yhteys langan katkeamisen ja ihmisen kohtalon välillä on siis sangen ilmeinen. Inkeriläisessä runossa kutojaneito yhdistetään Päivättäreen ja Kuuttareen: hänen sanotaan olevan Kuuttaren tytär.

Ajoi Kuutarmoin kujalle,
Päivöttären tanhavalle
Kuuttarin tytär kuttoo,
kultoikangasta kuttoo,
hopiaista helkyttää.
Taittui yksi kultoilanka,
helkähti hoppiialanka.
Täytyi neitoi itkemää.
Itki neitoi, kyynel vieri
punaisille poskillee,
heleille helmoillee,
vielä vieri helmoiltaa
suuren varpaan nennää

Meillä on siis ihmisten elämänlankoja kutova taivaallinen neito (tai neitoja), joka yhdistetään sekä Seulasiin että kuuhun. Seulasten merkitys kohtalon kannalta on helppo ymmärtää. Tähtiryhmä on ollut virolaisille, mahdollisesti muillekin itämerensuomalaisille kansoille, taivaankannen tärkeimpiä kohteita joista tulevaisuutta ja kohtaloa on ennustettu.

Mutta miksi neitoa sanotaan Kuuttaren tyttäreksi? Tämäkin yhteys on symbolisesti luonteva. Tunnettu uskontotieteilijä Mircea Eliade huomauttaa teoksessaan Pyhä ja profaani, että kuulla on ollut muinaisille ihmisille paitsi tärkeä käytännöllinen merkitys ajanlaskun apuna, niin myös suuri symbolinen merkitys elämän kiertokulun kuvastajana. Tämä siksi, että kuu kokee kiertonsa kuluessa ikuisen elämänkierron: syntymän, kuoleman ja uudelleensyntymisen. Muinainen ihminen huomasi maanpäällisten asioiden heijastelevan kuun syntymisen ja kuolemisen sykliä. Juuri tähän perustuu uskomusperinne kuun vaiheista asioita “lisäävinä” tai “vähentävinä”. Lisäksi Eliade huomauttaa, että kuuhun yhdistyy maailman uskomusperinteissä kutomisen, kohtalon, elämänlangan ja kuoleman symboliikkaa.

On siis varsin luontevaa, että itämerensuomalaisen perinteen ”kohtalon neito” on kuun tytär. Ihmisten kohtalot kudotaan taivaissa kirjokannen alla, maailmanpylvään tai maailmanpuun latvassa, missä neito kutoo hopeisia elämänlankoja kultakankaaseen. Lopputuloksena hopealangoista syntyy kaiken elämän kuva, ihmisten yhteenkudottujen kohtaloiden kokonaisuus. Kun neito vahingossa katkaisee elämänlangan, hänen kyynelensä valuvat kolmeksi joeksi, kolmeksi mäeksi ja kolmeksi niiden laella kasvavaksi koivuksi. Koivun latvassa kolme käkeä kukkuu kohtalonmerkiksi ihmiselle, jonka hopealanka on katkennut.

Koska Kuutar ja hänen tyttärensä vastaavat ihmisten kohtalosta, on luonnollista, että suomensukuiset kansat ovat pitäneet uudenkuun aikaa sopivana hetkenä pyytää taivaista hyvinvointia ja onnea tulevaisuutta varten. Mervi Naakka-Korhosen mukaan eräs sukukansojen vanha tapa on tervehtiä vuoden ensimmäistä uutta kuuta ja toivoa hyvinvointia, vaurautta ja onnea. Udmurtit ottavat uudenkuun nähdessään lakin päästään ja sanovat: »Inmar (taivaanjumala) antakoon terveyttä!». Samanlaista tapaa ovat Naakka-Korhosen mukaan noudattaneet muun muassa muinaissuomalaiset, virolaiset, ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset. Hyvä tapa varmasti olisikin muistaa kohtalotarta uudenkuun aikaan. Seulasten neitoa voisi ehkä pyytää kutomaan varmoin sormin ihmisen oman hopealangan sopusointuun lukemattomien muiden elämänlankojen kanssa.

Lähteet

Aado Lintrop, The Great Oak, The Weaving Maidens and the Red Boat, Not To Mention a Lost Brush
Anne Pöyhönen, Ylä ja alakuu – ajoituksen taito suomalaisessa kansanperinteessä
Mervi Naakka-Korhonen, ”Kuu ja terveys”. Artikkeli teoksessa Eija Stark ja Laura Stark (toim.) Kansanomainen ajattelu
Mircea Eliade, The Sacred and the Profane

Kuvailen tässä artikkelissa suomenuskon vuotuisjuhlat niin kuin minä ne koen. Pohdinta on jatkoa aikaisemmalle kirjoitukselle, jossa kävin läpi kansanuskon juhlapyhiä. Aiempi ajastaika on kansanperinteellinen, tulkintaa välttävä tietopaketti, jota tämänkertainen mytologis-tulkinnallinen kirjoitus pyrkii täydentämään.

Kirjoituksesta saa vapaasti ottaa tai olla ottamatta vaikutteita. En yritä vakuuttaa ketään tämän kalenterin paremmuudesta tai oikeellisuudesta. On kuitenkin hienoa, jos jollekulle tarttuu tästä kirjoituksesta matkaan jotain arvokasta. Koen tällaiset maailmankuvalliset kysymykset siten, että ihmiset keräävät elämässä onnensa sirpaleina matkalta ja rakentavat niistä enemmän tai vähemmän onnistuneesti jotain eheää ja kestävää.

Tosiasiallisempaa tietoa kansanperinteestä on saatavilla juurikin aiemmassa ajastaika-artikkelissa. Suosittelen tutustumaan etenkin ensimmäisen artikkelin lähdekirjallisuuteen. Minulta voi myös kysyä, jos jokin kohta tai maininta kalenterissa jää askarruttamaan.

Alkusanat

Eli joitain maailmankuvallisia huomioita kalenterin takana…

Jo useiden vuosisatojen ajan länsimainen sivilisaatio on rakentunut kehityksen idean varaan. Kehityksen idea vaatii toimiakseen lineaarisen aikakäsityksen. Lineaarinen ajattelu tarkoittaa, että historialla on sekä alku että tulevaisuudessa sijaitseva huipentuma, jota kohti koko maailma ja ihmiskunta vääjäämättä kulkee, ja joka antaa historialle sen koko merkityksen. Huipentuma voi olla kommunistinen utopia tai edistyneen teknologian mahdollistama maanpäällinen paratiisi. Olennaista on, että historia kulkee vääjäämättä kohti jotain tulevaisuudessa häämöttävää. Kehitys tarkoittaa, että historia nähdään kasaantuvien ajallisten vaiheiden sarjana, jossa viimeisin vaihe on aina edeltäjiään parempi. Kehitys on väistämätöntä, välttämätöntä ja peruuttamatonta.

Otetaan esimerkki: elämä on nyt parempaa kuin 1800-luvulla, sanotaan. Tällainen kehitys on kuulemma ollut luonnollista ja väistämätöntä, emmekä voi palata enää vanhaan. Kukaan ei voi pysäyttää kehitystä. Huominen tulee aina olemaan parempi kuin eilinen. Vaihtoehtoisissa dystooppisissa visioissa kehitysusko käännetään peilikuvakseen: kuljemmekin hyvästä kohti katastrofaalisen huonoa maailmaa. Mutta tällaistenkin kauhukuvien takana piilee sama viivamainen lineaarinen ajattelu maailman kohtalosta.

Kehitysoptimismista seuraa ajatus, että maailmaa voidaan muuttaa ja sitä tulee muuttaa, siis kehittää huonosta kohti parempaa ja tehottomasta kohti tehokkaampaa. Samalla ihminen ottaa itselleen paikan luonnon suvereenina valtiaana, joka haluaa alistaa luonnon täydelliseen kontrolliinsa. Luontoa ei nähdä arkaaisille kulttuureille ominaiseen tapaan kunnioitettavana ja palvottavana mysteerinä, vaan hiottuna mekaanisena koneistona, jonka hienovaraiset yksityiskohdat tulee paljastaa valvottujen tieteellisten kokeiden avulla.

Koska tieteellinen tieto on kumulatiivista, niin tietomme kosmoksen »mekaniikasta» kasvaa jatkuvasti. Tämä on johtanut huikeaan tieteellisen ja teknologiseen kehityksen, jonka teknologinen seuraus tämäkin sivusto kiistattomasti on. Mutta miten tämä aatehistoria liittyy suomenuskoiseen kalenteriin? Siten, että muinaissuomalainen ajattelu ja elämäntapa ovat monessa mielessä vastakkaisia modernille lineaariselle ajattelulle ja luontokäsitykselle. Tästä johtuen myös muinaissuomalainen näkökulma vuodenkiertoon on länsimaisesta ajattelusta poikkeava.

Kaksi keskeistä eroavaisuutta lineaarisen kehitysajattelun ja muinaissuomalaisuuden välillä ovat suhde luontoon ja suhde perinteeseen. Kehityksen näkökulmasta luonto on aina jotain alistettavaa ja kontrolloitavaa, ei koskaan pyhää sanan varsinaisessa merkityksessä. Traditio taas nähdään järjen ja kehityksen esteeksi. Ja vaikka kehitysuskon järkevyyttä onkin kritisoitu rajusti länsimaissa viime vuosikymmeninä, niin yhä sangen yleisesti ajatellaan, että ihmisyksilön “vapaus” kasvaa sitä suuremmaksi, mitä kauemmaksi luonnon ja tradition siteistä hän onnistuu irrottautumaan.

