Kuva: Kostya Kazakov @ Flickr / Creative Commons BY-NC-SA-2.0
Helsingin yliopiston dosentti Risto Pulkkinen on tutkinut vuosia uralilaisten kansojen maailmankuvaa ja kansanuskoa. Keskustelin Pulkkisen kanssa suomalaisen kansanuskon kiehtovasta maailmankuvasta, johon kuuluvat niin myyttinen aikakäsitys kuin monisieluisuuskin.
Erityisesti saamelaisten ja metsäsuomalaisten uskomusperinteen asiantuntijana tunnettu Pulkkinen on julkaisemassa tietokirjaa suomalaisesta kansanuskosta. Teoksen julkaisu on viivästynyt ja kustantaja välillä vaihtunut, mutta Pulkkinen uskoo, että kirja julkaistaan tämän vuoden puolella.
Pohjoisten kansojen maailmankuva
Akateemikko Anna-Leena Siikalan tapaan myös Risto Pulkkisen kiinnostus muinaiseen uskomusmaailmaan on jo lapsuuden perua.
”Vaarin kirjahyllystä löysin aikanaan Uno Harvan Suomalaisten muinaisuskon. Niitä ihmeellisiä juttuja sitten lueskelin pikkupoikana hiukset pystyssä”, Pulkkinen kertoo.
Uno Harvan teoksen avaama eksoottinen maailmankuva ja oudot uskomukset ruokkivat nuoren pojan mielikuvitusta. Teos synnytti älyllisen haasteen: voisiko nykyihminen ymmärtää arkaaista myyttistä ajattelua?
”Ne uskomukset vaikuttivat niin omituisilta, jopa huvittavilta. Ymmärsin kuitenkin, että eivät ihmiset sen tyhmempiä ole entisaikaan olleet. Uskomuksissa on taustalla tyystin erilainen maailmankuva, jonka omasta näkökulmista ne ajatukset ovat järkeviä. Halusin selvittää sen maailmankuvan ja ymmärtää sitä.”
Lisäintoa aiheen pariin Pulkkinen kertoo saaneensa muun muassa Juha Pentikäisen luennoilta. Vuosien saatossa kansanuskon maailmankuva on hahmottunut Pulkkiselle kiehtovana.
”Se on maailmankuva, jossa ei voi puhua kristilliseen tapaan hyvästä ja pahasta, vaan elämää rakentavista ja tuhoavista voimista. Ihminen joutuu pelaamaan niiden välissä”, Pulkkinen sanoo.
Pohjoisen luonnon vastakohdat ovat Pulkkisen mukaan vaikuttaneet syvällisellä tasolla ihmisiin. Valon ja pimeän, kylmyyden ja kasvukauden vaihtelut rytmittivät muinaisen ihmisen elämää kehdosta hautaan.
Pulkkinen katsoo, että dualismi näkyy muun muassa itämerensuomalaisissa kertomuksissa Isosta tammesta, joka kasvaa ja peittää maailman pimeyteen. Vasta puun kaataminen palauttaa maailmaan valon.
”Tämä puun, pimeyden ja kaatamisen teema on muistumaa erittäin vanhalta ajalta. Siperialaisten hantien mukaan valo on ollut vankina alisessa, josta se on vapautettu”, hän kertoo.
Hän korostaa, että pohjoisten kansojen maailmankuville olevan yhteistä niiden jakautuminen kolmeen tasoon.
”Käsitys ihmisen yläpuolisesta ja alapuolisesta maailmasta on hyvin arkkityyppinen”, Pulkkinen arvelee.
Uralilaisilla kansoilla ihmisen alapuolinen, vainajien maailma, käsitetään elävien maailman peilikuvaksi. Uskomus tavataan muun muassa hanteilta, manseilta ja saamelaisilta.
”Kuolleiden maailmassa vasen on oikea ja oikea vasen ja niin edelleen. Siperialaisilla kansoilla vainajala on myös jaettu sukukohtaisesti ikään kuin jokien haarojen mukaan. Tuonpuoleisen virta jakautuu vainajaloiksi sukukunnittain”, Pulkkinen sanoo.
Peilikuvakäsityksestä ei ole suoria todisteita suomalaisessa kansanuskossa. ”Mutta on vaikea uskoa, että näin ei olisi ajateltu myös muinaissuomalaisten parissa”, hän arvioi.
Hahmotelma uralilaisten kansojen myyttisen maailmankuvan perusdualismeista. Kuva Pulkkisen kirjasta Suomalainen kansanusko.
