Maailma on täynnä harmaan eri sävyjä, mutta ei käy kiistäminen, että äärimmäistä pahuutta on myös olemassa (sadistit, sarjamurhaajat, pedofiilit etc). En menisi väittämään, että esimerkiksi Tšikatilon tekojen pahuus on vain mielipide- tai näkökulmakysymys. Ajattelinkin kirjoittaa näin suomenuskoisena hieman ajatuksiani äärimmäisestä pahuudesta. Ilmiöt kirkastuvat selkeimmilleen saavuttaessaan äärimuotonsa, joten käsittelen äärimmäistä, jotta voin sen kautta sanoa jotain myös tavallisesta.
Itämerensuomalaisessa perinteessä ihmisen luonnetta, psyykeä ja tekoja on selitetty sielujen vaikutuksilla, joten perustan tämän pahuusanalyysin näihin samoihin sielukäsityksiin.
Sielut
Kaksinainen sielukäsitys on ominainen suomalais-ugrilaisille kansoille. Ihmisellä katsotaan olevan ruumiin elollistava ainutkertainen ruumissielu sekä yksittäisestä ruumiista riippumaton ylisukupolvinen persoonallisuus. Näiden kahden lisäksi suomalais-karjalaisessa perinteessä voidaan erottaa myös kolmas toimija: luonto tai syntyinen, joka on vainajalasta tuleva ihmisen suojelushaltija.
Ruumissielu on ihmisen elämänvoima. Unkarin kielen sana lélek tarkoittaa sielua, lélegzés hengitystä. Komien lov merkitsee sielua, henkeä, hengitystä ja elämää. Suomessa löylyn etymologia on samantapainen. Kaikki nämä sanat tarkoittavat, tai ovat tarkoittaneet, ruumiin elämänvoimaa, joka ilmenee lämpönä ja hengityksenä. Kun hengitys lakkaa, keho kuolee ja muuttuu kylmäksi.
Itse on ihmisen henkinen identiteetti, joka kykenee elämään irrallaan ruumiista. Sanan sielua tarkoittava merkitys on kadonnut suomen kielestä, mutta se elää yhä pronomininä. Minä itse. Itse tekeekin ihmisestä itsenäisen, tajuavan, tietävän, tahtovan ja tuntevan olennon. Se on ihmisen itsekuva ja itsetunto. Samalla itse liittyy läheisesti ihmisen sukuun ja esivanhempiin. Se ei siis ole kristinuskon yksilöllisen pelastettavan sielun kaltainen. Itse kuuluu yhteisölle ja esivanhemmille, joiden kautta ihmisen henkinen identiteetti muodostuu. Monista suomalais-ugrilaisista kielistä löytyy is-sanan johdannainen, joka tarkoittaa sekä varjoa että elävän tai kuolleen ihmisen sielua. Itse on siis varjosielu.
Luonto menee joissakin uskomuksissa päällekkäin itsen kanssa. Tämä voi johtua siitä, että molemmat liittyvät läheisesti esivanhempiin. Mielestäni ne ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Ihmisellä on sekä löylyn elävöittämä ruumis että itsen tahto, tunteet ja identiteetti, mutta hänessä on myös jotain muuta. Luonto ihmisen suojelushaltija, jonka vaikutus näkyy ihmisen luonteenpiirteinä. Luonto on esivanhempien väkeä alisesta, joka antaa ihmiselle potentiaalin ylittää itsensä, haltioitua ja murtaa hetkellisesti totutut inhimillisen rajat. Kyse voi olla normaalin ylittämisestä esimerkiksi fyysisen kestävyyden tai henkisen neronleimauksen muodossa. Itse tekee ihmisestä ihmisen, mutta luonto on jotain toismaailmallista ja “elämää suurempaa”. Toisilla on tätä väkeä enemmän kuin toisilla. Vahvaluontoisuus voi näkyä esimerkiksi karismana.
