Seuraavaksi esittelen luonnonhaltijaperinteen päälinjauksia kuten haltijan määritelmiä, metsän- ja vedenhaltijan ympärille syntynyttä uskomusperinnettä sekä haltijakokemusten luonnetta ja merkityksiä. Sen jälkeen aineistoni valossa hahmotan luonnonhaltijoiden sukupuolta ja siihen liittyviä merkityksenantoja ja yliluonnollisuuden kriteerejä suhteessa aiemman tutkimuksen haltijakäsityksiin.

Kristfrid Ganander määrittelee haltijan Mythologia Fennican suomennoksessa tarjoten yhden vanhimmista haltijan määrittelyistä suomalaisen kansanuskontutkimuksen historiassa:

"Haltia,

henki, jonka luultiin erikseen olevan jokaisella ihmisellä, tontilla, talolla, metsälehdolla, järvellä, rahakätköllä ja kalliolla." (Ganander 1789/2003, 30). Haltijan voi määritellä monella eri tavalla näkökulmasta riippuen (Hiltunen 1992, 9).

Haltija (tai haltia) on germaanilaisperäinen sana, joka on Suomessa muodostunut dominantiksi yksittäisten supranormaalien luonnonolentojen lajinimeksi korvaten vanhemmat nimitykset ja sisällyttäen uudemmat haltijakäsitykset (Haavio 1942, 13). Suomen haltia-sanan katsotaan tulevan germaanisista kielistä, ja kantamuodon ”haldias” on tulkittu tarkoittavan emoa tai isää. Suomalais-ugrilaiset ja monet muut kansat ovat nimittäneet haltioita paikan isänniksi ja hallitsijoiksi. (Sarmela 1994, 158.) Martti Haavio tulkitsee haltia termin tarkoittavan pitäjää tai pitävää. Suomessa nimitetään kuitenkin samantapaisia luonnonolentoja myös muilla nimillä (Haavio 1942, 14.) Tämä tulee esille sekä Sointu Hiltusen vedenhaltijaa koskevassa tutkimuksessa että Pekka Virtasen metsänhaltijatutkimuksessa. Haltijankaltaisia luonnonolentoja on kutsuttu eri puolilla Suomea esimerkiksi nimityksillä emo, isäntä, emäntä, akka, ja ukko (Haavio 1942, 14-22). Haavion mukaan emot haltijan nimityksenä kuuluvat iältään perinteen vanhimpaan luokkaan. Naispuolisia haltijoita kutsutaan myös sanoilla ämmä, eukko ja muori ja miespuolisiin liitetään ukon lisäksi äijä. (Haavio 1942, 15, 18.) Lisäksi löytyy lukuisa määrä erilaisia tarkempia nimityksiä (Virtanen 1988, 2).

Suomessa haltijoita koskeva tieto on pääasiassa tallennettu tarinoiden muodossa. Haltijat erotellaan luonnonpaikkojen ja kulttuuripaikkojen haltijoihin. Luonnonhaltijoita ovat metsien ja järvien haltijat sekä eläinten kantaemot. Kulttuuripaikkojen haltijoita ovat ihmisten rakentamassa ympäristössä eläneet haltijaolennot. (Sarmela 1994, 158.) Haltijat ovat tietyn paikan supranormaaleja asukkaita ja elollisten olentojen suojelijoita, jotka elävät ympäristössä ja voivat joskus näyttäytyä ihmisille. Haltija on voinut olla paikan kanta-asukas tai vartija, tietyn eläinlajin kantaemo, lajin vanhin tai ensimmäisenä paikalla asunut ihminen. (Sarmela 1994, 158.) Haltijat ovat Sarmelan mukaan omalla alueellaan ihmisen ja luonnon välisten näkymättömien rajojen vartijoita, joiden suosiosta riippui myös ihmisten menestyminen (Sarmela 1994, 158).

Lauri Honko määrittelee haltijoiden olevan empiirisiä olentoja, joista ei pelkästään kerrota, vaan jotka myös koetaan . Ne elävät ihmisten lähipiirissä jatkuvasti toimivina ja niihin etsitään yhteyttä riitein tai niitä kohdataan yllättäen yliluonnollisiksi tulkituissa tilanteissa. (Honko 1980, 79-80). Tutkimuksen piirissä haltijat jaetaan usein kulttuuripaikanhaltijoihin sekä luonnonhaltijoihin. Jälkimmäisiä ovat mm. maanhaltijat ja erityisesti metsän- ja vedenhaltijat. (Haavio 1942, 12 sekä esim. Virtanen 1988, 4). Käytännössä haltijoiden jaottelu ei kuitenkaan ole ongelmatonta, sillä näiden kategorioiden välimaastossa esiintyy myös muita haltijaolentoja esim. aarteen-, tulen- ja ihmisenhaltijat (Virtanen 1988, 4). Paikallistunut haltija voi myös sulautua paikkaansa, jolloin on vaikea erottaa puhutellaanko itse paikkaa vai sen persoonallista haltijaa (Krohn 1915, 104). Tämä käy erityisen hyvin ilmi mm. metsänpeittoa käsittelevässä perinteessä.

Matti Sarmelan talonhaltijaperinnettä käsittelevässä artikkelissa esitetään suomalaisen haltijaperinteen kerrostumajako, jonka mukaan haltijat voi luokitella kolmeen kategoriaan. Ensimmäisen muodostavat vaihtelevamuotoiset, passiiviset ja ihmisen kannalta indifferentit tai ihmisen elämään puuttumattomat luonnon- ja luonnonpaikkojen haltijat. Toiseen kategoriaan kuuluvat välillisesti vaikuttavat, eteeriset haltijat, mm. talonhaltijat, joille saatetaan antaa vainajan hahmo. Onnentuoja tai viejä, enne, sairauden aiheuttaja tai vaarasta hälyttäjä. Kolmannen tyypin muodostavat hmisenkaltaiset, aktiiviset talonhaltijat, jotka osallistuvat ihmisen sosiaaliseen elämään. (Sarmela 1974, 353).

Sarmelan mukaan länsisuomalainen haltijaperinne on enemmän keskittynyt rakennustenhaltijaperinteeseen, kun taas luonnonhaltijaperinne on tyypillisempää itäsuomalaiselle ja karjalaiselle perinteelle (Sarmela 1974, 343). Haltijan funktioita on suojella, varjella, hoitaa, omistaa, hallita, valvoa, huolehtia ja pitää kuria. Haltijat, kuten muutkin supranormaalit olennot, voivat esiintyä yksin tai sosiaalisina joukoissa. (Virtanen 1988, 2-3.)

Haavio on osoittanut, että selkeäjuoniset haltijatarinat ovat läntistä perinnettä. Muutenkin haltijaperinne tuo selkeästi näkyviin rakenteellisen eron läntisen ja itäisen perinteen välillä. (Haavio 1942, 29.) Läntiset haltijat ovat kulttuuripaikkojen haltijoita, kun taas itäiset (Itä-Suomessa & Karjalassa) kuuluvat luontoon. Mitä idemmäksi ja pohjoisemmaksi mennään, sitä suurempi on luonnonhaltijoiden osuus haltijaperinteen tarinoista. Itä-Suomen & Karjalan kulttuuripaikanhaltijatkin usein liitetään metsässä tai luonnossa sijaitseviin kohteisiin kuten metsäsaunoihin, myllyyn tai tukkimetsälle. (Sarmela 1974, 343.) Haltijausko itsessään on yhtä lailla läntistä kuin itäistäkin perinnettä, mutta pohjoisilla alueilla ja Karjalassa vanhat käsitykset ovat säilyneet kauemmin, kuin lännessä (Sarmela 1974, 344).

Itä-Suomessakin tunnetaan talonhaltijamotiiveja, mutta Pohjois-Suomen ja Vienan eräkulttuurien piirissä on luonnonhaltijat (erityisesti metsän- & metsäsaunanhaltijat) olleet keskiössä. Vienassa ja Aunuksessa luonnonhaltija on ollut maapaikan yliluonnollinen asukas. Luonnonhaltijoiden kanssa ihminen joutui tekemisiin yöpyessään metsässä tai kalamajoilla, hakatessaan kaskea tai rakentaessaan haltijan maille taloa. Tarinat ilmaisevat todellista uskoa haltijoiden olemassaoloon, toisin kuin läntinen talonhaltija, joka on Sarmelan mukaan ennemmin tarinahahmo kuin empiirinen uskomusolento. (Sarmela 1994, 158.)

