Avainsana-arkisto: Ihminen ja yhteisö

Enemmän kuin uskonto

Vieressä

2

Komeja

Julkaistu Seita-lehdessä 1/2012.

Olen sukunimeltäni Volotinen. Volotiset ovat alkujaan ortodoksinen suku Ilomantsista läheltä Venäjän rajaa. Etummainen nimeni on Timi. Se juontaa juurensa kreikan kielen timoteukseen mikä tarkoittaa Jumalaa pelkäävää. Ikää on kertynyt 21 vuotta.

Olen sukuni ortodoksisesta taustasta huolimatta saanut luterilaisen kasteen lapsena. Sain itseasiassa yllättävän uskonnollisen kasvatuksen nykymittapuulla. Oli toisinaan iltarukouksia ja isoäiti luki joskus raamattua iltasatujen sijaan minulle ja siskolleni. En itse ollut edes ajatellut saaneeni uskonnollista kasvatusta ennen kuin totesin miten monet suomalaiset jotka kuitenkin kuuluvat kirkkoon eivät todellisuudessa tiedä raamatun sisällöstä juuri mitään. Ehkä sen että Jeesus siellä seikkailee ja joku Jumala. Olin hieman hämilläni. Itse jostain syystä en kokenut kristinuskoa omakseni.

Aloin siinä olisiko ollut 14-vuotiaana etsiä vaihtoehtoa. Kuitenkin selkeä hengellinen taipumus minusta kuitenkin löytyy. Olin jossain vaiheessa kiinnostunut mm. buddhalaisuudesta ja skandinaavisesta alkuperäisuskosta kunnes löysin jossain vaiheessa tämän oman perinteen. Olen viimeiset 5-6 vuotta ottanut selvää siitä mitä se oli, mitä ovat ja ovat olleet muut etniset hengelliset perinteet eripuolilla maailmaa, olen itse harjoittanut ja mietiskellyt ja ihan tässä joskus reilu puoli vuotta sitten sain ensimmäistä kertaa sellasen tunteen että olen ehkä saanut ensimmäistä kertaa jonkin asteisen käsityksen siitä kokonaisuudesta miten perinteiseen maailmankuvaan kasvanut ihminen ajattelee. Se ajattelutapa eroaa monessa suhteessa siitä miten moderni jälkikristillisessa kulttuurissa elävä ihminen ajattelee. Se ajattelutapa ei ole primitiivinen ja typerä vaan itsessään hyvin looginen ja johdonmukainen, mutta hyvin erilainen kun se mihin täällä on nyttemmin totuttu.

Vastavuoroinen suomenusko

Jo käsitys sielullisuudesta on hyvin erilainen. Nykyään täällä ajatellaan että ainoastaan ihminen (jos nyt sekään) on sielullinen olento. Mutta me perinteisen maailmankuvan omaavat ajattelemme että myös luonto puut, tähdet, eläimet (jne) ovat yhtälailla sielullisia olentoja kuin me. Mikä tietysti tarkoittaa sitä että myös näitä olentoja tulee kohdella kunnioittavasti. Lisäksi ajattelemme että ihmisellä on useita sieluja. Suomalaiskarjalaisia termejä näille eri sieluille on mm. henki, itse, lempi ja luonto. Henki on sielu joka huolehtii ruumiillisesta elinvoimasta. Jokainen suomalainen ymmärtää yhä mitä tarkoittaa jos henki lähtee. Itse on se osa joka vastaa parhaiten kristillistä ”sielu”-sanaa. Se osa mihin kuuluu ihmisen mieli ja minuus. Lempi on henkiolento joka pitää yllä eroottista vetovoimaa vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Lemmen on ajateltu olevan täysin irrallinen ulkonäöstä luonteenpiirteistä ja muista ominaisuuksista. Luonto eli luonne on ihmisen suojelushaltija. Tähän pohjaa itseasiassa uskomus suojelusenkelistä. Samoin kuin yhä voidaan sanoa että ihmisellä on vahva tai heikko luonne.

Suomenusko on ennenkaikkea tapa ajatella, elää ja olla ihminen. Tässä mielessä ”usko” on kovin huono termi kuvaamaan tätä kokonaisuutta koska se sisältää myös paljon sellaista mitä ei ainakaan nykyaikana länsimaissa mielletä uskontoon kuuluvaksi. Lisäksi termi ”suomenusko” on siinä mielessä hieman epäsopiva, koska tämä maailmankuva pohjaa myös karjalaisten alueiden perinteisiin Venäjän puolella jossa ihmiset eivät ole eivätkä ole koskaan olleetkaan suomalaisia vaan karjalaisia. Itse kutsunkin maailmankuvaani ehkä hieman ympäripyöreästi vain suomalaiskarjalaiseksi perinteeksi.

Esimerkki ajattelutavasta. Kristitty odottaa rukoillessaan yksipuolisia armon hippusia Jumalalta kun taas perinteisiä uskontoja harjoittavat pyytävät jotain Jumalalta/haltijoilta/hengiltä jne. he antavat jotain vastalahjaksi: ruokaa, juomaa uhrieläimen jne. Mutta vanhan ajattelutavan mukaan voi samalla tavalla rukoilla kristittyjen (tai muslimien) jumalaa; pyytämällä jotain ja antamalla jotain vastalahjaksi. Tässä tapauksessa ajattelutapa on esikristillinen vaikka rituaali sinänsä onkin kristillinen. Samoin joku mielestään perinteistä uskontoa harjoittava/ ns. ”pakana” voi odottaa jumalilta yksipuolista armoa mutta silloin ajattelutapa on auttamatta kristillinen vaikka rukoilisi kuinka esimerkiksi Ilmarista. Vanhassa ajattelutavassa joka koskee paitsi suomenuskoa myös yleisesti perinteisiä uskontoja kyse on vastavuoroisuudesta; kun annetaan saadaan. Kun tehdään rituaali jossa esivanhemmille/haltijoille/hengille annetaan jotain ja odotetaan jotain vastineeksi.

Ajatus yksipuolisesta armosta on kristillinen; ei sellaista perinteisissä uskonnoissa tunneta. Näin ollen maailmankuvani kannalta on oleellisempaa pohjimmainen ajattelutapa kuin se että rukoileeko nyt varmasti esikristillisiä henkiolentoja. Ja itseasiassa joskus käynkin ortodoksisessa kirkossa viemässä tuohuksen ”uhrina” ja pyydän jotain Luojalta. Vaikka touhu vaikuttaa kovin kristilliseltä niin ajattelutapa noudattaa vastavuoroisuutta. Vastavuoroisuus on tärkeä myös tässä maailmassa; eri ihmisten välillä jos joku tekee minulle suuren palveluksen koen jääväni ”velkaa” hänelle jne.. Tässä mielessä ajattelutapani suhteen raja maallisen ja hengellisen elämän välillä on vähintäänkin häilyvä. Mutta se jos jokin onkin hyvin tyypillinen piirre perinteisille uskonnoille.

Pyrkimys tasapainoon

Suomenuskossa kuten perinteisissä uskonnoissa yleensäkin oleellisia käsitteitä ovat tasapaino ja epätasapaino. Pyrkimyksenä on tasapaino ihmisen itsensä, sukunsa, muiden ihmisten sekä elollisen ja elottoman luonnon välillä. Tämä on myös moraalin lähtökohta; hyvä teko on sellainen joka ylläpitää ja luo tasapainoa sekä sosiaalista järjestystä ja paha teko se joka rikkoo sitä.

Siksi esimerkiksi luonnonvarojen haaskaaminen on väärin koska se aiheuttaa epätasapainoa ihmiskunnan ja luonnon välille. Toisen ihmisen vahingoittaminen taas on väärin koska se aiheuttaa epätasapainoa kahden ihmisen (ja mahdollisesti kahden suvun) välille. Samoin kuin rikoksen tekijän rankaiseminen asiankuuluvasti korjaa hänen aiheuttamaansa epätasapainoa. Esimerkiksi Andeilla on ajateltu että jumalat kostavat koko yhteisölle jos pahantekijöitä ei rangaista kunnolla tekemistään vääryyksistä. Samoin perinteiselle ajattelutavalle on tyypillistä äärimmäisyyksien välttäminen.

Perinteisten uskontojen suhteen ei ole mahdollista vetää viivaa uskonnon, shamanismin, taikuuden (magian) ja ajattelutavan välillä. Shamanismihan sinänsä ei ole uskonto. Se on uskontotieteen termi joka viittää tämän ja toisten maailmojen välillä liikkumiseen ja siihen liittyvään parantamiseen. Shamaani-sana tulee evenkin kielestä (muistaakseni evenkiksi shaaman) henkilöä joka kykenee kommunikoimaan henkien kanssa ja parantamaan (jne.): Eli tarkoittaa kutakuinkin samaa asiaa kuin alkujaan meidän kielen sana ”noita”. Shamanismi-käsitettä uskontona käyttävät lähinnä new age-henkiset ihmiset jotka ovat erotelleet erilaisista perinteistä shamanistisia elementtejä eri puolilta maailmaa. Näin ollen perinteisesti shamanismi on aina osa suurempaa uskonnollista kokonaisuutta eikä uskonto tai maailmankuva itsessään. Sama on taikuuden suhteen; ei ole olemassa perinteestä erillistä taikuutta vaan taikuutta joka kuuluu osaksi perinnettä ja siihen liittyvää ajattelutapaa.

Uskonto on termi joka on selvästi sidoksissa kristinuskoon. Kyse on siitä että vanhoille uskonnoille tai yleensäkään monille kristinuskon ulkopuolisille uskonnoille ei ole tyypillistä se, että esimerkiksi lukee Mikael Agricolan vuoden 1555 psalttarin esipuheen “epäjumalien” luettelon ja päättää että minähän USKON näihin. Ei asia mene näin. Tässä mielessä koko termi “uskonto” on hyvin kristillisperäinen eikä kovin hyvin kuvaa kuin nimenomaista kristinuskoa. Monissa muissa uskonnoissa on kyse enemmänkin rituaalien suorittamisesta. Mutta emmehän me suorittaisi rituaaleja, emmekä rukoilisi ellemme “uskoisi” rituaalin voimaan. Sehän olisi täysin turhanpäiväistä ajan ja voimien tuhlausta. Tässä mielessä lienee ymmärrettävää että en mielelläni sano uskovani siihen, tähän ja tuohon koska se ymmärretään nykyisessä (jälki-)kristillisessä kulttuurissa nimenomaan sokeaan, järjestä riippumattomaan uskomiseen.

Jos minä uskon johonkin esimerkiksi että on olemassa myös toinen todellisuus kuin tämä minkä normaalitilassa näemme (kutsuttakoon tätä vaikka henkimaailmaksi) ei siis tarkoita että uskon siihen absurdisti ja järjettömästi vaan sitä että minulla on tämän hetkisen elämänkokemuksen ja tiedon pohjalta loogista ja järkevää ajatella että näin on. Sama sen suheen että mielen avulla voi parantaa. Ja tämähän ei itseasiassa ole edes uskomisesta kiinni vaan myös tieteellisesti todettu asia; jos todella uskoo paranevansa todennäköisyys parantua paranee merkittävästi. Merkille pantavaa on myös se että tiede on nyt löytänyt jotain uutta ja ihmeellistä, jonka itseasiassa ne kansat jotka elävät yhteisöissä jossa on tietäjiä ja noitia ovat tienneet sen jo iät ajat. Olisi paikallaan virallinen arvon palautus perinteisille uskonnoille; niitähän on pidetty aivan suotta lapsellisena ja typeränä taikauskona.

Itse en miellä itseäni ”pakanaksi” millään tavalla. Sana on mielestäni halventava. Minulla ei ole tarvetta luokitella itseäni sen mukaan mitä en ole vaan sen mukaan mitä olen. Vielä vähemmän sovin sanan ”uuspakana” alle. Muistan lukeneeni pakanaverkon sivuilta että ”Uuspakanauskonnot perustuvat symboliikaltaan ja seremonioiltaan muinaisiin ja nykyisiin pakanauskontoihin. Niiden filosofinen perusta on kuitenkin sovellettu nykyiseen kulttuuriimme”. Tähän virkkeeseen sisältyy kaikki oleellinen siitä miksi minä en ole uuspakana.

Ensinnäkään en ajattele että maailmankuvani ”vain” perustuu vanhaan suomalaiskarjalaiseen perinteeseen vaan koen pikemminkin jatkavani tätä perinnettä. Toiseksi en koe välttämättä tarpeelliseksi ”suodattaa” kaikkea vähänkään kristilliseltä vaikuttavaa osaa perinteestä pois ainoastaan koska se haiskahtaa hieman kristinuskolle. Lisäksi ajatus filosofisen perustan soveltamisesta moderniin arvomaailmaan on minulle suhteellisen absurdi.

