Meillä olj tuttava yks, sanottiiv Vanhakspojaks. Sen nim olj, mikäs se nyt…? – Linkmanni! Aleks Linkmanni se olj! Se olj oikein sellainev vanhan kansam mies että, se kai usko henkii, enempi siihe Ukko Ylijumalaa!

Pentti Virtaranta, Sana ei sammaloidu

Kävin äskettäin läpi vuosia sitten haudantakaiseen lähteneen isoisäni tavaroita. Kaikkialta tuntui löytyvän tunnearvoltaan mittaamattoman arvokkaita aarteita – enkä edes puhu nyt siitä vanhasta tuohikontista, mosambikilaisesta lintuveistoksesta tai pullollisesta Kuolleenmeren vettä ajalta ennen Israelin valtion perustamista. Huomasin tarkastelevani isoisän huolellisella käsialalla taitavasti kirjoittamia sota-ajan päiväkirjoja, nuoruuden rakkauskirjeitä ja novelleja. Varhaisimmat novellit oli kirjoitettu 1930-luvun alussa. Vaikuttavia olivat myös myöhemmät, elämää nähneen patriarkan puheet, runot ja kirjeet. Kirjeistä yhden isoisä oli tarkoittanut minun luettavaksi vartuttuani – olin sen kirjoitushetkellä vain muutaman vuoden ikäinen. Se oli kirjaimellisesti viesti haudan takaa.

Isoisä jätti jälkeensä myös huomattavan määrän kirjoja. Kirjasto koostuu lähinnä valtavasta määrästä herännäiskirjallisuutta, jonka sekaan on ripoteltu kirjallisuuden, kulttuurihistorian ja filosofian helmiä. Hyllystä löytyi muun muassa Olavi Castrénin Ihmiskunnan uskonnot vuodelta 1948, sotia edeltävä käännös Victor Hugon Kurjista ja kansanpainos Tuntemattomasta. Filosofisista teoksista löytyi Pascalin Mietteitä ja Kierkegaardia, jopa Jungia. Eriskummallisin ilmestys taisi olla kristillis-platonistinen tutkielma seksuaalisuudesta 1960-luvun vapaan rakkauden hengessä.

Suurimpana isoisän kirja-aarteena pidän kuitenkin tutkija Pentti Virtarannan julkaisemaa teosta Sana ei sammaloidu vuodelta 1953. Se on valikoima juttuja, joita Hämeen vanha kansa on kertonut Virtarannalle kesinä 1950-1952 osana hämäläismurteiden tutkimusta. Virtaranta on purkanut haastateltavien puheet suoraan magnetofonilta kirjaksi hämäläisen murteen säilyttäen. Kertojat ovat maantieteellisesti samalta alueelta kuin sukuni juuret kirkonkirjojen mukaan. Perimätietoa on taltioitu Jämsän seudulta, Petäjävedeltä, Muuramelta, Padasjoelta ja Kuhmoisista. Tekstiä kuvittavat valokuvat entisajan asumuksista ja ihmisistä samoilta seuduilta.

Kirjassa kerrotaan vanhan talonpoikaisesta elämästä: tavoista, juhlista ja ihmisistä. Kertojat muistelevat esimerkiksi joulun viettoja, kaskeamista ja vanhoja kehtolauluja. Mikään osa-alue ei ole liian arkinen tarinoinnin lähteeksi vaan kirjasta saa käsityksen niin entisajan hämäläisestä pyykinpesusta, kasvivärjäyksestä kuin hevosten hoidostakin. Oman osansa tarinoissa saavat sekä aikansa tunnetut persoonat – tietäjät, mustalaiset ja maantierosvot – että kansan muistiin syystä tai toisesta jääneet paikatkin. Kaikki kerrotaan ihmisten omalla äänellä, niin kuin he asiat näkivät, tekivät ja kokivat. Tämän lähemmäksi katkennutta suullista traditiota ei taida olla mahdollista päästä.

