Päivää pyhittämässä
Eli aatoksia ja kokemuksia pyhäpäivän vietosta.
Minusta uskonnollisuus ei ole ensisijaisesti uskomuksia vaan tekoja. Miksi? Koska uskomuksen voi joskus ymmärtää vain tekojen kautta. Ajattelen, että jokaisen ihmisen sielunmaisema on saatu lahjana menneiltä sukupolvilta. Sekä tavat että uskomukset ovat osa tuota samaa sielullista perintöä. Kun siis ihminen noudattaa samaa uskonnollista tapaa kuin hänen esivanhempansa – vaikka sitten sen merkitystä sillä hetkellä täysin ymmärtämättä – niin teko koskettaa jotain osaa syvällä ihmisen sielunmaisemassa, ja vanhat uskomukset heräävät eloon, valaisten tavan merkityksellisyyden ihmiselle. Usko syntyy siis teoista.
Tietenkin on motivoivaa ymmärtää tavan merkitys edes jollain tasolla jo ennen sen noudattamista, mutta syvällisen ymmärtämisen saavuttaminen edellyttää tekemistä. Jos haluaa ymmärtää esi-isiään, heidän tavoilleen tulee antaa mahdollisuus, niistä tulee tehdä osa omaa elämäänsä.
Tältä pohjalta kiinnostuin pyhäpäivän viettämisestä. Se on osa sielunperintöäni. Muinaisista ajoista aina viime vuosikymmeniin saakka esivanhempani ovat erottaneet pyhäpäivän arjesta. Enkä nyt tarkoita pelkästään kristillistä pyhäpäivää. Muinaiset virolaiset – joiden verta minunkin suonissani juoksee – omistivat torstait ukkosenjumala Toorulle eli Torille. Viron vanha kansa ei tehnyt töitä torstaisin vaan he kokoontuivat iltaisin pyhään lehtoon kuuntelemaan torupillin soittoa, laulamaan ja tanssimaan. Torstai on Suomessakin ollut erityinen päivä. Muinaisia loitsurunoja -teoksen esipuheessaan Elias Lönnrot kertoo kansan tietäjien painottaneen, että otollisin hetki niin rukouksille “kuin monelle muullekin taikatyölle” oli torstai-iltana tai sunnuntai-aamuna. Sukukansa udmurtit taas viettävät perjantaisin uhrijuhliaan, koska perjantai on heille pyhä viikonpäivä, udmurt arnja.
Pyhäpäivän merkitys kiteytyy itsestään selvältä kuulostavaan lauseeseen: pyhä on arjen vastakohta. Pyhänä arkipäivien virta katkaistaan ja siihen luodaan tietoisesti muita hetkiä pyhempi saareke. Pyhäpäivä on kuin uhrilehto ajassa. Tällainen toiminta on antiteesi jälkiteollisen yhteiskunnan 24/7-tahdille. Pyhäpäivänä arjen askareet, huolet ja kiireet siirretään pois elämästä. Silloin levätään, muistetaan vainajia ja jumalia sekä nautitaan perheenjäsenten ja ystävien seurasta. Pyhänpäivän merkitys on siis sama kuin vuotuisjuhlien, mutta se on niitä pienimuotoisempi ja viikottainen.
Valitsen pyhäpäiväksi sen tutuimman pyhän eli sunnuntain. Sunnuntai tuntuu olevan merkityksellinen päivä kuunkierron kannalta. Maanantai oli kristinuskoa edeltäneessä kuukalenterissa aina kuun ensimmäinen päivä. Kuunkiertoa noudatteleva kuukausi oli noin 28 päivän mittainen. Tämän takia sunnuntai olisi ollut pyhä “maanantain aattona”. Sukukansojen kielissä arkipäivät ovat edelleen toisarvoisia pyhään verrattuna. Arkipäiviä kutsutaan sen suuntaisilla nimillä kuten “ensimmäinen arki” (maanantai), “toinen arki” (tiistai) jne. Lisäksi sunnuntai on tietysti ollut pyhä lukemattomille kristityille sukupolville ennen minua. Kuunkierrollisista syistä riippumattakin sunnuntai on nyky-yhteiskunnassa sopivin – tai vähiten huono – vaihtoehto pyhäksi päiväksi. Yritäpä vakuuttaa työnantaja siitä, että et voi vastedes tehdä torstaisin töitä!
Aloitan pyhän viettämisen. Lauantai-iltana puolenyön aikaan sammutan tietokoneen. Saman kohtalon kokisi televisio, jos sellaisen omistaisin. Suljen myös kännykän, sillä pyhänä olen tavattavissa vain kasvokkain. Herään aamulla ja pukeudun tavanomaista hienommin – pyhävaatteisiin. Perinteinen juhlien väri on valkoinen, joten puen päälleni valkoisen paidan. Yritän muistaa kunnioittavan pukeutumisen. Udmurteilla se tarkoittaa miehillä päähineitä ja naisilla huiveja päässä, ja sitä, että esimerkiksi paljaita käsivarsia ei saa näyttää. Lausun Päivän paistaessa aamurukouksen. Sitten yritän rauhoittua ja puhdistautua henkisesti. Samassa tajuan, että lauantai-illan saunominen kuuluu olennaisesti pyhän viettämiseen. Saunominen on henkistä ja ruumiillista puhdistautumista: valmistautumista tulevaan pyhään. Sytytän kotialttarille tulet, uhraan, ja – tämä tulee jotenkin vaistomaisesti – alan kiittämään suurempia voimia kaikesta omassa elämässäni ja läheisteni elämässä. Lausun myös kateiden karkotussanat.
Loppupäivän ajan olen puhtaassa ja rauhoittuneessa mielentilassa, ja yritän vältellä tekemästä mitään sen suurempaa. Se onkin yllättävän helppoa (lisää tähän vitsi laiskasta luonteesta). En pidä suurta meteliä ja kuljen vain jalkaisin, enkä silloinkaan pitkiä matkoja. Käyn pienellä kävelyllä luonnossa. En myöskään tee ostoksia tai muuta arkista. Kävelyltä palattuani ulkona jyrisee ukkonen ja komea Ukon kaari ilmestyy ikkunan taakse.
Illan hämärtyessä on hämäräpyhän aika. Hämäränhetken vietto on vanha maaseudun tapa. Iltahämärissä levättiin tai seurusteltiin töiden päätyttyä usein ennen valojen sytyttämistä ja ilta-askareiden aloittamista. Hetkestä huokuu pyhä hiljaisuus. Sen jälkeen istuskelen kynttilänvalossa ja jaan aterian vainajien kanssa. Jatkossa ajattelin siivota lauantaina ennen pyhää sekä tehdä pyhäpäivän ruuat etukäteen valmiiksi. Nyt olisi hyvä hetki viettää aikaa perheen, sukulaisten ja ystävien seurassa. Mutta tänään olen yksin, mikä on ihan mukavaa sekin. Jostain syystä koko päivän teki mieli hyräillä. Jos minulla olisi kantele, soittaisin sitä varmasti pyhäpäivänä. Lopulta ilta kallistuu yöksi. Puoliltaöin pyhä on ohi, mutta ei tee mieli palata arkeen. Mieli on kuulas kuin taivaankansi poutapäivänä.