Juhannus

Juhannus

Kuva: Hanna Poropudas & Markus Iivonen

 

Juhannuksena päivä on pitkä ja luonto on kauneimmillaan. Keskikesällä luonto elää samanlaista murrosvaihetta kuin sydäntalvella. Vanhan käsityksen mukaan luonnon voimat ovat tällaisina aikoina vahvimmillaan, jolloin ne voivat myös vaikuttaa eniten ihmisiin.

Juhannusaattona tuotiin pirttiin, kamariin, aittoihin ja luhtiin oksia ja lehviä, joilla uskottiin olevan tavallista enemmän hedelmällistä ja kukoistavaa voimaa. Seinät koristeltiin pihlajanoksilla, Pohjois-Suomessa kukkivilla tuomenoksilla. Seinille ja ikkunoille aseteltiin kukkaseppeleitä. Lattioille koottiin haavan- ja pihlajanlehdistä kasoja, joissa lapset leikkivät kissojen ja koirien kanssa.

Lehvät kerättiin aattoiltana ja koristelu tehtiin valoisan juhannusyön aikana. Niillä uskottiin olevan oma voimansa – jos niitä turhanpäin taitteli, sai surua ja murhetta osakseen. Karjalassa Uhtualla sanottiin, että juhannuskoristeita ei saanut taittaa rauta-aseella, vaan ainoastaan käsillä.

Koko maassa on ollut tapana koristella rapunpielet nuorilla juhannuskoivuilla. Länsi- ja Pohjois-Suomessa tehtiin lisäksi pihaan koivuista lehtimajoja eli tarhoja. Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla pihaa tuotiin myös hoikka kuusi, »juhannuskuusi». Puu karsittiin latvaa ja muutamaa oksaa lukuun ottamatta. Puu sai seistä pihalla syksyyn, jopa seuraavaan juhannukseen. Kainuussa oli tapana, että juhannuspuu hakattiin ja pilkottiin kekriaamuna uunipuiksi.

Osansa koristeluista saivat myös karja ja paimenet. Etelä-Savossa ja Itä-Hämeessä kiedottiin aattona kaisloista »liuhtoja», jotka koristeltiin kieloille ja sidottiin lehmän sarviin. Liuhta peitti lehmän silmät, ja sanottiinkin, että jos lehmä osaisi kulkea juhannuksena kotiin silmät peitettynä, osaisi se myöhemminkin eikä jäisi »metsänpeittoon». Liuhdat laitettiin muiden lehvien tavoin talteen juhannuksen jälkeen ja syötettiin lehmille poikimisen jälkeen tai muina merkkipäivinä, kuten jouluna.

Juhannusaattosaunaan jokainen vei saunaan uuden vihdan, jolla kylvettiin vain kerran. Kankaanpäässä juhannusvihta tehtiin katajasta sekä lepän, koivun ja haavan lehvistä. Kutakin lehvää piti olla seitsemän, se toi terveyttä. Vihtoja myös heitettiin saunan jälkeen katolle ennustamista varten samaan tapaan kuin helluntaina.

Juhannuskokkoja on poltettu perinteisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa. Maan länsiosissa tulien polttaminen on vuorostaan kuulunut helatorstain, helluntain ja pääsiäisen aikaan. Tulien polttaminen oli suuri kansanjuhla lauluineen ja tansseineen. Kylät kokosivat kokon useimmiten vakituiselle paikalle mäelle, aholle, saarelle tai rantaan. Koko kylä osallistui kokon rakentamiseen. Kokkoon kannettiin muun muassa tervatynnyreitä ja rakentaminen saatettiin aloittaa viikkojakin etukäteen.

Kokoille saapuivat nuoret ja vanhat tanssimaan ja juhlimaan. Sytyttäminen oli kylän vanhimpien miesten kunniatehtäviä, ja se saatettiin tehdä helavalkean tavoin perinteisin menetelmin eli kitkatulena. Kokon luona laulettiin ja tanssittiin, miehet saattoivat juhlistaa hetkeä ampumalla luodikoillaan ilmaan. Kokon napapuun kohtalosta pääteltiin kylän tai talon tyttöjen naimaonnea. Jos puu jäi puoleksi palaneena pystyyn, jäi kylään vanhapiikoja. Jos se paloi ja kaatui, tiedossa olisi häitä.

