Annan päivä

Keskiajalta aina 1600-luvun lopulle joulukuun 15. päivä oli Suomessa omistettu Annalle. Tämän takia kansanperinteessä Annan päiväksi kutsutaankin usein juuri joulukuun puoliväliä.

Vanhana Annan päivänä pimeys on tuntunut ihmisistä sananparsien perusteella loputtomalta. »Kyllä on yötä jouluista, Annan päivän aikuista». Jouluaattoon on kuitenkin enää yhdeksän yötä. Annan päivänä pitikin jo aloittaa joululeipomiset ja jouluoluiden valmistus.

Annan pitkää yötä pidettiin sopivana aikana joulun leipomisille. Ihmiset nukkuivat illalla muutaman tunnin, mutta puoliltaöin herättiin leipomaan koristeellisia joululeipiä. Yhteen leipään, joka syötiin jouluaamuna, tehtiin »joulusilmät» eli ihmisen kasvot. Leipomisen lisäksi yöllä kierrettiin myös naapureissa pyytämässä paistinkakkua. Anteliaisuus takasi talolle leivän vuotuisen riittämisen ja hyvän kalansaaliin.

Sanottiin myös, että »Annana oluet pannaan, jouluna joukolla juodaan». Loitsuilla pyhitetty olut on ollut muinaissuomalaisten juhlajuoma. Oluen tehtävänä oli olla juhlamielen ja ilon antaja pidoissa. Hedelmällisyyteen liittyvissä juhlissa juopuminen saattoi kuulua asiaan, ja humala toi oluen ja viljan haltijan osaksi juhlaa.

Rahvaanuskossa vihreäviittainen Anna eli Annikki on metsän emäntä tai Tapion tytär. Annikki soitteli metsässä simapilliä ja istui kultaisella tuolilla kehräten vaskisella värttinällä. Metsän pedot olivat Annikin koiria, joten oli luonnollista, että karjanhoitajat pyysivät Annikkia, »juottajaa metisen juoman, katsojaa metisen karjan», varjelemaan karjaa näiltä koirilta.

Metsälle lähtevä mies on pyytänyt Annikilta saalista esimerkiksi tähän tapaan:

»Annikki, tytär Tapion,
Juonitar, metsän emäntä,
Annas tuosta riistan juosta,
Rahan karvan katkoella
Poikki Pohjolan joesta,
Kanasaaren kainaloitse!»