Varsinaista suomalaisten haltijoiden tai muiden supranormaalien olentojen sukupuolta koskevaa aiempaa tutkimusta en ole onnistunut löytämään. Kansanuskotutkimusta ja haltijatutkimusta sen sijaan on kyllä jonkin verran ja tätä käytän tutkimukseni teoreettisen viitekehyksen luomiseen. Käytän tutkimukseni vertailuaineistona vanhan kansanuskotutkimuksen haltijakäsityksiä, joskin suhtautuen niihin kriittisesti aikakautensa tulkintoina ja huomioiden mahdolliset yleistykset ja omaan aineistooni tai tutkimukseni aluerajaukseen kuulumattomat tiedot poissulkien. Ulkomaista ja lähialueille sijoittuvaa haltijatutkimusta on jonkin verran, mutta olen seuraavassa ottanut esille lähinnä suomalaista ja Suomea koskevaa kansanusko- ja haltijatutkimusta.

Varhaisempaa suomalaista kansanuskoon ja supranormaaleihin olentoihin kohdistunutta tutkimusta, kirjoituksia ja yleisesityksiä löytyy suhteellisen paljon.Vanhimmat maininnat suomalaisista, hämäläisten ja karjalaisten veden- ja metsänhaltijoista Tapiosta ja Ahdista löytyvät Mikael Agricolan Dauidin Psaltarin (1551) muinaisten jumalten luettelosta (Hautala 1954, 27-34).

Kristfrid Gananderin Mythologia Fennica ilmestyi jo vuonna 1789 ja on ollut yksi suomalaisen perinteen- ja uskonnontutkimuksen klassikoista, vaikka suomenkielinen versio julkaistiinkin vasta vuonna 1995 (Pentikäinen 2003, 9, Mythologia Fennican esipuheessa). Teos on tietosanakirjamainen selvitys kansanrunoista poimituista Gananderin mytologisina pitämistä nimistä ja sanoista (Hautala 1954, 80-82). Siinä mainitaan mm. meren haltia Ahti, Akka, Hiisi, metsänneidot Hongotar, Kangatar, Kati, Metzän-Eukko/Tapion vaimo, Tapio, Tapiotar, Weden Emoinen ja Ween-Kuningas (Ganander 1789/2003). ). Näiden pohjalta on kuitenkin vaikea tehdä päätelmiä, etenkin kun tutkimukseni painopiste ankkuroituu vuosisataa myöhäisemmän ajan perinteeseen. Muutenkin Gananderin tulkinnat sisältävät hyvin suoraviivaisia yhtäläisyyksiä muiden maiden mytologioihin ja uskomusperinteeseen, ja joissain tapauksissa selitykset tuntuvat liian yksinkertaistetuilta yleistyksiltä. Mielenkiintoista näkökulmaa teos kuitenkin antaa.

Julius Krohnin aloittama ja Kaarle Krohnin muokkaama vuonna 1894 ilmestynyt Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (Krohn 1894) on ensimmäinen varsinainen suomalais-ugrilaisen mytologian esitys (Hautala 1954, 220). Siinä ei kuitenkaan sinänsä keskitytä haltijaperinteen kuvaamiseen vaan enimmäkseen suomalaisugrilaisten kansojen rituaalien, pyhien paikkojen, jumalankuvien ja uskonnon spesialistien kautta luomaan kokonaiskuvaa muinaisesta kansanuskosta suhteessa muiden kulttuurien järjestelmiin.

Kaarle Krohnin Suomalaisten runojen uskonto-teoksessa (Krohn 1915) keskitytään muinaisrunoista ja loitsuista kuvastuvaan uskomusaineistoon (Hautala 1954, 247). Kirja esittelee suomalaista kansanuskoa mm. tietäjyyden, vainajaperinteen ja siihen liittyvien väki- ja tuonelakäsitysten, uskomusolentojen ja pyhimysten palvonnan kautta. Kirjassa esitellään haltijaperinnettä melko yleistävästi mm. haltijan rituaalista kohtaamista (viljellyn)maan- metsän- ja vedenhaltijaperinteen näkökulmasta erittelemättä sen tarkemmin esimerkiksi perinnealueita tai esimerkkitapausten haltijauskomusten ilmenemispaikkoja. Teos sisältää myös haltijauskon kansainvälisiä vertailuja. Krohn yhdistää metsänväen vainajaperinteeseen erityisesti kuvaillessaan niitä maagisia menetelmiä, joilla ihminen saattoi saada kyvyn nähdä metsänväkeä (Krohn 1915, 71-72). Kaarle Krohn vertailee toisiinsa myös metsän ja Tapion suhdetta kiinnittäen huomion tapio-termin moniselitteisyyteen myös haltijaolennon sukupuolen suhteen (Krohn 1915, 107-111).