Juhannusyön aikaan tarkkailtiin enteitä karjan ja sadon menestymisestä sekä naimisiin pääsystä. Nuoret tytöt tekivät aattoyönä lemmentaikoja. Kokolta palatessa tytöt vierittelivät alastomina mieluisan pojan kotitalon ruispellossa. Kun poika sitten söi pellon leipää, nousi häneen lempi.

Kun käytiin nukkumaan, tyynyn alle saatettiin laittaa jotain erityistä, minkä seurauksena unessa näki tulevan elämänkumppaninsa. Jos esimerkiksi aattoyöksi asetti sitomattoman vastan tyynynsä alle, näki yöllä tulevan puolisonsa sitovan sen. Tulevansa puolisonsa saattoi myös nähdä, jos keskiyöllä kiersi kolmasti saunan, kaivon, pohjoiseen virtaavan lähteen tai muun erityisen paikan.

Juhannuksena neidot saattoivat myös turvautua vanhojen tietäjänaisten apuun naimaonnea parantaakseen. Tietäjien suorittama lemmennostatus sisälsi erilaisia vedellä valeluja, saunotuksia kukka- ja lehvävastoilla ja loitsimista.

Keskikesän kasteen uskottiin olevan erityisen väkevää ja sitä pyrittiin keräämään talteen ennen auringonnousua. Kaste paransi muun muassa silmäsairauksia ja korvakipua sekä edisti hedelmällisyyttä. Kaste kohensi myös kauneutta. Jos ennen auringonnousua pesi kasvonsa kasteella, koko suvena ei ruskettunut.

Maan hedelmällisyys on keskikesän öinä voimakkaimmillaan. Oman talon viljelyksille voitiin hankkia osa naapurin pellon runsaudesta. Tämä tapahtui ottamalla tietyin menoin osa toisen kasvuista, esimerkiksi kolme tähkää, ja siirtämällä ne omaan peltoon. Näin pellon onni ja menestys seurasivat mukana. Voitiin myös kerätä kankaaseen kastetta naapurin pelloilta ja puristaa se omaan peltoon.

Savossa ja Karjalassa oli tapana valmistaa aattoillaksi puuroa, jonka koko perhe söi kesantopellolla risukarhin päällä. Ennen ruokailua annettiin jokaisen lehmän maitoa sekä lusikallinen puuroa pellolla olevalle kivelle. Tämä takasi koko vuodeksi hyvän karjaonnen ja viljaonnen kesannolle. Sanottiin, että myöhempinäkään aikoina vanhat eivät tohtineet lähteä kokolle ennen uhriaterian syömistä, jotta karjaonni ei pilaantuisi.

Tulevaa onnea voitiin ennustaa juhannusyönä monilla tavoilla. Eräs tapa oli sitoa kolmen rukiinoljen kolmanteen solmuun lanka: yhteen punainen, yhteen valkoinen ja yhteen musta. Juhannusaamuna ennen auringonnousua käytiin katsomassa, mikä olki oli kasvanut eniten. Jos eniten oli kasvanut punainen, se tiesi iloa ja hyvää vuodentuloa, jos valkoinen, tavallista vuodentuloa, jos musta, tiesi surua ja huonoa vuodentuloa.

Perinteiset juhannusruoat on valmistettu maidosta, muun muassa erilaisia juhannusjuustoja. Keski-Pohjanmaalla on keitetty makeaa punertavaa juhannusjuustoa. Nuoret miehet kulkivat juhannusyönä konttien kanssa talosta taloon lehviä viemässä. Vastalahjaksi he saivat talon tyttären valmistamaa juustoa. Juuston valmistaminen vaati huolellisuutta ja kärsivällisyyttä, joten siitä voitiin myös päätellä tytön luonnetta mahdollisena tulevana aviopuolisona.

Kirjoittaja: Anssi Alhonen.