Tarkoituksenani ei ole syventyä kehitysuskon tai sitä vastaan esitettyjen kritiikkien yksityiskohtiin. Tämän kirjoituksen kannalta on olennaista tietää, että suomenusko on luonteeltaan modernista länsimaisesta ajattelusta poikkeavaa. Tämä on väistämätöntä, sillä suomenusko on sekä traditionaalinen uskonto että luonnonuskonto. Suomenusko on ihmisen, luonnon ja tradition siteiden pyhittämistä ja niille omistautumista. Tällainen ajattelu ei ole edellä kuvailluista syistä johtuen mahdollista kehitysuskon ja lineaarisen aikakäsityksen viitekehyksessä. Ihmisen, tradition ja luonnon suhde on ymmärrettävissä syvällisellä tasolla vain silloin, jos omaksutaan luonnonuskonnoille ominainen tapa tarkastella maailman ja ajan olemusta.

Luonnonuskonnoissa – ja ehkä uskonnollisessa ajattelussa yleismaailmallisestikin – aika jakaantuu kahteen kerrokseen: myyttiseen aikaan ja maalliseen aikaan. Näistä myyttinen aika on aina maallista väkevämpi ja tärkeämpi, se on maailman alkuhämäriin ajoittuva jumalten aika. Myyttisellä ajalla jumalten teot antoivat maailmalle ja sen asioille muodon ja merkityksen. Myytit selittävät, miksi luonto ja ihmismieli ovat sellaisia kuin ne ovat. Lineaarisen aikakäsityksemme valossa tällainen ajattelu vaikuttaa kuitenkin kummalliselta ja taikauskoiselta.

Luonnonuskontojen aikakäsitys ei kuitenkan ole lineaarinen, vaan maailma rakentuu muuttumattoman myyttisen ytimen ympärille, jota aika kiertää ikuisena spiraalina. Luonnonuskoiselle jumalten aika ei ole luoksepääsemättömään menneisyyteen kahlittu ajanjakso. Päinvastoin, se on maailman pinnan alla vaikuttava muuttumattomuuden ja ikuisuuden taso, joka ohjaa maailman muutosta. Muutos toistaa jumalten aloittamia syklejä: myyttisen ajan tapahtumat toteutuvat maailman rytmeissä aina uudestaan ja uudestaan.

Kosmos on elävä kokonaisuus, joka syntyy jumalten käsistä. Luonnon rytmit ilmentävät jumalallista järjestystä, sopusointua, pysyvyyttä ja hedelmällisyyttä. Luonnonuskoinen ei ajattele ihmistä luonnon herraksi tai alistajaksi, vaan sen osaksi. Harva kaikkein maallistuneinkaan ihminen on täysin turta luonnon ihmeiden edessä. Tämän tunteen taustalla häilyy modernin ajan hälyssä heikentynyt alkuvoimainen kokemus luonnon pyhyydestä. Luonto ei ole luonnonuskoiselle koskaan pelkästään “luonnollista”, vaan sillä aina uskonnollista merkitystä. Luonto, koko kosmos, ilmaisee aina jotain itseään suurempaa ja ikiaikaista, se ruumiillistaa jumalallisen.

Luonnonuskonnon näkökulmasta ihminen on luotu osaksi luontoa, joten kaikki aito edistys voi tapahtua voi luonnonkierron mukana, sopusoinnussa jumalten kanssa. Ihmisen elämänlaatua ei silloin mitata maallisen edistyksellisyyden tai takapajuisuuden kriteereillä, vaan sillä perusteella, miten lähellä hän on alkuperäistä jumaluutta. Tällaisessa ajattelussa elämän vuotuiskierto on luonnon rytmeihin sulautumista ja sen ruumiillistaman jumaluuden kokemista.

Luonnon rytmien jaksottama aika ei ole tasapaksua virtaa. Toiset hetket vuodenkierrossa ovat toisia pyhempiä. Vuodenkierron rytmeissä on sellaisia merkkipäiviä, jolloin myyttisen ja maailmallisen tason väliset rajat katoavat hetkeksi ja ihminen pääsee kosketuksiin ikuisen pyhän kanssa sen puhtaassa muodossa. Tällaisella pyhällä hetkellä maailma jumaluus on tavallista vahvemmin läsnä. Silloin uskonnollinen ihminen elää uudelleen myyttisen ajan tapahtumat. Hän toistaa jumalten teot, sillä näin hän pääsee esikuvallisten jumaltensa yhteyteen, kulkemaan heidän jalanjäljissään kohti kaikkea mikä on puhdasta, alkuperäistä ja pyhää.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Jumalten tekoja toistetaan riiteissä eli pyhissä toimituksissa. Esimerkiksi toukojuhlassa hyötykasvi voidaan istuttaa rituaalisesti pihapiirin multaan. Toimitus tehdään laulaen muinoin toukotöissä toistettua kertomusta sammon ryöstöstä eli vuodenkierron synnystä. Tällä tavoin ihminen saattaa pyhän kertomuksen lihaksi. Hän toistaa jumalten työn elämän synnyttämisessä ja varjelemisessa. Ja toteuttaa sen kautta Väinämöisen toiveen, että sammosta syntyisi »kyntö, kylvö ja kasvu kaikenlainen».

Eräs suomenuskoinen ajastaika

Vuoden alkaminen on minulle muutakin kuin pelkkä päivämäärä. Se on mystinen hetki, jolloin kaaoksen syövereihin suistunut vuosi palaa takaisin alkuperäisen eheyden ja puhtauden löytäneenä. Jokaisen vuodenkierron lopussa turmeltunut vanha vuosi kuolee, mutta se herätetään aina uudelleen henkiin kuin Tuonen virrasta haravoitu Lemminkäinen. Tämä kuvastaa maailmankaikkeuden luonnetta elävänä kokonaisuutena; maailma syntyy, elää ja kuolee. Tämä on sen ikuinen kierto.

Kekri marraskuun alussa on paitsi satovuoden päätösjuhla, myös vuoden kuoleman juhla. Kekri on maailman vääjäämätön suistuminen kaaokseen ja kuolemaan. Kaaosta ja kuolemaa kuvastavat kekriyön pimeydessä vaeltavat vainajien saattueet. Pohjola ottaa silloin vallan, maa ei verso uutta elämää vaan makaa kuolleena, »martaana». Menneen satokauden antimista voidaan kuitenkin vielä nauttia sisällä pirtissä iloisessa seurassa. Kunnioitettujen vainajien vierailua kunnioitetaan hiljaisuudella sekä välttämällä tiettyjä töitä ja askareita. Vainajat saapuvat kekriaattona vanhoille kotopaikoilleen, jossa heille lämmitetään sauna sekä tehdään vihdat. Perheen kylpyajaksi jätetään tupaan ruokapöytä odottamaan näitä »keyrittäriä», jotta he saavat »rauhassa ravita».

Kekrin jälkeen seuraa yhdentoista tai kahdentoista päivän jakoaika. Silloin maailma lipuu eteenpäin pelottavassa kaaoksen virrassa. Uusi vuosi on vielä heiveröinen lupaus ja altis erilaisille kohtalonoikuille. Ihmisten teoilla onkin suuri vaikutus tulevan vuoden onneen. Jakoajan päättyessä maailma syntyy vahvana alkuperäiseen jumalalliseen järjestykseen, kaaoksesta tulee kosmos. Maailmanjärjestyksen kuva on kosmosta koossa pitävä maailmanpylväs, jota tähtitaivaan halki kaartuva Linnunrata, sielujen ja shamaanien tie, kuvastaa. Linnunrata esittää vuoden ensimmäisen puoliskon kulkua. Linnunradan alkupää on idässä, mistä aurinko uuden elämän lähteenä nousee. Alkupää vastaa alkutalvea. Korkein kohta kuvastaa keskitalvea, länteen kaartuva pää taas kevättalvea. Jakoajan lopussa ollaan Linnunradan alkupäässä, uuden vuoden lähteellä, josta siirrytään talven mittaan kohti keskikohdan harjaa.

Uudenvuoden myötä maailma palaa sen alkuperäiseen pyhään, joka pääsi kuluneen vuoden aikana turmeltumaan. Uudenvuoden ensimmäinen kuu on väkevä merkki jumalallisen järjestyksen paluusta. Eräs sukukansojen vanha tapa on tervehtiä vuoden ensimmäistä uutta kuuta ja toivoa hyvinvointia, vaurautta ja onnea. Udmurtit ottavat uudenkuun nähdessään lakin päästään ja sanovat: »Inmar (taivaanjumala) antakoon terveyttä!».

Ensimmäinen suuri juhla kekrin jälkeen on joulu. Joulukuun 20. – 22. päivänä aurinko eli Päivätär kulkee kiertonsa matalimmassa kohdassa ja lepää hetken. Kesäpäivänseisauksen aikaan syntyneen ison tammen latva ulottuu jo taivaalle ja sen oksat levittäytyivät itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Se on niin suuri, että maailma peittyy pimeyteen. Tammelle etsitään kaatajaa. Pahat henget liikkuvat pimeydessä maan päällä, joten koti suojataan loitsuilla ja aurinkopyörillä epätoivotuilta vierailta, »liiemmäisiltä». Kuten kekrinä, myös jouluna »omakuntaiset» vainajat ovat kuitenkin tervetulleita ja onnea tuovia vieraita.

