Lataa Taivaannaulan lentolehtinen (pdf).
Kysymyksiä ja vastauksia suomenuskosta.
Lataa kirjoituskokoelma suomalaisesta uskomusperinteestä (pdf).
Hiitola-foorumi

Suomenusko on muinaissuomalainen alkuperäisusko. Sitä ei ole koskaan perustettu, vaan vaan se on kasvanut ja kehittynyt itsestään lukemattomien sukupolvien aikana yhteisvaikutuksessa paikallisen luonnon ja elämäntavan kanssa. Suomenuskon alkuperä on itämerensuomalaisessa mytologiassa ja laajemmassa mielessä uralilaisessa luonnonuskossa. Muinainen pyhä perinne on elänyt Itämeren alueella vuosituhansia, säilyen lähes meidän päiviimme osana suomalaisten, karjalaisten, vepsäläisten, virolaisten ja muiden lähikansojen elämää.

Suomi on ollut kristillinen maa yli vuosituhannen ajan, mutta luontoon, vuodenkiertoon, ihmiselämän vaiheisiin ja elinkeinoihin liittyvistä tavoista ja uskomusperinteestä voidaan erottaa luonnonuskonnon maailmankuva, joka on sisäisesti yhtenäinen ja kristillisestä teologiasta itsenäinen. Tämä maailmankuvan aineksia ovat muun muassa usko luonnonhenkiin, luonnontilaiset pyhät paikat, käsitys vainajalassa elävistä vainajista, luonnonolojen ja sukupolvien kertyneen elämänviisaudenn synnyttämät eettiset käsitykset, sekä suullisena perinteenä kulkeneet itämerensuomalaiset myytit ja loitsut. Näihin voidaan vielä lisätä monien vuodenkierron juhlien taustalla vahvasti vaikuttavat esikristilliset uskomukset. Tämä vanha perinne on suomenuskoa.

Suomenuskoisten henkinen koti on meidän muinaissuomalaisten esivanhempiemme lauluissa, tavoissa ja uskomuksissa. Perinnettä ei voi kahlita, vaan se elää ja synnyttää uusien sukupolvien mukana uusia versoja. Nykyisin suomenuskoiset kehittävätkin omaa uskoaan parhaimmaksi kokemaansa suuntaan, mutta tiedostaen juurensa ja samaistuen esivanhempiensa tapoihin ja kansarunoina taltioituihin uskomuksiin.

Suomenusko on enemmän kuin uskonto. Esivanhempiemme kotiseutu, elämäntapa, kieli ja usko ovat muodostaneet erottamattoman, mutta aina muutoksessa olevan kokonaisuuden. Kokonaisuutta voisi kutsua muinaissuomalaiseksi sielunmaisemaksi. Suomenuskoa ei voi uskontona repiä irti tuosta ainutlaatuisesta sielunmaisemasta; esivanhempien eletyistä elämistä ja pyhistä paikoista.

Emme kuitenkaan kelpuuta mitä tahansa perinnettä osaksi uskoamme. Sen sijaan pyrimme tunnistamaan ja säilyttämään kaikkein kallisarvoisimmat, oleellisimmat ja pyhimmät perinteemme. Koska kaikkea tietoa vanhoista uskomuksista ei ole saatavilla, niin tarvittaessa voimme lainata täydentäviä perinteensirpaleita myös lähisukukansoilta.

Ihminen ei ole maailmassa yksin, vaan ympärillämme on näkymätön sielullinen väki: vainajat, jumalat, luonnonhenget. Sielu on tähdillä, kuulla, auringolla, ilmalla, vedellä, tulella, kivillä, maalla ja ylipäätänsä kaikella, mikä on. Myös ihminen on sielullinen olento. Olemmekin kaikki lukemattomin kohtalonlangoin sidottuja yhteen. Näkymätön väki on vahvimmin läsnä pyhillä paikoilla. Suomenuskoisille luonto on täynnä tällaisia pyhiä paikkoja kuten kiviä, lähteitä, vuoria ja lehtoja. Kunnioittamalla ja rukoilemalla sielullisia pidämme itsemme sopusoinnussa maailman kanssa.

Suomenuskon perinteinen ajanlasku seuraa tarkasti luonnon kiertoa. Vuodenkierrossa on pyhiä murroshetkiä, jolloin vietämme juhlia. Juhlapäivien aika on erityisen merkityksellistä ja pyhää. Silloin jumalten ajan tapahtumat eletään uudestaan ja ihmiset voivat vaikuttaa teoillaan onneensa ja kohtaloonsa. Juhlat auttavat ihmisiä elämään sopusoinnussa toistensa, luonnon ja sielullisten kanssa.

Aivan kuten luonto ja ihminen, myös elävät ja kuolleet ovat yhtä. Ihmisen elämä ei pääty kuolemaan vaan hänen sielunsa jatkaa elämää tuonpuoleisessa — Tuonelassa eli Manalassa. Juhlapyhien aikaan vainajat ovat erityisen läheisesti läsnä omaistensa elämässä. Manalle menneet ovat muulloinkin ajatuksissamme. Heiltä kysymme neuvoa, ja heidän kanssaan jaamme elämän ilot ja surut.