Muutama sana hautausmaan haltijasta. Tämä on jatkoa aiempaan Kalma-viestiini. Lähteenä on taas Kaarle Krohnin Suomalaisten runojen uskonto.

—

Kirkonväki, hautausmaan haltija ja sotatantereen väki

Ennen vanhaan oli tapana ajatella, että vainaja asui omassa haudassaan kalmistossa. Hautausmaa muodosti siis maanalaisen yhdyskunnan, jolla oli oma väkensä: hautausmaanväki eli kristillisemmin kirkkomaanväki tai kirkonväki. Kirkonväkeä nimitetään runoissa myös vanhaksi väeäksi.

Siell’ on vanhoa väkeä,
iän kaiken istunutta,
maan alla maannutta,
hongassa homehtunutta,
joka on kauan maassa maannut,
kauan liekona levännyt.

Joskus koko hautausmaan väki saattoi lähteä liikkeelle. Jos joulunpyhinä ulos tehtiin valkea, saattoi kirkonväki tulla siihen lämmittelemään. Hurjapäinen tietäjä saattoi nostattaa kirkonväen menemällä hautausmaalle ja asettumalla ruumisarkussa hautaan makaamaan. Kerrotaan, että kirkonväen noustessa hanki natisi ja tuli täyteen “tiaisen jälkiä”. Tietäjä saattoi myös ostaa kirkonväen palvelukseensa. Tämä tapahtui nostamalla vanhalla rahalla haudasta ruumiista lahonnutta multaa lausuen:

Äyrin nuoret nostetahan,
vanhat vahvoilla sanoilla.

Sitten tietäjä pani mullat riepuun, jonka hän pisti vasempaan kainaloonsa; ja rahan heitti hautaan. Toimenpide ei kuitenkaan ollut aivan näin yksinkertainen. Kirkonväki oli nimittäin otettava sellaisesta haudasta, mihin oli pantu oikeaan tautiin kuolleen syntisen ruumis. Autuaana kuolleen haudalta väki ei lähtenyt mukaan. Noitumalla surmatun haudalta otettu väki oli taas vain haitaksi. Mutta maatuneen velhon haudalta sen sijaan saattoi hopearahalla lunastaa lukemattoman joukon väkiä, jotka olivat auliita palvelijoita. Tämä väki on siis sama kuin kalmanväki.

Uskottiin yleisesti, että ensimmäisenä hautausmaalle haudatusta tulee kirkkomaan eli kirkon haltija. Kirkolle mennessä piti tietää tämän haltijan nimi. Joskus kirkonhaltija kuviteltiin kirkon korkuiseksi. Haltijaa puhuteltiin kirkon ukkona, akkana tai tyttönä. Suomen ja Venäjän Karjalan rajaseuduilla hautausmaan haltijaa kutsuttiin kalman ukoksi, akaksi tai kuninkaaksi.

Kalman ukko, kalman akka,
kalman entinen eläjä!

Erikseen tavallisesta hautausmaan väestä ja haltijasta mainitaan sotatantereen väki ja haltija. Kirkonväki pelkäsi sotatantereen väkeä, jota käytettiinkin karkottamaan epätoivottua kirkonväkeä. Kirkonväen tapaan sotatantereenkin haltijana pidettiin ensimmäistä taistelukentälle kuollutta. Vielä vuonna 1912 eli vahvasti kansankäsitys, että ensimmäisenä paikkaan kuollut pääsi tuon paikan haltijaksi. Esimerkiksi Satakunnan Eräjärvessä nähdyt haltijat olivat naisia, joten ensimmäisenä järveen hukkuneen arveltiin olleen nainen.

