Avainsana-arkisto: Toimituksia

Keskikevään pyhä

Julkaistu . Kirjoittaja:
Vastaa

Valakia

Pääsiäinen on kristillisistä juhlista vanhin ja merkittävin. Vuosittaista ylösnousemusjuhlaa on vietetty jo 100-luvulla. Juhlan ajankohta virallistettiin Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325. Tuolloin tehtiin päätös, että pääsiäispäivää vietetään, ikivanhan itämaisen kalenterin pohjalta, kevätpäiväntasauksen jälkeisen täydenkuun jälkeen. Päätöksen nojalla pääsiäispäivä on aikaisintaan 22. maaliskuuta ja viimeistään 25. huhtikuuta.

Pääsiäistä on vietetty Suomessakin vuosisatojen ajan. Suomenuskon, suomalaisen syntyperäisen henkisen perinteen, kannalta on olennaista erottaa pääsiäisperinteistä sellaiset vanhan kansan tavat, jotka ovat olleet itsenäisiä kirkon opetuksista. Nämä ovat niitä tapoja ja uskomuksia, jotka ovat saaneet merkityksensä suomalaisesta luonnosta, muinaisesta elämänmuodosta, itämerensuomalaisesta mytologiasta ja vanhoista esikristillisistä kevään pyhistä. Tämä on ollut se todellisuus, joka on usein ollut vanhan kansan maailmankuvaa ja uskonnollista kokemusta lähempänä kuin kristinuskon teologia.

Keskikevät on ollut lopullisen vanhasta talvesta puhdistautumisen ja luonnon elinvoiman itämisen aikaa. Tällöin on varmistettu tulevan kesän onnea, elinvoimaa ja terveyttä. Palmusunnuntaina eli virposunnuntaina (tai joillain alueilla virpolauantaina) on virvottu perheenjäsenille ja läheisille hyvää onnea oksien ja loitsujen kera. Tapa on kuulunut jo varhaiskristilliseen aikaan, mistä todistaa virpoa-sanan palautuminen muinaisvenäjään. Länsi-Suomessa lapset ovat koonneet »palmuja» eli »pajunkissoja». Savossa on taiteltu lehdettömiä raudaskoivun oksia ja pantu vesiasiaan. Näistä oksista on ennustettu kevään saapumisen nopeutta.

Varhaiskeväisellä oksien rituaalikäytöllä on syvät historialliset juurensa niin kristillisessä kuin luonnonuskoisessakin perinteessä. Tunnetuimman tarinan mukaan kevätoksat liittyvät kristillisen palmusunnuntain tapoihin. Viidenneltä vuosisadalta alkaen ovat Jerusalemin kristityt muistelleet Jeesuksen viimeistä saapumista kaupunkiin vaeltamalla palmusunnuntaina palmun ja öljypuun oksien kera Öljymäeltä Pyhän haudan kirkkoon. Sieltä tapa on levinnyt muihin kristillisiin maihin. Maissa, joissa palmuja ei kasva, on käytetty muunlaisia oksia.

Pajunkissaoksien käyttäminen rituaalimenoihin palautuu myös varmasti aikoihin, jolloin ihminen oli sidoksissa luonnonuskoon ja piti tarpeellisena pysyä samassa rytmissä luonnon rytmien kanssa. Kristinusko toi vain esiin vanhan tavan ja antoi sille uuden merkityksen. Itä-Suomessa ja joillakin alueilla Virossa pajunoksia on usein käytetty virpomiseen palmusunnuntain aamuna. Etelä-Virossa päivän nimi oli urbepäev, urpu- tai norkkopäivä. Nukkuvia perheenjäseniä ja naapureita heräteltiin lyömällä heitä pajunoksilla. Joskus virpojana oli talon isäntä tai muu kunnioitettu henkilö. Tunnetaan varsin pitkiäkin virpomisrunoja, joilla varmistettiin virvottavalle onnea tulevalle vuodelle. Virpoja sai viikon päästä palkkioksi pikkuleivän tai kananmunan. Joskus virvottiin myös eläimiä karjasuojissa ja vietiin pajunoksia pellolle.

Virvon varvon vitsasella,
kosken kevätpajusella,
terveyttä toivottelen,
siunausta siivittelen,
onnea oksalla tällä.

Mytologisesti oksa on ollut todiste kosmoksen uudelleenluomisesta, se on ollut merkki siitä, että talven demoniset voimat on voitettu ja kevät on palaamassa takaisin. Vastaavia riittejä tunnetaan maailmalta. Niissä joukko lapsia tai nuoria kulkee näyttämässä kevään ihmettä: ensimmäistä vihantaa oksaa. Suomessakin se, ketä kosketettiin pajunoksilla, sai osansa siitä samasta uudistavasta ja nuorentavasta elinvoimasta, joka huokui pajunkissoja täynnä olevista oksista. Koko yhteisön uskonnollinen riitti on sittemmin jäänyt elämään osana lasten leikkejä ja loruja.

Muutaman päivän perästä vietettiin puhdistavaa kiirastorstaita. Kiirastorstaina karkotettiin pihamailta talven pahansuopia voimia edustanut »kiira». Pihamaan puhdistuksessa käytettiin tulta, katajaa, tervaa ja kiliseviä lehmänkelloja, joiden avulla »pahat henget pakenivat seudulta». Hankasalmella kerrotaan, että isäntä raahasi perässään palavaa tervatuokkosta pihan ympäri kahdesti myötä- ja kerran vastapäivään. Toinen mies kulki perässä ja löi leppäisellä vitsalla tuohista koko ajan huudellen »Kits kiira metsään!». Jollain alueilla pahoilta voimilta suojauduttiin näihin aikoihin polttamalla katajista ja terva-astioista koottuja kitkeränsavuisia valkeita täydenkuun aikaan.

Muinaissuomalaiset tiesivät tulen puhdistavaksi ja suojelevaksi voimaksi, maailman »alkuaineeksi», joka pelottaa pahoja voimia ja kutsuu hyväntahtoisia henkiä puoleensa. Ennen kaikkea pahat voimat pelkäsivät väkevältä tuoksuvaa savua tervaista ja katajaista savua. Lankalauantain iltana roihusivat onnea tuovat valkeat Pohjanmaalla. Entisaikoina pitkin lakeutta leimahti lukemattomia »pääsiäisvalakioota», noitatulia, jotka lennättivät kipunoita yötaivaan pimeisiin korkeuksiin. Väki kokoontui valkeiden äärelle leikkimään ja ilakoimaan. Seuraavana aamuna kiivettiin korkeille paikoille seuraamaan auringon aamuista tanssia, joka saattoi ihmiset osallisiksi auringon voimasta. Auringon liikkeistä luettiin tällöin ennusmerkkejä. Kirkas aamu tarkoitti hyvää marjasatoa, pilvinen sää tiesi hallaa.

Linnunmunat ovat perinteisesti kuuluneet suomalaiseen kevääseen. Vesilinnun muna symboloi maailman syntymistä ja elämän jatkumista. Vanhalle kansalle symboliikka oli kouriintuntuvaa – villien lintujen munat olivat elintärkeä kevätkesän ruoanlisä, joka saattoi pelastaa ihmiset keväiseltä nälkäkuolemalta. Munimiskauden katsottiin alkavan pääsiäisestä jolloin kertoman mukaan varis ja harakka tekevät ensimmäisen munansa oli sitten kylmä tai lämmin. Itämerensuomalaiset kansat ovat myös pitkään värjänneet munia keväisin. Muun muassa vatjalaiset värjäävät pääsiäisenä linnunmunia elämänvoimaa kuvastavalla punaisella värillä. Myös virolaiseen kansankulttuurin pääsiäiseen on kuulunut munien värjääminen sekä monenlaiset muniin liittyvät tavat ja uskomukset.

Suomessa tytöt noutivat varhain pääsiäisaamuna ennen variksen raakkumista »variksen vettä» purosta ja pesivät sillä kasvonsa. Tästä oli palkkiona kauniin valkeat kasvot ja virkeys koko kesäksi. Samanlaisia tapoja on liittynyt myös juhannukseen. Uskottiin myös, että minkä eläimen ensimmäisenä pääsiäisaamuna näki, sen sielulliset ominaisuudet sai itselleen koko vuodeksi. Esimerkiksi kauniin lintusen näkeminen toi liukausliikkeisyyttä, hyvää tuulta ja naimaonnea. Illemmalla nuoret kokoontuivat korkeille paikalle tanssimaan ja leikkimään. Erilaisissa pääsiäiskeinuissa ja kiikuissa otettiin hurjia vauhteja ja nautittiin keväisestä ilmasta.

Vanhan kansan luonnonuskoisiin kevätpyhän viettämisen tapoihin kuuluivat perheenjäsenien virpominen onnea tuovilla oksilla, kodin siivoaminen ja pyhien puhdistavien valkeiden polttaminen. Pyhänä on myös tanssittu ja leikitty sekä tervehditty aamuaurinkoa. Tavoilla on juhlistettu uuden elämän itämistä luonnossa ja varmistettu terveyttä ja onnea tulevalle kesälle. Elävöitettynä kevätpyhän vanhat perinteet ja symbolit tuovat kevään ajattoman sanoman osaksi myös nykyihmisen elämää.

Karhuntaljoista kirkoissa

Julkaistu . Kirjoittaja:
2

Karhuntaljat

Luin Aulis Ojan erittäin mielenkiintoisen artikkelin “Karhuntalja entisajan kirkoissa”, joka on julkaistu Kotiseutu-lehden kokoelmateoksessa Valoa kansalle (1989). Alkuperäinen artikkeli on vuodelta 1938.

Oja tutkiskelee, miksi niin monissa vanhoissa suomalaisissa kirkoissa alttarin eteen oli asetettu karhuntalja. Tietoja kirkkotaljoista on Varsinais-Suomesta, Uudenmaan suomalaisseuduilta sekä Karjalasta. Vielä 1800-luvulla näitä vanhoja virttyneitä karhunnahkoja saattoi nähdä kirkkojen lattioilla. Taljat olivat useimmiten paikallisen yhteisön lahjoituksia kirkolle. Suomesta tunnetaan muitakin niin sanottuja kirkkouhreja (muun muassa hirvensarvia) joita rahvas on lahjoittanut kirkon sisälle asetettavaksi. Oja argumentoi kiinnostavasti, että lahjoitusten taustalla on pakanuudenaikainen uhriperinne: pyhille paikoille jätetyt uhrit on myöhempinä aikoina saatettu kirjaimellisesti osaksi kirkkorakennusta.

Kirkkouhri ei ollut pelkästään symbolinen kunnioittava ele vaan sillä nähtiin olevan vaikutuksia voimiin ja väkiin. Tarinoiden mukaan karhuntaljoja on luovutettu koska lahjoituksen on uskottu estävän karhuja käymästä karjan kimppuun. Kirkko koettiin siis pyhäksi paikaksi jonne voi jättää uhrin ja vaikuttaa näin asioihin. Suomesta tunnetaan 1600-luvulta tapauksia, jossa ihmisiä on tuomittu oikeudessa noituudesta koska he ovat uhranneet kirkon alttarilla kynttilöitä metsästysonnen turvaamiseksi tai karjan suojelemiseksi karhuilta. Kirkko oli vanhalle kansalle riittien ja uhraamisen paikka. Vanhat kirkot rakennettiin muinaisten uhripaikkojen päälle, minkä johdosta Oja päättelee uhrilehtoihin liittyneiden esikristillisten tapojen jatkuneen satoja vuosia seurakunnan ja kirkon välisinä toimituksina, joiden alkuperä lopulta katosi historian hämäriin.

