Inkeriläiset kertovat pienestä kylästä, jonka luona oli pieni kennäs eli kukkula. Kukkulalla kasvoi kataja jolla oli väkevä haltija. Kyläläiset aitasivat puun ja palvelivat sitä. Katajalle vietiin viljasadon ensimmäiset jyvät ja kun nainen synnytti annettiin ensimmäinen maito puulle. Juhlapäivinä vietiin kunnioitetulle katajalle olutta, viinaa ja ruokaa. Kertomukset kylän katajasta kantautuivat lopulta seurakunnan johtavien miesten korviin. Kirkkoherra saapui paikalle lukkarin kanssa ja he hävittivät ja hakkasivat katajan maahan.

Tämä inkeriläinen tarina kuvastaa osaltaan puiden merkitystä vanhalle kansalle. Puut ovat tarjonneet ihmisille aikojen alusta materiaalia asumuksiin, tarve-esineisiin, työkaluihin ja lasten leikkeihin. Puiden kuorella ja lehvillä lääkittiin ihmisiä ja eläimiä. Oksat tarjosivat suojaa nukkuville lapsille ja väsyneille matkalaisille. Pihapiirin ja metsän puita kunnioitettiin myös sielullisina olentoina, joilla oli kohtalonyhteys ihmisten elämään. Kullakin puulajilla on kansanperinteessä omanlaisensa aineelliset ja sielulliset ominaisuudet, joita esitellään tässä kirjoituksessa. Kirjoituksen pääasiallisena lähteenä on toiminut Hendrik Relven mainio teos Puiden juurilla – Puut ja pensaat luonnossa ja kansanperinteessä (2002).

Kansanperinnettä puista:

Mänty
Kuusi
Koivu
Leppä
Haapa
Kataja
Pihlaja
Tuomi
Paju
Tammi
Lehmus

Petäjä kulki ihmisen mukana kehdosta hautaan

Mänty, Suomen metsien yleisin puulaji, ei ole valikoiva asuinpaikkansa suhteen. Se kasvaa siellä missä muille puille on liian kuivaa tai märkää. Männyn ainoa vaatimus on runsas auringonvalo. Tämän huomaa puun muodostakin joka on latvaan keskittyvä. Mänty on ”aurinkopuu”, joka kurkottaa korkealle kohti taivaita laajan juuriston tukemana. Juuristonsa avulla mänty kestää myrskyt ja kerää tarvittavat ravinteet ja veden.

Männyllä on kolme nimeä: mänty, honka ja petäjä. Näistä petäjä on puun alkuperäinen suomalais-ugrilainen nimi. Balttilainen mänty-sana on alkujaan tarkoitanut petäjästä valmistettua työkalua, jolla on sekoitettu puuroa ja muita ruokia. Työkalun nimi elää edelleen nykypäivän mäntä-sanassa. Honka sana viittaa vuosisataiseen puuvanhukseen. Mänty elääkin luontaisesti noin 250-vuotiaaksi. Vanhempiakin ikihonkia Suomesta löytyy: Keski-Suomesta on tavattu melkein 600 vuotta vanha mänty ja Lapista melkein 800-vuotias ikäkuningas.

Mäntytukit ovat suoria ja lahoamista kestäviä, joten niitä on arvostettu rakennuspuuna. Mäntyä on suosittu erityisesti laivanrakennuksessa. Sen lastuista ja juurista on punottu kestäviä koreja. Männystä veistettiin myös päreitä, jotka valaisivat pimeitä pirttejä ainoina valonlähteinä. Huonoina aikoina mänty toi leivän kirjaimellisesti pöytään petun muodossa. Nuorista männyistä otettiin keväällä nilaa ja se kuivattiin ja jauhettiin jauhoksi. Nilajauhoa sekoitettiin viljajauhojen tai esimerkiksi marjojen kanssa. Tämä metsien vilja pelasti lukemattomia ihmisiä nälkäkuolemalta.

Männyn kannoista ja pihkaisista rungoista poltettiin tervaa jota tarvittiin veneiden ja laivojen tervaamiseen. Suomalaista tervaa arvostettiin ulkomailla ja se toi toimeentulon ja joskus rikkauksiakin suomalaisille suvuille kautta vuosisatojen. Tervaa on kutsuttu Väinämöisen hieksi, mikä selittyy ainakin osittain sillä, että Väinämöinen on myyttinen veneen veistäjä ja purjehtija, ja veneet tietysti tervataan vesikelpoisiksi.

Toinen yhteys tervan ja Väinämöisen välille tulee kansanparannuksesta. Väinämöinen on maailman ensimmäinen parantaja, joka lämmittää parantavan terveyssaunan. Parantajat saivat saunaan oikeanlaisen löylyn tervaisista puista. Kansanparannuksessa tervalla on ollut muutenkin tärkeä rooli. Tervaa on käytetty voiteina ja hauteina hoitamaan ihosairauksia, vammoja, haavoja, tulehduksia jopa kuolioita sekä hävittämään täitä. Tervan käyttöä tulehdusten hoidossa tutkitaan nykyisin ja sen lisäksi on huomattu, että männyn neulasista erittyy aineita, jotka hävittävät monia sairauksia aiheuttavia bakteereita. Aineita erittyy ilmaan sitä enemmän mitä enemmän puihin osuu auringon säteilyä. Mäntymetsässä on paitsi miellyttävää myös suorastaan terveellistä liikkua.

Mänty on myös näytellyt osaa suomalaisessa karhunpalvonnassa, kuten Hongottaren, karhun myyttisen kantaemon, nimestä voi päätellä. Kun metsästäjät kaatoivat karhun, järjestettiin pidot, joissa kaadettu karhu oli kunniavieraana. Uhripidoissa ihmiset söivät karhun lihan ja tulivat samalla osaksi sen voimasta. Pitojen jälkeen karhun hengen piti palata kotiinsa taivaaseen, josta karhun sielun uskottiin laskeutuneen maan päälle aikojen alussa. Ihmiset nostivat karhunkalloja niin kutsuttuihin korkeisiin kallohonkiin, jossa ne olivat lähempänä taivaista kotiaan.