Luonnonhaltijat edustavat preanimistista ja dynamistista haltijatyyppiä, joiden kanssa ihminen joutuu kosketuksiin vain tunkeuduttuaan tahallisesti tai tahattomasti haltijoiden alueelle, sairastuttuaan luonnosta ”tarttuneeseen” sairauteen tai haltijan kätkettyä ihmisen tai eläimen metsänpeittoon. (Sarmela 1974, 353.) Kertomukset luonnonhaltijoista sisältävät vähän vakiintuneita tarinamotiiveja ja ovat pohjimmiltaan uskomuksia ja käyttäytymisnormeja. Haltijan alueelle tulleen ihmisen piti kysyä lupa ja haltijan suopeutta, jotta menestyisi toimissaan. (Sarmela 1994, 158.)

Uno Harva tulkitsi haltijaperinteen alkuperän olevan vainajiin liittyvissä uskomuksissa. Jochun Stattinin mukaan näkkikertomuksilla määriteltiin rajaa kulttuurin ja luonnon välille kuten myös muiden kulttuuristen vastaparien välille. (Sarmela 1994, 168.) Sointu Hiltusenkin tutkimuksen lähtökohtana on kiinnostus kulttuurisia käyttäytymissääntöjä kohtaan, joita yhteisö kontrolloi supranormaalin maailman avulla (Hiltunen 1992, 1).

6.1. Haltijakokemuksen luonteesta

Suuri osa tutkimukseni aineistosta liittyy haltijakokemukseen. Vaikka uskomustarinat ja kansanuskomuistiinpanot eivät aina sisällä laajamittaista kuvailua haltijakohtaamisen synnyttämistä tunteista ja reaktioista, on kuitenkin syytä tarkastella niitä olosuhteita ja tekijöitä, joita kokemukseen liittyy. Seuraavat arkistoaineistosta poimitut esimerkit ovat melko tyypillisiä haltijaelämyksen kuvauksia:

”Metsän haltian senhän ennen aikaan olivat monet nähneetkin, se oli ollut välistä kuin nainen välistä kuin pitkä mies, naavaiset hivukset ja pitkät naavaiset parrat..”(SKS KRA. Mannonen, Ulla 1331. 1936.)

”Vedenhaltia saattoi olla myös miehen kaltainen. Kerran nähtiin, kuinka se ui pitkin järveä ja välillä sukelsi. Lopuksi painui kokonaan veden alle. Kertojan isä ja pari muuta miestä näki.”(SKS KRA. Juvas, Maija (SS) 1931.)

Lauri Honko on kattavasti pohtinut haltijakokemuksen luonnetta, syitä ja tulkintoja artikkelissaan Miten luoda terminologia haltijaperinteen tutkimukselle? (Honko 1980). Hänen mukaansa haltijoiden kohtaaminen voi olla rituaalista tai yllättävää ja satunnaista. Tilanne vaikuttaa ihmisen tunnetilaan ja reaktioihin kokemustaan kohtaan. Summittaisesti voisi sanoa, että kasuaalinen haltijakokemus on intensiivisen elämyksellinen kun taas rituaalinen on rauhallisempi ja harkitumpi, mutta satunnaiseenkin kokemukseen voi liittyä riittejä ja käytänteitä, ja rituaalisessa tilanteessa haltijakokemus voi muuttua haltijan ilmestymiseksi paikalle. (Honko 1980, 99.) Kasuaalinen kohtaaminen on yllättävä ja ihminen usein kokee olevansa uskomusolennon toimintojen objekti. Ihminen helposti pelästyy ja kokee rikkoneensa jotain uskomusolennon edustamaa normia vastaan. Rituaalisessa kohtaamisessa ihminen itse etsii yhteyttä supranormaaliin olentoon perinnäisten kaavojen avulla esimerkiksi elinkeino-onnen takaamiseksi. (Pentikäinen 1971, 151.) Yllättävään haltijakokemukseen liittyy usein hämmästys ja pelko, kun taas haltijariiteissä suhde haltijaan on erilainen: kunnioittava, toiveikas ja myönteinen. Riiteissä haltijan varsinainen kohtaaminen jää useimmiten puuttumaan ja haltijan vastaus määrittyy sen kautta onnistuuko riitin suorittajan käytännönpyrkimys riitin suorittamisen jälkeen, eli onko haltija ollut suopea. (Honko 1980, 80.)

Haltiakokemuksen erottaa muusta luonnon ja olosuhteiden kokemuksesta tunne yliluonnollisen läsnäolosta. Kokija ja tulkitsija näkee tilanteessa tai ilmiössä jotain poikkeuksellista ja selittämätöntä, joka aktualisoi supranormaalin perinteen. (Honko 1980, 80.) Yliluonnollisen elämyksen tulkinta ja merkityksen lopullinen arviointi ei aina liity välittömästi itse kokemukseen, vaan voi seurata vasta myöhemmin tai jäädä kokonaan puuttumaan. Supranormaalin olennon kohtaamisessa on aina olemassa jokin kriteeri, joka vakuuttaa kokijan tilanteen yliluonnollisuudesta. Usein kokemuksessa on läsnä vain tunne yliluonnollisuudesta, joka sitten myöhemmin selitetään kokijan tai jonkun muun yhteisön jäsenen toimesta osaksi kyseisen yhteisön uskomusmaailmaa, joskus hyvinkin karkeasti sovittaen. (Honko 1980, 82.) Myös syy-seuraus-suhteiden huomaaminen ilmiöiden välillä vaikuttaa tulkintoihin (Honko 1980, 90). Olennon outo ulkomuoto, äkillinen katoaminen tai muu tavallisuudesta poikkeava asetelma ovat kokijalle ja tulkitsijalle merkkejä kokemuksen yliluonnollisuudesta.

Haltijauskon teoreettinen puoli eli käsitykset haltijan luonteesta ja vaikutuksista voivat olla epäsystemaattisia, horjuvia ja epäselviä ja haltijauskon ytimen muodostavat yksityistapaukset ja itse tai lähipiirissä koetut elämykset. Haltijan kohtaaminen on kokijalle totta. (Honko 1980, 84.) Useimmat haltijaelämykset ovat yksin koettuja. Myös useimmat haltijariitit ovat yksin suoritettavia, mutta yksin käyttäytyvää ihmistä ohjaavat kulttuurinsa arvot ja normit (Honko 1980, 103).

Hongon mukaan on todennäköistä, että haltijaelämysten määrä on vaihdellut eri yksilöillä suurestikin eikä ole mahdollista saada objektiivista kuvaa siitä, kuinka suurella osalla yhteisön jäsenistä on ollut haltijakokemuksia tai kuinka yleistä haltijariittien suorittaminen on ollut. Myös ihmisten suhtautuminen kokemuksiin vaihtelee yksilöllisesti. Haltijatiedoissa osa on informanteilta, jotka suhtautuvat kokemuksiin tai haltijan olemassaoloon kielteisesti tai epäuskoisesti. (Honko 1980, 108.)

Hongon mukaan haltijaelämykset voidaan luokitella unielämyksiin, hypnagogisiin (unen ja valveen rajamailla koettaviin) kuviin, hallusinaatioihin ja illuusioihin, mutta olosuhteiden kuvauksen puutteen vuoksi tarkkaa määritystä voi olla vaikea suorittaa. Honko luokittelee hypnagogisiksi esim. ne haltijakokemukset, joissa haltija on nähty metsänuotiolla, hallusinaatioiksi ne havainnot, joille ei voida osoittaa selvää aistiärsykettä ja illuusiot aistiärsykkeiden ennakkomielikuvien mukaisiksi tulkinnoiksi. Hallusinaatioden on tutkittu olevan naisilla kaksi kertaa yleisempiä kuin miehillä. (Honko 1980, 92-93.)

