|
|| Versio tulostusta varten ||
Suomenuskoinen pakanuus tunnistaa suuren joukon erilaisia jumaluuksia ja henkiolentoja. Tarkoituksena ei ole ollut luoda taas uutta uskontotieteellistä ja paperinmakuista listaa esivanhempiemme jumalista, sillä suomenusko on elävää uskonnollisuutta, joka perustuu vanhojen kansanrunojen lisäksi myös ihmisten omiin jumalkokemuksiin. Yleisenä periaatteena on ollut se, että jumalasta voidaan muodostaa yleinen kuva kansanperinnettä ja mytologiaa tieteellisesti tutkimalla, mutta elävä yhteys jumalaan syntyy vasta intuition ja kokemusten kautta. Olemme pyrkineet tässä esittelemään keskeisimpiä jumaluuksia ja muita henkiolentoja, joten lista ei myöskään ole täysin kattava ottaen huomioon uskomattoman rikkaan; jumaluuksista ja haltijoita kuvailevan kansanrunoutemme, joka heijastaa niin luonnon kuin ihmisluonnonkin kaikkia tasoja.
Koska kotoinen pakanuutemme on lähtökohdaltaan polyteistista, eli monijumalaista, tarkoittaa tämä sitä, että suomenuskoinen voi kunnioittaa juuri niitä jumaluuksia, jotka hän kokee itselleen läheisimmiksi ja pyrkiä rakentamaan jumalsuhteen näihin jumaliin. Siksi harva kokee kaikki tässä esitetyt jumaluudet ja haltijat itselleen yhtä läheisiksi. Toisaalta on myös luonnollista, että kokemukset jumaluuksista vaihtelevat eri paikkojen, tilanteiden ja elämänkokemusten mukaan. Esimerkiksi metsässä kävellessä ovat Tapio ja Mielikki väkineen vahvasti läsnä, ukkosmyrskyssä voi aistia ukkosenjumalan Ukon kun taas naiseuteen ja äitiyteen liittyvät asiat ovat Louhen alaa.
Tätä artikkelia ei tule ymmärtää lopulliseksi totuudeksi edes suomenuskoisten pakanoiden jumaluuskäsityksistä, saati sitten jumalien todellisesta luonteesta. Todellisuudessa jumalien nimeäminen ja heidän todellisen luonteensa selvittäminen on äärimmäisen vaikeaa, jo siitäkin syystä, että toisinaan kaksi jumaluutta tuntuu sulautuvan yhteen, ja toisinaan taas yksi jumala katoaa hetkeksi ja ilmestyykin jossain toisessa paikassa hieman erilaisessa muodossa. Tätä esittelyä ei tulisikaan lukea kuin pyhää tekstiä, vaan pikemminkin pyrimme tarjoamaan jonkinlaisen peruskartaston, suomenuskoisen Aapisen, jonka pohjalta ihmiset voivat alkaa hahmottamaan Suomen rikasta pakanallista perinnettä heidän omista lähtökohdistaan käsin ja tutustumaan suomalaisen perinteen jumaluuksiin omien kokemustensa kautta, tutkimalla, pohtimalla ja hiljaa kuuntelemalla.
Käytännön tietoja jumaluuksille omistetuista juhlapyhistä ja tavoista uhrata tulee sisältymään myöhemmin julkaistaviin artikkeleihin. Näissä artikkeleissa tullaan kertomaan suomenuskoisten juhlapyhistä, symboleista sekä pyhistä paikoista ja palvontamenoista.
Suomenuskon tunnistamista henkiolennoista vahvimpia voidaan nimittää jumaliksi. He hallitsevat erilaisia suuria, usein myös abstrakteja asioita. Haltijoista jumalat erottaa se, että he eivät ole niin sidottuja paikkoihin, tai heidän toiminta-alueensa on valtavan suuri, kuten koko taivaankansi Ilmarisen tapauksessa. Jumalat ovat olemassa useammalla eri tasolla yhtä aikaa: aineellisella tasolla, jossa he ilmenevät hyvin harvoin näkyvässä muodossa. Aineellisella tasolla jumalat voivat näyttäytyä energiana, kuvajaisena, erittäin harvoin jopa ruumiillisena hahmona. Jumalten valtakunnassa asiat ovat tapahtuneet niin kuin legendoissa, energiatasoilla taas jumalat voi aistia.
Vesi vanhin veljeksistä,
Vesi vahvin voitehista.
Alkuajalla, ennen maailman syntyä, Iro-neito synnytti kolme poikaa: Ilmarisen, Väinämöisen ja Joukahaisen. Pojista Ilmarinen jäi taivaisiin, mutta Väinämöinen ja Joukahainen laskeutuivat yhdessä alas alkumereen. Matkalla ja kuitenkin riitautuivat ja kävivät toisiaan vastaan. Väinämöinen voitti taistelun, mutta Joukahainen muuttui katkeraksi ja ampui Väinämöisen hevosen selästä veteen. Maailma sai räjähdysmäisesti alkunsa alkumeressä ajelehtineen Väinämöisen polvelta veteen pudonneesta linnusta munasta.