Karsikkomänty oli vainajille omistettu karsittu puu, joka oli usein yhteinen tietyn talon tai suvun vainajilla. Karsikkopuuksi valittiin tanakka petäjä, jonka kuivat oksat karsittiin ja tuoreet jätettiin. Kun talossa tai suvussa kuoli arvohenkilö, niin puusta hakattiin alimmainen tuore oksa ja sen juurelle uhrattiin. Karsikkoa karsittiin aina samaan tapaan ihmisten kuollessa, kunnes se oli oksaton. Silloin rungosta otettiin kuori irti ja puuhun kaiverrettiin vainajan nimi sekä synnyin- ja kuolinvuosi. Lopulta puun elämän loppupuolella kaiverrukset leikattiin irti laudanpalaseen, joka naulattiin jonkun kylmän huoneen seinälle. Laudanpalasta nimitettiin karsikoksi vaikka itse puu olisi jo aikaa sitten kadonnut.

Mänty oli siis suomalaisen seurana kehdosta hautaan, kirjaimellisesti. Vastasyntyneiden kehdot valmistettiin männystä ja samaa puuta käytettiin usein ruumisarkkuun. Sairauksia ja vaivoja parannettiin tervasta valmistetuilla rohdoilla. Katovuosien sattuessa männyn nilassa piili ihmisen viimeinen toive elämän jatkumisesta. Vielä kuoleman jälkeenkin ihmisen muisto eli jälkeläisille jylhänä karsikkohonkana.

Tietäjillä ja metsämiehillä oli omat uhrikuusensa

“Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto”, on suomalaisille tuttu sanonta. Tarkemmin ajateltuna sanonta vaikuttaa merkilliseltä. Mitä tarkoittaa kuusen kuuleminen? On arveltu, että sanonnan taustalla saattaisi olla vanha tapa nukkua suunnitellulla rakennuspaikalla ennen töiden aloittamista. Unessa puun kuvastama paikan haltija kertoi kannattiko paikalle jäädä asumaan. Sitä kuusta oli parempi kuunnella tai joutui elämän vihaisen haltijan kanssa. Toisen näkemyksen mukaan sanonnan “kuuliaisuus” tarkoittaa pihapiirin haltijakuusen palvelemista ja pitämistä arvossa. Kuusi onkin ollut yleinen uhripuu. Monilla tietäjillä ja parantajilla oli omat uhrikuusensa.

Kuusi on männyn jälkeen toiseksi tärkein metsiemme puista, neljännes Suomen metsistä on kuusimetsää. Tarkkailemalla on helppo huomata, että kuusen muoto muuttuu sitä kapeammaksi mitä pohjoimmaksi mennään. Pohjoisessa oksisto ei voi olla liian leveä koska muuten lumikuorma musertaisi sen. Myös Suomen korkein kuusi löytyy varsin etelästä nimittäin päijäthämäläisestä Vesijaon luonnonpuistosta, jossa kohoaa lähes 45 metrinen mahtikuusi. Kuusen nimi tulee vuosituhansia vanhasta suomalais-ugrilaisesta alkunimestä. Siinä missä mänty on aurinkopuu voisi kuusta luonnehtia varjopuuksi. Nuori kuusi voi varttua vain vanhemman metsän varjossa. Kuusikko varjostaa metsänalusen ja tekee muiden lajien elämisen mahdottomaksi. Kuusikko myös imee valon itseensä ja sitoo auringon energiaa tehokkaammin kuin mikään toinen suomalainen kasviyhteisö.

Kuusi on ollut tärkeä rakennus- ja käyttöpuu. Kaskipeltoja on muun muassa äestetty kuusen latvasta tehdyillä kätevillä karhilla. Kuusi on ollut myös paras sointipuu, joka kaiun sanottiin kantavan kauimmaksi. Siitä veistettiin kanteleet ja puiset kellot metsässä laiduntavien lehmien kaulaan. Kuusenpihkaa käytettiin haavojen, turvotusten ja palovammojen hoidossa. Sitä on myös pureskeltu jo muinaisilta ajoilta alkaen purukumina. Pihka on desinfioivaa, joten ”purukumi” on myös hoitanut luontaisella tavalla entisaikojen hammastulehduksia. Tiheiden kuusenlatvusten alle asetettiin vastasyntyneet heinätöiden ajaksi varjoisaan suojaan. Kuusten alle myös leiriydyttiin matkoilla sadetta suojaan. Sylillinen havuja riitti matkamiehelle patjaksi ja toinen peitoksi. On jopa arveltu, että kuusen malli olisi antanut esivanhemmillemme inspiraation kodan rakentamiseen.

Poikkeuksellisen muotoisten metsäkuusien ajateltiin olevan pyhiä Tapiolle. Tapion pöydäksi tai Tapion kämmeneksi kutsuttiin latvatonta metsäkuusta, joka kasvaa vaakasuuntaan, mutta ei juuri lainkaan ylöspäin. Metsämiehen tuli syödä päivän ensimmäinen saalis Tapion pöydän päältä. Mitä ei jaksanut syödä, piti panna Tapion pöydän alle, kuusen juurelle. Samaten Tapion kämmenelle asetettiin ensimmäisen jäniksen lihaa ja pikarillinen viinaa metsän lepytykseksi.