Uno Harva (Holmberg) käsittelee myös suomalaisia haltijoita 1948 ilmestyneessä teoksessa Suomalaisten muinaisusko. Hänen laajat tutkimuksensa sisältävät runsaasti myös haltijaperinteeseen liittyviä tietoja ja kuvauksia. Teos on selkeäsanainen yleisteos suomalaisesta muinaisesta maailmankuvasta ja siinä käsitellään maahisia, kodinhaltijaa, metsänhaltijaa ja vedenhaltijaa omissa luvuissaan. (Harva 1948.) Myös hänen artikkelinsa Metsän peitossa (Holmberg 1923.), joka on ilmestynyt Kalevalaseuran vuosikirjassa 3 Uno Holmbergin nimellä tuo kiinnostavaa näkökulmaa metsänhaltijaperinteen tarkasteluun.

Olen tutustunut myös Martti Haavion tuotantoon tutkielmani yhteydessä ja erityisesti teos Suomalaiset kodinhaltijat (Haavio1942) on perusteellinen katsaus haltijaperinteeseen vaikka se keskittyykin kodinhaltijaan. Teos on kuitenkin oivallinen lähde antamaan mielikuvaa itäisen ja läntisen haltijaperinteen eroista ja se myös luo pohjaa yksityiskohtaisemmalle haltijatutkimukselle.

Haavion teos Suomalainen mytologia (Haavio 1967) sekä Iivar Kemppisen varsin yleistävänoloinen samanniminen teos Suomalainen mytologia (Kemppinen 1960) ovat toimineet lähinnä näkökulmaa antavina mytologiateoksina aiemmin mainittujen Harvan ja Krohnin rinnalla.

Suomalaisesta ja suomensukuisesta haltija/uskomusolentoperinteestä on julkaistu jonkin verran myös saksankielisiä teoksia ja artikkeleita, joita ei ilmeisesti ole kuitenkaan saatavilla suomennettuina. Tällaisia ovat mm. Uno Harvan Die Wassergottheiten der Finnisch-Ugrischen Völker vuodelta 1913, Lauri Hongon Geisterglaube in Ingermaland vuodelta 1962 ja Asko Vilkunan Über den finnischen haltija "Geist Schutzgeist" vuodelta 1961. Valitettavasti en ole päässyt näihin tutustumaan tutkielmani puitteissa juuri kieliongelman vuoksi.

Lauri Hongon panos suomalaiselle haltijatutkimukselle on kuitenkin erityisen merkittävä haltijoiden määrittelyn ja perinteen aktuaalistumista koskevan tutkimuksen kannalta. Hänen artikkelinsa Miten luoda terminologia haltijaperinteen tutkimukselle (Honko 1980) Outi Lehtipuron toimittamassa Perinteentutkimuksen perusteita teoksessa on erittäin hyödyllinen lähde haltijaperinteentutkimuksessa, sillä se luo pohjaa haltijatutkimuksen metodien valinnalle, yliluonnollisen kokemuksen tarkastelulle ottaen huomioon monenlaisia näkökulmia. Honko on analysoinut muun muassa yksilöllisten haltijaelämysten psykologiaa ja suhdetta yhteisön kollektiiviseen perinteeseen ja päätellyt, että haltijaelämyksen taustalla on stressitilanteen esiinnostama pelko sellaisen normin rikkomisesta, johon kyseinen haltija yhteisön perinteessä yhdistetään. Näin ollen haltijakokemusten taustalla nähdään olevan pelko haltian alueelle tunkeutumisesta, normin rikkomisesta tai epäonnistuneesta tehtävän suorituksesta. (Honko 1980, 79-104, Sarmela 1974, 340-341.)