Näköhavainnot ovat luonteeltaan subjektiivisia ja heijastavat todellisuutta sen mukaan, miten ihminen itse on rakentunut ja miten tämä tiedostaen ja tiedostamattomasti aistiärsykkeitä tulkitsee ja täydentää kulttuurisen ja yksilöllisen tietonsa ja olettamustensa pohjalta (Honko 1980, 85-87). Ihmisen mielen täyttävät ongelmat ja asiat, eli interessidominanssi tai viitekehys, vaikuttavat suuresti siihen, miten ihminen havainnoi ja peilaa ympäröivää maailmaa. Elinkeinot, ihmissuhteet ja henkilökohtaiset elämäntilanteet ja niihin liittyvät tekijät ovat usein ihmisten tärkeimpiä viitekehyksiä, joiden pohjalta elämän ilmiöitä arvioidaan ja selitetään. (Honko 1980, 89.) Arvokäsitykset määrittävät eri henkilöiden suhdetta haltijaan (esim. emännän suhtautumista värittää ajatus karjaonnesta, kun taas metsästäjän suhde liittyy saalisonneen). Haltijan kasuaalinen kohtaaminen voidaan usein tulkita kielteisenä ja normin rikkomuksesta johtuvana, mutta haltijan rituaalinen kohtaaminen on positiivista, normikäyttäytymistä, joka vahvistaa normin sisältämää arvoa. Haltijan kohtaaminen (aggressiivinen haltija) voidaan nähdä normirikkomuksesta johtuvana sanktiona. (Honko 1980, 101-103.) Metsänhaltijan kohtaaminen on usein liittynyt haltijan rooliin metsästysonnen antajana (tai enteenä), puun kaatumisesta varoittajana tai pyhätyöstä moralisoijana, mutta haltija on voitu myös kohdata ilman että taustalla on erityistä syytä tai normin rikkomista (Virtanen 1998, 139, 153).

Supranormaalia kokemusta voi tulkita sosiaalipsykologisesti roolin kautta, jotta paremmin ymmärrettäisiin millaisia käyttäytymismahdollisuuksia, -malleja ja -sääntöjä yhteisö jäsenilleen asettaa. Yhteisön rakenne, systeemi ja toimintatavat heijastuvat rooleissa, joita yhteisö ihmisille antaa ja jotka myös näkyvät perinteessä esim. supranormaalien olentojen rooleina. Haltijoillakin on omat statuksensa ja yhteisön määrittelemät rooliodotuksensa. Haltijauskoa voi tarkastella rooliteorian kautta, kunhan muistaa roolien olevan abstraktioita, jotka elävässä elämässä tulevat esiin roolikäyttäytymisenä ja tilanteenmukaisena suhtautumisena. (Honko 1980, 96-97.) Uskomusolentoihin kohdistetut rooliodotukset olivat kaavamaisia ja perinteen sanelemia. Esimerkiksi haltioiden alueet oli tarkoin rajattu niiden olosuhteiden mukaan, mitä kunkin haltian katsottiin edustavan. Myös haltioihin kohdistuva rituaalinen käyttäytyminen tapahtui tietyissä paikoissa kyseenomaisen haltian alueella. (Pentikäinen 1971, 152.)

Juha Pentikäisen tutkimus vienankarjalaisesta perinteentaitajasta Marina Takalosta tarjoaa kiinnostavan yksilölähtöisen näkökulman perinteen tutkimiseen (Pentikäinen 1971).

Takalo tulkitsee kuulemansa metsänhaltijaa koskevat memoraatit luonnonilmiöiden vääriksi tulkinnoiksi ja hänen mukaansa metsänhaltijan kohtaamiset tapahtuvat enimmäkseen unissa. Toisin, kuin metsänhaltiaan liittyvät kokemukset, vedenhaltiaelämykset ovat hänen mukaansa useimmiten olleet visioita. Marina Takalon sisar sanoi lapsena nähneensä naisvedenhaltian, johon liitettiin stereotyyppisiä vedenhaltiaa kuvaavia puolia kuten pitkä tukka, jota haltia kampaa. (Pentikäinen 1971, 286- 293.) Mielenkiintoista on, että haltijaelämyksen kokija oli alle kymmenen vuotias lapsi. Kokemus sisälsi silti hyvin kaavoittunutta perinneainesta liittyen vedenhaltijan olomuotoon. Ilmeisesti varsinaisen tulkinnan teki kuitenkin perhepiiri ja muut ihmiset, jolloin kokemus liitettiin lähialueella sattuneeseen vesistöön liittyvään muutokseen ja haltian pois ajamiseen (Pentikäinen 1971, 293).

Takalolle vedenhaltijamemoraatit toimivat todistuksena vedenhaltijan olemassaolosta. Toisessakin Takalon tuntemassa vedenhaltijamemoraatissa kokijana on pieni poika, minkä Takalo tulkitsee nostavan kokemuksen totuusarvoa sillä perusteella, että lapsi ei osaisi keksiä päästään kyseisenlaista tilanteeseen sopivaa tarinaa. (Pentikäinen 1971, 295-296.)

Aineiston pohjalta yksi motiivi haltiaperinteen kerronnalle vaikuttaisi olevan myös jonkinlainen todistusarvo (tutkijalle? perinteenkerääjälle?) tai haltijan olemassaolon vahvistus ja tietoisuus luonnonhaltijoista ylipäätään, sillä läheskään kaikkia haltijakokemuksia ei ole perinnekorteissa tulkittu tai selitetty sen tarkemmin. Joissain kyllä mainitaan haltijan näyttäytyminen myrskyn/hukkumisen tms. edellä, mutta monessa muistiinpanossa vain kuvaillaan haltijan olemusta ja omakohtaista haltiakokemusta ottamatta muuten kantaa haltijan näyttäytymisen syihin ja seurauksiin.

6.2. Metsänhaltijat

Metsänhaltija on yliluonnollinen olento, jonka olemassaolo on näkynyt suomalaisessa kansanuskossa pitkälle 1900-luvulle asti. Sillä on ollut metsään liittyen samoja tehtäviä kuin muilla luonnon- ja kulttuuripaikkojen haltijoilla omissa konteksteissaan (Virtanen 1988, 213). Metsänhaltija termi on sekä tutkimuksellinen yleiskäsite että kansan keskuudessa tunnettu ja muita nimityksiä kattava sana metsän supranormaaleille olennoille (Virtanen 1988, 213). Eri murremuotoineen se on Virtasen mukaan tunnettu koko suomalais-karjalaisella alueella. Metsänhaltija-termillä on viitattu kontekstista ja perinnelajista riippuen erilaisiin metsän yliluonnollisiin olentoihin ja se näyttääkin olleen kattavin yleisnimitys, jonka rinnalla on esiintynyt muita nimityksiä. (Virtanen 1988, 30.) Metsänhaltija termin sijasta on usein myös käytetty pelkkää muotoa haltija. Pekka Virtasen mukaan haltija-termi näyttäisi olevan yleisnimitys eri alojen supranormaaleille haltijaolennoille, mutta tapauskohtaisesti sillä on viitattu tiettyyn haltijaan (esim. metsän- tai kodinhaltija omassa kontekstissaan). (Virtanen 1988, 32.)