Kuusella on eurooppalaisessa juhlaperinteessä näkyvä rooli joulupuuna. Tapaa pidetään kristillisenä, ja sen juurten arvellaan olevan Välimeren maiden Eedenin puutarhaa symboloivissa paratiisipuissa. Sieltä kristillinen puuperinne on levinnyt ensin Saksaan jossa puuksi on valikoitunut juuri kuusipuu ja sitä kautta Suomeen. Kuusi on kuitenkin liittynyt keskitalven aikaan myös todennäköisesti jo ennen kristinuskoa. Jo kauan ennen kuin joulukuusia on kannettu sisään taloihin, maalaisväellä on ollut tapana koristaa talvipäivänseisauksen aikaan talot vihreillä kuusenoksilla.

Talvisten kuusikoristeluiden takana saattaakin vaikuttaa pohjoisten kansojen luonnonuskomus, että vuodenkierron tietyllä hetkellä elämänvoimasta viestivät kasvit tuovat läsnäolollaan onnea ja elämänvoimaa myös ihmisille. Tämän takia kodit on juhannuksena koristeltu luonnon elinvoimaa pursuavilla kukilla ja lehvillä. Keskellä talvea luonto on kuin kuollut, mutta talven pimeässä pakkasessakin kuusenoksat loistavat kirkkaanvirheinä. Koko luonnosta niillä tuntuu olevan tuolla hetkellä eniten elämänvoimaa pahan ja pimeän torjumiseen. Ei siis ihme, että ihmiset ovat kantaneet kuusenoksia koteihinsa keskitalvella.

Koivu on arvostettu kevään puu

Lumenvalkea koivu on ylivoimaisesti Suomen yleisin lehtipuu. Suomesta tavataan kolmea koivulajia: rauduskoivua, hieskoivua ja pohjoisilla tuntureilla vaivaiskoivua. Venäjän tsaarin ja Keski-Euroopan aatelisten jalopuuna aikoinaan arvostama visakoivu ei ole oma lajinsa vaan eräs koivun mutaatio. Ikää koivulle saattaa parhaassa tapauksessa kertyä 300 vuotta ja korkeutta melkein 40 metriä.

Koivu on tärkeä puu itämerensuomalaisille ja slaaveille. Koivun venäjänkielinen nimi on tarkoittanut suojelua. Jumalat antoivat koivun ihmisen suojaksi. Sama uskomus tunnetaan myös Suomesta. Koivu edustaa hyvyyttä, puhtautta ja valkeutta. Koivu palautuu sanana kuusen tavoin ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen alkumuotoon. Joissakin suomen murteissa sekä esimerkiksi komin ja udmurtin kielessä koivua on kuvannut myös kaski-sana. Tämä sen takia, että kun kaskea on poltettu ja vainio jätetty lepäämään luonnontilaan niin ensimmäisenä siihen on kasvanut nuorta koivikkoa.

Suomensukuisille mordvalaisille koivu on ikivanha maailmanpuu, joka sitoo maailmat toisiinsa. Koivu yhdistää elämän ja kuoleman syvyydet, ylimaailmallisen ja maailmallisen. Sen juuret ovat vainajalassa, latvus jumalten tyyssijoilla. Latvuksen yllä avautuu kaunis kirjokansi ja taivaankappaleet kulkevat kiertoratojaan oksien läpi. Koivun tuohinen runko on meidän maailmamme. Juurakossa pulppuaa terveyttä ja voimaa antava lähde, jonka onni virtaa mahlana rungon läpi.

Koivu on ollut erittäin arvostettu puu. Polttopuuna se ei kipinöi vaan antaa tehokkaasti lämpöä. Koivu on kestävä tarvepuu, jota on käytetty lukemattomiin tarkoituksiin kuten kelkkojen jalaksiin, kärrynpyöriin, puukonpäihin, sekä vasaran, kirveen ja viikatteen varsiin. Koivun puuaines ei anna väriä ja makua joten se on ollut ihanteellinen myös ruoka- ja juoma-astioissa.

Valkoisena hohtava tuohi suojelee koivua pakkasilta ja kesäpäivien kuumuudelta. Ihmiset ovat huomanneet tuohen arvokkuuden tuhansia vuosia sitten. Tuohta on käytetty talonpoikaiskulttuurissa nerokkaasti melkein mihin tahansa tarkoitukseen. Laajasti käytettynä jokapäiväisenä materiaalina sillä on ollut yhtä suuri merkitys muinaisessa yhteiskunnassa kuin nykypäivänä muovilla. Tuohesta punottiin kontteja ja virsuja, puukontuppia, marjakoreja, tuokkosia, astioita ja valmistettiin tietenkin sytykkeitä. Talojen katteissa ja lattioilla tuohi suojeli sateelta ja kosteudelta. Onpa puhdas tuohi ollut suomalais-ugrilaisille heimoilla jopa paperia edeltänyt kirjoituspohja.

Tuohen ja puuaineksen lisäksi koivulla on kolmaskin arvokas anti: mahla. Maaliskuuta on kutsuttu kansanomaisesti mahlakuuksi. Mahlaa juotiin keväällä väsymykseen ja uupumiseen kun talvi oli kuluttanut ihmisten viimeisetkin ruokavarat. Makeinta mahlaa saatiin kumpareella kasvavasta vanhasta koivusta. Mahlalla myös pestiin kasvoja ja näin uskomusten mukaan kaunistauduttiin.

Koivun varvuista valmistettiin luudat ja vispilät sekä tietenkin saunavihdat. Vihtojen tekemistä säätelivät monenlaiset säännöt, ohjeet ja vinkit – jokaisella oli omat niksinsä parhaimman vihdan valmistamiseen. Helluntaisaunassa ja muissa kevätjuhlissa oli tärkeää päästä vihtomaan tuoreella koivuvihdalla. Koivu onkin ollut suomalaisille ja virolaisille ennen kaikkea kevätpyhien raikas ja vehreä symboli. Kevätkesän juhlissa pihamaalle pystytettiin nuoria koivuja ja koteja koristeltiin koivunlehdillä.