Oja huomauttaa, että suomensukuiset kansat ovat asettaneet karhuntaljoja pyhiin lehtoihinsa peijaisten jälkeen. Taljoilla uskottiin olevan taianomaisia voimia. Suomalaisissa karhunpeijaisissa karhun kallo nostettiin honkaan, mutta taljan lopullista paikasta ei ole tietoa. Runoissa kuitenkin tähdennetään, että hukkaan talja ei mene: “Ei tuhota turkkiasi, karvojasi ei katsota herjojen hetalehiksi, vaivaisien vaattehiksi”. Vienassa talja vietiin joko tuvan penkin parhaaseen kohtaan tai aitan parven päähän. Jos otetaan huomioon karhun sielullinen ja ritualistinen merkitys muinaissuomalaisille, voidaan olettaa, että karhuntaljoja on Suomessakin muinoin viety uhripaikoille.

Päädymme näin siihen tulokseen, että karhuntalja on jo pakanuuden aikana saatettu uhrata pyynti- tai karjaonnen saamiseksi ja että se kirkon valtaan päästyä on edelleen samassa tarkoituksessa voitu muiden kirkkouhrien tavoin antaa kirkon alttarille, johtuen aluksi joko siitä, että uhrilehdon haltiain uskottiin jatkuvasti asuvan uhrilehdon paikalle rakennetussa pyhätössä, tai siitä, että kirkon Jumalaa luultiin voitavan suostutella antamalla karhun talja sen pyhitetylle alttarille samalla tavoin kuin Tapio lepytettiin ylentämällä karhun pääkallo pyhään puuhun. Tämä otollinen teko muuttui sitten uhrista vain merkityksettömäksi tavaksi, joka pitkät ajat säilyi, mutta katosi itsestään uuden ajan aatteiden voittaessa alaa.

Uhrilehdoista tuli siis kivikirkkoja, mutta vanhat tavat eivät kadonneet. Papit olivat usein mukana kansan toimituksissa, joissa vanhoja perinteitä jatkettiin. Niinkin myöhään kuin vuonna 1670 savokarjalaiset papit osallistuivat seuduilla järjestettyihin Ukonvakkoihin. Keski-Suomen muinaisilla karhukulttialueilla Otavaisen kalloa saateltiin samoihin aikoihin karsikkoon soittamalla kappelin kirkonkelloja. Tämä kaikki synnyttää mielenkiintoisia kysymyksiä uskontojen pyhyyden rajoista. Ovatko vanhat suomalaiset kirkot pyhiä suomenuskoisille? Voiko keskiaikaisessa kirkossa rukoilla sitä samaa paikanhaltijaa, kutsutaan sitä sitten vaikka kirkonhaltijaksi, jolle muinaissuomalaiset kävivät paikalla uhraamassa?

Tästä tulee mieleen erään udmurtin lausunto muutaman vuoden takaa. Udmurtti totesi, että hän käy rukoilemassa Ilmarista vanhassa paikallisessa kirkossa, taivaanjumalalle sekin rakennus on pyhitetty. Rukouksiin kuulemma vastataan joka kerta.

Maalla marras aika

Julkaistu . Kirjoittaja:
3

Maalla marras aika

Julkaistu Juurielo ry:n jäsenlehdessä lokakuussa 2011.

Kirjallisuudentutkija Northrop Frye on jakanut vuodenajat kirjallisuuden lajityyppien mukaan. Kevät edustaa komediaa, kesä romanssia, syksy tragediaa ja talvi satiiria. Kevään komedisuus kuvastaa vuodenajan valoisuutta, elämänmyönteistä keveyttä ja ulospäinsuuntautuneisuutta. Maailman mytologioissa kevät on surmatun jumalsankarin uudelleensyntymä, voitto pimeän talven demonisista voimista, elämän voitto kuolemasta. Suomalaisessa mytologiassa kuolleista heräävä elämänvoiman jumalsankari on Lemminkäinen, yleismaailmallisesti tunnetuin saman hahmon ilmentymä on Jeesus Kristus.

Kevättä seuraava kesä on elämän, hedelmällisyyden ja valon vahvin hetki. Suomessa luonnon kasvillisuus saavuttaa huippunsa juhannuksena; luonto on vehreimmillään ja maan hedelmällisyys voimakkaimmillaan. Oksien, lehtien ja kukkien uskottiin olevan silloin täynnä hedelmällistä ja myönteistä väkeä. Keskikesän romanttinen voima huipentuu myyttiseen maan ja taivaan avioliittoon, hieros gamokseen. Salamointi ja sade ukkosen aikaan on todisteena avioliiton vahvistuksesta, josta syntyy uusi viljasato – ja uusi elämä. Muinaissuomalaiset juhlistivat maan ja taivaan pyhää avioliittoa todennäköisesti alkukesän Ukon juhlissa, joiden viettäminen jatkui varsin myöhäiselle ajalle.

Pimenevä syksy merkitsee hedelmällisen jumalan kuolemaa ja sadonkorjuuta. Suomalaisessa perinteessä kerrotaan, miten Päivölässä valmistaudutaan juhlaan, johon on kutsuttu kaikki paikalle pääsevät paitsi Lemminkäinen. Lemminkäinen päättää osallistua, vaikka sitten ilman kutsua. Lemminkäinen saapuu Päivölään, mutta pidoissa häntä loukataan. Lemminkäinen kuitenkin voittaa kamppailun isännän kanssa ja hän saa istua tietäjän kunniapaikalla. Lemminkäinen laulaa läsnäolijat kultaan ja hopeaan, mutta hän jättää huomiotta Ulappalan vanhan ukon. Kostoksi ukko surmaa Lemminkäisen ja paloittelee hänen ruumiinsa Tuonen virtaan. Tämä jumalsankarin syksyinen kuolema aloittaa talven, vuodenajoista synkimmän. Talvi on vailla harhakuvitelmia ja uutta luovaa voimaa, se pilkkaa muita vuodenaikoja samaan tapaan kuin satiiri perustuu muiden lajityyppien ivalle.

Vuoden kesäpuoli keskittyy elävien maailmaan ja vihantaan luontoon, mutta talvikaudeksi käännytään kuolleiden alisen maailman puoleen. Vuodenkierrossa kevät ja syksy, komedia ja tragedia, ovat toistensa vastakohtia. Kevät on ulospäinsuuntauduneisuuden voittokulkua, syksy eristäytymistä. Kevääseen kuuluivat karjan laskeminen laitumille, toukotöiden aloittaminen ja iloinen juhlinta luonnossa valkeiden äärellä. Kasvun aloittanut keväinen luonto oli ketoineen ja kukkineen ihmiselle suopea ja vastaanottavainen. Syksyn tullen kyläjuhlat luonnon keskellä muuttuivat perheen juhliksi. Karja tuotiin talvisuojaan, pedot valtasivat synkkenevät metsät ja ja routa jäädytti maan. Elämän painopiste siirtyi syvälle routaiseen maahan, vainajien maailmaan. Henget vierailivat ihmisten luona erityisesti marraskuun kuolleiden kuukauden aikaan.

Ensimmäiset syksyn merkit olivat havaittavissa heinäkuun lopussa Jaakon päivänä. Silloin kesän korkein piste oli sivuutettu ja syyskesä alkoi, yöt pitenivät ja tummuivat. Myös uimavedet alkoivat viilentyä, sanottiinkin, että Jaakko heittää kylmän kiven veteen. Aivan kuin kunnioituksena loppuaan lähestyvälle kasvukaudelle tupien lattiat puhdistettiin ja niille ripoteltiin lehtiä kuten keskikesällä. Ukkosen pelossa töitä sai tehdä korkeintaan iltapäivällä, Jaakon päivästä puhuttiin Ukon pyhänä. Melua ja kolinaa vältettiin. Muutamaa päivää myöhemmin vietettiin Ollin päivää eli villavuonaa, joka oli pari viikkoa aikaisemmin alkaneen heinänkorjuun lopettajaisjuhla. Ollin päivää vietettiin työttömyydellä ja hiljaisuudella. Juhlassa uhrattiin villavuonaksi kutsuttu keritsemätön keväinen karitsa. Lampaan veri annettiin kiitosuhriksi talon suojelushengille.

Ollin päivän jälkeen alkavan elokuun eli kylvökuun tärkeimpiä tapahtumia olivat rukiinkylvö ja elonleikkuu. Uskottiin myös, että öiset äänettömät salamat, kalevantulet eli elovalkeat, jouduttivat satoa. Laurin päivä (elokuun 10.) oli kaikkeen heinäntekoon liittyvän viimeinen päätöspäivä. Laurina viimeistään heinien pitää olla ladossa ja ladonoven lukossa. Lauri on myös ensimmäinen rukiinkylvöpäivä: Lauri vakkaan, sanottiin. Ilmojen puolesta Lauria pelättiin, puhuttiin Laurin hallasta ja vilusta, jopa pakkasesta. Päivän jälkeen kesä alkoi olla lopuillaan: puut eivät enää kasvaneet, lehdet alkavat kellastua, joten vihtoja ei voi enää tehdä. Laurin öinä nähdään paljon tähdenlentoja, joita kansa kutsui Laurin kyyneliksi.

Perttyliä eli Pärttyliä (24.8.) on kutsuttu ensimmäiseksi syyspäiväksi. Perttylistä on enää yhdeksän viikkoa kekriin. Perttylinä yöt ovat pimenneet ja muuttuneet hallanvaaraisiksi ja muuttolinnut alkavat suunnata etelään. Vedet jäähtyvät, mustikat ovat parhaimmillaan ja keltaisia lehtiä näkyy yhä enemmän puissa. Perttyli tekee mustikan mustaksi ja yön pimeäksi, sanottiin. Samalla villi luonto lakkaa lisääntymisensä: »Ei sikiä siipilintu päivän Perttulin perästä». Perttylinä korjattiin juurikkaat, tehtiin syyskynnöt ja ojitettiin toukomaat. Töiden jälkeen nautittiin maan antimista. Erityisesti kylmän ja sateisen kesän jälkeen saattoi Perttylin aikoihin saattoi alkaa Mikon päivään (29. syyskuuta) kestävä »akkain kesä», poutajakso, joka toi kesän hetkeksi takaisin. Lämpimät ja kosteat syyspäivät tuovat näkyviin ilmassa, puissa ja maan pinnalla kimeltelevät hämähäkinseitit. Niistä sanottiin, että »maa on kiimassa» tai että »maa suonii». Viljan kasvattava maaemo on tuolloin valmistautunut ottamaan viimeisen kerran vastaan kylvön ennen talvea tuloa. Syyskesä koettiinkin vahvasti naisten vuodenajaksi.

Vanha kansa nimesi monta syksyn alkupäivää. Vuodet eivät ole veljeksiä, joten syksy saattoikin alkaa luonnossa eri vuosina hieman eri aikoina. Syksyn ounasteltiin alkavan jo Laurina tai Perttylinä, mutta viimeistään syyskuu toi syksyn perille. Syyskuussa tähyiltiin yötaivaan linnunrataa, josta ennustettiin talven luonnetta. Linnunradan alkupää edustaa marraskuista Martin päivää, korkein kohta keskitalvea ja läntinen pää kevättalvea. »Missä tähtiä enempi, tulee lunta, missä tähtiä vähempi, tulee selkeätä», ajateltiin. Syyskuun 21. päivä vietettiin Syys-Mattia, joka on helmikuisen Talvi-Matin syksyinen veli. Veljekset toimivat usein yhdessä. Syys-Matti muun muassa aloitti talven puhdetyöt ja Talvi-Matti lopetti ne. Matti myös aloitti ja lopetti maidon, silä entisaikaan lehmät olivat syys- ja sydäntalven ummessa. Mattina siirryttiin pelloilta jo pääosin pihan piiriin ja naiset aloittivat talviset käsityönsä.