Metsänhaltijaan on eri puolilla suomalais-karjalaista aluetta liitetty lukuisia erilaisia nimityksiä, jotka ovat voineet viitata haltijan sukupuoleen, ikään, lukumäärään, ulkonäköön ja rooliin. Virtasen mukaan tavallisten haltijanimitysten ja eufenismien erottelu on vaikeaa, koska pääpiirteiltään selkeästi metsänhaltijaksi luokiteltavaa olentoa ei ole välttämättä kutsuttu lainkaan terminomaisella nimellä. (Virtanen 1988, 28.) Useat metsänhaltijan nimitykset jo viittaavat jollain tavoin ihmisen oloiseen olentoon. Niiden pohjalta voi päätellä olennon sukupuolen ja iän, mikä on Virtasen tulkinnan mukaan ollut jollain tavalla tärkeää, sillä pelkästään ihmishahmoiseksi kuvattuja haltijatoisintoja on suhteellisen vähän. (Virtanen 1988, 90.) Tämä käy ilmi myös omasta tutkimusaineistostani. Ihmishahmoiseen haltijaan viitatessa ei voi myöskään päätellä, että ihminen viittaisi ensisijaisesti mieheen, vaan aineistoni valossa ihminen terminä on liitetty yhtä lailla naiseen kuin mieheenkin.(esim. SKS KRA. Raila, Alli 157.1937 ja SKS KRA. Karppinen, Kyllikki 100.1950.) Runoissa geneerinen metsänhaltija mainitaan Kaarle Krohnin mukaan harvoin. Yleensä haltijaan liittyy aina jonkinlainen kuvaus iästä ja sukupuolesta. (Krohn 1915, 82). Esimerkiksi Juvalta tallennetussa muistiinpanossa metsänhaltijaa kuvataan seuraavasti:

”M-a oli vanha ukko ruhnikka, isokokoinen, harmaat hiukset, harmaa parta, paljaspää..”(SKS KRA. Juvas, Maija (SS)1931.)

Pekka Virtasen havainnon mukaan metsänhaltijan piirteet tulevat esiin nimenomaan suhteessa ihmiseen ja ihmisen osallisuus on aina läsnä haltijatarinoissa. (Virtanen 1988, 88.) Metsänhaltija on erityisesti liittynyt metsässä tapahtuvaan elinkeinon harjoittamiseen: metsästykseen ja metsälaiduntamiseen (Virtanen 1988, 119). Eri perinnelajeissa Virtasen mukaan esimerkiksi metsänisäntä nimityksellä kutsutun metsänhaltijan toimenkuva on liittynyt eksymiseen, metsästykseen, terveyteen, metsännenään, metsästysonneen ja metsän hallitsemiseen (Virtanen 1988, 42).

Metsänukosta kerrotaan samaan tapaan:

”Metsänotuksia hallitsi metsänukko. Hän oli suuri, kumarahartiainen äijä, parta kuusen naavasta. Hänen tahdostaan riippui, miten metsämies sai otuksia. Ken osasi saada metsänukon hyvälle tuulelle, hän sai kyllä aina paljon otuksia.”(SKS KRA. Horttanainen, Erkki 527.KRK 94.1935.)

Vanhemman tutkimuksen (esim. Harva 1948, Haavio1942 & 1967) mukaan jokaisella puulajilla ja metsän eläimellä olisi oma erityinen luonnonhaltijansa tai emuu, mutta 1900-luvulle ulottuva suorasanainen perinne ei erityisemmin tällaisia käsityksiä enää tunne. (Virtanen 1988, 128.) Omassa tutkimusaineistossani oli hyvin harvoja mainintoja tällaisista tarkemmin määritellyistä haltijaolennoista. Ainoastaan yhdessä kansanuskomuistiinpanossa Hittavainen mainittiin jänisten ajajana (SKS KRA. Holmberg, Uno b)510-1.1909.) Sen sijaan useammassa metsänhaltijakuvauksessa tarkemmin nimeämätön haltija liitettiin jollain tavalla karhuun. Esimerkiksi muutamassa muistiinpanossa metsänemäntä tuo verikupin karhulle (SKS KRA. Juvas, Maija (SS) 1932. ja SKS KRA. Kärki, Frans 3531. 1947.)

Kaarle Krohn käsittelee metsänhaltijaa pitkälti loitsuihin pohjaavien riittien ja käytänteiden näkökulmasta. Hänen mukaansa metsänhaltijan voi nähdä unessa tai sitä lähestytään erilaisin menetelmin mm. muurahaiskekoon uhraamalla (Krohn 1915, 72).

Haltija on yleensä yksin esiintyvä supranormaali olento, kun taas metsänväki viittaa toisinaan persoonattomaan voimaan tai joukkona esiintyviin metsänhaltijoihin(Virtanen 1988, 214). Metsää ja metsänhaltijaa ei Harvan (Holmberg) mukaan tarvitse käsittää kahdeksi eri olennoksi, sillä metsänhaltija on metsän sielu, metsä itsessään elollistettuna (Holmberg 1923, 47). Metsänhaltijan läsnäoloa metsässä kuvastaa mm. seuraava Mikkelissä tallennettu esimerkki:

”Metsän isäntä, näyttäytyi harvoin, mutta henkiolentona se oli kaikkialla mukana. Joskus vakaville metsämiehille se näyttäytyi..”(SKS KRA. Valkonen, Jouko TK 111:192. 1961.)

Monilla alueilla on myös tunnettu sekä mies- että naispuolinen metsänhaltija, mutta niiden suhde toisiinsa on usein jäänyt varsin hämäräksi (Virtanen 1988, 94-95). Ylipäätään metsänhaltija näyttää olevan hyvin monitasoinen olento, jonka olemus on yhteydessä niin metsän itsensä elollistamiseen, metsän yliluonnolliseen asukkaaseen tai asukkaisiin, jotka muodostavat ihmisyhteisöä vastaavan elämänpiirin sekä metsän eläimiin, joiden hahmossa haltijan on toisinaan katsottu esiintyvän.

”Metsässä on haltioita, jotka kummittelevat ja kävelevät. Haltia on metsässä väliin ihmisen (naisen tai miehen) näköinen, väliin se näyttäytyy metsässä koiran ja karhun näköisenä.”(SKS KRA. Karhu, J. 3548.1936.)

Vaikka loitsuperinteessä haltijoihin usein viitataan erilaisin arvonimin, ainakaan metsänhaltijan yhteydessä ei tutkimuksen perusteella näytä vallitsevan hierarkiaa, jossa korkeampiarvoiset "Metsän kuninkaat" tai "Jumalat" hallitsisivat alempitasoisia metsänhaltijoita (Virtanen 1988, 216).

Kuten jo aineistoon liittyvien ongelmien yhteydessä toin ilmi, on Tapio sana itsessään hyvin moniulotteinen ja sillä on voitu tarkoittaa niin metsää itseään kuin karhua tai metsänhaltijaa. (Krohn 1915, 107-111). Myös Uno Harva näkee Tapio-nimityksen käytön moniselitteisyyden. Silti hänen mukaansa ei ole epäilystä siitä, etteikö Tapio-sana ole esiintynyt niin metsänhaltijan nimenä kuin itse metsää tarkoittavana sanana. (Harva 1948, 352-353). Hän myös mainitsee, että Tapio saattaa esiintyä sekä mies- että naispuolisena ja tulkitsee sen merkkinä siitä, ettei kansalla ole ollut kyseisen olennon hahmosta kovinkaan tarkkaa mielikuvaa (Harva 1948, 354). Tapio on Pekka Virtasen mukaan hyvin vaikeatulkintainen nimitys, joka on näkyvästi liittynyt metsästysonneen, mutta josta pääsääntöisesti puuttuu tiettyjä metsänhaltijaperinteelle tyypillisiä haltijan toimenkuvia kuten eksyttäminen. (Virtanen 1988, 215). Omassa tutkimusaineistossani Tapio on melko harvinainen metsänhaltijan nimityksenä, mutta silloin, kun siihen viitataan on nimitys hyvin monitulkinnallinen. Toisaalta Tapi(j)oon viitataan metsänhaltijana (esim. SKS KRA. Mäkipalo, Tauno 141. 1933), toisaalta ”Tapio talon isäntä...” (SKS KRA. Paulaharju, S. b)1952.1904.) tai kuten eräässä mielenkiintoisessa perinnemuistiinpanossa Tapion sanotaan olevan eri, kuin metsänhaltija ja muistuttavan ”vaimopuolta haltiata”, jolla on pitkä tukka ja erikoiset kädet (SKS KRA. Sutinen, Kyllikki 463.1938).

