Avainsana-arkisto: Pyhät puut ja muut uhripaikat

Virolaiset palkitsivat pyhien paikkojen suojelijoita

Julkaistu . Kirjoittaja:
Vastaa

Taivaannaula ry oli paikalla kun Tartossa palkittiin toissaviikolla tuttuun tapaan sikäläisten pyhien lehtojen suojelijoita. Tässä Maavallan kodan tiedote tapahtumasta. Tiedotteen on kääntänyt suomeksi Patrick O’Rourke.

Tartossa annettiin tunnustusta hiidenystäville

Maavallan kodan lehdistötiedote 20.11.10224 (2011)

Lauantaina 19.11. Tartossa Viron kirjallisuuden museossa järjestetyssä Maavallan kodan tapahtumassa julistettiin tämänvuotiseksi Hiiden ystäväksi Jõelähtmen
kihlakunnan Sahan kylänvanhin Jaanus Hiis, jonka johdolla tuotiin yleiseen tietoon sekä pysäytettiin tämän vuoden keväällä Maardun Hiiemetsässä tehdyt avohakkuut. Paikallisten asukkaiden huolet esittänyt Jaanus Hiis kääntyi hakkuutöiden pysäyttämiseksi eri ammattikuntien puoleen sekä näiltä apua saamatta tiedotti asiasta medialle, Tarton yliopistolle sekä Maavallan kodalle. Harvinaisen tervalepikköhiiden suuremmalta riistolta pelasti Jaanus Hiien nopea, tarkoituksenmukainen ja määrätietoinen toiminta.

Tapahtumaan kokoontuneet satakunta ihmistä osoittivat seisten kiitosta Hiiden ystävälle Setomaan lauluemän ja sootskan Õie Sarven esilaulun säestyksellä. Juhlallisella kuulutuksella vyötettiin Hiiden ystävä kansanpukuvyöllä ja Maavallan kodan vanhin Ahto Kaasik antoi hänelle käsityönä tehdyn kirveen. Hiiden ystävän kirves edustaa jatkuvuutta, rohkeutta, viisautta sekä osaamista. Historiallisesti kirves on ollut arvokas sota- ja työkalu sekä taikaesine, jota on käytetty myös pyhien paikkojen suojelemiseksi.

Hiiden ystäviä tervehtimään tullut parlamentin luonnonmukaisten pyhien paikkojen avustusryhmän esimies Tõnis Lukas sanoi, että avustusryhmää ei ole muodostettu viralliselta -, vaan vakaumukselliselta pohjalta niinkuin muutkin avustusryhmät (esim. Tsetsenian tai Tiibetin avustusryhmä). Lukas puhui syvällisemmin Maardun Hiiemetsään liittyvistä ongelmista ja näiden ratkaisemisen mahdollisuuksista. Hän sanoi: “Sahat ovat Maardun Hiiemetsässä tällä hetkellä kyllä vaienneet, joskin tämä hakkuurauha on hauras. Meidän täytyy huolehtia, että hiiden ystävien piiri lehdon ympärillä pysyy.” Hän kiitti vielä Tarton yliopiston luonnonmukaisten pyhien paikkojen keskuksen ja Maavallan kodan ihmisiä, jotka ovat käyneet valistamassa parlamentin jäseniä pyhiin paikkoihin liittyvissä asioissa.

Ympäristöministeri Keit Pentus lähetti tapahtumalle terveiset, jossa hän totesi “Viron menneisyys on ollut keskeytysten tarina. Sen takia on esivanhempien perinnön välittyminen meille on ollut vaivalloista ja katkonaista. Samalla kuitenkin se, mikä vaikeuksista huolimatta on vuosisatojen takaa meille periytynyt, on sitä arvokkaampaa.” Pentus lisäsi: “Ympäristöministeriö on viime vuosina työskennellyt luonnonmukaisten pyhien paikkojen parissa toden teolla ja uskon, että tämän avun huomaa. Teemme parhaamme muiden ministeriöiden kanssa, että pyhiä paikkoja myös maailmanlaajuisesti arvoistettaisiin ja hoidettaisiin.”

Hiiden ystävän kunnianimen tavoite on antaa tunnustusta luonnonmukaisten pyhien paikkojen hoitajille sekä osoittaa arvostusta pyhien paikkojen hoitamista kohtaan. Hiiden ystävien toiminta osoittaa, että pyhien paikkojen hoitamisessa, suojelussa ja käytössä voi noudattaa hyviä vanhoja tapoja sekä sitä kautta auttaa näihin liittyvän luonnonmukaisen, hengellisen ja aineellisen perinnön säilymistä. Hiiden ystävän kunnianimi annettiin tänä vuonna neljättä kertaa. Viime vuonna palkittiin Lehmjan lehtotammiston suojelemisesta perinteentutkija Mari-Ann Remmel.

Lisäksi tunnustamistapahtumassa kiitettiin monia laitoksia, julkaisuja sekä ihmisiä, jotka ovat olennaisesti auttaneet luonnonmukaisten pyhien paikkojen tutkimista, tunnetuksi tekemistä ja hoitamista. Viron kansanrunousarkisto on vuodesta 1927 organisoinut kansanperinteen tallettamista, kokoamista, tutkimista ja esittelemistä ja on tällä tavalla antanut korvaamattoman panoksen Maavallan pyhien paikkojen jatkumiselle. Viron kansankulttuurin säätiön Aleksander Heintalun ja Elo Liivin rahasto on avustanut monia hiisiystävällisiä yrityksiä. Aikakausilehti Koit on Põlvan maakunnassa esitellyt vuosien aikana luonnonmukaisia pyhiä paikkoja sekä ollut mukana auttamassa näiden hoitamista. Väike-Maarjan Maanviljelijöiden Seura on osallistunut Ebaveren Hiiemäen suojeluun sekä kartoittanut kotiseutunsa luonnonmukaisia pyhiä paikkoja. Tallinnan yliopiston tutkija Marju Kõivupuu on ristipuita tutkiessaan ja esitellessään antanut todella suuren panoksen näiden säilyttämiselle. Virumaan Tiedottaja (Virumaa Teataja) on kymmenen vuoden aikana antanut suuren ja kiitettävän panostuksen luonnonmukaisten pyhien paikkojen esittelemiselle ja arvostamiselle. Sahan kylän asukas Leo Lätti osallistui muiden asukkaiden kanssa Jõelähtmen kihlakunnan Maardun Hiiemetsän suojelemiseen sekä pelastanut harvinaisen tervaleppäisen pyhän paikan suuremmalta tuholta. Jõgevamaan Metsäseura ja Kaupo Ilmet ovat Palamusen kihlakunnan Kassinurmen mäellä kunnostaneet lohkareiden ympäristöä sekä muuttaneet sen uudeksi luonnonmukaiseksi pyhäksi paikaksi. Paikan pyhänä pitämisestä puuttuvat kylläkin historialliset tiedot, mutta omalla työllään he ovat olleet edistämässä luonnonmukaisten pyhien paikkojen tunnettuutta.

Hiiden väen tapahtumassa julistettiin valokuvakilpailun Maavalla hiied 10224 voittajat. Pääpalkinnon sai Tarton yliopiston farmasian instituutin dosentti Ain Raalin valokuva “Palivere hiiepuuvalvurid (”Paliveren lehtopuiden vartijat”)”. Nuorten pääpalkinto annettiin Tarton keskikaupungin koulun 7b luokan oppilaan Kiur Kaasikun valokuvalle Saulan Sinilähteestä.

Pääpalkinnon voittaja sai palkinnoksi 300 euroa, lasten ensimmäisen sijan voittaja Canon-kameran. Yhteensä annettiin 15 palkintoa, joiden joukossa olivat myös historiallisen Võromaan, Virumaan, saarten sekä Kansallisperintölautakunnan erikoispalkinnot. Pää- ja erikoispalkinnoissa jaettiin Uma Lehen vuositilaus ja paita, Loodusesõbran 3 vuositilausta, Eesti Loodusen 3 vuositilausta, Maalehen vuositilaus, Maakodun vuositilaus, Ratsastusretki Tihusen ratsastusmaatilalla, Lahemaan Terveyskoulun perinnelääketieteen koulutuksen lahjakortti, kirjoja ja lahjoja.

Tänä vuonna neljättä kertaa järjestetyn hiisien valokuvakilpailun tavoite on arvostaa ja ikuistaa historiallisia luonnonmukaisia pyhiä paikkoja sekä näihin liittyvää henkistä perintöä. Kilpailun järjesti Maavallan koda yhteistyössä Tarton yliopiston ja Hiisien Talon säätiön kanssa. Kilpailu järjestetään myös seuraavana vuonna.

Tapahtumassa saattoi ostaa käsinpunottuja kansallispukujen nauhoja sekä hopearahasia, joita voi myöhemmin jättää ympäristöystävällisenä ja arvokkaana lahjana pyhään paikkaan. Lahjojen myynnistä saadut tulot Maavallan koda käyttää hiisiystävällisiin yrityksiin.

Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) lausunnossa ovat mukana historialliset luonnonmukaiset pyhät paikat ihmiskunnan ja samaten Maavallan vanhimmat luonnonsuojelualueet, jotka edustavat niin luonnonmukaista kuin myös henkistä monimuotoisuutta. Suomalais-ugrilaisille kansoille ovat luonnonmukaiset pyhät paikat ja näihin liittyvät tavat olennainen osa yhteistä identiteettiä.