Mikkelin päivä eli pässinpäivä syyskuun lopussa oli vuotuisen sadonkorjuun lopullinen päätepiste. Mikkelinpäivänä kun aamulla ensi kertaa ulos astuttiin niin vedettiin ilmaa kolmasti henkeen ja ulkona huokaistiin:

»Taivas, tuuli, ilma, meri
ja maan mantuinen eläjä,
älä vihoa minua,
äläkä minun omiani!»

Sitten maahan tiputettiin vuoltua hopeaa. Näin maanhaltija sekä muut haltijat olivat mielissään karjalle ja ihmisille. Mikkelinä naiset siirtyivät lopullisesti tupatöihin ja viimeinenkin sato korjattiin talteen. Karjan laiduntaminen lopetettiin mikkelin aattona ja lehmät ja hevoset vietiin talvisijoilleen. Samalla emännät suojasivat karjan naisen väellä talvikaudeksi. Mikkelinä teurastettiin Ollin päivän tapaan jo syntyhetkellä uhriksi valittu mikkelinlammas, jonka sisälmykset ja veri vietiin talon uhripuun juurelle, pää ripustettiin puuhun ja osa keitosta vietiin navettaan; muun lihan väki nautti juhla-ateriana oluen ja muiden höysteiden kera. Uhrilla varmistettiin lammasonni.

Mikkeliä seuranneen lokakuun nimi tulee loasta, loskasta. Lokakuun luonteesta kertovat vanhat nimitykset lokakuu, likakuu ja ruojakuu. Öiden pituus ja pimeys alkavat todella tuntua. Sumut ja pilvet pimentävät päivää. Sateet tuovat lokaa teille. Pihlajasta sanottiin, että se ei kanna kahta taakkaa. Jos pihlajassa on lokakuussa paljon marjoja, tulee sateinen syksy ja sen seurauksena vähäluminen talvi. Lokakuun puolivälissä vietettiin niin sanottuja talviöitä, jotka aloittivat vuoden talvipuoliskon. Ensimmäisenä talvipäivänä ennustettiin eläinten sisälmyksistä talven säätä.

Loka-marraskuun vaihteessa vietettiin kekriä (murteissa köyri, keyri, keuri ja köyry), joka oli satovuoden viimeinen ja uuden vuoden ensimmäinen päivä. Vanhalle kansalle kekri oli vuoden suurin merkkipäivä, jolloin oli syytä juhlimiseen. Kekrinä iloittiin perhepiirissä hyvästä sadosta ja kunnioitettiin vierailulle saapuneita vainajia. Kekriaatoksi teurastettiin kekrilammas ja valmistettiin yltäkyllin ruokia ja juomia. Lammas syötiin oluen ja viinan kera. Kaiken piti olla yhtäaikaa pöytään pantuna, jotta keyrittäriksi kutsutut talon entisten isäntien ja emäntien henget saisivat osansa. Aattoiltana heille lämmitettiin sauna ja valmistettiin kylpy lämpimän veden kanssa. Ennen perheen kylpyaikaa isäntä meni saattamaan vieraita saunasta pois. Hän kulki avopäin edellä ja välistä aina kaatoi olutta ja viinaan jälkeensä tielle. Tuvassa katettu ruokapöytä odotti keyrittäriä syömään, jotta he saivat »rauhassa ravita» isäntäväen saunoessa.

Kekri oli paitsi satovuoden päätösjuhla, myös vuoden kuoleman juhla. Kuolemaa edustivat kekriyön pimeydessä vaeltaneet vainajavieraiden joukot. Jumalsankari makasi vainajana kuten maa makaa kuolleena. Muinaisen näkemyksen mukaan jokaisen vuodenkierron lopussa koetaan ikuinen tragedia, kun luonnon elämänvoima katoaa kuolleiden maille, mutta keväisin se herätetään aina henkiin kuin Tuonen virrasta haravoitu Lemminkäinen.

Saunan kiellot

Julkaistu . Kirjoittaja:
5

Haikusauna

Entisaikaan saunomista ovat säädelleet vahvat normit. Lukuisat uskomukset ja kiellot ovat määritelleet, miten saunassa on kuulunut käyttäytyä. Saunatapojen noudattamista on valvonut saunanhaltija, saunan ensimmäisen tulen sytyttäjä, johon liittyviä uskomuksia talteenpantu Suomesta runsain mitoin.

Tietoja saunan yliluonnollisista olennoista saatu paitsi suomalaisilta myös muun muassa vepsäläisiltä, virolaisilta, liiviläisiltä, venäläisiltä, mordvalaisilta, mareilta, komeilta ja udmurteilta. Toinen henkimaailman voima suomalaisessa saunassa ovat olleet vainajien seurueet, joiden uskottiin tulevan saunomaan vanhoille kotipaikoilleen ainakin kekrinä ja jouluna. Vainajille lämmitettiin sauna haudotuin vastoin ja valaistukseksi pantiin päre seinänrakoon. Saunatarinoissa saunan normien ylläpitäjä on kuitenkin aina saunassa elävä saunanhaltija.

Sauna on koettu pyhäksi paikaksi, mistä kertovat lukuisat sananparret joissa sauna ja kirkko rinnastetaan toisiinsa. Ajateltiin, että kun ruumis pestään puhtaaksi, tulee tavoiltaan ja käytökseltäänkin olla puhdas. Saunan pyhyys velvoitti saunassakävijän omaksumaan rauhallisen ja pidättyvän käytöstavan. Saunan pyhyyttä korostaa myös se, että saunassa synnytettiin, parannettiin ja pestiin ruumiit viimeiselle matkalle. Tietäjät, kansanparantajat, kupparit ja suoneniskijät toimivat kaikki saunassa.

Saunaan mennessä oli tapana suorittaa riittejä, joiden kohteena oli löyly, jolla uskottiin olevan ihmiseen joko parantava tai pahentava vaikutus. Jos ihminen sairastui kylvyn jälkeen, uskottiin sen johtuvan siitä, että riitti jäi suorittamatta. Saunan kynnyksen yli astuttaessa oli aikuisten ja isompien lasten siunattava itsensä. Ruumiillinen ja sielullinen puhdistautuminen yhdistettiin vahvasti toisiinsa; saunassa puhdistauduttiin molemmilla tavoilla. Satakunnassa sanottiin: “Puhista Jumala syrämeni niinkuin itte puhistan ruumiini!”.

Erään muistiinpanon mukaan naiset eivät saaneet mennä kuukautisten aikaan saunaan. Tavan alkuperänä saattaa olla ikiaikainen käsitys, että naiset ovat miehiä »väekkäämpinä» koska he voivat synnyttää uutta elämää maailmaan. Naisten voima, erityisesti kuukautisten aikaan, on monissa kulttuureissa katsottu luonteeltaan sellaiseksi, että sen sekoittuminen pyhänä pidettyihin asioihin on pitänyt estää.

Toisaalta sauna on ollut juuri naisille tärkeä paikka, sillä siellä on synnytetty, käyty morsiussaunassa ja tehty naisten lemmennostatukset. Myös ruumiinpesijät ovat olleet poikkeuksetta vanhempia naisia, jotka ovat saavuttaneet neutraalin statuksen seksuaalisuudessa ja heidän on tästä syystä katsottu pystyvän parhaiten toimimaan kuoleman kanssa. Saunaan liittyvä haltijaperinne on myös elänyt pidempään naisten kuin miesten keskuudessa. Naiset uskoivat pidempään saunanhaltijaan ja tulkitsivat oudot saunakokemukset haltijan aiheuttamiksi. Miesten keskuudesssa usko saunanhaltijaan häipyi varhemmin, joten miehet selittivät outoja saunakokemuksiaan epämääräiseksi “kummitteluksi”.

Tavallisimmat suomalaisen perinteen kylpemistä säätelevät normit varoittavat saunassa laulamisesta, kiroamisesta ja pahojen puheiden pitämisestä, lasten meluamisesta, pieremisestä ja hoilaamisesta. Kaiken kaikkiaan saunassa ja kylpytiellä piti toimia kuin pyhässä toimituksessa ja kaikenlainen epäkunnioittava käytös loukkasi saunanhaltijaa. Joissakin kertomuksissa saunanhaltija raivostui jos talon saunaan asteli vieraita kylpijöitä. Saunanormeja kuvaillaan kansantarinoissa, joita myöhempinä aikoina kerrottiin lähinnä lastenperinteenä. Tarinoissa varoitetaan saunanhaltijan rangaistuksen uhalla rikkomasta kylpemistä sääteleviä sääntöjä.

Huolimatta saunanhaltijauskomusten vähenemisestä 1800-luvun loppupuolella saunaa pelättiin yleisesti pitkään. Sauna ja riihi olivat pihapiirin rakennuksista “kovimmat”, niihin ei mielellään menty yksin pimeällä. Jos oli pakko, menijä oli usein kauhun vallassa. “Kyl se oli si ennen maailmasa kamala paikka ko vaan täyty pimmeesä mennä riiheen taikka saunaan jottain hakkeen. Ko niisä molemmisa oli semmonen haltia ja kaikkein peljättävin oli jo hyljätty sauna”.

Uskottiin, että oli vaarallista uhmata tai pilkata saunan “kummitusta”. Useimmiten haltijan vihan kohteeksi joutui yksinäinen kylpijä joka meni viimeisenä saunomaan eikä piitannut haltijan varoituksista tai yksinäinen saunanlämmittäjä iltamyöhällä. Haltijan vihat päälleen saanut saattoi esimerkiksi nähdä ja kuulla pelottavia asioita. Joskus vesi muuttui vereksi tai äityi kiehumaan taikka vihdat hyppivät seinillä ja lauteilla kuin riivatut.

Eräs Hausjärveläinen Miekkalan isäntä pelastui saunassa “pirun” kynsistä, mutta “ei sen jälkeen hän enää mieliny myöhään eikä yksin kylpömään”. Kuusamossa lapset kertoivat pelottelumielessä tarinaa tytöstä, joka kiroili saunassa, kunnes piru tuli, nylki ja ripusti nahan seinälle. Näissä tarinoissa saunan kunnioitusta herättävästä pyhyydestä on jäänyt jäljelle vain käsitys oudosta ja pelottavasta paikasta, jossa ei sopinut rangaistuksen pelossa käyttäytyä huonosti.

Myös saunomisaikoihin liittyi erilaisia kieltoja. Lauantaina ei saanut saunoa liian myöhään, mikä on todennäköisesti seurausta kirkollisesta ohjeistuksesta, että sunnuntain viettoon pitää ryhtyä hyvissä ajoin. Myöskään auringonlaskun jälkeen ei ollut suotavaa mennä enää saunaan. Tämä käsitys kuulunee saunauskomusten vanhempaan, esikristilliseen kerrostumaan. Saunassa ajateltiin olevan kolme kylpyvuoroa: miesten, naisten ja haltijan vuoro. Ihmisten oli ennätettävä kylpeä auringonlaskuun mennessä, jolloin oli saunanhaltijan vuoro nauttia viimeisistä löylyistä.