Matti Sarmelan tutkimuksia olen hyödyntänyt tutkielmassani erityisesti liittyen maailmankuvan ja perinteen ajankuvan ja olosuhteiden luomiseen. Sarmela on ollut kiinnostunut myös suomalaisesta haltijaperinteestä ja tarkastellut sen makrotasoa nivoen perinteen Suomen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen rakenteeseen (Lehtipuro 1980, 14). Hänen artikkelinsa Talonhaltiat sosiaalisessa kilpailussa, suomalaisen haltiaperinteen alueellisista eroista (Sarmela 1974) käsittelee mm. läntisen ja itäisen haltijaperinteen eroavuuksia ja yhtäläisyyksiä sekä yksilön ja yhteisön suhdetta perinteen ilmentäjinä. Hänen mukaansa haltijakokemus suodatetaan sosiaalisen kontrollin läpi, jolloin siitä seuloutuu kuulijoiden odotuksia ja kollektiivista perinnettä vastaava tarina. Näin ollen memoraatti, omakohtaisena kokemuksena, on tulkittu luotettavammaksi kansanuskon tarkastelun lähteeksi kuin tarina. (Sarmela 1974, 341.) Haltiaperinteessä on sekä täysin yksilöllisiä ja ainutkertaisia memoraatteja että yleisen tarinaperinteen aineksia sisältäviä. Sarmelan mukaan haltijaperinnettä ei tule tarkastella yksinomaan kansan uskonnollisen ajattelun tuotteena, vaan myös kommunikatiivisena ilmiönä huomioon ottaen kuulijoiden odotukset ja tarpeet. (Sarmela 1974, 341-342.)

Pekka Virtanen on tehnyt vuonna 1988 laajan pro gradu -tutkimuksen suomalaisen perinteen metsänhaltijasta. Siinä hän hahmottaa kokonaiskuvaa suomalaisesta metsänhaltijasta 1800- ja 1900-lukujen perinteessä. Laaja-alaisesti hän on käsitellyt erilaisia metsänhaltijan ilmenemismuotoja keskittyen ensisijaisesti uskomusperinneaineistoon. Pekka Virtasen mukaan voi havaita, ettei metsänhaltija ole ollut ennen hänen laajaa pro gradu-työtään yhtä kokonaisvaltaisen tutkimuksen kohteena kuin vedenhaltija ja kodinhaltija (Virtanen 1985, 11).

Sointu Hiltunen puolestaan on tehnyt vuonna 1992 pro gradu-tutkielmansa suomalaisten tarinoiden ja memoraattien vedenhaltijoista. Tutkielma on kohtalaisen kattava yleisesitys haltijoiden hahmosta ja rooleista ja siinä kiinnitetään huomiota myös haltijan sukupuoleen ja sukupuolisuuteen, mutta nimettyjä vedenhaltijoita ei työssä mainita lainkaan. Hänen mukaansa vedenhaltijatarinoiden ja -memoraattien ajallinen ja alueellinen monikerroksisuus ja vaihtelevuus eivät myöskään mahdollista yhtenäisen, agraarisen maailmankuvan hahmottamista. (Hiltunen 1992, 82).

Folkloristisen naistutkimuksen tehtävänä on selvittää naisten osuus suullisessa perinteessä ja myös sen perinteen laatu ja konteksit, jota naiset ovat käyttäneet. Suullinen perinne heijastaa aikansa sukupuolikäsityksiä. (Nenola 1990, 12.) Sukupuolen antropologiseen tutkimuksen kaksi tärkeintä lähestymistapaa tarkastelevat miesten ja naisten sosiaalisia rooleja ja suhteita sekä sukupuolen kulttuurisia käsitteitä ja symbolisia ilmentymiä (Stark-Arola 1998b, 16-17).