Hiiden väen tapahtumaa auttoivat järjestämään: Tarton yliopisto, Viron kirjallisuuden museo, Kulttuuriministeriö, Sisäministeriö, Opetusministeriö, Kansallisperintölautakunta, ERR, Kehrwieder, Võron Instituutti, Saare Foto, Maaleht, Loodusesõber, Eesti Loodus, Maakodu, Tihusen ratsastusmaatila, Lahemaan Terveyskoulu, Uma Leht sekä Hiisien Talon säätiö.

Aiheesta Maavallan kodan sivuilla (viroksi)

Karhuntaljoista kirkoissa

Julkaistu . Kirjoittaja:
2

Karhuntaljat

Luin Aulis Ojan erittäin mielenkiintoisen artikkelin “Karhuntalja entisajan kirkoissa”, joka on julkaistu Kotiseutu-lehden kokoelmateoksessa Valoa kansalle (1989). Alkuperäinen artikkeli on vuodelta 1938.

Oja tutkiskelee, miksi niin monissa vanhoissa suomalaisissa kirkoissa alttarin eteen oli asetettu karhuntalja. Tietoja kirkkotaljoista on Varsinais-Suomesta, Uudenmaan suomalaisseuduilta sekä Karjalasta. Vielä 1800-luvulla näitä vanhoja virttyneitä karhunnahkoja saattoi nähdä kirkkojen lattioilla. Taljat olivat useimmiten paikallisen yhteisön lahjoituksia kirkolle. Suomesta tunnetaan muitakin niin sanottuja kirkkouhreja (muun muassa hirvensarvia) joita rahvas on lahjoittanut kirkon sisälle asetettavaksi. Oja argumentoi kiinnostavasti, että lahjoitusten taustalla on pakanuudenaikainen uhriperinne: pyhille paikoille jätetyt uhrit on myöhempinä aikoina saatettu kirjaimellisesti osaksi kirkkorakennusta.

Kirkkouhri ei ollut pelkästään symbolinen kunnioittava ele vaan sillä nähtiin olevan vaikutuksia voimiin ja väkiin. Tarinoiden mukaan karhuntaljoja on luovutettu koska lahjoituksen on uskottu estävän karhuja käymästä karjan kimppuun. Kirkko koettiin siis pyhäksi paikaksi jonne voi jättää uhrin ja vaikuttaa näin asioihin. Suomesta tunnetaan 1600-luvulta tapauksia, jossa ihmisiä on tuomittu oikeudessa noituudesta koska he ovat uhranneet kirkon alttarilla kynttilöitä metsästysonnen turvaamiseksi tai karjan suojelemiseksi karhuilta. Kirkko oli vanhalle kansalle riittien ja uhraamisen paikka. Vanhat kirkot rakennettiin muinaisten uhripaikkojen päälle, minkä johdosta Oja päättelee uhrilehtoihin liittyneiden esikristillisten tapojen jatkuneen satoja vuosia seurakunnan ja kirkon välisinä toimituksina, joiden alkuperä lopulta katosi historian hämäriin.

Oja huomauttaa, että suomensukuiset kansat ovat asettaneet karhuntaljoja pyhiin lehtoihinsa peijaisten jälkeen. Taljoilla uskottiin olevan taianomaisia voimia. Suomalaisissa karhunpeijaisissa karhun kallo nostettiin honkaan, mutta taljan lopullista paikasta ei ole tietoa. Runoissa kuitenkin tähdennetään, että hukkaan talja ei mene: “Ei tuhota turkkiasi, karvojasi ei katsota herjojen hetalehiksi, vaivaisien vaattehiksi”. Vienassa talja vietiin joko tuvan penkin parhaaseen kohtaan tai aitan parven päähän. Jos otetaan huomioon karhun sielullinen ja ritualistinen merkitys muinaissuomalaisille, voidaan olettaa, että karhuntaljoja on Suomessakin muinoin viety uhripaikoille.

Päädymme näin siihen tulokseen, että karhuntalja on jo pakanuuden aikana saatettu uhrata pyynti- tai karjaonnen saamiseksi ja että se kirkon valtaan päästyä on edelleen samassa tarkoituksessa voitu muiden kirkkouhrien tavoin antaa kirkon alttarille, johtuen aluksi joko siitä, että uhrilehdon haltiain uskottiin jatkuvasti asuvan uhrilehdon paikalle rakennetussa pyhätössä, tai siitä, että kirkon Jumalaa luultiin voitavan suostutella antamalla karhun talja sen pyhitetylle alttarille samalla tavoin kuin Tapio lepytettiin ylentämällä karhun pääkallo pyhään puuhun. Tämä otollinen teko muuttui sitten uhrista vain merkityksettömäksi tavaksi, joka pitkät ajat säilyi, mutta katosi itsestään uuden ajan aatteiden voittaessa alaa.

Uhrilehdoista tuli siis kivikirkkoja, mutta vanhat tavat eivät kadonneet. Papit olivat usein mukana kansan toimituksissa, joissa vanhoja perinteitä jatkettiin. Niinkin myöhään kuin vuonna 1670 savokarjalaiset papit osallistuivat seuduilla järjestettyihin Ukonvakkoihin. Keski-Suomen muinaisilla karhukulttialueilla Otavaisen kalloa saateltiin samoihin aikoihin karsikkoon soittamalla kappelin kirkonkelloja. Tämä kaikki synnyttää mielenkiintoisia kysymyksiä uskontojen pyhyyden rajoista. Ovatko vanhat suomalaiset kirkot pyhiä suomenuskoisille? Voiko keskiaikaisessa kirkossa rukoilla sitä samaa paikanhaltijaa, kutsutaan sitä sitten vaikka kirkonhaltijaksi, jolle muinaissuomalaiset kävivät paikalla uhraamassa?

Tästä tulee mieleen erään udmurtin lausunto muutaman vuoden takaa. Udmurtti totesi, että hän käy rukoilemassa Ilmarista vanhassa paikallisessa kirkossa, taivaanjumalalle sekin rakennus on pyhitetty. Rukouksiin kuulemma vastataan joka kerta.

Uhritarhat ja kivikultit — Muutamia huomioita uhripaikoista

Julkaistu . Kirjoittaja:
4

Raimo Hakolan ja Juha Pakkalan teoksessa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret. Arkeologian näkökulmia (2008) esitetään ajatus, että Jerusalemin temppelin hävitys antoi sysäyksen juutalaisten siirtymiselle monoteismiin. Lähi-idässä vallitsi pitkään, mahdollisesti pronssikaudelta alkaen, ns. monolatria. Useilla alueilla ja jopa kaupungeilla oli “meidän Jumalamme”, joka oli kaikki kaikessa. Samalla uskottiin muidenkin jumalien olemassaoloon. Israelin Jahve oli Jerusalemin oma Jumala, jonka palvonta pyöri uhrikultin ympärillä. Temppeli oli paikka, jossa Jahven ajateltiin asuvan ja kaikki palvonta keskittyi sinne.

Temppelin tuho aiheutti israelilaisille uskonnollisen ja poliittisen kriisin. Jahven koti oli tuhottu: maa, monarkia ja Jumala oli menetetty. Tämän seurauksena temppeliin kytkeytynyt uhrikultti vaihtui lain noudattamiseen. Tämä oli uskonnon elinehto, lakia kun ei ole sidottu mihinkään paikkaan. Varsinainen monoteismi syntyi mahdollisesti hyvin pienessä joukossa, kun jotkin piirit alkoivat vaatia, ettei muita jumalia saanut enää palvoa eikä muiden jumalien uhripaikoissa saanut uhrata. Pakkalan mukaan pyrkimyksenä oli määrittää omaa identiteetti, pelastaa oma uskonto. Psykohistorian kannalta on ironista, että monoteistit ovat historiansa ajan keskittyneet tuhoamaan sellaisella raivolla muiden kansojen pyhiä paikkoja. Kaiken tuhoamisvimman taustalla kun saattaa piillä trauma oman pyhän paikan menettämisestä.

Israelilaisten tarina korostaa uhripaikan merkitystä uskonharjoitukselle. Ilman kiinnittymistä uhripaikkaan uskonnot muuttuvat helposti universalistisiksi ja lakeihin pohjaaviksi. Oma pitkäaikainen, ehkä vuosikymmeniä kestävä, hankkeeni onkin saada omistukseen oma uhripaikka, oma uhrimäki pyhättöineen. Tämän ajatuksen innoittamana kirjoitin vaatimattomasti muutamia huomioita suomalaisten ja sukukansojen uhripaikoista. Huomiot on otettu Julius Krohnin kirjasta Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus. Tarkoitus ei ole mennä tarkkoihin yksityiskohtiin vaan esitellä muutama keskeinen ajatus koskien pyhien uhripaikkojen sijaintia ja merkitystä sekä paikkaan liittyneitä tabuja.

Hakoisten linnavuori

Sukukansojen pyhät paikat ovat yleensä sijainneet mäkien laella. Marit arvostavat sitä, että uhripaikan sijainti on korkea ja kaunis. Marien uhripaikoille on yhteistä joen, puron tai lähteen sijainti. Myös virolaisten uhripaikat sijaitsivat kauniilla mäkisillä paikoilla. Suomessakin vuoret ovat olleet mieluisia uhripaikkoja. Esimerkiksi Pohjois-Hämeessä Ukonjuhlaa kerrotaan vietetyn ”Ukonvuoreksi” sanotulla harjulla. Paikka on yleensä valittu läheltä yhteisön asuinpaikkaa, mutta ei kuitenkaan liian läheltä. Saamelaiset eivät koskaan pyhittäneet paikkaa kodan välittömästä läheisyydestä, sillä jokapäiväinen melu ja lasten itku saattoi häiritä jumalaa. Udmurttien parissa noita valitsi paikan uhripyhätölle,. Hän nousi sellaisen varsan selkään, jolla kukaan ei ollut vielä ratsastanut, ja antoi sen kirmata metsään. Mihin varsa pysähtyi, siihen rakennettiin uhripaikka.