Perustuu Juha Pentikäisen artikkeliin “Kylpynormit ja saunatapain yliluonnolliset vartijat”, joka on julkaistu Kotiseutu-lehdessä kesäkuussa 1963.

Kuun vaiheista

Julkaistu . Kirjoittaja:
Vastaa

Kuu

Kukas ei kuuta tunne: idästä enenee ja lännestä vähenee.

Muinaissuomalaiset ovat lukemattomien muiden kansojen tapaan uskoneet kuun vaiheiden vaikuttavan ihmisen tekojen lopputulokseen. Ajoittamalla työt oikeaan ajankohtaan niille saatiin paras mahdollinen lopputulos. Uskomukset kuvastavat muinaisten ihmisten ymmärrystä luonnon rytmeistä ja niiden vaikutuksesta elämään. Tieto kuun vaiheista on ollut hyvin yhtenäistä ja elävää Suomessa vielä muutama sukupolvi sitten. Kuu on muiden luonnonilmiöiden tapaan saanut kansanperinteessä elävän muodon. Kuulla on, vuoden tapaan, ollut syntymä ja kuolema, alku ja loppu. Kuun elämänvaiheet luettiin taivaalta ja riimusauvoista.

Kuun vaiheet muodostavat niin sanotun »taivaallisen kuun», joka kuvaa yhtä kokonaista kuunkiertoa erotuksena yhdestä kalenterikuusta (tammikuu, helmikuu, jne.). Taivaallinen kuu on kahden uudenkuun välinen aika: 29 vuorokautta, 12 tuntia ja 44 minuuttia. Kuunkierto jakaantuu neljään noin viikon pituiseen neljännekseen. Uuden kuun aikaa pidettiin kuun syntymän hetkenä. Ensimmäisiä päiviä syntymän jälkeen nimitettiin alkukuuksi. Alkukuun päivät olivat osa uudesta kuusta alkanutta yläkuun eli kasvavan kuun aikaa, joka kattoi kuunkierron kaksi ensimmäistä neljännestä. Yläkuu päättyi täysikuuhun, josta alkoi alakuu eli vähenevän kuun aika, joka kesti kaksi viimeistä neljännestä. Alakuun viimeisiä päiviä ennen uuden kuun syntymää nimitettiin loppukuuksi tai vanhaksi kuuksi.

Puhuttiin myös kateen päivistä eli kuivista päivistä, jotka viittasivat tiettyihin viimeisiin päiviin kuunkierron lopussa. Monien uskomusten mukaan erityisesti kuunkierron viimeinen torstai oli hedelmätön kadepäivä. Silloin kaikki mitä tehtiin kuivui, lahosi ja kuoli pois. Pahalla silmällä katsovien eli kateiden on ajateltu ‘kuivattavan’ asioita; esimerkiksi lehmä kuivui pahan silmän vaikutuksesta eikä antanut enää maitoa. Kuun kuolonvaiheita heijastelevat päivät ovatkin nimenomaisesti kuivia päiviä eli kateiden päiviä, jolloin kaikki aloitettu kuivuu kasaan ja kuolee. Kuivien kadepäivien vastakohtana olivat niin sanotut tuoreet päivät, joihin kuului koko yläkuun aika mutta eritoten yläkuun 8. ja 9. päivä. Päivät olivat otollista tehdä jotain hedelmällisyyttä vaativaa kuten istuttaa taimia.

Yläkuun ja alakuun vaikutuksen voi yksinkertaistaa seuraavasti: yläkuu kasvattaa, alakuu hävittää. Yläkuulla päivät ovat tuoreita ja täynnä kasvua edistävää voimaa. Kaikki minkä halutaan kasvavan aloitetaan yläkuulla. Alakuu vuorostaa kuivattaa ja hävittää. Kaikki minkä häviämistä tai vähentymistä halutaan edistää otetaan käsittelyyn alakuulla. Myös vuorokaudenajan uskottiin vaikuttavan lopputulokseen. Kasvattavat työt aloitettiin aamupäivällä, sillä päiväkin oli vielä kasvava. Tuhoavat työt aloitettiin iltapäivällä. Puoliltapäivin ei aloitettu mitään, sillä mikään ei silloin edistynyt vaan päiväkin seisoi hetken paikallaan.

Kuun kohtalonomaisuus näkyy monissa vanhoissa runolauluissa. Vanha kansa kertoo tarinaa taivaallisesta kutojaneidosta, kuunjumalan tyttärestä, joka kutoo tähtenä taivaalla kangasta kultaisista langoista. Näiden lankojen voi tulkita kuvastavan ihmisten kohtaloita, joita kuun tytär helskyttelee yhteen. Yksi neidon kutomista langoista katkeaa ja neito purskahtaa itkuun. Tytön kyyneleet valuvat pitkin hänen poskiaan ja putovat rintaneulalle. Valuvista kyynelistä syntyy kolme jokea, joista kohoaa kolme mäkeä. Mäelle kasvaa kolme koivua ja koivun latvassa kukkuu kolme käkeä. Käki kukkuu sille ihmiselle, jota kohtalo odottaa.

Vielä valkeasta

Julkaistu . Kirjoittaja:
Vastaa

Minua pyydettiin vierailemaan tämän kesän juurileirillä. Minun olisi tarkoitus alustaa keskusteluita tulesta sekä ilman haltijoista. Pohdiskelin tässä, mitä kertoisin tulesta ja kirjoitin joitakin asioita itseäni varten ylös. Ajattelin, että voisin siinä samalla muokata muistiinpanoista artikkelin ja julkaista sen tässä blogissa. Tässä siis vielä kerran tulesta. Pahoittelut aikaisempien tulta sivuavien artikkeleiden väistämättömästä toistamisesta.

—

Tuli on tullut taivoselta
Panu pilven partahalta

Kansanrunouden tutkija Kaarle Krohn väittää kirjassaan Suomalaisten runojen uskonto (1915), että tulenpalvonnasta ei ole varmoja merkkejä muinaissuomalaisessa uskomusperinteessä. Varsinaisista tulelle kohdistetuista uhrimenoista ei käsittääkseni olekaan tietoja, mutta jos tulenpalvonnalla tarkoitaan yksinkertaisesti tulen pyhittämistä ja ritualistista käsittelyä, niin muinaissuomalaisten voidaan mielestäni sanoa olleen tulenpalvojia. Tähän vaikuttaa kolme syytä. Ensinnäkin tulella on muinaissuomalaisessa mytologiassa jumalallinen alkuperä. Toisekseen juhlatulen polttaminen ja ritualistinen sytyttäminen on ollut keskeisessä asemassa useissa entisajan juhlissa. Kolmanneksi tulella on uskottu olevan yliluonnollista voimaa pahaa karkottavana alkuaineena. Aloitetaan kuitenkin tulen jumalallisesta alkuperästä. Syntyrunojen mukaan tulen synty taivaassa.

Iski tulta Ismaroinen,
välähytti Väinämöinen,
iski tulta ilman piittä,
ilman taulatta tavotti,
iski taulatta maolla,
kirjavalla käärmehellä,
selvällä meren selällä
lakeilla lainehilla

Syntyrunossa tulen iskee Illamoinen, Ilmamoinen, Ilman rinta, Ismaroinen tai Ilmarinen. Nimet viittaavat kiistattomasti Ilmariseen. Toinen tulen syntyyn osallistuva hahmo on Väinämöinen, joka esiintyy Ilmarisen seurana myyteissä niin usein, että heitä voidaan pitää kaksosina tai veljeksinä. Tuli isketään syntyrunoissa aina merellä tai merikivien välissä. Mitä tästä voidaan päätellä? Todennäköisesti ainakin se, että tuli on tullut maailmaan aikojen alussa, alkumeren aikaan.

Tulen syntyyn liittyy useissa runoissa myös käärme. Kaarle Krohnin tulkinnan mukaan tämä käärme on salama. Jos näin on, kyse on erittäin vanhasta myyttisestä ajattelusta, jolla voi olla yhteyttä esimerkiksi Äänisen käärmeaiheiseen kalliomaalaukseen tai jopa kampakeraamisiin kuvioihin. Ukkoa käsittelevässä artikkelissaan Unto Salo osoittaa, että salama on yhdistetty käärmesymboliikkaan monissa Euroopan ja Lähi-idän esikristillisissä kulttuureissa. Mielenkiintoisesti Salo huomauttaa, että Pohjanmaan murteissa »Pitkänen» on tarkoittanut käärmettä. Hän muistuttaa myös kyykäärmeen sahalaitaisen selkäkuvion ja salaman yhteydestä. Käärme ja salama tuntuvat siis yhdistyvän myös suomalaisessa perinteessä. Syntyruno osoittaa, että Ilmarinen on alkutulen iskijä ja salaman jumala. Ilmarinen on siis ukkosen jumala. Ukkosen jumalasta on käytetty Suomessa kiertoilmausta »Ukko» (kunnioitettava vanha mies), mutta syntyrunossa salaman iskevän jumalan nimi on säilynyt sen alkuperäisessä asussa. Ilmarinen on siis Ukko eli ukkosenjumala ja tulen isä.

Tulen iskemisen jälkeen tapahtuneesta on muutamia erilaisia versioita. Yhden runotyypin mukaan tulikipuna putoaa mereen, jossa sen nielee siika. Tuli polttaa siikaa, jonka hotkaisee kitaansa lohi. Lohi tulee vuorostaan hauen syömäksi. Ukko vaeltaa alkumeren aaltojen yllä etsimässä kirvonnutta tulikipunaansa. Lopulta hän löytää kalan, jonka vatsassa kipuna on. Väinämöinen saapuu apuun nuottansa kanssa. Kolmen päivän kalastuksen jälkeen jumalat saavat saaliiksi hauen, jonka Ukko halkaisee puukollaan. Hauen vatsasta paljastuu siika ja sen sisältä lohi, jonka vatsasta tulikipuna saadaan lopulta maailmaan. Kertomuksessa tulen saapumisesta maailmaan ovat siis vahvasti läsnä sekä taivaan jumala että veteen yhdistyvä Väinämöinen. Toisessa runotyypissä isketty tulikipuna päätyy ilman immen käsin, josta se putoaan tupaan. Siellä se polttaa neidon rinnat ja isännän parran. Kipuna matkaa Aluejärven aaltoihin ja sieltä polttamaan maita ja soita. Lopulta ihmiset tuovat sen metsästä tuvan tulisijaan, jossa tulesta huolehditaan ja sen annetaan levätä öisin kipunana hiilten alla.

Näin ihmisten kerrotaan saaneen tulen. Huolimatta siitä, tai juuri sen takia, että tulen alkuperä on jumalallinen, on tuli vahvasti ristiriitainen olento. Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Valkea tarjoaa ihmisille lämpöä ja valoa, se polttaa kaskimaan hedelmälliseksi ja paistaa ruuan syötäväksi. Sepän käsissä maan rautamalmi, tuli, vesi ja ilma synnyttävät auroja, työkaluja ja aseita. Ihminen on tulen ja raudan avulla nostanut heimokuntansa kukoistukseen, rakentanut sivilisaation. Mutta raudan tapaan tulikin on vaarallinen isäntä. Irti päässyt tai vihollisen sytyttämä tuli polttaa ihoa, tuhoaa tuvan ja tappaa karjan. Rauta ja tuli ovat kääntyneet ihmisten käsissä ihmisiä vastaan.