Leppä: metsänhaltijan, veren ja lemmen puu

Suomen luonnossa esiintyy kahta leppälajia: harmaaleppää ja tervaleppää, joista ensimmäinen on saanut nimensä kuorensa ja lehtiensä väristä ja jälkimmäinen tahmealta tuntuvista lehdistä. Tervalepän kuori on tummaa ja vanha kansa onkin kutsunut sitä myös mustalepäksi. Tervaleppä voi elää harmaaleppää vanhemmaksi ja suuremmaksi. Puulla voi olla ikää 150 vuotta ja korkeutta yli 30 metriä. Harmaaleppä jää iältään alle 100-vuotiaaksi ja parhaimmillaan vain parinkymmen metriseksi. Harmaalepän valttina on sen tapa valloittaa nopeasti puuttomia alueita. Kummatkin leppälajit muuttavat kasvupaikkansa maan viljavammaksi.

Suhtautuminen leppään on vaihdellut lajin mukaan. Vain tervaleppää on käytetty tarvepuuksi. Se on ollut verrattain arvostettu ja helposti työstetty materiaali huonekalujen ja ruoka-astioiden valmistuksessa. Hyvänä ominaisuutena että ei kosteassa tai edes vedessä seistessään lahoa. Haurasta ja helposti lahoavaa harmaaleppää eli paskaleppää on sen sijaan halveksittu. Vastenmielisyyttä on lisännyt se seikka, että ihmiset ovat joutuneet taistelemaan puuta vastaan jatkuvasti sillä harmaaleppä kasvaa kesannolle jätetylle pellolle jo muutamassa vuodessa. Juuriversoista uudistuvaa puuta on kaiken lisäksi vaikea karkottaa pysyvästi. Lepän urpuja ei kuitenkaan halveksittu vaan niitä käytettiin kasvivärjäykseen ja niiden runsaudesta ennustettiin viljasatoa.

Leppä-sanan alkuperä on ikivanha ja jäljitettävissä suomalais-ugrilaisiin kieliin. Esimerkiksi mordvalaisten kielessä se on lepe. Alkujaan sana on itämerensuomalaisissa kielissä tarkoittanut myös verta. Nimen alkuperä on helppo ymmärtää kun haavoitettu leppää alkaa pian punoittaa verevänä. Tämä merkitys on sittemmin kielestämme kadonnut mutta jäänyt elämään joissakin sanoissa. Esimerkiksi leppäkertun nimi ei viittaa puuhun vaan sen verenpunaiseen ulkoasuun.

Uskonnollisessa ajattelussa leppiä on kunnioitettu suomensukuisten kansojen parissa. Punaisen, verta muistuttavan, kuorenalusensa takia niillä on katsottu olevan yhteys tuonpuoleisen voimiin. Sekä Virosta että Suomesta on tietoja verilepistä, joita on joskus kunnioitettu pyhinä puina. Leppä yhdistetään suomalaisissa ja itäkarjalaisissa taioissa metsän väkeen. Kuulu runonlaulaja ja loitsujen taitaja Anni Lehtonen Vuokkiniemeltä kertoi lepän olevan »metsämiehen», metsänhaltijan, omaa puuta. Vienankarjalassa metsännenää (metsän vihoja) on parannettu tekemällä lepästä ihmiskuva, joka valeltiin sairastuneen verellä ja uhrattiin metsälle, ikään kuin sijaisena jonka kimppuun metsän voimat voivat käydä.

Kuten edellä kuvattu esimerkki osoittaa, taikuudessa leppä on toiminut ikään kuin jonkinlaisena kiinnittäjänä, joka sitoo ja hallitsee kulloinkin tarvittavan väen itseensä. Koiria on esimerkiksi estetty karkaamasta kätkemällä niiden karvoja seinään tehtyyn reikään, joka on suljettu leppäpuisella tapilla (samaista tapaa on muuten sovellettu myös vaimon hiuksiin). Tulenpunainen leppä on ollut myös lemmen puu, jonka kuorta syöttämällä on pahaa-aavistamaton ihminen noiduttu rakastumaan taian tekijään.

Haavasta koverrettiin veneitä jo kivikaudella

Värisevistä lehdistään helposti tunnistettava haapa on Suomen metsien tavallisimpia lehtipuita, mutta haavikoita on melko harvassa. Haapa kasvaa nopeasti, sen latva voi pidentyä jopa metrin vuodessa. Haavan pituuskasvu päättyy kuudenkymmenen vuoden iässä jonka jälkeen sen sydänpuu lahoaa. Lopulta haavan kohtaloksi koituu jokin ankarampi myrsky. Haavat ylläpitävät kokonaista ekosysteemiä; niissä elää useita sienilajeja jonka lisäksi kokonaiset hyönteisarmeijat saavat ravintonsa tästä lehtipuusta. Toukat syövät puuta sisältä ja jänikset ja hirvet herkuttelevat sen ravitsevalla kuorella. Majavat nakuttavat vielä talttahampaillaan hauraasta haavasta rakennustarpeita.

Vanhoissa vertauksissa ja sananparsissa kiinnitetään huomiota haavan lehtien värinään. Puusta on kerrottu monia tarinoita, jotka selittävät mistä haavan ”tärinä” ja pelko johtuu. Usein taustalla on jokin puun tekemä rikos jonka rangaistuksen pelossa se joutuu elämään. Haavan vaalea puuaines rinnastetaan sanonnoissa vaaleaan ihonväriin. On esimerkiksi sanottu, että jonkun ihmisen kasvot olivat valkeat kuin haavanlastu. Ihmisille haapa on tarjonnut joustavaa ja helposti taivutettavaa puuta. Siitä on vuoltu lusikoita ja muita ruoka-astioita. Haapalaidasta on myös taivutettu lippaiden ja vakkojen laitoja. Tukeista on valmistettu latojen ja muiden ulkorakennusten seiniä.