Ei vanhan perinteen filosofinen perusta ole mielestäni mitenkään oleellisesti muuttunut; vastavuoroisuuteen ja tasapainoon perustuva tapa ajatella ja syklinen aikakäsitys on aivan yhtä ajankohtainen nyt kuin se oli tuhat vuotta sitten. Enkä voi käsittää miksi minun pitäisi sovittaa monia nykyajalle tyypillisiä ajatuksia kuten äärimmäinen individualismi, äärimmäinen internationalismi, feminismi, se ettei haluta olla tekemisissä sukulaisten kanssa, se että luontoa pidetään ainoastaan potentiaalisena materiaalisena voimavarana, se ettei ihmisiä kiinnosta enää lasten teko, se että raha on kaiken mittapuu, se että vanhuksia ei hoideta kunnolla, se että kauneusihanne on että naisen joka-ikinen luu näkyy ihon alta, se että yhteiskunta maksaa ihmisille joita ei huvita työnteko saman rahan kuin siivoojille jne.

Itse koen että muun muassa edellä mainitut modernin ajattelutavan muodot ovat itseasiassa ristiriidassa perinteisen ajattelutavan kanssa ainakin jonkin verran. Sen sijaan tämän(kin) maailmankäsityksen ilmenemismuodot muuntuvat pikkuhiljaa. Mutta pohjimmainen ajattelutapa pysyy samana. Tässä suhteessa kuin kristinusko; kristinuskonkin pohjimmainen ajattelutapa on aivan sama ollut koko kristinuskon historian ajan. Sen sijaan kristinuskokin on ilmennyt eri tavalla eri paikoissa eri aikoina.

Mutta se, etten jaa moniakaan moderneja arvoja enkä filosofiaa, ei tietenkään tarkoita sitä etteikö nykyajassakin olisi jotain hyvää. Nykyihminen on kyennyt tutkimaan niin pieniä bakteereja kuin suurta (fyysistä) maailmankaukkeuttakin. En keksi mikä tässä olisi huonoa. Samoin nykyään osataan hoitaa monia sairauksia. Mutta meidänkin ajassamme on omat heikot kohtansa.

Sanojen merkitykset

Nykyaikana perinteisen maailmankuvan ongelmana tuntuu olevan että monien vanhojen henkiolentojen se että monet vanhat sanat on otettu ikävällä tavalla uusiokäyttöön. Esimerkiksi suurin osa suomalaisista ei enää tunnu ymmärtävän mitä esimerkiksi haltijat, keijut, menninkäiset ja tontut tarkoittavat. Tämä ehkä siksi että kansainvälistä kirjallisuutta on käännetty suomeksi väärin. Kun suomalaiset eivät ole enää ymmärtäneet sanojen merkitystä he ovat kääntäneet joitain sanoja suomeksi täysin väärin.

Esimerkiksi menninkäiset ja keijut molemmat tarkoittavat alkujaan kalman väkeä joka näyttäytyy esimerkiksi hautuumailla sekä ennen suurta onnettomuutta. Haltijat tarkoittavat luonnon henkiä kasvien, eläinten, jokien ja järvien sieluja. Ihmisten haltijaa kutsutaan myös luonnoksi tai luonteeksi. Tontut taas tarkoittavat kulttuuripaikkojen kuten rakennusten haltijoita. Näin ollen esimerkiksi se että tontut tätä nykyä yhdistetään usein Joulupukkiin on seurausta siitä että sanaa on ruvettu käyttämään joko tahallisesti tai tahattomasti täysin toisessa yhteydessä kirjallisuudessa kuin mikä alkuperäinen merkitys on. Tässä mielessä itseasiassa perinteisen ajattelutavan mukaan elämisten pitäminen lapsellisena hölynpölynä perustuu osittain myöskin ihan siihen että ihmiset eivät tunne joidenkin kovin oleellisten sanojen alkuperäisiä merkityksiä.

Mutta esimerkiksi minulle on täysin järkevää ja loogista ajatella että esimerkiksi edellä mainitut olennot ovat todellisia tosin se merkitys mikä niille on myöhemmin annettu ei ole. Tosin kuten perinteisille uskonnoille tyypillistä onkin että esimerkiksi haltijat eivät ole mitenkään täysin toismaailmallisia olentoja vaan he ikäänkuin ”edustavat” asioita; puun haltija edustaa puuta, lähteen haltija lähdettä. Puunhaltija tavallaan ”on” puu itse. Olen huomannut myös itse käyttäväni monia suomenkielen sanoja aivan luontevasti alkuperäisessä merkityksessä joka toisinaan aiheuttaa väärinkäsityksiä. En esimerkiksi puhu energiasta vaan väestä enkä puhu karmasta vaan onnesta, epäonnesta ja osasta.

Itse koen olevani paitsi yksilö myös osa sukua. Koen tavallaan olevani osa sukupolvien suurta kiertoa. Tässä mielessä on minulle tärkeää ainakin pyrkiä olemaan hyvissä väleissä sukulaisten kanssa. Samoin kuin tuonilmaisiin siirtyneen suvun kanssa. Minulla taipumus uskoa suvun sisäiseen uudestisyntymiseen. Suhde sukuun ja usko siihen ettei ole vain yksilö auttaa kestämään myös paremmin elämän tuomia kolhuja. Kun ajattelee että en ole yksin vaan osa suurempaa kokonaisuutta, sukua. Raja tämänilmaisen ja tuonilmaisen maailman välillä ei myöskään erota sukua täysin. Elävät ja kuolleet sukulaiset ovat kuitenkin osa samaa kokonaisuutta. Tämä suvun merkitys ja yhteys on yksi oleellisempia asioita maailmankuvassani.

Ainakin hantit ja mansit ovat ajatelleet että tuonelassa ihmiset elävät elämänsä nurinpäin vanhasta vauvaksi ja syntyvät sitten uudestaan tähän maailmaan. Minusta on jotenkin loogista ajatella kutakuinkin samoin. En tietenkään tiedä tarkasti kuolemanjälkeisestä mutta se on itselleni täysin itsestäänselvä asia että jotain kuoleman jälkeen on. Sen vain tunnen.

Perinteisistä suomalaisista arvoista

Julkaistu . Kirjoittaja:
2

Suomalainen maatalo

Enimmäkseen tämä kansa ei ole koskaan rakastanut ruununleivissä oloa, vaan katsonut silloin kantavansa orjuuden iestä, kärsivänsä linnarangaistusta ja elävänsä koiran elämää.
-Pentti Haanpää

Maavalla Kodan vanhin Ahto Kaasik totesi hiljattain Postimees-lehden haastattelussa, että Viron maauskoisille on ollut ominaista maltillinen äärimmäisyyksiä vieroksuva suhtautuminen elämään. Suomalaiset ovat perinteisesti jakaneet saman maltillisuutta korostavan arvomaailman. Hyvänä esimerkkinä on suhtautuminen valtaan ja johtajuuteen. Monarkistinen ajatus suuresta johtajasta, korkeampien voimien valitsemasta valiosta, jonka valta on erehtymätöntä ja ehdotonta, on talonpoikaiselle suomalaiselle ajatusmaailmalle vieras. Suomessa on johdettu – niin sodassa kuin rauhassakin – pikemminkin kunnioitusta herättävän esimerkin kuin ulkopuolelta annetun statuksen turvin. Ihmisen itsellisyyttä on muutoinkin arvostettu eikä kenenkään orjaksi ole haluttu jäädä. “Paha on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa. Osallahan mies elävi, koira toisen kohtalolla”.

Talonpoikainen arvomaailma on ollut yhteisöllinen ja yhteisön vahvuudesta hyötyvä. Yhteisön arvopohja oli perinteinen, säilyttävä ja turvallisuuteen pyrkivä. Yhteisten ponnistusten tavoitteena oli hyvien elinmahdollisuuksien turvaaminen tuleville sukupolville. Talon työt jaettiin ihmisille heidän taitojensa ja voimiensa mukaan. Suomalaisessa maatalossa isäntäväki nousi aamuvarhain esimerkkinä palkollisille ja osallistui töihin muiden mukana. Isännän johtajuus ei ollut suurta ja mahtipontista vaan tavanomaista ja arkista. Hän oli teki töitä muiden joukossa ja huolehti samalla kokonaisuuden toimivuudesta. Isäntä teki viime kädessä maataloa koskevat tärkeät päätökset. Päätösten kautta hän kantoi vastuun koko yhteisön hyvinvoinnista ja tulevaisuuden elinmahdollisuuksista.

Yhteisön arvostama ihminen oli luotettava ja rehellinen – sanansa mittainen. Hän huolehti velvollisuuksistaan yhteisöä kohtaan ja osoitti tarvittaessa moraalista suoraselkäisyyttä. Hän ei ollut ylivertainen sankari vaan tavallinen ihminen, joka eli noudattaen omia käsityksiään kunniallisuudesta ja arvokkuudesta. Myös viisautta arvostettiin suuresti. Pidettiin itsestään selvänä, että suurin viisaus löytyi pitkän elämän eläneiltä järkevästi harmaantuneilta vanhuksilta.

On helppo nähdä perinteisten elämänarvojen vaikutus nykysuomalaisten asenteissa ja toimintatavoissa. Paljon on kuitenkin muuttunut siirryttäessä talonpoikaisesta maailmasta jälkiteolliseen elämänmuotoon. Muutoksessa on ollut hyvääkin, kuten joistakin ahdistavista normeista irtautuminen, mutta paljon hyvää ollaan myös menettämässä vanhan arvomaailman mukana. Kohtuullisuutta ja tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksien turvaamista tärkeämpää on nykyisin oman kulutuksen maksimointi. Töiden jakaminen ihmisten taitojen ja voimien mukaan toimii huonosti kilpailuyhteiskunnassa, eikä toisen sanaan voi enää luottaa monissa työyhteisöissä. Hurja teknologinen kehitys on kääntänyt ikäpolvien suhteen päälaelleen: nykyisin nuoret joutuvat opettamaan vanhoille taitoja joilla pysyä mukana muuttavassa maailmassa. Suomalaisten vieroksuva suhtautuminen äärimmäisyyksiin on osittain pitänyt tehonsa, mutta toisaalta äärimmäisyyksiin menemistä myös ihannoidaan.

Perinteiset arvot eivät kuitenkaan liene muuttuneet hyödyttömiksi uudessa maailmantilanteessa, vaan suomalaisen kollektiivisen identiteetin omin arvopohja takaa mielestäni edelleen suotuisan elämän koko yhteisölle. Senkin takia on toivottavaa, että tulevaisuudessa meille suomalaisille ominaiset arvot pikemminkin vahvistuvat kuin katoavat sukupuuttoon.

Väkivallan historia

Julkaistu . Kirjoittaja:
Vastaa

Vainolaista vastaan

Venäläinen, vainolainen,
Sinisaapas saksalainen
Tappoi isoin, tappoi emoin,
Tappoi viisi velloani,
Seitsemän setäni lasta.
Kävi minuista tappamahan.

Suuri osa Suomen historiasta sotaa, nälkää ja tauteja. Näistä ennen kaikkea on koettu sotaa. Aina ei tule ajatelleeksi miten paljon tähän maahan on vuodatettu verta, enkä tässä kohtaa ajattele pelkästään itsenäisyyden ajan sotia. Vuosisatojen aikana Venäjän ja Ruotsin armeijat ovat pyyhkäisseet suurvaltapolitiikan saattelemina lukemattomia kertoja maan yli. Jälki on ollut rumaa: joukkosurmia, raiskauksia, kidutusta. Synkin ajanjakso on ollut Isoviha. Silloin Suomessa tapahtui nykytermeillä ilmaistuna suoranainen kansanmurha tai etninen puhdistus.

Erityisesti Pohjanmaa poltettiin ja ryöstettiin silloin pahasti kun armeijat marssivat sen läpi. Tsaarin määräyksestä koko Pohjois-Pohjanmaa piti tehdä asumattomaksi. Sotajoukot tulkitsivat tämän niin, että kaikki aikuiset piti tappaa ja lapset ottaa orjiksi. Se merkitsi totaalista sotaa ja siviiliväestön tappamista, ryöstämistä ja raiskaamista. Helvetti pääsi valloilleen. Pahiten kärsineet alueet tyhjenivät täysin ihmisasutuksesta. Pakolaiset piiloutuivat metsiin tai pyrkivät Ruotsiin. Piilopirteillä kuoltiin nälkään, kylmään ja sairauksiin. Metsissä elettiin ainaisessa pelossa, kun kasakat jäljittivät eloonjääneitä verikoirien kanssa.

Kiinni saatuja kidutettiin, jotta he kertoisivat missä on omaisuutta tai ruokaa. Uhreja hakattiin, korvennettiin palavilla vastoilla ja paistettiin elävältä pienellä liekillä. Kauhistuttavan vaikutuksen lisäämiseksi ihmiset saivat usein todistaa kidutusta ennen kuin joutuivat itse piinattaviksi. Jollain paikkakunnilla järjestettiin kymmenien tai jopa satojen henkien joukkokidutuksia. Kun Porvoo poltettiin 1708, kaikki kiinni saadut kaupunkilaiset kidutettiin hengiltä. Myös joukkoraiskaukset olivat jo Isonvihan aikaan yksi sodankäynnin muoto. Jollain alueilla sotilaat raiskasivat käytännössä jokaisen kohtaamansa naisen. Tuohon aikaan häpeä raiskauksesta lankesi uhrin päälle, kuten monissa yhteiskunnissa edelleen, ja näitä “ryssänhuoria” syrjittiin paikallisissa yhteisöissä. Häpeällisestä aiheesta mielellään vaiettiin ja tietoja raiskauksista on vähätelty myöhemminkin.