Sana ei sammaloidu on sisältää myös huomattavan määrän vanhaa uskomusperinnettä. Sitä lukiessa oman elämän mytologia yhtäkkiä yhdistyy suomalaiseen mytologiaan. Lapsuuteni onkimispaikkaan on perimätiedon mukaan upotettu kirkonkellot isonvihan aikaan, kerrotaan. Alle kilometrin päässä synnyinkodistani on vaikuttanut tunnettu tietäjä, jota on tultu tapaamaan jopa Pietarista saakka. Kotipaikkakuntani metsissä on ollut karhunkallohonkia vielä vuosisata sitten. Eräs tuttu mäki on saanut nimensä siellä tapahtuneesta veriteosta ja eräässä vieläkin pystyssä olevassa riihessä kummittelee tapetun lehtolapsen henki. Vanhat tavat, uskomukset ja historia tulevat lähemmäs kuin koskaan aikaisemmin.

Haastateltavat kertovat tarinaa taikauskoisesta entisajan kansasta, “vanhoista”, jotka he ovat vielä henkilökohtaisesti ehtineet tuntea. Vanhojen maailma oli toisenlainen kuin sotienjälkeinen Suomi, se oli täynnä eläviä henkiä, enteitä ja taikauskoa. Toisinaan muistot ovat omakohtaisia kuten kokemukset vedenneidoista, kummituksista ja piruista. Toisinaan kertoja on kokenut menneestä henkien ja taikojen maailmasta vain katoavan välähdyksen kuten nähnyt isänsä mumisevan salaa siunausloitsua uudelle kylvökselle.

Ehkä yllättävintä kirjassa on se, miten laajasti kaikki maagiset ja kansanparannukselliset uskomukset ovat edustettuina näinkin pienellä alueella sisäistä Suomea näinkin myöhäisessä vaiheessa – vain muutama sukupolvi sitten ja alle sadan kilometrin säteellä omasta synnyinpaikastani. Kirjassa kerrotaan kansanmuistissa hyvin olevista entisaikojen verenseisauttajista, tunnetuista tietäjistä, lemmennostatuksesta ja tavasta ottaa pellon mullasta nostetut ukonvaajat suojeleviksi taikakaluiksi. Monet 1950-luvun muistelijat olivat todistaneet itse näitä asioita. Tämän lisäksi kertojat arvelevat, että “mehtäkylillä” vanhat tavat ovat saattaneet säilyä vieläkin pidempään.

Tästä väistämättäkin mieleen, miten lähellä useimmat suomalaiset loppujen lopuksi ovatkaan vanhaa kansaa. Olemme tässä mielessä tavattoman onnekkaita. On rikkautta asua samoilla paikoilla joiden hengistä esivanhemmilta on taltioitu suullista perimätietoa. Siinä samalla isoisän tavaroita tutkaillessa tulin ajatelleeksi, että perinteeseen on järkevintä suhtautua kuin mihin tahansa aikaisemmilta sukupolvilta perittyyn jäämistöön. Ei ole mitään järkeä yrittää säästää aivan kaikkea mahdollista, mutta toisaalta ei perintöään voi torjuakaan koska haluaa teeskennellä syntyneensä tähän maailman tyhjiössä. Minusta paras tapa on ottaa vastaan aiempien sukupolvien perinnöstä se kaikkein rakkain, arvokkain ja pysyvin, ja vaalia sitä huolella omassa elämässään ja siirtää parhaansa mukaan tuleville sukupolville.

Usein ihmisten kanssa keskustellessa huomaa, että monilla suomalaisilla on tuskin mitään sidoksia perinnekulttuuriin (aika moni tavis ei ole kuullutkaan vaikkapa kekristä). Olen huomannut ilmiön itsessänikin. Mitä enemmän tiedän suomalaisten heimojen perinnetaidoista, ruokakulttuurista, kansantaiteesta, sosiaalisista tavoista, murteista ja kaikesta muusta sellaisesta, sitä selvemmin sisäistän miten vähän olen aiemmin tiennyt aiheesta. Vielä jokin aika sitten on siis ollut olemassa monivivahteisia traditionaalisia paikalliskulttuureita, joista minulla on enää heiveröinen aavistus. Ja silti – ja tämä on tärkeä pointti – en ole koskaan aikaisemmin kokenut, että olisin luopunut jostain kulttuurisesta perinteestä. Tarkoitan, että kun olen elänyt elämääni tavallisena suomalaisena, niin en ole tullut ajatelleeksi, että sillä “tavallisella suomalaisuudella” on loppujen lopuksi aika vähän yhtymäkohtia siihen perinnekulttuuriin, jonka vielä ennen sotia lapsuuttaan maaseudulla eläneet saivat kokea.