Myös metsänhaltija ja piru uskomusolentoina vaikuttavat olevan vaikeasti tulkittavia, koska samaa tematiikkaa liittyy kumpaankin juuri metsänpeittoon ja metsäkäyttäytymiseen liittyvissä asioissa. Marina Takalon tuntemassa uskonnollisessa perinteessä piru näyttää usein samaistuvan metsänhaltijaan ja toisinaan myös vedenhaltijaan. (Pentikäinen 1971, 288-290.) Aunuksessa taas metsänhaltiaa nimitetään usein karuksi (vrt. karun jäljillä = metsänpeitossa) (Holmberg 1923,17). Virtasen mukaan metsähinen taas on nähty joissain muistiinpanoissa pahana metsänhaltijana, joka eksyttää sekä ihmisiä että eläimiä, eikä sen apuun ole turvauduttu metsästysonnen hankinnassa. Paikoittain metsähinen yhdistetään kuitenkin karjaonneen ja olento näyttäytyy neutraalina ja ihmiselle vaarattomana. (Virtanen 1988, 60.)

Suuressa osassa Suomea on tunnettu vanha miespuolinen metsänhaltija, jonka tuntomerkkejä oli mm. parta, naavaisuus ja metsäinen olemus (Virtanen 1988, 95-96). Kaarle Krohninkin mukaan metsänhaltija kuviteltiin vanhan harmaantuneen ja pitkäpartaisen ukon muotoiseksi. Haltijan pituus vaihteli lyhyestä äijästä korkean puun mittaiseksi ja sen ulkoinen olemus vaihteli haltijan mielentilan mukaisesti. (Krohn 1915, 72-73). Naishaltijan ulkonäkö memoraateissa ja uskomuksissa on sen sijaan ollut hyvin vaihtelevaa, silloin kun kysymyksessä ei ole ollut länsisuomalainen kaunis, nuori ja eroottinen naishaltija. Tyypillisimpiä piirteitä kuitenkin ovat pitkätukkaisuus, vanhuus ja harmaus. (Virtanen 1988, 90-91.) Eräs melko monisanainen kuvaus metsänemännän ulkonäöstä kertoo seuraavaa:

”Mehänemäntä peitti karjasta elläimiä ja immeisiäkin mehtään. Ol nävöltään kuin ruma vanha akka, pitkät kynnet, pitkät harvat hampaat, pitkä harmoo tukka. Sillä ol millon elokkaan, millon minkiinlaiset jalat.”(SKS KRA. Hautala, Jouko 688.1938.)

Metsänisäntä ja -emäntä-nimitykset on suorasanaisessa perinteessä tunnettu Itä-Suomessa ja Karjalassa, mutta etenkin metsänemännällä on ollut merkitystä myös Pohjanmaalla asti. Kummatkin ovat omaksuneet metsänhaltijalle kuuluvia rooleja ja tehtäviä. (Virtanen 1988, 215). Loitsuissa metsänisäntä esiintyy usein metsänemännän kanssa ja nimitys on sekä runomuotoisessa että suorasanaisessa perinteessä liitetty voimakkaasti metsän yliluonnolliseen haltijaolentoon. Vastaavasti isäntä ja emäntä-nimitykset ovat kytkeytyneet myös veteen (ja maahan, etenkin isäntä) ja ylipäätään yksinomaan luonnonhaltijoihin. (Virtanen 1988, 43-44.) Metsänisäntä on eri murremuodoissaan ollut tunnettu metsänhaltijan nimitys Kainuussa, Vienassa, Laatokan ja Aunuksen Karjalassa. Myös nimitykset karu, mettsähine, piru, haltija ja Tapio on rinnastettu metsänisäntään. (Virtanen 1988, 42.)

Metsän vanhempaa miespuolista haltijaa kutsutaan myös metsän kuninkaaksi, ukoksi tai joskus myös herraksi. Nuorempi miespuolinen haltija sen sijaan on metsän poika tai metsän sulho. Naispuoleista vanhempaa metsänhaltijaa kutsutaan metsän emännäksi, akaksi tai eukoksi ja yleinen nimitys nuoremmalle naispuoliselle metsänhaltijalle on metsän tyttö, neiti tai piika. (Krohn 1915, 82-83). Loitsuperinteessä metsänhaltijaa lepyteltiin mm. seuraavasti:

”Metän ukko, metän akka

Metän kultainen kuningas

Metän piika pikkarainen,...”

(SKS KRA. Lönnbohm, O.A.F. 1519. 1894.)

Metsänemäntä nimitys on eri murremuodoissaan tunnettu Pohjois-Pohjanmaalla, Raja-Karjalassa, Aunuksessa, Vienassa ja satunnaisina muistiinpanoina muuallakin suomalaiskarjalaisella alueella (Virtanen 1988, 44). Krohnin mukaan metsänemäntä on Suomessa kuitenkin harvoin käytetty haltijannimitys (Krohn 1915, 74). Joissain tapauksissa metsänemäntä nähtiin miespuolisen metsänhaltijan puolisona tai lasten äitinä. Ulkonäöltään Virtanen päättelee metsänemännän viittaavan vanhahkoon naishaltijaan, josta on vaikea muodostaa yhtä selkeää kuvaa, kuin läntisen perinnealueen metsänneidosta. (Virtanen 1988, 46.)

Metsänemäntä on usein esiintynyt metsästysonneen, karjaonneen, metsänpeittoon ja metsännenään liittyvissä loitsuissa, mutta Virtasen mielestä loitsujen haltijamaailmaa ei pidä kuitenkaan tulkita liian yksioikoisesti. Suorasanaisessa perinteessä metsänemäntään liitetään mm. karjaonnen antaminen, eksyminen ja metsänpeitto, metsästysonni ja metsän riistan hallitseminen sekä karjan kutsuminen. Metsänemännän tyypillisiä attribuutteja eri yhteyksissä ovat mm. ehtoinen, ehtoisa, mieluisa, eheä, entinen, herttainen, kultainen ja viljainen. Rooliensa pohjalta metsänemäntä ei näytä erottuvan omaksi selvärajaiseksi ryhmäkseen muihin metsänhaltijoihin verrattuna. (Virtanen 1988, 44-46.)

Läntisellä perinnealueella selkeä naispuoleinen metsänhaltijatyyppi on kaunis (mutta selkäpuolelta arvoituksellinen) metsänneito (tai -neitsyt, -neiti, -piika), josta on useita perinnemuistiinpanoja eri puolilta Lounais- ja Länsi-Suomea ja Satakuntaa. Metsänneitoon liittyi eroottissävytteisiä mielikuvia ja tarinoissa neito saattoi tulla metsämiehen nuotiolle lämmittelemään tai näyttäytymään. (Virtanen 1988, 33-38.) Länsi-Suomessa tunnettu metsänneitsyt rinnastuu ruotsalaiseen vastineeseen metsänhaltijasta, joka on etupuolelta kaunis, mutta takapuolelta kuin vanha lauta tai tervaskanto. (Krohn 1915, 74). Uno Harvan mukaan tämä vierasperäinen, tarinoissa yleinen metsänneito ei ole ollut Suomessa palvonnallinen olento (Harva 1948, 361). Myös länsisuomalaisen perinteen nimitykset metsänneito, metsänpiika, metsänneiti ja sinipiika viittaavat tällaiseen usein eroottisesti sävyttyneeseen naismetsänhaltijaan. (Virtanen 1988, 214). Omassa aineistossani tämäntyyppisestä metsänhaltijasta on muutamia mainintoja, mutta pääsääntöisesti ei voi sanoa tämäntyyppisen metsänneidon olevan itäsuomalaiselle ja karjalaiselle perinteelle tyypillinen.

6.3. Vedenhaltijat

Myös vedenhaltijaperinteen hahmottamiseen liittyy paljon ongelmia haltijaolentojen laajan kirjon ja limittäisyyksien vuoksi. Vaikka vedenhaltijaperinne vaikuttaa aineiston valossa jollain tavalla motiiveiltaan kaavoittuneemmalta, kuin itäsuomalainen ja karjalainen metsänhaltijaperinne, monenlaisia kysymyksiä nousee esiin liittyen olentojen suhteeseen toisiinsa.