Merkittävin käyttötarkoituksensa haavalla on kuitenkin ollut vesillä liikkumisessa. Haapa on nimenä ikivanha, ja siihen liittyy suomalais-ugrilaisissa kielissä läheisesti sana haapio. Haapio tarkoittaa nykyisin mitä tahansa puusta tehtyä pitkää ja kevyttä venettä, mutta alkujaan sillä on viitattu nimenomaan yhdestä haavasta koverrettuun veneeseen. Tämä venetyyppi tunnetaan jo kivikaudelta. Haapa sopii koverrettavaksi veneeksi erinomaisesti joustavuutensa takia. Aikoinaan laajalti Pohjois-Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa tunnettu haapioperinne on Euroopassa elänyt viimeisenä Suomessa Luoteis-Satakunnan pitäjissä ja Virossa Pärnun jokialueella.

Katajalla on kauneimmat haltijat

Kataja-sana esiintyy monessa itämerensuomalaisessa kielessä sekä hieman yllättäen myös latvian ja liettuan kielessä. Tämä pohjolan kaktus kasvaa hitaasti mutta vahvasti, terveenä ja tiiviinä. Hyvän terveytensä takia se elää pidempään kuin muut puut, jopa 1000-vuotiaaksi. Katajan kasvupaikkoina ovat niukkaravinteiset ja kuivat hiekkakankaat ja kalliot. Elinvoimainen kataja pärjää siellä missä muut puut eivät pysty elämään. Tähän sitkeyteen ja selviämiseen viitataan kun puhutaan suomalaisista ”katajaisena kansana”.

Vanha kansa tiesi katajan sitkeäksi ja kestäväksi materiaaliksi. Katajainen aidanseiväs kesti miehen iän. Tuoksuvat katajaiset lusikat, kulhot, tuopit ja purkit olivat emäntien suuresti arvostamia. Katajaisen tuopin sanottiin antavan oluelle oikean oluen maun. Makua selvästi arvostettiin, sillä oluen valmistuksessa on myös perinteisesti käytetty Suomessa ja Virossa katajan oksia. Itämeren rannoilla on myös ikiajat valmistettu katajanmarjaista kaljan tapaista juomaa jota Hämeessä sanottiin katajanmarjasahdiksi. Katajanmarjoja syötiin myös niiden hyvien terveysvaikutusten takia.

Vanhalle kansalle kataja edusti hyviä voimia vahvemmin kuin mikään toinen puu. Miltei kaikkiin puihin ja pensaisiin liittyy kansanperinteessä kahdenlaisia uskomuksia. Toisissa uskomuksissa puut yhdistetään pahantahtoisiin ja toisissa hyviin voimiin. Kataja on tässä suhteessa poikkeus: katajaan liittyvissä uskomuksissa se on aina hyvä puu. Sanottiin että katajalla on kauneimmat haltijat. Kataja suojeli ihmisiä niin luonnossa kuin pihapiirissäkin. Matkamiehet hakivat sen alta turvaa öisin ja katajanoksan kiinnittäminen oveen suojeli taloa pahalta silmältä. Suomessa ja Virossa on ollut tapana savustaa maatalojen huoneet torstaisin. Kataja antoi taloon hyvän hajun, karkotti sairaudet ja piti pahat voimat loitolla. Puun haltijaa palveltiin aitaamalla puu ja viemällä sille antimia kuten johdannon inkeriläisessä tarinassa kerrottiin.

Erityisen väkevän suojeluksen kataja toi kun se yhdistettiin tulen ja tervan kanssa. Muinaissuomalaiset tiesivät tulen puhdistavaksi ja suojelevaksi voimaksi, maailman »alkuaineeksi», joka pelottaa pahoja voimia ja kutsuu hyväntahtoisia henkiä puoleensa. Ennen kaikkea pahat voimat pelkäsivät väkevältä tuoksuvaa savua tervaista ja katajaista savua. Esimerkiksi jollain alueilla pahoilta voimilta suojauduttiin pääsiäispyhinä polttamalla katajista ja terva-astioista koottuja kitkeränsavuisia valkeita täydenkuun aikaan.

Pyhät on pihlajat pihoilla

Pihlaja on ollut Suomessa jo pitkään suosittu puu pihapiirissä. Kasvupaikkansa suhteen se ei ole kovin vaatelias vaan tulee toimeen kuivilla ja laihoilla mailla. Omituisiin kasvupaikkoihin kuten meren luodoille pihlajat päätyvät pihlajanmarjoja syövien lintujen ruuansulatuksen kautta. Pihlajapuuta on ollut vähän saatavilla, mutta se on ollut sitäkin arvostetumpaa. Materiaalina se on kovaa, sitkeää ja taipuisaa. Erinomaista vasaranvarreksi tai taltanpääksi. Liukkautensa takia pihlajaa on käytetty myös kärrynpyörien akseleissa.

Ihmiselle läheinen pihlaja on ollut paitsi materiaalinsa puolesta arvostettu myös uskonnollisesti pyhä, kuten kansanrunouden säkeissä sanotaan: ”Pyhät on pihlajat pihoilla, pyhät oksat pihlajoissa, marjaset sitäi pyhemmät”. Pihlajalla tiedettiin olevan pahaa karkottavaa ja hyvää kutsuvaa voimaa. Kun karja laskettiin keväällä ensimmäistä kertaa laitumelle pihlajasta tehdystä veräjästä varmistettiin näin karjaonni. Kalaverkot vedettiin kalaonnen saamiseksi ennen kalaan lähtöä halkaistun pihlajavitsan läpi.