Maailman luominen jatkuu vieläkin joka heti Väinämöisen muuttaessa veden muodossa hitaasti pohdiskellen maan muotoja. Väinä tarkoittaakin suvantoa tai hitaasti virtaavaa vettä, tästä Väinämöinen on saanut lisänimen Suvannon sulho. Rauhallinen Väinämöinen ja katkeran kiihkeä Joukahainen muodostavat maailmassa vaikuttavia vastakkaisia säikeitä eli syitä. Näiden kahden luojajumalan jatkuva keskinäinen kamppailu ja yritys päästä niskan päälle synnyttää koko maailman kudoksen. Väinämöisen voi aistia työssään jokien varrella, koskien suvantokohdissa, meren rannalla ja järvien salmissa. Tämä sama hiljainen, mutta vakaa luovuuden virta soljuu myös kaiken inhimillisen olemisen taustalla, purkautuen aina välillä täyteen kukoistukseensa taiteellisena ilmaisuna. Väinämöinen onkin myös laulun, musiikin ja runouden jumala.
Väinämöisellä on syvällinen yhteys ihmisten sukuun. Hän nousi maihin ensimmäisenä ihmisenä, hän kantaa itsessään kaikki ne piirteet, jotka tekevät ihmisestä ihmisen: yhtäaikainen kyky luoda ja tuhota, harkinta, tiedonjano, taiteellisuus ja kyky käyttää kieltä. Väinämöinen tunnetaan tietäjänä, ja tässä tehtävässään hän matkaakin tämän maailman, Tuonelan ja Päivölän välillä, tuoden ihmisille ikivanhaa tietoa siitä miten elää, kehittyä ja parantaa.
Matkoillaan Väinämöinen liikkuu vesireittejä pitkin. Tästä syystä hän on myös veneiden ja vesillä liikkumisen jumala. Joidenkin mielestä myyttinen Sininen hirvi on hänen hirvipäälaivansa nimi. Väinämöisen yhteyttä veteen, mutta myös mainetta parantajana ja tietäjänä on hyödynnetty veden valelulla kipeille kohdille. Tietoa, sanoja, loitsuja tai vaan vaka vanhan virkistävää voimaa kaipaavat voivat kääntyä hänen puoleensa.
Muinaisina aikoina ihmiset arvostivat Väinämöistä hänen maailmassa näkyvän vaikutuksensa ja syvän viisautensa tähden. Sittemmin ihmiset ajoivat hänet pois keskuudestaan, mutta Väinämöinen lupasi palata kun häntä taas tarvitaan, kun ihmiset ovat pettyneet vieraaseen kaukomailta tuotuun uskontoon. Tietoisuuden leviäminen suomenuskosta kuvastaa osaltaan tätä Väinämöisen paluuta. Hän ei ole palannut kirjaimellisena messiaana salamien räiskyessä, vaan itselleen ominaisimmalla tavalla — hiljalleen tietoisuuksia muotoilevana virtana, joka sisältää ikiaikaisen viisauden ihmisenä olemisesta.
Oi moamo, kantajani,
Minkä panet minulle nimeksi?
Olkah seppo Ilmolline,
Ilman rautojen takoja,
Ilman hiilien hiillottaja.
Suomenuskon vanhoihin luojajumaliin kuuluu myös Ilmarinen, Väinämöisen veli. Siinä missä Väinämöinen ilmentyy vedessä, on Ilmarisen ominta aluetta yllämme kohoava taivaankansi. Ikiaikaisena seppänä Ilmarinen takoi taivaankannen ja sen revontulet, sekä kauniin ilta- ja aamuruskon, jotka värittävät tätä ylistä kirjokantta. Väinämöisen ja Joukahaisen laskeutuessa aikojen alussa alas taivaista jäi Ilmarinen paikoillaan hallitsemaan taivaan pitkiä pihoja.
Ilmarinen hallitsee säätä ja taivaankappaleita. Hänen voimansa voi kokea kylminä talviöinä kirkasta taivaankantta tähyilemällä. Erityisen väkevästi Ilmarinen on läsnä Otavassa, jossa hänen poikansa, karhu, eli Ohtonen Otavanpoika, syntyi ja josta tämä puolijumala laskettiin maahan elämään. Ilmarisen voi kokea myös tihkusateessa ja tuulisina päivinä. Väkevän myrskyn muodossa Ilmarisen näyttäytyy raikkaana ja puhdistavana voimana.
Seppänä Ilmarisella on myös yhteys maakehän malmeihin ja metalleihin, ja ennen kaikkea rautaan. Sepäntyön taitajana Ilmarinen vaalii myös käsityöperinnettä käsityöntekijöiden jumalana. Ilmariselta apua hakevatkin sepät, käsitöiden tekijät, sekä ilmojen hallitsemista halajavat. Paistava aurinko saattaa helposti ajatukset Ilmarisen sepänpajan kuumuuteen, eikä olekaan ihme, että joidenkin tarinoiden mukaan tuli olisi lähtöisin juuri Ilmarisen pajasta. Tuli ja tuuli ovatkin yhä läheisiä. Niiden vahva, puhdistava voima tuhoaa vanhaa ja mahdollistaa uuden alun.