Sielujen epätasapaino
Ihminen voi menettää itsensä tai se voi heikentyä pahasti. Tämä voi olla seurausta äkillisestä traumaattisesta tapahtumasta (esim. auto-onnettomuus) tai pidemmästä prosessista (esim. alkoholismi). Ehkä jonkun itse on syntymästään asti heikko ja häilyväinen. Itsetön ihminen voi huonosti tässä maailmassa; hän on sairas, masentunut, onneton. Itsettömältä puuttuu elämän henkinen perusta. Hänellä ei ole vahvaa itsenäistä psyykettä, joka ankkuroisi hänet tähän maailmaan, ja antaisi suunnan elämälle. Ongelmia syntyy, jos tällaisella ihmisellä on erittäin vahva luonto. Itsen ja henkisen perustan puuttuessa haltioiva luonto ottaa ohjat käsiinsä, vieden ihmisen äärimmäisyyksien leimaamaan elämään; aiheuttaen välillä haltioituneita luomiskausia ja jättäen sitten taas ihmisen potemaan itsetöntä masennustaan.
Jokaisen vahvaluontoinen ihminen kokee joskus pelkoa siitä, että hän ei pysty yltämään hänessä olevan potentiaalin tasolle. Tällainen ihminen voi antautua suoraan luonnolleen, ilman kyseenalaistamista tai omaa itsenäistä tahtoa. Hän yrittää epätoivoisesti käyttää luonnon tarjoaman koko potentiaalin tässä maailmassa, ilman oman inhimillisen rajallisuutensa nöyrää tunnustamista. Tämä synnyttää ihmisessä megalomanian tai perfektionismin.
Heikon itsen ihminen käsittää hänessä vallitsevan epätasapainon: persoonallisuudella ei ole tarjota niitä puitteita, mitä väkevä luonto vaatii. Tämä johtaa kahteen asiaan, toisaalta tiedostettuun ylemmyydentunteeseen ja arroganssiin omasta nerokkuudesta ja taidoista. Taustalla on kuitenkin myös tiedostamaton alemmuudentunne omasta kyvyttömyydestä elää kohtalonsa tasolle: huono itsetunto. Tällainen ihminen antautuu täysin megalomaaniselle potentiaalilleen, jotta hän voisi kätkeä perustavanlaatuisen heikkouden omassa itsessään. Hitler oli tunnetusti pakkomielteinen heikkouden suhteen. Hän mässäili sillä, mutta aina heijastamalla sen muihin — juutalaisiin, slaaveihin, vammaisiin, sairaisiin, mutta hän ei koskaan myöntänyt heikoutta omassa itsessään.
Äärimmäinen pahuus vaati silti syntyäkseen muutakin kuin itsettömyyden ja vahvan luonnon. Maailma on kahden luojajumalan, Väinämöisen ja Joukahaisen (Pohjolan isännän), muovaama. Äärimmäistä pahuutta edustavassa ihmisessä tuntuu kuitenkin olevan läsnä yksinomaan kylmä ja pimeä Pohjola. Kylmyys on yksi demonisen pääpiirteitä. Kylmyys on lämmön puuttumista psyykestä. Sen seurauksia ihmisen luonteessa ovat jäykkyys, ankaruus, kyvyttömyys joustaa, kyvyttömyys muuttua, toistuvat rutiinit, konemaisuus ja huumorintajuttomuus.
Demonisella ihmisellä ei ole tarvetta syvälliseen inhimilliseen yhteyteen muiden kanssa. Hän kätkee ajattelunsa pinnallisuuden triviatietoon ja jargoniin; joukahaismaisiin faktalistauksiin. Demoniselle kaikki on pelkkää triviaa, häneltä puuttuu kyky Väinämöisen (itse)ymmärrykseen ja viisauteen. Ilman yhteyttä maailman muodostavan dualismin toiseen puoleen ihmisen olemuksen inhimillinen osuus kapenee. Hän mielenmaisemansa muuttuu Pohjolan kuvaksi: kylmäksi ja pimeäksi. Suojelushaltijasta tulee tällaiselle ihmiselle toismaailmallinen loinen, joka jättää hänet sekavaksi, impulsiiviseksi, oirehtivaksi, masentuneeksi ja henkisesti tyhjäksi. Hän on kyvytön saamaan yhteyttä muuhun elolliseen. On mielenkiintoista, että tällaisia yksilöitä, kuten Petri Gerdtiä ja Pekka-Eric Auvista, kutsutaan toisinaan yksinäisiksi susiksi. Kaikki kunnia sudelle hienona eläimenä, mutta mytologiassa susilla on pitkä perinne kuoleman symboleina. Myös suomalaisessa mytologiassa susi syntyy kylmässä ja pimeässä Pohjolassa.