Joulu kestää pesäpäivistä Nuutinpäivään eli tammikuun 13. päivään. Joulu on perhejuhla. Silloin muistetaan kodin- ja maanhaltijoita sekä vainajia. Aattona tuodaan olkia sisälle, kylvetään saunassa ja syödään hyvin. Jouluna kunnioitetaan vierailevia omakuntaisia hiljaisuudella ja työntekoa välttämällä. Heille saatetaan jättää pöydälle vesimalja, jonka viereen asetetaan joulukynttilä palamaan jouluyön ajaksi. Tarkoituksena vesimaljan asettamiselle on se, että henget liikkuessaan saisivat sammuttaa janonsa.

Haltijoille annetaan jouluna – ja muidenkin juhlian aikaan – maistiaisensa juhlaruuista ennen kuin ihmiset niitä syövät. Näin varmistetaan onni ja haltijoiden suopeus jatkossakin. Uhrit asetetaan talon pitämyspuun juurelle. Uhripuu kuvastaa Linnunradan tapaan kosmista maailmapylvästä, se on maailman keskipiste ja ihmisten yhteysväylä jumaliin.

Tammikuun puolivälissä, 13. tai 14. tammikuuta saavutetaan Linnunradan keskikohta, josta alkaa lasku länteen kohti kevättalvea ja kasvukauden alkamista. On sydäntalvi: talvennapa eli harjapäivä. Tällöin talven selkä katkeaa, kun iso tammi kaatuu rytisten ja valo pääsee palaamaan maailmaan. Aivan kuin tästä tiedosta huojentuneena Ohto Otavanpoika kääntää kylkeään talvipesässä. Kevään odotus alkaa, mutta edessä ovat pitkät juhlattomat selkäviikot.

Kevättalven mittaan Päivä palaa voitonriemuisesti takaisin valoaan loistaen. Laskiaisena 16. helmikuuta (päivämäärä virolaisen kalenterin mukaan) Linnunradan laskua kohti kevättä vauhditetaan mäenlaskulla ja taioilla, jotka tuovat paitsi kevään myös onnea ja menestystä ihmisille. Laskiaisena naisten työt on kielletty. Silloin keitetään herneistä tai pavuista rokkaa, lasketaan mäkeä, saunotaan ja syödään uhriateria vainajahenkien kanssa.

Kun kevään ensimmäinen pajunkissa löydetään, vietetään virposunnuntaita. Lapset kulkevat talosta taloon käsissään kirjavilla tilkuilla koristettuja tuoreita pajunvitsoja, virpoja. Talon emännän tavattuaan he virpovat hänelle terveyttä kaikille suomalaisille tuttujen lorujen tahdissa. Virpominen on lastenperinnettä, mutta alkujaan tapahtumalla on luultavasti ollut uskonnollinen merkitys. Oksa on ollut todiste kosmoksen uudelleenluomisesta, se on ollut merkki siitä, että jumalat ovat voittaneet kaaoksen voimat ja kevät on palaamassa takaisin. Vastaavia riittejä tunnetaan maailmalta. Niissä joukko lapsia tai nuoria kulkee näyttämässä kevään ihmettä: ensimmäistä vihantaa oksaa. Meikäläinen virpomisperinne onkin mainio ja säilyttämisen arvoinen tapa.

Suviyöt huhtikuun puolivälissä päättävät talvikauden ja aloittavat vuoden kesäpuoliskon. Kesäkauden – tai oikeammin kevätkauden – ensimmäinen juhla on hela eli toukojuhla. Helan ajankohta on huhtikuun 20. ja toukokuun 20. päivän välillä. Hela on puhdasta iloa saapuneesta keväästä. Luonnonhenkiä kunnioitetaan ulkosalla niityillä, metsissä ja kukkuloilla. Siellä poltetaan onnea tuovia kokkovalkeita, iloitaan ja tanssitaan. Naimattomat naiset käyvät lemmensaunassa ja tekevät lemmentaikoja.

Helalla ei ole suomensuskoisessa kalenterissa tarkkaa päivämäärää, ellei sitä vietetä helatorstaina, mutta tällöin se olisi sidoksissa kristillisen pääsiäisen ajankohdan. Helan ajankohdan nyrkkisäännöksi voisikin ottaa vaikka sellaisen, että hela ajoittuu kevätpäiväntasauksen (19., 20. tai 21. maaliskuuta) jälkeisen toisen täysikuun aikoihin. Siis suurin piirtein välille 20. huhtikuuta ja 20. toukokuuta. Pääsiäisen ajoituksen vanha nyrkkisääntöhän kuuluu, että pääsiäistä vietetään kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina.

Keväisen toukojuhlan aikaan käydään taistelua sammosta. Tarina sammosta voidaan tulkita kertomukseksi siitä, miten vuodenkierto saa alkunsa. Pohjolan emännän kanssa käydyn taistelun lopuksi Väinämöinen toivoo sammosta tulevan »kyntö, kylvö ja kasvu kaikenlainen». Pohjolan emäntä vannoo vastustavansa näitä aikeita. Tämäkin pyhä kertomus toistuu luonnon rytmeissä: keväällä on kasvukausi, kylvön aika ja syksyllä Pohjolan pakkanen saa yliotteen. Satokauden päätteeksi kaaos murskaa kosmoksen, mutta se syntyy aina uudestaan kekrin jälkeen. Vuosittainen kasvukausi on siis jumalten taistelua kuoleman ja kaaoksen voimia vastaan. Jumalten esimerkkiä seuraten ihminenkin voi istuttaa toukokylvönä maahan omat sammonsirpaleensa, ja varjella niiden kasvua ja antaa niiden ravita itseään – ruumiillisesti tai henkisesti.

Kodinhaltijan juhlaa vietetään 23. huhtikuuta. Ihmiset ovat kautta aikain rakentaneet asumuksensa maailmankaikkeuden pienoismalleiksi. Suomenuskoisille läheisin esimerkki on ehkä pohjoisten luonnonkansojen kota, jonka tulisija on maailman keskipiste ja kodan tukikeppi kuvastaa kosmosta tukevaa maailmanpylvästä. Modernilta ihmiseltä tämä käsitys kodin ja kosmoksen yhteydestä on valitettavasti kadonnut. Kodista on tullut puhtaasti materiaalinen objekti, »asumiskone», jolla on useimmiten sentään henkilökohtaista tunteellista arvoa, mutta ei uskonnollista tai kosmista merkitystä.

Suomenuskoisena ajattelen kuitenkin, että jumalat luovat kosmoksen ja ihminen luo vuorostaan kotinsa tuon kosmoksen kuvaksi. Koti on maailmankaikkeus, jonka ihminen rakentaa itselleen jäljitellen työssään jumalia. Kodin sisällä vallitsee järjestys, siellä on maailman keskipiste, joka voi olla tulisija tai kotialttari. Kotipiiri sulkee – maagisessa ja konkreettisessa mielessä – ulkopuolelleen kaaoksen voimat, liiemmäiset ja muukalaiset.

Kodinhaltijan juhlassa talon perhettä ja pihapiiriä suojelevaa kotihaltijaa muistetaan juhlalla. Koti puhdistetaan huolellisesti edeltävänä päivänä. Haltijaa muistetaan uhrilahjalla. Perinteiseen tapaan – osoituksena haltijan kunnioittamisesta – talosta ei saa juhlapäivänä antaa mitään tavaraa pois. Juhlan perimmäisenä tarkoituksena on pyhittää koti ja puhdistaa se väkevään jumalalliseen alkutilaansa.

Toukokuun lopulla, noin 25. päivän tietämissä, vietetään Ukon vakkoja eli Ukon juhlaa. Vakkajuhlassa juodaan juhlaa varten pantua pyhitettyä olutta ja uhrataan Ukolle vakallinen ruokaa. Samalla rukoillaan suotuisaa säätä ja menestystä tulevalle suvelle. Samalla juhlitaan Ukon (taivaan) ja hänen naisensa (maan) pyhä avioliittoa. Salamointi ja sade ukkosen aikaan on avioliiton vahvistus, josta syntyy uusi viljasato – ja uusi elämä. Jumalten liitto hedelmöittää maan. Tämä ensimmäinen ikiaikainen yhtyminen on myös esikuva ihmisten avioliitoille.

Kesäkuun 20. päivän paikkeilla Päivä saavuttaa toisen lakipisteensä: vuoden korkeimman kohdan. Aurinko lepää hetken vuoren onkalossa tai maailmanpuun oksilla. Tämän jälkeen sen liikerata alkaa laskea ja päivänkierron pituus lyhentyä. Päivän ollessa korkeimmillaan siltä rukoillaan terveyttä ja menestystä. Luonnon kasvillisuus saavuttaa samaan aikaan huippunsa. Juhannuksen eli mittumaarin aikaan luonto on vehreimmillään ja maan hedelmällisyys voimakkaimmillaan. Oksat, lehdet ja kukat ovat täynnä hedelmällistä ja myönteistä väkeä, jumaluutta. Niiden sirotteleminen asuinympäristöön tuo hyvää onnea ja kukoistusta.