Kuulostaako sekavalta? Kerrataanpa hieman. Kirkonväki on nähtävästi sama kuin hautausmaanväki eli sama kuin kalmanväki. Kirkonväestä puhuminen tuntuu olevan tapa tarkoittaa kaikkia hautausmaalla olevia voimia (vainajia, kalman voimaa, haltijaa), jotka ovat seurausta vainajien läsnäolosta siellä. Samaan tapaan kuin puhutaan metsän väestä tai veden väestä. Kalma voi taas olla missä tahansa yhteenkin kuolleeseen ihmiseen tai eläimeen liittyvässä asiassa. Tien poskessa makaavassa eläimen raadossa on kalma, mutta ei kirkonväkeä. Hautausmaalla elää suuri määrä vainajia pitkältä ajalta, joten siellä asuu kokonainen kalman väki. Samoin kuin sotatantereella on vainajia niin paljon, että sinne on syntynyt oma väkensä.

Syntyisistä, eli suvun vainajien palvotuista sieluista, kirkonväki (ja sotatantereen väki) eroaa siinä, että kirkonväki edustaa tuntemattomia ja vieraita kuolleita, ei niitä tunnettuja ja kunnioitettuja omia esivanhempia. Ehkä kristillisellä ajalla rajanveto on myös tehty syntisten ja autuaiden vainajien välillä. Kuten edellisessä viestissä sanoin, kirkonväen sai mukaansa kulkemaan vain syntisen haudalta. Pyhimykset- autuaallisen kristityn esikuvat – on toisinaan samaistettu syntyisiin.

Missä Tuonela sijaitsee?

Jo M.A. Castrén huomautti, että suomalaisissa runoissa on kaksinainen käsitys vainajien olinpaikasta. Ensimmäinen käsitys: vainajat elävät varjoelämää haudoissaan. Toinen käsitys: vainajat kokoontuvat maanalaiseen paikkaan nimeltä Tuonela tai Manala. Mutta kuten Krohn osoittaa, käsitykset eivät ole keskenään ristiriidassa.

Kuoleman jumaluus Tuoni ei ole alun perin tarkoittaa personoitua kuolemaa vaan kuollutta. Siitä sana on muuttanut kuolemaksi (vrt. ruotsin en död, ‘kuollut’, döden ‘kuolema’) ja lopulta maanalaisen valtakunnan hallitsijaksi. Krohnin mukaan Tuonen käsittäminen “pahaa tekevän” Tuonelan väen hallitsijaksi ja siten pahan käsitteeseen yhdistäminen ei ole pakanuudenaikaista. Hänen mukaansa “Tuonela” ei ole alun perin ollut vastakohtainen ajatuksella, että vainajat elävät haudoissaan. “Tuonelan tupa” tuntuu tarkoittavan monissa runoissa nimenomaan hautaa. Esimerkkinä eteläpohjanmaalainen loitsu, joka luettiin kirkkomaalla:

Tulkoon yhdeksän sukukuntaa,
tulkoot Tuonelan tuvista,
Manalan majapaikoista,
tämän kirkon kalmistosta!

Yksittäisen haudan sijaan Tuonelan tupa on voinut tarkoittaa myös hautojen kokonaisuutta. Itä-Suomessa on puhuttu Tuonelan tuvasta, joka “sivulta satoa syltä, päätyviltä puolentoista”. Tuo tupa on “naisten hapsilla katettu, miesten luilla malkoeltu”. Tällöin on ajateltu koko hautausmaata yhtenä isona Tuonelan tupana.

Manala tulee sanoista “maan ala”. Manalan alkuperäisempi muoto on “maanala”. Mana ei siis ole nimi eikä Manalaa ole paikannimenä johdettu siitä (Mana+la). Tuonelan tuvan tapaan myös “Manalan majaa” käytetään sekä yksityisen haudan että vainajan yleisen olinpaikan osoitteena. Manala ja Tuonela ovat siis olleet paikkana melko neutraaleja. Myöhemmin ne kuitenkin sekoittuivat kristillisiin pahan paikan käsitteisiin. Keskiajan runoissa Tuonela vastasi katolisen kirkon kiirastulta jossa loitsija kuvaili esivanhempiensa elävän.

Ukkoni tulinen turkki,
ämmöni palava paita
Tuonelasta tuotakohon,
päälleni puettakohon!

