Pyhät suviyöt
Juhannus, kristillinen juhla?
Juhannus on kohta täällä, joten lienee paikallaan todeta jotain aiheesta suomenuskon näkökulmasta. Evankelis-luterilaisen kirkon poliittisesti korrektista näkökulmasta juhannus on Johannes Kastajan muistoksi vietetty kirkollinen juhla (24.6.). Evankeliumin mukaan Johannes Kastaja syntyi puoli vuotta ennen Jeesusta. Jeesuksen sanotaan tietenkin (virheellisesti) syntyneen jouluna. Juhlan nimi, juhannus, on Johannes-nimen vanha ääntämismuoto. Ruotsinkielisillä alueilla ja Lounais-Suomessa juhlaa on kutsuttu keskikesään viittaavalla midsommar-sanalla ja sen suomenkielisillä väännöksillä kuten mittumaarja, mettumaari. Virossa keskikesän juhla tunnetaan Johanneksen mukaan nimellä jaanipäev, Venäjällä taas samasta syystä nimellä Ivanov den’ tai Ivan Kupala.
Suomenuskoisille ja suomenuskosta kiinnostuneille tuskin tulee yllätyksenä, että juhannuksen viettäminen näennäisen kristillisenä juhlana on vain hämäys, jolla on pyritty kätkemään juhlan alkuperäinen pakanallisuus. Varhaiskeskiajalla katolinen kirkko otti tietoiseksi strategiakseen omien juhliensa siirtämisen pakanallisten juhlamenojen päälle. Näin kansoja ei tarvinnut suututtaa kapinaan asti estämällä heiltä vanhojen tapojen noudattaminen väkivalloin, vaan nyt he viettivät näennäisesti kristillisiä juhlapyhiä, vaikka noudatetut tavat kertoivatkin jostain ihan muusta. Suomessa juhannus on yksi näistä juhlista, jotka “kastettiin” uudelleen. Juhannus ei vaan ole oikein ikinä antautunut kristillistettäväksi, mistä kertoo sekin, että juhlapyhään ei liity suosittuja kirkollisia ja liturgisia perinteitä verrattuna esimerkiksi jouluun. Kuinka moni tapakristitty käy juhannuksena kirkossa?
Pesäpäivät
Kesän valoisimpaan aikaan ajoittui useita muinaissuomalaisille merkittäviä uskonnollisia tapahtumia. Vuoden pisimpiä päiviä kesäpäivänseisauksen (21.6.) tienoilla on kutsuttu pesäpäiviksi. Tällöin yö on lyhimmillään, päivä pisimmillään. Nimitys johtuu siitä, että auringon käydessä vuodenkierron korkeimmalla kohdalla se ikään kuin lepää hetken “pesässä” maailmanpuun oksilla. Tämän jälkeen auringon liikerata alkaa taas laskea ja päivät lyhetä. Vanhan kansan sanoin aurinko kääntyy loppuvuodeksi rengin puolelle, talvipäivänseisauksena se siirtyy taas isännän puolelle.
Pesäpäivien kosmista suunnanmuutosta on pidetty merkittävänä hetkenä kaikkeuden järjestyksen, luonnon ja ihmiskohtaloiden osalta. Kesäpäivänseisausta pidetään nykyisin keskikesänä, mutta entisaikoina kesän keskikohta määriteltiin yleensä lämpökausien mukaan. Näin keskikesä ajoittui karhunpäivän tienoille heinäkuun puoliväliin.
Pesäpäivien aikaan luonto on vehreimmillään ja maan hedelmällisyys voimakkaimmillaan. Tähän aikaan oksien ja lehtien onkin katsottu olevan täynnä hedelmällistä ja myönteistä väkeä. Niiden sirotteleminen asuinympäristöön on tuonut mukanaan hyvää onnea ja kukoistusta. Luonto kasvuvoimineen samaistettiin pakanalliseen tapaan jumaluuteen Suomessa vielä varhaiskeskiajalla. Näiltä ajoilta on peräisin sanonta juhannuksesta: “Kirjava kesäinen Kiesus, monimuotoinen Jumala!“.
Pesäpäivien aikaan ihmiset keräsivät kukkia ja tuoreita lehviä, joilla koristeltiin sisätiloja. Pirtin lattioille ripoteltiin raikkaita haavan- ja pihlajanlehtiä sekä kuusenkerkkiä. Ulko-oven pieleen kannettiin nuoria koivuja, suomalaisten maailmanpuita. Koristukset koottiin aina aattoiltana ja koristelu suoritettiin vuoden lyhimpänä yönä. Kedon kukkasia, erityisesti kieloja, on myös sidottu seppeleiksi ja asetettu seinille ja ikkunoille. Paimenet koristelivat lehmänsä seppeleillä ja kukilla; vanhin lehmä sai päähänsä tuohiseppeleen. Näillä riiteillä taattiin hyvä karjaonni.