Oli vanha Väinämöinen,
Toinen nuori Joukahainen
Yhty tiellä vastatuksin.
Sano nuori Joukahainen:
"Oi sie vanha Väinämöinen,
Laulaja iän ikuinen,
Virren porras polvuhinen,
Kumpa on tieolta parempi,
Se nyt tiellä seisokkaan."
Joukahainen on kolmas alkujumalaveljeksistä. Siinä missä Väinämöinen edustaa vettä, virtausta ja hidasta muutosta, saa kaoottisen kiihkeä ja nopeasti joutuva Joukahainen muotonsa maassa. Maailma saa syntynsä, muotonsa ja järjestyksensä näiden jumalien jatkuvasta keskinäisestä kamppailusta. Joidenkin mielestä Hiisi ja Joukahainen ovat sama jumala. Joukahainen ei ole niin ihmisystävällinen kuin Väinämöinen, hän kulkee yksin synkissä korpimetsissä, varjoissa ja Pohjolassa. Tämän ihmisvihamielisyyden takia Joukahainen on muista jumalista poiketen tuskin halukas yhteistyöhön ihmisten kanssa heidän päämääriä edistääkseen.
Maan maskuliinisena voimana, Hiitenä, Joukahainen on läsnä etenkin korkeilla, jyrkillä metsäisillä kalliorinteillä. Hän kohoaa taivasta ja merta vastaan melkein kuin puolustuskannalla ja siksi on ehkä hiukan arka itsestään — onhan hän kolmesta veljeksestäkin nuorin.
Nuorimpana veljeksistä Joukahainen joutuu myös aina lopulta väistymään Väinämöisen ja Ilmarisen voimien, veden ja tuulen, hiljalleen kuluttaessa hänet pois tieltään. Joukahainen seisoo kuitenkin aina ylpeänä katkeraan loppuun saakka, tehden oman osansa luomakunnan jatkuvassa muutoksessa.
Hiidessä on alkukantaista voimaa, joka ei koskaan täysin antaudu ihmismielen käsitettäväksi. Hän ei ole samanlainen ihmisyyden rakastaja kuin Väinämöinen, mutta osaa kuitenkin arvostaa viisautta ja jylhää luontoa kunnioittavia ihmisiä. Hiisi viihtyy vainajien ja haltijoiden maanläheisessä joukossa. Joidenkin tarinoiden mukaan peura olisi hänelle erityisen läheinen metsän eläimistä.
Hiitenä Joukahainen on läsnä synkissä, vaarallisissa ja jylhissä luonnonpaikoissa kuten kallionjyrkänteillä, kuruissa, koskenrannoilla, synkissä kuusikoissa ja suolampareilla, mutta etenkin kaikilla kivisillä paikoilla. Joukahainen on ylpeä, liiankin, mikä koitui hänen kohtalokseen maailmaa luotaessa. Joukahainen elää suurten kallioiden huokumassa synkkyydessä, hiljaisuudessa ja viileydessä. Hän on katkera, kaoottisen kiihkeä ja ihmisille etäinen hahmo, mutta koko maailman kannalta välttämätön vastavoima, jonka ikuisesta kamppailusta Väinämöisen hitaan virtauksen kanssa voi syntyä maailman kaiken olevaisen yhteenpunoutunut kudos ja sopusointuinen järjestys.
Tuoko lieto Lemminkäinen,
Toi kaunis Kalevan poika
Lemminkäinen on omalla tavallaan yksi luojajumaluuksista. Hän syntyy maskuliinisen elämänvoiman muodossa keväisin, ja kuolee aina syksyn saapuessa. Hän mahdollistaa hedelmällisyyden jumalana kasvukauden jokavuotisen kukoistuksen. Lemminkäisen voima palaa myös ihmisten sisällä tulena, jonka ilmenee seksuaalisuutena. Toiset väittävät, että Lemminkäisellä on naispuolinen jumalpari nimeltään Annikki tai Aino.
Lemminkäinen on myös tietäjä, joka matkaa maailmojen väliä uutta etsien ja kokien. Hän on ainoa jumalista, joka on kyennyt nousemaan kuolleista, hän toistaa tämän elämän riemuvoiton jokaisen kasvukauden alkaessa. Tarinoissa Lemminkäisen äiti herättää poikansa eloon mehiläisen tuomalla voiteella tämän pudottua Tuonen tummavetiseen kuoleman virtaan.
Liedon eli lempeän Lemminkäisen läsnäolon tuntee parhaiten keskikevään lämpiminä päivinä, kun lämpö väreilee maasta ylös, mehiläiset surisevat, pajut kukkivat ja vihreä alkaa puskea maatuneen heinän seasta. Lemminkäinen on seksuaalisuutta puhtaimmillaan, hän opettaa meillä, että elämänvoimaa ei voi tukahduttaa. Hän on läsnä keväällä kasvun kiihkeimmässä vaiheessa, juhannusyössä, elonkorjuuaikana ja syksyisin, jolloin hän jälleen kuolee talven ajaksi. Lemminkäinen on yksi niistä jumalista, joita on hyvä muistaa syksyn kekrijuhlassa.