Juhannuksena koti koristellaan onnea tuovilla lehvillä ja kukilla. Pihamaalle pystytetään maailmanpuun symboliksi kaunis »aattokoivu». Juhannuksena saunotaan, iloitaan ja poltetaan pahaa karkottavia kokkoja. Salaperäisenä juhannusyönä tehdään taikoja maaemon pyhimpien lähteiden luona, ennustetaan tulevaa ja kerätään parhaat parannusyrtit. Keskikesän hekuma sisältää oman kuolemansa siemenet, sillä silloin syntyy tuhkasta iso tammi, jonka lehvästö peittää maan taas hitaasti mutta varmasti syksyiseen varjoonsa.

Kuva: Rada Kaasik.

Heinäkuun puolivälissä vietetään suomenuskoisten keskikesää ja vuoden useimmiten myös vuoden kuuminta aikaa. Karhunpäivä on 13. heinäkuuta. Virolaisessa kansankalenterissa koko heinäkuu on omistettu karhulle, se on »karhukuu». Karhu edustaa minulle suomenuskoisena voimaa ja viisautta. Karhun hahmossa yhdistyvät fyysinen ja henkinen. Karhu on ihmisten sukua, Otavaisten olkapäiltä maahan laskettu jumalanpoika. Kontio on tietäjä ja shamaani, joka jättää joka vuosi ruumiinsa makaamaan transsissa maaemon poveen kaivamaansa pesäkohtuun karhun sielun matkatessa taivaalla ylisessä.

Muinaissuomalaisessa ajattelussa pyhänä pidettyihin eläimiin liitetään usein kyky ylittää eri maailmojen tai todellisuuksien välisiä rajoja. Päänsä veteen kastava joutsen on aliseen vainajien maailmaan näkevä Tuonen lintu. Karhu taas kuuluu yliseen jumalalliseen todellisuuteen niin vahvasti, että vanhoina aikoina ihmiset katsoivat velvollisuudekseen varmistaa peijaisjuhlilla Otavan kaadettuaan, että ruumiinsa maan päälle jättäneen Ohton väkevä sielu pääsi nousemaan kallohongan nokasta takaisin ylös kohti Otavaa. Karhunpäivänä jumalanpoikaa muistetaan uhreilla, riiteillä ja lauluilla.

Villavuona 29. heinäkuuta on maanhaltijan juhla. Juhlan nimi tarkoittaa keritsemätöntä keväistä karitsaa, joka juhlassa ennen vanhaan uhrattiin. Juhlaa vietetään perheen kesken, vain talossa pidempään asuneet saavat siihen osallistua. Pihassa komeilevan, juhannuksena siihen nostetun »aattokoivun» juurelle kaadetaan uhri maanhaltijalle.

Pässinpäivää eli kristilliseltä nimeltään Mikkelinpäivää vietetään 29. syyskuuta. Päivän nimi tulee siitä, että ennen vanhaan silloin uhrattiin lammas tai pässi. Vuodenkierron kannalta päivä on kasvukauden ja kesän lopullinen päätöspiste. Pohjolan pakkanen ja pimeys saa maailmasta yliotteen, kosmisessa mielessä vanha vuosi alkaa suistua kaaokseen. Tällöin kiitetään jumalia ja maanhaltijaa kaikista maan antimista ja menneestä kasvukaudesta. Heille asetetaan kiitosuhri maailman keskipisteessä pitämyspuun luona; sen kautta rukoukset tavoittavat jumalat. Samalla aloitetaan valmistautuminen lokakuun puolivälin talviöiden aikaan alkavaan talvikauteen. Talvi synnyttää mukanaan uuden vuoden.

Usein ihmisten kanssa keskustellessa huomaa, että monilla suomalaisilla on tuskin mitään sidoksia perinnekulttuuriin (aika moni tavis ei ole kuullutkaan vaikkapa kekristä). Olen huomannut ilmiön itsessänikin. Mitä enemmän tiedän suomalaisten heimojen perinnetaidoista, ruokakulttuurista, kansantaiteesta, sosiaalisista tavoista, murteista ja kaikesta muusta sellaisesta, sitä selvemmin sisäistän miten vähän olen aiemmin tiennyt aiheesta. Vielä jokin aika sitten on siis ollut olemassa monivivahteisia traditionaalisia paikalliskulttuureita, joista minulla on enää heiveröinen aavistus. Ja silti – ja tämä on tärkeä pointti – en ole koskaan aikaisemmin kokenut, että olisin luopunut jostain kulttuurisesta perinteestä. Tarkoitan, että kun olen elänyt elämääni tavallisena suomalaisena, niin en ole tullut ajatelleeksi, että sillä “tavallisella suomalaisuudella” on loppujen lopuksi aika vähän yhtymäkohtia siihen perinnekulttuuriin, jonka vielä ennen sotia lapsuuttaan maaseudulla eläneet saivat kokea.

Oma elämäni ei ole vanhan perinnekulttuurin kehitysaskel, vaan kyse on kahdesta lähes täysin erilaisesta kulttuurista. Tämä on aika merkittävä asia. Minun elämäni ei edusta mitään “perinteistä suomalaista kulttuuria”, vaan lähinnä jotain uutta ja enimmäkseen sotien jälkeen syntynyttä rakennelmaa, josta puuttuu suurin osa vanhoista perinteistä ja tiedoista. Kokemukseni kuitenkin on, että suomalaiset harvemmin ajattelevat asiaa näin? Helposti sitä ajattelee lähes itsekään ajatuksiaan tiedostamatta kesällä makkaraa nuotiolla grillatessaan tai talvella jääkiekkoa televisiosta katsellessaan, että tässä on nyt sellaista aitoa suomalaista meininkiä, suorastaan suomalaista perinnettä. Eiväthän ne tietenkään sellaista ole. Aidosti traditionaalinen suomalainen kokemusmaailma on jotain, mihin useimmilla nykyihmisillä on vain hyvin vähän kosketuspintaa.

Harva suomalainen ajattelee, että suomalaiset ovat hylänneet kulttuuriperintönsä, vaikka tosiasiallisesti asia on niin on mitä suuremmissa määrin. Lisäksi suomalaiset eivät ole täysin “eurooppalaistuneetkaan” ja ehtineet kehittämään sivistysvaltioiden kaltaista perinteikästä kaupunkikulttuuria. Suomalaiset ovat tavallaan väliinputoajia. Meillä ei ole enää aitoa agraarista perinnekulttuuria, mutta meillä ei ole myöskään juurikaan perinteikästä kaupunkikulttuuria. Mitä perinteikästä Suomella sitten on? Se on mielestäni hyvä kysymys.

Jos ajatukseni eivät avautuneet, niin otetaan tapausesimerkki: ruokakulttuuri. Suomessa on hyvin vähän aitoa perinteikästä ruokakulttuuria, jollaista on taas runsaasti esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa. Siis sellaista, että vaalittaisiin joukolla paikallisia ruokaperinteitä tai käytäisiin rutiininomaisesti koko perheen voimin jossain paikallisessa perinteikkäässä ravintolassa syömässä laaturuokaa. Suomessa on unohdettu oma vanha ruokaperinne eikä sen tilalle ole osattu vaatia laatua, joten lopputuloksena suuri osa kansasta hotkii nälkäänsä eineksiä ja kepappia. Miksi? Ylpeys taitaa olla se ratkaiseva ero suomalaisten ja italiaanojen välillä. Italialaiset ovat ylpeitä paikallisista ruokaperinteistään, suomalaiset taas useimmiten eivät ole. Toki Italian kaltaisilla lämpimien ilmanalojen vanhoilla korkeakulttuureilla on paljon ylpeilyn aihettakin ruokatraditioiden suhteen, mutta se ei ole mikään syy väheksyä omaa perinnettämme.

Uskoisin, että ylpeydentunteen puuttumista edesauttaa aiemmin mainittu tunne siitä, että ihmiset eivät tosiaankaan koe, että he olisivat hylänneet mitään perinnettä. Tulee mieleen joku periferian suomalaisisäntä, jonka mielestä “perunaa ja kastiketta” on aina syöty ja tullaan aina syömäänkin, perkele. Hänelle kaikenlainen puhe ruuan laadukkuudesta ja sen sellaisesta on turhaa eurooppalaisten viininlitkijöiden hienostelua, saatana. Isäntä ei välttämättä edes tiedosta, että hän on itsekin perinteestä luopunut moderni väliinputoaja, eikä mikään vanhojen tapojen jatkaja. Hän ei tiedosta, että hänenkin kotiseudullaan on ollut vielä sata vuotta sitten paikallinen ruokakulttuuri, joka on saattanut poiketa ratkaisevasti hänen nykyisestä ruokavaliostaan. Jos tämä paikallistason ruokaperinne olisi säilynyt elävänä nykypäivään, niin isäntä olisi tietenkin ensimmäisenä puolustamassa sitä samalla konservatiivisella asenteella, mutta nyt hän joutuu puolustamaan jotain mikä ei ole oikeasti edes perinteikästä. Tällainen välitila on minusta jotenkin oireellista koko suomalaiselle kulttuurille: omasta perinteestä on luovuttu, mutta toisaalta “eurooppalaista” kulttuuriperintöä ei ole otettu täysin rinnoin vastaan. Lopputulos on jollain tapaa hieman sieluton ja kulttuuriperintönsä kadottanut nyky-Suomi.