Oma elämäni ei ole vanhan perinnekulttuurin kehitysaskel, vaan kyse on kahdesta lähes täysin erilaisesta kulttuurista. Tämä on aika merkittävä asia. Minun elämäni ei edusta mitään “perinteistä suomalaista kulttuuria”, vaan lähinnä jotain uutta ja enimmäkseen sotien jälkeen syntynyttä rakennelmaa, josta puuttuu suurin osa vanhoista perinteistä ja tiedoista. Kokemukseni kuitenkin on, että suomalaiset harvemmin ajattelevat asiaa näin? Helposti sitä ajattelee lähes itsekään ajatuksiaan tiedostamatta kesällä makkaraa nuotiolla grillatessaan tai talvella jääkiekkoa televisiosta katsellessaan, että tässä on nyt sellaista aitoa suomalaista meininkiä, suorastaan suomalaista perinnettä. Eiväthän ne tietenkään sellaista ole. Aidosti traditionaalinen suomalainen kokemusmaailma on jotain, mihin useimmilla nykyihmisillä on vain hyvin vähän kosketuspintaa.

Harva suomalainen ajattelee, että suomalaiset ovat hylänneet kulttuuriperintönsä, vaikka tosiasiallisesti asia on niin on mitä suuremmissa määrin. Lisäksi suomalaiset eivät ole täysin “eurooppalaistuneetkaan” ja ehtineet kehittämään sivistysvaltioiden kaltaista perinteikästä kaupunkikulttuuria. Suomalaiset ovat tavallaan väliinputoajia. Meillä ei ole enää aitoa agraarista perinnekulttuuria, mutta meillä ei ole myöskään juurikaan perinteikästä kaupunkikulttuuria. Mitä perinteikästä Suomella sitten on? Se on mielestäni hyvä kysymys.

Jos ajatukseni eivät avautuneet, niin otetaan tapausesimerkki: ruokakulttuuri. Suomessa on hyvin vähän aitoa perinteikästä ruokakulttuuria, jollaista on taas runsaasti esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa. Siis sellaista, että vaalittaisiin joukolla paikallisia ruokaperinteitä tai käytäisiin rutiininomaisesti koko perheen voimin jossain paikallisessa perinteikkäässä ravintolassa syömässä laaturuokaa. Suomessa on unohdettu oma vanha ruokaperinne eikä sen tilalle ole osattu vaatia laatua, joten lopputuloksena suuri osa kansasta hotkii nälkäänsä eineksiä ja kepappia. Miksi? Ylpeys taitaa olla se ratkaiseva ero suomalaisten ja italiaanojen välillä. Italialaiset ovat ylpeitä paikallisista ruokaperinteistään, suomalaiset taas useimmiten eivät ole. Toki Italian kaltaisilla lämpimien ilmanalojen vanhoilla korkeakulttuureilla on paljon ylpeilyn aihettakin ruokatraditioiden suhteen, mutta se ei ole mikään syy väheksyä omaa perinnettämme.

Uskoisin, että ylpeydentunteen puuttumista edesauttaa aiemmin mainittu tunne siitä, että ihmiset eivät tosiaankaan koe, että he olisivat hylänneet mitään perinnettä. Tulee mieleen joku periferian suomalaisisäntä, jonka mielestä “perunaa ja kastiketta” on aina syöty ja tullaan aina syömäänkin, perkele. Hänelle kaikenlainen puhe ruuan laadukkuudesta ja sen sellaisesta on turhaa eurooppalaisten viininlitkijöiden hienostelua, saatana. Isäntä ei välttämättä edes tiedosta, että hän on itsekin perinteestä luopunut moderni väliinputoaja, eikä mikään vanhojen tapojen jatkaja. Hän ei tiedosta, että hänenkin kotiseudullaan on ollut vielä sata vuotta sitten paikallinen ruokakulttuuri, joka on saattanut poiketa ratkaisevasti hänen nykyisestä ruokavaliostaan. Jos tämä paikallistason ruokaperinne olisi säilynyt elävänä nykypäivään, niin isäntä olisi tietenkin ensimmäisenä puolustamassa sitä samalla konservatiivisella asenteella, mutta nyt hän joutuu puolustamaan jotain mikä ei ole oikeasti edes perinteikästä. Tällainen välitila on minusta jotenkin oireellista koko suomalaiselle kulttuurille: omasta perinteestä on luovuttu, mutta toisaalta “eurooppalaista” kulttuuriperintöä ei ole otettu täysin rinnoin vastaan. Lopputulos on jollain tapaa hieman sieluton ja kulttuuriperintönsä kadottanut nyky-Suomi.