Äärimmäinen pahuus on siis tavallisen inhimillisyyden puutetta. Kuolemaa, kylmyyttä ja pimeyttä edustava ihminen etsii kuitenkin tietoisesti tai tiedostamatta yhteyttä maailman dualismiin toiseen osaan — takaisin muun elämän piirin, lämpöön ja elämänvoimaan. Mytologiassa elämänvoima yhdistetään vereen, tuleen ja seksuaalisuuteen. Unkarin vér tarkoittaa verta, mielentilaa, temperamenttia, tunnetta ja aistia. Tuli on taas puhdistava, uudistava, lämmittävä ja valaiseva symboli. Seksuaalisuuteen yhdistetty Lemminkäinen on ainoa jumala, joka pystyy heräämään kuolleista. Myös yksinäinen susi haluaa herätä kuolleista, mutta hänen todellisuudessaan elämän symbolitkin kääntyvät synkiksi, hän osaa lähestyä niitä vain tuhon kautta. Uuden elävöittävän veren etsiminen muuttuu verenvuodatukseksi ja väkivallaksi. Onhan väkivalta kierolla tavalla intiimiä yhteyttä toiseen ihmiseen. Yritys sytyttää uudelleen sammunut elämänliekki seksuaalisuuden kautta taantuu perversioon tai kyvyttömyyteen. Yksinäiselle sudelle myös tuli on ennen kaikkea tuhoava voima. Kuten Adolf (adalwolf, jalo susi) Hitler sanoi jo kauan ennen toista maailmansotaa: “Voi olla, että meidät tuhotaan, mutta jos niin käy, viemme koko maailman mukanamme liekkeihin”.
Apoteoosi, jumalaksi korottautuminen
Äärimmäistä pahuutta voidaan lähestyä myös toiselta suunnalta. Äärimmäinen väkivalta ei ole välttämättä turmeltunut yritys saada takaisin menetetty yhteys inhimilliseen elämään. Se voi olla myös yritys irrottautua lopullisesti kaikesta inhimillisestä. Äärimmäisen kautta ihminen saavuttaa ylimaailmalliseen, hän nousee kaiken arkisen ja tavallisen yläpuolelle. Rikkomalla perimmäisiä moraaliarvoja vastaan yksilö vapautuu “ihmisyyden kahleista”. Tämä ajatuskulku on tuttu monista radikaaleista mystikkoliikkeistä. Samaa ajattelujuurta voi aistia materialistisemmassa muodossa sosiaalidarwinismin Might Is Right -eetoksessa. Psykopaattisia murhia kutsutaan järjettömiksi, koska ne ovat irrationaalisia, sattumanvaraisia ja motiiveiltaan epäselviä. Mutta tällaisessa väkivallassa on kyse muuntumisesta; siitä, mitä yksilöstä voi tulla äärimmäisen väkivallan kautta. Tällaisesssa psykologisessa apoteoosissa ihminen yrittää nostaa itsensä jumalalliseen asemaan.
Moraalisäännökset ovat tätä maailmaa ja ihmisiä varten. Luonto ei ole ihminen eikä tästä maailmasta. Se haluaa haltioitua, ylittää kaikki inhimilliset rajoitukset, saada aikaan flow’n. Etiikka kuuluu itseen, minuuteen ja identiteettiin, luonnon kannalta se on yhdentekevää. Luonnon ottaessa ihmisen valtaansa hänen ajantajunsa hämärtyy, koska luonto on itse olentona ajan ulkopuolella. Väkivallantekijät kuvailevat yleensä tuntojaan jälkikäteen; “En tiedä mikä minuun meni”, “En ollut silloin oma itseni”. Tämä ei ole välttämättä mikään keksitty puolustus omalle toiminnalle. Myös karismaa voi käyttää hyvään tai pahaan. Ihminen voi kokeä haltioituneen väkevyyden kokemuksen niin hyveellisiä kuin eettisesti vastenmielisiäkin tekoja tehdessään. Kaikki riippuu ihmisen itsestä, henkisestä perustasta; hänen vaalimistaan hyveistä, ja rajoista, jotka ihminen omalle toiminnalleen asettaa. Kaikki riippuu siitä, että itse ja luonto ovat tasapainossa, eikä ihminen ole pelkän toismaailmallisen suojelushaltijansa ohjaama.
Mitä tulisi tehdä?