Suurin yksittäinen verilöyly tapahtui Hailuodon kalastajakylässä. Sotilaat iskivät kylään keskellä yötä. Talot poltettiin ja irtain omaisuus ryöstettiin. Sitten alkoi silmitön tappaminen, joka jatkui läpi yön ja pitkälle aamuun. Aamuun mennessä venäläiset olivat tappaneet kahdeksansataa ihmistä. Hyväkuntoiset lapset säästettiin – orjiksi. Hailuodon kunta ei näytä haluavan muistella tätä Suomen historian suurinta verilöylyä. Joukkomurhan tapahtumapaikalla ei ainakaan vielä muutama vuosi sitten ollut minkäänlaista muistomerkkiä uhreille.

Olemme saaneet kansakuntana osaksemme niin paljon länsimaista hyvinvointia sotien jälkeen, että tuntuu hätkähdyttävältä ajatella suomalaisia orjakaupan uhreina. Mutta venäläisiä ja tataarit kuitenkin saalistivat miehiä, naisia ja lapsia orjiksi Karjalan metsissä laajamittaisesti vielä 1700-luvulla. Kymmenisen sukupolvea sitten esivanhempamme olivat kansainvälisen orjakaupan materiaalivirtaa siinä missä igbot Nigeriassa tai hazarat Afghanistanissa.

Jotkut suomalaisvangit päätyivät kauas Mustanmeren rannoille asti. Orjakauppiaiden toimintaa hallitsi liiketoiminnan tinkimätön logiikka. Jos kuljetus katsottiin liian hankalaksi hintaodotuksiin nähden, lapset jätettiin kuolemaan Suomenlahden jäälle. Isonvihan aikaan tuhansia suomalaisia vietiin orjatyövoimaksi Venäjälle. Monet suomalaiset joutuivat rakentamaan pakkotyönä Nevan suistoon kohoavaa Pietarin kaupunkia. Töitä tehtiin venäläisten maaorjien kanssa. Olot olivat surkeat, nälkä ja taudit tappoivat tuhansia. Ruumiit haudattiin suohon ja Pietari kohosi orjien luiden päälle.

Ei sillä että suomalaiset olisivat olleet pelkästään vieraanvallan sortamia viattomia uhreja. Samoista riistamaista ja kalavesistä taistelevat Suomen heimot vihasivat toisiaan niin kuin vain etniset ryhmät osaavat toisiaan vihata. Heimovihollisten kohdatessa syrjäisissä erämaissa tapahtui käsittämättömiä julmuuksia. Hurjimmista tapauksista vaiettiin iäksi. Savolaiset kertoivat katkerina toisilleen tarinoita siitä, miten hämäläiset erämiehet olivat hakanneet heikäläisiä kappaleiksi ja syöttäneet koirilleen.

Ryöstöretkellä käyneet karjalaiset saivat Pohjois-Savossa käsiinsä rajajoukkojen päällikön, halkaisivat tämän ruumiin ja ottivat sapen hänen vatsastaan voitonmerkiksi. Suomalaisten ja karjalaisten väkivaltaisuuksissa väritti vahva uskonnollinen lataus: ruptuurisodassa ortodoksit ja luterilaiset terrorisoivat raaoilla iskuilla vastapuolen siviiliväestöä. Kaikki osapuolet tietenkin kiduttivat rutiiniomaisesti vääräuskoisia.

Isovihan ajan suomalaiset vastarintataistelijat, kivekkäät, eivät hekään vaikuta olleen mitään jalomielisiä vapaussotureita. Kivekkäät ryöstelivät kansaa siinä missä tsaarin sotilaatkin. »Jos ei ryssä niin sissi», kiteytti vanha kansa.

Suomen historia on pitkälti väkivallan ja sorron historiaa. Siitä huolimatta, tai juuri sen takia, olisi historian käyttäminen ryssävihan tai muun etnisen tai uskonnollisen vihamielisyyden lietsomiseen älyllisesti epärehellistä ja moraalisesti tuomittavaa. Se itsessään osoittaisi, ettei historiasta ole opittu mitään. Historian opetus lienee universaalimpi: väkivalta ja vastustajan epäinhimillistäminen ovat osa ihmisluontoa. Siksi niiden säätely on ihmiskunnan kannalta tärkeää.

Ihminen on syvästi ristiriitainen, monisieluinen olento, joka kykenee sekä aitoon hyvyyteen että silmittömään pahuuteen. Tämä tarkoittaa, että hyvyyden ja pahuuden välinen raja ei kulje ihmisryhmien tai yksilöiden välillä vaan jokaisen ihmisen sydämessä. Siksi ihminen ei voi lopettaa pahuutta maailmasta muita tuhoamalla, koska silloin hän ylittää pahuuden rajan itsessään.

Olen miettinyt, kuinka paljon esivanhemmat kantavat mukanaan kokemaansa julmuutta. Vainajilla, maalla ja ihmisillä on voimakas yhteys ja kaikkien meidän esivanhemmissamme on väkivallan ja sorron uhreja. Jos emme ole erotettuja esivanhemmistamme, miten vainajien kokemukset vaikuttavat meihin ja meidän tekomme vainajiin?

Vainajanpalvontaa harjoittaville yhteisöille on äärimmäisen tärkeää, että kuolleet haudataan oikealla tavalla kotiseuduilleen jotta he saavat rauhan. Tällöin maailmaan palautetaan tasapaino, jota kuolema on horjuttanut. Jos vainajaa ei saatella oikealla tavalla haudantakaiseen elämään, hän saattaa jäädä häiritsemään elävien yhteyttä muihin vainajiin, mikä tuo mukanaan sairautta ja epäonnea. Orjuus, väkivalta ja sodat ovat usein kuitenkin tehneet oikeanlaisen hautaamisen mahdottomaksi. Ihmiset ovat kuolleet kaukana kotoa ja joskus heidän viime leposijansa on jäänyt omaisille epäselväksi.

Vainajanpalvontaan liittyy ajatus, että traumaattisella tai väkivaltaisella tavalla kuolleista tulee sijattomia sieluja, jotka eivät kuolintapansa vuoksi pysty siirtymään tuonpuoleiseen. Sijattomien sielujen kuolemaan liittyy jokin niin suuri vääryys, että joko vainajat itse tai maailman järjestystä vartioivat jumalat eivät voi antaa heidän astua haudantakaiseen lepoon ennen kuin tasapaino on palautettu. Sijattomat sielut saattavat ilmestyä sukulaisilleen unessa tai sairauden aikana ja pyytää eläviä auttamaan heitä pääsemään vainajalaan.

Tasapaino palautetaan, kun yhteisö toimittaa riitin, jossa “vainajan kyyneleet kuivataan”. Esimerkiksi monissa sotien tuhoamissa Afrikan maissa tällaisia seremonioita järjestetään nykyisin varsin yleisesti. Toimituksessa parantajat opastavat vainajat kuolleiden maailmaan, kertovat heidän tarinansa ja antavat omaisten surra. Näin vainajille palautettiin se arvokkuus ja ihmisyys, joka heiltä riistettiin. Seurauksena on vainajien ja yhteisön eheytyminen, totuuden voittaminen ja maailman tasapainon palautuminen.

Lähteenä
Katajala et al., Suomenlahdelta Laatokalle. Viipurin läänin historia III
Malmberg, Rauhan ja vihan Suomi. Helsingin Sanomien kuukausiliite 7/2009

Nimiäiset

Julkaistu . Kirjoittaja:
2

Vihta, ei vasta

Esitän tässä kirjoituksessa joitakin huomioita nimen antamisesta kansanperinteen valossa. Tarkoitukseni on kuvata nimeämistä tapahtumana, en keskity tässä yhteydessä kertomaan yleisemmin nimistä, niiden merkityksistä tai valitsemisesta, niin mielenkiintoista kuin se olisikin. Olen näitä aiheita sivunnut jonkun verran eräässä aikaisemmassa kirjoituksessa.

Ensimmäisen hampaan puhkeamista on Suomessa pidetty merkkinä siitä, että lapsi on saanut suojelushaltijansa eli haltijasielun. Haltijasielulla selitettiin muun muassa ihmiskohtaloiden erilaisuutta, ihmisen onnea ja menestystä sekä voimakkaiden persoonallisuuksien kuten samaanien ja tietäjien henkisiä kykyjä; vahvalla ihmisellä oli voimakas haltija. Mutta ennen suojelushaltijan saamistakin lapsen piti osoittaa kestävyytensä. Muinaisaikoina lapsen selviäminen hengissä ensimmäisen hampaan puhkeamiseen oli todiste siitä, että vastasyntyneellä oli riittävästi elinvoimaa ja avuttomuudestaan huolimatta lapsi oli kyennyt vastustamaan maailman vihamielisiä voimia. Saavutus antoi lapselle ikään kuin oikeuden tulla hyväksytyksi suvun jäseneksi. Asiaa voidaan ajatella hieman toisellakin tapaa. Suvun kantavanhempia edustavan suojelushaltijan saapuminen lapsen elämään oli eläville merkki siitä, että tuonpuoleisen voimat olivat hyväksyneet vastasyntyneen osaksi elävien ja vainajien muodostamaa suvun kokonaisuutta.

Uuden aseman myötä lapsi sai myös sen ulkoisen tunnuksen: nimen. Nimi valittiin tietenkin ennen varsinaista nimeämistä, mutta vanhemmat varoivat lausumasta nimeä ennen kuin lapsi sai suojelushaltijansa, sillä nimen lausumisen uskottiin voivan kiinnittää vihamielisten voimien huomion lapseen. On huomionarvoisaa, että tämä luultavasti ikivanha tapa elää Suomessa nykypäivänäkin. Monet vanhemmat eivät halua paljastaa ulkopuolisille lapselleen valittua nimeä ennen ristiäisiä. Nykyisin ihmisten syyt nimen salailuun liittyvät tosin useimmiten muihin seikkoihin kuin henkimaailman harhauttamiseen.

Virossa, mahdollisesti Suomessakin, on ollut tapana ripustaa lapsen kaulaan ensimmäisen hampaan puhkeamisen johdosta suden tai hevosen hammas tai koristehelmiä taikka muu amuletti. Myöhempinä aikoina tapaa on selitetty sillä, että eläinten hampaiden ansiosta lapselle kasvaa vahvat omat hampaat. Toive vahvoista hampaista on varmasti ikivanha, mutta tavan alkuperäinen merkitys on kuitenkin todennäköisesti ollut laajempi; kaulakoru on ollut symboli lapsen elinvoimalle. Suojelushaltijan, nimen ja amulettinsa saanut lapsi ei enää ollut täysin avuton vihamielisten voimien edessä.

Kansantarinoissa kerrotaan, että ennen hampaan puhkeamista (tai myöhemmissä tarinoissa ennen lapsen kastamista) pahantahtoiset henget saattavat vaihtaa lapseen sielun tai koko lapsen vaihdokkaaseen. Virossa vaihdokkaita kutsuttiin piruiksi. Vaihdokas poikkesi tavallisesta ihmislapsesta, hän oli hidasälyinen tai oudon näköinen. Tarinoiden viesti on selvä: ennen haltijasielun saamista ja ihmissuvun osaksi tulemista vastasyntyneen minuus oli hataralla pohjalla. Nimetön pienokainen häilyi jossain tuntemattomien voimien ja ihmisyhteisön rajamailla. Vasta nimen antaminen ja suvun jäseneksi pääseminen vakiinnutti ihmisen minuuden niin sosiaalisella kuin henkimaailmankin tasolla.

Suomalaisten ja virolaisten tapana on ollut pestä ja vihtoa lapsi saunassa hampaan puhkeamisen jälkeen. Sauna onkin ollut tärkeässä osassa itämerensuomalaisten kansojen siirtymäriitteissä. Lapset synnytettiin saunan lämmössä, joten saunan autereinen utu on ollut lukemattomien sukupolvien ajan vastasyntyneen ensimmäisen kokemus maailmasta. Ennen avioliittoon astumista morsiamen hedelmällisyyttä ja avio-onnea parannettiin saunassa vihtomalla. Eräissä paikallisissa tavoissa on viitteitä siitä, että muinaisina aikoina pariskunta olisi vihdottu yhdessä ennen häitä. Maailmasta myös poistuttiin saunan kautta. Vainajien kalmot pestiin saunassa, jossa ne toisinaan vielä vihdottiin viimeisen kerran. Vihta annettiin vainajan mukaan viimeiselle matkalle. Ruumiin viereen hautaan asetettiin toisinaan myös viinapullo – tuliaisiksi jo Manan majoille menneille.

Mutta palataan ensimmäisen hampaansa saaneen lapsen vihtomiseen. Toimituksessa lapsi siis vihdottiin koivuvihdalla. Joidenkin kertomusten mukaan vain pienokaisen jalkapohjat ja takapuoli vihdottiin. Vihtomisen lisäksi lapsi myös pestiin rituaalisesti. Useisiin kulttuureihin kuuluvat erilaiset rituaalipeseytymiset, koska vettä on pidetty elämän lähteenä. Kastautuessaan veteen ihminen puhdistuu synneistään ja on valmis puhtaaseen elämään. Saunassa pestävän lapsen kohdalla vesi edustaa elämän aloittamista.