Uskoisin kuitenkin, että tulevaisuudessa laadun ja luonnonmukaisuuden merkitys tulee entisestäänkin korostumaan kaikissa aineellisissa kulttuurintuotteissa. Jos ja kun näin tapahtuu, niin perinnekulttuurin ja perinnetaitojen kiinnostavuus varmasti kasvaa ihmisten silmissä. Laatu, kestävyys ja luonnonmukaisuus kun ovat perinnekulttuurin keskeisiä tekijöitä. Ehkä Suomenkin maaseudulla aletaan taas joskus arvostamaan (ja myös hyödyntämään kaupallisesti) paikallisia laadukkaita ruokaperinteitä, ehkä kestävä ja ekologinen perinnerakentaminen tekee uuden tulemisen ja ehkä perinnekäsityöt nousevat vielä arvoon arvaamattomaan. Ja niin edelleen. Tarvitaan vain terveyttä ylpeyttä omista perinteistä.

Kasvoin maallistuneessa tapakristillisessä perheessä, sellaisessa tavallisessa suomalaisessa kodissa, jossa uskonto oli enemmän outo kuriositeetti kuin arkipäiväinen ilmiö. Ehkä voisi puhua kulttuurisesta kristinuskosta: luterilaisuuden pyhiä joulusta pääsiäiseen vietettiin kyllä, mutta niiden tietoinen uskonnollinen sisältö oli melko olematonta. Minulla oli jumalkokemuksia, mutta ne tulivat lähinnä luonnosta, eivät luterilaisista instituutioista. Suhteeni kristinuskoon on siis muodostunut aika neutraaliksi. Minulla ei ole mitään traumoja heikäläisistä, mutta luterilaisuus ei ole minua koskaan kiinnostanut, koska kaikki omat kokemukseni ovat vahvistaneet mielikuvaa, että luterilaisuus on ainakin nykymuodossaan jollain tapaa “rikkinäinen uskonto”, eli hengellisessä mielessä vakavasti puutteellinen instituutio.

Pidin kuitenkin joulusta kovasti lapsena, enkä pelkästään niiden jännittävien lahjapakettien takia. Ylipäätään joulussa oli jotain kiehtovaa ja miellyttävää. Näin jälkikäteen olen ajatellut, että joulun suuri merkitys maallistuneen kodin lapselle oli varmaan osaltaan seurausta siitä, että joulunaika oli perheessämme oikeastaan vuoden ainoa hetki, jolloin saattoi saada jonkinlaisen pyhyyden kokemuksen. Joulu kynttilöineen ja koristeluineen oli jotenkin taianomaista, suorastaan transkendentaalista aikaa, jolloin niin kodissa kuin ulkomaailmassakin vallitsi ihmeellisen harras tunnelma. Tieto siitä, että maailmassa oli ihmisiä ja kulttuureita jotka eivät viettäneet joulua, tuntui uskomattoman väärältä, koska ajattelin heidän jäävän paitsi siitä kaikesta joulun ihmeellisyydestä.

Iän karttuessa joulusta karisi lapsenomainen mystiikka, mikä vähensi joulun merkitystä, vaikka toki joulu on minulle aina ollut odotettu ja hartaasti vaalittu juhla. Joskus teini-iässä mukaan astui ajattelevan ihmisen (sinällään oikeutettu ja tarpeellinen) kritiikki kulutuskulttuuria ja joulun kaupallistumista vastaan. Tavallaan asian voi tulkita myös niin, että joulun kaupallistumisen vihainen kritisoiminen auttoi käsittelemään joulun menetetyn pyhyyden ristiriitaa omassa elämässä, ulkoistamaan tapahtuneen muutoksen syyn. Se, että en enää kokenut joulua samanalaisena “puhtaana” ja taianomaisena kokemuksena kuin lapsena selittyi tietenkin mielessäni sillä, että nykyinen joulu oli kaupallistettu muoviseksi krääsäksi vailla mitään pyhyyttä.