Uskoisin kuitenkin, että tulevaisuudessa laadun ja luonnonmukaisuuden merkitys tulee entisestäänkin korostumaan kaikissa aineellisissa kulttuurintuotteissa. Jos ja kun näin tapahtuu, niin perinnekulttuurin ja perinnetaitojen kiinnostavuus varmasti kasvaa ihmisten silmissä. Laatu, kestävyys ja luonnonmukaisuus kun ovat perinnekulttuurin keskeisiä tekijöitä. Ehkä Suomenkin maaseudulla aletaan taas joskus arvostamaan (ja myös hyödyntämään kaupallisesti) paikallisia laadukkaita ruokaperinteitä, ehkä kestävä ja ekologinen perinnerakentaminen tekee uuden tulemisen ja ehkä perinnekäsityöt nousevat vielä arvoon arvaamattomaan. Ja niin edelleen. Tarvitaan vain terveyttä ylpeyttä omista perinteistä.

Joka sai lehvän, sai ikuisen rakkauden.

Itämerensuomalaiset perinteet tietävät kertomuksen suuresta tammesta ja sen kaatamisesta. Tarinan alussa kaunis taimi kasvaa tuhkassa maanneesta terhosta. Se varttuu kunnes sen latva ulottuu taivaalle ja puun oksat levittäytyivät itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Suomen kielessä ihmisen elämän alkutaivalta kuvaillaan myös puisella metafarolla. Lapsen sanotaan olevan kuin taimi. Voidaan ajatella, että tämä ihmisen taimi kasvaa vaihe vaiheelta varreltaan vankistuen ja maailmaan vahvemmin juurtuen.

Ihmisen kasvinpolku on kiemurainen kehdosta hautaan. Polun varrella odottaa kamppailua, kärsimystä, toivoa, iloa, surua ja syyllisyyttä. Olemassaolon myrskyt riepottelevat ihmistä, joka välillä nousee voitokkaasti kukoistukseen, välillä sortuu, epäonnistuu ja aloittaa taas alusta. Ristiriidat raivaavat tietä uudelle kasvulle. Ihmisen elämälle on ominaista, että ilman rohkeaa osallistumista ja kokemuksiin antautumista ihmisen persoonallisuus ei voi kypsyä täyteen kukoistukseensa. Liiallinen harha-askelien varominen ja jatkuva toisten seuraaminen johtaa vain itsenäisen kehityksen lamautumiseen, taimen kuolemaan muiden puiden varjossa.

Ihmisen henkisen kehityksen ohjaava voima on luontainen tarve tuntea itsensä kokonaiseksi, eheäksi. Kokonaisuus merkitsee symbolien tasolla rikkomatonta kehää, ympyrää ja sykliä. Se on kaiken kiertokulkua ja vastakohtaisuuksien sovittamista yhteen. Ihmisen elämä on kuin kehä, jonka alkupuolella korostuu elämisen opettelu, itsenäistyminen, perheen perustaminen ja elämänuran rakentaminen. Elämänsä jälkipuoliskolla ihminen etsii vaistomaisesti henkistä eheyttä ja elämänsä merkitystä – ja valmistautuu kohtaamaan väistämättömän kuoleman ja voimiensa kuihtumisen.

Elämän kehää voidaan ajatella myös elinkaarena. Ihmisen elinkaari alkaa kehdosta ja kulkee hautaan asti, jossa se sukeltaa tuonpuoleiseen; näkymättömään, käsittämättömään ja muodottomaan. Tuonpuoleisesta kaari ilmestyy taas maailmaan vastasyntyneen lapsen matkassa. Tämä on ihmissuvun ikuinen kehä, jonka vastakkaisissa pisteissä ovat tuonpuoleiseen lähtevät vanhukset ja maailmaan syntyvät lapset. Kummatkin ovat maailmojen välisen rajan ylittäjiä, toiset tuntemattomaan matkaavia ja toiset sieltä saapuvia. Puun hahmo nousee esiin tämän suvun kiertokulunkin kohdalla. Vielä jokin aika sitten suvuilla oli karsikkopuita, joissa esivanhempien sielujen uskottiin asuvan. Kunnioitettu karsikkopuu yhdisti elävät ja kuolleet maailmojen välisen rajan yli yhdeksi sielulliseksi kokonaisuudeksi. Toisaalta suvun historia on usein tapana kuvittaa sukupuuksi, jossa sukupolvien ketju kulkee muinaisia esivanhempia kuvaavista juurista kohti uusia, haarautuvia elämän oksia.

Kolmantena kehien kokonaisuuteen limittyy mukaan koko luonto – tai pitäisikö sanoa kosmos, jota tammi pitää koossa rutimoraitana eli rautaisena maailmanpuuna. Luonnonkierto on suvun kehän tapaan elämän ja kuoleman vuorottelua: Lemminkäisen henkiinherääminen keväällä, kesän lyhyt mutta kiihkeä kukoistuskausi, talven pimeä rauha. Ihminen ja luonto huokuvat samasta jumalallisesta alkulähteestä, joten ihmisen elämä ja luonnonkierto heijastelevat toisiaan. Luonnossakin kierron murroshetket – alut ja loput, huiput ja laskut – ovat kaikkein pyhimpiä ja merkityksellisimpiä hetkiä. Ison tammen kerrotaan syntyvän keskikesällä vuoden valoisimpaan aikaan ja kaatuvan pimeän talven sudenhetkellä. Ihmisen ja luonnon yhteyden kannalta on kuvaavaa, että myös suuri osa lapsista saa alkunsa juuri keskikesällä.

Ison tammen juuret ovat syvällä Pohjolan mullassa ja sen latvusto huojuu taivaan tähtitarhojen tasolla. Iso tammi on toisinaan kansanperinteessä tasmatammi: puu, joka yhdistää maan ja taivaan nuoran tavoin. Näin se yhdistää itseensä kaksi vastakohtaa: maan ja taivaan, elämän ja kuoleman, maskuliinisen ja feminiinisen, samalla tavoin kuin ihmisen sielu sekä ihmisen suku yhdistävät itsessään nämä vastakohtaisuudet. Toisaalta Pohjolan synkät mullat ja taivaanvalojen loisto kuvaavat ihmisyksilön perimmäistä kaksinaisuutta: kykyä hyvään ja pahaan. Paha on juurakon pimeyttä, kaaosta ja mutaa, hyvä taas taivaan kirkkautta, sopusointua, valoa ja ilmaa. Kun tammi tarinassa kaadetaan, sen luonne tulee hyvin esiin: tammesta saadaan sekä hyvää että pahaa, siitä saadaan ikuista onnea ja rakkautta, mutta lastuista tulee sairauksia ja kuolemaa aiheuttavia nuolia Pohjolan noidille.

Tammi ihmisen symbolina tarkoittaa, että nämä molemmat puolet ovat osa jokaista ihmistä. Jokaisella meistä on verraton mahdollisuus sekä hyvään että pahaan. On ilmeistä, että kykenemättömyys nähdä pahuuden siemeniä itsessään johtaa pahuuden siirtämiseen oman persoonan ulkopuolelle. Tämä näkyy muiden ihmisten tai ryhmien demonisointina. Kypsän henkisen kokonaisuuden saavuttaminen edellyttää kuitenkin hyvän ja pahan tunnustamista itsessämme, ja sen ymmärtämistä, että pystymme halutessamme kumpaankin.

Tässä alkuperäisessä epävarmuudessaan ja sokeudessaan ihminen eroaa jumalista. Jumalat ovat hyvän ja pahan tuolla puolen, aina asioiden suuremman kokonaisuuden ja kiertokulun tiedostavia. Ison tammen kaataminen päättää luojajumalten ajan, ja tekee maailmasta sellaisen, millaisena ihmiset sen kokevat. Maailma on hajonnut, yhteys taivaan ja maan välillä on katkennut. Elämän ja kuoleman rajat ovat vahvistuneet ja muuttuneet pelottaviksi ja uhkaaviksi.

Jumalten alkuaika ei ollut silloin tai nyt, vaan se on kaiken ajan ulkopuolella. Jumalten aika on aina – ja ei koskaan. Myytit toistuvat luonnossa ja ihmisluonnossa ikuisesti. Joka vuosi tammi syntyy, kukoistaa maailmat yhdistäen ja kuolee ylväästi kaatuen. Toisin sanoen vuodenkierrossa maailmojen väliset rajat haurastuvat aina hetkeksi. Silloin maailma on taas yhtä samalla tavoin kuin jumalten aikana. Tällaisilla pyhillä mahdollisuuksien hetkillä itämerensuomalaiset kunnioittivat jumaliaan ja tekivät taikojaan.