Pyhän paikan aitaaminen oli yleisesti tunnettu tapa. Udmurttien uhripaikat ovat aidattuja lehtoja, joiden keskellä on puinen katos. Alttarina on iso puupöytä, jolle uhrit asetetaan. Udmurttien mukaan aitauksen porttia ei saanut avata kuin joka kolmas vuosi pidettävää juhlaa varten, silloinkin vasta sen jälkeen kun siihen oli rukouksella ja uhrilla pyydetty lupa jumalilta. Myös Virossa pyhät lehdot aidattiin. 1600-luvulla piispankäräjillä käskettiin hakata maahan Hiidenmaan pyhät hakametsät (Hägebüsche). Permin ja Volgan kansat varustivat uhripaikat aitauksilla ja nostivat uhrilihat korkeille puisille lavoille. Näin toimittiin todennäköisesti siksi, että petoeläimet eivät olisi päässeet käsiksi lihoihin. Ruotsalaiset rauhanvälittäjät kertovat nähneenä 1600-luvulla Savon korvessa samanlaisia lavoja uhrilihoineen. Voidaan olettaa, että uhrilehdot aidattiin myös Suomessa, mutta 1800-luvulle tultaessa täkäläisistä uhrilehdoista oli jäljellä enää yksittäisiä vanhoja puita. Hantien ja mansien uhripaikat olivat muiden itäisten siperialaisten luonnonkansojen tapaan aitaamattomia. Uhritarha onkin pyhän paikan eurooppalainen kehitysmuoto, jota tavataan itämerensuomalaisten lisäksi myös liettualais-slaavilaisilta ja germaanisilta kansoilta.

Uhripaikka oli luonnonvoimien ehdottomassa vallassa. Ihmisellä ei ollut oikeutta kajota siellä jumalten asettamaan järjestykseen. Marien uhrilehdoissa puiden kaataminen on ankarasti kielletty. Virossa puita ei saanut hakata eikä oksia murtaa, edes marjoja ei pyhältä paikalta saanut poimia. Eräässä saarenmaalaisessa lehdossa oli kiellettyä paitsi puiden kaataminen myös tulen polttaminen. Maahan karisseet oksatkin jätettiin paikoilleen, vaikka polttopuusta oli seudulla pulaa. Toisaalta yrttejä oli sallittua kerätä lehdosta sairauksien parantamista varten. Krohn arvelee karjalaisia ortodoksien kalmistolehtoja vanhoiksi uhrilehdoiksi. Kalmistoissa puiden hakkaaminen oli samalla tavalla kielletty. Vienassa kasvoi erään rukoushuoneen edessä männikkö, jossa toimitettiin kansanuskon uhrimenoja pitkälle 1800-luvulle saakka. Krohn arvelee, että männikkö oli pyhän paikan jäännös: sieltä ei saanut ottaa puutikkuakaan eikä edes havunneulasta, vaan kaikki sai mädätä paikalleen. Lempäälässä tiedettiin ”Kunnianmänty”, josta ei tohdittu pienintäkään lastua hakata tai havuneulasta ottaa. Turun lähistöllä Liedossa kerrotaan erään pellon reunassa kasvaneesta lehdosta, jota kunnioitettiin niin kovin, että varkaatkaan eivät sieltä hakanneet puuta.

Käytös uhripaikalla tai sen läheisyydessä poikkesi muutenkin ihmisten arkikäyttäytymisestä. Marien uhriaitauksessa on useampia osastoja, joista osaa saattaa mennä vain noita, osa taas on muita osallistujia varten. Saamelaisten mukaan pyhä paikka vaatii hiljaisuutta ja kunnioittavaa käytöstä. Paikan ohisoutaessa ei saanut puhua eikä paikalla saanut nukkua. Siniset vaatteet ja nauhat piti riisua pois ennen siellä vierailua. Pyhään paikkaan ei koskaan menty tyhjin käsin, ilman uhria. Naisten läsnäoloa pyhällä paikalla ei yleensä katsottu hyvällä. Aiheesta on eri lähteissä hieman erilaisia mainintoja. Toisten mukaan naisten piti välttää uhripaikkaa vain tärkeimpien juhlien aikana, toisten lähteiden mukaan mitään tällaisia kieltoja ei noudatettu, mutta silti paikalliset useimmiten muistivat, että ”ennen vanhaan” naiset eivät saaneet mennä uhritarhan lähellekään. Käsitys siitä, että naisen lähestyminen saastuttaa uhripaikan, on niin yleinen, että sitä on vaikea sivuuttaa sukukansojen uskonnollisista tavoista puhuttaessa. Saamelaisilla tabu oli niin ankara, että pyhän paikan ohi soudettassa naisten piti kääntää päänsä ja peittää kasvonsa. Mieskään ei saanut mennä uhripaikalle, jos hän oli pukeutunut vaatteisiin joita nainen oli joskus pitänyt. Marien mukaan naisilta oli kielletty pääsy pyhiin paikkoihin ja miehiltä taas vaadittiin, että he eivät koskaan menneet niihin tyhjin käsin.

Udmurtit toimittavat ainoastaan suvun antamat uhrit aidatuissa pyhätöissä. Esimerkiksi vuotuiset maanviljelysjuhlat toimitettiin aitaamattomissa paikoissa, kuten vanhan uhripuun juurella. Uhritarha oli siis suvun kulttia varten. Joka kerran oli paikan asettanut, oli velvollinen toimittamaan siinä uhreja koko ikänsä. Hänen kuoltuaan tämä pyhä velvollisuus siirtyi hänen jälkeläisilleen. Samanlaisia ajatuksia pyhille paikoille omistautuneista vartijoista, pyhien paikkojen ”papistosta”, tavataan Virosta ja Suomestakin. Miihkelin pitäjässä Länsi-Virossa eräs mies oli kertonut, että hän oli kerran nähnyt isoisänsä polvistuneena suuren kiven luona pellolla. Kun hän oli kysynyt, mitä ukkovaari siinä toimitti, oli tämä lyönyt häntä korvalle ja kieltänyt kenellekään puhumasta, mutta samalla ilmoittanut, että he polveutuvat pappissuvusta, jonka oli pyhä velvollisuus palvella vanhoja jumaliaan.

Karjalaisessa Kontio-Leppälähden kylässä Immosen pellon pientareella on ikiaikainen uhrikivi. Kivelle uhrattiin kylvämään mentäessä jyviä. Lisäksi naiset kantoivat sille maitoa, lehmänkarvoja, villoja ynnä muita karjantuotteita antimeksi. Nainen nimeltä Toivasen Kirsti oli pitkään kivikultin papittarena. Hänen kauttaan uhrit siihen laskettiin ja hän kertoi uhraajille haltijan antamat vastaukset kuin oraakkeli ikään. Vahvajärven itärannalla Tikanmäessä oli ollut samanlainen uhri. Kun sen naispappi, vanha ämmä (= naispuolinen tietäjä) kuoli, halkesi kivi kahteen kappaleeseen.

—

Aiheesta lisää:

Pyhät lehdot
Pyhiä puita
Viron pyhiä puita ja hiisipaikkoja
Tietäjä-Matin kuusi
Puiden palvonta
Puiden palvonta II
Karsikko, vainajien puu
Suku ja puu.

Karsikko, vainajien puu

Julkaistu . Kirjoittaja:
5

Karsikkopuu
Karsikkopuu 1800-luvulta Pyhäkankaan karsikkometsässä

Karsikko tarkoittaa puuta, jonka runkoon on tehty vainajia koskevia merkintöjä. Yleisemmin runkoon kaiverrettiin vainajan puumerkki sekä syntymä- ja kuolinvuodet. Karsikko voi tarkoittaa kokonaista karsikkopuiden muodostamaa metsää, yksittäistä puuta tai jopa huoneen seinällä olevaa karsikkolautaa. Karsikon nimitys tulee siitä, että karsikkoa tehdessä puusta karsitaan oksia. Usein karsikko sijaitsee tien varrella, asutuksen ja kalmiston välillä. Karsikkoja tunnetaan etenkin savolaisalueilla.

Vanhassa artikkelissaan K.H. Hornborg arvelee, että pakanuuden aikaan jokaisella sukukunnalla oli oma karsikko. Karsikko oli omakuntaisten pyhä lehto, jossa uhrattiin vainajille. Vainajille annettiin osa ensiviljasta, karjan antimista, veden saaliista sekä metsän riistasta. Etenkin suvun juhlapäivinä karsikon vainajia muistettiin ruokauhreilla. Eläimiä ja kaloja ei koskaan uhrattu sellaisenaan, vaan aina ruoaksi laitettuna. Kun talossa teurastettiin eläin, vietiin siitä laitetusta ruoasta ensimmäinen kupponen karsikkoon. Ajateltiin, että vainajien oli saatava osansa ruuasta ennen kuin kukaan ihminen oli sitä maistanut. Karsikossa uhrattiin myös rahaa. Hyvin onnistuneesta kaupasta kiitettiin vainajia uhraamalla karsikossa pieni määrä rahaa. Uhri annettiin ennen kuin rahoja käytettiin mihinkään muuhun.