Nykyisin suomenuskoisena koen pyhyyttä monella vuodenkierron hetkellä. Pyhyyden kokemukseni on “jalostuneempaa” kuin lapsuuden primitiivinen ja epämääräinen tunne joulunajan merkityksellisyydestä, mutta samasta asiasta siinä on kyse: arkisen muuttumisesta pyhäksi. Suomenuskon seurauksena moni minulle aikaisemmin melko merkityksetön juhlapäivä on saanut uuden, vakavamman ja syvällisemmän merkityksen. Esimerkiksi juhannus oli pitkään minulle aika turhanpäiväinen ryyppäysjuhla, jota ilmankin olisin helposti tullut toimeen, mutta suomenuskon myötä olen löytänyt keskikesän syvemmän merkityksen ja juhannusyön taianomaisuuden.

Minulle on luontevaa ja itsestäänselvää, että vuodenkiertoon kuuluu pyhiä hetkiä. Joulunaika on yksi noista hetkistä. On surullista, että niin monelle ihmisellä tällainen luonnollinen pyhyyden kokemus on niin kaukainen ja outo asia. Useimmista vanhoista tavoistakin on jäljellä vain repaleiset kuoret, joiden merkitystä ei sen syvemmin ymmärretä. Tämä taudinkuva pätee tietenkin kaikkeen nykyiseen kulttuuriin, ei pelkästään jouluun. Mutta joulunvietto tuntuu kyllä kuvaavan osuvasti nykyihmisen henkistä ahdistustilaa kiihtyvän kaupallisuuden ja perinteiden trivialisoitumisen keskellä.

Edellisen kaltainen kulttuurikritiikki on tietenkin vanhastaan tunnettujen asioiden puuduttavaa toistamista, mutta toisto ei muuta asioiden totuusarvoa. Kadotetun pyhyyden löytäminen on modernin ihmisen keskeinen haaste. Tämä edellyttää henkistä niskalenkkiä rationalistisista kaikkivoipaisuuskuvitelmista ja tehokkuuden nimeen vannovasta taloususkonnosta. Tässä koitoksessa lapsuuden joulujen sydämeen sytyttämä hennosti valaiseva liekki voi näyttää suuntaa pimeyden keskellä.

Eräs valtavan paljon minua viisaampi ihminen vertasi kerran jumalia aurinkoon. Aurinkoisena päivänä auringonvalo valaisee koko maailman. Valo on yksi kokonaisuus, mutta samalla se sisältää kaikki maailman värit. Samoin maailman läpäisevä jumaluus muuttuu läheisemmässä tarkastelussa lukemattomien jumalten säikeistä koostuvaksi valoksi. Jos ihminen haluaa valon säteilevän kotiinsa, hänen tulee avata verhot ja puhdistaa ikkunansa. Samoin ihmisen tulee avautua jumaluudelle ja puhdistaa sielunsa, jotta jumalat tulevat hänessä läsnä oleviksi.

Mutta miten ihminen sitten kutsuu luokseen jotain tiettyä jumalaa? Ihminen ei tietenkään komenna jumalia tekemään jotain. Pikemmin hänen tulee saavuttaa sellainen olotila tai luoda sellainen hetki, jossa tuo jumala pääsee toteutumaan. Ajatellaanpa, että haluamme huoneeseen vain tietyn värin auringonvalosta. Silloin voimme asettaa oikeanlaisen suodattimen ikkunan eteen, jolloin vain halutun kaltainen valo suodattaa huoneeseen. Jos haluamme tietyn värin esineisiin, niin maalaamme esineet tietynlaisella maalilla, jolloin ne heijastavat vain tuota värisävyä. Samoin jumalten kohdalla ihmisen pitää saada todellisuus hetkeksi heijastamaan tiettyä jumalaa. Jumaluus on valon tapaan läsnä kaikkialla, mutta erityisillä teoilla voidaan korostaa jonkun jumalan läsnäoloa. Näin tavallaan viritetään todellisuus toiselle taajuudelle ja otetaan siihen arkisesta poikkeava näkökulma, jollain todellisuus heijastaa jumalan valon maailmaan.