Uralilaisen maailman taivaankantta kannattelee maailmanpatsasta tai maailmanpuu. Pulkkisen mukaan tutkijoiden keskuudessa on jo pitkään vallinnut käsitys siitä, että suomalais-karjalaisten kansanrunojen sampo on tällaisen maailmanpatsaan nimi.
”Sampo on ymmärretty sekä symbolisesti että konkreettisesti. Konkreettisesti se pitää taivaankantta paikoillaan ja tähtitaivas pyörii sen ympäri. Symbolisesti sampo on täydellisyyden symboli”, Pulkkinen sanoo.
”Tämä esimerkki onkin osoitus siitä, että kansanomaisessa ajattelussa ei vaadita ristiriidattomuutta. Ajattelu on enemmänkin kaleidoskooppimaista. Sama asia voidaan nähdä eri näkökulmista ja valita niistä kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopiva.”
Maailma syntyy uudelleen vuodenkierron myötä
Uskontieteen parissa kulttuurien aikakäsitykset on jaettu juutalais-kristilliseen lineaarisesti etenevään aikaan sekä luonnonkansojen sykliseen aikaan. Pulkkisen mukaan tämä Mircea Eliadelta periytyvä ajatus syklisestä ajasta ei kuitenkaan täysin tavoita monien perinteisten kulttuurien ajattelua.
”Se on vähän yksinkertaistava. Paremminkin voisi sanoa, että maailmassa on ikään kuin myyttisen alkuajan muodostama ydin jota syklinen vuodenkierto kehänä kiertää.”
Tähän myyttiseen aikakäsityksen liittyy myös ajatus maailman hiljattaisesta rappeutumisesta vuodenkierron mukana.
Vuodenkierron mukana rappeudutaan, joten pitää myös uudistua. Maailman syntymyytin avulla maailma pitää synnyttää joka vuosi uudelleen.
”Uskonnollisissa riiteissä tavallaan sukelletaan sykliseltä kehältä hetkeksi maailman ytimeen eli myyttiseen aikaan, jolloin voimaannutaan ja jatketaan kehällä syklistä elämänkertoa”, Pulkkinen havainnollistaa.
”Maailmansyntyrunoa arvellaan lauletun ainakin ukonvakkojen aikaan. Se on loogista, koska uusi kasvukausi alkaa silloin. Muutoin tiedetään valitettavan huonosti, mitä lauluja on laulettu missäkin vuotuisjuhlassa.”
Kilpailevat maailmanselitykset
Ihmiset tulevat harvoin ajatelleeksi, miten paljon erot maailmankuvissa voivat vaikuttaa ihmisten toimintaan ja kulttuurien luonteeseen. Pulkkinen haluaakin antaa luennoillaan opiskelijoille aluksi vähän shokkihoitoa.
Pulkkinen on esimerkiksi sitä mieltä, että vanhat uskomukset eivät ole olleet uskomiseen perustuvia. Ne ovat olleet omana aikanaan yleisesti hyväksyttyä tietoa maailmasta.
Kirkon opetuksista tuli kansan yleisesti hyväksymää tietoa viimeistään 1600-luvulla, jolloin vanhat perinteet jatkuivat nimenomaan valtakulttuurin vastaisina uskomuksina. Vahvempi ideologia on aina yhteiskunnassa tietoa ja heikompi uskoa, Pulkkinen huomauttaa.
”Niin kauan kuin ei ollut kristinuskon kaltaista kilpailevaa maailmanselitystä, niin vanhat uskomukset olivat ihmisille tietoperäisiä havaintoja maailmasta. Haltijoihin uskottiin, koska ihmiset niitä näkivät ja kertoivat niistä toisilleen.”
Kristillinen ajattelu eroaa Pulkkisen mukaan usein huomattavasti kansanuskon luonnonuskoisesta maailmankuvasta. Monet uskontoon liittyvät käsitykset ja sanat ovat merkitykseltään niin kristillistyneitä, että niiden käyttöä kansanuskon kohdalla on jopa perusteltua välttää.
”Esimerkiksi jumala-sanaa pitäisi käyttää hyvin varovasti. Pikemmin pitäisi puhua haltijoista, joiden hallitsema alue on ollut suppeampi kuin mitä jumalasta puhuttaessa nykyisin käsitämme”, hän arvelee.
Kristinuskon ja kotimaisen kansanuskon yhteyttä Pulkkinen vertaa buddhalaisuuteen ja shintolaisuuteen. Shintolaisuus keskittyy tämänpuoleisessa menestymiseen ja pärjäämiseen.