Olen valinnut naistutkimuksellista näkökulmaa antamaan mm. Satu Apon, Laura Stark-Arolan, Aili Nenolan ja Lotte Tarkan tutkimuksia ja artikkeleita liittyen perinteen sukupuolisiin ilmentymiin, naisten ja miesten asemaan yhteiskunnassa sekä ylipäätään naiseuteen ja mieheyteen. Satu Apo on tutkinut itäsuomalaista ja karjalaista perinnettä seksuaalirunojen näkökulmasta ja selvittänyt sitä kautta naiseuteen ja naisen maagiseen voimaan, väkeen, liittyviä näkemyksiä teoksessa Naisen väki (Apo 1995). Laura Stark-Arolan tutkimus Magic, Body and Social Order (Stark-Arola 1998b) ja artikkeli Gender, Magic and Social Order (Stark-Arola 1998a) perustelevat naisten ja miesten rooleja, asemaa ja maailmankuvaa suomalais-karjalaisessa agraariyhteiskunnassa mm. naisten magian pohjalta. Aili Nenolan artikkeli Sukupuoli, kulttuuri ja perinne (Nenola 1990) käsittelee sitä millä tavalla perinne ja sen tutkimus heijastaa sukupuolikäsityksiä. Lotte Tarkan väitöskirja Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista Rajarahvaan laulu(Tarkka 2005) sekä artikkeli Sense of the Forest (Tarkka 1998) tarkastelee myös naisten ja miesten elinpiiriä ja metsän ja kulttuurisen sukupuolen suhdetta toisiinsa tarjoten mielenkiintoisia peilauspintoja haltijaperinteen sukupuolisuuden tutkimukselle.

Monet haltijaperinteen tutkijoista ovat kiinnittäneet huomionsa haltijaperinteen asemaan sosiaalisen todellisuuden heijastajana, yhteisönormien ylläpitäjänä ja rajanluojana luonnon ja kulttuurin välille. Sukupuolen ja luontosuhteen näkökulmaa työhöni tuo esimerkiksi Esa Alinin julkaisematon sivuaineen tutkielma (Alin 1991), joka käsittelee naisten ja naisen väen asemaa metsästystaikuudessa. Mielestäni tutkimus antaa mielenkiintoista pohdittavaa itäsuomalaiseen ja karjalaiseen naiskäsitykseen sekä naiseuden, luonnon ja metsän ja metsästys-elinkeinon suhteeseen. Jochun Stattin on tutkinut ruotsalaista vedenhaltiaperinnettä 1800-luvun maalaisväestön keskuudessa tarkastelemalla 1900-luvun alussa muistiinkerättyä kertomusperinnettä (Stattin 1984, 9). Stattinin tutkimuksen Näcken: Spelman eller gränsvakt? lähtökohtana on näyttää miten uskomustarinat heijastavat yhteiskunnan rakenteita ja kuinka perinnettä voi käyttää maailman kuvaamisen, nimeämisen, selittämisen ja vallitsevien normien vahvihtamisen työkaluna. Tutkimus osoittaa miten maailmankuvan rajat heijastuvat näkki-perinteessä. (Stattin 1984, 46-47, 129.) Stattinin kirja tuo kiinnostavaa vertailuaineistoa suhteessa omaan aineistooni, sillä näkki on tunnettu vedenhaltija myös itäisellä perinnealueella, joskin näkki on tutkielmani aineistossa huomattavasti useammin mainittu naispuoliseksi, kun taas ruotsalaisessa perinteessä samanniminen olento esiintyy miespuolisena.

Käytän apuna myös teoksia, joissa tarkastellaan ihmisen luontosuhdetta ja perinnettä tämän suhteen heijastajana. Leena Vilkan ympäristöfilosofinen tutkimus Oikeutta luonnolle (Vilkka 1998) tuo jännittävän monitieteellisen lisäulottuvuuden muistuttamalla luontoon liittyvistä käsityksistä ja ihmisen luontosuhteesta ja sen muutoksista elinkeinojen ja painopisteiden muuttumisen myötä. Mielestäni se auttaa ymmärtämään sitä valtavaa kokonaisuutta, jonka luonto ihmisen maailmankuvassa muodostaa ja tätä kautta tuo lisäsyvyyttä myös haltijaperinteen pohdinnoille esim. tapion ja metsän suhteessa toisiinsa tai ylipäätään luonnon näkemisen supranormaalien olentojen muodossa ja samanaikaisesti koko metsän/luonnonelementin ilmentyminä, väkenä yms. Veikko Anttosen Ihmisen ja maan rajat (Anttonen 1996) käsittelee pyhää kulttuurisena kategoriana ja peilaa ihmisten luontosuhdetta ja käsityksiä ympäristöstä ja itsestään suhteessaan siihen. Anttonen selvittää pyhä-tutkimuksessaan muun muassa Lauri Hongon näkemyksiä haltijauskosta osana ympäristön kognitiivista valloittamista (Anttonen 1996, 74).