Syvemmin tarkasteltuna veden symboliikkaan kuuluu monissa myyteissä ajatus vailla muotoa olemisesta ja kuolleiden maailmasta. Elämällä on aina jokin muoto. Elämään astuminen on muodon saamista, syntymistä johonkin ruumiiseen, ja elämästä poistuminen on tuon muodon menettämistä. Myyteissä elämää edeltävää ja sitä seuraavaa tilaa hallitsee usein vesi muodossa tai toisessa. Elävien ja kuolleiden maailmat erottaa Tuonen virta, vainajalaan pääsee järven pohjasta, suonsilmästä tai lähteen läpi sukeltamalla. Ja ennen maailman luomista oli vain pimeydessä lainehtiva alkumeri. Lisäksi kansanuskomusten mukaan sielu pesee itsensä ennen poistumistaan tästä maailmasta. Tämän takia kuolevan ihmisen viereen asetettiin lasillinen vettä. Uskottiin, että kuoleman hetkellä vesi värähtelee, kun sielu pesee itsensä ennen katoamistaan tuonpuoleiseen. Sielu poistuu siis elämästä, sen muodosta eli ruumiista, veden kautta. Samaan tapaan voidaan ajatella, että haltijasielun asettuminen ihmislapseen tapahtuu rituaalisessa puhdistautumisessa pyhän veden kautta.

On mahdollista, että lapsia on alun alkujaan kastettu pyhissä lähteissä tai ukonilmalla vesisateessa, mutta papiston paheksunta on siirtänyt riitin saunan rauhaan. Eräs viite edellisestä on se, että kasteveden sekä lapsen riittisaunan pesuveden valmistamiseen on liittynyt joitakin nähtävästi pakanallisia tapoja. Joskus veteen on laitettu hiilenpaloja, jotta lapsi kestää paremmin vaikeuksia elämässä, sekä hopeaa kolikoista ja kultaa vanhempien sormuksista. Nämä veden ”taiallistamisen” tavat viittaavat siihen, että muinoin toimitus on suoritettu nimenomaan pyhällä vedellä.

Kokonaisuudessaan itämerensuomalaisten kansojen muinaiset nimeämisriitit lienevät olleet samankaltaisia kuin venäläisten vastaavat. Esikristillisellä Venäjällä pienokainen tuotiin järvelle tai joelle puisessa kaukalossa, jossa hänet pestiin, kapaloitiin ja hänelle annettiin joko vanhempien tai suvunvanhimman keksimä nimi, usein jonkun kunnioitetun esivanhemman tai kansallisen sankarin mukaan. Samalla myös tietäjät lukivat maagisia loitsuja karkottaakseen pahat henget ja ennustivat pienokaisen tulevaisuutta. Itämerensuomalaisten osalta voidaan lisätä, että toimitus on mahdollisesti tapahtunut pyhän veden äärellä – ja myöhempinä aikoina saunassa. Ja että siihen on kuulunut rituaalinen vihtominen. Vielä ansaitsee tulla mainituksi Suomesta ja Virosta tunnettu tapa tuoda ristiäisiin nimen saaneelle lapselle hammasrahaa eli vihtarahaa.

Näiden tietojen pohjalta on varsin yksinkertaista kuvitella mahdollinen suomenuskoinen nimeämisriitti. Se tapahtuu saunassa, jonka pesässä on ehkä poltettu pahaa karkottavaa katajaa ja Väinämöisen hikeä eli tervaa. Sauna pyhitetään loitsulla, vaikkapa näillä sanoin:

Löyly poika Auterinen,
Auterettoman tekemä.
Hiki vanhan Väinämöisen,
Herran hengestä hyvästä
Tule tänne tarvitahan,
Apuvasi huuvetahan,
Tekemähän terveyttä,
Rauhoa rakentamahan,
Ennen päivän nousemista,
Koin jumalan koittamista!
Saata sauna lämpimäksi,
Kivet löylyn lyötäväksi
Puuhusilla puhtahilla!

Pienokainen tuodaan saunaan. Riittiin osallistuvat laulavat lapsen tulevasta onnellisesta elämästä. Loitsija vihtoo hyvin kevyesti lasta koivuvihdalla ja lausuu jotain suojelevia loitsuja. Otetaan esiin pyhä vesi, joka on uhrilähteen haltijalta ostettua tai mahdollisesti ukkosmyrskyssä kerättyä vettä, johon on vielä vuoltu hieman hopeaa ja upotettu hiilenpaloja. Loitsija pesee lasta vedellä ja lukee lisää onnea tuovia loitsuja. Lapsen nimi sanotaan nyt ääneen ensimmäisen kerran ja hän saa amuletin, joka kuvastaa hänen elinvoimaansa ja luonnettaan. Lapsesta tulee osa sukuaan, jonka sielullisia kantavanhempia jumalat ovat. Veden elementti, sauna ja terva yhdistävät lapsen ihmissuvun kantaisään, Väinämöiseen. Ihanteellisissa olosuhteissa nimeäminen tapahtuisi tietenkin auringon paistaessa ukonilman aikaan, sillä vanhan sanonnan mukaan silloin ”kastetaan Perkeleen lasta”.

Lähteet
Matti Sarmela, Perinneatlas
Mircea Eliade, Pyhä ja profaani
Suomi-Venäjä-Seura, Venäläinen tapakulttuuri. Perinteitä ja nykypäivää
Ülo Valk, The Significance of Baptism in Estonian Folk Belief
Matti Waronen, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla

Elämänpuiden helskyttelyä

Julkaistu . Kirjoittaja:
Vastaa

Jatketaan perinnetaitojen maisemassa. Eeva Haavion klassikkoteoksessa Sata kansanomaista kuviokudinmallia (1953) on mainio johdanto kutomisen merkityksestä entisajan naisille. Lainaan sen tähän hieman lyhennettynä. Muinaiselon kuvauksena teksti tekee mielestäni herttaisen vanhahtavasta mahtipontisuudestaan huolimatta hienosti kunniaa uutterille ja taidokkaille esiäideillemme.

Käspaikka

Vanhaa pohjaa

Arkisen elämän aherruksen mestarikuvaajamme Aleksis Kivi on tuonut lakkaamattoman huvittelun sijaan yleiseen onnenkäsitteeseen myös työnkäsitteen. Onnenmaahansa on Kivi »Lintukodossaan» sijoittanut rehellisen suomalaisen työn, ei orjuuttajana vaan ilonaiheena:

»Uljaat keripojat saaren pellot kyntää,
Niitut niittää viikatteilla välkkyvillä,
Mutta kangast’ immet vilkaskatsantoiset
Helskyttävät kaikuvassa luhdissansa.»

Myös Kalevalassa mainitaan kankaankutomista helskyttämiseksi. Orjuuttavaa oli vain jauhinkiven vääntäminen, kun taas käsityöt on otettu vastaan ilonaiheena. Monasti tuntuu, että vasta nykyaika on tuonut orjuudentunteen käsitöihinkin. Eikä se ole ihmekään: konehan tuottaa melko vaivattomasti käyttöön välttävää tavaraa, niin ettei kunnon villasukkiakaan kannattanut yhteen aikaan kutoa lainkaan myytäväksi.

Ennen oli käsityöt kullekin mielityötä, mieliaskartelua. Kukin sommitteli ja teki työnsä itse, nainen koristeli itseänsä ja kotiansa, mies valmisti talouden tarve-esineet. Mutta näin tekee nykyäänkin vielä talonemäntä, ja käytettävissä olevin keinoin yrittää virkanainenkin saada lähimmilleen mahdollisimman sieviä lahja- tai käyttöesineitä.

Käsityöt ovat harrastelutyötä, askartelua, jonka mielikuvitus suunnittelee usein arkisen työn lomassa, mutta jolle lepohetki vasta antaa ulkonaisen muodon. Mies eräretkillään, kalastaja yksinäisellä saarellaan tai miilunpolttaja yönhetkinä valvoessaan on tarttunut puukkoonsa ja vuoleskellut jonkin taidokkaan käyttöesineen joko kotiin tai mielitietylleen. Ja miten antoisia ja kuvittelunherkkiä ovat olleetkaan hämyhetket aikaisimpina aikoina päreen loisteessa tai pystyvalkean hohteessa. Eiköhän moni raitamalli ole syntynyt tulen vaiheilla vellipataa hämmennettäessä ja kuinka monen taidokkaan puuesineen takana voisimmekaan nähdä innoittavan, kirkkaan silmäparin. Ja eiköhän monen taidokkaan kauhan unelmana ole ollut nuotiolle ilmestynyt metsänimpi?

Kudintyöt, jos mitkään, ovat olleet Suomen naiselle hämyhetkien työtä, työtä, joka antaa hänelle tilaisuuden omaan ajatteluun ja sommitteluun, lempityötä kerrassaan.

Pohjanmaalla kaikki mitä talonpoikaistalossa tarvittiin, tehtiin kotona. Isossa talossa oli paljon lampaita, sillä villoja tarvittiin paljon. Paras villa saatiin elokuussa ja myöhään syksyllä lampaita navettaan otettaessa. Hyvää villaa saivat kehrätä vain parhaimmat kehrääjät. Kevättalvella keritty kudinvilla oli seuraava laatu, mutta mahatakkuja ja reisivilloja annettiin pikkutytöille, kun he opettelivat karstaamaan ja kehräämään. Istuttiin takkakiven ympärillä takkavalkean loisteessa, jossa villa oli notkeaa ja parhaat karstaajat pyöräyttelivät polvillaan komeita »hahtuoota» kuin kevättaivaan poutapilviä.

Kehrääminen oli taito, nuorena opittu, joka asusti hyppysissä niin, että vanhat huononäköisiksi käyneet mummutkin kykenivät sitä vielä tekemään elämänsä ehtoohetkinäkin. Parhaissa taloissa oli omat vakituiset kehrääjänsä läpi talven, ja vain parhaat kehrääjät kehräsivät kankaankudetta. Seuraava aste oli paksumpi lanka kudintöitä varten.

Toisinaan tarvittiin lankaa paljon, esim. silloin, kun talossa oli morsian. Silloin turvauduttiin naapuriapuun, pyydettiin lähitalojen naisväki kökkään eli talkoisiin. Rukit olkapäillä ja karstat kainalossa tuli koko kylän naisväki kökkätaloon, ja pian täytti tuvan puheensorina ja kodikas rukinpörinä. Toisinaan taas saattoi joku aloittaa virren, ja mahtavana kaikui veisuu rukinsurinan säestämänä. – Talkooväen palkkana oli talon tarjoamat maukkaat nisukahvit.

Kudin oli jo viisivuotiaasta tyttösen seuralainen. Ensin saivat pienet sormet pistellä sukkanauhaa ja vähitellen rasaa ja sukkaakin. Kudin ja katkismus olivat paimentytön seuraa, samoin piikatytön. Vieläpä isonsiskonkin sormilla oli aikaa pistellä kudinta kehtoa soutaessa. Ja kahdentoista vanhasta alettiin kerätä tytöille myötäjäisiä lutinorsille.

Kudintyöt olivatkin morsiamen myötäjäisissä hyvin tärkeä tekijä. Sukkakin oli pienestä pitäen osattava kutoa, kantapääkin, vaikka se varsinkin alussa tuotti kiusaa. »Olisi se sukan keino, mutta sen kannan kimppu.»

Kudintöitä tarvitsikin morsian tavattomat määrät selviytyäkseen kunnialla kaikista velvollisuuksistaan. Jo kuulutuksille mentäessä sai pappi villasukat, sulhanen samoin ja puhemies taidokkaat sormikkaatkin. Entäpä sitten, kun sulhanen toi morsiamensa miniäkestiin. Silloin oli morsiamen annettava talonväelle näytteet sormiensa näppäryydestä ja taidosta. Saattoipa tuleva anoppi antaa morsiamalle joitakin pikkutehtäviä nähdäkseen minkälaisen miniän oli saava, oliko taitava ja olivatko tuliaiset edes oman käden työtä.

Ja voi onnetonta miniä parkaa, joka ei ollut tilanteen tasalla. Sanomme sen Kalevalan säkeillä:

»Mitä lie ikänsä tehnyt,
kuta mennehen kesosen,
kun ei kinnasta kutonut,
saanut sukkoa suu’unki!
Tyhjänä tuli tupahan,
annitoinna appelahan,
hiiret kopsassa kopisi,
hörppäkorvat hörhötteli.»

Pysyväisesti uuteen kotiin tullessaan oli miniän annettava tuliaislahjoja koko talonväelle, vieläpä piioille ja rengeillekin. Paljon piti olla varattuna muun ohessa sukkia ja rasoja. Pikkutytöille ja pojille annettiin rasat tai sukat, samaten palvelusväelle.

Tässä oli miniän näytettävä mitä hän taisi, sillä ei riittänyt, että oli pelkät sukat ja rasat, vaan niiden piti olla vielä kauniisti koristellut. Ja rumaa oli, jos mallit ovat aivan samoja kuin muillakin morsiamilla. Pääkuviot – raidat ja ruudut, polviraidat, silmät, tähti ja elämänpuu, sydän ja ässänväärä – saattoivat olla kyllä kaikilla samat, mutta jokin pieni lisäraita jokaisessa piti olla aivan kuin puumerkkinä, josta tekijä työnsä tunsi ja tekijä tunnettiin. Moni nykyäänkin vielä elävä vanha mummo tuntee ne työt – vanhatkin – mitkä ovat hänen käsistään lähteneet: niihin on kudottu merkki ja sellainen työn leima, etttä kehtaa omistaa kutomikseen.