Uutta taloa rakennettaessa ensimmäisiä toimia oli valita karsikon paikka. Yleensä tämä tarkoitti sitä, että jokin metsikkö asumuksen läheisyydessä jätettiin kaatamatta. Metsästä muodostui karsikko ajan kuluessa seuraavasti: jokaiselle talossa kuolleelle karsittiin metsästä puu karsikoksi, jolle sitten uhrattiin. Karsikossa ei uhrattu erikseen tietyille vainajille vaan kaikille yleisesti. Hornborg arvelee, että entisaikaan jokainen talon vainaja lapsista palvelijoihin sai oman karsikon, mutta myöhemmin karsikkoja tehtiin enää merkittävimmille asukkaille; vanhuksille, isännälle ja emännälle.

Karsikkoa varten valittiin tanakka petäjä — ei koskaan lehtipuuta — jonka kuivat oksat karsittiin ja tuoreet jätettiin. Kun talossa tai suvussa kuoli arvohenkilö, jolle oli tarpeellista uhrata (ei siis esimerkiksi nuori lapsi), niin puusta hakattiin alimmainen tuore oksa ja sen juurelle uhrattiin. Karsikko karsittiin samaan tapaan ihmisten kuollessa, kunnes se oli oksaton. Silloin rungosta otettiin kuorta irti, jolloin puun kylkeen muodostui taulumainen kohta nimeltä pilkka. Pilkkaan kaiverrettiin vainajan nimi sekä synnyin- ja kuolinvuosi. Hornborgin mukaan taloon muuttaneet uudet asukkaat useimmiten uhrasivat vanhassa karsikossa. Uskottiin, että jos vanhoja vainajia ei palvella, he voivat aiheuttaa talolle monenlaista vahinkoa.

Myöhempinä aikoina karsikoita tehtiin myös laudanpätkistä ja kivistä. Vainajan puumerkki sekä syntymä- ja kuolinvuosi koverrettiin laudanpalaan tai kovertaa kiveen, joka sitten ripustettiin “kylmän huoneen” seinälle. Kaiverrukset saatettiin myös leikata irti puun rungosta laudanpalaseksi, joka naulattiin huoneen seinälle. Laudanpalasta nimitettiin karsikoksi vaikka itse puu olisi jo aikaa sitten kadonnut.

Karsikkojen merkityksestä useita teorioita. Uno Harvan mukaan karsikkopuu on saattanut kertoa jotain siitä henkilöstä, jonka kunniaksi se on pystytetty. Janne Vilkuna puolestaan arvelee, että keskeisin syy karsikon pystyttämiselle on ollut vainajan kotiinpaluun estäminen, jolloin karsikon veistämisen voi nähdä liittyvän vanhoihin sielu-uskomuksiin ja esikristillisiin tai synkretistisiin kansanuskon kategorioihin. Vainajanpalvontaa liittyvä karsikko symboloi siis elämän ja kuoleman välisen siirtymän rajaa.

Eräs karsikko oli sellainen, jonka vainajan hautaan kantaneet tekivät matkallaan tien viereen tai venematkalla johonkin niemeen. He karsivat puun, leikkasivat siihen tavanmukaiset merkit ja ottivat ryypyt vainajan muistoksi. Tällaiseen karsikkopuuhun jätetttiin yksi oksa, käsivarsi, osoittamaan, tavallisesti kirkolle päin. Karjalassa tällaista puuta nimitettiin ristikoksi ja puulajin mukaan ristipetäjäksi tai ristikoivuksi. Jokaista ohitse kuljettua vainajaa varten kaiverrettiin puuhun risti.

Tämän toiminnan uskonnollinen tarkoitus oli suojella eläviä omaisia vainajasielujen paluulta: hautausmaalta liikkeelle lähteneet sielut huomasivat ristipetäjästä, että he olivat kuolleita ja heidän oli syytä palata hautaansa. Toisinaan puhuttiin myös esivanhempien puusta. Esivanhempien puuksi kutsuttuun puuhun ripustettiin vaatteenkaistaleita ja nauhoja sekä naulattiin edellä mainittuja laudanpalasia, joissa oli kuolleen nimi ja synnyin- ja kuolinvuosi. Esivanhempien puuta mainitaan joskus karsitun mutta sen kylkeä ei milloinkaan leikattu

Karsikkoja on veistetty elävillekin. Joskus vieraaseen taloon saapuneen kunnioitukseksi hänelle tehtiin karsikko, johon merkittiin vieraan saapumisvuosi. Karsikkoon jätettiin oksa osoittamaan mistä ilmansuunnasta vieras on kotoisin. Joskus matkatoverit tekivät toisillaan karsikkoja saapuessaan oudoille seuduille. Hornborgin mukaan tällaista ensikertalaista uudella maalla kutsuttiin härkäpojaksi ja hänen oli pidettävä härkijäiset eli tarjottava ryypyt karsikon tekijöille eli matkatovereilleen.

Hornborg mainitsee myös niin sanotut muistokarsikot. Ne tehtiin tavallisten karsikoiden tapaan, mutta niiden tarkoitus oli toimia jonkin merkittävän tapahtuman kuten onnettomuuden muistomerkkinä. Tapahtumapaikalle karsittiin puu ja siihen merkittiin vuosiluku jona tapaus sattui. Muistokarsikko saattoi myös olla kivi. Vuoden 1918 traagisten tapahtumien seurauksena Suomessa tehtiin lukuisia karsikkopuita paikoille joissa vuonna 1918 ammuttiin punaisia.

Matkalleen jääneiden vainajien — “heidän jotka eivät koskaan päässeet kotiin” — kuolinpaikan merkitseminen on varsin yleismaailmallinen ilmiö. Meksikossa ja Yhdysvalloissa meksikolaiset pystyttävät kuolleille muistopyhättöjä, jotka tunnetaan nimellä descansos. Nämä risteistä, valokuvista ja kukista muodostetut “karsikot” täplittävät teiden reunoja Yhdysvaltojen eteläosiossa muistuttamassa nuorten hengenvaarallisista ajotottumuksista. Suomessakin tunnetaan tapa viedä kuolonuhreja vaatineen onnettomuuden tapahtumapaikalle kynttilöitä, kukkia ja ehkä jopa valokuvia. Minusta tuntuisikin luontevalta tehdä esimerkiksi auto-onnettomuudessa menehtyneen ystävän surmapaikalle karsikkopuu, johon voisi merkitä hänen nimensä ja elinvuotensa.

Viron pyhiä puita ja hiisipaikkoja

Julkaistu . Kirjoittaja:
3

Tässä on Viron pyhiä puita ja hiisipaikkoja koskeva teksti Puiden kansa -kirjan sivuilta.

—

Emmasten uhritammi, Hiidenmaa

Hiidenmaalainen Enda Ennist kertoi 1938, että Emmasten uhripuun onkaloon oli tapana pistää kolikoita. Torstaipäivinä uhrattiin ruokaa ja tanssittiin puun alla. Syksyisin, kun illat pimenivät, näkyi onkaloista kuolleiden sielujen hohtavaa valoa.

Ebaveren mäki, Ebavere

Henrikin kronikassa 1200-luvulta kerrotaan kauniista vuorella sijaitsevasta metsästä, jossa saarenmaalaisten jumala Tarapita oli syntynyt. Historioitsijat uskovat mäen tarkoittavan Länsi-Viron Ebaveren mäkeä. Tarinan mukaan saksalainen pappi kaatoi ristisodan aikaan ”epäjumalien patsaat”, ja kansa hämmästeli, etteivät puujumalat vuotaneetkaan verta. Viron maauskovat pitävät paikkaa pyhänä.

Hallisten hiisitammi, Halliste

Hiisitammen naapuristossa asunut J. Kuld tiesi kertoa 1957, että tammi on viimeinen puu entisestä hiidestä, pyhästä tammimetsästä, jossa sijaitsi myös uhrikivi. Saksalaiset tuhosivat paikan ja yrittivät rakentaa siihen kirkon – turhaan – sillä se mitä päivällä saatiin muurattua hajosi yön aikana palasiksi.

Kataveskin uhrikataja, Ridaküla, Oru

Vielä vuonna 1939 muistettiin, kuinka torstaipäivisin katajan juurella rukoiltiin ja uhrattiin. Nyt miehet puun ohi kulkiessaan nostavat hattuaan.

Lehmjan tammimetsä, Jüri

Lehmjan tammimetsä on entinen hiisi, ja sen puiden synnystä on monta tarinaa. Erään tarinan mukaan pyhässä metsässä riitelevät, tappelevat ja juopottelevat ihmiset muuttuivat syntiensä vuoksi puiksi. Toisen tarinan mukaan kaksi hääkulkuetta kohtasi paikalla, eikä kumpikaan niistä halunnut väistyä. Seurueiden mukana olleet noidat taikoivat vieraan kulkueen ihmiset puiksi. Näin syntyi tammimetsä.

Mäesuitsun uhrilehmus, Võnnu

Tunnettu virolainen kansatieteilijä Johan Eisen keräsi viime vuosisadan lopulla tiedon Mäesuitsun uhrilehmuksen paikalla sijainneesta hiidestä. Puun oksaan kerrotaan hirtetyn sotavankeja, ja paikalle on haudattu myös omaa korkea-arvoista väkeä. Sota-aikana puun lähelle kerrotaan piilotetun aarteita.

Sarun ristimännikkö, Saru

Sarun kylästä hautuumaalle vievän tien varrella ovat mäntyjen kyljet useiden kilometrien matkalla täynnä ristejä. Kun kylän vainajaa viedään hautausmaalle, leikkaa miespuolinen sukulainen puuhun suvun muiden ristien lähelle uuden, saattajat seisovat hiljaa ja miehet ottavat hatun päästään. Kun risti on leikattu, annetaan jokaiselle viinaryyppy ja hieman makeisia.