Sama dramatiikka kuvastuu ihmisen sielussa. Maailman astuva lapsi on tietämätön sielunsa kokonaisuudesta. Silti lapsella on potentiaali, oma tuhkassa makaava tammenterhonsa, jonka avulla hänen on mahdollisuus kasvaa elämänkokemuksen vahvistamana itsensä tuntevaksi kokonaiseksi ihmiseksi. Parhaimmillaan ihminen kasvaa elinaikanaan jatkuvasti vahvistuen kuin kertomuksen tammi, joka yhdistää lopulta ilmojen tähtitarhat ja juurakoiden pimeät sokkelot kukoistavaksi kokonaisuudeksi, omaksi itsekseen. Tammen elämän päättää vedenalaisesta vainajalasta saapuva vaskihattuinen kuolema. Vainajala odottaa lopulta myös jokaista ihmistä. Astuessaan vuorollaan tuonpuoleiseen ihminen saattaa eheäksi ihmissuvun elävien ja kuolleiden kehän.

Esittelen tässä kirjoituksessa joulunajan tapoja Matti Warosen kirjasta Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (1898).

Aurinkopyörä

Muinaiset suomalaiset eivät viettäneet joulua minään määrättynä päivänä, vaan kolmen viikon pituinen joulunaika alkoi Tuomaan päivästä (21. joulukuuta) ja kesti Nuutin päivään (13. tammikuuta). ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, Hiiva-Nuutti pojes viepi”, sanottiin. Toisaalta monet jouluiset taiat toimitettiin nimenomaan jouluaattoiltana.

Tuomaanpäivän vietosta on säilynyt vanha laulu, joka on Somerolta taltioitu tällaisessa muodossa:

Tule meille Tuomas kulta,
Tuopa joulu tullessas,
Olkikahlo kainalossas,
Oluttynnyri olallas,
Viinapottu povessas,
Pikarikin pivossas,
Juustot, kakut kainalossas!
Kyll’ sä meidän talon tunnet,
Musta risti portin päällä,
Kirjava kissa portin alla.

Joulunajan alkuun ajoittuu talvipäivänseisaus, jolla oli kansan suussa oma nimitys: pesäpäivät. Tuolloin auringon ajateltiin ”ikäänkuin lepäävän vuoren onkalossa”. Waronen kuitenkin kiistää — sen enemmän perustelematta — joulun olevan auringon juhla, sen sijaan hän korostaa vainajahenkien merkitystä joulutavoissa ja uskomuksissa. Waronen on varmasti oikeassa vainajien suhteen, mutta mielestäni hän yrittää kirjansa teeman pakottamana nähdä kaikki juhlapyhät yksinomaan todisteena muinaissuomalaisten harjoittamasta vainajanpalvonnasta. Samalla hän sivuuttaa kaiken muuhun viittaavan aineiston (ks. esimerkiksi aurinkopyörät myöhemmin tässä kirjoituksessa) tai yrittää selittää sen jollain tapaa vainajiin liittyväksi. Joulunaika kesti käytännössä talvipäivänseisauksesta talvennapaan, eli vuoden pimeimmästä hetkestä siihen kun päivän piteneminen alkaa näkymään luonnossa. Waronen ei siis tällaista sano, mutta minä pidän tuota seikkaa oleellisena. Ylipäätään Warosen tulkinnat vaikuttavat usein perustelemattomilta ja heppoisilta, vaikka hän sinällään käsitteleekin kerättyä aineistoa ansiokkaasti.

Joulunajan pääasiallisena toimena olivat uhrimenot ja taiat, joilla varmistettiin menestys tulevaisuudessa. Toimitukset liittyivät useimmiten karjaonneen ja viljaonneen. Niiden ohessa toimitettiin uhreja myös koti- ja maanhaltijalle. Askolassa vietiin aattona riihen nurkkaan haltijalle jouluryyppy ja olutta, joka sinne nurkkaan kaadettiin. Elimäellä kaadettiin aattoiltana yksi kannu olutta ja yksi ryyppy viinaa haltijalle pöydän päähän penkin nurkkaan. Eräissä taloissa pidettiin jouluna ruokaa pyödällä koko päivä. Haltijoille piti viedä jouluna — ja muidenkin juhlien aikaan — juhlaruokia ennen kuin ihmiset niitä söivät. Näin varmistettiin onni ja haltijoiden suopeus jatkossakin. Hartolassa viettiin aattona joka lajin ruokaa pitämyspuun juurelle, sitä ennen kukaan ei saanut ruokaa maistaa.

Jos joku ehti ruokaa syömään ennen uhraamista, soviteltiin maanhaltijaa:

Anna anteeksi maanpitäjä, manterenhaltija! Se on tullut tuhmuudessa, tapahtunut taitamattomuudessa.

Ennustaminen tinaa valamalla lukeutui myös joulutapojen joukkoon. Pihtiputaalla kerrotaan, että tinoja valettaessa piti ensin valaa maanhaltijalle, jotta haltija olisi ”asetuksissa” (tyytyväisenä). Sitten valettiin isännälle, emännälle ja muulle väelle.

Joitakin vainajasielujen vierailuista kertovia tapoja on havaittavissa joulunvietossa, vaikkakin — kuten Warhonen toteaa — tällaiset tavat ovat selvimmin esillä kekrissä. Joillakin paikkakunnilla on kuitenkin vastaanotettu jouluna henkiä saunaan kylpemään kekrin tapaan. Selvimmin vierailevien henkien palveleminen näkyi siinä, että jouluna noudatettiin tarkoin hiljaisuutta ja vältettiin kovempaa työntekoa. Hiljaisuudella oli tarkoitus kunnioittaa vierailevia vainajahenkiä ja varmistaa onni tuleville ajoille. Joulun ja uudenvuoden välisellä viikolla ei saanut esimerkiksi kehrätä eikä tehdä muutakaan raskasta työtä. Vierailevien henkien uskottiin olevan läsnä erityisesti tietyissä osissa taloa: lieden lähellä, lattialla, ulko-oven ja kynnyksen seutuvilla. Tapana olikin että joulun aikaan lattioita ei lakaistu lainkaan. Jos rikka putosi maahan, se kätkettiin olkien alle.

Joillakin paikkakunnilla asetettiin pöydälle vesimalja, jonka viereen tai joskus sisäänkin asetettiin joulukynttilä palamaan jouluyön ajaksi. Tarkoituksena vesimaljan asettamisella oli se, että henget liikkuessaan saisivat sammuttaa janonsa. Yleisenä tapana oli polttaa kynttilää jouluna koko yön ajan. Usko, että henget kokoontuivat mielellään palavan kynttilän ympärille, onkin Warosen mukaan hyvinkin laajalle levinnyt.

Jouluna kannettiin sisätilojen lattioille olkia. Tätäkin joulutapaa on noudatettu myös kekrinä. Tavan alkuperä on epäselvä, joidenkin mukaan se on levinnyt kristillisen joulunvieton mukana, toiset taas pitävät sitä vanhana pohjoismaisena pakanallisena tapana. Henkien kunnioittavasta hiljaisuudesta johtuen oljilla ei saanut temmeltää liian varomattomasti. Aattoiltana tupaan tuotiin myös oljista valmistettu joululyhde. Lyhteen tuoja sanoi: ”Hyvä ehtoo!” ja toivotti kaikille iloista joulujuhlaa. Tervetuliaisiksi isäntä kaatoi ryypyn lyhteeseen. Lyhde avattiin pöydän alle ja sen ympäristöön. Olkien tuominen sisälle oli 1700-luvun lopulla niin yleistä ja koko maassa tunnettua, että joulua ei pidetty jouluna ilman olkia. Oljista myös ennustettiin tulevaa vuotta heittämällä niitä kurkihirren ja välikaton lomaan. Joulunpyhien jälkeen oljet vietiin pihalle ja poltettiin.

Jouluna, niin kuin muinakin juhlapyhinä, oli karja hoidettava ja ruokittava erinomaisen hyvin, sillä yleinen luulo oli, että jos se näinä päivinä menestyi hyvin, sillä oli onnea vastaisuudessakin. Tämä kuvaa osuvasti suomenuskon käsitystä, että juhlapäivien aika on erityisen merkityksellistä ja pyhää. Silloin ihmiset voivat vaikuttaa teoillaan onneensa ja kohtaloonsa. Juhlat auttavat ihmisiä elämään sopusoinnussa toistensa, luonnon ja sielullisten kanssa. Suomessa oli tapana yli koko maan joulunpyhinä antaa ei ainoastaan mitä parasta karjanruokaa, vaan vielä parhaita ihmisellekin laitettuja jouluruokia ja -juomia. Näin taattiin suojelushenkien tyytyväisyys.

Jouluna, samaten kuin kekrinä, leivottiin juhlaa varten erityinen leipä — joululeipä. Joululeipä ei ollut mikä tahansa kyrsä, vaan menestystä tuova symboli, jota käytettiin taioissa. Nurmijärvellä leivottiin kaksi joululeipää, joissa oli ”jalat” taikinasta. Toinen niistä syötiin laskiaisena ja toinen kevätkylvön aikana. Lapvedellä tuotiin joululeipä aattona pyötään ja siihen iskettiin kynttilä päälle palamaan. Joululeipä pidettiin yleensä pöydällä koko joulunpyhien ajan, jonka jälkeen se useimmiten syötiin. Monilla paikkakunnilla leipä leivottiin karjun muotoon. Waronen arvelee, mielestäni varsin uskottavasti, että tämä tapa liittyy skandinaaviseen Freyr-jumalaan, jonka ominta aikaa joulu on. Lihauhri on siis korvattu karjua muistuttavalla viljauhrilla.