Mutta raitojen saantiin tarvittiin useamman väristä lankaa. Valkoista, lampaanmustaa ja harmaata saatiin sinänsä jo lampaista, mutta muita värejä haluttaessa tarvittiin jo väriaineita painamiseen, mikä yleensä toimitettiin kotoisilla kasviväreillä. Ja niin koristeltiin kudintyöt kuviokudonnalla, ässänväärillä ja »lehrenkuvaasilla», erivärisellä langalla, mutta kuviot muodostuivat myös oikeista ja nurjista silmukoista, kavennuksista ja lisäyksistä. Saattoipa kuvio olla kokonaan »kontinkuvaasta», jolla koristettiin työ kokonaisuudessaan.

Miesväen käyttöön tarkoitetut kudintyöt olivat yleensä hillitymmän värisiä: musta, valkoinen, harmaa ja ruskea vain tavallisesti tulivat kysymykseen.

Kudintyöt yleensä olivat mielityötä. Siksipä niihin niin kiireesti tartuttiinkin, kun vain hetkinen oli aikaa. Kudin oli naisen miltei jokahetkinen seuralainen. Jo välähdykset kaunokirjallisuudestamme antavat saman kuvan. Kivi antaa Nummisuutareissaan suutarin Martan kivahtaa Jaanalle: »Kudin pois kynsistäsi ja perunamaalle!»

Kudin on myös jonkinlainen Suomen naisen ahkeruuden symboli. Seitsemässä veljeksessä Tervakosken Matin vaimo on matkalla Jukolaan. »Mytty käsivarrella ja sukankudin käsissä, vaelsi hän pitkän, vaivaloisen matkan Jukolaan.» Annansilmä Linnankosken »Tulipunaisessa kukassa» kuvittelee Olavin äidin sellaiseksi, jolla »aina on päällään tummaraitainen esiliina ja vyöllään pieni irtotasku, jossa hän pitää lankakerää, kun hän joskus käydessään kutoo sukkaa.»

Ja tosiaankin oli kudin sallittu vaikka kirkkotielläkin. Sitä ei siis pidetty varsinaisesti jokapäiväisenä työnä, koskapa joulunpyhinäkin, kolmantena ja neljäntenä joulupäivänä, ns. pikkupyhinä, ei juuri muu työ ollut sallittua. Että muu käsityö kuin kudin ei kirkkotiellä ollut sopiva, todistaa pohjalaisten käyttämä sananparsi silloin, kun jotain sopimatonta on tekeillä: »Neuloo kuin Vetelin akka paitaa kirkkotiellä.»

Suomalainen on aina tottunut elämään luonnon välittömässä läheisyydessä. Vuodenaikojen mukaan hänen oli järjestettävä työnsä ja olonsa. Kansan keskuudessa on ikimuistoisista ajoista tunnettu ja suuressa arvossa pidetty ns. jakoaikaa, viikko kekrin (1 p. marraskuuta) molemmin puolin. Sitä pidettiin pyhänä, vainajille omistettuna aikana, ja tällöin oli vältettävä kaikenlaista hälinää ja kolinaa aiheuttavaa työtä, olipa kehrääminenkin tällöin kiellettyä. Kudin oli kuin luotu tällaisen ajan työksi. Vaikka tieto tästä ajasta ajanoloon häipyi, säilyi kuitenkin tapa perinteenä polvesta polveen. Syksyllä, kun ulkotöistä oli päästy, kulki siis naisväki kutimet alituisena seuralaisena, keräkoukku tai pikkutasku vyöllä tai sitten lankakerä kainalossa.

Tällöin oli myös vanhojen kudintöiden uusimisaika. Sukat saivat uudet terät tai kantapäät, rasoihin uusittiin kärki tai ne saivat uuden peukalon tai »kännälmystän», ja villatakkien kyynärpäät uusittiin. Valmiit työt vietiin lutin orsille odottamaan talven tuloa.

»Ja lapsilta, niinkauan kuin he oleskelivat äitinsä huomassa, ei puuttunut koskaan paita, ei sukka, ei jokapäiväinen ruoka eikä ruoska.» Kuvaus on Laurin topakasta emännästä »Seitsemässä veljeksessä».

Ja lopuksi Paulaharjun kuvaus kelpo talonemännästä, joka ei koskaan tuhlannut aikaa eikä sallinut sitä toistenkaan kuluttaa hukkaan:

»Miehillä oli heidän ruokaleponsa ja muut joutohetkensä aina silloin tällöin, mutta ahkera nainen ei saanut levähtää paljon milloinkaan. Talvisellä hautapirtillä oli hänellä sukankutimensa mukana, ja kesällä töihin mentäessä naisen kädet aina näppärästi käyttelivät sukkapuikkoja. Nevaniityllä asteltaessa keräkoukku keikkui ronkalla, selässä poukkui piimäleili, ja mitä sukkelammin metsäpolkua paineltiin sitä sukkelammin myös piirrot liikkuivat. Jalat veivät naista metsäniittyä kohden, ajatukset kulkivat omilla teillään, mutta sormet vain vanhasta tottumuksesta askartelivat sukkapuikkojen kanssa. Silloinkin kun miehet niityn rantakentällä väsyneinä kuorsasivat ruokalepoa, naiset istuivat ja pistelivät silmiä sukankutimeensa. Saattoivatpa ahkerimmat tuikata muutamia tikkauksia kutimeensa sillä aikaa, kun miehet seisahtuivat viikatetta tikkuamaan. Eloja riiheen ahdettaessa oli lyhteiden antelijalla kudin, johon elokuormaa odottaessa ennätti aina jonkun silmän pistältää.»

Tuskansa ja surunsa, huolensa ja ikävänsäkin on Suomen nainen tasannut kutimensa kanssa, siihen ilonsa silmukoinut ja toiveensa ja tulevaisuutensa unelmat kutimensa mukana kutonut.

Näin oli ennen. Mutta onneksi ei taito ole maan rakoon mennyt, vaikka vanhat taitajat menivätkin. Oli onni, että meillä sotiemme aikoina nytkin oli lankaa ja puikot. Kuinka monet saivatkaan – ne lukemattomat – näin sekä aineellista lämpöä että mielen lämpöä. Ja kuinka monelle se antoikaan rauhallisemman elämänrytmin. Kotona ja pakosalla.

Ja onhan meillä kutimemme vieläkin. Epätietoisuutemme hetkinä voimme ottaa kutimen käsille yhtähyvin kuin toimettomuutemme tai toimeliaisuutemmekin hetkinä. Samoin vaipuessamme epätoivoon ihmisten vihamielisyyden tähden on meillä luotettava ystävä kutimessamme. Ja kutimemme kanssa voimme paeta nykyisyydestä muistojen maailmaan – päivän hämärtyessä illaksi, soivat puikot rauhoittavaa säveltään.

Eikä suinkaan ole vähintä se kauneus, minkä luomme, ja se ilo, minkä kudin tuo arkiseen aherrukseemme. Olot ympärillämme muuttuvat ja tavat saavat toisia muotoja. Kuitenkin on kudin säilyttänyt sijan tietoisuudessamme ja käytössämme.

Kudin on kuljettanut Suomen naisen sielullisten ja aineellisten murrosten läpi, antanut aineellista lämpöä, sielunlämpöä, mielenrauhaa. Suomen nainen on kutimensa ääressä saanut uusia virikkeitä ja uuden uskon vaikeinakin aikoina. Pikkulasten villanuttuihin on pantu sukupolvien toiveet, silmukka silmukalta, kerros kerrokselta on rakennettu uutta elämää.

Eeva Haavisto, Sata kansanomaista kuviokudinmallia (1953)

Taloa rakentaessa

Julkaistu . Kirjoittaja:
2

Talvimaisema

Vuonna 1888 taltioitiin kansanrunousarkistoon yksityiskohtainen kuvaus talon rakentamista edeltävistä loitsutoimituksista. Tiedonannon lähteenä on muudan Teppana Karjalainen, joka oli aikoinaan kuullut asiasta Heikki Kylmäseltä, joka oli vuorostaan kuullut toimituksesta isältään noin sata vuotta sitten.

Loitsutoimituksen tarkoitus on pyhittää paikka ihmisille suotuisaksi asuinpaikaksi. Toisin muotoiltuna voidaan sanoa, että toimituksella taloaikeelle saatiin maanhaltijan suostumus, jolloin maanhaltijasta tuli uuden talon kotihaltija. Kuvaus on yksityiskohtaisuudessaan kiinnostava, sillä sen perusteella on mahdollista soveltaen toteuttaa suomenuskoinen uuden asuinpaikan pyhitys.

Lainaan kuvauksen tähän kokonaisuudessaan. Pilkon tekstin väliin muutamia omia huomioitani. Nämä huomiot ovat aina ennen sitä kohtaa kuvauksesta, johon ne viittaavat.

Taloa alkaissa, kuin tehään ensimäinen tuli, se isketään elävan puun taulaan ja sitä tulta virittäissä luvetaan:

Anna Luoja,
suo Jumala,
Anna onni ollakseni,
Suo rauha eleäkseni,
Hyvin aina asuakseni jne.

Ensin maa-alue rajataan tällä pyhitetyllä tulella ja loitsuilla. Taikojen pyhä luku kolme esiintyy jälleen. Tulkitsen niin, että tulella, loitsuilla, puhdasoppisen ihmisen läsnäololla ja kiroamisen välttämisellä paikka puhdistetaan rituaalisesti ja tehdään suotuisaksi hyville voimille.

Sittä kuin on tuli virinnyt palamaan, niin palavan, elävän puun taulapalasen kanssa kierretään sen piha maan ympäri niin laajalta kuin luultaan tarvitsevan kartano ja piha maaksi. Kiertäissään luvetaan talon asetus -sanoja ja rukouksia, (joita kertoja ei muistanut). Sittä kuin on kierretty kolmasti, kaksi kertaa myötä päivin ja yhen kerran vastapäivin, sittä otetaan lakki päästään, luvetaan Isämeitä kaksi kertaa, mutta päästään asti, ja siitä kolmas kerta takasi, ja Herrasiunaus kahiste, paitsi niitä viimmesiä sanoja “nimeen isän, pojan ja pyhän hengen” ei luveta, vaan siitä käännytään takasi ja luvetaan viimme kerta takaperin. Sittä pannaan lakki päähäsä, ruvetaan työtä tekemään. Ja siitä tulesta ei saa palaminen loppuva kolmeen vuorokauteen eikä autijoksi jättää, pitää olla joku ristitty henkilö siinä kierroksessa eikä saa kirota kolmeen vuorokauteen, siihen pääsee kirouksen väki haltijaksi.

Maanhaltija näyttäytyy rakentajalle unessa, niin kuin jumalat ja haltijat usein. Unikuvan haltijan ulkomuodosta voidaan päätellä paikan väkien ominaisuuksia.

Sittä kolmantena yönä tulee maan haltia, omituinen. Se näyttäytyy unissa; kuin oikeen hyvä, niin näyttäytyy ihmissäkin. Jos on nainen ja on hyvin ilosen näkönen ja komeissa vaatteissa ja kulta korvarenkaissa, sormuksissa, niin tulee kerran siitä talosta varakas ja myötäkäyminen, erittäin karjalla. Jos elukoita näkee unissaan sillon, niin minkä näkösiä näkee, niin semmoiset menestyy. Hevoset pitää välttämättömästi laittaa sen näköset, muun näköset ei menesty, maan haltia ei pijä niistä huolta. Jos miehinen tulee maan haltija, niin se miehinen sillon näyttäytyy. Jos se on ilonen ja hyvissä vaatteissa ja jos sillä on koiria, niin metsä onni on hyvä; vaan lehmi karja ei onnistu niihyvin, kuin hevoset, kuin on miehinen haltija. Toisinaan tulee kaksi, mies ja vaimo. Silloin tulee talo olemaan onnellinen ja hupanen; jos ne on iloset ja rikkaan näköset, on talo rikas; jos on köyhän näköset ja alamieliset, niin elos tulee kurja ja talo jää pieneksi ilmoseksi ijäkseen.

Jos maan haltija on kulta koltuskoissa, niin aamulla nostuvaan pitää tehä pikku uhri sille paikalle, missä se näyttäysi. Otetaan semmoinen sormus, jolla on kolme pari kuntaa vihitty, siitä vuoltaan kolme silua ja luvetaan että:

Mannun ukko, mannun eukko,
Mannun kultainen kuninkas,
Mainio manuen emäntä,
Maan ehtoisat eläjät,
Maan vartijat vakaiset,
Tullos nyt kullan muuttelohon,
Hopean vaehtelohon,
Minun on kullat, ei lasten kullat,
Nämä on hopeat, ei naisten lelut,
Nämä on kullat Ruotsin kullat,
Nämä Saksanmaan hopeat,
Torin on tuotu Torniosta,
Riitelyin rajan takaa,
Minun lassa ollessani,
Piennä piehtaroijessani.
Ota nyt kullat kuppihisi,
Hopeaiset vakkaseesi,
Minulla kuluvat kukkarossa,
Tummenevat tuhnijossa.
Ei kullat kuluhun jouva,
Hukkahan hyvät hopeat.
(Kertoja ei muistanut pitemmältä).