Miten tämä sitten tapahtuu? Miten korostetaan jumalan läsnäoloa jossakin paikassa ja hetkessä? Olen puhunut usein jumalten merkeistä. En tiedä olenko tullut silloin ymmärretyksi, mutta toivoisin ainakin niin, sillä minusta jumalten merkit ovat suomenuskon kannalta keskeinen asia. Jumalten merkit ovat asioita, joiden kautta jumala on läsnä maailmassa. Jos jumala on kuin maailman lävistävä auringonsäde, niin jumalan merkkeihin kuuluvat kaikki asiat, jotka tuo säde valaisee maailmaan paistaessaan. Tai toisin sanoin: jumalten merkit ovat osa jumalia ja jumalat osa näitä merkkejä. Kutsun jumalan “valaisemia” asioita paremman sanan puutteessa “jumalan väeksi”. Jumalten merkit voivat olla asioita ulkoisessa aineellisessa todellisuudessa: eläimiä, kasveja, kiviä, värejä. Lisäksi uskonnollisiin tarkoituksiin valmistetut jumalankuvat ovat tietenkin jumalan merkkejä. Aineelliset merkit voivat myös olla hieman abstraktimpia: eleitä, piirroksia, kuvioita. Epämateriaaliset merkit voivat taas olla nimiä, lauluja, melodioita, rukouksia tai loitsuja. Jumalten merkit voivat myös saada muodon ihmisen sisäisessä todellisuudessa psyykkisinä ilmiöinä: ajatuksina, unina ja mielikuvina. Ja lisäksi ne ovat läsnä kosmoksen kappaleiden liikkeissä: ajanhetkiä ja taivaankannen muodostelmina.

Mistä sitten tiedämme mitkä ovat jumalten merkkejä? Suurin osa tiedoistamme tulee säilyneestä traditiosta ja mytologiasta. Näitä lähteitä ei kuitenkaan tule ottaa vastaan kritiikittömästi. Vaikka jokin ajatus on vanha, se ei välttämättä ole oikea. Kaikki perinnetieto tulee ainakin suodattaa ihmisen oman intuition läpi. Tämä siksi, että mikrokosmos/makrokosmos -ajattelun perusteella ihminen on maailmankaikkeus pienoiskoossa. Siksi kaikki mahdolliset jumalten merkit ovat paitsi maailmassa, niin myös ihmisessä itsessään. Varmimman tiedon jumalten merkeistä saamme tietenkin kysymällä jumalilta itseltään. Tradition ja mytologian tiedoilla pääsemme alkuun ja saamme yhteyden jumaliin, joilta voimme oppia heistä ja heidän “väestään” lisää.

Jumalten merkkien avulla voidaan siis saavuttaa yhteys jumalaan. Niiden avulla voidaan tuoda jumala tiettyyn aikaan ja paikkaan. Toki, kuten edellä todettiin, oikeampi tapa kuvata tapahtumaa olisi se, että jumalten kuvilla herätämme jumalan itsessämme. Käytännön esimerkkinä esittelen traditiosta ja mytologiasta tunnetut Ukon merkit. Tiedämme ainakin seuraavat:

• Puita: pihlaja
• Eläimiä: kyykäärme
• Kiviä: ukonkivi eli piikivi (kvartsi?)
• Värejä: sininen
• Luonnonvoimia ja elementtejä: tuli, lumi, myrsky, salama, sade (vesi)
• Esineitä: jousi ja nuoli (”kolmesulkainen”), miekka, vasara, kirves, kurikka, vakka
• Symboleita: ukonvasara, salamaa kuvaava sahalaita (käärmeenselkä)
• Nimiä: Äijä, Isänen, Isäinen, Pitkänen
• Mielikuvia: Ukko tarkoittaa vanhaa miestä, jolla on viisautta ja elämänkokemusta
• Ajankohdat: Ukonvakat toukokuun lopussa, torstai ukkosenjumalan päivänä (erityisesti torstai-ilta on tärkeä)
• Sanat ja laulut: Kansanrunot, joissa Ukko mainitaan sekä Ukon rukoukset.

Näiden tietojen pohjalta on mahdollista suunnitella riitti ja alttari, jossa Ukon väki on vahvasti läsnä. Tämä antaa ihmisille yhteyden aitoon jumalaan. Muista jumalista on mahdollista koota vastaavat tiedonjyvät. Jos olet skeptinen, niin kokeile, mutta aina varovasti ja vilpittömin mielin. Vaikutukset voivat olla musertavan vahvoja, jos niihin ei osaa varautua. Mitä enemmän merkkejä on läsnä, sitä vahvempana jumalan väki tietenkin tuntuu. Kaulassa roikkuva ukonvasara on vielä aika pieni symboli, mutta Ukon rukous Ukolle omistetun alttarin edessä torstai-illan alkavan ukkosmyrskyn edellä on jo jotain todella väkevää.