Tulen vihoja, eli palovammoja on parannettu oikein loitsusanoin. Tietäjien loitsuissa kuvattuja aseita tulta vastaan ovat tulen ikiaikaiset viholliset: vesi, jää ja kylmyys. Monissa loitsurunoissa kuvaillaan, miten poika tai tyttö lähetetään hakemaan palovammat parantavaa jäätä ja hyhmää Pohjolasta. Kerrotaan myös Pohjan hyisestä joesta tai merestä, jossa palovammojen tuska helpottaa. Toisinaan vilvoittava vesi tulee taivaalta. Sen lähettää neito tai poika pilven reunalta. Tämä auttaja viskoo palovammojen päälle vettä, lunta tai jäätä. Yhdessä loitsussa Porotyttö Pohjan neito polttaa itsensä. Pohjolasta laukkaa hyinen ori. Tyttö ottaa jäätä hevosen suusta ja jäähdyttää sillä vammansa. Toisessa runossa neito matkustaa Pohjolan kylmään kylään. Hän viettää kolme yötä jäisen lapsen vuoteella, jotta saa parantavaa jäätä mukaansa. Eräässä loitsussa tulen kukistaa itse Väinämöinen. Tulen syntyä todistanut vaka vanha hyydyttää tulen vihat veistämällä siihen kappaleita jäästä.

Tuli oli myös keskeisellä sijalla monissa muinaissuomalaisten juhlissa. Vanha kansa poltti suuria juhlavalkeita ainakin kolmena ajankohtana: pääsiäisenä, helana eli helluntaina sekä juhannuksena. Kokkojen polttaminen ajoittui siis kevään ja kesän ulkojuhliin, joita vietettiin talvikauden päättymisen jälkeen viheriöivässä luonnossa. Liekehtivän tulen voidaankin symboloida kuvastavan luonnon keväistä kasvuvoimaa. Juhlavalkeiden ääressä iloittiin, laulettiin ja tanssittiin.

Juhlatulien uskottiin varmistavan hyvä sato ja runsas karjaonni. Valkeiden pääasiallinen tarkoitus vaikuttaa kuitenkin olleen vahingollisten henkien karkottaminen ja puolustautuminen niiden tuottamia vahinkoja, varsinkin tauteja ja kipuja vastaan. Sekä juhannukseen että pääsiäisen lankalauantaihin liittyy ajatus liikkeellä olevista pahoista voimista. Tuli tiedettiin Kustaa Vilkunan sanoin sellaiseksi »alkuaineeksi» jota kaikki pahat voimat pelkäävät. Ennen kaikkea ne pelkäsivät väkevältä tuoksuvaa savua tervaista ja katajaista savua. Myös Matti Varonen (1888) korostaa muinaisten suomalaisten uskoa tulen puhdistavaan ja suojelevaan voimaan. Varonen arvelee, että muinaisina aikoina tulen ajateltiin sekä karkottavan pahoja henkiä että kutsuvan suopeita henkiä paikalle. Vanhan pakanuudenaikaisen ajatteluun hiljalleen kadotessa ajatus suopeiden henkien houkuttelemista katosi. Jäljelle jäivät ainoastaan vihamieliset henget, jotka pidettiin pyhän tulen avulla loitolla.

Juhlavalkeiden sytyttämiseen liittyi ritualistisia sääntöjä, joilla korostettiin juhlavalkean pyhyyttä ja eroavaisuutta tavanomaisesta arkitulesta. Esimerkiksi helavalkea poltettiin joillakin alueilla vielä hyvinkin myöhäisessä vaiheessa ikivanhaan tapaan kitkatulena. Tästä voidaan arvella, että keväisen valkean polttaminen edustaa hyvin vanhaa perinnettä. Jollain alueilla juhlatuli piti sytyttää yhdeksästä puulajista. Yhdeksän oli muinaissuomalaisilla kolmen tapaan merkittävä myytillinen luku. Myös parantava terveyssauna piti lämmittää salaman iskemillä tai meren rantaan ajautuneilla puilla. Tässä nähdään mielenkiintoinen yhteys tulen syntytarinaan, jossa salama iskee alkumeren yllä. Tavassa onkin mahdollisesti ollut kyse tulen synnyn ritualistisesta jäljittelemisestä.

Vielä on syytä mainita jo aikaisemminkin sangen perusteellisesti käsitelty katajan ja tervan asema muinaissuomalaisen pyhän tulen rakennusaineina. Molempien uskottiin karkottavan pahaa ja puhdistavan hengellisesti. Esimerkiksi Karjalassa kalma häädettiin kuoleman jälkeen huuhtomalla lattiat ja ruumislaudat kylmällä vedellä ja savustamalla huoneet katajansavulla. Terva, Väinämöisen hiki, oli kansanparannuksessa tärkeä parannuskonsti ja sairauden karkottaja. Yhdessä tuli, terva ja kataja olivat väkevä keino suopeiden henkien paikalle kutsumiseen ja vihamielisten voimien karkottamiseen.

Lähteitä

Kaarle Krohn, Suomalaisten runojen uskonto
Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto
Matti Varonen, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla
Suomen Kansan Vanhat Runot
Unto Salo, Ukko, the Finnish God of Thunder: Separating Pagan Roots from Christian Accretions

Kevään tervavalkeista

Julkaistu . Kirjoittaja:
Vastaa

Pääsiäisvalkea

Kansa erittäinkin Turun ja Hämeen läänissä pitää silloin useanlaisia leikkejä ja tanssivat tulien ympärillä pelloilla ja viheriäisissä puistoissa. Niitä ilotulia, joita tehdään useihin paikkoihin pelloille ja avoimille paikoille nimitetään »helavalkiat». Näiden roihujen ympärillä he huvittelevat erittäinkin Hämeenmaassa, Hattulan pitäjässä hyvällä oluella, tanssien soiton mukaan. Tulta ei aina oteta iskemällä vaan tehdään puita hankaamalla. Sellaista tulta sanoo Ganander pidettävän pyhänä.

Matti Varonen, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla

Tänään lankalauantaina palavat Pohjanmaalla perinteiset pääsiäisvalkeat. Ajankohdan innoittamana kirjoitin muutaman sanasen suomalaisista kevään ja alkukesän valkeista. Suuria tulia on poltettu ainakin kolmena ajankohtana: pääsiäisenä, helana eli helluntaina ja juhannuksena. Pääsiäisenä tuhannet suuret ja pienet nuotiot roihusivat Pohjanmaan lakeuksilla. Vielä jokin aika sitten vanhat pohjalaiset muistelivat kaiholla suuren kevätjuhlan pimeätä yötä, jolloin Samuli Paulaharjun sanoin vanhat trullit kähmivät navetoissa ja lentää kahnustivat pirujen kanssa pitkän pitkin pitäjiä.

Pääsiäisyönä Pohjanmaa oli kuin näkymä aikojen alusta korpien ja soiden palaessa maahan lentäneestä tulikipunasta. Silloin leimahti pitkin lakeutta lukemattomia »pääsiäisvalakioota», noitatulia, jotka lennättivät kipunoita yötaivaan pimeisiin korkeuksiin. Taivaanranta liekehti, kun pohjalaiset tervatynnyrit paloivat ja katajat rätisivät. Väki kokoontui valkeiden äärelle leikkimään ja ilakoimaan. Pääsiäisvalkeiden perinne tunnetaan paikoitellen muualtakin Suomesta. Tietoja siitä on esimerkiksi itäisen Suomenlahden syrjäiseltä Tytärsaarelta. Siellä äidit lapsineen muun väen mukana kokoontuivat pääsiäisenä risuista ja tervatynnyreistä rakennetuille kokoille. Tapana oli juosta savun läpi.

Helana valkeita sytytettiin muuallakin Suomessa. Juhlassa vallitsi ilo ja riemu, nautittiin keväästä ja valon ajasta. Kentillä ja vuorilla leimusivat iloiset kokkovalkeat ja niiden ympärillä ihmisparvet laulaen ja tanssien päästivät ilonsa ilmoille. Vuotuisjuhliin syksyllä ja talvella kuulunut vakavuus ja hiljaisuus oli tiessään. Pimeänä ja kylmänä aikana sekä ihmiset ja henget kokoontuivat koteihin, mutta nyt heille toimitettiin palvelus pihalla, pelloilla, metsissä ja kedoilla. Helavalkeita poltettiin ylevillä paikoilla. Tulella kutsuttiin suosiollisia henkiä saapumaan iloon ja juhlanviettoon sekä karkoitettiin pahansuopia ja vihamielisiä olentoja.

Erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa poltettiin juhannuskokkoja eli juhannusvalkeita. Tavallisimmin kokkoja poltettiin aattoiltana juuri päivän mailleen mennessä tai heti päivän laskettua. Monella kylällä oma kokkopaikkansa, kuten kallio, aho tai mäki, jonne kokkotarpeet tuotiin hyvissä ajoin etukäteen. Karjalassa rakennettiin kirkkotornimaisia kokkoja, joiden polttaminen oli suuri kansanjuhla lauluineen ja tansseineen. Tukiriukujen palamisesta katsottiin kylän tyttöjen naimisiinpääsymahdollisuuksia. Jos riukuja jäi puoleksi palaneina pystyyn, jäi kylään vanhapiikoja.

Tulilla pyrittiin varmistamaan hyvä sato ja runsas karjaonni. Tämä saavutettiin polttamalla viljavainioilla olkea ja karjan kaluamia lehdesten varpuja. Valkeiden pääasiallinen tarkoitus vaikuttaa kuitenkin olleen vahingollisten henkien karkottaminen ja puolustautuminen niiden tuottamia vahinkoja, varsinkin tauteja ja kipuja vastaan. Sekä juhannukseen että pääsiäisen lankalauantaihin liittyy ajatus liikkeellä olevista pahoista voimista. Tuli tiedettiin Vilkunan sanoin sellaiseksi »alkuaineeksi» jota kaikki pahat voimat pelkäävät. Ennen kaikkea ne pelkäävät väkevältä tuoksuvaa savua tervaista ja katajaista savua.

Myös Matti Varonen korostaa muinaisten suomalaisten uskoa tulen puhdistavaan ja suojelevaan voimaan. Varonen arvelee, että vanhan pakanuudenaikaisen ajatteluun hiljalleen kadotessa ajatus suopeiden henkien houkuttelemista katosi. Jäljelle jäivät ainoastaan vihamieliset henget, jotka pidettiin pyhän tulen avulla loitolla. Onhan ajatus valon voimasta – sekä päivänvalon että tulenvalon – painajaisten ja pahojen henkien karkottajana ikiaikainen ja ihmisen psyyken syvimmiltä tasoilta kumpuava.

Tulien alkuperäisestä merkityksestä suopeillekin hengille suoritettuna palveluksena saattaa kertoa se, että Varosen mukaan joillakin paikkakunnilla helavalkeita poltettiin vanhojen ryökkiöhautojen tai kalmistojen läheisyydessä. Esimerkiksi Uskelan Veitikkalan kartanolla poltettiin perinteisesti helavalkeaa pakanuudenaikaisen hautaryökkiön läheisyydessä. Myöskin Hämeenkyrössä tiedetään eräs Kalmonmäki, jonka nimen katsottiin johtuvan siitä, että siellä on ennen poltettu ja toisinaan haudattu ruumiita. Myöhempinä aikoina mäellä poltettiin helavalkeita.