”Aasiassa ihmiset ajattelevat, että taolaisuus ja shintolaisuus auttavat ihmistä menestymään tässä maailmassa, kun taas buddhalaisuus auttaa samoja ihmisiä tuonpuoleisessa. Kansanuskon ja kristinuskon suhde on ihmisille hahmottunut samalla tavoin.”
Kansanuskon kolme sielua
Myös kansanuskon sielukäsitys eroaa nykyisestä maailmankuvasta. Sieluolentoja on ollut yhden sijaan monta.
Tutkijat ovat Suomessa puhuneet perinteisesti kolmesta sielusta: itsestä, ruumissielusta sekä ihmisenhaltijasta. Pulkkisen mukaan itse on näistä lähimpänä meidän nykykulttuurimme käsitystä sielusta.
”Itse edustaa yksilöllisyyttä ja tietoisuutta, joka siirtyi sukupolvelta toiselle. Kuolemassa itse-sielu meni vainajalaan ja eli niin kauan kuin ihmisen muisto ja nimi elivät suvussa.”
”Oma tulkintani on, että kun yksilöllinen elämä vainajassa päättyy, niin sielu muuttuu persoonattomaksi vainajalan väeksi”, hän arvioi.
Pulkkisen mukaan ruumissielu ja ihmisenhaltija ovat osittain modernin tutkimuksen luomia konstruktioita. Muinaiset suomalaiset ovat tuskin niitä käsittäneet erikseen ”sieluina”.
”Kansa lienee vaan ajatellut, että ihmisessä on elämänvoima ja kun ihminen kuolee elämänvoima on poissa. Haltijasielu on ajateltu konkreettisesti ihmisen myötäkulkijaksi, joka kulkee hänen perässään ja selittää ihmisen karismaattisuutta ja muita henkisiä kykyjä.”
Sielun menettäminen saattoi selittää sairastumisen. Saamelaisilla ja sukukansoilla ajatus sielunmenetyksestä on säilynyt selkeänä. Suomalaisessa kansanuskossa on siitä hieman hämärämpiä muistumia.
”Uskoisin kuitenkin, että suomalaisilla on ollut samanlainen käsitys sielunmenetyksestä kuin esimerkiksi saamelaisille. Saamelaiset varovat herättämästä nukkuvaa ihmistä, etenkään pikkulasta, koska ajatellaan, että hänen sielunsa liikkuu ruumiin ulkopuolella eikä välttämättä ehdi palata ruumiiseen. Siitä seurasi sairastuminen”, Pulkkinen kertoo.
Muuttoliike hävitti kansanuskon rippeet
Ikivanha perinne eli vielä 1900-luvulla. Sompiolainen Ale Alariesto näyttää, kuinka hänen isoisänsä, seudun suuri tietäjä, tapasi kysyä neuvoja kuolleilta. Kuva Pulkkisen kirjasta Suomalainen kansanusko.
SKS:n arkistoissa tutkimusta tehdessään Pulkkinen kertoo hämmästyneensä sitä, miten pitkään vanhat tavat ovat Suomessa eläneet.
”Tietojen mukaan vielä 1950-luvulla on puille viety uhrilahjoja, mutta ei juurikaan sen jälkeen. Käytänteet unohtuivat 50-luvun aikana”, hän sanoo.
Kuitenkin monet ikiaikaiset esimerkiksi kuolemaan liittyvät mielikuvat ovat eläneet näihin päiviin asti. Eräs näistä on ajatus linnusta kuoleman sanansaattajana.
Pulkkisen mukaan syynä harvinaistuneiden vanhojen tapojen katoamiseen olivat 1950-luvulla maaseudun modernisaatio – esimerkiksi sähkön saaminen taloihin. Merkittävin kuolinisku kansanuskolle oli kuitenkin muuttoliike kaupunkeihin.
”Se hajotti perinteiset sukuyhteisöt, joissa tavat olivat vielä ehkä eläneet ja siirtyneet sukupolvelta toiselle. Mummo oli saattanut käydä pitämyspuullaan ja lapset olivat siitä oppineet, että sellainen oli sosiaalisesti hyväksyttävää. Muuttoliikkeen myötä nämä yhteisöt hajosivat lopullisesti eivätkä tavat siirtyneet uusille sukupolville.”
Pulkkinen kuitenkin muistuttaa, että vanhat tavat ja uskomukset olivat käyneet 1900-luvulla jo harvinaisiksi.
”Tavallaan siinä on vaarana tutkijan näköharha. Se, että ajattelee arkiston tietojen perusteella vanhojen tapojen ja uskomusten olleen ihmisten parissa yleisempiä kuin ne sitten todellisuudessa olivat”, hän arvelee.
Anssi Alhonen
anssi.alhonen@gmail.com