Rehellisyys jumalallisen edessä merkitsee, että ihminen sitoutuu johonkin. Tämä ei miellytä niitä, joihin vetoaa kuva juurettomasta mystikosta, joka agnostisesti vailla oppijärjestelmiä kulkee etsien hengellisiä ”kiksejään”. Mutta juurettoman mystikon polku ei vetoa minuun. Uskon, että aito kokemus ja syvä ymmärrys jumalallisesta on mahdollista saavuttaa vain sitoutumalla oppiin ja perinteeseen. Ilman vakavaa sitoutumista uskonasiat ovat ihmiselle pohjimmiltaan pelkkiä makumieltymyksiä. Sitoutuminen merkitsee sitä, että ihminen tunnustaa jonkin hänen hetkellisiä mielijohteitaan suuremman olemassaolon. Se merkitsee sitä, että ihminen alkaa suhtautumaan uskonnollisuuteen vakavasti, elämän ja kuoleman kysymyksenä.

Valitettavasti postmodernin ajan ironinen henki ei kannusta ihmisiä suhtautumaan vakavasti mihinkään. Sitoutuminen on liian “orjallista”, makumieltymyksiä ja valinnanvapautta rajoittavaa. Samalla sanotaan rivien välistä, että ei uskonnollisuus nyt niin vakavasti ole osa ihmisen elämää. Mutta silläkin uhalla että kuulostan viisastelevalta ja lattealta, vertaisin uskonnollista sitoutumista ihmisten väliseen sitoutumiseen. Aivan kuten uskonnollisuudessakin; aito kokemus ja syvä ymmärrys on ihmisten välillä mahdollista vain sitoutumisen kautta.

Kiitos kaikille kommentteja ja parannusehdotuksia esittäneille. Niitä otetaan vastaan jatkossakin.

Maailman synty.

Suomenusko

Suomenusko on muinaissuomalainen alkuperäisusko. Suomenuskoa ei ole perustettu, vaan se on kasvanut ja kehittynyt lukemattomien sukupolvien aikana. Suomenuskon alkuperä on itämerensuomalaisessa mytologiassa ja laajemmassa mielessä uralilaisessa luonnonuskossa. Muinainen pyhä perinne on elänyt Itämeren alueella vuosituhansia, säilyen lähes meidän päiviimme osana suomalaisten, karjalaisten, vepsäläisten, virolaisten ja muiden lähikansojen elämää.

Suomenuskoisten henkinen koti on meidän muinaissuomalaisten esivanhempiemme lauluissa, tavoissa ja uskomuksissa. Perinnettä ei voi kahlita, vaan se elää ja synnyttää uusien sukupolvien mukana uusia versoja. Nykyisin suomenuskoiset kehittävätkin omaa uskoaan parhaimmaksi kokemaansa suuntaan, mutta tiedostaen juurensa ja samaistuen esivanhempiensa tapoihin ja kansarunoina taltioituihin uskomuksiin.

Suomenusko on enemmän kuin uskonto. Esivanhempiemme kotiseutu, elämäntapa, kieli ja usko ovat muodostaneet erottamattoman, mutta aina muutoksessa olevan kokonaisuuden. Kokonaisuutta voisi kutsua muinaissuomalaiseksi sielunmaisemaksi. Suomenuskoa ei voi uskontona repiä irti tuosta ainutlaatuisesta sielunmaisemasta; esivanhempien eletyistä elämistä ja pyhistä paikoista.

Emme kuitenkaan kelpuuta mitä tahansa perinnettä osaksi uskoamme. Sen sijaan pyrimme tunnistamaan ja säilyttämään kaikkein kallisarvoisimmat, oleellisimmat ja pyhimmät perinteemme. Koska kaikkea tietoa vanhoista uskomuksista ei ole saatavilla, niin tarvittaessa voimme lainata täydentäviä perinteensirpaleita myös lähisukukansoilta.