Lähe Lempo hiihtämään,
Hiien kutto* kulkemaan
Vaivainen vaeltamaan
Yön yhen oltuais
Yheksän levättyäis.
*kutto = kissa. "Siveyden lakia" rikkoneesta vaimosta karkotettiin Lempo näillä sanoilla. Ramstedt, Carlenius. Savo 1884.
Lempo on vanha naispuolinen jumalatar, joka liittyy magiaan, erityisesti lemmenmagiaan. Vanhoina aikoina sana lempi ei tarkoittanut samaa kuin rakkaus nykyisessä kielessämme. Lempi ei tarkoittanut rakkauden tunnetilaa, vaan se ihmisen maaginen ominaisuus, joka merkitsi kykyä houkutella hyviä kumppaniehdokkaita. Lemmettömyys taas merkitsi taipumusta olla houkuttamatta. Lempo on jumalatar tämän selittämättömän ja vaikeasti hallittavan elämän osa-alueen takana.
Lempolla on viisautta, hän on näkijä ja tietäjä. Lempo yhdistetään usein tuleen. Hän saattaa olla se jumalatar, joka antaa tietoa tulevasta tuleen tuijottajille. Hän on kuitenkin myös tulen lailla oikukas, ja toisinaan vaarallisen polttava, mutta viisaasti käytettynä hyvä liittolainen. Leppäpuut ovat pyhiä Lempolle, ja niitä onkin käytetty vanhoina aikana erilaisissa lemmennostatusloitsuissa. Kaadetun lepän puuaines muuttuu ennen pitkää punaiseksi, muistuttaen meitä Lempon ja tulen yhteydestä.
Yhteys tuleen ja lemmenasioihin liittää Lempon myös Lemminkäiseen ja tämä onkin saanut jotkut epäilemään, että Lempo olisi jollain tavalla osa Lemminkäistä. Jotkut suomenuskoiset epäilevät, että Lempo voisi olla jopa Lemminkäisen äiti ja toisille hän on taas metsänhenki. Ymmärrystämme sekoittaa vielä lisää olento nimeltä Liekkiö, joka toisinaan yhdistetään myös tuleen. On sinällään hyvinkin sopivaa, että selittämättömästä ja niin vaikeasti hallittavasta elämänalueesta vastaavan jumaluuden oma olemuskin pysyy selittämättömänä ja vaikeasti hahmotettavana.
Kuulin Kuuttaren kutovan,
Päivättären loukuttavan,
Mie kul'in Kuuttareh
Ja pääsin Päivättärel;
Anto Kuutar kultiah,
Päivätär hopehiansa,
Panin kullat kulmilleni,
Vyölleni hyvät hopiat.
Ilmarisen takomalla taivaankannella kulkee kaksi kaunista ja kohtalokasta jumalaa, Päivätär ja Kuutar. Päivätär on auringon ja päivän jumalatar. Hänet voi kokea auringonvalossa, lempeässä tuulessa ja kesäpäivässä, mutta myös syysillassa, talvipäivässä ja kevätaamussa. Kuutar taas on yhtä lailla kauniina hohtavan kuun jumala. Jotkut uskovat, että nämä jumalat kutovat kulta- ja hopealangoistaan taivaalle ihmisten elämänlangat.
Päivättärellä ja Kuuttarella on tärkeä osansa elämänkulussa, Päivättären lämmittäessä maata ja ylläpitäessään elämää käsillään auringonsäteillä. Pimenevän syksyn aikana Päivätär häipyy keskuudestamme, mutta palaa voittamattomana joka kevät. Kuutar taas ohjaa vuorovesiä, ja monia muita asioita kuunkierron mukana. Kauneus kuuluu olennaisesti näihin jumaliin. Muinaisina aikoina neidot pyysivät näiltä jumalilta kaunistuksekseen kultaisia ja hopeisia koruja ja vaatteita, joita nämä usein antoivatkin.
Ohtonen, metsän omena,
Mesikämmen källeröinen,
Kun sie kuulet miun tulevan,
Miehen aimon astuvaksi,
Kyte kynnet karvoihisi,
Hampaat ikenihisi!
Ohto, karhu, Ilmarisen ja Hongotar-nimisen jumalattaren jälkeläinen, on suomenuskon aito jumalanpoika. Karhu on erityisen väkevä eli pyhä; jumalallista alkuperää oleva metsän kuningas, ja samalla myös eläin, jolla on ihmismäisiä piirteitä — metsäihminen, johon on suhtauduttu pelonsekaisella kunnioituksella. Toiset kertovat Ohton syntyneen Otavan tähden luona ja tulleen sieltä lasketuksi maahan. Toiset taas uskovat Ohton saaneen alkunsa metsän siimeksessä.