Tämä seuraava on mielenkiintoista. Rakentaja tekee haltijan kanssa ikuisen lupauksen, että muistaa häntä kekrinä tai torstaisin. Jos paikalle kasvaa puu, niin siitä tulee talon uhripuu eli pitämyspuu. Mielenkiintoinen myös tuo tapa sijoittaa talon uuni tontin ensimmäisen tulisijan kohdalle.

Sittä tehään ikuinen seurattava lupaus, joko että vanhana Mikkelinä keitetään lammas ja kutsutaan vieraita, että se tulee kokonaan syötyksi sinä päivänä; ja sen lampaan veri ja sisälmykset, luut ja ne ruuvan tähteet, mitä jääpi, viijään sille paikalle. Silloin Mikkeli-iltana, kuin on päästy syömästä ja ne astijoitten pesu veit viijään sille paikalle; tahi että joka tuorustaina tipautetaan maitotippuja, tahi että kekrinä, kekriä vasen, “laitetaan ruoka pöytä yksinäiseen huoneeseen” johon valmistetaan ruokija kaikista maan, karjan, metsän ja veten tuotteista ja ne kekri-iltana viijään sille paikalle. Tahi tehkään minkä moisen lupauksen tahaan, niin se pitää seurata, eikä huonetta saa sille paikalle tehä eikä tietä laittaa siitä kohti kulkemaan. Ja jos puu kasvaa sillen paikalle, mikä hyvään vesa ensimäiseksi nousee, niin se pitää suojella, ettei siitä saa yhtään oksaa taittaa eikä elävillä syöttää. Se puu juuri itse tulee olemaan se näkyvä, palveltava esine, jolle kumarretaan aina sitä maan haltijaa palvellessa, ja sen juuressa pitää aina uhrata, jos näyttäytysi muuvallakin. Ensimäinen pirtti pitää tehä niin, että uuni tulee sen ensimäisen tulisijan päälle.

Sillon kiertäissä kuin luvetaan niitä Herrasiunausta ja Isämeitää, niin ei luveta viimmeisiä sanoja sen vuoksi, kuin pappi lukee ne ruummista mullatessaan; niin ne jos lukisi kaikki ja ei viimme kertaa lukisi takaperin, niin voisi kalman väki asettua asumaan. Ja kirota ei saa sen tähen kolmeen vuorokauteen, kuin ei ole maan haltijaa vielä, niin voi asettua hiiten väkeä ainaisiksi asukkaiksi, niin kuin monessa on, jossa roskua seinät yöllä asuinhuoneissa ja painaisena ajelehtaa, itkettää lapsia y.m.

Jos toimitukset toteutetaan oikealla tavalla, niin maanhaltija asettuu suojelemaan kotia.

Sillä tavalla kuin talo laitetaan, niin tuli ei tie vahinkoa koskaan. Jos se sattuu olemaan pahasti, niin kyllä maan haltia herättää korjaamaan, ynnä muuta se tekee, joka kuuluu hänen huolekseen. Suuremman vahinkon eillä se näyttäytyy ilmisissä; silloin pitää olla varuillaan, niimpä usein on saatu vahinko estetyksi.

Tässä kuvauksessa ei sitä mainita, mutta niin sanottuja ukonvaajoja, esihistoriallisia kivisiä työkaluja, on myös kätketty rakennusten perustuksiin onnea tuomaan. Kansanuskomusten mukaan Ukon vaaja oli Ukon yleisin ase. Se oli kiviase, joka saattoi halkaista puun. Ukonilmalla vaaja iskeytyi syvälle maahan, josta sen saattoi kaivaa esiin. Maan uumenissa makaavan vaajan uskottiin nousevan maata kohti vuosien mittaan. Samanlaisia uskomuksia tavataan Harvan mukaan saamelaisilta, skandinaaveilta ja balteilta.

Johtuen jumalallisesta alkuperästään, ukonvaajat olivat voimakkaita esineitä, joista veistettiin osia käytettäväksi kansanparannuksessa. Vaaja toimi myös tulta vastaan, koska se oli alkutulen synnyttäneen jumalan ase. Hämeenkyrössä uskottiin, että jos vaajan kanssa kiertää kolmasti kaskialueen ympäri, niin tuli ei aiheuta vahinkoa alueen ulkopuolella. Kivijalkaan laitettu ”ukonvaaja” eli taikakalu torjui uskomusten mukaan salamaniskuja ja sairauksia.

Tuli ja Ukko tuntuvat siihen liittyvän jonkin alueen suojeluun. Eikä ihme, iskeehän Ukko pahoja henkiä taivaasta salamallaan. Suojeluun (ja todennäköisesti Ukkoon) liittyy myös pihlaja, joka on ollut perinteisesti suomalaisen pihapiirin pyhä puu. Kansanrunouden säkein:

Pyhät on pihlajat pihoilla,
Pyhät oksat pihlajoissa,
marjaset sitäi pyhemmät.

Monissa mytologioissa pihlaja yhdistetään nimenomaan ukkoseen ja jumalallisiin voimiin. Esimerkiksi Liettuassa uskottiin, että salama ei iske pihlajaan. Marien mukaan pihlajanoksat suojaavat kummituksilta ja pahoilta hengiltä. Ruotsissa pihlajasta valmistetuilla risteillä suojeltiin juomavettä pahoilta hengiltä. Uno Harvan mukaan Suomessakin on suojattu taloja, kotieläimiä, metsästäjien ansoja, kalastustarvikkeita ja muita paikkoja ja tarvikkeita pihlajanoksista tehdyillä kepeillä ja ympyröillä. Suomalaisessa perinteessä Ukon ja pyhän pihlajan yhteyttä ei ilmaista suoraan, mutta molemmilla on samanlainen rooli pahojen henkien karkottajina. Tämä on varmasti vaikuttanut siihen, että pihlaja on haluttu pihapiiriin.

Ukonvaajoista tuli mieleen ironinen tapaus. Ukonvaaja on nimittäin löytynyt jopa uskonpuhdistaja Agricolan vanhan kotitilan perustuksista Pernajan Torsbystä. Agricolan kotitalon kaivauksissa löydetty kiilleliuskeesta valmistettu 6 senttiä pitkä talttamainen työkalu on ilmeisesti laitettu rakennuksen kivijalkaan joskus 1700-1800-luvulla. En voi tässä yhteydessä olla ajattelematta paikan nimeä: Torsby, Torin kylä. Nimensä perusteella se on kyllä sopiva paikka ukkosenjumalan aseille.

Pyhä velvollisuus

Julkaistu . Kirjoittaja:
Vastaa

Vanha nainen

Joskus suvun vanha tapa ei ole pelkkä vanha tapa vaan pyhä velvollisuus.

Vielä viime aikoihin asti on Wirossa säilynyt muistoja uhripapeista. Russwurmille oli muudan mies Mihkelin pitäjässä länsi-Wirossa kertonut, että oli kerran nähnyt iso-isänsä polvistuneena suuren kiven luona pellolla. Kun hän oli kysynyt, mitä ukkovaari siinä toimitti, oli tämä lyönyt häntä korvalle ja kieltänyt kenellekään puhumasta, mutta samalla ilmoittanut, että he polveutuvat pappissuvusta, jonka oli pyhä velvollisuus palvella vanhoja jumaliaan.

Julius Krohn. Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (1894).

Nimestä ja nimeämisestä

Julkaistu . Kirjoittaja:
Vastaa

Enimmäkseen Matti Sarmelan Perinneatlasta mukaillen.

Nimenanto

Muinaisina aikoina ihmisen nimellä oli tärkeä hengellinen merkitys. Nimi tavallaan kantoi sielua, joten oikean nimen antaminen lapselle oli ensiarvoisen tärkeää. Sukuyhteisöissä eri puolilla maailmaa on pidetty tärkeänä, että lapsi saa sen esivanhemman nimen (sielun), joka vastasyntyneessä on reinkarnoitunut takaisin maan päälle. Jos nimi ei ollut oikea tai suomalaisten runojen kielellä “vakava”, lapsi sai väärän sielun, se itki öisin, sairasteli ja kuihtui. Jotta lapsesta saataisiin elinkelpoinen, oli löydettävä oikea esi-isä ja vaihdettava vanha nimi uuteen. Nimenvaihto niin kuin mahdollisesti nimenantokin on ollut samaanien ja tietäjien tehtävä, arkkipiispa Makarijn kirjeessä (1548) mainitaan, että Karjalassa lapsen nimen antoi arpoja. Oikea uudelleen syntynyt vainaja on tunnistettu mm. luettelemalla kuolleiden sukulaisten nimiä ja tarkkailemalla lapsen reaktioita. Jos lapsi tietyn nimen kohdalla esim. aivasti tai lakkasi itkemästä, oli nimi “vakava”, silloin lapseen oli kiinnitetty oikea, pysyvä sielu ja elinvoima.

Oikean nimen löytämiseen oli muitakin tapoja. Sarmela pitää mahdollisina, että karsikkolehdossa ja myöhempinä aikoina uhripuun juurella lapselle on etsitty oikea, hänessä reinkarnoituneen esivanhemman nimi. Sarmela ei täsmennä tätä, mutta on oletattavaa, että lasta on kuljetettu karsikossa eri vainajien puiden lähellä kunnes jokin merkki on kertonut kenen vainajan sielu lapseen oli asettunut. Vainajien karsikot ja uhripuut olivat muutenkin tärkeässä roolissa uutta lasta sukuun tuotaessa. Uhripuun juurelle tiputettiin ensimmäiset tipat äidin maidosta, puiden luota odottavat äidit hakivat apua synnytyskipuihin ja sinne vietiin vastasyntyneet lapset ikään kuin saamaan suvun vainajien hyväksyntä.

Nimenanto pyrittiin suorittamaan nopeasti syntymän jälkeen, jotta lapsi saisi sielunsa ja suojelushaltijansa. Muutama vuosisata sitten lapsia kastettiin jopa 1-2 päivän ikäisinä. Suomessa nimeäminen tapahtui yleensä ensimmäisen hampaan puhkeamisen jälkeen, koska tämän ajateltiin olevan myös merkki siitä, että lapsi oli saanut suojelushaltijansa. Ihmiset toivat lapselle ristiäisiin “hammasrahaa”. Ensimmäisen hampaan puhkeaminen oli osoitus siitä, että lapsi oli osoittanut elinvoimaisuutensa ja kyennyt vastustamaan maailman kaoottisia voimia vaikean alkuajan yli. Lapsen kaulaan yli tällöin tapana laittaa kaulakoru suden, hevosen tai villisian hampaista. Kaulakoru toimi symbolina siitä, että lapsi oli saavuttanut tietyn aseman yhteisössä, eikä ollut enää täysin uusi tulokas. Hampaan puhkeamisen jälkeen lämmitettiin sauna, jossa lapsi pestiin ja vihdottiin rituaalisesti.

Nimenanto varmisti lapsen yhteisökelpoisuuden. Lapsen sukuun hyväksymisen edellytyksenä oli usein myös se, että hänelle voitiin osoittaa äiti ja isä; aviotonta lasta ei monissa kulttuureissa ole hyväksytty, vaan heidät surmattiin esimerkiksi jättämällä heitteille. Nimettä tai kasteetta kuolleitten asema on poikkeuksellinen myös siinä suhteessa, etteivät tällaiset lapset ole sosiaalisessa mielessä lainkaan kuuluneet elävien joukkoon. Jos lapsi ei ole “elänyt”, sitä ei myöskään voida liittää kuolleiden yhteisöön. Tällöin hautausseremoniat on jätetty suorittamatta tai ne on suoritettu poikkeuksellisella tavalla. Lasta on pidetty ulkopuolisena; hän ei ole missään vaiheessa ollut suvun jäsen eikä häntä myöskään hyväksytty suvun vainajien joukkoon. Ulkopuolisuudessa tai sijattomuudessa on myös lapsivainajien (Liekkiö) kummittelun perussyy.

Pohjoismaisen uskomusperinteen mukaan lapsivainajat saivat rauhan, kun ne kastettiin ja/tai haudattiin sinne, minne muutkin vainajat. Oikeushistoriallisesti lasten heitteillepano näyttää ennen kristillisiä vaikutteita olleen Pohjoismaissa hyväksytty kansantapa. Skandinaavinen oikeustraditio on seurannut vanhaa roomalaista ja myös germaanista käytäntöä, jonka mukaan suvun päämiehellä, tavallisesti isällä oli oikeus päättää, elätettiinkö vai hylättiinkö sukuun syntynyt lapsi. Jos isä otti lapsen vastaan, symbolisesti syliinsä, ja tälle oli annettu nimi, ei heitteillejättöä enää saanut tehdä, vaan sitä pidettiin jopa murhana. Lapsi oli silloin liitetty sukuun ja saanut oikeudet sukunsa perintöön.