Ihminen ei ole maailmassa yksin, vaan ympärillämme on näkymätön sielullinen väki: vainajat, jumalat, luonnonhenget. Sielu on tähdillä, kuulla, auringolla, ilmalla, vedellä, tulella, kivillä, maalla ja ylipäätänsä kaikella, mikä on. Myös ihminen on sielullinen olento. Olemmekin kaikki lukemattomin kohtalonlangoin sidottuja yhteen. Näkymätön väki on vahvimmin läsnä pyhillä paikoilla. Suomenuskoisille luonto on täynnä tällaisia pyhiä paikkoja kuten kiviä, lähteitä, vuoria ja lehtoja. Kunnioittamalla ja rukoilemalla sielullisia pidämme itsemme sopusoinnussa maailman kanssa.

Suomenuskon perinteinen ajanlasku seuraa tarkasti luonnon kiertoa. Vuodenkierrossa on pyhiä murroshetkiä, jolloin vietämme juhlia. Juhlapäivien aika on erityisen merkityksellistä ja pyhää. Silloin jumalten ajan tapahtumat eletään uudestaan ja ihmiset voivat vaikuttaa teoillaan onneensa ja kohtaloonsa. Juhlat auttavat ihmisiä elämään sopusoinnussa toistensa, luonnon ja sielullisten kanssa.

Aivan kuten luonto ja ihminen, myös elävät ja kuolleet ovat yhtä. Ihmisen elämä ei pääty kuolemaan vaan hänen sielunsa jatkaa elämää tuonpuoleisessa — Tuonelassa eli Manalassa. Juhlapyhien aikaan vainajat ovat erityisen läheisesti läsnä omaistensa elämässä. Manalle menneet ovat muulloinkin ajatuksissamme. Heiltä kysymme neuvoa, ja heidän kanssaan jaamme elämän ilot ja surut.

Pieni kommentti. Hiitolassa Lesko ihmetteli kuinka joku voisi olla samaan aikaan sekä kristitty että suomenuskoinen.

En ole mikään sanomaan kellekkään, mutta eniten minua tietenkin häiritsee se, että kristinuskohan kieltää muut jumalat, joten miten voi olla silloin sekä monoteistinen, että polyteistinen yhtä aikaa?

Teologisessa, kirjanopillisessa mielessä ei tietysti voikaan. Oikea elämä on usein toinen asia. Katolilaisessa ja ortodoksisessa kansanuskossa – ja esimerkiksi haitilaisessa voodossa – asia on ratkaistu niin, että uskotaan kyllä periaatteessa yhteen Jumalaan, mutta koska tuo jumala on niin kaukainen ja etäinen, niin käytännössä uskonasioita hoidetaan erilaisten välittäjähenkien kautta. Katolilaisessa puheessa välittäjähenget ovat pyhimyksiä ja enkeleitä, mutta käytännössä kyse on usein kristilliseen ulkoasuun verhotuista polyteistisista jumalista ja hengistä. Näin toimittiin niin historiallisen ajan Suomessa kuin keskiajan Englannissakin. Ja niin toimitaan yhä esimerkiksi Meksikossa ja Filippiineillä.

Näissä maissa välittäjähenkiä rukoilevat tavalliset ihmiset pitävät itseään aidosti hyvinä katolilaisina. Samalla kirjanopin puhtautta vaalivat kirkolliset piirit usein kiristelevät hampaitaan. Ja jos papit eivät pysty jotain tapaa kitkemään kansasta pois, niin sitä oikeuttamaan kehitetään monimutkainen teologinen selitys, jotta kaikki saataisiin ainakin nimellisesti menemään sen oikean kirkollisen doktriinin mukaan. Lutherin uskonpuhdistus tunnetusti hylkäsi monen muun tavan ohella myös pyhimyskultin, joten protestanttisia kirkkoja voi pitää siinä mielessä “puhdasoppisempana” tulkintana monoteismista. Minun tarvitsee tuskin korostaa, että en tarkoita tuota minkäänlaisena kehuna: heillä on vain se etäinen Jumala. Uskon itse, että yritys “ymmärtää Jumala” on ihmismielellä mahdoton tehtävä, joka voi johtaa vain ateismiin ellei ihmisen ja äärettömän välillä ole jotain henkilökohtaisempaa välittäjää: luontoa sieluineen, vainajahenkiä, perinnettä.