Erään tarinan mukaan ihmishahmon ottaneen karhun ja ihmisnaisen jälkeläisistä kasvoi karhun kansa. Jotkut suomenuskoiset pitävätkin karhua henkisenä esi-isänään. Heillä tammikuinen talvennapa, jolloin Ohton sanotaan kääntyvän talvipesässään, ja heinäkuun karhunpäivänä ovat erityisen tärkeitä ajankohtia.
Ohton jumalallinen alkuperä näkyy monin tavoin. Karhu ei käy häpeällisen salakavalasti ihmisen kimppuun tai hyökkää ilman syytä. Se on myös tietäjä, joka makaa transsissa kohdunmuotoisessa talvipesässään. Ohton kerrotaan jopa pystyvänä lukemaan ajatuksia ja estämään loitsuillaan metsästäjien aikeet.
Hongotar, karhujen myyttinen kantaäiti, viihtyy jylhissä männiköissä. Toisinaan hänen sanotaan majailevan yhä Otavan luona Otavattarena. Hongotar on ärtyisä, mutta hänen kanssaan voi myös tulla toimeen, jos muistaa käyttäytyä tarpeeksi kunnioittavaksi. Ilmarinen ja Hongotar sallivat huonosti käyttäytyvän ja ihmisiä häiriköivän karhun kaatamisen, mutta jumalanpoika on aina palautettava kunnioittavasti takaisiin taivaisiin karhunpeijaisissa.
Ukkonen, ylinel luoja,
Pilivem peällinej jumala,
Remupiliven reunamaine,
Mie otan avuksen, armoksen,
Tuveksen, turvaksen,
Vastuksii voittamaan,
Katteita koatamaan
Etiseltä ilmaltan,
Takaselta puoleltan.
Ukko on jumala, joka edustavaa suomenuskoisille puhdasta maskuliinista voimaa raivokkaimmillaan ja riemukkaimmillaan. Kunnioitusta herättävä kesäinen ukkosmyrsky salamoineen on Ukon voimannäyte. Eräille suomenuskoisille Ukko on Ilmarisen poika, jonka salamasta tuli pääsi vapaaksi maailmaan. Jotkut myös visualisoivat hänet ukkosmyrskyn hetkellä jyristelemässä vaunuillaan taivaissa, tai ratsastamassa kesyttämällään ukkoslinnulla. Ukko iskee maahan salamoita Ukonkirveellään tai jousella.
Siinä missä Ilmarinen edustaa rauhallista tuulenvirettä ja hidasta muutosvoimaa, vaikka kyllä hänkin toisinaan yltyy myrskyksi asti, on Ukko raju, räjähtävä, suoraviivainen ja raikkaan puhdistava. Ihmisille Ukko näyttäytyy erityisen merkittävänä juuri ukkosmyrskyn räjähtävän lyhyen keston kautta, kun taas Väinämöisen kaltaisten luojajumalien vaikutus maailman asioihin tapahtuu suuremmassa mittakaavassa, hitaasti ja rauhallisesti. Ukon ilmestymisen voi havaita jo etukäteen sähköisen painostavasta ilmanalasta. Erityisen vahvasti Ukko on läsnä keskikesän kovimman ukkoskauden aikaan. Maahan osuneiden salamien kerrotaan tiivistyvän ukonvaajoiksi, jotka tuovat haltijalleen suojaa ja vaurautta.
Maassa matelevat kyykäärmeet kantavat selässään salamakuviota, Ukkosen merkkiä. Monet suomenuskoiset ovat päättäneet kantaa kaulassaan Ukonkirvestä kuvaavaa korua, joka tuo suojelusta ja onnea, sekä muistuttaa kantajaansa Ukon väkevästä, vertaansa vailla olevasta voimasta.
Louhi, Pohjolan emäntä,
tule päästöt päästämään,
tule jaksot jaksamaan!
Louhi on taivaankantta hallitsevan maskuliinisen Ilmarisen vastakohta, aivan kuten nuori Joukahainen on vaka vanhan Väinämöisen vastakohta. Louhi kumpuaa syvältä maan syvyyksistä. Hän on aikuisen naisen jumalatar — elämän äiti, kuoleman valtiatar. Väkevän verenmakuisella ja katkeransuloisella voimallaan Louhi hallitsee Tuonelaa ja sen vainajia. Elävien maailmassa hän näyttäytyy ennen kaikkea hedelmällisyyden, äitiyden, tulen ja magian kautta.
Louhi on vahvasti läsnä äitiydessä, syntymässä ja kuolemassa. Hän hallitsee elämän siirtymävaiheita. Pihlaja on Louhen pyhä puu, sen punaiset marjat symboloivat verta, joka taas osaltaan liittyy hedelmällisyyteen ja kuukautiskiertoon. Louhi tuntee sairaudet ja niiden parantamisen, hän ei ole aina lempeä, mutta saattaa auttaa ihmisiä parannusloitsujen käytössä.
Miellys metsä, kostu korpi,
Taivu ainoinen Tapio,
Saata miestä saarekselle.