Erityisen väkeviä olivat pihlajanmarjat, ja marjatertuilla voitiin muun muassa parantaa maagisesti pilattu pelto sekä lisätä miehen naimaonnea. Pihlajanmarjoista ennustettiin myös säitä. Sanottiin esimerkiksi, että pihlaja ei kahta kanna, vettä ja marjoja. Se tarkoitti, että sateisen kesän jälkeen ei ollut odotettavissa suurta pihlajasatoa. Syksyisten marjojen leiskuvan punaisen värin kautta pihlaja on yhdistetty myös tuleen. Sanottiin että jos pihlajassa on syksyllä paljon marjoja, on odotettavissa paljon tulipaloja.

Pihlajaan liittyy myös legenda Rauni-nimisestä suomalaisesta jumalattaresta. Mikael Agricolan mainitsema Rauni-hahmo on herättänyt paljon kiistelyä ja pohdiskeluita tutkijoiden keskuudessa. Agricola kirjoitti Psalttarinsa esipuheessa:

Quin Rauni Ukon Naini härsky
Jalosti Ukoi pohjasti pärsky

Tästä on päätelty, että Rauni olisi Ukon nainen, suomalainen naisjumala. Suomalaista perinnettä on aikojen saatossa tulkittu Kreikan ja Rooman jumaltarustojen tapaan jolloin jumalat kuviteltiin aristokraattiseksi suvuksi. Ukko on ”ylijumalana” mielletty suvun korkeimmaksi, ylhäisimmäksi jumalaksi ja päämieheksi (todellisuudessa ylijumala viittaa kuitenkin Ukon asuinpaikkaan ylhäällä taivaissa). Ukkoa pidettiin ylimpänä jumalista ja tällöin ”Rauni Vkon naini” olisi hänen mahtava puolisonsa, suuri suomalainen matriarkkajumala.

Tämä tulkinta on kuitenkin ongelmallinen, sillä Raunia ei mainita missään muussa yhteydessä kansanrunoudessa tai kansanuskossa. Rauni ei ole suomen kielen sana, joten sen alkuperää on etsitty germaanikielistä. Kannatusta on saanut teoria, että Rauni tulee sanasta raudna, pihlaja, joka taas tulee ruotsin kielen pihlajaa tarkoittavasta sanasta rönn. Uskottavin teoria lienee, että Agricolan »Rauni Vkon» on tarkoitettu vanhassa suomenkielessä yhdyssanaksi (tuohon aikaan ei tunnettu väliviivoja). Rauni-Ukko on siis Pihlaja-Ukko.

Mutta miksi ukkosenjumala on pihlajan jumala? Monissa mytologioissa pihlaja yhdistetään nimenomaan ukkoseen ja jumalallisiin voimiin. Esimerkiksi Liettuassa uskottiin, että salama ei iske pihlajaan. Marien mukaan pihlajanoksat suojaavat kummituksilta ja pahoilta hengiltä. Ruotsissa pihlajasta valmistetuilla risteillä suojeltiin juomavettä pahoilta hengiltä. Suomessakin on suojattu taloja, kotieläimiä, metsästäjien ansoja, kalastustarvikkeita ja muita paikkoja ja tarvikkeita pihlajanoksista tehdyillä kepeillä ja ympyröillä.

Vaikka Ukon ja pyhän pihlajan yhteyttä ei ilmaista suoraan suomalaisessa perinteessä, niin ainakin molempien rooli pahojen henkien karkottajina on ilmeinen. Suomessakin on uskottu, että taivaanjumala iskee salamoilla pahoja henkiä. Lisäksi, kuten edellä mainittiin, pihlajaan on yhdistetty tuli ja tulipalot, joiden luonnollisena lähteenä ovat taivaista iskevät salamat. Pihlajaa voidaan siis pitää perustellusti juurikin ukkosen omana puuna.

Tuomi, tuoksua ja värjättyjä lankoja

Touko-kesäkuussa luonnossa voi ihastella tuomenkukkien vahvaa ja makeaa tuoksua. Tuoksu on innoittanut lukemattomia lauluntekijöitä ja runoilijoita romanttisiin vertauskuviin. Siksi kuulostaakin vähän kummalliselta, että kansanperinteessä esiintyy myös päinvastaista suhtautumista tuomen vahvaan tuoksuun. Tuomen ”pahaa hajua” on toisinaan tarkoituksella kartettu. Selitys saattaa piillä siinä, että tuoksun liiallinen haistelu voi laukaista jossain ihmisissä migreenin. Tuomelle ominaisen tuoksun aiheuttaa amygdaliini, joka vaikuttaa useimpiin eliöihin myrkyn tavoin. Siksi eläimet jättävät tuomen rauhaan.

Tuomen nimi on muinaista suomalais-ugrilaista juurta. Sen sitkeätä puuta on arvostettu samaan tapaan kuin pihlajaa. Siitä valmistettiin kaikenlaisia pikkuesineitä. Oksia käytettiin korien ja muiden punontatöiden valmistukseen. Lisäksi tuomen kuorella värjättiin yleisesti lankoja. Tuomen kuivattua kuorta ja lehtiä on myös käytetty kansanlääkinnässä. Arkeologit ovat tehneet mielenkiintoisia huomioita siitä, että kivikaudella tuomenmarjoilla on nähtävästi ollut varsin merkittävä rooli ihmisten ravintona Itämeren alueella.

Pajun sielu on vesi

Kansanomaisessa puheessa erotettiin toisistaan pensasmainen ja puumainen paju. Pensasmaisista on puhuttu pajuina ja puumaisista nimellä raita. Nimistä edellinen on vanhempi ja suomalais-ugrilaista alkuperää, jälkimmäinen nuorempi ja itämerensuomalaista juurta. Pajut kasvavat nopeasti eivätkä ne saavuta kovin korkeaa ikää. Yli satavuotiaaksi paju elää harvoin.