Nimipäivä

Nimipäiviä on vietetty Suomessa keskiajalta lähtien. Sarmelan mukaan nimipäivätapojen vanhinta kerrostumaa on olut- tai viinakestityksen vaatiminen päivänsankarilta hänen nimikkopyhimyksensä vuotuisena muistopäivänä. Tapa on ollut tunnettu paitsi Pohjanmaalla myös Lounais-Suomessa, jossa siitä on käytetty nimeä kousan juominen. Nimipäivän viettäjän oli tarjottava kousa (kaksikorvainen oluthaarikka) eli tuoppi tai malja olutta kaikille taloon tulleille. Kestitysvelvollisuutta nimitettiin kousan maksamiseksi tai lunastamiseksi ellei nimipäivän viettäjä lunastanut kousaansa, hänet on uhattu teljetä sikolättiin tai antaa jokin muu rangaistus. Joskus kousansa maksamatta jättäneelle on annettu elinikäinen pilkkanimi liittämällä hänen etunimeensä sana “hako”, esim. Hako-Mari, Hako-Fretu, jne.

Sarmela arvelee, että edellä mainitun nimipäiväkousan taustalla saattaa olla esikristillinen tapa juoda oman suojelushaltijan kunniaksi tiettyinä vuosittaisina uhripäivinä. Katolisena aikana haltijoiden tilalle vaihtuivat nimikkopyhimykset ja kristillisen kalenterin tultua käyttöön vakiintui myös henkilökohtaisten muistopäivien vietto. Aluksi maljojen juonti on ehkä ollut yhteydessä pitäjänpyhien viettoon ja kousia joutuivat tarjoamaan ne, joilla oli sama nimi kuin kirkon suojeluspyhimyksellä.

Mielestäni kuulostaa uskottavalta, että nimipäivän taustalla voisi olla esikristillinen tapa kunnioittaa vuosittain ihmisen omaa suojelushaltijaa. Tuollainen tapa on tuttu roomalaisilta ja kreikkalaisilta. He muistivat vuosittain suojelushaltijaansa (tai sitä jumalaa, jonka päivänä olivat syntyneet, ja johon suojelushaltija sitten jollain tavalla kytkeytyi) koristelemalla haltijan alttarin kukilla ja seppeleillä. Ystävät onnittelivat ihmistä ja toivat lahjoja. Ajatus tietenkin oli, että muistettu ja kunnioitettu suojelushaltija piti ihmisen jatkossakin terveenä ja onnekkaana. Suomalais-karjalaisessa perinteessä kreikkalaisten ja roomalaisten suojelushaltijaa vastaa kutakuinkin luonto.

Itse en ole koskaan oikein välittänyt syntymäpäivistä ja ikävuosien laskemisesta. Oman suojelushaltijan kunnioittaminen maljoilla ja uhreilla syntymä- tai nimipäivänä kuulostaa paljon mielekkäämmältä. Onhan niin paljon ihmisen elämässä juuri tuon haltijan ansiota.

Karhun kansa

Julkaistu . Kirjoittaja:
1

Karhu

Viime viikonlopun karhujuhlan hengessä huomautan, että Matti Sarmelan sivuilta löytyy ylenmäärin tietoa karhun merkityksestä vanhalle kansalle. Kiitokset linkistä Hiitolan nimimerkille uk-ko. Teksti itsessään taitaa olla peräisen Perinneatlas-teoksesta. Lainaan tähän mielenkiintoisen pätkän, joka käsittelee muinaissuomalaisten (oletettuja) karhu- ja hirviklaaneja sekä karhua ihmissuvun kantavanhempana. Vaikuttaa siltä, että karjalaiset ovat karhun kansaa ja hämäläiset hirven heimoa.

—

Roomalainen historioitsija Tacitus kuvaa v. 98 jKr. Germania-teoksensa lopussa germaanien pohjoispuolella asuvia kansoja; viimeisessä kappaleessa puhutaan mm. fenneistä, jotka tuolloin vielä tarkoittivat lappalaisia. Teos päättyy arvoitukselliseen lauseeseen helluuseista ja okseista (helluseios et oxinas). Heitä koskevia tietoja Tacitus pitää taruina mutta mainitsee, että heillä kerrotaan olevan ihmisen kasvot ja piirteet, mutta villieläimen ruumis ja jalat. Tuomo Pekkanen on antanut salaperäisille nimityksille uuden selityksen. Oksit saattaa tulla ‘karhua’ tarkoittavasta nimityksestä oksi (otso, ohto), joka on esim. paikannimissä säilynyt eri puolilla Suomea ja Karjalaa (Oksjärvi, -lahti ym., Ohensaari, viron Ohesaar jne.). Sana palautuu ainakin permiläisiin kieliin. Helluusit puolestaan olisi peräisin ‘hirveä’ tarkoittavasta sanasta elg (kreikan ellós), joka esiintyy monissa kielissä (liettuan élnis ym.). Vanhin Suomea koskeva kirjallinen tieto tarkoittaisi, että fennien eli saamelaisten ohella pohjoisessa asuisi karhu- ja hirvikansaa, josta kirjoittajalle oli kantautunut vain tarunomaisia tietoja. Ihmisen pää, mutta eläimen ruumis ja jalat kuvaisi sitä, että tietyissä riiteissä klaanin jäsenet pukeutuivat sen eläimen nahkaan, joiden sukuun he kuuluivat. Eläimeksi muuttautuminen on ollut tavallista obinugrilaistenkin kansojen jäljittelynäytelmissä.

Skandinaviasta aina Uralille ulottuvalla alueella – siis siellä missä pohjoiset suomalais-ugrilaiset kansat ovat liikkuneet – on löydetty kivikautisia karhun- ja hirvenpääesineitä. Niistä ovat erityistä huomiota herättäneet kiviset karhun- ja hirven päänuijat (kirveet), joita on saatu talteen erityisesti Suomesta ja Karjalasta. Ne ovat olleet riittiesineitä tai kauppakumppaneiden välisiä lahjoja ja liittojen tunnuksia, ehkä samantapaisia kuin tunnetussa kula-piirissä kiertäneet rituaalilahjat (Malinowski). Karhun- ja hirvenpääkirveisiin viitaten Matti Kuusi on esittänyt ajatuksen, että Suomessa asuva väestö on aikoinaan voinut jakaantua kahteen klaaniin, joista toinen palvoi esi-isänään karhua, toinen hirveä. Karhunpeijaiset olisivat hänen mukaansa muistoa ajoilta, jolloin ihmisen ja eläimen kohtalonyhteys olisi tajuttu niin kiinteäksi, että karhussa nähtiin paitsi taivaanjumalan poika myös ihmissuvun alkusiittäjä. Näin keskeinen karhu tuskin on suomalaisessa mytologiassa ollut, mutta metsästys- ja syöntikiellot ovat tyypillistä totemistista perinnettä. Myyttinen esi-isä, toteemi on usein juuri eläin, jota klaanin jäsenet eivät saaneet tappaa eivätkä syödä.

Tutkijoita on hämännyt, ettei karhu- ja hirviaiheisten löydöksien välillä ole alueellisia eroja, joskin karhunpäänuijia on erikoisesti tehty Äänisjärven seudun kivestä, siis Karjalassa. Jos ne ovat vastavuoroisia sopimuslahjoja, alueellisia eroja ei voi esiintyäkään, mutta on myös muistettava, etteivät pyyntikunnat asuttaneet tiettyjä alueita samalla tavalla kuin viljelevät kansat. Toteemi on erottanut toisistaan sukuryhmiä, jotka liikkuivat samoilla alueilla.

Suomalaisessa karhuperinteessä on erikoista, etteivät karjalaiset ole tunteneet karhuriittejä eivätkä karhunmetsästykseen liittynyttä riittirunoutta. Vienasta ja Aunuksesta ei ole myöskään tietoa karhunkallopuista, jotka sentään kaukana Hämeessä asti ovat säilyttäneet viimeisiä muistoja karhuriiteistä. Karhun syntyä on Karjalassa käytetty yksinomaan karjanlaskuloitsuna. Se metsästystietous, jota Vienan puolelta on kerätty, on saatu Suomesta muuttaneilta laulaja- ja metsästäjäsuvuilta. Toisaalta peura- ja hirvimyytteihin luettu runo Hiiden hirven hiihdäntä on levinnyt vain karjalaiselle runoalueelle alkaen Inkeristä ja päättyen Vienaan. Suomen puolelta ei peuran- eikä hirvenpyynnistäkään ole saatu talteen juuri minkäänlaista perinnettä. Karhu ja peura ikään kuin jakavat Suomen ja Karjalan kahdeksi kulttuurialueeksi.

Vienan karjalassa uskottiin vielä 1900-luvun alussa yleisesti, että karhu on “ihmisen sukua”, eikä sen lihaa syöty. Kristinuskon ilmaisuja käytettäessä karhun sanottiin olevan syntiensä vuoksi kirottu ihminen, sen lihan syömisestä tuli räähkä, synti, saasta; samantapainen legenda on myös komeilla (syrjääneillä). Karhun lihan syönti siis saastutti ihmisen. Toisen selityksen mukaan karhunlihaa ei syöty sen vuoksi, että nyljettynä karhu muistutti ihmistä, vain peukalot puuttuivat; karhun lihaa pidettiin myös huonona, mustana ja vastenmielisenä. On kuitenkin ilmeistä, että syöntikiellot palautuvat kristinuskoa varhaisempiin aikoihin. Viime vuosisadalla Vienassa käyneitä matkakirjailijoita näyttää hämmästyttäneen paikallisten metsästäjien haluttomuus tappaa karhuja, vaikka ne usein raatelivatkin karjaa. Vienalaiset turvautuivat mieluimmin tietäjiin. Vienan ja Aunuksen karjalaiset eivät siis olisi metsästäneet karhua. Joskus muinaisuudessa karhun kaato ja sen lihan syöminen on saattanut olla ainakin joiltakin Karjalassa eläneiltä suvuilta kielletty; se oli taburikos.

Näyttäisi siis siltä, että hämäläiset olivat olleet hirvikansaa, karjalaisten toteemina olisi puolestaan karhu. Mikä sitten on toteemi? Totemismia on pidetty uskonnollisena ilmiönä, evolutionistisen näkemyksen mukaan se ilmensi “primitiivisen” ihmisen ajattelua. Nykyisin korostetaan totemismin sosiaalista ja symbolistista luonnetta. Toteemi on symboli, joka ilmeisesti auttoi yhteisön jäseniä identifioitumaan johonkin laajempaan ryhmään kuin minkä sukulaisuusterminologian avulla saattoi määritellä. Symbolinen esi-isä on usein eläin, mutta se saattaa olla myös kasvi tai hyönteinen, tai yhteiseksi koettu tapahtuma. Totemistiselle sukuliitolle on ominaista yhteinen esi-isämyytti ja yhteiset tabukiellot, yleisimmin ne ovat olleet juuri syöntikieltoja. Klaanin jäsenet uskoivat myös, että myyttinen esi-isä antoi heille erityisiä ominaisuuksia, yli luonnollisia kykyjä. Karhun jälkeläiset tuskin kirjaimellisesti uskoivat yhteiseen syntyperäänsä enempää kuin myytteihin karhun synnystä ja alas laskemisesta. Mutta syöntikiellot erottivat karhusuvut niistä suvuista, jotka metsästivät karhua ja söivät sen lihaa. Toteemiperinne määritteli yhteiskuntaryhmiä niin kuin maanomistus, ammatti tai muu yhteinen intressi myöhemmissä yhteiskunnissa.

Lukuisten pohjoisten kansojen keskuudessa karhusta on käytetty nimityksiä, jotka ilmaisevat sukulaisuutta. Karhua pidetty paitsi totemistisena esi-isänä myös sukulaisena, se haluttiin lukea omaan sukuun. Peijaisissa kaadettua karhua puhuteltiin kunnianimillä, se oli esi-isä tai patriarkka, jota kaatajat kunnioittivat sukulaisenaan. Kouvon häissä on symbolisesti uusinnettu karhun ja ihmisen välinen sukuside solmimalla avioliitto, sitomalla karhu aviosukulaiseksi. Sukulaisuusnimitysten käyttö on sukuyhteisöille ominainen tapa kategorisoida yhteisön jäsenet ja ilmaista sosiaaliset suhteet; myös jumalten hierarkia ja suhteet ihmisiin ilmaistiin sukukäsitteillä, kuten isäjumala tai jumalan poika. Karhulle ei voitu antaa suurempaa kunnianimeä kuin patriarkka tai kantaisä, muita yhteiskunnallista hierarkiaa ilmaisevia käsitteitä tuskin oli olemassakaan.

Erityisesti kaskikauden yhteisöissä rituaalisten tai aviollisten sukusiteiden luominen on Suomessakin ollut keino luoda legaalisia liittosuhteita. Esimerkiksi Savossa oli tavallista, että toimeentulo- ja työvoimakysymyksetkin ratkaistiin ottamalla ulkopuolisia sukuun, ottolapsiksi ja suurperheen jäseniksi. Ne sosiaaliset mallit, jotka turvasivat toimeentulon ja toimivat ekosysteemissä, siirrettiin myös symbolitasolle, niihin instituutioihin, joiden avulla ihminen organisoi suhteensa tuonpuoleiseen maailmaan.

Kun karhupeijaisissa naitettiin sukuun tai otettiin suvun jäseneksi, sillä ilmaistiin, että yhteisö halusi pitää sen sielusta yhtä hyvää huolta kuin omista vainajistaan. Karhun sukulaisina metsästäjät saisivat karhun tiedon ja pääsivät erityisasemaan ympäröivässä luonnossa; karhuriiteissä hankittiin ”metsän” suopeus, silloin elävä luonto ei voinut olla eränkävijöille vihamielinen.