Juhla-ateria ja ylenmääräinen syöminen oli olennainen osa joulua, kuten vainajajuhlia yleensäkin. Syömisen suhteen joulu yhdistyi vanhan kansan mielissä katolilaisuudenaikaiseen laskiaiseen, jolloin oli viimeinen mahdollisuus syödä tukevasti ennen pitkän pääsiäispaaston alkamista. Tähän yhteyteen viittaavat sananlaskut kuten ”Joulu juhlista jaloin, iltapuoli laskiaista” ja ”Juoman jouluna pitääpi, syödä lihaa laskiaisissa.” Savossa suosittuihin jouluruokiin kuului aattona syöty ”aattokala”, Karjalassa piti saada päivälliseksi joulurokka pavuista ja herneistä, Pohjois-Suomesta mainitaan keskeisinä jouluruokina paisti ja olut. Jouluaattona syötiin kylvyn jälkeen, sitten kun oljet oli tuotu tupaan. Syöminen ei rajoittunut aattoiltaan. Jouluyönä saatettiin nousta ”puoliyö-aterialle”. Joillakin alueilla tapana oli herätä peräti yhdeksän kertaa jouluyön aikana ruokailemaan. Elämiä myöskin ruokittiin yöllä ja hevosille annettiin sahtia, että ne ”sitä tuimemmin juoksevat kirkolle”.

Koska henget olivat liikkeellä joulunaikaan — ja vaikka omien vainajahenkien vierailu oli odotettu tapahtuma — ihmiset kokivat, että heidän täytyi varjella taloaan, perhettään ja onneaan kaikenlaisten sielullisten kulkijoiden, ”liiemmäisten”, varalta. Eräs tapa oli varustaa ristinmerkillä piha, huoneet ja varsinkin navetta onnettomuuksien estämiseksi. Warosen mukaan on epäselvää onko tapa peräisin keskiajan menoista, joissa vainajien henkiä alettiin pitämään pahoina henkiä, vai tulisiko ristinmerkki ymmärtää tässä yhteydessä yleiseksi hyvän onnen vertauskuvaksi. Joillakin paikkakunnilla piirrettiin jouluiltaisin liidulla aurinkopyörä asuinhuoneiden, tallin ja navetan oveen. Mielenkiintoista on, että kun paikkoja siunattiin myös lukemalla Isä meidän ja tekemällä ristinmerkki sen päällä, niin ”taitavimmat” kuulemma tekivät vielä kehän ristin ympäri. Siis käytännössä aurinkopyöräsymbolin. Esimerkiksi Vaurlammin kylässä kylänvanhin kulki aattoillan hämärissä talosta taloon ja piirsi kaikkiin oviin ristinmerkin, jossa oli kehä ympärillä. Tämä muistuttaa norjalaisten tapaa maalata viisikanta tervalla hannunvaakuna tuvan oveen jouluyönä.

Tapaninpäivään liittyy Warosen mukaan etupäässä hevosonnen varmistamiseen. Huomauttaisinkin tähän, että Tapani-nimi viittaa pyhään Stefanukseen, hevosten suojeluspyhimykseen. Tapaninpäivänä käytiin nuorella hevosella rekiajelulla kylässä, ”Tapania ajamassa”. Tapaninpäivänä pukeuduttiin myös kummallisiin pukimiin ja sellaisessa asussa kuljeskeltiin talosta taloon. Hämeenlinnassa tapana oli, että naamioitunut Tapani pyysi ensin lupaa tulla sisään. Hänellä oli naamari silmillä, olkinen kappa niskasta ja toinen samanlainen vyötäröstä takapuolella riippumassa häntänä. Tapani lauloi:

Meneppä kemppi kellarihin,
Tuoppa oltta tuoppisella!
Viisivanne kellariin se pyörähtää.

Waronen tulkitsee Tapaninpäivän naamioituneet kiertelijät jäänteiksi keskiaikaisista kristillisistä näytelmistä, joissa havainnollistettiin kansalle kristinopin tarinoita. Ajatuksessa voi olla jotain perää, mutta en usko, että se on koko totuus näistä kiertelijöistä.

—

Virolaisilla joulunaika yhdistyi mielenkiintoisesti ukkosenjumalaan, vaikka Waronen tätä vähätteleekin. Ennen joulua alkoi virolaisilla yhdeksän päivää kestänyt jakoaika, joka rinnastuu edellä mainittuun suomalaisten ”joulurauhaan”. Koko sinä aikana virolaisten kodeissa vallitsi hiljaisuus. Kaikenlainen kolina oli kielletty, samoin kuin kovaääninen puhuminen. Äänettömän juhlan tarkoitus oli suojella perhettä tulevan vuoden ukonilmoilta. Viron saaristossa tehtiin Tuomaanpäivänä pihlajanoksista ristejä ovien ja ikkunoiden päälle. Tässä yhteydessä on hyvä muistuttaa, että pihjala on ukkosenjumalan puu. Talvipäivänseisauksen aikaan virolaiset olivat jälleen hiljaa ukkosen ja vainajien kunnioituksen tähden. Muuten virolaisten tavat vastasivat monessa suhteessa suomalaisia. Mielenkiintoinen oli virolaisten tapa, että jouluaamuna saapuneelle kulkijalle, oli hän sitten vaikka ”juutalainen, mustalainen tai kerjäläinen”, tarjottiin aina ruokaa ja juomaa sekä yösija.

Itämerensuomalaiset liiviläiset uhrasivat jouluna leipää jauhinkivelle palkaksi siitä, mitä sillä vuoden kuluessa jauhetaan. Isännät antoivat ”vuoden palkan” kotieläinten haltijalle. Aattona tehtiin liidulla tai leikaten ristejä ja viisikantoja oviin ja talouskaluihin suojelemaan niitä. Myöhemmin illalla tehtiin ennustuksia tulevan vuoden varalle.

Saamelaiset ovat mahdollisesti viettäneet joulukuussa suurta uhrijuhlaa. Joulukuun nimi on saameksi basse-manne eli bassalis-manno mikä tarkoittaa ”uhrikuuta” tai ”pyhäkuuta”. Saamelaisilla, kuten suomalaisilla ja virolaisillakin, on ollut joulukuussa kieltoja töiden tekemisen ja metelöimisen suhteen. Erityisesti kehrääminen oli pannassa. Jouluyönä saamelaiset uskoivat henkien (Saivo- eli Manala-henkien) olevan liikkeellä. Tällöin hyville hengille toimitetaan uhreja, eritoten Sitte-henkiä muistettiin asutuksen lähellä olevan uhripuun juurella. Manalan asukkaiden uskottiin myös vierailevan saamelaisten kodissa. Oudolta kuulostaa saamelaisten tapa tehdä pieniä laivankuvia, jotka voideltiin uhriporon verellä ja aseteltiin korkealle kuusen oksille uhrilahjoiksi. On esitetty tulkinta, että laivat uhrattiin tuulten jumalalle. Näin — ja tämä on omaa tulkintaani — taivaanjumala näkyisi sekä virolaisten että saamelaisten joulussa.

—

Uudenvuoden päivä ei näytä olleen muinoin kovinkaan juhlallinen. Päivällä ei tietysti ollut paljon merkitystäkään esivanhemmille, sillä vuoden katsottiin vaihtuneen kekrinä. Waronen pitää mahdollisena lisätodisteena päivän vähäisestä pakanallisesta merkityksestä sitä, että juhlalle ei ole omistettu Suomessa minkään katolilaisen suojeluspyhimyksen juhlaa. Toisin sanoen kirkko ei kokenut tarvetta korvata mitään nykyisen uudenvuoden aikaista pakanallista juhlaa omalla juhlallaan.

Joitakin vähäisiä tapoja uuteenvuoteen kuitenkin liittyi. Tinaa valettiin, onnea ennustettiin vedestä ja onnea myös kuunneltiin tienhaaroissa. Nämä tavat tunnettiin kautta maan. Paikoin myös piirrettiin aurinkopyöriä oviin joulun tapaan. Virossa ajateltiin, että vainajien vaellusaika jatkui vielä uudenvuoden aikaan ja heitä ruokittiin samaan tapaan kuin jouluna.

Nuutinpäivänä, Hiiva-Nuuttina, loppuivat kolme viikkoa kestäneet jouluiset uhrijuhlat, joiden aikana oli hankittu menestystä sekä uhreilla lepytelty haltijoita ja jumalia. Hiiva-Nuutti on saanut nimensä siitä, että Nuutinpäivänä kylillä ajettiin suurella porukalla kokoamassa hiivatynnyrin tappeja. Jos talosta ei annettu tappeja, kannettiin sisälle ilkikurisesti kanto. Nuutinpäivänä taloissa kierteli myös nuuttipukkeja. Poikajoukko pukeutui tavallisesti oljista tehtyyn asuun ja kierteli talosta taloon kyselemässä: ”Onko hiivoja jälellä?”. Elleivät he saaneet mitään syödäkseen ja juodakseen, Hiiva-Nuutit veivät tynnyreistä kaikki tapit mennessään.