Joka tapauksessa tervaista tulta käytettiin laajalti suojelukseen ja pahan karkotukseen. Esimerkiksi karjapiha on suojattu vetämällä kelkassa ympäri pihaa savuavaa tervapönttöä. Karja taasen suojattiin juhannuksena taudeilta ajamalla ne lieskan läpi. Pohjanmaalla ripustettiin pääsiäisenä palavia kataja- ja terva-astioita korkealle puiden oksiin noitia karkottamaan. Uskottiin että taloa, jonka lähellä paloi kitkeränsavuinen tuli, eivät trullit ja noidat uskaltaneet lähestyä. Myös kiirastorstaina karkotettiin tulen, tervansavujen, lehmänkallojen ja muiden avulla talojen pihamailta taikamenoilla kiira, jolloin »pahat henget pakenisivat seuduilta pois».

Keväisten valkeiden polttaminen lienee ikivanhaa perinnettä. Helavalkeaperinteen iästä kertoo ehkä se, että tulta ei sytytetty tavallisella tavalla vaan vanhanaikaisena kitkavalkeana. Helavalkean sytyttämiseen liittyi muitakin ritualistisia ja pyhittäviä sääntöjä. Jyväskylän seudulla kerrotaan, että helavalkea sytytettiin yhdeksästä eri puulajista. Tammelassa taas uskottiin, että kokkovalkeassa ei saa polttaa muuta puuta kuin katajaa ja tervaa. Kokon vieressä laulettiin:

»Kataja ja tervaa
kokon yli leijaa
sauhu että seilaa!»

Katajalla ja tervalla tuntuukin olevan tärkeä asema muinaissuomalaisen pyhän tulen rakennusaineina. Molempien uskottiin karkottavan pahaa ja puhdistavan hengellisesti. Esimerkiksi Karjalassa kalma häädettiin kuoleman jälkeen huuhtomalla lattiat ja ruumislaudat kylmällä vedellä ja savustamalla huoneet katajansavulla. Terva, Väinämöisen hiki, oli kansanparannuksessa tärkeä parannuskonsti ja sairauden karkottaja. Keväisissä valkeissa yhdistettiin siis vanhan kansan tuntemat väkevimmät pahan karkottajat ja puhdistavat aineet: tuli, kataja ja terva.

Lähteenä
Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto
Matti Varonen, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla

Suojelevat käärmeet

Julkaistu . Kirjoittaja:
5

Carta Marina

Olin lauantaina Hämeenlinnan raatihuoneella Muinaistaideseuran järjestämässä Myyttinen käärme -seminaarissa. Tapahtuma oli hyvin mielenkiintoinen, joten ajattelin kirjoittaa sen annista muutaman sanan. Tarjolla oli seminaarin nimen mukaisesti tietoa myyttisistä ja maagisista käärmeistä. Paikalla oli luennoimassa joukko arkeologeja ja kalliotaiteen tutkijoita sekä arvostettu shamanismin tuntija Mihály Hoppál. Hoppálin puhe käsitteli kalliomaalausta ja shamanismia varsin yleisellä tasolla, joten en mene siihen tässä sen syvällisemmin vaikka aihe onkin kieltämättä mielenkiintoinen. En myöskään käsittele suomalaisten asiantuntijoiden kalliomaalausluentoja, vaikka nekin olivat valaisevia ja asiantuntevia.

Tämä kirjoitus on referaatti kahden arkeologin – Timo Muhosen ja Sonja Hukantaipaleen – luennoista, joissa käsiteltiin käärmettä suomalaisen kansanperinteen näkökulmasta. Muhonen esitteli suomalaista haltijakäärmeperinnettä ja Hukantaival käärmeitä ritualistisissa rakennuskätköissä. Seuraavassa tekstissä pyrin tiivistämään luennoitsijoiden havainnot aiheesta. Mahdolliset virhetiedot ja väärinymmärrykset ovat puhtaasti omiani ja korjaan ne kirjoituksen kommenttiosiossa.

—

Kansanomainen käsitys käärmeestä oli kaksijakoinen. Toisaalta käärme oli onnentuoja, joka suojasi pahalta; toisaalta se oli ihmisen ja karjan kammoksuttu vihollinen, jopa itse paholainen. Käärmeen paholaistaminen voi nähdä pitkälti kristillisenä vaikutuksena. Uskottiin, että käärmeen tappaja sai yhdeksän syntiä anteeksi. Käärmeen tappaminen tavattaessa oli siis suorastaan kunnollisen kristityn velvollisuus. Käärmettä eli kansankielessä matoa vastaan suojauduttiin kristillisperäisillä loitsuilla ja siitä kerrottiin fantastisia kauhutarinoita. Käärmeiden väitettiin muun muassa ajavan ihmisiä takaa lentäen.

Muhonen nosti esiin kaksi käärmevihan teologisina perusteina toiminutta kohtaa vuoden 1776 raamatunkäännöksestä. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa Aatamia ja Eevaa perisyntiin houkutteleva käärme kuvataan katalimmaksi kaikista eläimistä: “Ja kärme oli kavalin kaikkia eläimiä maan päällä, jotka Herra Jumala tehnyt oli, ja se sanoi vaimolle: sanoiko Jumala, älkäät syökö kaikkinaisista puista Paradisissa?”. Paholaismainen käärme nousee esiin myös Ilmestyskirjassa, jossa se yhdistetään Perkeleeseen: “Ja suuri lohikärme, vanha mato, joka perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, heitettiin ulos, joka koko maan piirin viettelee, hän heitettiin maan päälle, ja hänen enkelinsä myös hänen kanssansa heitettiin sinne”.

Käärmeiden ajateltiin uhkaavan erityisesti karjaa. Laitumelle laskiessa eläimet pyrittiin loitsuin suojaamaan maan matoja vastaan. Käärmeenpuremaa parannettiin painelemalla sitä kepillä, jolla on surmattu kolme käärmettä. Oma loitsulajinsa ovat niin sanotut käärmeen pidätyssanat, joilla käärme lukittiin paikoilleen maahan jotta sen tappaminen onnistui helposti. Käärmeitä kohtaan tunnettua kauhua lisäsivät uskomukset, että pahantahtoiset ihmiset saattoivat nostaa käärmeitä vihollisiaan vastaan. Muhonen huomautti kielteisten käärmeuskomusten sisältävän useimmiten kristillisiä piirteitä, mutta toisaalta hän huomautti, että myrkyllistä kyytä kohtaan lienee tunnettu kammoa jo esikristillisellä ajalla. Lisäksi käärmeet on yhdistetty vainajiin – ja vainajia kohtaan on aina tunnettu paitsi kunnioitusta myös pelkoa.

Kansanperinteessä esiintyy kuitenkin myös toinen, huomattavasti myönteisempi näkemys käärmeistä, nimittäin haltijakäärmeet. Tämä kristilliselle perinteelle vieras ajatus tarkoitti käärmettä, jota elätettiin talossa tai sen lähistöllä talon etujen vuoksi. Elättikäärme ei ollut tavanomainen lemmikki vaan sillä katsottiin olevan kohtalonyhteys talon onneen. Jos käärmettä kohdeltiin hyvin, talo menestyi. Mutta jos käärmettä ei kunnioitettu tai se peräti surmattiin, koittivat talolle huonot ajat. Elättikäärme oli siis rakennuksen haltijan ruumiillistuma tai symboli.

Käytännössä elättikäärmeet olivat myrkyttömiä rantakäärmeitä eli tarhakäärmeitä joita ruokittiin ja hoivattiin kotipiirissä. Käärmeet saattoivat asustella lattian alla, navetassa, maitohuoneessa tai pihassa. Rantakäärme kesyyntyy helposti ja pihapiirin hiiret, myyrät sekä munimispaikoiksi täydellisesti soveltuvat lantakasat vetivät sitä luonnollisesti puoleensa. Ihmisten iloksi rantakäärmen ravinnoksi kelpasivat myös kyynpoikaset. Kulttuuriympäristö laitumineen, kiviröykkiöineen ja karjatarhoineen sopi täydellisesti rantakäärmeen elinympäristöksi. Käärmeen läheisyyttä karjanhoitoon ja karjatarhoihin kuvastavat sen vanhat nimetkin kuten karjakäärme ja tarhakäärme. Kulttuurimaiseman harvinaistuminen onkin sittemmin johtanut rantakäärmeiden harvinaistumiseen Suomessa.

Haltijakäärmeelle uhrattiin samalla tavoin kuin uhripuille. Käärmeille annettiin uutiset eli ensivilja ja karjan ensimaito. Useimmiten käärmeille uhrattiin juuri maitoa. Joillakin alueilla naiset antoivat haltijakäärmeille ensimmäisen rintamaitonsa. Yhteys haltijakäärmeiden ja uhripuiden välillä on ollut konkreettinen. Käärmeiden asuinsijaksi mainitaan loitsuissa kivinen uhriröykkiö jollaisia tunnetaan jo esihistorialliselta ajalta. Tietojen mukaan tällaisia uhriröykkiöitä on ollut todellisuudessakin uhripuiden alla. Esimerkiksi Hartolassa vietiin uutiset käärmeille uhripuun alla oleviin raunioihin vastalahjaksi kodinhaltijan onnesta ja antimista. Röykkiössä uhreja odottava käärme toimi näin jumaluuden edustajana ja uhrien vastaanottajana, joka yhdisti ihmisten maailman tuonpuoleiseen todellisuuteen. Uhriröykkiöitä tavataan myös Pohjanlahden toisalta puolelta. Skandinaavien sana »harg» on tarkoittanut kiviröykkiötä johon uhrattiin. Eräässä Edda-runossa kerrotaankin miten röykkiötä voideltiin uhrihärän verellä.

Elättikäärmeperinne tunnettiin myös Suomen lähialueilla. Olaus Magnus kertoo käärmeitä pidetyn Pohjoismaissa kotijumalina. Adam Bremeniläisen mukaan myös virolaiset jumaloivat käärmeitä (dracones) ja uhrasivat niille orjamiehiä. Jälkimmäiseen tietoon kannattaa suhtautua asianmukaisella kriittisyydellä, mutta myöhempienkin tietojen perusteella haltijakäärmeperinnettä on esiintynyt Virossa. Erityisen tunnettuja käärmeenpalvojia ovat kuitenkin olleet liettualaiset, joille käärmeet olivat asuinrakennuksia suojelevia jumaluuksia. Haltijakäärmeitä rukoiltiin ja niille uhrattiin maitoa. Olaus Magnuksen luonnehdinnan mukaan liettualaiset palvelivat “tulta, metsiä ja käärmeitä”. Jos siirrytään vieläkin etelämmäs, niin Kreikasta ja Balkanilta tavataan hämmästyttävän samankaltaisia uskomuksia. Antiikin Kreikassa käärmeet olivat talonsuojelijoita ja Zeuksen poikia. Kreikassa elättikäärmeet olivat elävää perinnettä vielä 1900-luvulla.

Muhonen esitti, että käärmeuskomukset ovat saattaneet saapua Suomen alueelle Baltiasta, jossa niitä on esiintynyt todistettavasti jo esihistoriallisella ajalla. Asiaan on lähes mahdotonta saada varmuutta, mutta mato- ja käärme-sanojen etymologiat ainakin viittaisivat Baltian suuntaan. Muhonen piti kohtuullisen todennäköisesnä, että haltijakäärmeet tunnettiin Suomessa jo rautakaudella, vaikka ei tutkijana voinutkaan ottaa asiaan varmaa kantaa ilman vedenpitäviä todisteita.