Sille kummulle kuleta,
Jost' on saalis saatavana,
Erän toimi tuotavana.
Mielikki metsän emäntä,
Puhas muoto muori kaunis,
Pane kulta kulkemahan,
Hopia vaeltamahan
Miehen etsivän etehen,
Aina käyvän askelille.
Kukoistavan mystisen metsän olemukseen on sulautunut iso joukko erilaisia jumaluuksia. Tapio, lehväpartainen, havuhiuksinen metsän kuningas, on Hiittä, eli Joukahaista, ihmisystävällisempi, suopeampi ja lempeämpi jumaluus metsäluonnossa. Tapio on läsnä vihreissä metsissä, kevättalvisilla hangilla, mäntyjen aurinkoisilla rungoilla ja sammalmättäillä sekä lampien rantanäreissä.
Aina kun maaston olosuhteet sen sallivat, synnyttää Tapio paikalle uuden kukoistavan metsän. Metsän kasvun edesauttamisessa on tärkeä rooli kauniilla Mielikillä, metsän emännällä, joka on elämää pursuava maanläheinen jumalatar. Mielikki on vahvasti läsnä varvuissa ja pensaissa, kun taas Tapion majesteettisuutta voi ihailla metsän suurissa puissa. Yleensä lempeä Mielikki voi myös toisinaan olla ilkikurinen. Tapio ja Mielikki päättävät metsästäjien saaliista, eivätkä he ole aina anteliaita. Mielikin epäsuotuinen puoli tunnetaan Kuurikkina. Tapio saattaa istua tarkkailemassa oman metsänsä menoa viisautta uhkuvan huuhkajan hahmossa.
Tellervo on nuori metsän tytär. Hän on iloinen metsänneito ja eksyneiden opastaja. Tellervo tuntee tiet ja polut, kutoo hopeisen verkon ja ohjaa eksyneen kotiin. Hän saattaa ilmestyä öiselle leirinuotiollekin, jos pitää silmät auki. Suomenuskoisille vehreä metsä on turvapaikka ja koti, jossa voimme kokea jumalamme läheisesti.
Nouse maasta, maan emonen,
Väekseni, voimakseni!
Akka on jumalatar, jolla on monta nimeä, kuten Kyllikki ja Maan emoinen. Hän on myyttinen Kultainen Nainen, äitijumalatar — kaiken eläväisen kantaäiti. Akan karjaksi mainitaan toisinaan mehiläiset. Hän on ihmisten arkielämän kannalta etäinen jumaluus ja vaikuttaa asioihin vain suoraan pyydettäessä, jos silloinkaan.
Vein kultainen kuninkas,
Veen Ahti armollinen,
Kuule kultaiset sanani,
Hopejaiset lauseheni!
Vellamo vejen emäntä,
Vejen eukko ruokorinta,
Anna mulle antimesi
Ahti on Väinämöisen tapaan veden jumala, mutta siinä missä Väinämöinen edustaa vettä elementtinä, on Ahti vesialueiden hallitsija, veden väen johtaja. Hän hallitsee meriä ja järviä veden vanhimman asemassa vedenalaisesta Ahtolastaan käsin. Ahti piilee syvissä vesissä, leväisissä lahdelmissa ja märältä tuoksuvissa joissa. Väinämöisen ollessa kirkas, korkea ja rauhallisen energinen veden virta, on Ahti taas tummempi, runsaampi ja vetisempi järvenselkä.
Ahdin naisellinen puoli on lempeä ja kaunis vedessä vellova Vellamo. Vellamo viihtyy Ahtia lähempänä rantoja, hänen ominta aluettaan ovat hiekkarannat, rantakalliot ja joenpenkereet. Ahdin ja Vellamon apuun voivat vedota niin kalansaalista havittelevat, kuin veden varaan joutuneetkin.
Osmotar olutta keitti,
Kapo kaljoa rakenti,
Toi on tuopilla olutta,
Kanto kaksivartisella
Pellonpekko on myyttinen kylväjä. Haltijana hän suojelee peltoja ja viljaa, laajemmalla tasolla hän on koko maanviljelyn jumala. Hän asuu pelloilla ja niityillä, mutta myös perunapellolla ja kasvimaalla. Pekko on kasvu itse, haltija, joka herättelee kasvit kasvamaan ja patistelee niitä levittämään lehtensä aurinkoa kohti.
Ohra on erityisen läheinen Pekolle, ja Osmottaren, oluen sepän, avustuksella synnytettiin siitä olut. Tämä elollistettua väkeä sisältävä jumalten mesi on suomenuskoisten pyhä juoma.
Turisas annoi woiton sodhast.
Sota ja konfliktit ovat osa maailmaa, jossa elämme. Suomenuskoisten sodanjumala, Turisas, uinuu rauhan aikana, mutta herää vihollisen hyökätessä. Turisaalta pyydetään voimaa ja rohkeutta sodan uhatessa tai vallitessa. Joiden suomenuskoisten mielestä Turisas saattaa olla räjähtävää maskuliinisuutta edustavan Ukon poika.