Sointu Hiltusen pro gradu-tutkimuksen mukaan vedenhaltija on yleisnimitys ihmisen, eläimen tai esineen hahmossa esiintyvälle luonnonhaltijalle, joka ilmestyy vedessä tai veden läheisyydessä esiintyen monennimisenä ja monenlaisessa hahmossa. Vaihtelevasta nimityksestä huolimatta erilaisten vedenhaltijoiden voi katsoa edustavan yhtä ja samaa olentoa, kun tarkastellaan vedenhaltijoiden toimintamotiiveja ja rooleja korpusanalyysin avulla. (Hiltunen 1992, 4, 10). Vedenhaltija on vesistöjen yliluonnollinen asukas, joka elää omalla puolellaan luontoa veden pinnan alla. Suomalaisen perinteen vedenhaltija on yleensä ihmisen kaltainen olento, jonka erityistuntomerkkejä ovat alastomuus ja pitkät hiukset. (Sarmela 1994, 165.) Myös sukupuolisesti määrittelemättömään vedenhaltijaan hyvin usein liitetään määreenä pitkähiuksisuus ja hiusten kampaaminen. Vedenhaltija on yksilöllinen olento, joka asuu tietyssä vesistössä (Sarmela 1994, 165). Hiltunen on tutkimuksessaan jaotellut vedenhaltijat neljään pääryhmään (nais-, mies-, eläin- ja esinevedenhaltijat), joista tutkimukseni kannalta kiinnostavimmat ovat kaksi ensimmäistä ryhmää (Hiltunen 1992, 10).

Varhaisessa vedenhaltijatutkimuksessa haltijan syntyä ja olemassaoloa on selitetty luonnon elollistamisen kautta. Sen mukaan ihminen on elollistanut luonnon ja vähitellen antanut sille ihmisen kaltaisen hahmon.(Sarmela 1994, 167.) Vanhimmassa pohjoisten metsästäjäkansojen perinteessä vedenhaltija on voinut olla tietyn kalalajin kantaemo tai veden vanhin, toisaalta pyyntionneen vaikuttava vesistön yliluonnollinen asukas. Kalastuspaikan haltijalle on annettu haltijamaksu saadusta saaliista esim. vuolemalla tinaa tai antamalla rahaa. (Sarmela 1994, 166-167.) Alkuaan vesistöjen yliluonnolliset olennot on nähty vaihtelevasti eri sukupuolten edustajia, vanhoja ja nuoria, kuten muidenkin luonnonpaikkojen haltijat. (Sarmela 1994, 166.) Vainajakultin piirissä vedenhaltija on saanut selityksensä vesistöön hukkuneen vainajan mukaan. Sarmelan mukaan suomalaisessa perinteessä vainajatyyppiä edustaa ihmishahmoinen vedenhaltija, joka nähdään alastomana kampaamassa hiuksiaan. (Sarmela 1994, 167.) Tämä onkin aineistoni haltijatyypeistä selkeästi yleisin ja tunnetuin. Seuraavat vedenhaltijaan liittyvät aineistoesimerkit sisältävät samantyylisiä tunnuspiirteitä, vaikka haltijan sukupuoli niissä on eri:

”Vein izändä ei ole hauki, ei suuri kala, syötävä ei ole. Samannäköinen on kuin ristikansa, mutta ruskea, pitkätukka.” (SKS KRA.Rantasalo, A.V. 628.1935.)

”Vedenhaltia on naisen kaltainen. Sitä nähdään joskus oikein hyvällä ilmalla, sillä on oikein musta ja pitkä tukka. Aurinko kun paista, nii silloin hän joskus nähtä istuvan rantakivellä ja kampa tukkaansa. Siten puuikase järven.” (SKS KRA. . Manninen, Heikki 28 KRK 238)

Joihinkin vedenhaltijasta kertoviin kansantarinoihin sisältyy uskomus, että jokaisella vedellä oli oma haltijansa, jotka elivät ihmisten tavoin perhekuntina ja kävivät toistensa luona, menivät keskenään naimisiin jne. (Turunen 1976, 237). Hiltusenkin tutkimuksen mukaan uskomustarinoiden pohjalta voi päätellä, että vedenhaltijan perheeseen kuuluivat isä, äiti ja lapset, toisinaan myös isovanhemmat. Vedenalaisen maailman katsottiin olevan yhteisölliseltä rakenteeltaan samanlainen, kuin ihmisten maanpäällinen maailma. Vedenhaltijat syntyivät, elivät ja kuolivat kuten ihmiset. (Hiltunen 1992, 58-59.) Haltijat myös toimittivat samanlaisia arkiaskareita kuin ihmisetkin: vesiakka paimensi karjaansa, tuuditti lasta kehdossa. Naishaltijan tehtäviin kuului Hiltusen mukaan myös pyykinpesu. (Hiltunen 1992, 60.) Vedenhaltijaperinteessä on myös nähtävissä sukupuolten välinen työnjako, joka heijastelee kansan luonnollisina ja muuttumattomina pitämiä käsityksiä (Hiltunen 1992, 84). Tarinoiden ja memoraattien naisvedenhaltija nähtiin sekä seksuaalisena olentona että hukuttajana (Hiltunen 1992, 85). Esimerkiksi seuraavassa Näkkiin liittyvässä muistiinpanossa, haltija nähdään sekä kauniina että vaarallisena:

”Näkki ol viehaltija. se ol nuor, korja naine, ei se olt vanha. Se istu juojes kive pääl ja kampas hiuksijoase. Se tahto hukuttaa ihmisii.”(SKS KRA. Laiho, Lauri 1273. 1935.)

Haltijat nähtiin luonteeltaan erilaisina: kovina tai ystävällisinä ja ihmisen tuli kunnioittaa vedenhaltijan rauhaa (Sarmela 1994, 167). Vedenhaltijan eri nimityksetkin olivat osittain nimi-tabujen säätelemiä eufemismeja, osittain alueellisesta ja kertojakohtaisesta variaatiosta johtuvia (Hiltunen 1992, 11). Vesistöjen ollessa keskeisessä asemassa luonnonympäristöä ei ole yllätys, että vetehinen (vedenhaltija) on esimerkiksi oulankalaisessa aineistossa metsänhaltijaakin keskeisempi uskomusolento Juha Pentikäisen tutkimuksen perusteella. Marina Takalon mukaan vetehisestä ei saanut puhua eikä sitä saanut pilkata tai muutenkaan käyttäytyä vesillä huonosti. Rangaistuksena normirikkomuksesta oli hukkumiskuolema. (Pentikäinen 1971, 292.) Takalon mukaan vetehinen, vedenemäntä, vedenkuningas, vedenhaltia ja näkki viittasivat kaikki samaan olentoon, mutta olennon karjalaista nimeä vetehinen ei saanut käyttää, koska olento ei siitä pitänyt. Näin ollen Takalo mieltää muut vedenhaltijan kutsunimet eufenismeinä. (Pentikäinen 1971, 292.) Myös pistojärveläisessä muistiinpanossa mainitaan vetehis-nimityksen tabuluonne:

”Weden haltiaa ei pidä sanoa vetehiseksi, varsinkaan vesillä ollessa, vaan veden emännäksi.” (SKS KRA. Marttini, I. b)121.1900.)

Kansainvälinen rooli hukuttavasta, veteen houkuttelevasta haltijasta on suomalaisessakin perinteessä yleisin motiivi. Suomessa on paljon vesistöjä eikä uimataito ollut aiemmin yhtä yleistä kuin nykyään. Kuitenkin monet maaseudun työtehtävistä liittyivät veteen ja huoli turvallisuudesta sai vedenhaltijaperinteen jatkumaan opetus- ja varoitusfunktiossaan. Hukuttavan vedenhaltijan taustalla oli ajatus tietoisesti toimivasta, elollistetusta vedestä, jonka hallitsija haltija oli. (Hiltunen 1992, 39-40.) Joissakin tapauksissa vedenhaltijan näyttäytyminen tulkittiin hukkumisen enteenä ja näyttäytyvän haltijan sukupuoli saattoi paljastaa uhrin sukupuolen:

”Vedenhaltioita on sekä mies- että naispuolisia. ne ovat kaikki pitkätukkaisia, ja näyttäytyvät vain uhria vaatiessaan... ...jos haltia vaatii naisuhria, näyttäytyy naishaltia ja päinvastoin taas mieshaltia, jos miesuhri on kysymyksessä...”(SKS KRA. Harju, Otto 3949. 1946.)