Symbolisella tasolla käärmeet yhdistyvät vahvasti hyvään onneen, suojelemiseen ja vartiointiin. Tämä seikka korostui erityisesti Hukantaipaleen luennolla. Käärmeet (ja lohikäärmeet) tunnetaan maailmanlaajuisesta vartijaeläiminä, jotka vartioivat temppeleitä, rakennuksia ja aarteita. Suomessa käärmeet ovat suojelleet rakennuksia pahoilta voimilta sekä haltijakäärmeinä että rakennuksiin kätkettyinä taikakaluina. Tällaiset kätkökäärmeet olivat surmattuja käärmeitä – käytännössä aina kyitä – jotka piilotettiin maagisessa tarkoituksessa rakennukseen. Yleisin tapa oli porata kynnykseen reikä, piilottaa käärme sen sisään ja sulkea aukkokohta puutapilla. Käärme voitiin piilottaa joko kokonaisena tai sitten käytettiin pelkkää päätä tai nahkaa. Esimerkiksi 1930-luvulla erästä vanhaa taloa purkaessa löydettiin kynnyksen alta käärmeen pää tuohiropposessa.

Miksi käärmeitä piilotettiin rakennuksiin tällä tavalla? Vastaus löytyy kansanomaisesta maailmankuvasta, jolla oli ominaista nähdä kodin rajat heikkoina ja vahvistamista kaipaavina. Ulkopuolelta tulevat voimat, kateet, uhkasivat kotia jatkuvasti. Kodin hyvä onni saatettiin turmella tai varastaa. Sellaiset asiat jotka modernissa ajattelussa käsitetään sattumiksi, kuten sairaudet ja tulipalot, saatettiin muinoin tulkita ihmisten kateuden seurauksiksi. Erityisen heikkoja kohtia olivat talon aukot kuten ovet ja ikkunat joiden läheisyyteen kätköt usein tehtiin. Kätketyillä taikakaluilla vahvistettiin kodin rajoja ulkopuolisia liiemmäisiä vastaan.

Jonkin verran on tietoja myös pahantahtoisista kätköistä, jotka piilotettiin vihamiehen taloon heikentämään hänen kotinsa suojaa. Tällä tavoin suojellut rajat rikottiin. Käärme mainitaan harvakseltaan myös pahantahtoisessa taikuudessa osana niin sanottujen noitapussien sisältöä. Mutta noitapussiperinteessäkin käärme on näytellyt myös myönteistä, suojelevaa roolia. Loit Joekalda kertoi miten Viron Harjumaalla paikallinen noita oli antanut sotaan lähtevälle miehelle turvaksi kolme maagista pussia, joista yhdessä oli poltetun käärmeen tuhkaa.

Käärmeen väen takana on paitsi käärmeen väkevä myrkky myös sen läheinen yhteys maan voimaan ja sitä kautta vainajiin ja aliseen todellisuuteen. Tällaiset käärmeuskomukset vaikuttavat ikivanhoilta ja melkeinpä yleismaailmallisilta. Seminaarissa tuli esiin, että Lähi-idästä on löydetty 3000 vuotta vanhasta rakennuksesta käärmekätkö ja vastaavia tapoja esiintyy myös nykypäivän afrikkalaisessa kansanuskossa. Lisäksi yleisökeskustelussa nostettiin esiin suojelevat käärmekoristelut, joita näkee esimerkiksi monissa Aasian maissa ovien yläpuolella. Ajatus käärmeiden suojelevasta voimasta on siis ikivanha ja ehkäpä yleismaailmallinenkin. Tämä osoittaa jälleen kiehtovalla tavalla miten omiin juuriin syventymällä päädytään lopulta aina universaalien totuuksien äärelle.

Paikan pyhittämisestä

Julkaistu . Kirjoittaja:
4

Kuvassa virolainen hiisi

Kuvassa virolainen hiisi.

Tässä joitakin muistiinpanoja paikan pyhittämisestä. Tarkastelen ensin pyhittämistä filosofisesta näkökulmasta. Seuraavaksi kuvailen joitakin suomalais-karjalaisessa perinteessä tavattavia pyhittämisen, metafyysisen puhdistamisen ja pahan karkottamisen tapoja. Lopuksi tulee käytäntö: kuvailen aiempien huomioiden pohjalta yhden mahdollisen suomenuskoisen tavan paikan pyhittämiseen.

I. Pyhittämisen merkitys

Muinaissuomalainen perinne edustaa niin sanottua arkaaista eli primitiivistä ajattelua. Arkaaisen ajattelun mukaan esineillä, paikoilla tai ihmisen toiminnalla ei ole omaa itseisarvoa. Sen sijaan paikasta tai esineestä tulee pyhä siksi, että sen olemus kertoo yhteydestä johonkin kosmiseen symboliin, jumalaiseen ilmentymään tai myyttiseen tekoon. Tämä yhteys erottaa paikan tai esineen muista paikoista ja esineistä, ja antaa sille erityisen arvon ja merkityksen. Navetan oveen maalattu aurinkopyörä on pyhä merkki, koska sen muoto kuvaa kosmoksen rakennetta. Pellon mullasta nostettu ukonvaaja on pyhä esine, koska se on taivaanjumalan ilmentymä. Kylän lähellä sijaitseva mäki on pyhä paikka, koska sen kerrotaan syntyneen muinoin jumalten tai jättiläisten tekojen seurauksena. Kaikille näille uskomuksille on ominaista että niissä pyhyys syntyy asioiden yhteydestä ihmistä suurempaan ja väkevämpään.

Arkaaiselle ihmiselle pyhyyden alkulähde on jumalten tuonpuoleinen aika, joka on todellinen, väkevä ja ikuinen. Myyttiset kertomukset kuvaavat jumalten ajan tapahtumia, jotka ovat muokanneet maailmasta sellaisen kuin se on. Tämänpuoleinen, ihmisten maailma, saa merkityksen vain sikäli kun se toistaa jumalten ajan tapahtumia. Kun siis ihminen tekee pyhäksi minkä tahansa paikan, hän jäljittelee jumalten luomistyötä. Pyhittäminen toistaa luomistapahtuman, jossa jumalat antoivat kaaokselle muodon, puhtauden ja eheyden. Pyhittämällä ihminen luo maailmaan mikrokosmoksen eli kuvan luojajumalten aikaansaamasta maailmankaikkeudesta pienoiskoossa.

Ajatuksen sisäistämistä helpottaa ehkä kaikille läheinen esimerkki: koti. Kautta aikain ihmiset ovat kautta rakentaneet asumuksensa maailmankaikkeuden pienoismalleiksi. Suomenuskoisille läheisin esimerkki on ehkä pohjoisten luonnonkansojen kota, jonka tulisija on maailman keskipiste ja kodan tukikeppi kuvastaa kosmosta tukevaa maailmanpylvästä. Jumalat luovat kosmoksen ja ihminen luo vuorostaan kotinsa tuon kosmoksen kuvaksi. Koti on maailmankaikkeuden pienoismalli, jonka ihminen rakentaa itselleen jäljitellen työssään jumalia. Kodin sisällä vallitsee järjestys, siellä on maailman keskipiste, kuten tulisija tai kotialttari. Kotipiiri sulkee – maagisessa ja konkreettisessa mielessä – ulkopuolelleen kaaoksen voimat, liiemmäiset ja muukalaiset.

II. Pyhittäminen, puhdistaminen ja karkottaminen kansanperinteessä

Suomalais-karjalaisessa perinteessä esiintyy käsitys, että maan käyttäminen oikeastaan mihin tahansa tarkoitukseen edellyttää maanhaltijan suostumusta. Taloa rakentaessa, eräretkellä nukkumaan asetuttaessa ja vainajaa hautaan laskettaessa varmistettiin aina maanhaltijan lupa toiminnalle. Taloa rakentaessa tarkoitus oli pyhittää paikka ihmisille suotuisaksi asuinpaikaksi. Jos rakentamiselle saatiin suostumus, niin haltijasta tuli uuden talon kotihaltija. Ensin piti kuitenkin varmistua siitä, millainen haltija paikalla oli – ja oliko hän suostuvainen yhteiseloon ihmisten kanssa.

Ennen rakentamista isäntä yöpyi tulevassa pihapiirissä ja unessa haltija näyttäytyi hänelle. Haltijan ulkomuodosta ja muusta pääteltiin, haluaako hän ihmisen asumaan paikalle. Jos haltija oli suopea hankkeelle, luvattiin häntä muistaa säännöllisesti lahjoin. Toisinaan maata myös ”ostettiin” maanhaltijalta asettamalla alueen nurkkiin pienet leipäkannikat ja muutama kolikon. Karjalassa vainajat omaiset ostivat vainajalle paikan maan povessa heittämällä avonaiseen hautaan muutaman vaskirahan.

Tulella uskottiin olevan voima karkottaa pahaa, puhdistava tuli toi onnea. Karjalassa hautajaisista palatessa jokainen tulija paineli käsiään leivinuunia vasten, että vainaja ei kummittelisi. Näin puhdistauduttiin kalman saastasta tulen avulla. Puhdistavalla tulella oli tehtävänsä myös talon rakentamisessa. Rakentamista aloitettaessa iskettiin tuli elävän puun taulaan ja tulta virittäessä luettiin rukous. Palavan taulan kanssa kierrettiin aiottu piha-alue kolmasti, kaksi kertaa myötäpäivään ja kerran vastapäivään. Samalla luettiin talonasetusloitsuja. Tulen palaminen ei saanut loppua kolmeen päivään. Tärkeää oli myös jatkuva vartioiminen: tulta ei saanut jättää kolmen päivän aikana hetkeksikään vartioimatta. On mielenkiintoista, että Karjalassa ennen hautajaisia kaivettua hautaa ei myöskään saanut koskaan jättää vartioimatta.

Keväisin poltettiin helavalkeita ylevillä paikoilla. Tulella kutsuttiin suosiollisia henkiä saapumaan iloon ja juhlanviettoon sekä karkotettiin pahansuopia ja vihamielisiä olentoja. Pyhä valkea sytytettiin poikkeavalla tavalla. Esimerkiksi Jyväskylän seudulla yhdeksästä eri puulajista. Tammelassa taas uskottiin, että valkeassa ei saanut polttaa muuta puuta kuin katajaa ja tervaa. Tervaa vanha kansa kutsui Väinämöisen hieksi. Parantavaa terveyssaunaa tietäjät lämmittivät muun muassa ajopuilla sekä ukkosen iskemillä puilla. Erityisessä asemassa on ollut kitkatuli eli kitkavalkea, jota on pidetty pyhänä. Kitkavalkeaa on käytetty muun muassa kaskenpoltossa ja vuotuisrituaaleissa.

Kuten edellä mainittu Tammelan uskomus osoittaa, katajan ja tervan polttamisen uskottiin karkottavan pahaa. Tästä on muitakin viitteitä. Esimerkiksi Karjalassa kalma häädettiin kuoleman jälkeen huuhtomalla lattiat ja ruumislaudat kylmällä vedellä ja savustamalla huoneet katajansavulla. Katajan lisäksi myös tiettynä vuodenaikana kerätyt kasvit karkottivat pahaa. Juhannuksen aikaan oksien ja lehvien katsottiin olevan täynnä hedelmällistä ja myönteistä väkeä. Niiden sirotteleminen asuinympäristöön on tuonut mukaan hyvää onnea ja kukoistusta. Juhannuksena kerättiin kukkia ja tuoreita lehviä, joilla koristeltiin kodin sisätiloja. Pihlajaa on taas perinteisesti pidetty Suomessa pihapiirin suojelijana. Taloja, kotieläimiä, metsästäjän ansoja ja kalastustarvikkeita on suojattu pihlajakepeillä ja -ympyröillä.