Sipan lehmus, Sipa

Sipan lehmuksen ympärysmitta on kymmenen metriä. Viime vuosisadan alusta on olemassa tieto, että tilan omistaja olisi halunnut kaataa keskellä peltoa kasvavan puun, sillä se vei suuren alan hyvää maata. Hän ei kuitenkaan uskaltanut sitä kaataa, koska oli varma, että sen vahingoittaminen oli kiellettyä ja että puu oli valtion suojeluksessa. Viron ensimmäinen luonnonsuojelulaki tuli kuitenkin voimaan vasta kolmekymmentä-luvulla.

Tamme-Laurin tammi, Ukkosenjumalan puu, Urvaste

Aukealla paikalla kasvava Tamme-Laurin tammi on kuvattu Eestin 10 kruunun setelissä. Puu on 700 vuotta vanha, ja sen ympärysmitta rinnankorkeudelta on kahdeksan metriä. Rungon sisältä on löydetty vanhoja kolikoita ja pari rautaista keihään kärkeä.

Arvet puun rungossa kertovat salaman iskeneen siihen useita kertoja, siksi puussa uskotaan asustavan tulen jumalan. Käsitys, että ukkosen jumalan henki on yhteydessä tammeen on tunnettu suomalaisten ja muidenkin eurooppalaisten kansojen uskomuksissa. Perkunas on latvialaisten tammessa asuvan ukkosenjumalan nimi. Luonnontieteilijät ovat havainneet, että ukkonen iskee muita puulajeja useammin tammeen.

Pyhiä puita

Julkaistu . Kirjoittaja:
Vastaa

Puiden kansa -teoksen sivuilta löytyy mittava tietopaketti Suomen ja Karjalan pyhistä puista. Nuo tiedot ansaitsevat tulla julkaistuksi tässäkin blogissa. Olen kirjoittanut aiemmin puidenpalvonnasta (klik, klik, klik). Alla olevasta listauksesta puuttuu Haarun-Matin kuusi Kurussa, jota kävin ihmettelemässä viime talvena. Puiden kansan sivuilta löytyy tietoa myös virolaisten pyhistä puista ja hiisistä, mutta julkaisen nuo tiedot erillisenä viestinä.

Alla oleva on siis suoraa lainausta.

—

PUITA

Alttaripetäjä, Uukuniemi

Uukuniemellä Pyhäjärveen pistävässä Papinniemessä Kirkkokalliolla oli aikoinaan vanha mainio uhripaikka. Siinä oli 1/2-1 kyynärän korkuisia kiviä, luultavasti hautamerkkien jäännöksiä. Kivien keskellä kasvoi suuri alttaripetäjä, vanha kuuluisa uhripuu. Paikalla vietettiin ukonjuhlia ja juotiin ukonvakkoja, jotta kevätkuivuuden aikana sataisi.

Puu kaatui 1950 luvulla. Nykyisin paikalla ovat vielä näkyvissä petäjän hiljalleen maatuvat jäännökset.

Kainulaisen suvun uhrimänty, Kesälahti

Petäjän alkuperästä kerrotaan seuraavaa: Mäellä asuvan Kainulaisen suvun nuorukainen kihlautui Kankkulanmäellä Vihtavaarassa Rääkkylän puolella asuvan tyttären kanssa. Sulhanen istutti silloin tämän petäjän ja morsian puolestaan Kankkulanmäelle koivun. Morsian kuitenkin kuoli ja sulhanen nähtiin sittemmin useasti katselemassa petäjän juurelta tuota koivua.

Petäjästä tuli Kainulaisen suvun uhripuu, ja myöhemmin tätä Kesälahden Hummovaaralla sijaitsevaa mäntyä on alettu kutsua myös nimellä Lönnrotin petäjä. Kerrotaan, että Juhana Kainulainen lauloi Elias Lönnrotille tämän männyn juurella runojaan – kaikkiaan 2233 säettä vuonna 1828.

Juhana Kainulainen, joka oli myös kova metsämies, vei karhun kaadettuaan pääluun mäntyyn ja luki samalla pitkät luvut.

Karjulanmäen uhrikoivu, Sulkava

Puun alla oli kaksi laakeaa kiveä, joille tarinan mukaan tuotiin köyhille rahaa. Puun juurella oli myös vakoja, joissa elätettiin käärmeitä sekä uhrihuone, jonka alta löytyi purettaessa isonvihan aikaisia rahoja.

Kilpelän pyhät pihlajat, Suonenvaara, Sotkamo

Kilpeläisen suvulla oli pihallaan kolme pyhää koivua sekä pihlajia. Puita palvellut Heikki-ukko kuoli viime vuosisadan lopussa 90-vuotiaana. Puita sanottiin elättipuiksi, ja niiden juurelle vietiin kekrinä marraskuun alussa eli pyhäinmiestenpäivän tienoilla viinaa ja ruokia. Samoin vietiin peltotöiden päätyttyä mikkelinpäivänä 29. syyskuuta mikkelipässin luut puitten alle. Siitä karja lykästi hyvästi ja talous menestyi.

Kitusen uhrikuusi, Virrat

Karhunkaataja Martti Kitunen (1747-1833) kaatoi ampumiensa 198 karhun veret kotipihassaan kasvavan uhrikuusen juurelle. Tuo 200-vuotias komea, mutta jo huonokuntoinen, kaksihaarainen uhrikuusi kaadettiin keväällä 2001 juhlavin menoin.

Koivumäen honka, Savulahti, Riistavesi

Puu on aloittanut kasvunsa 1600-luvulla. Kerrotaan, että sen latvasta saattoi kirkkaalla ilmalla nähdä seitsemän kirkon tornit ja että puulle on uhrattu. Puu on rauhoitettu v. 1964. Puun läpimitta on 102 cm ja pituutta sillä on 21,5 m.

Korhoskylän uhrimänty, Virrat

Männylle oli tapana viedä luonnon jumalille tarkoitetut uhraukset. Kalalta tullessaan kyläläiset laittoivat järven rannalla kasvavan puun koloon osan saaliistaan. 70-luvulla Aarne-myrskyn kaataessa kalliolta pienempiä puita vahingoittui uhrimännyn juuristo, ja puu alkoi kelottua. Nyt puu on kallistunut entisestään, mutta on vielä pystyssä.

Laukaansaaren uhrimänty, Punkaharju

Uhrimänty kasvaa Laukaansaaren kyläalueella aivan ohitustien varrella. Puulle vietiin uhriksi ruokaa. Sen kyljessä on kirveen jälkiä. Puuta alettiin kaataa, mutta työ jäi kesken, sillä kaatajilta loppui rohkeus. Männyn iäksi on mitattu 370 vuotta.

Lyydikkälän tammi, Piikkiö

Tämä Suomen suurin puu on arviolta 1000-1200 vuotta vanha. Ympärysmittaa sillä on 775 cm. Talon vanha isäntä Leo Neuvo kertoi puun olleen ennen sotia niin suuri, että sen sisälle mahtui 24 partiopoikaa.

Sodan jälkeen parkettitehdas halusi ostaa puun ja lupasi tehdä suureen taloon peltikaton korvaukseksi. Mutta puuta ei myyty.

Lähellä Lyydikkälässä sijaitsee Pyhävuori, joka tiedetään vanhaksi uhripaikaksi. Tammikin saattaa olla entinen uhripuu.

Marttilan uhripetäjä, Uskali, Kiihtelysvaara

Marttilan talon tuntumassa seisoo vanha uhripetäjä. Nykyinen isäntä tuntee tarinan, jonka mukaan puun kaataja saa tyrän, eikä ole tohtinut keloa hakata.

Ennen vanhaan on uhripuun koloon viety ruokaa, ja kun joku talosta kuoli, katkaistiin puusta oksa. Puu onkin latvusta lukuunottamatta aivan oksaton. Samalla mäellä on myös joskus sijainnut ortodoksinen kappeli ja hautausmaa.

Matinmäen uhrikuusi, Sulkava

Suuren tapionpöydän mallisen kuusen juurelle tuotiin uhriksi leipää, viljaa, maitoa ja muuta ruokaa. Puun tuuheassa ja suuressa latvuksessa ovat myös miehet tavanneet istuskella korttia pelaten. Puusta käytettiin myös nimiä taikakuusi ja Matinmäen pihapuu. Puu kaatui syksyllä 1997 ja sen ontoksi kovertunut runko on nyt Juvan puukekuksen pihalla.

Muhkan lehmus, Hirvensalmi

Muhkan pellon penkereellä Puulaveden rannalla kasvaa kuuluisa Muhkan lehmus.

Tuo julman suuri niinipuu oli Mannisen uhripuu. Lehmuksen alla uhrattiin jumalille asettamalla ruokaa risukarhin päälle puun juurelle.

Lehmus oli ennen täynnä nauloja ja puutikkuja, joilla oli kaivettu hammasta tai muuta kipeää paikkaa. Lyömällä tikut puuhun yritettiin saada tautia häviämään.

Juhannusyönä paloi puun juurella tuli kenenkään sytyttämättä.

Muurlan uhrimänty, Muurla

Puu tunnetaan nimellä Uhrimänty. Männyn juurelta lähtivät ennen hautajaissaatot. Kellotapulin korjauksen aikana kirkonkello ripustettiin puuhun, jossa sitä soitettiin.