Savolais-karjalaisella alueella vedenhaltijakertomuksissa pohja-ajatuksena onkin usein kysymys siitä, mitä haltijan näkeminen ennustaa ja tarkoittaa (Sarmela 1994, 167). Vedenhaltijaan liitettäviä motiiveja ovat muun muassa: haltija hukuttaa, rankaisee, palkitsee, vaatii uhrin, ennustaa ja antaa tietoja ja taitoja, muuttaa vesistöstä toiseen, hallitsee vettä ja veden kaloja, avioituu, aiheuttaa sairauksia ja säätelee kalansaalista. (Hiltunen 1992, 10.) Muun muassa Aunuksessa ja Tverin Karjalassa vedenhaltijan näkemistä pidettiin huonona enteenä ja uimassakävijän tuli varoa hukuttavaa olentoa (Turunen 1976, 236). Vedenhaltija saattoi myös palkita ystävällisesti haltijaa tervehtivän ihmisen esimerkiksi vauraudella, kalaonnella tai lupauksella, ettei kukaan kyseisen ihmisen perheestä hukkuisi (Hiltunen 1992, 48-49). Muuten vedenhaltijan kohtaaminen tulkittiin usein enteenä kuolemasta, hukkumisesta, myrskystä tai jostain muusta onnettomuudesta (Hiltunen 1992, 52).

Vanha yleissuomalainen vedenhaltija on ollut Sarmelan mukaan ilmeisesti naispuolinen vedenemäntä, jonka rinnalla Karjalassa esiintyy myös miespuolinen vetehinen(Sarmela 1994, 165). Vetehiselle rinnakkaisia nimityksiä olivat mm. mies, paholainen, muzikka, poika ja ukko. Sekä mies että naisvetehiseen liittyy samantyylisiä uskomuksia ja kuvauksia. (Hiltunen 1992, 28-29.)

Kolmas vedenhaltijaperinteen kerros muodostuu skandinaavisesta näkkiperinteestä. Suomalaisessa perinteessä kaksi ensimmäistä ovat vielä selkeästi luonnonhaltiojita, joihin liittyvät kertomukset ovat yksilöllisiä kokemuksia, kun taas näkki on kulttuurihaltija, joka pitää sisällään kansainvälisiä, taustaltaan kristillisiä juonitarinoita. (Sarmela 1994, 165.) Näkki-nimeä käytettiin myös fiktiivisenä lasten pelottimena, jotta he eivät menisi rantaan (Pentikäinen 1971, 292). Toisaalta analysoimani aineiston perusteella näkkiin liittyvä perinne näyttää olevan melko saumattomasti yhtä muun vedenhaltijaperinteen kanssa ainakin haltijan kuvausten ja motiivien perusteella. Mielestäni Näkki ei erotu muista vedenhaltijoista varsinaisesti omaksi ryhmäkseen minkään muun seikan, kuin nimensä kautta. Näkkiin tyypillisesti liitettävä isorintaisuus esimerkiksi tulee esiin myös vedeneukkoon (emäntään) liittyvässä perinteessä:

”Veeneukko kun pesseytyy, niin sillä on niin pitkät tissit, että se heittää ne olkapiän yli.”(SKS KRA. Hautala, Jouko 1233.1939.)

Laaja-alaisinta ja ilmeisesti vanhinta vedenhaltijaperinteen kerrostumaa edustaa Sarmelan mukaan hiuksiaan kampaava naisvedenhaltija, joka tunnetaan myös Pohjois-Venäjällä. Vedenhaltijan suuririntaisuutta kuvataan erityisesti etelä- ja länsisuomalaisissa tarinoissa ja Sarmela katsoo sen pohjaavan eurooppalaisen perinteen suuririntaiseen hirviönaiseen, joka vaanii lapsia. (Sarmela 1994, 166.) Suuririntaisuus mainitaan kuitenkin myös varsin usein oman tutkimusaineistoni vedenhaltijakuvauksissa erityisesti Näkkiin liittyvissä muistiinpanoissa eikä välttämättä aina näytä liittyvän erityisen vihamielisenä tai pelottavana koettuun vedenhaltijaan. Hiusten kampaaminen liitetään myös miespuolisen ja sukupuoleltaan määrittelemättömän vedenhaltijan motiiveihin:

”Vedehine istuu rantakivellä ja sukii pitkää tukkaansa. Se on mies.”(SKS KRA. Valjakka, Sirkka 512. 1943.)

Suomalaisissa kertomuksissa vedenhaltija esiintyy yleisimmin alastomana naisena, joka pesee itseään ja kampaa hiuksiaan. Naispuolisen haltijan tuntomerkkejä ovat pitkät hiukset ja suuret rinnat. Kertomuksissa yleensä vedenhaltijan vain nähtiin nousevan vedestä tai istuvan kivellä kampaamassa hiuksiaan. Sen näkemisen on tulkittu mm. ennustavan hukkumista (Sarmela 1994, 165.), mutta usein haltijatarinoissa ei haltijan näyttäytymisen merkitystä sen kummemmin arvioida. Kaarle Krohnkin kuvailee vedenhaltijaa kauniiksi ja punaveriseksi henkilöksi, jolla on pitkä musta tukka, suuret ruskeat silmät ja heleä, ystävällinen naisenääni (Krohn 1915, 75). Sointu Hiltusen tarkasteleman yleissuomalaisen perinteen mukaan naisvedenhaltijan kohtaamisen ajateltiin ennustavan kuolemaa tai hukkumista, onnettomuuksia ja myrskyä. Naishaltijan katsottiin houkuttelevan miehiä ja lapsia veteen. Haltija toimi myös norminvartijana mm. käyttäytymissääntöjen puolesta. (Hiltunen 1992, 13, 15.)

Hiltusen mukaan vedenhaltijan feminiiniset nimitykset nainen, naiseläjä ja vaimoihminen olivat tunnettuja koko Suomessa, Karjalassa ja Inkerissä. Haltijaan viitattiin myös termeillä ihminen, vesi-ihminen tai naisolento. Näistä kaikista kävi kuitenkin selkeästi ilmi, että niiden kohteena oli nimenomaan vedenhaltija eikä tavallinen ihminen. (Hiltunen 1992, 12.) Pohjanmaalta, Hämeestä ja Itä-Suomesta on kerätty paljon tarinatoisintoja, joissa vedenhaltijan nimenä on vedenemäntä tai sen murremuoto (Hiltunen 1992, 17). Varsinkin Etelä- ja Itä-Suomessa ja Inkerissä naishahmoisesta vedenhaltijasta käytettiin yleisnimeä haltija. Nimitystä käytettiin ylipäätään rinnasteisena miltei kaikille muille vedenhaltijan nimityksille. Vedenhaltija murrevaihteluineen oli yleinen nimitys edellä mainittujen lisäksi myös Karjalassa ja Pohjois-Suomessa. Rinnakkaisia nimityksiä vedenhaltijan kanssa olivat myös vaimo, vesiakka, vedenemäntä, näkki, vetehinen, veden rouva, tyttö, naishaltija, neito ja neiti.(Hiltunen 1992, 13-14.) Krohn näkee vedenemäntä-nimityksen olevan ensisijaisesti itäsuomalainen siinä missä vedenneito Länsi-Suomeen rajoittunut (Krohn 1915, 76). Veden emä esiintyy Harvan mukaan myöhemmässäkin kansanuskossa erityisesti Etelä-Karjalassa. Loitsussa veen emon rinnalle on joskus tullut myös veen iso ja muutamin paikoin käytetään emän ja emon asemasta myös muotoa emuu, joka tulkitaan jonkinlaiseksi hahmottomaksi luonnonolennoksi. (Harva 1948, 375-376). Hiltusen mukaan nuoreen naisvedenhaltijaan liittyvät nimitykset vedenneito ja sen murreilmaukset esiintyivät yleisimmin Keski- ja Etelä-Suomessa, kun taas Itä- ja Keski-Suomessa tunnettiin nimitykset vedenhaltijan tytär, vedentytär, vetehisen tyttö ja järvenemännän tytär. (Hiltunen 1992, 16.)