Vainajat siis elävät haudoissaan. Tuonela ja Manala ovat ehkä myöhempinä aikoina irtautuneet abstraktimmiksi asioiksi tai saaneet kristillisemmän merkityksen, mutta alkujaan ne ovat tarkoittaneet yksittäistä hautaa tai kuolleiden yhteisön “tupaa” kalmiston mullan alla. Tästä syystä maanalaisten muistojuhlat hautausmailla, vainajan oikeanlainen saattaminen hautaan ja muut tavat ovat olleet keskeisessä asemassa muinaissuomalaisille. Ortodoksisessa Karjalassa näitä kalmistotapoja on säilynyt näihin päiviin saakka.

Ihminen on Manalassa, jos hänen jäännöksensä oli haudattu oikein rituaalein sukuvainajalaan. Tämän jälkeen voi hyvin ymmärtää miksi monet alkuperäiskansat, myös saamelaiset, ponnistelevat uutterasti sen eteen, että he saisivat esi-isiensä luut takaisin kaikenmaailman yliopistokokoelmista. Kyse ei ole vain “parista hassusta pölyttyneestä luusta”, kuten länsimaisesti ajatellaan. Näiden esi-isien sielut saavat rauhan vasta kun heidät voidaan haudata omaan maahan omiensa viereen.

Minusta muinainen käsitys vainajala-manalasta kuoleman jälkeisenä tilana on nerokkaan yksinkertainen, looginen ja täydellinen vastakohta monien ihmisten naivistisille ajatuksille koskien kuolemanjälkeistä, taivaita ja helvettejä. “Kuoleman jälkeen istun Thorin oikealla polvella ja siemailen simaa!!!1″ Jos minulta tiedusteltaisiin minne menen kuoleman jälkeen, niin voisin piruillen ja monimerkityksellisesti vastata: “Hautaan”. Sitten voisin lisätä, että pidän tärkeänä sitä, että pääsen hyvään seuraan hautausmaalla ja että jälkeläiset ja ystävät vaalivat muistoani ainakin jollain tavalla ja käyvät paikalla muistamassa ja kunnioittamassa.

Jos skandinaavien muinaisuskoon vähän verrataan, niin Bil Linzie on argumentoinut vakuuttavasti tutkielmassaan Investigating the Afterlife Concepts of the Norse Heathen, että muinaisille pohjolan asukeille ajatus ruumiin ja sielun erottamisesta oli täysin käsittämätön. Yleinen ajatus oli, että kuolemanjälkeinen paikka oli fyysisesti, mutta myös sielullisesti, suvun tai kylän kalmistossa eli vainajalassa. Valhallat ja vastaavat kuolemanjälkeiset maailmat ovat myöhempää kehitystä, joihin on sekoittunut vaikutteita kristittyjen taivaasta, joka sekin on luultavasti kehitetty juutalaisten varhaisista kalmistokäsityksistä (kuten helvettikin). Vanhoissa kristillisissä uskomuksissahan kuolleet odottivat haudoissaan tuomiopäivää ja sitä, että Jahve nostaisi heidät ylös taivaisiin.

Koska muinaisille ihmisille ruumis ja sielu olivat erottamattomat ja vainajat “elivät” haudoissaan vainajalassa, niin heidän mukaansa annettiin tarve-esineitä sekä muuta mistä he pitivät tai mitä he tarvitsivat eläessäänkin. Savossa on Krohnin mukaan ajateltu, että jos vainaja ei säänyt ainakin osaa omaisuudestaan Manalle mukaan, niin hän saattoi tulla vaatimaan sitä myöhemmin.

Suvulle ja yhteisölle kalmisto oli paikka, jossa vainajat olivat konkreettisesti läsnä ja sieltä voitiin hakea neuvoja, viisautta ja onnea elämään. Kuten muinaisuskossa yleensä, myös kuolemaan liittyvässä ajattelussa näkyi nimenomaan tämän maailman, yhteisön ja suvun tärkeys; ei yksilöiden spekulointi hypoteettisilla kuolemanjälkeisillä maailmoilla, tuomioilla tai pelastuksilla.