Kasvien lisäksi paikkoja on suojattu erilaisilla taikakaluilla, symboleilla sekä tietenkin loitsuilla. Joillakin paikkakunnilla piirrettiin jouluiltaisin liidulla aurinkopyörä asuinhuoneiden, tallin ja navetan oveen. Merkin oli tarkoitus estää tuntemattomia vainajasieluja tunkeutumasta taloon. Lehmän selkään piirretyn viisikulman uskottiin taas suojaavan karjaa pahalta silmältä ja maahan piirrettynä viisikulma varjeli karhun hyökkäykseltä. Paikkoja suojelevista taikakaluista tunnetuimpia lienevät ukonvaajat, esihistorialliset kiviset työkalut, joita on kätketty rakennusten perustuksiin onnea tuomaan.

III. Suomenuskoinen pyhitys

Aikaisemmin sanotun perusteella voidaan kuvailla ainakin yhdenlainen suomenuskoinen tapa paikan pyhittämiseen. Tällaista pyhittämistä voidaan käyttää oikeastaan missä tahansa tilanteessa, oli kyseessä sitten asuintalon rakentaminen tai vanhan uhripaikan uudelleenelävöittäminen. Toki ohjeita pitää lähestulkoon aina soveltaa jonkin verran. Onhan vaikkapa selvää, että valtion suojeleman vanhan uhripaikan kohdalla esimerkiksi paikan aitaaminen ei tule kuuloon.

Pyhittäminen alkaa paikalle saapumisella, haltijan tervehtimisellä ja aikeiden esittämisellä. Haltijaa pyydetään näyttäytymään unessa ja seuraava yö nukutaankin paikalla. Unen perusteella päätellään, onko paikka suotuisa pyhitettäväksi. Jos haltija vaikuttaa suosiolliselta, voidaan maa vielä ostaa antamalla uhriksi alueen nurkkiin esimerkiksi kolikoita ja leipää. Samalla loitsitaan:

Terve maa, terve manner,
Terve manteren isäntä,
Terve tervehyttäjälle!

Käytän maata maan luvalla,
Maan luvalla, puun luvalla,
Kaiken kartanon luvalla!

Tämän jälkeen sytytetään puhdistava tuli. Sytytys tehdään perinteisin menetelmin ja ensimmäisenä sytytetään elävän puun taula. Taulan kanssa kuljetaan loitsuja lukien kolmasti alueen ympäri, kahdesti myötäpäivään ja kerran vastapäivään. Sen jälkeen taulalla sytytetään pyhä valkea, joka on koottu esimerkiksi yhdeksästä eri puulajista, katajasta ja tervasta tai ukkosen iskemistä puista. Tulta sytytettäessä lauletaan tulen syntyruno. Laulu ja tulen iskeminen toistavat toistavat tulen synnyn. Ne kertovat tarinan siitä, miten alkuajan pimeällä merenselällä Ukko-Ilmarinen väläytti maailmaan ensimmäisen tulen taivosesta. Sytytettävästä tulesta tulee näin maailman alkutuli.

Tulen pitää palaa yhtäjaksoisesti kolme vuorokautta. Tulessa poltetaan aina välillä katajaa ja tervaa, joiden savu puhdistaa aluetta. Terva, Väinämöisen hiki, kuvastaa tämän luojajumalan läsnäoloa. Katajan savu taas tuo paikalle katajan hyväntahtoiset ja väkevä voimat. Tulta vartioidaan koko ajan. Valkeaa vartioivat ovat valmistautuneet koitokseen puhdistautumalla saunassa. Paikalla he käyttäytyvät mahdollisimman kunnioittavasti haltijaa kohtaan; minkäänlaista riitelyä ei sallita, pyhitetylle alueelle ei jätetä roskia, eikä kukaan tee siellä tarpeitaan. Valkeassa ei polteta muuta kuin puuta ja tulta kohdellaan muutenkin kuin kunniavierasta – siihen ei esimerkiksi syljetä, eikä tulen ylitse astuta. Vartijat lukevat joitakin karkotussanoja päivittäin.

Kolmen päivän aikana valitaan alueelta paikka – käytännössä puu tai kivi – jonka ääressä haltija haluaa itseään muistettavan. Paras vaihtoehto on pyytää haltijaa näyttämään unessa toivomansa asuinpaikka. Sen jälkeen haltijalle luvataan milloin ja miten (esimerkiksi joka kekri maidolla leivällä) häntä tullaan muistamaan. Kun tulta on poltettu tarvittavan kauan, annetaan valkean hiipua hiljalleen sammuksiin.

Paikalle kootaan tarvittavat rakennelmat, kuten aidat ja alttarit. Jos kyseessä on asuintalo, niin kotialttari kootaan luonnollisesti rakentamisen lopuksi valmiiseen taloon. Rakennelmien on tarkoitus kuvata kosmosta, siksi uhripaikka voidaan jakaa “vähemmän” pyhiin ulkoreunan alueisiin sekä kaikkein pyhimpään keskukseen, jossa puu tai erikseen valmistettu pylväs seisoo maailmanpylvään, sammon, kuvana. Paikalle määritellään selkeät sisääntuloreitit, joiden varteen asetetaan ulkopuolisilta voimilta suojaavia symboleita, esimerkiksi virolaisten hiisien tapaan kaivertamalla ne oviaukon kohdalle erilliseen lautaan.

IV. Lähteitä

Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto
Matti Waronen, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla
Mircea Eliade, Ikuisen paluun myytti. Kosmos ja historia
Unelma Konkka, Ikuinen ikävä. Karjalaiset riitti-itkut
Uno Harva, Suomalainen muinaisusko

Tienristeys

Julkaistu . Kirjoittaja:
Vastaa

Tienristeys

Kaikki blues-diggarit tietävät Robert Johnsonin legendan. Kerrotaan, että nuorena kuollut Johnson myi sielunsa paholaiselle tienristeyksessä tullakseen maailman parhaaksi muusikoksi. Ja sellainen hänestä monien mielestä tulikin. Amerikkalaisessa kansanperinteessä onkin annettu neuvoja maagisen hyvää soittotaitoa halajaville muusikoille. Ota kitarasi mukaan, sanottiin, ja mene hieman ennen keskiyötä tienristeykseen. Näppäillessäsi kitaraa paikalle saapuu iso musta mies. Anna hänen ottaa kitarasi ja soittaa sillä. Kun musta mies lopulta antaa kitaran takaisin, osaat soittaa mitä tahansa ikinä haluatkin. Mutta muista – sielusi on nyt hänen omaisuuttaan.

Joidenkin arvioiden mukaan tämä demoninen musta mies ei olekaan kristillinen paholainen, vaan afrikkalaisjuuristen uskomusperinteiden Papa Legba. Legba on kujeileva jumala (trickster), joka hallitsee sisäänkäyntejä ja tienristeyksiä. Henkisellä tasolla Legba on viestinviejä ja välittäjä ihmisten ja henkimaailman välillä. Vain Legban luvalla kuolevaiset saavat yhteyden jumalallisiin voimiin; hän avaa ja sulkee tuonpuoleisen portit. Legban hahmo tunnetaan afrikkalaisten diasporan seurauksena Karibian alueiden kansanperinteissä ja neworleansilaisessa voodoossa sekä syvän etelän kansanuskomuksissa. Tätä perua lienee Robert Johnsonin legendakin.

On syytä huomata, että tienristeys on merkittävä paikka muissakin kuin pelkästään afrikkalaisjuurisissa perinteissä. Tienristeyksen symbolinen merkitys vaikuttaa olevan sen tavassa yhdistää ihmisten ja jumalten maailmat toisiinsa. Ei siis ihme, että tuonpuoleiseen viestejä vievää Legbaa mennään tapaamaan juuri tienristeykseen. Eikä Legba ole ainoa, joka siellä ihmisiä odottaa. Moni suomalainenkin on varmasti matkoilla ollessaan nähnyt kolmen tien risteyskohtiin pystytettyjä Neitsyt Marian alttareita. Näitä kynttilöiden, kukkien ja pienten paperilappusten koristamia alttareita näkee varsin yleisesti katolisissa maissa.

Kuten ehkä jo arvasittekin, maagisia tienristeyksiä esiintyy myös suomalaisessa perinteessä. Esimerkiksi eräässä tai’assa parannetaan maidottomaksi kirottua lehmää käskemällä pahoja voimia poistumaan ja komentamalla lehmää “hakemaan maitonsa manalta”. Kyse on siis eräänlaisesta vaihdosta henkimaailman kanssa: pahat henget käsketään takaisin tuonpuoleiseen ja maito haetaan sieltä pois. Tai’assa tämä symbolinen “palautus” suoritetaan kouriintuntuvalla tavalla juuri kolmen tien risteyksessä.

Jos lehmästä katoaa maito, niin on lehmä vietävä maakivelle eli alakivelle. Sitten otetaan kolme pohjaeli pintapärettä (pohjapäreiksi sanotaan juuri puun kaarnan alta kiskottuja päreitä), uuniluuta ja kolme veistä, jotka sidotaan nippuun ja pistetään tuleen. Lehmä kierretään sillä kahdesti myötäpäivään ja kerran vastapäivään, loihtien:

Lähe nyt hiisi hiihtämähän,
Saatana samoamahan,
Lempo lentämähän,
Paholainen pakenemahan!

Sitten lyödään lehmää sanoen:

Hae maitosi manalta,
Piimäsi pitäjeheltä!

Veitset otetaan pois roihdusta, ja palavat päreet sekä uuniluuta viedään kolme tien risteykseen ja heitetään vasemman olan yli.

Joiden kansanuskomusten perusteella myös Suomessa tienristeyksiin on menty tapaamaan henkimaailman vieraita. Esimerkiksi Ulvilassa oli tapana kävellä varhain laskiaisehtoona kattojen ja kivien päälle sekä tienristeyksiin henkiä näkemään. Lisäksi ainakin yhden uhripaikan tiedetään sijainneen kolmen tien risteyksessä. Kuhmoisten Puukkosten kylästä tallennetun perimätiedon mukaan erään suuren mäen vierellä kolmen tien risteyksessä oli vanha uhripaikka, jossa uhrattiin metsän jumalalle. Legenda kertoo, että Kuhmoisten ensimmäinen (sittemmin tuhoutunut) kirkko rakennettiin keskiajalla juuri tuolle paikalle.

Uhrien antaminen jumalalle kolmen tien risteyksessä sopii mielestäni hyvin yksiin lehmäloitsussa kuvattuun (ja siis maailmanlaajuisesti tunnettuun tapaan) tapaan käsittää tienristeydet nimenomaan ihmisten ja henkimaailman välisen yhteyden paikaksi. Toisin sanoen, kolmen tien risteys on eräänlainen sisäänkäynti tuonpuoleiseen. Yhtymäkohdat suomalaisen, afrikkalaisen, amerikkalaisen ja katolisen kansanuskon kesken ovat tässä suhteessa varsin hienoja. Kolmen tien risteyksessä kohtaavat Papa Legba, Neitsyt Maria, Tapio ja Robert Johnsonin haamu.