Vedenemäntä kuvattiin komeaksi suureksi naiseksi, jonka tärkein tehtävä, Hiltusen mukaan, oli huolehtia vedenlehmistään, joita haltijan mukana toisinaan kerrottiin olevan. (Hiltunen 1992, 12,18.)

Sekä tarinoissa että memoraateissa naisvedenhaltijaan liitettäviä ominaisuuksia ja motiiveja oli yleisesti hyvin pitkät (valkeat tai mustat) hiukset, hiusten kampaaminen tai sukiminen, peseytyminen, yliluonnollisen suuret rinnat, jotka haltia heitti olkapäittensä yli, alastomuus, kauneus, kookas ulkomuoto, kalanpyrstöisyys, vaatteissa värit valkea, punainen ja musta (Hiltunen 1992, 12, 15).

Samat ominaisuudet ja motiivit liitetään nuoreen naisvedenhaltiaan kuin yleisesti ottaen naisvedenhaltioihin (Hiltunen 1992, 16).

Sortavalan seudulla yleinen naisvedenhaltijan nimitys oli myös vesiakka. Myös vesiakan tyypillisiin toimiin kuului pitkien hiustensa kampaaminen tai suurten rintojensa peseminen. Vesiakka nähtiin yleensä alastomana, joskus tyttönä tai vanhana naisena, joka saattoi olla vedenlehmiä paimentamassa tai lapsi mukanaan. (Hiltunen 1992, 19.) Joissain kuvauksissa vesiakkaan liitettiin sekä ihmisen että kalan piirteitä:

”...vesiakalla on kasvot kuin ihmisellä, mutta alapuoli ja pyrstö kuin kalalla.”(SKS KRA. Moilanen, Matti 442.1936.)

Vesiakan uskottiin rankaisevan veden pilaamisesta ja pyhätyöstä (Hiltunen 1992, 20).

Pyhätyökieltoon liittyi käsitys vesiakasta rankaisijana. Myös uiminen oli kirkkoaikaan kielletty:

”Uiminen oli ennen pyhänä ja varsinkin kirkonaikana ehdottomasti kielletty. Sillä silloin vesiakka viepi.”(SKS KRA. Moilanen, Matti 1425.1936.)

Edellä esiteltyjen naisvedenhaltijoiden lisäksi Hiltunen mainitsee myös meressä asuvia naisvedenhaltijoita, joista omassa aineistossani ei ole huomattavasti mainintoja, joten en huomioi niitä sen enempää tässä yhteydessä.

Eroottissävytteiset vedenhaltija-tarinat liittyivät alastomiin naisvedenhaltijoihin ja niitä kertoivat sekä miehet että naiset. Kokijoina näissä tarinoissa oli useimmiten mies, joille alaston, kaunis vedenneito oli lähes vastustamaton näky. Suoranaista seksuaalista kanssakäymistä tarinoissa ei kuitenkaan mainita. Eroottiset haltijatarinat olivat lähes aina varoitustarinoita, sillä niissä vedenhaltija houkutteli ja hukutti uhrinsa tai avioliitot haltijan kanssa eivät olleet onnekkaita. (Hiltunen 1992, 63-64.) Omassa aineistossani haltijan kauneutta ja suuririntaisuutta kuvaillaan useassa muistiinpanossa, mutta suoranaiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen ihmisen ja haltijan välillä ei ole viittauksia.

Vetehinen on vedenhaltijan karjalainen nimitys (Sarmela 1994, 166). Vetehisestä kerrotut tarinat ovat pääosin Karjalasta ja Itä-Suomesta rajan tuntumasta. Rinnakkain vetehisen kanssa käytettiin muita vedenhaltijaa kuvastavia nimityksiä. (Hiltunen 1992, 21-22.) Vetehinen on nähty sekä mies- että naispuolisena vedenhaltijana ja olemukseltaan sekä hyväntahtoisena että vaarallisena. Esimerkiksi Aunuksessa suurin osa kalastuselinkeinoihin liittyvistä uskomuksista liittyi vedenhaltijoihin, veden isäntiin ja emäntiin, joita mainitaan loitsuissa (Turunen 1976, 235). Haltijaolennoista tunnetuin oli vetehinen, hyvä vedenhaltija, joka antoi kalasaalista, mutta jota ei saanut suututtaa, vaan erilaisin keinoin lepyteltiin kalaonnen varmistamiseksi. Ihmiselle vetehinen näyttäytyi naisen hahmossa vesikivellä istumassa pitkät hiukset hajallaan päätänsä sukien. Vedenhaltijaa kutsuttiin myös vein emoksi tai emäksi, jotka viittasivat juuri naispuoliseen haltijaan ja Turusen mukaan vain yhdessä tiedossa haltijan on katsottu olevan miespuolinen.(Turunen 1976, 236.)

Miesvedenhaltija tunnettiin myös koko Suomessa, mutta Hiltusen mukaan se oli etenkin Itä-Suomessa naishaltijaa harvinaisempi (Hiltunen 1992,25). Kaarle Krohnin mukaan veden vanhemman mieshaltijan nimityksiä ovat veden kuningas, isäntä tai ukko ja vanhempaa naishaltijaa kutsutaan veden tai merenemännäksi, akaksi tai eukoksi, joskus myös veden vaimoksi. Veden nuorempia haltijoita Krohnin käsityksen mukaan harvoin puhutellaan yksilöllisinä. (Krohn 1915, 83-84.)

Miesvedenhaltija esiintyi joko nuoren pojan, vanhan, harmaan, pitkäpartaisen ukon, pitkätukkaisen miehen (Hiltunen 1992, 26) tai mustatukkaisen ja -partaisen miehen hahmossa. Sarmelan mukaan miespuolinen vedenhaltija, vetehinen on alaston mieshahmo, jonka kuvaava tekijä on mustuus. Se edustaa itäistä haltijatyyppiä ja se on sekä esiintynyt kaloja antavana luonnonhaltiana että pelottavana hukuttavana, hevosia vievänä olentona. (Sarmela 1994, 165.)

Skandinaavinen nimitys näkki on levinnyt lähes kaikkialle Suomeen. Näkki on kuvattu alastomaksi, pitkätukkaiseksi mieheksi, joka voi paholaismaisesti muuttaa olomuotoaan ja lähestyä naisia kauniina nuorena miehenä. Se voi myös eläimen hahmossa houkutella lapsia luokseen. (Sarmela 1994, 165.) Naishaltijan nimityksenä Näkki tunnettiin Sointu Hiltusen mukaan Pori-Jyväskylä-Sortavala akselin eteläpuolella. Nikkinäkki nimeä käytettiin erityisesti lasten veteenmenoloitsuissa. Naisnäkkiin liitetään paljolti samoja uskomuksia ja ominaisuuksia kuin muihinkin naisvedenhaltijan kuvauksiin. (Hiltunen 1992, 20-21.)

Populaarikulttuurin tuntemista nimetyistä vedenhaltijoista on aineistossa suhteellisen vähän, ja silloinkin varsin epämääräisiä, mainintoja. Esimerkiksi Ganaderin mythologia Fennicassa Ahti määritellään merenhaltijaksi, joka antoi kalaa ja jota taikauskoiset kalastajat kutsuivat avukseen (Ganander 1789/2003, 24). Ahti nimitys vaikuttaa kuitenkin olevan yhtä vaikea ja moniselitteinen kuin Tapio nimitys metsänhaltijan yhteydessä (Harva 1948, 367-370), eikä liian pikaisia johtopäätöksiä Ahdista vedenhaltijana ole syytä tehdä. Uno Harva ja Kaarle Krohn katsovat Vellamon olevan myöhäissyntyinen nimimuodostus sanasta velloa (Harva 1948, 367). Myös Väinän tyttäret nimityksen katsotaan tarkoittavan vedenhaltijoita herättäen kysymyksiä Väinämöisen suhteesta vedenhaltijaan. (Harva 1948, 371). Tarkastelemassani aineistossa nämä ovat kuitenkin hyvin harvinaisia, joten päätelmiä näiden supranormaalien olentojen nimitysten suhteesta uskomustarinoiden vedenhaltijoihin on vaikea tehdä.