Totemistinen klaani on sukujohdoltaan unilineaarinen, polveutumislaskenta suoritettiin joko isän tai äidin puolelta. On arveltu, että suomalais-ugrilaistenkin kansojen sukulaisuusjärjestelmä olisi ollut yksilinjainen, kuten useimmissa maailman luontoiskulttuureissa, ja ehkäpä vielä matrilineaalinen eli äidinpuoleinen. Sukujohdon muuttuessa kaksipuoliseksi totemismi olisi hävinnyt jo siitä syystä, ettei bilateraalinen sukuryhmä voi laskea polveutuvansa tietystä yhteisestä esi-isästä. Totemismin perua olisivat kuitenkin eläinaiheiset sukunimet: Peurat, Karhut, Jänikset tai Hirvoset, Karhuset ja Kettuset, jotka ovat tyypillisiä Savossa ja Karjalassa. Niitä esiintyy jo varhaisimmissa Karjalaa koskevissa historiallisissa lähteissä. Karhunen oli nimeltään sekin suvun päämies, joka erään 1400-luvun asiakirjan mukaan hallitsi Vienassa laajoja metsästys-, kalastus- ja kaskimaita aina “Villiä-Lappia” myöten. Karhuset olivat Karjalan kantasukuja.

Kuoleman väki ja paikat

Julkaistu . Kirjoittaja:
4

Kalmisto

Muutama sana hautausmaan haltijasta. Tämä on jatkoa aiempaan Kalma-viestiini. Lähteenä on taas Kaarle Krohnin Suomalaisten runojen uskonto.

—

Kirkonväki, hautausmaan haltija ja sotatantereen väki

Ennen vanhaan oli tapana ajatella, että vainaja asui omassa haudassaan kalmistossa. Hautausmaa muodosti siis maanalaisen yhdyskunnan, jolla oli oma väkensä: hautausmaanväki eli kristillisemmin kirkkomaanväki tai kirkonväki. Kirkonväkeä nimitetään runoissa myös vanhaksi väeäksi.

Siell’ on vanhoa väkeä,
iän kaiken istunutta,
maan alla maannutta,
hongassa homehtunutta,
joka on kauan maassa maannut,
kauan liekona levännyt.

Joskus koko hautausmaan väki saattoi lähteä liikkeelle. Jos joulunpyhinä ulos tehtiin valkea, saattoi kirkonväki tulla siihen lämmittelemään. Hurjapäinen tietäjä saattoi nostattaa kirkonväen menemällä hautausmaalle ja asettumalla ruumisarkussa hautaan makaamaan. Kerrotaan, että kirkonväen noustessa hanki natisi ja tuli täyteen “tiaisen jälkiä”. Tietäjä saattoi myös ostaa kirkonväen palvelukseensa. Tämä tapahtui nostamalla vanhalla rahalla haudasta ruumiista lahonnutta multaa lausuen:

Äyrin nuoret nostetahan,
vanhat vahvoilla sanoilla.

Sitten tietäjä pani mullat riepuun, jonka hän pisti vasempaan kainaloonsa; ja rahan heitti hautaan. Toimenpide ei kuitenkaan ollut aivan näin yksinkertainen. Kirkonväki oli nimittäin otettava sellaisesta haudasta, mihin oli pantu oikeaan tautiin kuolleen syntisen ruumis. Autuaana kuolleen haudalta väki ei lähtenyt mukaan. Noitumalla surmatun haudalta otettu väki oli taas vain haitaksi. Mutta maatuneen velhon haudalta sen sijaan saattoi hopearahalla lunastaa lukemattoman joukon väkiä, jotka olivat auliita palvelijoita. Tämä väki on siis sama kuin kalmanväki.

Uskottiin yleisesti, että ensimmäisenä hautausmaalle haudatusta tulee kirkkomaan eli kirkon haltija. Kirkolle mennessä piti tietää tämän haltijan nimi. Joskus kirkonhaltija kuviteltiin kirkon korkuiseksi. Haltijaa puhuteltiin kirkon ukkona, akkana tai tyttönä. Suomen ja Venäjän Karjalan rajaseuduilla hautausmaan haltijaa kutsuttiin kalman ukoksi, akaksi tai kuninkaaksi.

Kalman ukko, kalman akka,
kalman entinen eläjä!

Erikseen tavallisesta hautausmaan väestä ja haltijasta mainitaan sotatantereen väki ja haltija. Kirkonväki pelkäsi sotatantereen väkeä, jota käytettiinkin karkottamaan epätoivottua kirkonväkeä. Kirkonväen tapaan sotatantereenkin haltijana pidettiin ensimmäistä taistelukentälle kuollutta. Vielä vuonna 1912 eli vahvasti kansankäsitys, että ensimmäisenä paikkaan kuollut pääsi tuon paikan haltijaksi. Esimerkiksi Satakunnan Eräjärvessä nähdyt haltijat olivat naisia, joten ensimmäisenä järveen hukkuneen arveltiin olleen nainen.

Kuulostaako sekavalta? Kerrataanpa hieman. Kirkonväki on nähtävästi sama kuin hautausmaanväki eli sama kuin kalmanväki. Kirkonväestä puhuminen tuntuu olevan tapa tarkoittaa kaikkia hautausmaalla olevia voimia (vainajia, kalman voimaa, haltijaa), jotka ovat seurausta vainajien läsnäolosta siellä. Samaan tapaan kuin puhutaan metsän väestä tai veden väestä. Kalma voi taas olla missä tahansa yhteenkin kuolleeseen ihmiseen tai eläimeen liittyvässä asiassa. Tien poskessa makaavassa eläimen raadossa on kalma, mutta ei kirkonväkeä. Hautausmaalla elää suuri määrä vainajia pitkältä ajalta, joten siellä asuu kokonainen kalman väki. Samoin kuin sotatantereella on vainajia niin paljon, että sinne on syntynyt oma väkensä.

Syntyisistä, eli suvun vainajien palvotuista sieluista, kirkonväki (ja sotatantereen väki) eroaa siinä, että kirkonväki edustaa tuntemattomia ja vieraita kuolleita, ei niitä tunnettuja ja kunnioitettuja omia esivanhempia. Ehkä kristillisellä ajalla rajanveto on myös tehty syntisten ja autuaiden vainajien välillä. Kuten edellisessä viestissä sanoin, kirkonväen sai mukaansa kulkemaan vain syntisen haudalta. Pyhimykset- autuaallisen kristityn esikuvat – on toisinaan samaistettu syntyisiin.

Missä Tuonela sijaitsee?

Jo M.A. Castrén huomautti, että suomalaisissa runoissa on kaksinainen käsitys vainajien olinpaikasta. Ensimmäinen käsitys: vainajat elävät varjoelämää haudoissaan. Toinen käsitys: vainajat kokoontuvat maanalaiseen paikkaan nimeltä Tuonela tai Manala. Mutta kuten Krohn osoittaa, käsitykset eivät ole keskenään ristiriidassa.

Kuoleman jumaluus Tuoni ei ole alun perin tarkoittaa personoitua kuolemaa vaan kuollutta. Siitä sana on muuttanut kuolemaksi (vrt. ruotsin en död, ‘kuollut’, döden ‘kuolema’) ja lopulta maanalaisen valtakunnan hallitsijaksi. Krohnin mukaan Tuonen käsittäminen “pahaa tekevän” Tuonelan väen hallitsijaksi ja siten pahan käsitteeseen yhdistäminen ei ole pakanuudenaikaista. Hänen mukaansa “Tuonela” ei ole alun perin ollut vastakohtainen ajatuksella, että vainajat elävät haudoissaan. “Tuonelan tupa” tuntuu tarkoittavan monissa runoissa nimenomaan hautaa. Esimerkkinä eteläpohjanmaalainen loitsu, joka luettiin kirkkomaalla:

Tulkoon yhdeksän sukukuntaa,
tulkoot Tuonelan tuvista,
Manalan majapaikoista,
tämän kirkon kalmistosta!

Yksittäisen haudan sijaan Tuonelan tupa on voinut tarkoittaa myös hautojen kokonaisuutta. Itä-Suomessa on puhuttu Tuonelan tuvasta, joka “sivulta satoa syltä, päätyviltä puolentoista”. Tuo tupa on “naisten hapsilla katettu, miesten luilla malkoeltu”. Tällöin on ajateltu koko hautausmaata yhtenä isona Tuonelan tupana.

Manala tulee sanoista “maan ala”. Manalan alkuperäisempi muoto on “maanala”. Mana ei siis ole nimi eikä Manalaa ole paikannimenä johdettu siitä (Mana+la). Tuonelan tuvan tapaan myös “Manalan majaa” käytetään sekä yksityisen haudan että vainajan yleisen olinpaikan osoitteena. Manala ja Tuonela ovat siis olleet paikkana melko neutraaleja. Myöhemmin ne kuitenkin sekoittuivat kristillisiin pahan paikan käsitteisiin. Keskiajan runoissa Tuonela vastasi katolisen kirkon kiirastulta jossa loitsija kuvaili esivanhempiensa elävän.

Ukkoni tulinen turkki,
ämmöni palava paita
Tuonelasta tuotakohon,
päälleni puettakohon!

Vainajat siis elävät haudoissaan. Tuonela ja Manala ovat ehkä myöhempinä aikoina irtautuneet abstraktimmiksi asioiksi tai saaneet kristillisemmän merkityksen, mutta alkujaan ne ovat tarkoittaneet yksittäistä hautaa tai kuolleiden yhteisön “tupaa” kalmiston mullan alla. Tästä syystä maanalaisten muistojuhlat hautausmailla, vainajan oikeanlainen saattaminen hautaan ja muut tavat ovat olleet keskeisessä asemassa muinaissuomalaisille. Ortodoksisessa Karjalassa näitä kalmistotapoja on säilynyt näihin päiviin saakka.

Ihminen on Manalassa, jos hänen jäännöksensä oli haudattu oikein rituaalein sukuvainajalaan. Tämän jälkeen voi hyvin ymmärtää miksi monet alkuperäiskansat, myös saamelaiset, ponnistelevat uutterasti sen eteen, että he saisivat esi-isiensä luut takaisin kaikenmaailman yliopistokokoelmista. Kyse ei ole vain “parista hassusta pölyttyneestä luusta”, kuten länsimaisesti ajatellaan. Näiden esi-isien sielut saavat rauhan vasta kun heidät voidaan haudata omaan maahan omiensa viereen.

Minusta muinainen käsitys vainajala-manalasta kuoleman jälkeisenä tilana on nerokkaan yksinkertainen, looginen ja täydellinen vastakohta monien ihmisten naivistisille ajatuksille koskien kuolemanjälkeistä, taivaita ja helvettejä. “Kuoleman jälkeen istun Thorin oikealla polvella ja siemailen simaa!!!1″ Jos minulta tiedusteltaisiin minne menen kuoleman jälkeen, niin voisin piruillen ja monimerkityksellisesti vastata: “Hautaan”. Sitten voisin lisätä, että pidän tärkeänä sitä, että pääsen hyvään seuraan hautausmaalla ja että jälkeläiset ja ystävät vaalivat muistoani ainakin jollain tavalla ja käyvät paikalla muistamassa ja kunnioittamassa.

Jos skandinaavien muinaisuskoon vähän verrataan, niin Bil Linzie on argumentoinut vakuuttavasti tutkielmassaan Investigating the Afterlife Concepts of the Norse Heathen, että muinaisille pohjolan asukeille ajatus ruumiin ja sielun erottamisesta oli täysin käsittämätön. Yleinen ajatus oli, että kuolemanjälkeinen paikka oli fyysisesti, mutta myös sielullisesti, suvun tai kylän kalmistossa eli vainajalassa. Valhallat ja vastaavat kuolemanjälkeiset maailmat ovat myöhempää kehitystä, joihin on sekoittunut vaikutteita kristittyjen taivaasta, joka sekin on luultavasti kehitetty juutalaisten varhaisista kalmistokäsityksistä (kuten helvettikin). Vanhoissa kristillisissä uskomuksissahan kuolleet odottivat haudoissaan tuomiopäivää ja sitä, että Jahve nostaisi heidät ylös taivaisiin.

Koska muinaisille ihmisille ruumis ja sielu olivat erottamattomat ja vainajat “elivät” haudoissaan vainajalassa, niin heidän mukaansa annettiin tarve-esineitä sekä muuta mistä he pitivät tai mitä he tarvitsivat eläessäänkin. Savossa on Krohnin mukaan ajateltu, että jos vainaja ei säänyt ainakin osaa omaisuudestaan Manalle mukaan, niin hän saattoi tulla vaatimaan sitä myöhemmin.

Suvulle ja yhteisölle kalmisto oli paikka, jossa vainajat olivat konkreettisesti läsnä ja sieltä voitiin hakea neuvoja, viisautta ja onnea elämään. Kuten muinaisuskossa yleensä, myös kuolemaan liittyvässä ajattelussa näkyi nimenomaan tämän maailman, yhteisön ja suvun tärkeys; ei yksilöiden spekulointi hypoteettisilla kuolemanjälkeisillä maailmoilla, tuomioilla tai pelastuksilla.