Vanhoissa uskomuksissa Turisaan asuinpaikaksi mainitaan Karjalan kannaksella Äyräpäässä sijaitseva Tyrjänvuori, jossa hänen uskotaan lyövän rumpua merkiksi syttyvästä sodasta. Tästä johtuen onkin mielenkiintoista, että toisen maailmansodan Suomen osalta ratkaisevimmat taistelut käytiin juuri Äyräpään alueella kannaksella vuonna 1944.
|
|
Haltijat ovat hiukan vähemmän voimakkaita kuin varsinaiset jumalat ja enemmän joko asiaan tai paikkaan sidottuja, siinä missä jumalat voivat ilmentyä laajemmin halutessaan. Haltijoiden läsnäolo voi tuntua voimakkaammin kuin jumalten. Haltijat voivat myös vapaasti päättää, ovatko kiinnostuneita ihmisistä vai eivät. Haltijoita on kahdenlaisia: toiset ovat luonnonhenkiä ja toiset vainajia.
Luonnonhenkiä on erilaisia: toiset ovat paikkasidonnaisia, jotkut taas joidenkin asioiden tai jopa elävien olentojen haltijoita. Jotkut taas ovat "vapaita henkiä", jotka liikkuvat minne tahtovat omien kiinnostuksen kohteidensa mukaisesti. Luonto on siis täynnä paikkasidonnaisia henkiä, joita on koskissa, puroissa, puissa, kallioilla, lähteissä ja metsän siimeksessä. Näistä luonnonhaltijoista kerrotaan enemmän tulevassa artikkelissa, joka käsittelee palvontamenoja ja uskonnollisia tapoja.
Utu tyttö, terhen neiti,
Sieklo sieklalla utua,
Hienoista tersuttele
Linnulla nenän eessä,
Jott' ei kuulis' kulkieta,
Ei näkisi matkalaista!
Ututyttö on usvan ja sumun haltija, unohduksen, eksymisen ja lumouksen jumalatar. Missä tahansa, missä utu nousee, on Ututyttö läsnä. Ehkä hänellä on yhteys Tuonelaan, koska tihkusateella, sumulla ja usvalla vainajia on helpompaa nähdä ja aistia, myös sisätiloissa. Utu-tyttö on kaunis, etäinen ja haikea.
Suomenusko tuntee erilaisia paikkojen haltijoita kuten saunanhaltijan, huoneenhaltijan, myllynhaltijan ja riihenhaltijan. Saunan- ja kodinhaltijat, joita jotkut myös kutsuvat tontuiksi, ovat yleisimpiä haltijoita, joiden kanssa suomenuskoiset ovat tekemisissä. Maan haltija tarkoitti vanhassa suomalaisessa kansanperinteessä perhettä, taloa, satoa, karjaa ja pihapiiriä hoitavaa ja vartioivaa olentoa. Perheen oman haltijan paikka on pihamaalla kasvavassa pyhässä pitämyspuussa tai pihapiiristä löytyvässä pyhässä kivessä. Pihlaja on yleisin puulaji pitämyspuuksi. Nykyisessä kaupungistuneessa ympäristössä merkittävimpiä ovat sisätiloissa asustavat haltijat.
Onnekkaat voivat joskus saada asuntoonsa tällaisen hyväntahtoisen ja suojelevan olennon. Suopea haltija toimii kodissa virtaavan onnen alkulähteenä, joka varmistaa sen, että asiat sujuvat onnistuneesti hyvän ilmapiirin vallitessa, sekä suojelee talon asukkaita ja varoittaa tarpeen tullen vaarasta. Haltijat pitävät kunniallisesta käyttäytymisestä ja siitä, että niitä muistetaan. Haltija voi suuttua kunniattomasta käytöksestä, esimerkiksi eläinten huonosta kohtelusta, ja vaikeuttaa ihmisten elämistä monin tavoin. Toisinaan kodinhaltija on asunnon aiempi asukas ja muu vainaja, mutta kyseessä voi myös olla kotiin siirtynyt luonnonhenki.
Virkistävä ja puhdistava sauna on suomenuskoisille pyhä paikka, tulen väen olinsija. Aivan kuten muidenkin haltijoiden, myös saunasta huolehtivan saunanhaltijan tapauksessa kunnioittava käytös ja haltijan muistaminen, esimerkiksi uhrioluilla, on avain miellyttävään yhteiseloon ja hyviin löylyihin.
Emuu tarkoittaa eläin- tai kasvilajien kantavanhempaa hengellisessä mielessä. Emuu on lajin myyttinen alkulähde ja haltija, joka hallitsee suvun edustajia ja niiden toimintaa. Yksilöt ovat toki itsenäisiä emuusta, mutta samalla emuu on koko lajia edustava henki, kaikkeen lajiin liittyvän perimmäinen olemus, sielu, josta kaikki jälkeläiset saavat muotonsa. Esimerkiksi Hongotar on karhujen emuu ja samalla kaikki karhuuteen liittyvä, niin karhun karhea turkki, paikka maailmankaikkeudessa, viisaus, kuin tarve nukkua talviuntakin, syntyy Hongottaresta. Jokainen karhu on siis Hongotar-sielun ruumiillistuma.