Pesäpäivät ovat merkki siitä, että kosmoksen voimia heijasteleva luonto on käännekohdassa. Kasvukauden elinvoiman on huipussa ja aurinko kiertonsa korkeimmassa kohdassa. Tämän elämän huippuhetken jälkeen luvassa on hidas lasku kohti syksyä. Laskun huipentuma oli marraskuu, kuolleiden kuukausi. Itämerensuomalaisissa perinteissä pyhyys säkenöi juuri tällaisissa kosmisissa risteyskohdissa.
Suomalais-ugrilainen kantasana *vajesh tarkoittaa välissä olevaa. Tästä juontuu esimerkiksi komin vezh; risteys, ja viron vahe; ero, väli. Monissa kielissä, kuten vanhoissa permiläisissä, sanan johdokset ovat toimineet myös synonyyminä pyhälle. Suomessa vastaava sana on vaihe. Vanhan kansan mukaan pesäpäivien aikaan luonnon voimat ovat irtonaisimmat, joten ne voivat myös vaikuttaa eniten ihmisiin. Samanlainen murroshetki on myös sydäntalvella, talvennapana. Kuten talvennapana, myös pesäpäivien aikoihin ennustettiin tulevan vuosipuoliskon säätä erilaisista luonnon merkeistä. Tuleva sää ei kuitenkaan ollut ainoa ennustuksen kohde.
Taikayöt
Keskikesän öihin liittyy niin paljon erilaisia uskomuksia ja magiaa, että eräät kirjoittavat ovat antaneet niille nimen taikayöt. Keskikesän murroshetkellä maailmojen väliset rajat ovat ohuimmillaan. Alinen Tuonela mielletään usein tämän maailman peilikuvaksi, joten kun meillä on yö, Tuonelassa on “päivä”. Yö on siis se hetki, jolloin henget liikkuvat eloisasti ihmisten parissa. Taikaöiden aikaan on tarkkailtu enteitä karjan ja sadon menestymisestä sekä naimisiin pääsystä. Nuoret tytöt ovat tehneet öisin lemmentaikoja. Jos neito esimerkiksi kieriskeli alasti kasteisessa viljapellossa, oli varmaa, että sulhanen ilmaantui vuoden kuluessa.
Keskikesän öinen kaste olikin erityisen väkevää ja sitä pyrittiin keräämään talteen ennen auringonnousua. Kaste edisti hedelmällisyyttä (“Juhannuskaste se lantut kasvattaa“) ja paransi tauteja. Kaste edisti myös kauneutta. Jos ennen auringonnousua pesi kasvonsa kasteella, koko suvena ei ruskettunut. Entisaikojen kauneuskäsityksissä rusketusta pidettiin nimittäin rumana, naisihanne oli pitkä ja vaalea, niin hipiältään kuin hiuksiltaankin. Tytöt kävivät myös lemmensaunassa, joka oli täynnä tuoreen vihdan ja kukkien tuoksua. Kylvettäjinä toimivat vanhat tietäjä-ämmät (ämmä tarkoitti ennen vanhaan juuri naispuolista tietäjää), jotka lukivat pitkiä ja kaunissanaisia loitsuja. Yöllä myös uhrattiin uhrilähteiden luona.
Sananjalkaan liittyvät uskomukset kertovat maailmojen välisten rajojen haurastumisesta keskikesän öinä. Synkässä metsässä kasvavaa sananjalkaa pidettiin pelottavana kasvina, jolla oli yhteyksiä Tuonelan väkeen. Tästä syystä sananjalan kerrotaan kukkivan vain juhannusyönä. Kasvin kukinnolla on taikavoimia. Sitä on kutsuttu muun muassa kuolleen vuoteeksi, kuoleman kouraksi, kalman kasviksi ja kuolleen kukaksi. Taikavoimia halajavan piti voittaa pelkonsa ja hiipiä juhannusyönä synkkään metsään hakemaan tuota kuolonkukkaa.
Hakijan rohkeus kyllä palkittiin: kellä oli sananjalan siemen taskussaan, hän tiesi kaikki salaiset asiat, hän oli tietäjä, hän ymmärsi erilaiset kielet, hän saattoi avata kaikki lukot ja salvat ja hän voi tehdä itsensä näkymättömäksi. Häneen eivät nuolet eivätkä kuulat pystyneet, hän paransi sairaita ja saattoi toteuttaa toiveensa. Suuren taikavoiman saavuttamishalu oli suuri, mutta helppoa se ei ollut: Virossa kerrotaan monen menettäneen järkensä aattoyönä kuolonkukkaa metsästä hakiessaan. Taikaöiden aikaan etsittiin myös aarnihautoja — aarrekätköjä, joita vainolaista paenneet ihmiset olivat jättäneet jälkeensä. Aarnihautoja vartioi aavemainen haltija.