Ollilan pyhä koivu, Vuolijoki

Kun koivu istutettiin, sille luvattiin, että se joka puun kaataa, kuolee. Jos puusta taittaa oksan, käsi tulehtuu ja turpoaa. Poppaämmät veivät koivun juurelle pajan kuonia.

Puromäen mänty, Arhippala, Liperi

Puusta tunnetaan nimityksiä uhrimänty, parapetäjä ja taikapuu. Maanviljelijä Taisto Silfsten -vainajan mukaan paikallisilla asukkailla oli vielä viimevuosisadalla tapana laittaa puun tyveen hakattuun koloon uhreja haltijoille eli paroille. Uhreina tuotiin osuus uudisjauhosta tai pisara ternimaitoa vuoden tulon turvaamiseksi. Uhrilahjat tuotiin yön pimeydessä ja samalla luettiin asiaankuuluva loitsu. Yksi tälläinen on kuulunut näin:

Tule tänne para parka,
kehräsääri, kehräpää,
keppivarsillas kävele,
kokoa pienikin pisara voiksi,
pieksä piimä sakeaksi,
tuo voita tullessasi,
ole onnellinen ollessasi.

Tapionpöytäkuusi, Hämeenkyrö

Vesajärvellä Majamaan hevoshaassa kasvava kuusi on vain puoli metriä korkea, mutta halkaisijaltaan useita metrejä.

Puu on vanha uhripaikka, jonne tuotiin ruokaa ja viinaa tarkoituksena lepyttää Tapiota, metsän kuningasta. Kuusen oksat muodostavat ikään kuin pöydän, jolle uhrit laitettiin.

Puu on nykyään rauhoitettu.

Timin mänty, Hämeenkyrö

Hämeenkyrössä Timinkylällä kasvaa jättiläismäinen vanha uhrimänty, jonka oksilla vanhat ihmiset muistivat nähneensä karhunpääkalloja ja monivärisiä nauhoja.

Pitkienkin matkojen takaa saapui hammassärkyä potevia männyn juurelle. Kaivettuaan tikulla hammastaan, niin että särkevä ien rupesi vuotamaan verta, löi hammassärkyinen tikun puun kylkeen ja pääsi siten vaivastaan. Mänty tästä vain kasvi ja voimistui, niin tikuista kuin sen mukana upotetusta hammassärystäkin.

Puun halkeamaan uhrattiin rahoja ainakin vielä 30-luvulla, ja puun luona käydään yhä vielä lukuisin joukoin.

Toiviaisen suvun pyhä kuusi, Mensuvaara, Uukuniemi

Kuusen istutti Toiviaisen suvun vanha esiäiti.

Kun Ida Toiviainen o.s. Berg tuli emännäksi taloon, neuvoivat vanhat emännät viemään juustomaidon ensipisarat pyhälle kuuselle karjan sairastellessa. Silloin karjaonni paranisi. He kertoivat myös, että koska seudulla on vanhaa asutusta, on siellä paikkoja joita täytyy luusia eli palvoa. Pyhä kuusi on yksi sellainen. Poudan talon emäntävainajakin oli tuonut aikanaan pyhälle kuuselle antimia.

Uimilan uhrimänty, Heinola

Vuonna 1871 syntynyt emäntä Eeva-Liisa Röyhy muistaa mummonsa kertoneen, että uhrimännyn luona käytiin laulamassa omin sanoin sepitettyjä kiitoslauluja, kun kotikylä oli säästynyt susien tuholta. Siihen aikaan oli vielä tavallista, että sudet kävivät iltaisin sieppaamassa lapsia aivan talon nurkan vierestä. Kun sama kertoja oli pieni tyttö oli vielä tapana sitoa tai naulata tähän uhrimäntyyn suden ja karhun luita uhrina hyvälle haltijalle.

Haltiamänty, Yliskylä, Helsinki

Yliskylän kartanon pihalla kasvanut Haltiamänty oli talon suojelijapuu ja tilalla asuneen suvun pyhäpuu. Männylle uhrattiin uutisviljaa. Kartanon tilalla on nyt ostoskekus, mutta Haltiamänty seisoo yhä paikoillaan.

KARHUNKALLOHONKIA

Karhunpääsaari, Hirvensalmi

Malvanniemen ja Väisälänsaaren välille sijoittuvalla saarella kasvoi uhripetäjä, jonka välityksellä malvanniemeläiset hoitelivat suhteita Tapioon.

Pyhä puu, Kinnula

Kinnulan Tikkakankaalla sijaitsevalle Karhupetäjälle eli Pyhälle Puulle tuotiin lähialueiden karhujen luut ja kallot. Puun juurella luettiin myös onnea tuovia loitsuja ennen metsästyksen alkua.

Savelan karhumänty, Saarijärvi

Puun latvaan on nostettu kaadettujen karhujen pääkallot.

Taipaleen karhumänty, Heinola

Männyn sanotaan olevan muinainen uhripuu.

KARSIKKOJA

Pyhäkankaan karsikko, Saarijärvi

Vanha kärrytie kulkee avaran metsikön halki. Vähän ennen pientä mäenkumparetta tien laidalla seisoo mänty, jonka kyljessä on pilkka ja siinä kaiverrettuna vinoristi ja vuosiluku 1861. Tämän puun juurelle kuoli Mikko Iivanainen ajaessaan hevosella kotiinsa ja reen kaarteessa liukastuessa.

Mäen päällä merkillisiä puita on lisää, elinvoimaisia tai kuivuneita mäntyjä, jotka kaikki ovat kuin tielle päin kääntyneitä, kyljissään vuosilukuja, ristejä ja nimikirjaimia. Palokärki työntää päänsä kelosta. Ukkonen jyrähtelee.

Paikka on Pyhäkankaan karsikko Saarijärvellä. Tie on konginkankaalaisten entinen ruumistie. Näihin vainajien karsikkopuihin merkinnät on veistetty viime vuosisadan puolivälissä kuollutta kirkkomaahan vietäessä. Samalla on levähdetty ja ryypätty muistoksi tilkka viinaa.

Lanstun-Saarten karsikko, Konnevesi

Keskellä Etelä-Konneveden suurta selkää Pohjois-Lanstun saaressa on kaikkiaan kahdeksan karsikkomäntyä. Näistä viidessä on selviä merkkejä, vuosilukuja ja nimikirjaimia. Kolmessa arpi on umpeen kuroutunut.

Etelä-Lanstun saari on 1960-luvun lopulla hakattu paljaaksi. Saaressa muistitiedon mukaan sijainneista monista karsikkomännyistä on jäljellä vain yksi kelo. Saaren arvokkaat historialliset muistomerkit ovat siis tuhoutuneet.

HIISIPAIKKOJA

Karsikkosaari, Liperinsalo, Liperi

Pieni pyöreä niemi Perttisalmen suulla. Siellä on uhrattu jumalille.

Peltolan haavisto, Putula, Heinola

Peltolan talon lähipiirissä kasvaa ikivanha haavisto, joka vanhojen ihmisten kertoman mukaan oli uhrilehto. Puut saavat rauhassa kaatua ja lahota. Uutta on kuitenkin aina kasvamassa tilalle.

Talon pihapiirissä on ollut myös uhripihlaja. Siinä asuneelle haltijalle vietiin vastapoikineen lehmän ensimmäiset maitopisarat ja rukiin uudesta sadosta ensimmäiset jyvät. Toimituksen suoritti talon vanha emäntä, Kaisa-muori (1797-1881), joka samalla maanitteli pyhää puuta loitsuillaan. Eräänä usvaisena syysaamuna Kaisa-muori onnistui näkemään haltijan. Se oli vaalea ja lensi haavikon onkaloon. Syysmyrsky kaatoi pihlajan 1943, ja sen annettiin maatua paikoilleen.

Pyhänkorva, Kokemäenjoki

Paikka on vanha jumalanpalvelus- ja uhripaikka. Tarinan mukaan joenpoukaman pieni kuusikko oli Hiiden istuttama.

Myöhäisin pyhistä kuusista kaatui 1800-luvun lopussa ja nykyinen kuusikko on nuorta.

Paikkaan liittyi uskomus, että kun puut kuolevat tulee maailmanloppu. Kokemäenjoelta tulevalta matkaajalta kysytäänkin: “Vieläkö Pyhänkorvan kuuset kasvavat?”

Puiden palvonta II

Julkaistu . Kirjoittaja:
Vastaa

Aikaisempi kirjoitus puiden palvonnasta löytyy täältä.

—

On kiehtovaa ajatella, että monet vanhat ihmiset uhrasivat uhripuille vielä 1800-luvun lopun Suomessa. Näin kertoo Mari Tuohiniemi-Hurmeen gradu “Vanhat kun kuol, niin hakkasivat sen puun siitä”. Uhripuut ja kansanuskon muutos Suomen modernisoitumisen kuvaajana 1800-luvulla.

Tuohiniemi-Hurmeen mukaan uhripuulla oli monta nimeä kuten pyhä puu, nimikkopuu, kasvattipuu, pitämyspuu, taikapuu ja aljopuu. Uhripuun puulajilla ei tuntuvat olevan paljoakaan välilä; uhripuina oli pihlajia, koivuja, leppiä, kuusia, mäntyjä, tuomia, haapoja, pajuja ja tammia. Puu saattoi olla talon pihapiirissä tai kauempana asutuksesta peltojen keskellä. Uhripuiden iällä oli kaksi vaihtoehtoa. Osa oli vanhempia kuin kukaan muistaa. Tällaisille ikiaikaisille puille oli kansanperinteen mukaan uhrattu jo useiden sukupolvien ajan. Uhraavan yhteisön ja uhripuun onni kietoutuivat tällöin yhteen. Toinen vaihtoehto oli hyvin nuori puu, joka oli jätetty kasvamaan tontille talon rakennusvaiheessa. Kyseessä oli yleensä vasta taimi, koska ajateltiin, että vanhemman puun henki ei alkaisi palvelemaan nuorempaa isäntää.