Kasvupaikkojen suhteen pajut ovat vaatimattomia, kosteita ja vetisiä paikkoja suosivia. Pajunvesat leviävät aina ensimmäisinä sinne missä on kaivantoja, ojia tai muuten vetisiä paikkoja. Pajut tarvitsevat myös paljon valoa. Puun kasvupaikkaan viittaavan virolaisen sanonnan mukaan pajun sielu on vesi. Sekä Suomesta että Virosta tunnetaankin tapa tehdä taika- tai noitavarpu jonka avulla etsitään maanalaisia vesisuonia.

Taipuisista pajunoksista on punottu koreja ja mertoja tai veistetty pajupillejä. Vielä enemmän on kuitenkin käytetty pajunkuorta. Kuoresta punotut esineet ovat olleet lyhytikäisiä mutta nopea valmistettuja, käteviä ja materiaalia on ollut aina saatavilla. Pajunkuoresta on valmistettu muun muassa verkkoja ja virsuja. Pajunkuorta on myös käytetty vuosisadat nahkojen parkitsemiseen ja kankaiden värjäämiseen. Lisäksi kansanlääkinnässä veteen liotettu kuori on auttanut reumaan, alentanut kuumetta sekä lievittänyt päänsärkyä sen sisältämän asetyylisalisylaatin takia.

Pääsiäisen virposunnuntaina tai sitä edeltävänä virpomalauantaina lapset kiersivät talosta taloon tuoreiden kirjavilla tilkuilla koristeltujen pajunvitsojen kera. Talon emännän tavattuaan lapset virpoivat häntä kaikille suomalaisille tuttujen lorujen tahdissa. Tapa on kuulunut jo varhaiskristilliseen aikaan, mistä todistaa virpoa-sanan palautuminen muinaisvenäjään. Länsi-Suomessa lapset ovat koonneet »palmuja» eli »pajunkissoja». Savossa on taiteltu lehdettömiä raudaskoivun oksia ja pantu vesiasiaan. Näistä oksista on ennustettu kevään saapumisen nopeutta.

Itä-Suomessa ja joillakin alueilla Virossa pajunoksia on usein käytetty virpomiseen palmusunnuntain aamuna. Etelä-Virossa päivän nimi oli urbepäev, urpu- tai norkkopäivä. Nukkuvia perheenjäseniä ja naapureita heräteltiin koskettamalla heitä pajunoksilla. Joskus virpojana oli talon isäntä tai muu kunnioitettu henkilö. Tunnetaan varsin pitkiäkin virpomisrunoja, joilla varmistettiin virvottavalle onnea tulevalle vuodelle. Virpoja sai palkkioksi pikkuleivän tai kananmunan. Joskus virvottiin myös eläimiä karjasuojissa ja vietiin pajunoksia pellolle.

Varhaiskeväisellä oksien rituaalikäytöllä on syvät historialliset juurensa. Yleisimmin tunnetun tarinan mukaan kevätoksat liittyvät kristillisen palmusunnuntain tapoihin. Viidenneltä vuosisadalta alkaen ovat Jerusalemin kristityt muistelleet Jeesuksen viimeistä saapumista kaupunkiin vaeltamalla palmusunnuntaina palmun ja öljypuun oksia kantaen Öljymäeltä Pyhän haudan kirkkoon. Sieltä tapa on levinnyt muihin kristillisiin maihin. Maissa, joissa palmuja ei kasva, on käytetty muunlaisia oksia.

Keväisten oksien käytöllä on myös vanha luonnonuskoinen taustansa. Pajunkissaoksien käyttäminen rituaalimenoihin palautuu varmasti aikoihin, jolloin ihminen oli sidoksissa luonnonuskoon ja piti tarpeellisena pysyä samassa rytmissä luonnon rytmien kanssa. Kristinusko toi vain esiin vanhan tavan ja antoi sille uuden merkityksen. Mytologisesti oksa on ollut todiste kosmoksen uudelleenluomisesta, se on ollut merkki siitä, että talven demoniset voimat on voitettu ja kevät on palaamassa takaisin.

Tammi, puiden kuningas pohjolan raukoilla rajoilla

Tammen nimi on hyvin samankaltainen monissa suomalais-ugrilaisissa kielissä. Esimerkiksi mordvan kielessä tammi on tumo. Virolaiset ovat perinteisesti arvostaneet tammea suuresti, eikä ole sattumaa, että Tamm on virolaisten yleisin sukunimi. Suomessa tammea kasvaa luontaisesti vain lounaisilla alueilla. Vielä kivikaudella ilmaston ollessa lämpimämpi, tammistot olivat yleisiä koko Etelä-Suomessa. Ilmaston viileneminen ja viimeisimpänä viljavien maiden raivaaminen viljelyskäyttöön hävittivät laajat tammistot maastamme.

Keski-Euroopassa vanhimmat tammet ovat noin 2000-vuotiaita, mutta Suomessa ja Virossa vanhimpien puiden ikä on vain noin 700 vuotta. Suomen kesät ovat selvästi tammelle liian lyhyitä. Meikäläiset tammet eivät pysty kilpailemaan eteläisemmän Euroopan lajikumppaniensa kanssa myöskään paksuudessa. Silti Suomen paksuin tammi on paksumpi kuin mikään muu täällä luontaisena kasvava kotimainen puu. Tammi on selvästi puiden kuningas, vaikkakin se sinnittelee Suomessa aivan valtapiirinsä rajoilla.

Tammi on lujaa, se on ollut ”talonpojan rautaa”. Tammesta tehtiin niin tuulimyllyn osat, tynnyrit kuin sepän alasimen alunenkin. Tammi oli myös suosituin laivanrakennuspuu, joka kestää erinomaisesti vettä. Suomessa tammea on luonnollisesti ollut vähemmän saatavilla kuin esimerkiksi mäntyä, joka on siten ollut yleisimmin käytetty laivanrakennusmateriaali.