Vanhoina aikoina metsästäjät rukoilivat eläinlajin emuulta lupaa kaataa heidän jälkeläisiään. Suomalaisesta perinteestä tunnetaan useita kasvien ja eläinten emuuita. Emuilla on usein eri nimet kuin niiden edustamilla eläimillä tai kasveilla. Esimerkkejä emuuista ovat:
Mannun ukko, mannun eukko,
Mannun kultainen kuninkas,
Mainio manuen emäntä,
Maan ehtoisat eläjät,
Maan vartijat vakaiset.
Useat suomenuskoiset uskovat, että yhdellä ihmisellä on useita sieluja, ja että näillä sieluilla on erilainen kohtalo kuoleman koittaessa. Artikkelin selkeyden vuoksi tässä osiossa vainajalla tarkoitetaan vain hänen itse-sieluaan. Kuoleman jälkeen nämä sielut viettävät hetken maan päällä, minkä jälkeen ne matkaavat aliseen.
Vainajien paikka on ensisijaisesti alisessa kuolleiden todellisuudessa, Tuonelassa eli Manalla. Elävien ja kuolleiden todellisuuksien välinen raja muuttuu kuitenkin vuosittain pimenevän syksyn myötä hauraammaksi. Kekrijuhlan aikoihin näiden maailmojen rajat ovat ohuimmillaan ja tässäkin maailmassa voi aistia toismaailmallisten läsnäolon. Suomenuskoiset kunnioittavat Manalle menneitä sukulaisiaan ajatuksin ja teoin, esimerkiksi antamalla heillä uhrilahjoja ja sytyttämällä vainajan muistoksi kynttilän.
Sukuvainajat menevät kenties omiensa pariin Tuonelaan, mutta voivat myös mennä sieltäkin vielä eteenpäin, joko takaisin maan päälle uudelleensyntyneinä, tai sitten yhtyen maailmanhenkeen itseensä. Suomenuskoisten käsitykset kuolemanjälkeisestä eivät kuitenkaan ole yhtenäisiä, eikä kuolemanjälkeisille tapahtumille yleensä anneta paljon painoarvoa — tärkeintä on ihmisen käytös tässä maailmassa.
Ihmisen omat esivanhemmat ovat usein hänelle monella tapaa läheisempi ja arkisempi hengellinen voima, kuin suuret luojajumaluudet. Jumalat ovat kuitenkin koko ajan taustalla vaikuttavana voimana, jota kohtaan suomenuskoiset tuntevat kunnioitusta ja luottamusta. Tiettyinä hetkinä kuten vuodenkierron juhlapyhien, palvontamenojen, luonnonilmiöiden tai vaikkapa kovien kriisitilanteiden tai onnistumisten hetkellä jumalat tulevat lähemmäksi ihmisiä, tai ihmiset nousevat lähemmäksi jumalia. Tavallisessa arjen uurastuksessa esivanhemmat pitävät kuitenkin huolta omistaan.
Esivanhemmat tarkkailevat omiensa tekemisiä tarkasti, suojellen ja tarvittaessa varoittaen, mutta myös jälkeläistensä kautta elämällä ja jakamalla heidän ilonsa ja surunsa. Jotkut suomenuskoiset muistavat esivanhempiaan ylläpitämällä heille pyhitettyä kotialttaria. Eräät suomenuskoiset ovat sitä mieltä, että Luonto-sielu on esivanhempia ihmisen persoonassa edustava voima. Ihmisen kyvykkyys eri asioissa ja voimakasluontoisuus kertovat hänen Manalla olevan sukunsa vahvuudesta ja kunniasta.
Vainaja voi toisinaan jäädä maan päälle auttamaan jälkeläisiään tai muuten heihin sidoksissa eläviä. Traagisempi tapaus ovat kuitenkin niin sanotut sijattomat sielut. He ovat vainajia, joiden elämään — tai kuolemaan, liittyy jotain mikä estää heidän normaalin siirtymisensä Tuonelaan tuttujen vainajien seuraan.
Sijattomat sielut jäävät vaeltamaan elävien ja kuolleiden maailmojen väliin niin pitkäksi aikaa, kunnes joku henkimaailman asioita osaava korjaa tilanteen tavalla tai toisella.
Sijattomat sielut voivat kummitella, varsinkin jos kysymys on selvittämättömien asioiden takia tänne jääneestä tai traumaattisesti kuolleesta, katkerasta tai kuolemaansa tajuamattomasta vainajasta. Kaikki kummittelu ei aina ole kuitenkaan seurausta tietoisesta vainajahengestä, vaan voi olla ihan paikalle jäänyt jälki tapahtumastakin. Eräät suomenuskoiset pakanat uskovat, että itse paikoillakin on "muisti", joka voi synnyttää edellisen kaltaisia ilmiöitä.