Puulle uhraaminen oli arkipäiväinen tapa. Tietojen perusteella vaikuttaa siltä, että aiemmin jokaisella talolla on ollut palveltava puu. Puun haltijaa muistettiin erityisesti juhlapyhinä. Sen juurelle vietiin juotavaa ja syötävää, toisinaan puun juurella myös istuskeltiin. Uhripuu sai ensimmäisenä osansa talon viljasta, villoista ja maidosta. Myös teuraseläinten verta on uhrattu puulle. Uno Harvan mukaan syksy oli tärkeintä uhriaikaa, johtuen ehkä sadonkorjuusta. Toisinaan puun alla syötettiin yhtä tai useampaa tarhakäärmettä, joita kutsuttiin aljokäärmeiksi.

Yleisesti ajateltiin, että uhripuun palveleminen toi talolle vaurautta ja onnea. Puuta kunnioitettiin suuresti. Jo oksien ottaminen oli useimmiten pahasta. Kaatamiselle oli kaikkein pelottavimmat seuraukset; usein mielisairaus tai kuolema.

Uhripuiden ja muiden ikiaikaisten tapojen suosioon kansan keskuudessa vaikutti se, että kuolemanjälkeistä elämää korostava kristinusko ei tarjonnut ihmisille keinoja tämän maailman ilmiöiden, luonnon, vainajien ja henkien kanssa toimimiseen. Kansanusko ei ollut kristinuskon turmelemaa pakanuutta tai pakanuuden korruptoimaa kristinuskoa vaan siihen oli sovellettu toimivasti käyttökelpoisimmat elementit kummastakin maailmasta: kristillinen ikuisen elämän tavoittelu ja tämän maailman haasteisiin vastaava pakanallinen luonnonvoimien ja elämänonnen hallinta. Ihmiset eivät välttämättä nähneet ristiriitaa kristillisen ja pakanallisen välillä. Kirkossa käyvä kristitty saattoi uhrata pyhälle puulle. Eräs karjalainen vanha isäntä totesi, että hänen kuoltuaan hänen vanha raamattunsa tulee haudata uhripuun juurelle.

Miksi ikiaikainen uhripuuperinne sitten kuoli 1800-luvulla?

Syyt liittyvät yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Isojaon seurauksena vanha ryhmäkyläasutus hävisi, mikä osaltaan edesauttoi vanhojen yhteisöllisten tapojen häviämistä. 1860-luvun suuret katovuodet koettelivat kansaa. Vaikeudet tulkittiin toisinaan jumalalliseksi rangaistukseksi, joka vaati ei-kristillisistä tavoista luopumista. Samaan aikaan kristilliset herätysliikkeet menestyivät kansan keskuudessa, syrjäyttäen vanhan pakanallisia aineksia sisältäneen kansanuskon karismaattisella kristillisyydellä. Maallisella rintamalla koulut ja sanomalehdet modernisoivat maaseutua, tuhoten tieltään vanhan kansan”taikauskoa”. Alkoi muuttoliike maalta kaupunkeihin. Siinä sivussa uusi sukupolvi hylkäsi esivanhempiensa uhripuut – tai jopa hakkasi ne alas. Eräässä pitäjässä pappi lahjoi rippikoululaiset kaatamaan seudun jäljelle jääneet uhripuut.

Maailma on muuttunut noista ajoista avarakatseisempaan suuntaan. Ihmisen perustarpeet eivät ole sen sijaan muuttuneet. Uhripuu yhdisti ihmisen ihmistä itseään suurempiin voimiin ja henkiseen perintöön. Uhripuuta muistamalla haettiin yhteisöllistä eheyttä, elämänhallintaa, onnea ja turvaa elämään. Nyt ihmisillä onkin onneksi mahdollisuus korjata tämä reilun vuosisadan harha-askel ja palata vanhan kansan tapaan uhripuun juurelle..

Pyhät lehdot

Julkaistu . Kirjoittaja:
2

Muinaisessa Suomessa ja Virossa pyhiä paikkoja on kutsuttu hiisiksi. Yleisesti vallitsevan teorian mukaan hiisi olisi ollut ensijaisesti paikannimi ja vasta myöhemmin siitä on tullut kristinuskon vaikutuksesta henkiolentojen nimitys. Suomessa hiisi on paikkana yhdistetty erityisesti kuolemaan ja kalmistoihin sekä pyhiin lehtoihin. Hiisi-nimisiä paikkoja löytyy muun muassa Heinävedeltä, Suvasvedeltä ja Riistavedeltä.

Hiisien ja rautakautisten kalmistojen yhteydestä on kirjoitettu jonkin verran tutkimusta. En ole varma mikä vallitseva tiedemaailman mielipide rautakautisten kalmistojen ja hiisien yhteydestä on. Nähtävästi rautakautiset polttohautausmaat sijaitsevat kuitenkin usein pienten moreenimäkien laella Ruotsin pyhien lehtojen tapaan. On mahdollista, että kalmistoissa on ollut riittitoimintaa ympäri vuoden. Kalmisto on ehkä ollut yhteisön keskuspaikka, jossa vuosittaiset rituaalit suoritettiin ja jonne vainajat haudattiin.

Viron hiis viittaa yleisemmin pyhään paikkaan: lehtoon, mäkeen, kiviin, puihin, lähteisiin. Pyhillä paikoilla on rukoiltu, uhrattu ja parannettu. Hiisi oli erotettu ihmisen maailmasta, se oli pyhää aluetta. Siellä ei kaadettu puita, laidunnettu karjaa tai kuokittu maata. Ihmisen vaikutus pyhään paikkaan pyrittiin pitämään minimissään. Pyhän paikan häiritseminen turmeli tekijän tai hänen jälkeläisten onnen. Hiiteen kokoonnuttiin vain uskonnollisista syistä, esimerkiksi juhlapyhinä. Paikalle jätettiin uhrina ruokaa, kolikoita ja koruja. Pyhiin puihin sidottiin nauhoja.

Pyhät lehdot ovat olleet melko yleisiä koko Itämeren alueella. Esimerkiksi Liettuan sanojen alka, ‘pyhä lehto’ ja auka, ‘uhri’, välillä lienee yhteys. Kuurinmaalta on taltioitu 1400-luvulta lähtien kirjallisia ja kansanperinteellisiä tietoja kolmesta pyhästä lehdosta ja kuurinmaalaisten kuninkaiden niissä johtamista pakanallisista menoista. Matkailija nimeltä Reinhold Lubenau on kuvaillut vuonna 1586 lehdossa harjoitettuja riittejä. Lehdossa näyteltiin tuolloin rituaalinen metsästys. Lubenaun mukaan kuninkaat eivät astuneet lehtoon muulloin kuin riittien yhteydessä. Lisäksi lehdon puista ei saanut koskaan katkaista oksaakaan. Rituaalisen metsästyksen jälkeen lehdossa syötiin yhteinen ateria vainajahenkien kanssa.

Toinen Kuurinmaalla matkaillut henkilö on kirjannut ylös tiedon oksien katkaisemiseen liittyvästä kiellosta ja vainajasielujen kanssa nautitusta uhriateriasta 1700-luvulla. Kansanperinne ei lopu tuohonkaan. Kerättäessä 2000-luvulla kansanperinnettä eräästä kuurilaisesta kylästä huomattiin, että uhrilehtoihin liittyviä tabuja oli säilynyt kansan keskuudessa!

(Lähde).

Lehto

Itse kaipaan pyhää lehtoa. Onhan minulla tietysti pyhät paikkani, mutta täydellisessä maailmassa voisin asua lähellä yhteisöllistä pyhää paikkaa. Pakanuus juureutuu abstraktioiden sijaan maahan ja paikkaan, joten pienellä moreenimäellä kasvava pyhä lehto olisi sielullisen maailman keskipiste, kaiken arvokkaan tyyssija. Sinne sukupolvet voisivat kokoontua vuodesta toiseen juhlistamaan vuodenkiertoa, rukoilemaan ja etsimään väkeä sieluunsa. Mäen laella viheriöivä hiisi olisi myös ihmisten viimeiden leposija, jonne heidän jälkeläisensä saapuisivat heitä muistamaan.

Tietäjä-Matin kuusi

Julkaistu . Kirjoittaja:
17

Olen kuullut jo pitkään tarinoita Matti-nimisen tietäjän vanhasta kuusesta, joka kasvaa jossain Pirkanmaan peräkylillä. Hiitolalaisten viime keväisen Seitsemisen kansallispuistoon suuntautuneen pakanapatikan aikana lähdimme katsomaan puuta, mutta lumi ja epätietoisuus tarkasti sijainnista pakottivat lopulta etsijät palaamaan reissulta tyhjin käsin. Pettymys oli karvas, mutta ei lannistava. Muutama päivä sitten lähdimme osittain samalla miehityksellä etsimään jälleen tietäjän pyhää puuta. Mukana oli tällä kertaa paikat tunteva alkuasukasopas.