Tammi on kelttien, kreikkalaisten ja roomalaisten pyhä ukkosenjumalan puu. Tammea on kunnioitettu myös germaanien, balttien ja slaavilaiskansojen uskonnossa. Jopa Suomessa tammi on saanut runsaasta huomiota pyhänä puuna. Itämerensuomalaiset kansat ovat kertoneet maailman alkuajalle sijoittuvaa kertomusta Isosta tammesta, maailmanpuusta. Tarinan alussa neljä neitosta lähtee niittämään kortetta utuiselle niemelle. Kun neidot niittävät ja haravoivat, merestä nousee Tursas, joka polttaa kortteet tuhkaksi. Tuhkaan jää makaamaan tammen terho, josta kasvaa kaunis tammi. Pian sen latva ulottuu taivaalle ja sen oksat levittäytyvät itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Tammesta tulee niin suuri, että se ehkäisee pilvien vaelluksen taivaan laella. Pian tammi peittää auringonkin ja maailma peittyy pimeyteen.

Lopulta merestä nousee pienoinen mies, vaskihattu päässään, vaskikintaat käsissään ja kädessään pienoinen vaskikirves. Mies alkaa kasvaa ja pian hänen päänsä on pilvien tasalla. Vaskimies iskee tammea kolme kertaa ja kolmannella iskulla tammi kaatuu. Sen latva työntyi itään ja tyvi luoteeseen. Tammessa on maagista voimaa eli väkeä: joka sai siitä oksan, sai ikuisen onnen, joka latvan, ikuisen taian, joka lehvän, hän sai ikuisen rakkauden. Muutamat tammen lastuista tuuli ajaa Tuonen jokea myöten Pohjolaan. Pieni Pohjolan piikanen kerää lastut ja vie ne kotiinsa: niistä veistävät noidat nuolensa. Kun tammi on kaatunut, pilvet juoksevat, aurinko paistaa utuiseen niemeen. Kaatunut tammi muodostaa sillan elävien ja kuolleiden maailmojen välille. Lehdet puhkeavat puihin, kukat kedolle, ruoho viheriöi, linnut lauloivat.

Ison tammen myytti voidaan tulkita kuvaukseksi sekä vuodenkierrosta että maailman rakenteesta. Tammi versoo keskikesällä keskisessä maailmassa, jossa se kasvaa ja kurkottaa yliseen taivaalle. Keskitalvella tammen lehvästö on langettanut pimeyden koko maailmaan. Tällöin puu kaadetaan ja valo tekee taas paluun, kevät saapuu. Puu muodostaa sillan elävien ja kuolleiden maailmojen välille. Sen lastut kulkeutuvat jokea pitkin aliseen Pohjolaan. Niistä veistetään kohtalonnuolia, jotka singahtelevat maailmassa ja sairastuttavat tai surmaavat osumansa kohteen. Kohtalonnuolilta suojauduttiin loitsuin, rukouksin ja muiden taikakeinojen avulla.

Lehmus, naisellinen niinipuu

Loppukesästä lehmuksen kukkimisesta kertoo vahva ja makea meden tuoksu. Koska suurin osa kasveista on siihen aikaan jo kukkinut luonnossa, lehmus houkuttelee puoleensa joukottain hyönteisiä. Lehmus kasvaa luontaisesti pohjoisempana kuin monet muut lehtipuut. Sitä esiintyy vielä Keski-Pohjanmaalla sekä Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Lehmus viihtyy ravinteikkaassa, runsasmultaisessa ja usein kivikkoisessa maaperässä. Sen luontaisia kasvupaikkoja ovat lehdot ja lehtomaiset metsät. Lehdossa lehmuksen lehvät kokoavat kaiken niihin osuvan auringonvalon. Lehmuksen alla onkin aina hämärää ja se sietää varjoa kaikista täkäläisistä puulajeista parhaiten.

Tällä puulla on kaksi ikivanhaa nimeä: lehmus ja niinipuu. Jälkimmäinen viittaa lehmuksen kuoren alla piilevän niinen keräämiseen. Suomen kansankielessä esiintyy myös kolmaskin nimi, pärnä tai pärnäpuu. Virossa se esiintyy nimessä pärn. Niin Pernaja Porvoon lähistöllä kuin Pärnu Virossa ovat saaneet nimensä tästä sanasta.

Lehmuksen helposti vuoltavaa, kirkkaanvalkeaa ja pehmeää puuta on arvostettu. Sitä on tosin ollut Suomessa niukasti saatavilla. Lehmuksen suurimpana aarteena ihmisille ovat niinikuidut, joita lehmuksessa on enemmän kuin muissa puissa. Jo kivikaudella lehmus oli tärkeä materiaali mertojen, köysien ja muiden punosten valmistamiseen. Niintä käytiin ”kiskomassa” keväällä tai kevätkesällä ennen juhannusta. Kuori irrotettiin puusta, sidottiin nipuksi ja laitettiin veteen likoamaan pariksi viikoksi tai pidempään. Kun niini irtautui helposti, niput nostettiin vedestä ja niini eroteltiin ja lopuksi kuivattiin.

Suomesta on myös tietoja pyhinä kunnioitetuista lehmuksista, tosin vähemmän kuin pyhistä kuusista, männyistä ja koivuista. Tähän on varmasti vaikuttanut lehmusten suhteellinen harvinaisuus. Kuitenkin tiedetään, että esimerkiksi Päijänteen rannalla Hirvensalmi-nimisellä talolla oli pyhä lehmus. Puulle uhrattiin kaikista antimista ensimmäiset kuten pitämyspuille yleensäkin. Virosta, jossa pyhiä puita olivat tammi, mänty ja lehmus, tunnetaan monia uhrilehmuksia. Lehmuksen pehmeä ja hellä olemus on antiikin maailmassa ja Euroopan vanhoissa kulttuureissa tyypillisesti yhdistetty naisellisuuteen. Se on ollut vastapaino tammelle, joka on ollut miesten ja miehuuden vertauskuva.