Ukon juhlat
Pakanallisella ajalla muinaissuomalaiset viettivät kesän valoisimpana aikana Ukon juhlaa tai juhlia. Kyseessä on todennäköisesti ollut juhla sadon ja hedelmällisyyden varmistamiseksi. Tämä perinne jatkui pitkälle historialliselle ajalle asti. Värmlannin suomalaiset viettivät kaksi ukonjuhlaa “touonalkajaisten” ja juhannuksen välisenä aikana. “Pitää tehä ukoinkunnian, niin soa vettä“, sanottiin poutakesänä. Ukonkunnioissa talon emäntä teki ukonsupun eli poutatuohisen, jonka avulla tehtiin rituaali veden “ostamiseksi” Ukolta. Ukonkunnioita vietettiin vain juhannukseen asti, ei koskaan juhannuksen jälkeen.
Kun satoi ensi kerran poudan jälkeen, vietettiin uudet pidot: ukoinkeikkeet eli ukonhäät. Agricolan kuuluisat humalasäkeet liittyvät luultavasti juuri tähän juhlaan, Ukonhäihin kuului nimittäin voimakkaan oluen nauttiminen ja juhlakunnan humaltuminen. Humaltumisen katsottiin varmistavan hyvä sato-onni. Ukonkeikkeitä seuranneena päivänä kodit siivottiin perusteellisesti. Tämän voi tulkita symboliseksi puhdistautumiseksi vuodenkierron murroskohdassa, uudeksi aluksi. Juhannussiivous onkin jäänyt tapana elämään, vitsaillaanhan vielä nykyäänkin siitä, että joku siivoaa “vain jouluna ja juhannuksena”.
Ukon juhlissa juotiin Ukon malja ja pirskoteltiin vettä. Tämä oli ilmeisesti taivaissa tapahtuvan jumalallisten tapahtumien jäljittelyä rituaalin keinoin. Saamelaisten mytologiassa on kuvaus ukkosenjumalan ja taivaallisen naisen välisestä torasta (ukkonen), jonka seurauksena nainen sinkoaa Ukon päälle vettä (sade). Agricola lienee kuvannut juuri tätä uskomusta säkeillään “pärskymisestä”:
Quin Rauni Vkon naini härsky /
ialosti Wkoi Pohiasti pärsky.
Se sis annoi Ilman ia Wdhen Tulon.
Juhlatulet
Juhannukseen liittyy muitakin pakanalliselle ajalle periytyviä elementtejä. Ruotsinkielisillä alueella perinteisiin kuuluu juhannussalon pystyttäminen. Salon voisi arvailla periytyvän maailmanpylvässymboliikaan ja hedelmällisyysriitteihin. Juhannuskokot olivat taas alunperin itäsuomalainen tapa, joka yleistyi 1800-luvulta lähiten. Suomessa tulia on tosin poltettu vanhastaan ainakin eri kevätpyhinä ja syksyisin kekrin aikaan. Kustaa Vilkuna arvelee keskikesän kokkoja poltetun kyläyhteisöjen toimesta jo rautakaudella.
Kunnian kokon sytyttämisestä sai kylän vanhin. Kylän väki kokoontui pesäpäivien aikaan tulen ääreen valvomaan ja viettämään aikaa, poisjääminen merkitsi sekä oman että koko yhteisön onnen vaarantamista. Juhlatulien on katsottu symbolisesti edistävän viljelyskasvien, kotieläinten ja ihmisten hedelmällisyyttä sekä menestystä ja torjuvan pahaa. Tulien ympärillä karkeloitiin ja leikittiin.
—
Pesäpäivinä vahvasti painottuvat lemmentaiat, luonnon hedelmällinen kukoistus ja tuli kertovat Lemmon vahvasta läsnäolosta. Saderiitit, Ukon juhla ja maljan kohottaminen kertovat tietysti Ukon merkityksestä tänä aikana. Itsekin muistankin juuri näitä jumalia keskikesän pyhien öiden aikaan.
Lähteenä
Nirkko, Juha (toim.). Juhannus ajallaan. Juhlia vapusta kekriin.
Vilkuna, Kustaa. Vuotuinen ajantieto.
Vuorela, Toivo. Suomalainen kansankulttuuri.
Vuorela, Toivo. Kansatieteen sanasto.