Nuuttina joulunaika päätettiin paikoin varsin riehakkaissa tunnelmissa, ehkä kaoottisena vastapainona juhla-ajan alkujakson hiljaisuudelle ja rauhallisuudelle. Huittisissa miesjoukko veti reessä ympäri kylää kummallisesti puettua miestä, jolla oli päällään nurinpäin käännetty turkki, päässä tuohihattu sekä naamari, jossa oli suuri ”komonenä” ja huuliparta. Nuuttipukin puhemies kävi kyselemässä, josko tämä ”parooni” päästetään sisälle. Sitten puhemies piti puhetta ja kaatoi viinaa paroonin suuhun. Seurue kokosi mukaansa viinaa ja olutta, minkä he sitten joivat loppuun jossakin saunassa. Toisinaan tällä ”joulupukilla” oli parta ja sarvet. Pukin selässä ratsasti toinen miekkonen turkki väärinpäin käännettynä; hänen tehtävänään oli kaataa viinaa pukin suuhun. Seurue kulki talosta taloon siihen asti kunnes kaikki juopuivat. Silloin laulettiin:

Nyt on Knuutin knuppi, Joulun loppu,
Hiiva hattuun, tappi taskuun.

Kiirettä pitää opintojen kanssa, mutta olen hieman pohdiskellut pyhiä kertomuksiakin. Tammikuun 13. päivän talvennavasta tulee minulle aina vaan vahvemmin mieleen Lemminkäinen. Perustelen hieman.

Aurinkohirvi.

Ensinnäkin Linnunradan takia. Linnunrata kuuluu sydäntalveen, siitä on laskettu talven kulkua. Talvennavan aikaan saavutetaan Linnunradan korkein kohta eli karjalaisittain harja. Linnunradan poikki kulkee kaksi lintuaiheista tähdistöä: Joutsen (Cygnus) ja Kotka (Aquila). Linnunrata pyörii siten, että Aurinko lähitähtineen liikkuu Joutsenen suuntaan. Joutsen on ollut tunnetusti pyhä lintu itämerensuomalaisille kansoille. Tästä todistavat joutsenen merkittävä rooli myyteissä ja lukuisat kalliomaalaukset. Tähtitaivaan liikkeitä katsellessa ei vaadita paljonkaan mielikuvitusta siihen ajatukseen, että Joutsen pesii Linnunradalla.

Päivättären virressä Lemminkäinen on Päivättären poika, siis Auringonpoika, joka matkaa Päivölän pitoihin. Tutkija Juha Pentikäinen on arvellut Päivölän olevan Auringon koti, taivaallisten jumalten tyyssija. Taivaalla siis liikutaan Lemminkäisen tarustossa. Joutsenen Lemminkäinen kohtaa metsästäessään Tuonen joutsenta, ehkä tässä on samaistus siihen, miten Aurinko liikkuu Joutsenen tähdistön suuntaan.

Yhdistän Tuonen virran ja Linnunradan, sillä Linnunrata on ollut itämerensuomalaisille kansoille polku, jota pitkin sielut matkaavat tuonpuoleisiin. Sielujen kuljettajina ovat toimineet sielulinnut. Sielulintuina on pidetty ainakin kuikkia ja hanhia. Vienanmeren kalliomaalauksen vihjaavat, että myös joutsen on voinut olla tällainen vainajien saattaja. Tuonen virrassahan silvottu Lemminkäinenkin ajelehti. Mutta Linnunrata ei ole vain vainajien sielujen tie, sen kautta kulkevat myös tietäjät toiseen maailmaan. Kuten aiemmin mainitsin, Lemminkäinen on pohjimmaiselta olemukseltaan juuri tällainen matkaaja, shamaanijumala.

Eräs Linnunrataan liitetty mytologinen teema on jalanjäljet. Linnunradan on ajateltu kuvastavan jonkun tai joidenkin liikettä, jahtia tai juoksua. Pohjoisilta suomalais-ugrilaisilla kansoilta tunnetaan myytti Aurinkohirven metsästyksestä. Myyttiä tulkittaessa Otavan tähdistö on yhdistetty hirveen, Pohjantähti metsästäjään. Mielenkiintoisesti Pohjois-Karjalan Zalavrugasta löytyy linnunratamainen kalliopiirros, joka näyttää olevan kuvaus tästä taivaallisesta metsästysretkestä. Ei ole minusta kovinkaan kaukaa haettua yhdistää Lemminkäisen Hiiden hirven hiihdäntä ja ikivanha suomalais-ugrilaisten kansojen myytti Aurinkohirven metsästyksestä.

Lisäksi Linnunrata on maailmanpuun heijastuma. Yhteys maailmanpuuhun tulee hyvin näkyväksi kun tarkastellaan Linnunradan ja talvennavan suhdetta. Talvennapa on talven keskipiste, jolloin kylmyys saavuttaa perinteisesti huippunsa. Silloin “talven selkä katkeaa”. Eräät tutkijat ovat esittäneet, että Ison tammen myyttinen kaataminen liittyisi juuri talvennapaan. Tammihan peitti taivaanvalot, langettaen maailmaan pimeyden ja kylmyyden.

Ison tammen kaataminen kuvastaisi siis vuodenkiertoa, jossa pimeyden selkäranka murtuu lopullisesti ja valo pääsee hiljalleen palaamaan maailmaan. Valon vapautuminen saa tietenkin aikaan kevään ja luomakunnan elinvoiman uusiutumisen. Kevään saapumisen kannalta sydäntalven hetki on olennainen. Silloin valo ja lämpö saa voiton pimeydestä ja kylmyydestä. Ja Lemminkäisen voimanhan on usein ajateltu ilmenevän juuri saapuvan kevään elämänvoimassa.

Lemminkäinen on siis vuoden pimeimpään aikaan yhdistetty taivaallinen valon poika, joka kuolee herätäkseen taas eloon. Tämän tapaisen hahmon olen muuten tavannut aiemminkin muiden uskontojen piirissä.

Onkohan sattumaa, että toinen suomenuskon uudelleensyntyvä jumalanpoika, Ohto, liitetään ainakin kansanperinteessä myös talvennapaan. Suomessa on vanhastaan vietetty 13. heinäkuuta keskikesää ja karhunpäivää. Keskikesäinen karhunpäivä on karhun myyttinen syntymäpäivä, talvennapana talviunta uinuva karhu kääntään vanhan kansan mukaan kylkeä. Samalla karhu jakaa talvikauden kahtia. Kustaa Vilkunan mukaan on mahdollista, että entisaikojen karhunkaato peijaisineen ja ohdonhäineen on keskittynyt sydäntalven päivään — lauletaanhan karhun riittirunoissa talvipesästä surmatun karhun hengelle.

Talvennapaa varten aion laatia rukouksen Lemminkäiselle; Hiiden hirven hiihtäjälle, kauniille Kalevan pojalle. Toivottavasti tammikuussa on pakkasta ja kirkas talviyö, niin yhteyttä pyhään jumalaan pääsee vahvistamaan Linnunradan ja tähtitaivaan alla.

Tässä loitsu pakkasen aiheuttamia vikoja vastaan (Suomen kansan muinaiset loitsurunot). Huomionarvoisaa on muinaissuomalaisten tapa käsittää koko luonto persoonalliseksi ja ihmisen tunteisiin osallistuvaksi. Pakkasta puhutellaan ja uhitellaan kuin ketä tahansa elävää olentoa. Pakkasta vaaditaan korjaavan pahat tekonsa tai niistä kerrotaan emolle. Kun puhutaan pakkasesta, niin olennon emo ei taida olla kuka tahansa äitimuori, vaan itse pimeän Pohjolan (vainajalan) emäntä.

Pakkanen Puhurin poika,
Talvipoika hyyhetyinen,
Jo rikoit ihon imeisen,
Turmelit emosen tuoman,
Vaimon kantaman kaotit;
Meni mies mehettömäksi,
Uros uimenettomaksi.

Enemp’ on emolla huolta,
Vaiva suuri vanhemmalla,
Pahoja parantaessa,
Tammottaissa taikioita,
Kun poika pahoin tekevi,
Lapsi tuhmin turmelevi.

Paitsi loitsusanoin, pohjoisen kansat ovat hoitaneet paleltumia perinteisesti hieromalla, mutta nykylääketiede kieltää tällaisen hoitomuodon ankarasti. Erään lähteen mukaan paleltumia on kansanlääkinnässä hoidettu muun muassa piharatamon lehdistä tehdyllä hauteella.

Elollistettu pakkanen tuo mieleen venäläisen perinteen Pakkasukon (Ded Moroz) eli venäläisten vastineen länsimaalaiselle joulupukille (Santa Claus). Pakanallisella ajalla Pakkasukko oli loitsussa kuvatun pakkasen kaltainen ilkeä henki, joka palellutti ihmisiä ja ryösti lapsia. Pakkasukko oli sukua slaavilaisille tuulen, talven ja alisen maailman jumalille, jotka kaikki elementit ovat läsnä myös meikäläisen pakkasen emon, Louhen, hahmossa.

Aikojen kuluessa, ortodoksisten perinteiden ja pyhän Nikolauksen tarinan vaikutuksesta Pakkasukosta tuli lapsiystävällinen hyväntekijä. Nyky-Venäjällä Pakkasukko tuo uutenavuotena lapsille lahjoja yhdessä lapsenlapsensa Lumitytön (Snegurotška) kanssa.