Miten pahuutta voisi sitten suitsia yksilöiden ja yhteiskunnan tasolla? Ennen kaikkea ihmisen pitäisi saavuttaa edellä mainittu tasapaino sielujensa: psyyken ja potentiaalin välillä. Itsen vaaliminen on juurtumista tähän maailmaan, yksiulotteisen ja kapean itsekkyyden ylittämistä ja identiteetin rakentamista esivanhempiin, sukuun ja yhteisöön. Käytännössä tällainen myönteisen kasvu tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vankilasta vapautunut parannuksen tehnyt entinen rikollinen käy kouluissa kertomassa lapsille omasta elämästään. Hän siis muuttaa toimintansa oman edun tavoittelusta yhteisöllisen hyvän edistämiseen. Ihmisen toismaallisen ja ei-inhimillisen potentiaalin moralistinen kieltäminen ei toimi, vaan se pitää tiedostaa, hallita ja käyttää rakentaviin päämääriin. Itsetutkiskelu ja hyveiden kehittäminen itsessään ovat tie tähän.
Täytyy myös muistaa, että luonto haluaa päästä esiin. Sen haluaa tunnustusta, haluaa tulla nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi. Suojelushaltija ei suostu siihen, että hänen hallitsemansa ihminen on ei-kukaan, ei-mitään ja muiden halveksima. Ihminen tarvitsee yhteisön ja vertaisryhmän mihin juurtua, minkä puitteissa kasvaa, missä vaalia itseään, missä tulla hyväksytyksi, nähdyksi ja arvostetuksi. Jos tällaista yhteisöä ei ole, luonto etsii aina jonkun keinon saada paikkansa auringossa. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. Mitä vahvempi loukattu luonto on, sitä katkeramman ja näyttävämmän tavan se keksii jättää itsettömän ruumiinsa taakseen.
Nykyinen kulttuuri on yksilöllinen ja julkisuudenhenkilöitä palvova. Samalla ihmiset eristäytyvät yhä enemmän toisistaan. Tämä johtaa helposti merkityksettömyyden tunteisiin ja tukahduttavaan kauhuun siitä, että on itse ei-kukaan ja ei-mitään. Tämä purkautuu pyrkimykseen päästä julkisuuteen. Siellä luonnon piirteet ja potentiaali saavat kaivatun valokehänsä ja lahjakkuus ihailunsa. Pinnallinen ja narsistinen julkisuuskulttuuri ei kuitenkaan tarjoa mahdollisuuksia juurtumiseen, itsetutkiskeluun ja maanläheiseen yhteisöllisyyteen. Ehkä tästäkin syystä niin monet todella kuuluisat ihmiset kompensoivat ihailtua osaansa maailmanparantajakompleksilla.
Kun puhun yhteisöllisyydestä, tarkoitan nimenomaan sen maanläheistä ja pienimuotoista versiota, en poliittisia tai uskonnollisia massaliikkeitä. Nämä liikeet tarjoavat illuusion yhteisöllisyydestä, mutta samalla niiden tarjoamat kollektiiviset visiot voivat olla vähintään samassa määrin vihan täyttämiä ja tuhoavia kuin väkivaltaisten psykopaattien fantasiat. Joukkoliikkeestä “haltioituminen” on taas yksi keino lisää unohtaa itsensä, sulautua samaan ihmisvirtaan ja huutaa yhteen ääneen. Radikaalit massaliikkeet ovat usein vastakohta itsetutkiskelulle ja hyveen vahvistamiselle omassa itsessään. Amerikkalainen ajattelija Eric Hoffer tiivisti osuvasti: “Jokainen äärimmäinen asenne on ihmisen pakoa itseltään”.
Yhteiskunnan pitäisi tarjota ihmisillä tapoja ylittää itsensä, kokea järisyttävää kauneutta, jännitystä ja käsitellä suuria kosmologisia teemoja kuten kuolemaa. Ihmisillä tulee olla muitakin mahdollisuuksia “haltioitua” kohti jumalallista ja antaa luonnolleen hetkeksi valta kuin rikollinen väkivalta ja yhteisöllisten normien rikkominen. Yksi tapa tähän on taiteen tarjoamat kokemukset, toinen yhteisölliset rituaalit. Käytän rituaali-sanaa tässä sen laajassa maallisessa merkityksessä, mutta hengellisenä ihmisenä pidän myös aitoja uskonnollisia rituaaleja tärkeänä osana ihmiselämää.