Retkikuntamme pääsi perille, mutta se edellytti raskasta vaellusta umpihangessa. Oikea suunta oli onneksi helppo löytää – muuta metsää selvästi korkeampana Matin kuusi näkyi jo vaelluksen alussa kaukana horisontissa. Haarun suvun entisen pihapiirin rauniot löytyivät kiviseltä mäeltä keskeltä Kurun korpea. Seudun entisen mahtisuvun pihapiiristä on jäljellä enää kasaan romahtanut riihi sekä asuinrakennusten ja saunan raunioita. Luonto on hyvää vauhtia peittämässä vanhoja elonmerkkejä. Valtava pihapiiri ja lähialueiden entiset pellot kasvavat nyt harvaa koivikkoa. Lumen ja maan keskeltä pilkistää ikivanha saunan kiuas. Pihapiirin reunalla kasvaa jyhkeä kuusi, joka haarautuu parin metrin korkeudella useaan osaan, synnyttäen paikan nimen mukaisesti haarun. Kahden raavaan miehet kädet yltävät juuri ja juuri muhkean puun rungon ympäri.

Haarun suvun uudisraivaajat asettuivat ensimmäisten joukossa asumaan Kurun erämaihin 1600-luvulla. Haaru on nykyisinkin todella syrjäinen paikka, joten 1600-1700-luvuilla Haarun suku on elänyt lähes eristyksissä muusta maailmasta. Ei siis ihme, että vanha tieto säilyi suvussa. Samalla erämaan siimeksessä eläminen herkisti ihmiset luonnon väkien ymmärtämiseen. 1800-luvulla vaikuttanut Haarun Matti oli parantaja ja selvännäkijä, noidaksikin sanottu. Monen apua hakeneen kyläläisen tauti jäi mäelle. Kerrotaan, että Matti loihti taudit puutikkuihin, joita hän kätki kuusen kuoren väliin yhdessä rohtojensa kanssa. Ennen kuolemaansa Matti manasi, että joka hänen kuusensa kaataa, se saa päällensä kaikki siihen kätketyt taudit. Eipä ole kukaan uskaltanut kuuseen kajota.

Kaikki loppuu aikanaan. Haarun suvun elämänlanka katkesi aikoinaan, pihapiiri autioitui 1950-luvulla. Vain Matin kuusi jäi seisomaan ylväänä pihaan. Vuosisatojen saatossa valtava monilatvainen kuusi on seisonut hievahtamatta paikoillaan mäen päällä, sitä eivät ole suistaneet maahan yli pyyhkäisseet myrskyt eivätkä taivaalta iskeneet salamat. Nyt kuusi on kuitenkin kohdannut voittajansa: aika on tuhoamaisillaan puuvanhuksen. Sieni syö ahnaasti näivettyneen ja kuolevan puun runkoa. Aivan kuin Matin kuuseen piilottamat taudit olisivat viimein puhjenneet kukkaan. Haarun suvun tavoin myös suvun kuusi tuntuu menettäneen elinvoimansa, mutta ei vielä majesteettisuuttaan.

Kuvat: Ruska & J. Latoniemi.

Puiden palvonta

Julkaistu . Kirjoittaja:
Vastaa

Sitten hiukan puihin liittyvistä kansanuskon tavoista ja uskomuksista. Lähteenäni on Kaarle Krohnin Suomen suvun uskonnot I: Suomalaisten runojen uskonto, jonka Salakirjat-kustantamo muiden kirjojen lisäksi ystävällisesti lahjoitti Taivaannaulalle.

***

Krohnin mukaan puiden palvominen liittyy usein vainajanpalvontaan. Yksi esimerkki tästä ovat niin sanotut karsikot joita tunnetaan etenkin savolaisalueilta. Karsikko on vainajille omistettu karsittu puu. Usein tietyn talon tai suvun vainajilla oli yhteinen karsikko. Karsikkoa varten valittiin tanakka petäjä, jonka kuivat oksat karsittiin ja tuoreet jätettiin. Kun talossa tai suvussa kuoli arvohenkilö, jolle oli tarpeellista uhrata (ei siis esimerkiksi nuori lapsi), niin puusta hakattiin alimmainen tuore oksa ja sen juurelle uhrattiin. Karsikko karsittiin samaan tapaan ihmisten kuollessa, kunnes se oli oksaton. Silloin rungosta otettiin kuori irti ja puuhun kaiverrettiin vainajan nimi sekä synnyin- ja kuolinvuosi. Lopulta kaiverrukset leikattiin irti laudanpalaseen, joka naulattiin jonkun kylmän huoneen seinälle. Laudanpalasta nimitettiin karsikoksi vaikka itse puu olisi jo aikaa sitten kadonnut.

Karsikkopuu tehtiin toisinaan vainajaa hautaan saatettaessa hautausmaalle vievän tien vieressä kasvavaan puuhun. Karjalassa tällaista puuta nimitettiin ristikoksi ja puulajin mukaan ristipetäjäksi tai ristikoivuksi. Jokaista ohitse kuljettua vainajaa varten kaiverrettiin puuhun risti. Tämän toiminnan uskonnollinen tarkoitus oli suojella eläviä omaisia vainajasielujen paluulta: hautausmaalta liikkeelle lähteneet sielut huomasivat ristipetäjästä, että he olivat kuolleita ja heidän oli syytä palata hautaansa. Toisinaan puhuttiin myös esivanhempien puusta. Esivanhempien puuksi kutsuttuun puuhun ripustettiin vaatteenkaistaleita ja nauhoja sekä naulattiin edellä mainittuja laudanpalasia, joissa oli kuolleen nimi ja synnyin- ja kuolinvuosi. Esivanhempien puuta mainitaan joskus karsitun mutta sen kylkeä ei milloinkaan leikattu

Pitämyspuun Krohn liittää maanhaltijauskomuksiin. Puun ruotsalainen vastine on ruotsalainen vastien vårdträd, ‘hoitopuu’ ja tomteträd ‘asunnon eli tontin puu’ sekä norjalainen vaettetrae, ‘haltijanpuu’. Kun taloa ruvettiin rakentamaan, jätettiin puunvesa tontille kasvatiksi. Vesan tuli olla nuorempi kuin talonrakentaja, koska vanhempi ei suostunut palvelemaan nuorempaansa. Pitämyspuun luvattiin saavan kasvaa rauhassa ja siitä ei taitettu oksaakaan. Lisäksi puulle sitouduttiin antamaan juhlapyhinä ruokauhrina samoja ruokia kuin mitä talonväki söi. Pitämyspuulle annettiin myös viinauhreja. Kiitoksena tästä puunhaltija varjeli taloa, karjaa ja satoa. Isäntä saattoi kuitenkin hakata uhripuunsa maahan, jos sen varjelus ei ollut hänen mielestään toimivaa.

Metsän puihin liittyi myös taikoja. Jyrinpäivänä tehtiin karjataikoja ja vietiin maitopyttyjä uhriksi metsiköihin pyhien puitten alle. Jokaisella itseään kunnioittavalla kalamiehellä ja metsämiehellä oli myös oma uhripuunsa, jonka juuren alle haudattiin ensimmäisen kalan tai linnun luut kokonaisina. Tämäkin puu oli pyhä ja sen kaataminen toi epäonnea. Jos metsässä oli kolme puuta linjassa ja yhtä etäällä toisistaan, niin se oli varma merkki haltijan läsnäolosta. Metsänvanhimmaksi kutsuttiin metsän vanhinta puuta. Virossa tiedettiin, että eri puulajeilla oli omat haltijansa. Koivumetsän haltija ei milloinkaan mennyt leppä- tai tammimetsään.

Kataja

Katajalla tiedettiin olevan erityisen vahva ja kaunis haltija, jota myös Katajattareksi kutsuttiin. Muita naiselliselta kalskahtavia puunhaltijoiden nimiä ovat Hongatar, Pihlajatar ja Tuometar. Karhun ajateltiin syntyneen ja kasvaneen hongikossa Hongattaren — Tapion tyttären hoivissa. Hongikon juurakkoon mesikämmen myös kaivoi talvipesänsä. Karhuun yhdistetään runoissa myös Tuometar ja Katajatar. Pihlaja oli pyhä ja sillä on taioissa huomattava merkitys. Erityisen väkeviä olivat pihlajanmarjat, ja marjatertuilla voitiin muun muassa parantaa maagisesti pilattu pelto sekä lisätä miehen naimaonnea. Krohn kertoo pihlajan yhteydestä ukkoseen ja arvelee, että käsitys pihlajasta ukkosenjumalalle pyhitettynä puuna on tullut Suomeen skandinaavisen kansanuskon Thorin kautta.

Pihlajan ja ukkosenjumalan läheisessä suhteessa on yhtymäkohtia yleiseurooppalaiseen ukkosenjumalan ja tammen väliseen myytilliseen suhteeseen. Thorin toisintonimi Fjorgynn ja liettualainen Perkunas ovat samaa vartaloa kuin latinan quercus, ‘tammi’. Krohnin mukaan tammea lienee alunperin pidetty pyhänä sen terhojen vuoksi, joita koottiin ja säilytettiin ihmisten syötäväksi. Samasta syystä lienee aikoinaan palvottu pihlajaa, koska siinäkin marjat olivat kaikista pyhimmät. Myös tuomen ja katajan pyhyys tuntuu liittyvän niiden marjoihin, jotka mainitaan usein taioissa. Ritvalan Helkavirsien loppusäkeet kertovat tästä:

Siihen kasvoi tuomu kaunis,
tuomuhun hyvä hedelmä;
karkasi kataja kaunis,
katajahan kaunis marja.

Joka siitä oksan otti,
se otti ikuisen onnen,
joka siitä lehvän leikkas,
se leikkas ikäisen lemmen.